Marie Antoinette (2006) - elokuva-arvostelu

MARIE ANTOINETTE

Ohjaus: Sofia Coppola

Näyttelijät: Kirsten Dunst, Jason Schwartzman, Judy Davis, Steve Coogan, Rip Torn, Rose Byrne, Asia Argento, Molly Shannon, Shirley Henderson, Jamie Dornan, Danny Huston, Marianne Faithfull, Mary Nighy, Al Weaver, Mathieu Amalric ja Tom Hardy

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 3

Marie Antoinette perustuu Antonia Fraserin elämäkertakirjaan Marie Antoinette: The Journey (2001), joka puolestaan pohjautuu Ranskan viimeisen kuningattaren Marie Antoinetten elämään. Sofia Coppola oli jo vuosia kiinnostunut Marie Antoinettesta ja halusi tehdä naisesta elokuvan. Coppola oli jo hankkinut filmatisointioikeudet Évelyne Leverin elämäkertakirjaan Marie Antoinette: The Last Queen of France (2000), mutta luettuaan Fraserin kirjan, Coppola päättikin vaihtaa sen elokuvansa pohjaksi. Elokuvaa saatiin poikkeuksellisesti kuvata Versailles'n palatsissa. Lopulta Marie Antoinette sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 24. toukokuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton historiallisten epätarkkuuksien takia, eikä se menestynyt kummoisesti lippuluukuilla, mutta onnistui kuitenkin voittamaan parhaan puvustuksen Oscar-palkinnon. Itse olin nähnyt Marie Antoinettesta vain lyhyen pätkän yläasteen historiantunnilla, kun käsittelimme Ranskan vallankumousta ja olen siitä asti halunnut katsoa elokuvan kokonaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja samalla arvostella leffan juhlan kunniaksi.

Vuonna 1770 nuori itävaltalaisprinsessa Maria naitetaan Ranskan kruununperijälle, prinssi Ludvig XVI:lle, vahvistamaan Itävallan ja Ranskan liittoa.

Pääroolin Marie Antoinettena, eli Itävallan prinsessa Maria Antonia Josepha Johanna von Habsburg-Lothringenina sai ohjaaja-käsikirjoittaja Sofia Coppolan esikoiselokuvaa The Virgin Suicidesiakin (1999) tähdittänyt Kirsten Dunst. Dunst onkin nappivalinta osaansa, tulkiten hyvin sinisilmäisen tytön ihmetystä, kun hänet naitetaan poliittisista syistä toisen maan tulevaksi kuningattareksi, eikä elämä Ranskassa ihan ole sitä, mitä hän etukäteen ajatteli. Kun usein Marie Antoinette kuvataan narsistisena ja kansasta vähät välittävänä, sekä politiikasta mitään ymmärtämättömänä hallitsijana, tässä elokuvassa nainen esitetään paljon sympaattisemmassa valossa. Leffa kuljettaa katsojan hahmon pään sisälle ja auttaa ymmärtämään, miksi Marie toimi toisinaan niin kuin toimi. Elokuva korostaa naisen yksinäisyyttä ja hyljintää uudessa maassa, sekä sitä kuinka kaikki negatiiviset jutut sysättiin hänen syykseen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Coppolan serkku Jason Schwartzman Ranskan kruununprinssi Ludvig XVI:na, Rip Torn tämän isoisänä, Ranskan kuningas Ludvig XV:nä, Asia Argento tämän rakastajattarena du Barryna, Steve Coogan Marieta valvovana suurlähettiläs Mercynä, Marianne Faithfull Marien äitinä, Itävallan hallitsijana Maria Teresiana, Danny Huston Marien veljenä, arkkiherttua Joosef II:na, Rose Byrne Marien ystävänä kreivitär de Polignacina, sekä Jamie Dornan ensimmäisessä elokuvaroolissaan ruotsalaiskreivi von Ferseninä, josta Marie kiinnostuu, kun kruununprinssi osoittautuu sulkeutuneeksi ja himottomaksi. Lisäksi Tom Hardy tekee yhden ensimmäisistä rooleistaan leffan loppusuoralla. Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa pääasiassa oivallisesti, mutta onhan leffa lopulta Dunstin show.

Marie Antoinette on ilmestymisestään lähtien herättänyt vaihtelevia mielipiteitä puolesta ja vastaan. Toiset kritisoivat elokuvan historiallista epätarkkuutta, toiset taas kehuvat Coppolan kuvausta nuoresta, hukassa olevasta naisesta, joka on samaistuttava korkeasta asemastaan huolimatta. Periaatteessa molempia osapuolia voi ymmärtää. Vaikkei juuri todellisen Marie Antoinetten elämästä tietäisikään, Coppolan anakronismit hyppäävät kyllä silmille. Jouduin itsekin kelaamaan taaksepäin, että näinkö juuri oikein; lojuiko Marie Antoinetten vaatehuoneen lattialla Conversen tennarit? Kyllä lojui, eivätkä ne olleet vain epähuomiossa jääneet kuvaan, vaan muun muassa niillä Coppola pyrki tekemään Mariesta samaistuttavan 2000-luvun nuorille naisille, jotka etsivät paikkaansa maailmassa. Osa näistä anakronismeista ovat tarkoituksellista, kuten esimerkiksi The Strokesin ja The Curen soiminen taustalla, osa taas pakon sanelema ratkaisu, kuten Versailles'n palatsin kattokruunuja koristavat sähkölamput. Koska leffaa kuvattiin oikeassa palatsissa, eivät lavastajat voineet kajota lamppuihin paikan historiallisen merkityksen vuoksi.

Vaikka esimerkiksi ne Conversen tossut pistävät rapsuttelemaan päätä ja rikkovat immersiota, voi Coppolan vision nähdä ja siihen on pääasiassa helppo uppoutua mukaan. On kiinnostavaa, jopa huvittavaa seurata Marien saapumista Ranskaan ja kuinka hän yrittää totutella uuteen elämäänsä, erilaisiin etiketteihin ja muutenkin poikkeavaan kulttuuriin. Naisen yksinäisyyttä ja ympäristöönsä kuulumattomuutta on helppo ymmärtää, kuten myös ajan kanssa turhautumisen purkautumista tuhlailuun, mikä osasyynä ajoi lopulta Ranskan monarkian tuhoonsa, kurjistuneen kansan päätettyä vihdoin että nyt muuten riitti. Ihan Marien elämän viimeisiin vaiheisiin leffassa ei paneuduta, vaan naisen kohtalo jää katsojan selvitettäväksi.

Coppolan rakentama yleinen ilmapiiri vetää onnistuneesti puoleensa ja parin tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Hänen käsikirjoituksensa on pääasiassa mainio ja sisältää joitain todella hauskoja tilanteita, kuten sen kun Marie herää ensi kertaa uusien palvelijoidensa ympäröimänä ja hänen pukemisensa osoittautuu turhan vaikeaksi prosessiksi, kun homman pitää hoitaa huoneen tärkein henkilö - siis Marien jälkeen. Marie Antoinette on myös todella hyvin kuvattu. Lavasteet ovat erittäin näyttävät ja puvustustiimi ansaitsi kyllä Oscar-pystinsä, sillä niin toinen toistaan upeampia asuja he tuovatkaan näytille. Myös maskeeraajat ja hiustenmuotoilijat ansaitsevat kehunsa Marien yhä vain räväkämpien tyylien toistamisessa. Äänimaailma on kanssa pätevästi toteutettu ja Dustin O'Halloranin säveltämät musiikit istuvat menoon mukaan silloin, kun vaikkapa jokin tanssiaisissa kuultava moderni punkpop-kappale saa kohottelemaan kulmia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Marie Antoinette, 2006, Columbia Pictures, Pricel, Tohokushinsha Film Corporation (TFC), American Zoetrope, Commission du Film France, Commission du Film Île-de-France

Arvostelu: Hei, taas me lennetään! (Airplane II: The Sequel - 1982)

HEI, TAAS ME LENNETÄÄN!

AIRPLANE II: THE SEQUEL

Ohjaus: Ken Finkleman
Pääosissa: Robert Hays, Julia Hagerty, Peter Graves, Lloyd Bridges, Chad Everett, Rip Torn, Kent McCord, James A. Watson Jr. ja William Shatner
Genre: komedia, scifi
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 12

Jim Abrahamsin, David Zuckerin ja Jerry Zuckerin ohjaama ja käsikirjoittama komediaelokuva Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) oli valtava menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Alunperin kolmikko halusi tehdä jatko-osan, mutta koska he halusivat ensin tehdä jotain muuta, saatuaan jalkansa Hollywoodin oven väliin, studio päätti tehdä jatko-osan heti ilman heitä. Abrahams ja Zuckerit yrittivät vastustaa tätä, mutta epäonnistuivat. Tästä johtuen ensimmäisessä osassa nähty Leslie Nielsen ei suostunut palaamaan jatko-osaan. Leffa kuitenkin kuvattiin ja Hei, taas me lennetään! sai ensi-iltansa joulukuussa 1982. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi se ei todellakaan ollut toivottu hitti, tienaten vain murto-osan ensimmäisen osan saamista tuloista. Itse olen nähnyt Hei, taas me lennetään! vain kerran aikaisemmin, kun se tuli joitain vuosia sitten televisiosta, enkä oikein pitänyt siitä. Kun katsoin ja arvostelin alkuperäisen Hei, me lennetään! -komedian sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi, ajattelin aluksi, etten katsoisi jatko-osaa, mutta lopulta etsiessäni jotain helppoa hömppää katsottavaksi eräänä yönä, päätinkin antaa tälle uuden mahdollisuuden.

Lähitulevaisuudessa Kuuhun on perustettu ihmisten asuttama siirtokunta. Avaruussukkula Mayflower One on matkalla kohti Kuuta, kun sen navigointilaitteeseen tulee vika ja sukkula lähteekin suuntaamaan kohti Aurinkoa. Voiko sodasta traumatisoitunut Ted Stryker pelastaa päivän jälleen kerran?

Leslie Nielseniä lukuunottamatta suurimmaksi osaksi muut tärkeiden roolien näyttelijät tekevät paluun ensimmäisestä osasta. Robert Haysin näyttelemä Ted Stryker tylsistyttää yhä kuoliaaksi tarinoillaan ja joutuu hikoilemaan ohjaamossa. Hays on yhä mainio, vaikka hänestä voikin välillä huomata, että hän tiedostaa itsekin tekevänsä lähinnä täysin samoja juttuja kuin viimeksi. Tedin entinen rakas Elaine (Julie Hagerty) panikoi vieressä pelastuksen onnistumisen puolesta. Peter Graves yrittää parhaansa mukaan korvata Nielsenin puuttumista kapteeni Oveurina. Monet hahmon repliikit onkin selvästi kirjoitettu Nielsen mielessä. Maan tasalla ohjeita antaa jälleen Steve McCroskey (Lloyd Bridges). Haysin tavoin Hagerty, Graves ja McCroskey toistavat juttuja entisestä osasta oivallisesti, mutta samaa intoa ei löydy.
     Uusina hahmoina esitellään mm. kapteeni Oveuria auttavat Unger (Kent McCord) ja Dunn (James A. Watson Jr.), joiden nimistä tehdään ihan hauskaa vitsiä, sekä Elainen uusi rakas, Simon Kurtz (Chad Everett), jonka täytyy tietty ensin yrittää sukkulan kääntämistä oikealle reitilleen, ennen kuin Tedin voi päästää puikkoihin.

En tiedä, johtuiko se siitä, että katsoin Hei, taas me lennetään! keskellä yötä väsyneen ylienergisessä tilassa, mutta elokuva onnistui viihdyttämään paremmin kuin ensimmäisellä katselukerralla. Leffa ei pääse lähellekään alkuperäisen Hei, me lennetään! -komedian mahtavuutta, mutta on tämä silti tarpeeksi vekkuli jatko-osa. Olisi kuitenkin enemmän kuin mielenkiintoista nähdä, mitä ensimmäisen osan tehnyt kolmikko Abrahams ja Zuckerit olisivat saaneet aikaiseksi jatko-osalla, sillä nyt uusi ohjaaja-käsikirjoittaja Ken Finkleman sortuu lähinnä kopioimaan kolmikon tyyliä ja kierrättämään vitsejä ensimmäisestä osasta. "Ei, olen ollut hermostunut aiemminkin" -vitsi on vain muutettu nyt muotoon "Ei, olen ollut innoissani aiemminkin." Yhtä hahmoa läpsitään taas jonossa naamalle ja muutenkin elokuvan rakenne on periaatteessa täysin sama. Nyt vain ollaan avaruudessa. On siis varmaa, että leffa parodioi elokuvan ilmestymisen aikoihin julkaistuja scifihittejä, kuten Tähtien sotaa (Star Wars - 1977-) ja E.T. the Extra-Terrestrialia (1982). 2001: Avaruusseikkailukin (2001: A Space Odyssey - 1968) otetaan tietty pilkan kohteeksi.

Onneksi kierrätettyjen vitsien ja innottomalla hengellä toistetun tarinan ohessa elokuva sisältää tarpeeksi hauskoja hetkiä, jotta sen aikana viihtyy alusta loppuun. Tätä toki auttaa leffan alle puolentoista tunnin kesto. Alkupäässä lentokentällä nähdään oikein hilpeitä ja yllättävänkin kierolla huumorilla höystettyjä tilanteita, joissa esimerkiksi äiti päättää ottaa laukkunsa käsimatkatavaraksi ja pistää lapsensa kuljetettavaksi ruumassa. Mummeli joutuu turvatarkastuksen kohteeksi, kun joukko terroristeja marssii metallinpaljastimen läpi singot kourassa (huomaa, että elokuva on tehty kauan ennen WTC-iskuja). Leffa on täynnä täysin typeriä vitsejä, joita heitellään kuin tikkoja maalitauluun - välillä laiskasti ja joskus taas skarpataan vähän ja saatetaan jopa kerran tai kaksi osua napakymppiin. Siinä, missä alkuperäinen Hei, me lennetään! on komediaklassikko, mikä naurattaa hysteerisesti yhä tänä päivänä, on jatko-osa lähinnä ihan kivaa kertakäyttöviihdettä. Tai kahden kerran viihdettä, ottaen huomioon, että toinen katselu sai minut nauramaan enemmän.

Hei, taas me lennetään! tehtiin ensimmäistä osaa huomattavasti isommalla budjetilla ja jos jossain, niin kenties teknisissä puolissa elokuva päihittää paikoitellen ensimmäisen leffan. Lavasteet ovat pääasiassa tyylikkäät ja erikoistehosteetkin ajavat hyvin asiansa. Kuvaus on sujuvaa ja leikkauskin kelvollista. Ääniefektit toimivat, mutta Elmer Bernsteinin ja Richard Hazardin säveltämät musiikit eivät erotu edukseen taustalta. Musiikista huomaa lähinnä tutut sävelmät mm. Vaarallinen tehtävä -televisiosarjasta (Mission: Impossible - 1966-1973). Elokuvan ongelmat eivät johdukaan teknisestä puolesta, vaan Ken Finklemanin laiskasti kopioivasta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta. Toisaalta onhan se ymmärrettävää, että ensimmäisen osan ollessa menestys, studio uskoi jatko-osankin menestyvän, jos se sisältää samat ainekset kuin viimeksi. Studio ei vain tajunnut, ettei kehnompi kokki saa valmistettua yhtä onnistunutta annosta, vaikka seuraisikin reseptiä uskollisesti.

Yhteenveto: Hei, taas me lennetään! on ihan veikeä hassuttelu, mutta kalpenee pahasti alkuperäisen komediaklassikon rinnalla. Elokuva tyytyy pääasiassa toistelemaan juttuja ja vitsejä ensimmäisestä osasta, ja meno onkin usein väsähtänyttä. Uusi ohjaaja Ken Finkleman ei todellakaan pysty samaan kuin edeltäjänsä, vaikka kuinka yrittää luoda samanlaisia kohtauksia. Elokuvan alkupää ennen lentoon lähtöä taitaa jopa olla leffan hauskinta antia synkkien vitsiensä ansiosta. Loppua kohti leffa tylsenee, kun se keksii yhä vain vähemmän mitään uutta tarjottavaksi. Näyttelijöistäkin huomaa, että he tiedostavat toistavansa vanhoja vitsejään. Tekniseltä puoleltaan leffa onnistuu päihittämään ensimmäisen osan isomman budjettinsa ansiosta, mutta muuten se jää pahasti alkuperäisen jalkoihin. Oikeassa mielentilassa urpot jutut kuitenkin naurattavat tarpeeksi, jotta vajaan puolentoista tunnin kesto viihdyttää. Siinä, missä Hei, me lennetään! on pakkokatsottavaa elokuvien ja komedioiden ystäville, jatko-osan Hei, taas me lennetään! voi katsoa lähinnä, jos ei saanut tarpeekseen ensimmäisestä osasta ja kokee pakottavaa tarvetta nähdä lisää samaa menoa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä pieni vitsimainos "Airplane III" -elokuvasta, mitä ei kuitenkaan koskaan tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Airplane II: The Sequel, 1982, Paramount Pictures, Howard W. Koch Productions

Arvostelu: MIIB - Miehet mustissa 2 (Men in Black II - 2002)

MIIB - MIEHET MUSTISSA 2

MEN IN BLACK II

Ohjaus: Barry Sonnenfeld
Pääosissa: Will Smith, Tommy Lee Jones, Lara Flynn Boyle, Rosario Dawson, Johnny Knoxville, Rip Torn, Tim Blaney, Tony Shalhoub, David Cross, Colombe Jacobsen, John Alexander, Patrick Warburton ja Michael Jackson
Genre: scifi, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 12

Parin vuoden ajan julkaistuun "The Men in Black" -sarjakuvaan (1990-1991) perustunut elokuva Men in Black - miehet mustissa (Men in Black - 1997) oli suuri hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Elokuvan menestyksen myötä tehtiin jopa animaatiosarja MiB - Men in Black (Men in Black: The Series), joka pyöri neljän kauden verran vuodesta 1997 vuoteen 2001. Jatko-osan esituotannossa koettiin ongelmia, sillä ohjaaja Barry Sonnenfeld ei ollut tyytyväinen käsikirjoitukseen, mutta studion painostuksesta hänen täytyi työstää se filmiksi ja kuvaukset alkoivat kesällä 2001. Alunperin elokuvan loppuhuipennuksessa New Yorkin World Trade Centerin tornit aukeavat ja niiden sisältä lentää ulos useita avaruusaluksia, mutta kun syyskuun 11. päivä 2001 tapahtui terroristi-isku, mikä tuhosi molemmat tornit, loppuhuipennus päätettiin tehdä kokonaan uusiksi. Lopulta MIIB - Miehet mustissa 2 sai ensi-iltansa kesällä 2002, mutta se ei valitettavasti ollut yhtä iso hitti kuin edeltäjänsä, minkä lisäksi se sai kehnon vastaanoton kriitikoilta. Elokuvan pahista näyttelevä Lara Flynn Boyle jopa sai huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden. Itse näin leffan jo lapsena lähes heti ensimmäisen osan jälkeen, mutta se tuotti minullekin ison pettymyksen. Olen kuitenkin katsonut filmin muutamaan otteeseen uudestaan ja nyt kun sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla Men in Black: International (2019), oli aika katsoa MIIB - Miehet mustissa 2 taas kerran.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Men in Black - miehet mustissa!

Kun vaarallinen Serleena-olio saapuu Maahan etsimään mystistä Zarthanin valoa, Miehet mustissa -agentti J:n täytyy löytää Valo ensin. Ainoa Valon olinpaikan tietävä on J:n entinen työpari K, mutta ongelmana on, että hänen muistinsa on neutralisoitu.

Will Smith palaa agentti J:ksi, joka on muuttunut paljon vuosien varrella. J on noussut Miehet mustissa -järjestön kovimmaksi agentiksi, jota muut ihailevat ja jopa pelkäävät, sillä hänestä on tullut liiankin innokas neutralisoijan kanssa. Vaikka hahmo on muuttunut, on Smithin tuttu olemus yhä tallella ja vitsiä tulee kaiken aikaa. Hahmo ei ole ihan yhtä pidettävä kuin edellisessä osassa, mutta Smithin into roolia kohtaan herättää jälleen katsojan kiinnostuksen.
     Ensimmäisen Men in Black - miehet mustissa -elokuvan lopussa agentti K:ltä (Tommy Lee Jones) pyyhittiin muisti ja nyt hän työskentelee postilaitoksella. K - tai siis Kevin - on silti oma kyyninen itsensä, joka katsoo avaruusolioista höpöttävää J:tä nenänvarttaan pitkin. Jonesista ei valitettavasti löydy samaa heittäytymistä rooliinsa kuin ensimmäisessä filmissä, mutta on silti hienoa nähdä hänet ja Smith tutuissa rooleissaan.
     Tällä kertaa sankarit saavat vastaansa Serleenan, kylothialaisen lonkero-olennon, joka haluaa jostain syystä elää Maassa alusvaatemallina. Alunperin roolin oli napannut Famke Janssen, mutta hän joutui poistumaan projektista kesken kuvausten lähisukulaisensa kuoleman vuoksi. Lopulta Serleenaksi roolitettiin Lara Flynn Boyle, jonka sen aikainen miesystävä Jack Nicholson yritti saada Boylelle rooleja leffoissa. Sony-yhtiö yritti saada Nicholsonia Anger Management -komediaansa (2003) ja suostui palkkaamaan Boylen MIIB - Miehet mustissa 2:een, jos yhtiö saisi Nicholsoninkin. Boyle ei siis saanut osaa lahjojensa vuoksi ja sen kyllä huomaa. Ei ole ihme, että hän sai Razzie-ehdokkuuden huonoimpana naissivuosanäyttelijänä - hän todella on surkea tässä elokuvassa. Boyle ei onnistu luomaan minkäänlaista uhkaavuutta Serleenaan ja on lopulta todella tylsä antagonisti. Toisaalta Serleena vielä menettelee, jos häntä vertaa hänen kaksipäiseen kätyriinsä, Scradiin (Jackass-tähti Johnny Knoxville), joka on aivan saakelin ärsyttävä tapaus. Knoxville on raivostuttavan huono roolissaan, eikä onnistu naurattamaan kertaakaan.
     Edellisestä osasta tutut Miehet mustissa -johtaja Z (Rip Torn), avaruuslaitteita laittomasti kauppaava Jeebs (Tony Shalhoub) ja Frank-koira (Tim Blaney) tekevät paluun. Frank on juuri siinä rajalla, että onko rakki ärsyttävä vai ei, mutta Torn on yhä mainio johtohahmona ja Shalhoub ihan hauska Jeebsinä. Edellisessä leffassa ruumishuoneen vastaanottovirkailijaa esittänyt David Cross tekee myös paluun, mutta tällä kertaa hänen hahmonsa onkin innokas UFO-nörtti, joka etsii todisteita Miehet mustissa -järjestön olemassaolosta. Lisäksi uutena tärkeänä hahmona esitellään Rosario Dawsonin esittämä Laura, joka työskentelee pizzeriassa. Edesmennyt pop-ikoni Michael Jackson tekee cameon Miehet mustissa -järjestöön kinuavana M:nä ja leffan ohjaaja Barry Sonnenfeld nähdään nopeasti televisiota tuijottavana perheenisänä.

Harmillisesti tämä uusintakatselu ei nostanut MIIB - Miehet mustissa 2:n arvoa silmissäni millään tasolla, vaan elokuva on edelleen iso pettymys erittäin mainion ensimmäisen osan jälkeen ja ihan vain muutenkin laimea leffa. Elokuva alkaa vielä toimivasti kekseliäällä selityksellä Serleenasta ja Zarthanin valosta, mutta hyvin pian sen jälkeen voi jo huomata, että jokin ei nyt toimi. Leffa ei ole hauska, sen tarina ei nappaa mukaansa, eivätkä toimintakohtauksetkaan viihdytä. Elokuva kulkee eteenpäin, mutta siitä ei jää oikeastaan mitään käteen ja jälkikäteen on vaikea muistaa, mitä siinä edes tapahtui. Elokuvan juonikuvio siitä, että K:n muisti pitää saada palautettua, olisi toimiva, mutta sitä käsitellään valitettavan tylsästi. Hahmot toteavat aina välillä, että heillä on hirveä kiire, sillä jotain pahaa tapahtuu muutaman tunnin päästä, mutta katsoja ei kertaakaan koe minkäänlaista vaaran tunnetta tai jännitettä. Kun jatkuvasti heitetyt vitsitkään eivät iske, on elokuva paikoitellen jopa pitkäveteistä seurattavaa.

Pitkäveteisyys on todella outoa, sillä elokuva kestää vain alle puolitoista tuntia - ilman alku- ja lopputekstejä varmaankin vain tunnin ja vartin. Eipä se ensimmäinen Men in Black - miehet mustissakaan kovin pitkä teos ollut, mutta se onnistui hyödyntämään kestonsa huomattavasti paremmin. Tyhjäkäyntiä ei ollut, mutta leffa ei myöskään kiirehtinyt. MIIB - Miehet mustissa 2 syyllistyy sekä tyhjäkäyntiin että kiirehtimiseen. Lisäksi leffaa vaivaa paha TV-elokuvamaisuus. Yleensä kun ensimmäinen filmi on iso hitti, toista osaa lähdetään tekemään "isompi parempi" -periaatteella ja vaikka voisikin sanoa, että on onni, että tekijät ovat jatkaneet sarjaa aika maltillisesti, elokuva tuntuu jopa pidättelevän kaiken aikaa, eikä se koskaan lähde kunnolla käyntiin. Tällaisia jatko-osat ovat yleensä, kun ensimmäinen osa oli lähes floppi lippuluukuilla, mutta studio päättää silti rahastaa ja tekee jatko-osan huomattavasti pienemmällä budjetilla suoraan televisiossa näytettäväksi. Kun MIIB - Miehet mustissa 2:a katsoo, on välillä vaikea kuvitella, että tämä on joskus pyörinyt ihan leffateattereissa. Jokin siinä vain tuntuu todella halvalta. Kenties lähes koko budjetti kuluikin Smithin ja Jonesin palkkoihin. Kenties Sony-yhtiö pelkäsikin floppia ja siksi mukaan on tungettu naurettavan tökerö PlayStation-mainos, jonka myynneillä voisi korvata elokuvan mahdolliset tappiot...

Parhaiten elokuvan "halpuus" näkyy siinä, että sen efektit näyttävät huomattavasti kehnommilta kuin ensimmäisessä leffassa. Vaikka alkuperäisen Men in Black - miehet mustissa -leffan efektit ovatkin paikoitellen nähneet parhaat päivänsä, se on pääasiassa edelleen tyylikästä katseltavaa. MIIB - Miehet mustissa 2:sta ei voi sanoa samaa. Filmin tehosteet näyttävät välillä todella tökeröiltä, mikä vie paljon fiilistä toimintakohtauksista, kun katsoja näkee päivänselvästi, että näyttelijä on ollut vihreää taustakangasta vasten. Esimerkiksi jättiläismato Jeff on todella digitaalisen näköinen ja Scradin toinen pää liikkuu erittäin kömpelösti. Maskeerauksilla toteutetut olennot toimivat, mutta digiefektit lähinnä naurattavat kehnoudellaan. MIIB - Miehet mustissa 2 on sentään kuvattu ihan hyvin, minkä lisäksi lavasteet ovat tyylikkäät ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit mainiot, mutta käsikirjoitus on hätäisesti väsätty, eikä Barry Sonnenfeldin ohjauksesta löydy samaa intoa kuin ensimmäistä osaa tehdessä. Kaikin puolin elokuva tuntuu laiskalta ja pakotetulta jatkumolta erittäin oivalliselle scifikomedialle.

Yhteenveto: MIIB - Miehet mustissa 2 on laimea scifikomedia, mikä sisältää edellisestä osasta tutut ja hyväksi koetut ainekset, mutta joista ei ole tällä kertaa onnistuttu leipomaan yhtä maukasta kakkua. Kyseessä ei ole erityisen hauska tai viihdyttävä leffa ja vaikka sillä onkin kestoa vain alle puolitoista tuntia, on se paikoitellen jopa pitkäveteinen. On hauska nähdä Will Smith ja Tommy Lee Jones tutuissa rooleissaan, mutta heistä ei löydy samaa intoa roolejaan kohtaan kuin edellisessä osassa. Muutenkin kaikki tuntuu olevan laiskemmin tehtyä ja Sonnenfeldin ohjauksesta huomaa, ettei hän erityisemmin pitänyt siitä, mihin tarina päätettiin viedä. Serleena-pahis on todella tylsä vihollinen, mitä ei auta yhtään, kuinka kehnon roolityön Lara Flynn Boyle tekee. Vielä surkeampi on Serleenan kätyriä esittävä Johnny Knoxville, joka on välillä raivostuttavan ärsyttävä. Hämmentävästi filmiä vaivaa ikävä TV-elokuvamaisuus, kaiken tuntuessa ja näyttäessä halvemmalta kuin edellisessä elokuvassa. Efektit eivät ole kestäneet aikaa ja monet avaruuden hirviöt paistavat digitaalisuutta. On outoa, kuinka paljon kehnommat tehosteet leffassa on sarjan ensimmäiseen osaan verrattuna. MIIB - Miehet mustissa 2:n voi katsoa jokseenkin kivuttomasti, jos piti alkuperäisestä Men in Black - miehet mustissa -leffasta, mutta mitään erityistä ei todellakaan kannata odottaa. Saa nähdä, katsonko tätä tekelettä enää pitkään aikaan uudestaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Men in Black II, 2002, Columbia Pictures Corporation, Amblin Entertainment, Parkes+MacDonald Image Nation

Arvostelu: Men in Black - miehet mustissa (Men in Black - 1997)

MEN IN BLACK - MIEHET MUSTISSA

MEN IN BLACK

Ohjaus: Barry Sonnenfeld
Pääosissa: Will Smith, Tommy Lee Jones, Vincent D'Onofrio, Linda Fiorentino, Rip Torn, Tony Shalhoub, Mike Nussbaum, Siobhan Fallon Hogan, Tim Blaney ja Richard Hamilton
Genre: scifi, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 12

Men in Black - miehet mustissa perustuu "The Men in Black" -sarjakuvaan, mitä julkaistiin vuodesta 1990 vuoteen 1991 ja jatkettiin hetken aikaa vuonna 1997 elokuvan vuoksi. Tuottajakaksikko Walter F. Parks ja Laurie McDonald hankkivat sarjakuvan elokuvaoikeudet ja palkkasivat Ed Solomonin työstämään mahdollisimman uskollisen käsikirjoituksen. Ohjaajaksi tuottajat halusivat Barry Sonnenfeldin, jonka aiempi filmi The Addams Family - Perhe Addams (The Addams Family - 1991) oli ollut suuri hitti, mutta Sonnenfeld oli jo lupautunut tekemään Get Shorty - hyvä pätkä -komedian (Get Shorty - 1995), joten tuottajat valitsivatkin Les Mayfieldin. Pian he kuitenkin tajusivat virheensä ja päättivät odottaa, että Sonnenfeld sai elokuvansa valmiiksi, jotta hän voisi ohjata Men in Blackin. Sonnenfeld suostui ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 1996. Elokuvaan tehtiin isoja muutoksia vielä kuvausten aikana ja niiden jälkeen. Tekijät kokivat tarinan liian monimutkaiseksi ja muokkasivat sitä jälkituotannossa paljon. Lopulta Men in Black - miehet mustissa sai ensi-iltansa kesällä 1997 ja se oli jättimäinen hitti, mitä kriitikotkin kehuivat. Elokuva sai jopa Golden Globe -ehdokkuuden parhaana komediana ja se voitti parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnon. Itse näin elokuvan jo lapsena ja innostuin siitä todella paljon. Olen nähnyt leffan vuosien varrella useaan otteeseen uudestaan ja pohtinut jo pitkään sen ja sen jatko-osien (2002-2012) arvostelemista. Nyt kun leffasarja on saamassa jatkoa elokuvalla Men in Black International (2019), päätin vihdoin toteuttaa ideani.

Poliisi James Edwards päätyy mukaan salaiseen Miehet mustissa -järjestöön, mikä valvoo avaruusolentojen toimintaa Maassa. Ongelmia syntyy, kun Maahan saapuu vaarallinen ötökkä, joka soluttautuu ihmiseksi pahat mielessään.

Pääroolissa James Edwardsina - tai siis J:nä, kuten hänet nimetään liittyessään Miehet mustissa -järjestön riveihin - nähdään Will Smith, jonka ura oli 1990-luvun lopulla suuressa nousussa. Hittisarja Bel Airin prinssin (The Fresh Prince of Bel-Air - 1990-1996) kautta Smith oli noussut tunnetuksi, mitä auttoi hänen pääsynsä ison luokan elokuviin, kuten Pahat pojat (Bad Boys - 1995), Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996) ja sitten tämä Men in Black - miehet mustissa. Nykypäivänä Smithin maneerit ovat kenties jopa hieman liiankin tuttuja, mutta näissä kolmessa leffassa hänen tyylinsä toimii yhä täysillä. Smith huokuu energiaa läpi leffan ja painelee täysillä menemään, ilman että hänen roolityönsä menee oikeasti ylinäyttelemisen puolelle. On veikeää seurata, kuinka J päätyy salaiseen organisaatioon ja kuinka hänen maailmansa mullistuu uusien tietojensa kautta. Smith tekee hahmosta välittömästi pidettävän ja onkin nappivalinta rooliin.

Tommy Lee Jones näyttelee K:tä, Miehet mustissa -agenttia, joka värvää J:n työparikseen. K on äärimmäisen kokenut tapaus, ollessaan järjestön palveluksessa jo kolmattakymmenettä vuotta. Vuodet ovat tehneet K:sta kaiken nähneen tosikon, jonka ilme ei muutu mihinkään, vaikka J yrittäisi kuinka saada tämän nauramaan. Hahmot ovat aika lailla vastakohdat toisistaan ja siksi he toimivatkin täydellisenä tiiminä. Smithin tavoin Jones on paras valinta rooliinsa ja nämä kaksi näyttelijää luovat elokuvan sielun, minkä ansiosta katsoja hyppää mukaan tähän seikkailuun yhä vain uudestaan ja uudestaan. Jos tämä parivaljakko ei toimisi, ei toimisi itse elokuvakaan.
     Elokuvan vihollinen on avaruusötökkä, joka naamioituu maanviljelijä Edgariksi (Vincent D'Onofrio), kirjaimellisesti pukemalla tämän nahan ylleen. Kyseessä on todella häiriintynyt tapaus, jota katsoessa on välillä hyvin vaikea sanoa, pitäisikö nauraa vai kauhistella. Niin outoa kuin se onkin, D'Onofrio saa myytyä ajatuksen siitä, että hän todella olisi ihmiseksi pukeutunut olio. Hänen liikkeensä, eleensä ja ilmeensä ovat koko ajan niin luonnottomia, että paikoitellen ne vain naurattavat ja välillä niistä tulee todella epämiellyttävä olo. Epämiellyttävyyttä lisää ällöttävä yksityiskohta, että Edgarin iho mätänee hitaasti tarinan kulkiessa eteenpäin. Hauskojenkin hetkiensä kanssa Edgar-ötökkä on aidosti uhkaava ja karmiva tapaus.
     Muita hahmoja leffassa ovat Miehet mustissa -järjestöä johtava Z (Rip Torn), ruumishuoneella työskentelevä tohtori Weaver (Linda Fiorentino), avaruusaseita kaupitteleva Jeebs (Tony Shalhoub), Edgarin vaimo Beatrice (Siobhan Fallon Hogan), sekä Arquillian-olentojen kuninkaallinen (Mike Nussbaum), joka on tärkeä osa tarinaa. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat myös bongata tuttuja henkilöitä, kun elokuvassa näytetään isolla monitorilla valvonnan alla olevia avaruusolentoja. Kuvassa näkyvät nopeasti mm. kaikkien aikojen tunnetuimman avaruussaagan, Tähtien sodan (Star Wars - 1977-) luoja George Lucas, näyttelijät Sylvester Stallone ja Danny DeVito, elokuvan ohjaaja Barry Sonnenfeld, sekä elokuvan vastaava tuottaja Steven Spielberg.

Katselukerta toisensa jälkeen Men in Black - miehet mustissa onnistuu aina nappaamaan katsojan mukaansa heti alussa erinomaisten kolmen kohtauksen ansiosta. Aluksi esitellään K ja näytetään, että hän tarvitsee uuden työparin. Sitten tavataan James Edwards ja tajutaan, että tässä olisi se työpari ja kolmanneksi tarinan vihollinen eli ötökkä saapuu Maahan ja tiedetään, kuka on pääkaksikkoa vastassa. Jokaisessa kohtauksessa myös nähdään avaruusolentoja ja jo kolmen kohtauksen jälkeen katsoja tietää aika lailla kaiken oleellisen filmistä. Tiukan aloituksen jälkeen ampaistaankin sitten seikkailuun, joka onnistuu yhä viihdyttämään täysillä, naurattamaan useaan otteeseen ja tarjoaa leffa pientä jännitystäkin ällöttävän ötökän muodossa. Huumoria löydetään monin eri tavoin, mutta pääasiassa hauskuus syntyy tosiaan J:n ja K:n yhteisistä kohtauksista, Will Smithin ja Tommy Lee Jonesin toimiessa täysillä yhdessä. J:lle saa nauraa vähän väliä, mutta onneksi hahmo osaa myös vakavoitua tiukan paikan tullen ja käyttäytyä kuin maailmaa pelastavan sankarin kuuluu.

Vaikka alun kohtauksissa katsoja saakin nopeasti selville, mistä elokuvassa on pääpiirteittäin kyse, tarjoaa Men in Black - miehet mustissa silti oivaa mystisyyttäkin. Syy ötökän saapumiselle aukeaa vähitellen, minkä lisäksi avaruusolentojen salaisesta maailmasta löydetään jatkuvasti jotain uutta ja kiehtovaa. Leffaa katsoessa on hyvin vaikea olla miettimättä edes kerran, että mitä jos niitä alieneita ihan oikeasti kulkeekin joukossamme... Toivottavasti silloin löytyy myös Miehet mustissa -kaltainen organisaatio, mikä pitää nämä olennot aisoissa! Tosin, kuten tämäkin filmi osoittaa, nämä avaruuden muukalaisten hyökkäyksethän tapahtuvat aina vain New Yorkissa, joten mitä hätää meillä Suomessa on? Lähtipä nyt ajatus harhailemaan...

Elokuvalla on kestoa vain hieman yli puolitoista tuntia, mutta filmi onnistuu silti napakasti kertomaan tarinansa alusta loppuun, eikä siihen paljoa ylimääräistä mahdu. Harmillisesti mukaan ei saada edes minkäänlaista tunnesidettä ja vaikka J ja K ovatkin mahtava kaksikko, ei katsojalle synny kunnon emotionaalista kosketusta heihin. Läpi leffan kasvatellaan taidokkaasti panoksia, jolloin lopputaistelu (mikä ei nykypäivän mittareilla ole kovinkaan suuri) pitää katsojaa tiukasti otteessaan, etenkin kun ötökkä riisuu vihdoin "Edgar-pukunsa". Men in Black - miehet mustissa on erittäin mainiota viihdettä ja se on kestänyt hienosti ajan hammasta, toimien todella hyvin yhä näin 22 vuotta ilmestymisen jälkeenkin. Uudelleenkatseluarvoa lisäävät hienosti pienet yksityiskohdat, joita bongailee lisää joka katselukerralla.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Barry Sonnenfeld, joka on onnistunut luomaan fantastisen tunnelman läpi leffan ja hän pitää veikeää scifiseikkailua nokkelasti kasassa. Nokkela on myös Ed Solomonin käsikirjoitus, mikä sisältää pelkkää asiaa ja jättää ylimääräiset hömpötykset pois. Men in Black - miehet mustissa on myös taidokkaasti kuvattu filmi, vaikka mukaan mahtuu kehnompiakin otoksia. Lavasteet ovat tyylikkäät ja Edgarin maskeeraukset ovat aidosti ällöttävät. Myös puvustus- ja valotiimit ovat hoitaneet hommansa kunnialla. Nukeilla toteutetut avaruuden monsterit näyttävät yhä tänä päivänä hyviltä, mutta harmillisesti digitaaliset alienit ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma on kuitenkin rakennettu hyvin aina ääniefekteistä Danny Elfmanin oivallisiin sävelmiin asti. Elokuvan tunnusmusiikki jää helposti soimaan päässä. Lopputekstien aikana soivassa "Men In Black" -kappaleessa räppää muuten itse Will Smith!

Yhteenveto: Men in Black - miehet mustissa on erittäin viihdyttävä scifiseikkailu, mikä onnistuu ilahduttamaan samalla tavalla katselukerta toisensa jälkeen. Elokuva on pääasiassa oikein hauska, mutta paikoitellen se onnistuu myös olemaan jännittävä uhkaavan pahiksensa kanssa, jota Vincent D'Onofrio täydellisesti (ja karmivasti) tulkitsee. J ja K ovat mahtava kaksikko, varsinkin kun Will Smithin ja Tommy Lee Jonesin kemiat osuvat täysillä yhteen. Hahmojen välistä sanailua on aina yhtä hupaisaa seurata. Leffa ei tunnu koskaan tylsältä, vaan sen napakka puolentoista tunnin kesto käytetään hyvin hyödyksi alusta loppuun. Elokuva tekee erinomaista työtä asetellessaan kolmen ensimmäisen kohtauksen aikana nappulat paikoilleen, jotta se voi pelata niillä lähes välittömästi. Visuaalisesti leffa on kestänyt suurimmaksi osaksi hyvin aikaa, mutta jotkut digitehosteista näyttävät tänä päivänä hieman kömpelöiltä. Ohjaaja Barry Sonnenfeld on luonut todella mainion tunnelman, mikä on yksi isoimmista syistä, miksi katsojana haluaa aina tasaisin väliajoin palata Men in Blackin pariin. Avaruusolioita, komediaa ja seikkailua rakastaville tämä on pakkokatsottavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Men in Black, 1997, Columbia Pictures Corporation, Amblin Entertainment, Parkes+MacDonald Image Nation