Marie Antoinette (2006) - elokuva-arvostelu

MARIE ANTOINETTE

Ohjaus: Sofia Coppola

Näyttelijät: Kirsten Dunst, Jason Schwartzman, Judy Davis, Steve Coogan, Rip Torn, Rose Byrne, Asia Argento, Molly Shannon, Shirley Henderson, Jamie Dornan, Danny Huston, Marianne Faithfull, Mary Nighy, Al Weaver, Mathieu Amalric ja Tom Hardy

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 3

Marie Antoinette perustuu Antonia Fraserin elämäkertakirjaan Marie Antoinette: The Journey (2001), joka puolestaan pohjautuu Ranskan viimeisen kuningattaren Marie Antoinetten elämään. Sofia Coppola oli jo vuosia kiinnostunut Marie Antoinettesta ja halusi tehdä naisesta elokuvan. Coppola oli jo hankkinut filmatisointioikeudet Évelyne Leverin elämäkertakirjaan Marie Antoinette: The Last Queen of France (2000), mutta luettuaan Fraserin kirjan, Coppola päättikin vaihtaa sen elokuvansa pohjaksi. Elokuvaa saatiin poikkeuksellisesti kuvata Versailles'n palatsissa. Lopulta Marie Antoinette sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 24. toukokuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton historiallisten epätarkkuuksien takia, eikä se menestynyt kummoisesti lippuluukuilla, mutta onnistui kuitenkin voittamaan parhaan puvustuksen Oscar-palkinnon. Itse olin nähnyt Marie Antoinettesta vain lyhyen pätkän yläasteen historiantunnilla, kun käsittelimme Ranskan vallankumousta ja olen siitä asti halunnut katsoa elokuvan kokonaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja samalla arvostella leffan juhlan kunniaksi.

Vuonna 1770 nuori itävaltalaisprinsessa Maria naitetaan Ranskan kruununperijälle, prinssi Ludvig XVI:lle, vahvistamaan Itävallan ja Ranskan liittoa.

Pääroolin Marie Antoinettena, eli Itävallan prinsessa Maria Antonia Josepha Johanna von Habsburg-Lothringenina sai ohjaaja-käsikirjoittaja Sofia Coppolan esikoiselokuvaa The Virgin Suicidesiakin (1999) tähdittänyt Kirsten Dunst. Dunst onkin nappivalinta osaansa, tulkiten hyvin sinisilmäisen tytön ihmetystä, kun hänet naitetaan poliittisista syistä toisen maan tulevaksi kuningattareksi, eikä elämä Ranskassa ihan ole sitä, mitä hän etukäteen ajatteli. Kun usein Marie Antoinette kuvataan narsistisena ja kansasta vähät välittävänä, sekä politiikasta mitään ymmärtämättömänä hallitsijana, tässä elokuvassa nainen esitetään paljon sympaattisemmassa valossa. Leffa kuljettaa katsojan hahmon pään sisälle ja auttaa ymmärtämään, miksi Marie toimi toisinaan niin kuin toimi. Elokuva korostaa naisen yksinäisyyttä ja hyljintää uudessa maassa, sekä sitä kuinka kaikki negatiiviset jutut sysättiin hänen syykseen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Coppolan serkku Jason Schwartzman Ranskan kruununprinssi Ludvig XVI:na, Rip Torn tämän isoisänä, Ranskan kuningas Ludvig XV:nä, Asia Argento tämän rakastajattarena du Barryna, Steve Coogan Marieta valvovana suurlähettiläs Mercynä, Marianne Faithfull Marien äitinä, Itävallan hallitsijana Maria Teresiana, Danny Huston Marien veljenä, arkkiherttua Joosef II:na, Rose Byrne Marien ystävänä kreivitär de Polignacina, sekä Jamie Dornan ensimmäisessä elokuvaroolissaan ruotsalaiskreivi von Ferseninä, josta Marie kiinnostuu, kun kruununprinssi osoittautuu sulkeutuneeksi ja himottomaksi. Lisäksi Tom Hardy tekee yhden ensimmäisistä rooleistaan leffan loppusuoralla. Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa pääasiassa oivallisesti, mutta onhan leffa lopulta Dunstin show.

Marie Antoinette on ilmestymisestään lähtien herättänyt vaihtelevia mielipiteitä puolesta ja vastaan. Toiset kritisoivat elokuvan historiallista epätarkkuutta, toiset taas kehuvat Coppolan kuvausta nuoresta, hukassa olevasta naisesta, joka on samaistuttava korkeasta asemastaan huolimatta. Periaatteessa molempia osapuolia voi ymmärtää. Vaikkei juuri todellisen Marie Antoinetten elämästä tietäisikään, Coppolan anakronismit hyppäävät kyllä silmille. Jouduin itsekin kelaamaan taaksepäin, että näinkö juuri oikein; lojuiko Marie Antoinetten vaatehuoneen lattialla Conversen tennarit? Kyllä lojui, eivätkä ne olleet vain epähuomiossa jääneet kuvaan, vaan muun muassa niillä Coppola pyrki tekemään Mariesta samaistuttavan 2000-luvun nuorille naisille, jotka etsivät paikkaansa maailmassa. Osa näistä anakronismeista ovat tarkoituksellista, kuten esimerkiksi The Strokesin ja The Curen soiminen taustalla, osa taas pakon sanelema ratkaisu, kuten Versailles'n palatsin kattokruunuja koristavat sähkölamput. Koska leffaa kuvattiin oikeassa palatsissa, eivät lavastajat voineet kajota lamppuihin paikan historiallisen merkityksen vuoksi.

Vaikka esimerkiksi ne Conversen tossut pistävät rapsuttelemaan päätä ja rikkovat immersiota, voi Coppolan vision nähdä ja siihen on pääasiassa helppo uppoutua mukaan. On kiinnostavaa, jopa huvittavaa seurata Marien saapumista Ranskaan ja kuinka hän yrittää totutella uuteen elämäänsä, erilaisiin etiketteihin ja muutenkin poikkeavaan kulttuuriin. Naisen yksinäisyyttä ja ympäristöönsä kuulumattomuutta on helppo ymmärtää, kuten myös ajan kanssa turhautumisen purkautumista tuhlailuun, mikä osasyynä ajoi lopulta Ranskan monarkian tuhoonsa, kurjistuneen kansan päätettyä vihdoin että nyt muuten riitti. Ihan Marien elämän viimeisiin vaiheisiin leffassa ei paneuduta, vaan naisen kohtalo jää katsojan selvitettäväksi.

Coppolan rakentama yleinen ilmapiiri vetää onnistuneesti puoleensa ja parin tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Hänen käsikirjoituksensa on pääasiassa mainio ja sisältää joitain todella hauskoja tilanteita, kuten sen kun Marie herää ensi kertaa uusien palvelijoidensa ympäröimänä ja hänen pukemisensa osoittautuu turhan vaikeaksi prosessiksi, kun homman pitää hoitaa huoneen tärkein henkilö - siis Marien jälkeen. Marie Antoinette on myös todella hyvin kuvattu. Lavasteet ovat erittäin näyttävät ja puvustustiimi ansaitsi kyllä Oscar-pystinsä, sillä niin toinen toistaan upeampia asuja he tuovatkaan näytille. Myös maskeeraajat ja hiustenmuotoilijat ansaitsevat kehunsa Marien yhä vain räväkämpien tyylien toistamisessa. Äänimaailma on kanssa pätevästi toteutettu ja Dustin O'Halloranin säveltämät musiikit istuvat menoon mukaan silloin, kun vaikkapa jokin tanssiaisissa kuultava moderni punkpop-kappale saa kohottelemaan kulmia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Marie Antoinette, 2006, Columbia Pictures, Pricel, Tohokushinsha Film Corporation (TFC), American Zoetrope, Commission du Film France, Commission du Film Île-de-France

Kevin, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

KEVIN - KAUSI 1

Luojat: Joe Wengert ja Aubrey Plaza

Näyttelijät: Jason Schwartzman, Aubrey Plaza, Whoopi Goldberg, John Waters, Aparna Nancherla, Mike Mitchell, Gil Ozeri, Amy Sedaris, Quinta Brunson, Joe Wengert, Patti LuPone, Joe Locke, Charles Melton ja Addison Rae

Genre: animaatio, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: noin 25 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 22 minuuttia

Ikäraja: 16

Kevin on Joe Wengertin ja Aubrey Plazan luoma animoitu komediasarja. Kaksikko sai Amazonin tarttumaan projektiin ja animointiprosessi käynnistyi. Nyt Kevinin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa ja itse olen odottanut sarjan näkemistä ihan vain siksi, että se kertoo kissasta. Katsoinkin Kevinin läpi muutamassa päivässä heti sen julkaisun jälkeen.

Kun Kevin-kissan omistajat eroavat, suuttunut Kevin päättää lähteä omille teilleen. Kotikissan pärjääminen ulkomaailmassa ei kuitenkaan ole lainkaan niin helppoa kuin Kevin oli kuvitellut.

Kevinin keskiössä on vähemmän yllättäen sen nimikkohahmo, eli kissa nimeltä Kevin (äänenä Jason Schwartzman). Kevin on elellyt koko ikänsä onnellisesti omistajiensa, ihmispariskunta Danin (Mike Mitchell) ja Danan (Aubrey Plaza) kanssa, mutta hänen maailmansa mullistuu, kun eräänä päivänä yllättäen Dan ja Dana ilmoittavat eroavansa. Kevin suutahtaa tiedosta niin vimmaisesti, että päättää itsekin erota tästä perheestä ja löytää oman elämänsä ulkona. Kevin on lähtökohdiltaan kelvollinen hahmo, johon on saatu sopivasti mukaan erilaisia kissamaisia piirteitä ja oikkuja, mutta jonka kaari kauden aikana jättää toivomisen varaa.

     Muita hahmoja avauskaudella ovat muun muassa Furrever Friends -nimistä eläinten turvapaikkaa pyörittävä Seth (Gil Ozeri), hienostokissa Armando (John Waters), karvaton ja elämää nähnyt kissa Cupcake (Whoopi Goldberg), sairas kissanpentu Judy (Aparna Nancherla), shih tzu -koira Brandi (Amy Sedaris), ihmisnainen Franny (Quinta Brunson), papukaija Paco (Joe Wengert) ja hevosnäyttelijä Patti LuPony (Patti LuPone). Sivuhahmot jäävät harmillisesti joko tylsiksi tai jopa ärsyttäviksi, eikä tämä monenkirjava eläinjoukko lopulta juuri innostanut minua.

Aikuisille suunnatut animaatiokomediat ovat vaikea laji. Parhaimmillaan ne voivat olla hulvattomia, mutta silti ajatuksia herättäviä ja vaikeita aiheita onnistuneesti käsitteleviä sarjoja, kuten Netflixin loistava BoJack Horseman (2014-2020). Mutta sitten taas jotkut niistä ovat liikaa yrittäviä ja sitä kautta totaalisen kuiviksi jääviä ja juuri sellainen on valitettavasti Kevin. Lähtökohdiltaan Kevin vaikuttaa ihan hyvältä, mutta pian kävi selväksi, että sarja on totaalisen yhdentekevää taustahälinää, joka ei herätä tunteita juuri mihinkään suuntaan.

Sen lisäksi, että sarjan hahmot eivät pahemmin vakuuttaneet, sarjan isoimmaksi ongelmaksi muodostuu se, ettei sarja ole hauska - ei sitten yhtään. Tuijotin lopulta koko kahdeksan jakson mittaisen tuotantokauden läpi ilman, että ilmeeni taisi kertaakaan edes värähtää. Meno ei naurattanut, eivätkä vitsit saaneet aikaiseksi edes huvittuneita hymähdyksiä. Sekaan ripotellut elämänviisaudet jäävät aikamoisiksi latteuksiksi ja täten näiden puolen tunnin jaksojen läpi kahlaaminen alkoi jossain kohtaa tuntua työltä. Jos Kevin päätetään lakkauttaa tähän, en voi sanoa että sarjaa jäisi ikävä.

Sentään Kevin on animaatiojäljeltään ihan kelvollinen - aika lailla juuri niin karikatyyrimainen kuin tällaiselta sarjalta voikin odottaa. Hahmot näyttävät tarpeeksi hyviltä ja ovat sopivan erilaiset toisistaan, sekä liikkuvat sulavasti. Taustoista löytyy tarpeeksi yksityiskohtia ja sarja on kivan värikäs. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, vaikka Dan Romerin säveltämät musiikit eivät jääkään mieleen, lukuun ottamatta Romerin työstämää ja Schwartzmanin esittämää I'm Coming Home -tunnusbiisiä, mutta sekin jää mieleen lähinnä siksi, että laulun nimeä hoetaan biisissä monen monta kertaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Kevin season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Kevin, Yhdysvallat, 2026-, Evil Hag Productions, Titmouse, Amazon MGM Studios

Arvostelu: Queer (2024)

QUEER

Ohjaus: Luca Guadagnino

Pääosissa: Daniel Craig, Drew Starkey, Jason Schwartzman, Lesley Manville, Henrique Zaga, Drew Droege, Andra Ursuța ja David Lowery

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Queer perustuu William S. Burroughsin samannimiseen novelliin vuodelta 1985. Alun perin kirjan oli tarkoitus kääntyä elokuvamuotoon Steve Buscemin toimesta vuonna 2011. Oren Moverman työsti käsikirjoituksen ja päärooliin kaavailtiin Stanley Tuccia, mutta projekti ei lopulta edennyt. Ohjaaja Luca Guadagnino oli pitänyt kirjasta jo teini-ikäisestä asti ja kuvatessaan elokuvaansa Challengersia (2024), hän otti kirjan puheeksi käsikirjoittaja Justin Kuritzkesin kanssa. Kuritzkes kiinnostui aiheesta ja Guadagninon ostettua hänelle Burroughsin kirjan, kaksikko päätti sen olevan heidän seuraava elokuvansa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023 ja Queer sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2024. Suomeen elokuva saapui ensin tämän kevään Night Visions -festivaalin avajaiselokuvana ja nyt Queer on saanut myös kunnon teatterikierroksen. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Guadagninon tekevän uutta elokuvaa ja kiinnostustani lisäsi se, että elokuvan pääroolissa nähdään Daniel Craig. Kävinkin katsomassa Queerin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

1950-luvun Meksikossa William Lee pokaa itselleen baareista seuralaisia sänkyynsä, mutta samalla sisältä murtunut mies kaipaa jotain syvempää. Hänen toiveisiinsa saatetaan vastata, kun hän kohtaa nuoren Eugenen.

Queerin pääroolissa kirjailija William S. Burroughsiin itseensä pohjautuvana William Leenä nähdään tosiaan entinen James Bond -tähti Daniel Craig. Kuten odottaa saattaa, mies on roolissaan aivan huippu. Karismaa huokuva Craig tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa monitasoisuutta. Päällisin puolin William on aikamoinen miestenmies, joka pokailee lähes vaivatta seuralaisia baareista, siitäkin huolimatta, että etenkin tuohon aikaan homoutta katsottiin avoimen vissisti nenänvartta pitkin. Ja vaikka joka kerta Williamin yritys ei onnistuisi, hän näyttäisi olevan valmis samalla itsevarmuudella siirtymään seuraavaan mahdollisuuteen. Sisältä William on kuitenkin pahasti rikkinäinen mies, täynnä epävarmuuksia, murskaavaa rakkaudenkaipuuta ja ikävää huumeriippuvuutta. Kaikki nämä puolet myllertävät esiin, kun William kohtaa paljon nuoremman Eugenen (Drew Starkey), joka ei noin vain lähde Williamin mukaan, mutta jota William ei saa pois mielestään. Eugenekin sisältää useampia puolia, eikä hänestä aina oikein tiedä, onko hän kiinnostunut Williamista vai ei. Netflixin Outer Banks -sarjasta (2020-) tuttu Starkey ei kyseisessä sarjassa juuri vakuuttanut, mutta Queerissa hän esittelee piileviä kykyjään, vaikka jääkin auttamatta heittäytyvän Craigin varjoon.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa David Schwartzman Williamin ystävänä Joena, sekä Lesley Manville lähes tunnistamattomaksi maskeerattuna tohtori Cotterina, joka on vetäytynyt syvälle viidakkoon tutkimustensa pariin. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mainiosti.

Siinä, missä Luca Guadagninon edellinen elokuva Challengers oli intensiivinen tahtojen taistelu, joka piti tiukasti otteessaan, Queer on huomattavasti hitaampi ja henkilökohtaisemmalta tuntuva työ. Itsekin homo Guadagnino takertui Burroughsin kirjaan jo vuosikymmeniä sitten ja elokuvasta näkyy palava halu tuoda tämä tarina valkokankaille Guadagninon silmien kautta. Elokuva vie katsojansa onnistuneesti päähenkilönsä pään sisälle, näiden monimutkikkaiden tunteiden keskelle ja auttaa heteroakin ymmärtämään, millaisia ajatuksia ja fiiliksiä myllertää seksuaalivähemmistöjen edustajien mielessä. Aluksi William esitellään tosiaan itsevarmana miestenmiehenä, mutta leffan edetessä hänestä kuoriutuu esille useita puolia. Katsoja voi välillä jopa ihan nähdä, mitä hänen päässään liikkuu ja pariinkin otteeseen, kun William ja Eugene vain istuvat vierekkäin, näemme kuvan päällä, kuinka William haluaisi koskea mieheen ja tuntea tämän läheisyyden. Loppupäässä taas nähdään monille varmasti hyvin samaistuttava kuvaus siitä, kun toisen lähellä haluaisi olla niin voimakkaasti, että mikään muu ei riitä kuin sulautua yhdeksi.

Queer ei kuitenkaan ihan pitänyt otteessaan sillä lailla kuin olisin toivonut ja siitä löytyy runsaasti Guadagninolle ominaista tilanteisiin jämähtämistä. Alkuperäinen leikkausversio oli jopa yli kolmetuntinen ja vaikka siitä saksittiin liki tunti pois, elokuva tuntuu edelleen paikoitellen ylipitkältä. Loppua kohti elokuva lähtee kuitenkin täysin uusille kierroksille ja onkin sitten katsojasta kiinni, tykkääkö finaalin lähes kuumehourumaisesta psykedeelisyydestä, vai tuntuuko se rakentelun jälkeen oudolta tyylirikolta.

Teknisiltä ansioiltaan Queer on onnistunut. Elokuva on mainiosti kuvattu ja 1950-luvun ajankuva on erinomaisesti loihdittu upein lavastein ja tyylikkään puvustuksen kera. Tietyt tehostekikkailut ovat vakuuttavaa jälkeä, etenkin leffan loppusuoralla. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tuottivat kuitenkin pettymyksen, etenkin kun vertailukohteena on kaksikon fantastinen työ Challengersin parissa. Duon musiikit eivät juuri erotu edukseen ja leffasta jäävätkin mieleen lähinnä sekaan pistetyt kappaleet, kuten mahtavasti käytetty Nirvanan Come as You Are.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Queer, 2024, Fremantle, The Apartment, Frenesy Film Company, FremantleMedia North America, Cinecittà, Frame by Frame

Arvostelu: The Last Showgirl (2024)

THE LAST SHOWGIRL

Ohjaus: Gia Coppola

Pääosissa: Pamela Anderson, Billie Lourd, Brenda Song, Kiernan Shipka, Jamie Lee Curtis, Dave Bautista ja Jason Schwartzman

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: S

The Last Showgirl perustuu Kate Gerstenin näytelmään Body of Work, johon hän sai inspiraation Las Vegasin Jubilee!-esityksistä, mitkä lakkautettiin vuonna 2016. Gersten ei kuitenkaan vuosien yrittämisenkään jälkeen saanut kirjoittamaansa tekstiä teatterin lavoille, mutta kun kirjoitus päätyi Gia Coppolan käsiin, tämä innostui ja pyysi Gersteniä muovaamaan sen elokuvan käsikirjoitukseksi. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2024 ja The Last Showgirl sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla saman vuoden syyskuussa. Nyt parhaan naispääosan ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet saanut elokuva saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin Pamela Andersonin tekevän hyvin poikkeuksellisen roolin ja halusin nähdä, kuinka hän pärjää. Ilokseni Rakkautta & Anarkiaa -festivaali järjesti elokuvasta näytöksen viikkoa ennen ensi-iltaa ja kävin positiivisin mielin katsomassa The Last Showgirlin.

Shelly Gardnerin täytyy pohtia elämänsä tärkeitä asioita uudestaan, kun hänen jo kolmen vuosikymmenen ajan tähdittämä Razzle Dazzle -esitys lopetetaan.

Baywatch-sarjasta (1989-2003) tuttu Pamela Anderson oli jo melkein luovuttanut näyttelijäuransa suhteen, sillä hän ei päässyt eroon imagostaan ysärin seksisymbolina ja koki sen rajoittavan hänen mahdollisuuksiaan. Kun Andersonille lähetettiin The Last Showgirlin käsikirjoitus, hänen agenttinsa nakkasi sen suoraan roskakoriin. Onneksi Andersonin Brandon-pojan kautta käsikirjoitus löysi tiensä naisen käsiin ja Anderson ihastui lukemaansa totaalisesti ja koki, että hänen kuului näytellä juuri tässä elokuvassa. Anderson onkin kenties koko uransa parhaassa vedossa Shelly Gardnerina, joka nappasi 1980-luvulla roolin Las Vegasin nakushow Razzle Dazzlesta ja on rakentanut koko elämänsä show'n ympärille, suostumatta näkemään, että niin Razzle Dazzlen kuin hänen suosionsa ovat tulleet tiensä päähän jo aikoja sitten. Rooli on kuin luotu Andersonille ja hän on varmasti pystynyt tutkimaan omaa uraansa roolihahmonsa kautta, vähän samaan tapaan kuin Michael Keaton teki Birdmanissa (Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) - 2014) vuosikymmen sitten. Shelly on oiva hahmo, jonka kehitystä myötäilevästä hissukasta on mielenkiintoista seurata. Andersonin työ vain vahvistuu elokuvan edetessä ja hänen hahmonsa muovautuessa.

     Elokuvassa nähdään myös Dave Bautista Razzle Dazzlea pyörittäneenä Eddienä, Jamie Lee Curtis show'sta jo joitain vuosia sitten lähteneenä Annettena, Brenda Song ja Kiernan Shipka show'ssa esiintyvinä Mary-Annena ja Jodiena, sekä Billie Lourd Shellyn Hannah-tyttärenä, joka on katkera äidilleen, tämä keskityttyä Razzle Dazzleen Hannahin koko lapsuuden ajan. Myös sivunäyttelijät ovat mainioita, etenkin Bautista rauhallisemmassa roolissa ja Curtis varsin räikeänä persoonana.

The Last Showgirl osoittautui oikein mainioksi draamaelokuvaksi, joka toimii niin Pamela Andersonin yllättävänkin vaikuttavana paluuna kuin mielenkiintoisena katsauksena jonkin sortin keski-iän kriisiin. Shelly on tosiaan rakentanut koko elämänsä Razzle Dazzlen ympärille, mistä on kärsinyt erityisesti hänen suhteensa omaan tyttäreensä. Kun Razzle Dazzle siis lakkautetaan, Shelly huomaa jäävänsä tyhjän päälle ja että aika on mennyt hänestä jo kauan sitten ohi, uusien, vastaavien esitysten palkatessa vain huomattavasti nuorempia esiintyjiä. Äidin yritys korjata välinsä tyttäreensä on kirjoitettu väkevästi ja on muutenkin kiinnostavaa seurata, kuinka Shelly alkaa pohtia elämälleen uutta merkitystä nyt, kun hänen niin kovasti rakastamansa valokeila viedään häneltä pois. Shelly on tosiaan hyvin ja moniulotteisesti kirjoitettu hahmo, jonka ongelmat ovat usein itse aiheutettuja ja joka ei usein näe, mitä hän tekee ympärillään oleville ihmisille.

Elokuva tasapainottelee pätevästi draaman ja komedian välimaastossa ja kertomusta rakennellaan ja kypsytellään hyvin. Ainoa ongelmani onkin oikeastaan se, kuinka kömpelösti The Last Showgirl viedään päätökseensä. Leffalla on kestoa noin puolitoista tuntia ja elokuva kaipaisi hieman lisää aikaa loppua kohti, sillä erilaisten juonikuvioiden loppuun vieminen tuntuu joko hutiloidulta tai jäävän keskeneräiseksi. Lopun tietty unenomaisuus jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, mutta juuri sitä ennen elokuva vaikuttaa unohtaneen tehdä sen työn, että tämä tulkinnanvaraisuus tuntuisi ansaitulta. Etenkin Jodien vaikea suhde omaan äitiinsä ja kuinka se peilaantuu Shellyyn ja Hannahiin, tuntuu unohtuneen kesken kaiken.

Gia Coppolan ohjaus on pätevää, niin tunnelmanluojana kuin näyttelijöiden parissa. Kate Gerstenin käsikirjoitus hänen oman näytelmänsä pohjalta on loppua lukuun ottamatta mainio, sisältäen runsaasti oivaa ja paikoin todella hauskaa dialogia. The Last Showgirlin tekninen puoli jätti mielestäni pienesti toivomisen varaa, etenkin usein suttuiset ympärykset sisältävän ja turhan paljon heiluvan kameratyöskentelyn kohdalla. Lavasteet ovat kuitenkin hienot, puvustus mainiota ja värimaailma miellyttävä pastellisävyjen kera. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Andrew Wyattin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Showgirl, 2024, Utopia, Digital Ignition Entertainment, High Frequency Entertainment, Pinky Promise

Arvostelu: Megalopolis (2024)

MEGALOPOLIS

Ohjaus: Francis Ford Coppola

Pääosissa: Adam Driver, Nathalie Emmanuel, Giancarlo Esposito, Aubrey Plaza, Shia LaBeouf, Jon Voight, Laurence Fishburne, Kathryn Hunter, Jason Schwartzman, Grace VanderWaal, Dustin Hoffman, D. B. Sweeney ja Talia Shire 

Genre: scifi, draama, jännitys, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

Megalopolis on Francis Ford Coppolan uutuuselokuva. Coppola sai idean elokuvaan jo vuonna 1977, tehdessään sotaelokuvaansa Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979). Scifiklassikoista ja Antiikin Rooman tarustoista kiehtoutunut Coppola ryhtyi kynäilemään tarinaa, mutta vuosikymmenten varrella yksikään studio ei halunnut tarttua projektiin. Coppola työsti tekstiään uudelleen ja uudelleen, ja oli vähän väliä lähellä saadakseen työryhmän kasaan ja aloittaakseen kuvaukset. Vaihtaessaan 2000-luvulla elokuvanteon viinibisnekseen, Coppola sai tienattua niin paljon rahaa, että vuonna 2019 hän ilmoitti rahoittavansa itse suurelokuvansa. Hän sai vihdoin näyttelijäkaartin ja työryhmän ympärilleen, mutta sitten koronaviruspandemia viivästytti kuvausten alkua. Lopulta kuvaukset pyörähtivät käyntiin marraskuussa 2022 ja nyt, usean vuosikymmenen odotuksen jälkeen Megalopolis on saapunut elokuvateattereihin. Itse odotin erittäin suurella mielenkiinnolla elokuvaa, kun kuulin Coppolan tekevän yli vuosikymmenen tauon jälkeen uuden filmin. Ensimmäinen traileri näytti kiehtovalta, mutta sitten elokuva muuttui täysin eri tavalla kiinnostavaksi tapaukseksi. Useampi nainen kuvaili Coppolan käytöstä kuvauksissa ahdistavaksi ja epäsopivaksi, minkä lisäksi leffa alkoi saada todella ristiriitaista palautetta maailmalta, joista osa kutsui elokuvaa visionääriseksi mestariteokseksi ja toiset järkyttäväksi katastrofiksi. Uteliain mielin kävin katsomassa ehkä vuoden kohutuimman elokuvan, Megalopolisin sen ennakkonäytöksessä IMAX-salissa.

Suurkaupunki New Rome on tuhon partaalla. Pormestari Franklyn Cicero haluaa pitää asiat ennallaan, kun taas visionäärinen arkkitehti Cesar Catilina suunnittelee korvaavansa kaupungin utopistisella Megalopolisilla.

Megalopolis sisältää yhden vuoden kovimmista näyttelijäkaarteista. Adam Driver nähdään pääroolissa Cesar Catilinana, arkkitehtinä, jolla on visio uudenlaisesta kaupungista, Megalopolisista, sekä erikoinen kyky pysäyttää aika. Nykyään suunnilleen joka toisessa Hollywood-leffassa esiintyvä Giancarlo Esposito taas esittää New Yorkin, ei kun siis New Romen pormestaria, Franklyn Ciceroa, joka haluaa pitää asiat ennallaan ja itsensä sinnikkäästi vallassa. Nathalie Emmanuel näyttelee pormestarin tytärtä, Juliaa, joka rakastuu Cesariin ja vahvistaa siten miesten välistä konfliktia. Jon Voight esittää Cesarin setää, varakasta pankkiiri Hamilton Crassus III:a, Shia LaBeoufin näytellessä tämän rietastelevaa lapsenlasta Clodiota. Aubrey Plaza nähdään uutisreportteri Wow Platinumina, Dustin Hoffman Franklyniä auttavana Nush Bermanina, sekä Laurence Fishburne Cesarin palvelijana ja kuskina, sekä elokuvan kertojana Fundi Romainena. Ohjaaja Coppolan sukulaiset, kuten hänen siskonsa Talia Shire ja tämän poika David Schwartzman esiintyvät myös Cesarin äitinä ja pormestarin assistenttina. Näyttelijäkattaus on lupaava, mutta heidän työnsä on hämmentävän epätasaista. Driverin esiintyminen leffan keulakuvana on ailahtelevaa ja LaBeoufin teatraalisuus eksentrisenä Clodiona menee myötähäpeän puolelle. Esposito istuu täydellisesti pormestarin osaan ja Emmanuel suoriutuu passelisti tämän tyttärenä, joka ei tiedä, kumman miehen puolelle kilpailussa asettuisi. Plaza revittelee menevästi rahaa himoitsevana reportterina ja Fishburnen matala ääni sopii toki erinomaisesti kertojaksi. Fishburnen roolitus tuntuu ympyrän sulkeutumiselta, sillä hänen näyttelijäuransa käynnistyi Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvassa ja nyt hän esiintyy Coppolan kenties viimeiseksi jäävässä filmissä.

Noh, millainen on lopulta Coppolan mammuttielokuva, jota mies työsti vuosikymmenten ajan ja joka ei päässyt teattereihin ilman kohun jos toisenkin saattelua? Onko kyseessä visionäärinen mestariteos vanhalta konkarilta, vai suuruudenhullu, mutta sitäkin vaivaannuttavampi katastrofi ennen niin lahjakkaalta elokuvantekijältä? Omasta mielestäni Megalopolis on näyttelijäsuoritustensa tapaan aika epätasainen paketti, josta löytyy kehumisen ja ihailemisen aihetta, mutta myös runsaasti moitittavaa. Se on hämmentävä teos, joka ei todellakaan tee sellaista vaikutusta kuin Coppola varmasti odottaa, mutta joka kieltämättä jää mieleen pyörimään ja jättää valtavasti pureskeltavaa. Voi olla, että todellisen mielipiteen Megalopolisista pystyy muodostamaan vasta vuosien päästä ja muutaman katselukerran jälkeen. Enpä ihmettelisi, jos parinkymmenen vuoden päästä kirjoitettaisiin analyysejä siitä, miten Megalopolis olikin todellisuudessa aikaansa edellä ja väärinymmärretty.

Jos jotain Megalopolisilta ja Coppolalta ei voi riistää tai kieltää, niin sitä, että projekti on totta vie yksi vuoden kunnianhimoisimmista. Studioiden torjuttua miehen, Coppola ei luovuttanut, vaan päätti lopulta rahoittaa elokuvan itse ja pistikin peliin yli sata miljoonaa dollaria omasta lompakostaan. Suuri osa elokuvantekijöistä voi vain haaveilla, että heillä olisi joskus mahdollisuus rahoittaa ja hallita täysin itse omaa hullunkurista visiotaan. Ihailtavaa on myös Coppolan hälläväliä-asenne siitä, ottavatko ihmiset elokuvaa hyvin vastaan tai tienaako se budjettiaan takaisin. Idea Megalopolisista oli syöpynyt niin vimmaisesti Coppolan takaraivoon, että hänen oli pakko saada se puskettua ulos, keinolla millä hyvänsä ja oli reaktio lopputulokseen mikä tahansa.

Megalopolis on myös sisällöltään äärimmäisen kunnianhimoinen. Kuten julisteessakin seisoo, se pyrkii olemaan faabeli, vertauskuvallinen tarina modernin Yhdysvaltojen ja Antiikin Rooman välillä. Coppola on täyttänyt elokuvan metaforilla, joissa hän vertailee näitä kahta aikakautta toisiinsa, haluten selvästi sanoa, että jos historian virheistä ei opita mitään, historia ainoastaan toistaa itseään. Osittain vertailu toimii. New Rome on visuaalisesti kiehtova paikka; yhdistelmä tuttua New Yorkia ja Antiikin Rooman vivahteita. Parhaiten tämä kaikki toimii ensimmäisen tunnin huipentavassa suurjuhlassa, jossa oletettavasti Madison Square Garden muuttuu Ben-Hurin (1959) mieleen tuovaksi kilpa-areenaksi. Toisinaan taas vertailu on ontuvaa ja pari kohtausta näyttävät siltä, että ne olisi hätäisesti kuvattu melkein minkä tahansa Helsingin talon rappukäytävässä. Coppola on selvästi halunnut käsitellä useita aiheita, kuten turmelevaa valtaa, rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, sekä edelleen konservatiivien outoa intoa neitseellisiä nuoria naisia kohtaan. Coppolalla ei kuitenkaan ole juuri paljoa sanottavaa näistä aiheista tai sitten jutut jäävät puolitiehen. Ja kun lukee juhlakohtauksissa esiintyneiden naisten kommentteja Coppolan ikävästä käytöksestä, vesittävät ne joitain leffan sanomisista vanhojen ukkojen vallan väärinkäytöstä.

Coppola ei ole myöskään halunnut lokeroida elokuvaa ja Megalopolisista löytyykin niin scifiä kuin fantasiaa, romantiikkaa, erotiikkaa, komediaa, poliittista juonittelua, noir-dekkaria ja unenomaisia näkyjä. Tällä saralla elokuva on kenties sotkuisin. Mammuttimainen filmi rönsyilee ja natisee liitoksissaan, läikkyen usein yli kupista. Visio on epätasainen ja tämäkin näkyy aiemmin mainitsemassani areenakohtauksessa, joka yrittää olla liian montaa asiaa samaan aikaan. Tämä johtaa toisinaan erittäin kiusallisiin tilanteisiin ja nauruihin, joista ei tiedä, olivatko ne Coppolan toivottu reaktio vai ei.

Tarinankerronnaltaankin Megalopolis on kömpelö. Se yrittää matkia vuosituhansia sitten kirjoitettuja runoelmia, ajoittain ihan dialogia myöten ja tällä saralla on taattua, että moni katsoja luovuttaa leffan suhteen, pitäen sitä tekotaiteellisena turhamaisuusprojektina (näytöksestäni lähti neljä ihmistä kesken elokuvan, eivätkä he koskaan palanneet). Elokuva yrittää olla kuin suurooppera, näytöksiin jaettuna ja suurta tarinaa kertoen. Kahden tunnin ja vartin kesto tuntuu kuitenkin hieman liian lyhyeltä ja osa asioista tapahtuu ilman sen kummempaa kypsyttelyä. Toisaalta elokuva voisi kestää ihan hyvinkin päälle kolme tuntia, mutta jo nyt se on usein turhan raskasta katsottavaa. Filmi myös tuntuu siltä kuin siihen kuuluisi väliaika.

Elokuvan audiovisuaalinenkin toteutus on ontuva. Megalopolis on pääasiassa hyvin kuvattu ja mukaan mahtuu useita näyttäviä otoksia. Lavastus on suurimmaksi osaksi erinomaista, lavastajien leikitellessä New Yorkin ja Antiikin Rooman yhdistelmillä. Puvustus ja maskeerauskin ovat lähinnä taidokasta jälkeä. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin ajoittain pöyristyttävän huonot. Kohtaukset, jotka rakentuvat digiefektien varaan, ovat jopa hieman kiusallista seurattavaa ja etenkin itse Megalopolis on kaiken kypsyttelyn jälkeen todellinen pettymys viimeistelemättömien tietokonetehosteidensa kera. Äänimaailma on kuitenkin kunnossa Osvaldo Golijovin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kuten tästä tekstistä on voinut päätellä, Megalopolis oli itselleni vuoden ristiriitaisin elokuvakokemus. Se ei ole mielestäni mikään totaali katastrofi, mutta se on myös kaukana mestariteoksesta ja saa kyllä ihmettelemään, että mitä aiemmin suurklassikoita, kuten Kummisetä-trilogian (The Godfather - 1972-1990) ohjanneelle Francis Ford Coppolalle on oikein tapahtunut vanhoilla päivillä. Kyseessä on samaan aikaan yksi vuoden kiinnostavimmista elokuvista, jonka suuruudenhulluutta on vaikea olla ihailematta. Enköhän vielä tulevaisuudessa palaa Megalopolisin pariin ja odotan suurella mielenkiinnolla, miten leffaan suhtaudutaan vuosien päästä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Megalopolis, 2024, American Zoetrope, Caesar Film

Arvostelu: Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä (The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes - 2023)

NÄLKÄPELI: BALLADI LAULULINNUISTA JA KÄÄRMEISTÄ

THE HUNGER GAMES: THE BALLAD OF SONGBIRDS AND SNAKES

Ohjaus: Francis Lawrence

Pääosissa: Tom Blyth, Rachel Zegler, Josh Andrés Rivera, Viola Davis, Peter Dinklage, Jason Schwartzman, Hunter Schafer, Fionnula Flanagan, Mackenzie Lansing, Nick Benson, Ashley Liao, Burn Gorman, Isobel Jesper Jones, Dakota Shapiro ja George Somner

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 37 minuuttia

Ikäraja: 12

The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes, eli suomalaisittain Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä perustuu Suzanne Collinsin samannimiseen kirjaan vuodelta 2020 ja se on esiosa Collinsin kirjoihin perustuville Nälkäpeli-elokuville (The Hunger Games - 2012-2015). Pian Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 2:n (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2 - 2015) ilmestyttyä Lionsgate-studion pomo Jon Feltheimer alkoi keräämään tiimiä työstämään esiosaa, joka kertoisi Nälkäpelin syntytarinan. Kun Collins ilmoitti itse kirjoittavansa esiosakirjaa, Lionsgate hankki saman tien sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja nyt Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on saapunut elokuvateattereihin. Itse innostuin sarjasta, kun ensimmäinen Nälkäpeli-elokuva (The Hunger Games) saapui teattereihin vuonna 2012. Luin kirjan yhdessä illassa ja pidin leffasta. Jatko-osaleffasta Nälkäpeli: Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) pidin vielä enemmän. Sen sijaan niin kirjatrilogian päätösosa Matkijanärhi (Mockingjay - 2010) ja sen pohjalta väännetyt kaksi elokuvaa Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014) ja Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 2 jättivät minut kylmäksi ja tappoivat innostukseni sarjaa kohtaan. En siis lukenut Balladi laululinnuista ja käärmeistä -kirjaa, kun se julkaistiin, eikä minulle ole herännyt kummoista mielenkiintoa sen elokuvasovitusta kohtaan. Koin Nälkäpelin ajan olevan jo ohi, eikä traileri vakuuttanut minua puolelleen. Kävin kuitenkin katsomassa: Nälkäpeli: Balladin laululinnuista ja käärmeistä sen kutsuvierasnäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Panemissa ollaan järjestämässä kymmenettä Nälkäpeli-kilpailua, missä kapinoineiden kahdentoista vyöhykkeen lapsitribuutit taistelevat kuolemaan asti. Nuori Coriolanus Snow ryhtyy valmentamaan 12. vyöhykkeen Lucy Gray Bairdia. Jos Lucy Gray voittaa, Snow'n köyhän perheen taloudellinen asema paranisi huomattavasti.

Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä keskittyy alkuperäisistä elokuvista tutun, Donald Sutherlandin näyttelemän Panemin presidentti Coriolanus Snow'n nuoruusvuosiin. Sutherlandin sijaan nuorta Snow'ta esittää lähes tuntematon Tom Blyth, joka on aiemmin esiintynyt pääasiassa teatterilavoilla. Blyth tarjoaa toisaalta kelvollisen roolisuorituksen, mutta hänestä ei vähemmän yllättäen löydy samaa karismaa kuin Sutherlandista. Blyth ei myöskään saanut ainakaan minua vakuuttuneeksi, että kyseessä olisi sama hahmo. Toki Blythin ja Sutherlandin versioiden välissä on 64 vuotta, joiden aikana Snow on voinut kehittyä häijympään suuntaan, mutta tämä elokuva tekee varsin köykäistä työtä esitelläkseen katsojille sen kipinän, joka tekee nuoresta miehestä iäkkään tyrannin, jollaisena hänet parhaiten tunnemme. Elokuva toivoo katsojan sympatioiden päätyvän Snow'n puolelle, mutta tämä on haastavaa, tietäessämme hänen tulevaisuutensa. Yritykset esittää Snow'n taustat tragedioiden kautta eivät oikein vakuuta.

     Parissa vuodessa ja ihan vain parilla elokuvaesiintymisellä West Side Story -uudelleenfilmatisoinnissa (2021) ja supersankarileffa Shazam! Fury of the Godsissa (2023) Hollywood-staraksi noussut Rachel Zegler näyttelee Lucy Gray Bairdia, köyhällä 12. vyöhykkeellä asuvaa tyttöä, joka valikoituu edustamaan vyöhykettä kymmenennessä Nälkäpelissä. Zegler esittelee jälleen niin näyttelijäntaitojaan kuin myös laululahjojaan. Laulaminen on Lucy Grayn erityisosaamista ja sitä hän pääseekin tekemään pitkin leffan. Lucy Gray ja Snow paritetaan tribuutiksi ja tämän mentoriksi, ja hahmojen välistä suhdetta rakennellaan leffan aikana oivallisesti, kunnes se lopulta kulminoituu harmillisen hosuen.

Elokuvassa nähdään myös Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu Hunter Schafer Snow'n serkkuna Tigrisinä ja Fionnula Flanagan heidän isoäitinään, myöskin uudesta West Side Storystä tuttu Josh Andrés Rivera Snow'n luokkatoverina Sejanus Plinthinä, Peter Dinklage Nälkäpelin luojana, dekaani Casca Highbottomina, Viola Davis pelisuunnittelija tohtori Gaulina, Jason Schwartzman Nälkäpelin alkuperäisenä juontajana, Lucretius "Lucky" Flickermanina, sekä Burn Gorman 12. vyöhykkeen rauhanturvaajia komentavana Hoffina. Schafer jää harmillisen pahasti sivuun Tigris-serkun osassa, mutta Rivera toimii menevästi hieman kapinoivana Sejanuksena. Yleensä mainion Dinklagen tulkinta morfiiniriippuvaisesta saa hänet näyttämään siltä kuin häntä ei kiinnostaisi olla leffassa mukana ollenkaan ja Schwartzman on ihan hupaisa kopio alkuperäisistä Nälkäpeleistä tutusta, Stanley Tuccin esittämästä Caesar Flickermanista. Viola Davis on elokuvan todellinen outolintu. Toisaalta Davis tarjoaa elokuvan vekkuleimman roolityön, mutta hänen räikeän eksentrinen hahmonsa ei sovi muuten tosikkomaiseen leffaan. Alkuperäisleffoissa panemilaiset esitettiin tällaisina oudosti pukeutuvina ja värikkäinä persoonina, mutta kun tohtori Gaul on yksinään sellainen, hän tuntuu kuuluvan eri leffaan.

Valitettavasti Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä ei onnistunut voittamaan minua puolelleen, vaan pidin elokuvaa potentiaalisena, mutta harmillisen keskinkertaisena esiosana. Kenties tarina toimii paremmin 500-sivuisen kirjan muodossa tai se olisi siirtynyt onnistuneesti minisarjaksi, mutta kahden ja puolen tunnin elokuvana käteen jää lähinnä vaisu ja hieman hutiloiden tehty pintaraapaisu. Kirja on pidempi kuin yksikään aiemmista Nälkäpeleistä ja aluksi tekijät pohtivatkin sen jakamista kahdeksi elokuvaksi. Ohjaajan penkille palaava Francis Lawrence on kuitenkin jälkikäteen ilmaissut katumusta siitä, kun Matkijanärhi-kirja jaettiin kahtia leffoissa, eikä halunnut mahdollisesti toistaa samaa virhettä. Balladi laululinnuista ja käärmeistä olisi kuitenkin kenties kaivannut tällaista jakoa.

Elokuvan päätteeksi päällimmäisenä mielessäni oli, että kun Nälkäpelin ja Panemin historiasta löytyisi varmasti kiinnostavaa kerrottavaa, miksi Suzanne Collins päätti kertoa juuri tämän tarinan? Itse sotaa edeltävää aikaa nähdään vain muutaman minuutin mittaisen prologin aikana ja Nälkäpelin syntytarina selitetään pikaisesti parilla lauseella. Leffaa katsoessa pohdin useasti, että olisin mieluummin katsonut elokuvan jostain täysin sivujuonteena esitetystä asiasta. Balladi laululinnuista ja käärmeistä esittää, että se kertoisi, kuinka Snow'sta tuli se tuntemamme presidentti, mutta tämä kehityskaari on todella ontuva. Kaikki pahat puolet hahmosta on jätetty vasta viimeiseen varttiin ja muutos on kummallisen tönkkö, aivan kuin vasta kirjoitusvaiheen lopussa olisi hoksattu, että "ai niin, hitsit, tästähän pitikin tulla se pääpahis, eikä sankari!"

Ennen viimeistä, hätäisesti kasaan pistettyä ja aika sekavaakin tuntia elokuva on vielä kelvollinen. Snow'n ja Lucy Grayn tapaamista ja heidän välien syventämistä on kiinnostavaa seurata, minkä lisäksi on mielenkiintoista nähdä menneisyyden Panemia, huomattavasti maanläheisemmän teknologian kanssa, joskin tämäkin puoli jää lähinnä pintaraapaisuksi. Itse peli on leffan viihdyttävintä antia ja kiinnostavan erilainen aiemmin nähdyistä, sillä sen ympärille ei vielä kuulu kaikenlaista säkenöivää tapahtumaa ja juhlaa. Peliareenakin on huomattavasti maltillisempi ja tavanomaisempi. Pelistä löytyy kuitenkin myös ongelmansa. Jotkut tapahtumista eivät käy järkeen, eikä leffa herätä juuri jännitettä siitä, mikä pelin lopputulos on. Aika lailla kaikki Balladissa laululinnuista ja käärmeistä jää vaisun kädenlämpöiseksi.

Francis Lawrence on tosiaan palannut ohjaamaan, tehtyään ykkösosaa lukuun ottamatta muutkin Nälkäpelit. Elokuvaa katsoessa kuitenkin toivoin, että mukaan olisi saatu tuoretta verta ja joku uusi tekijä olisi päästetty vastaamaan esiosasta. Lawrence ei panosta leffaan samalla tavalla kuin edellisiin. Michael Lesslien ja Michael Arndtin käsikirjoitus on erityisen ontuva. Pitkä kirja on väkisin puskettu yhteen leffaan, eikä kirjan ratkaisu jatkaa tarinaa vielä pitkään sen jälkeen, kun peli on jo päättynyt, ihan toimi elokuvamuodossa. Sekaan heitellyt viittaukset alkuperäisiin elokuviin ovat myös varsin kiusallisia, lähtien ylikäytetystä The Hanging Tree -laulusta. Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on kuitenkin hyvin kuvattu. Lavasteet ovat hienot, puvustukset ja maskeeraukset taas ailahtelevat tasoltaan. Erikoistehosteet ajavat ajoittain asiansa, mutta mukaan mahtuu myös yksi isompi räjähdyskohtaus, joka näyttää täysin keskeneräiseltä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivasti taustalla. Lucy Graylle kirjoitetut laulut ovat meneviä rallatuksia.

Yhteenveto: Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on harmillisen keskinkertainen esiosa, joka ei oikein tunnu tietävän, mitä tarinaa se haluaa kertoa. Nälkäpelien syntyyn perehdytään todella pikaisesti ja kaikista merkittävin asia, eli Coriolanus Snow'n kehitys hyväsydämisestä nuoresta miehestä kylmäksi tyranniksi on lähes olematon. Hahmokaari on erittäin ontuvasti kirjoitettu ja muutos pahikseksi tuntuu tapahtuvan täysin äkillisesti ja vasta leffan viime minuuteilla. Elokuvan viimeinen kolmannes onkin sen ehdottomasti heikointa antia. Sitä edeltävä puolitoistatuntinen toimii pääasiassa kelvollisesti. Snow'n ja pelitribuutti Lucy Grayn välistä suhdetta kehitellään mainiosti ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka yksi ensimmäisistä Nälkäpeleistä eroaa niistä, joihin totuimme aiemmissa leffoissa. Itse peli on elokuvan mukaansatempaavinta antia, joskin siitäkin löytyy vikansa. Tom Blyth menettelee pääroolissa, mutta ei koskaan vakuuta, että hänen hahmostaan kasvaisi tuntemamme presidentti. Rachel Zegler esittelee jälleen näyttelijä- ja laulutaitojaan. Sivunäyttelijöistä parhaiten mieleen jää Viola Davis, jonka hahmo on suorastaan sarjakuvamainen - niin hyvässä kuin pahassa. Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä olisi todennäköisesti kääntynyt paremmin minisarjan kuin elokuvan muotoon, sillä kahden ja puolen tunninkin kestossa lopputulos on pelkkä pintaraapaisu. Valitettavasti itse tarina ei ollut erityisen vahva, jotta elokuva olisi herättänyt minussa mielenkiintoa lukemaan, toimiiko homma paremmin kirjana. Jos elokuva menestyy, on todennäköistä, että Nälkäpeli-saaga jatkuu muodossa tai toisessa. Tällä maailmalla on takuulla vielä tarinoita tarjottavanaan - toivottavasti parempia kuin tämä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes, 2023, Lions Gate Films, Good Universe, Color Force

Arvostelu: Asteroid City (2023)

ASTEROID CITY

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Jason Schwartzman, Jake Ryan, Scarlett Johansson, Grace Edwards, Jeffrey Wright, Tom Hanks, Tilda Swinton, Bryan Cranston, Edward Norton, Adrien Brody, Sophia Lillis, Liev Schreiber, Hope Davis, Stephen Park, Maya Hawke, Rupert Friend, Steve Carell, Matt Dillon, Willem Dafoe, Tony Revolori, Hong Chau, Margot Robbie ja Jeff Goldblum

Genre: komedia, scifi, draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Asteroid City on Wes Andersonin uusi elokuva. Ohjaajan edelliselokuvan, The French Dispatchin (2021) ollessa jälkituotannossa, Anderson ryhtyi suunnittelemaan uutta leffaa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja nyt Asteroid City saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin välittömästi, kun kuulin Andersonin tekevän uutta elokuvaa - olenhan pitänyt kaikista aiemmista leffoista, jotka olen nähnyt häneltä. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Asteroid Cityn sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Näytelmä vuoden 1955 visiitistä pikkukaupunki Asteroid Cityyn, mihin liittyy tiedekilpailua, romantiikkaa ja UFO-havaintoja.

Asteroid City pitää sisällään tähän asti elokuvavuoden kovimman näyttelijäkaartin. Elokuvasta löytyy tietty aika lailla kaikki Andersonin leffoista tutut naamat, Jason Schwartzman, Tilda Swinton, Edward Norton, Adrien Brody, Willem Dafoe ja Jeff Goldblum. Bill Murray tosin joutui jättäytymään pois elokuvasta koronavirustartunnan takia, eikä yhtäkään Wilsonin veljeksistä nähdä. Lisäksi mukaan on saatu muitakin isoja nimiä, kuten Tom Hanks, Scarlett Johansson, Jeffrey Wright, Bryan Cranston, Steve Carell, Margot Robbie ja Liev Schreiber. Viime vuosina nosteessa olleet Stranger Things -sarjan (2016-) Maya Hawke, Se-elokuvien (It - 2017-2019) Sophia Lillis ja Andersonin The Grand Budapest Hotelista (2014) uransa käynnistänyt Tony Revolori ovat myös menossa mukana.

     Cranston esittää juontajaa televisio-ohjelmassa, joka kertoo Nortonin näyttelemästä näytelmäkäsikirjoittaja Conrad Earpista, joka työstää teatteriesitystä nimeltä "Asteroid City". Esityksen ohjaa Brodyn näyttelemä Schubert Green ja näyttelijöitä opettaa Dafoen esittämä Saltzburg. Tämän näytelmän hahmoja ovat muun muassa Asteroid City -kaupungin motellinjohtaja (Carell), valokuvaaja Augie Steenbeck (Schwartzman) ja hänen paikalliseen tiedekilpailuun osallistuva poika Woodrow (Jake Ryan), Woodrow'n isoisä (Hanks), kuuluisa näyttelijä Midge Campbell (Johansson), tiedekilpailua pyörittävä kenraali Gibson (Wright), tutkija Hickenlooper (Swinton), opettaja June (Hawke), sekä laulaja Montana (Rupert Friend). Andersonin tuttuun tyyliin näyttelijät esiintyvät puisesti. Heidän kivikasvoiltaan on vaikea lukea tunteita ja heidän liikkeensä ovat tarkkaan harkittuja ja hillittyjä. Näyttelijäkaarti puhaltaa omituisessa esiintymistavassa taitavasti yhteen hiileen.

Asteroid City on puhdasta Wes Andersonin eriskummallisen mielikuvituksen ja tyylittelyn tulvaa ja juhlaa. Ohjaajan faneille luvassa on aikamoista nannaa, mutta jos Andersonin aiemmat työt eivät ole millään lailla tuttuja, tiedossa saattaa olla jokseenkin vaivaannuttava tunti ja kolme varttia. Itse virnuilin läpi leffa varmaan todella typerän näköisesti, elokuvan kuljettaessa minut hassuun maailmaansa, jonka vain Wes Anderson taitaa. Ei elokuva nouse ohjaajan parhaimpiin teoksiin, mutta se on silti todella mainio ja vekkuli tapaus. Sen hahmot ovat kiinnostavia ja hupsuja, ja sen tarina on monessa kerroksessaan kiinnostava, vaikka aluksi se saattaakin pistää katsojan päätä pyörälle, kun kyseessä on jonkinlainen televisio-ohjelma näytelmää tekevästä porukasta ja se näytelmä on se elokuva, jota tulimme katsomaan. Anderson on selvästi katsonut Hämärän rajamailla -sarjaa (The Twilight Zone - 1959-1964) elokuvaa tehdessään. Myös koronaviruspandemia on toiminut Andersonin omien sanojensa mukaan yhtenä leffan inspiraation lähteenä.

Elokuva jaksaa viihdyttää läpi kestonsa, tarjoten yhä vain hupsumpia hetkiä. Andersonin huumorintaju on likimain yhtä omituinen kuin kaikki muukin hänen tavassaan tehdä elokuvia. Itse koin Asteroid Cityn todella lystikkääksi leffaksi. Se on täynnä nokkelaa sanailua ja sitäkin nokkelampia pikkuvitsejä, jotka saattavat jopa mennä ohi ensimmäisellä katselukerralla. Moni juttu on täysin pöljä ja absurdi, mutta kaikki toimii. Välillä sitä vain haluaisi pystyä jotenkin siirtymään Andersonin pään sisälle, se vaikuttaa todella kiehtovalta paikalta.

Visuaaliselta puoleltaan elokuva on tietty juuri niin wesandersonmainen kuin voikin odottaa. Kameratyöskentely on todella tarkkaan suunniteltu kuvasommittelun ja kameran liikkeiden puolesta. Pääasiassa symmetriaan pyrkivissä otoksissa kohteet ovat joko täysin keskellä tai radikaalisti sivulla. Asteroid Cityä esittelevä pitkä kamera-ajo on todella hieno. Kaupungin lavasteet ovat myös upeat ja puvustajatkin tekevät oivaa työtä hahmojen asujen kanssa. Väripaletti on viimeisen päälle mietitty. Valaisu on korostettua ja leikkaus napakkaa. Erikoistehosteet turvautuvat ihastuttaviin käytännön kikkoihin, pienoismalleihin ja stop motion -animaatioon. Asteroid City onkin varsinaista silmäkarkkia. Myös äänipuoli toimii tehosteita ja Andersonin luottosäveltäjä Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Asteroid City on erittäin mainio ja vekkuli elokuva, joka takuulla ihastuttaa Wes Andersonin faneja. Kaikki ohjaaja-käsikirjoittajan tavaramerkit ovat tallella, eikä heppu lähde keksimään pyöräänsä uudestaan. Elokuva imaisee katsojansa Andersonin omituisen mielikuvituksen maailmaan ja itse myhäilin tyytyväisenä pitkin leffaa. Tarina on hassun monitasoinen ja hahmot veikeitä persoonia. Vuoden tähän asti kovin näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan mallikkaasti, tukien täysin Andersonille ominaista puupökkelötyyliä. Andersonin käsikirjoitus on täynnä pieniä nokkeluuksia ja kummallista huumoria, jonka vain hän taitaa. Tekninenkin puoli suorastaan huutaa Wes Andersonia symmetrisellä kuvastollaan, värileikittelyllään, leikkauksellaan ja hupsuilla tehosteillaan. Asteroid City on herkkua Andersonin faneille, mutta saattaa jättää muut kylmäksi. Elokuva ei muuten suinkaan jää Andersonin ainoaksi työksi tänä vuonna, vaan suoraan Netflixiin on myöhemmin syksyllä tulossa Roald Dahlin satuun perustuva The Wonderful Story of Henry Sugar, jossa nähdään muun muassa Benedict Cumberbatch, Ralph Fiennes, Dev Patel ja Ben Kingsley.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Asteroid City, 2023, Focus Features, Indian Paintbrush, American Empirical Pictures

Arvostelu: Spider-Man: Across the Spider-Verse (2023)

SPIDER-MAN: ACROSS THE SPIDER-VERSE

Ohjaus: Joaquim Dos Santos, Kemp Powers ja Justin K. Thompson

Pääosissa: Shameik Moore, Hailee Steinfeld, Brian Tyree Henry, Luna Lauren Vélez, Jason Schwartzman, Oscar Isaac, Jake Johnson, Issa Rae, Daniel Kaluuya, Greta Lee, Shea Whigham, Amandla Stenberg, Jorma Taccone, Rachel Dratch, Zoë Kravitz ja Andy Samberg

Genre: animaatio, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva animaatioelokuva Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) oli taloudellinen hitti ja parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -voittaja, joten jatkoa oli tietty luvassa. Phil Lord, Christopher Miller ja David Callaham ryhtyivät kirjoittamaan leffaa, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi käynnistyi. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2022, mutta keväällä 2020 alkaneen koronaviruspandemian vaikeutettua tuotantoa, ensi-iltaa siirrettiin ensin loppuvuoteen 2022 ja lopulta se siirrettiin alkukesään 2023. Nyt Spider-Man: Across the Spider-Verse on saapunut elokuvateattereihin ja minulle kyseessä oli yksi vuoden eniten odottamistani elokuvista. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia yllätti minut toden teolla ja olen sen ilmestymisestä asti halunnut lisää. Kävinkin katsomassa Spider-Man: Across the Spider-Versen heti ensi-iltapäivän ensimmäisessä IMAX-näytöksessä.

Miles Morales kamppailee siviilielämänsä ja supersankariminänsä Spider-Manin välillä, kun toisen universumin Gwen Stacy kiskaisee hänet uuteen seikkailuun, täynnä hämähäkkivoimaisia yksilöitä eri maailmoista, voittaakseen multiversumissa tuhoa aiheuttavan Spotin.

Neljän ja puolen vuoden odotuksen jälkeen Miles Morales (äänenä Shameik Moore) seittisinkoilee takaisin valkokankaille, toimien Peter Parkerin kuoleman jälkeen oman maailmansa ainoana Spider-Manina. Hahmolle ominaiseen tapaan Milesille tuottaa vaikeuksia saada tavallinen elämänsä ja supersankaripuolensa kulkemaan käsi kädessä. Koulu kärsii, sillä roistojen jahtaaminen on paljon kiinnostavampaa puuhaa, mikä taas aiheuttaa harmaita hiuksia Milesin vanhemmille, Rio-äidille (Luna Lauren Vélez) ja Jefferson-poliisi-isälle (Brian Tyree Henry). Hahmolle on kirjoitettu oivallinen, joskin tässä kohtaa useamman Spider-Man -elokuvan jälkeen hyvin tyypillinen kehityskaari, missä Milesin täytyy löytää oma paikkansa kaiken keskellä.

     Kuten varmaan kaikilla on tiedossa ykkösleffan ja runsaan mainonnan jälkeen, Miles ei suinkaan ole ainoa Spider-tyyppi tässä elokuvassa. Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät merkittävämpään rooliin nouseva Gwen Stacy (Hailee Steinfeld), sekä elämänsä kuntoon saanut Peter B. Parker (Jake Johnson). Myös lopputekstikohtauksessa käväissyt Miguel O'Hara, eli Spider-Man 2099 (Oscar Isaac) on menossa mukana. Hän johtaa Spider-yhteiskuntaa, johon kuuluvat multiversumin monet erilaiset Spider-tyypit. Ja huhhuh, tässä leffassa muuten riittää Spider-tyyppejä! On moottoripyöräilevää Jessica Drew'ta (Issa Rae), intialaista Pavitr Prabhakaria (Karan Soni), punkkari Hobieta (Daniel Kaluuya) ja ties vaikka ketä! Bongailtavaa riittää useammaksi katselukerraksi ja kovimmat Hämisfanit voisivat pistää kuvia pauselle ja nimetä varmaan kymmeniä eri versioita ikonisesta sankarista. Gwen nousee muista Spider-tyypeistä selväksi ykköseksi ja hän on lähestulkoon elokuvan päähenkilö siinä missä Mileskin. Hahmolle on kirjoitettu oma juonikuvionsa, joka - yllätysyllätys - liittyy vaikeaan tasapainotteluun siviiliminän ja supersankariminän välillä.

Vastaansa nämä Spider-Manit ja -Womanit ja muut Spider-kaikenlaiset saavat Spotin (Jason Schwartzman), jolla on kyky luoda portaaleja, joiden kautta hyppiä paikasta toiseen. Ja kun Spot hoksaa pystyvänsä hyppimään myös eri ulottuvuuksien välillä, on koko multiversumi vaarassa. Kyseessä on mainio, mutta hieman alikäytetty hahmo, joka meinaa unohtua pitkin leffaa, vaikka hänen vekkuli persoonansa sisältäisi avaimet enempäänkin.

Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia oli todellinen yllättäjäelokuva ja piristysruiske niin supersankarigenressä kuin animaation saralla, mullistaen villillä tyylillään sitä, kuinka animaatioita tehdään. Se oli sähäkkä, hulvaton, jännittävä, liikuttava ja kaikin puolin erinomainen teos, joka asetti riman niin korkealle, että olisi turha edes odottaa jatko-osan pystyvän samaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että en olisi odottanut, että Spider-Man: Across the Spider-Verse jää lopulta näinkin kauas taakse edeltäjästään. Kyseessä ei missään nimessä ole huono elokuva, mutta jatko-osa häviää aika lailla kaikilla osa-alueillaan ykköselle, eikä se tuota samanlaista "hei vau" -fiilistä ja jätä innolla odottamaan jatkoa - siitäkään huolimatta, että Across the Spider-Verse jää todella ikävään paikkaan kesken, suorastaan vaatien katsojaa palaamaan ensi vuonna katsomaan kolmososan Spider-Man: Beyond the Spider-Verse (2024). Mieleen juolahtaa herkästi, miten kävi käsikirjoittajaduo Phil Lordin ja Christopher Millerin Lego-elokuvien kanssa. Ensimmäinen Lego Elokuva (The Lego Movie - 2014) oli aivan fantastinen, mutta Lego Elokuva 2 (The Lego Movie 2: The Second Part - 2019) jätti vähän kylmäksi.

Kyseessä on turhauttavan ailahteleva paketti, joka tarjoaa varsinaista tunteiden vuoristorataa. Valitettavasti toivomani tunne ei ollut pitkästyminen. Sitä leffan aikana kuitenkin ikävä kyllä tapahtui. Ykkösosa oli todella napakasti rytmitetty elokuva vajaan kahden tunnin kestossaan, mutta kakkonen on venytetty aivan liian pitkäksi. Kahden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin mitassaan Across the Spider-Verse taitaa jopa olla kaikkien aikojen pisin amerikkalainen animaatioelokuva! Leikkaamisen varaa olisi runsaasti. Vaikka hengähdystauot ovat toivottavia tällaisessa tykittelyssä, ne venähtävät ajoittain aivan liian pitkiksi. Etenkin kun pääasiassa ensikertalaisista koostuva ohjaajakolmikko Joaquim Dos Santos, Kemp Powers ja Justin K. Thompson tekevät ihmisdraamasta lähinnä melodramaattista jaarittelua. Käsikirjoitus taas rakentuu liikaa hahmojen jatkuvan selittämisen ja muka-yllättävien käänteiden varaan, jotka katsojana arvaa varhain ja sitten odottaa paljastuvaksi myös hahmoille.

Mutta silloin kun leffa toimii, niin se myös toimii. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja mielikuvituksellisempia. Ensikohtaaminen Spotin kanssa on veikeä ja todella mukaansatempaava. Elokuva on myös ajoittain todella hauska. Se ei ole yhtä hulvaton kuin edeltäjänsä, mutta siitä löytyy kyllä monia vitsejä ja muita hetkiä, joiden aikana pääsee nauramaan ääneen. Osa vitseistä taas ovat kierrätystä edellisosasta. Kuinka monta kertaa voidaankaan käyttää sama meemi toisiaan osoittelevista Spider-Maneista? Ja vaikka ihmisdraama äityy toisinaan turhan siirappiseksi, löytyy Milesin vaikeasta perhekuviosta myös onnistumisensa, tasapainottamaan villiä menoa. Ja villistä menosta puheenollen, odotin elokuvan olevan vielä villimpi. Spider-yhteiskuntaan liittyvät kohtaukset jäivät hieman latteiksi, lähinnä tosin siksi, että ne näytettiin lähes kokonaan jo trailereissa. Spider-Man: Across the Spider-Versessä on omat vahvuutensa ja onnistumisensa, mutta myös selvät kompastuskivensä, jotka estävät sitä nousemasta potentiaalisiin korkeuksiinsa.

Jos jostain elokuvassa ei löydy mitään moitittavaa, niin sen animaatiojäljestä. Ykkösleffan tapaan myös Across the Spider-Verse on visuaalisesti ällistyttävä, hurjan räjähtävä ja todella sekopäisesti tyylitelty. Värit ovat räiskyviä ja meno välillä todella hektistä. Jälleen kerran animaattorit saavat filmin näyttämään kuin henkiin heränneeltä sarjakuvalta. He pääsevät myös tekemään vielä luovempaa työtä kuin viimeksi, sillä siinä, missä ykkösleffassa Milesin maailmaan saapui vieraita muualta, tällä kertaa Miles päätyy seikkailuun muihin maailmoihin. Tämä johtaa moniin eri animaatiotyyleihin. Joku paikka näyttää luonnosmaiselta piirrokselta, toinen taas maalaukselta. Äänimaailmakin tykittelee mainiosti Daniel Pembertonin musiikkeja myöten. Teknisiltä ansioiltaan elokuva onkin puhdasta karkkia. Käsikirjoitus olisi vaatinut sen sijaan mojovaa viilausta.

Yhteenveto: Spider-Man: Across the Spider-Verse on varsin mainio, mutta silti turhauttavan ailahteleva jatko-osa upealle animaatioelokuvalle, joka mullisti niin animaatiota kuin supersankarigenreä. Lopulta leffa tuntuu lähinnä ylipitkältä pohjustukselta trilogian päätösosalle. Liki kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu paljon leikattavan varaa, esimerkiksi ihmisdraaman äityessä toisinaan pitkäveteiseksi jaaritteluksi. Kun elokuva vihdoin pääsee vauhtiin, on meno kuitenkin loistoviihdettä. Toimintakohtaukset ovat mukaansatempaavia ja mielikuvituksellisia. Huumoria on runsaasti, mutta vastapainona elokuva synkistelee edeltäjäänsä enemmän. Animaatiojälki on aivan tajuttoman hienoa ja animaattorit päästävät kaiken luovuuden valloilleen eri maailmojen ja niistä ilmaantuvien Spider-tyyppien kanssa. Käsikirjoitus kaipaisi kuitenkin paljon viilausta. Sen lisäksi, ettei leffa toimi millään omilla jaloillaan seisovana teoksena, se rakentuu liikaa jatkuvan selittelyn ja turhan ennalta-arvattavien käänteiden varaan. Homma katkeaa kuin seinään ja itse jäin odottamaan sekaisin tuntein tulevaa Spider-Man: Beyond the Spider-Verseä (joka muuten kulki alun perin nimellä Across the Spider-Verse Part Two). Jos pidit Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffasta, suosittelen kyllä jatko-osaa, mutta sillä varauksella, ettei se yllä edeltäjänsä tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: Across the Spider-Verse, 2023, Marvel Entertainment, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Animation, Lord Miller, Arad Productions, Pascal Pictures