Marie Antoinette (2006) - elokuva-arvostelu

MARIE ANTOINETTE

Ohjaus: Sofia Coppola

Näyttelijät: Kirsten Dunst, Jason Schwartzman, Judy Davis, Steve Coogan, Rip Torn, Rose Byrne, Asia Argento, Molly Shannon, Shirley Henderson, Jamie Dornan, Danny Huston, Marianne Faithfull, Mary Nighy, Al Weaver, Mathieu Amalric ja Tom Hardy

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 3

Marie Antoinette perustuu Antonia Fraserin elämäkertakirjaan Marie Antoinette: The Journey (2001), joka puolestaan pohjautuu Ranskan viimeisen kuningattaren Marie Antoinetten elämään. Sofia Coppola oli jo vuosia kiinnostunut Marie Antoinettesta ja halusi tehdä naisesta elokuvan. Coppola oli jo hankkinut filmatisointioikeudet Évelyne Leverin elämäkertakirjaan Marie Antoinette: The Last Queen of France (2000), mutta luettuaan Fraserin kirjan, Coppola päättikin vaihtaa sen elokuvansa pohjaksi. Elokuvaa saatiin poikkeuksellisesti kuvata Versailles'n palatsissa. Lopulta Marie Antoinette sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 24. toukokuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton historiallisten epätarkkuuksien takia, eikä se menestynyt kummoisesti lippuluukuilla, mutta onnistui kuitenkin voittamaan parhaan puvustuksen Oscar-palkinnon. Itse olin nähnyt Marie Antoinettesta vain lyhyen pätkän yläasteen historiantunnilla, kun käsittelimme Ranskan vallankumousta ja olen siitä asti halunnut katsoa elokuvan kokonaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja samalla arvostella leffan juhlan kunniaksi.

Vuonna 1770 nuori itävaltalaisprinsessa Maria naitetaan Ranskan kruununperijälle, prinssi Ludvig XVI:lle, vahvistamaan Itävallan ja Ranskan liittoa.

Pääroolin Marie Antoinettena, eli Itävallan prinsessa Maria Antonia Josepha Johanna von Habsburg-Lothringenina sai ohjaaja-käsikirjoittaja Sofia Coppolan esikoiselokuvaa The Virgin Suicidesiakin (1999) tähdittänyt Kirsten Dunst. Dunst onkin nappivalinta osaansa, tulkiten hyvin sinisilmäisen tytön ihmetystä, kun hänet naitetaan poliittisista syistä toisen maan tulevaksi kuningattareksi, eikä elämä Ranskassa ihan ole sitä, mitä hän etukäteen ajatteli. Kun usein Marie Antoinette kuvataan narsistisena ja kansasta vähät välittävänä, sekä politiikasta mitään ymmärtämättömänä hallitsijana, tässä elokuvassa nainen esitetään paljon sympaattisemmassa valossa. Leffa kuljettaa katsojan hahmon pään sisälle ja auttaa ymmärtämään, miksi Marie toimi toisinaan niin kuin toimi. Elokuva korostaa naisen yksinäisyyttä ja hyljintää uudessa maassa, sekä sitä kuinka kaikki negatiiviset jutut sysättiin hänen syykseen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Coppolan serkku Jason Schwartzman Ranskan kruununprinssi Ludvig XVI:na, Rip Torn tämän isoisänä, Ranskan kuningas Ludvig XV:nä, Asia Argento tämän rakastajattarena du Barryna, Steve Coogan Marieta valvovana suurlähettiläs Mercynä, Marianne Faithfull Marien äitinä, Itävallan hallitsijana Maria Teresiana, Danny Huston Marien veljenä, arkkiherttua Joosef II:na, Rose Byrne Marien ystävänä kreivitär de Polignacina, sekä Jamie Dornan ensimmäisessä elokuvaroolissaan ruotsalaiskreivi von Ferseninä, josta Marie kiinnostuu, kun kruununprinssi osoittautuu sulkeutuneeksi ja himottomaksi. Lisäksi Tom Hardy tekee yhden ensimmäisistä rooleistaan leffan loppusuoralla. Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa pääasiassa oivallisesti, mutta onhan leffa lopulta Dunstin show.

Marie Antoinette on ilmestymisestään lähtien herättänyt vaihtelevia mielipiteitä puolesta ja vastaan. Toiset kritisoivat elokuvan historiallista epätarkkuutta, toiset taas kehuvat Coppolan kuvausta nuoresta, hukassa olevasta naisesta, joka on samaistuttava korkeasta asemastaan huolimatta. Periaatteessa molempia osapuolia voi ymmärtää. Vaikkei juuri todellisen Marie Antoinetten elämästä tietäisikään, Coppolan anakronismit hyppäävät kyllä silmille. Jouduin itsekin kelaamaan taaksepäin, että näinkö juuri oikein; lojuiko Marie Antoinetten vaatehuoneen lattialla Conversen tennarit? Kyllä lojui, eivätkä ne olleet vain epähuomiossa jääneet kuvaan, vaan muun muassa niillä Coppola pyrki tekemään Mariesta samaistuttavan 2000-luvun nuorille naisille, jotka etsivät paikkaansa maailmassa. Osa näistä anakronismeista ovat tarkoituksellista, kuten esimerkiksi The Strokesin ja The Curen soiminen taustalla, osa taas pakon sanelema ratkaisu, kuten Versailles'n palatsin kattokruunuja koristavat sähkölamput. Koska leffaa kuvattiin oikeassa palatsissa, eivät lavastajat voineet kajota lamppuihin paikan historiallisen merkityksen vuoksi.

Vaikka esimerkiksi ne Conversen tossut pistävät rapsuttelemaan päätä ja rikkovat immersiota, voi Coppolan vision nähdä ja siihen on pääasiassa helppo uppoutua mukaan. On kiinnostavaa, jopa huvittavaa seurata Marien saapumista Ranskaan ja kuinka hän yrittää totutella uuteen elämäänsä, erilaisiin etiketteihin ja muutenkin poikkeavaan kulttuuriin. Naisen yksinäisyyttä ja ympäristöönsä kuulumattomuutta on helppo ymmärtää, kuten myös ajan kanssa turhautumisen purkautumista tuhlailuun, mikä osasyynä ajoi lopulta Ranskan monarkian tuhoonsa, kurjistuneen kansan päätettyä vihdoin että nyt muuten riitti. Ihan Marien elämän viimeisiin vaiheisiin leffassa ei paneuduta, vaan naisen kohtalo jää katsojan selvitettäväksi.

Coppolan rakentama yleinen ilmapiiri vetää onnistuneesti puoleensa ja parin tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Hänen käsikirjoituksensa on pääasiassa mainio ja sisältää joitain todella hauskoja tilanteita, kuten sen kun Marie herää ensi kertaa uusien palvelijoidensa ympäröimänä ja hänen pukemisensa osoittautuu turhan vaikeaksi prosessiksi, kun homman pitää hoitaa huoneen tärkein henkilö - siis Marien jälkeen. Marie Antoinette on myös todella hyvin kuvattu. Lavasteet ovat erittäin näyttävät ja puvustustiimi ansaitsi kyllä Oscar-pystinsä, sillä niin toinen toistaan upeampia asuja he tuovatkaan näytille. Myös maskeeraajat ja hiustenmuotoilijat ansaitsevat kehunsa Marien yhä vain räväkämpien tyylien toistamisessa. Äänimaailma on kanssa pätevästi toteutettu ja Dustin O'Halloranin säveltämät musiikit istuvat menoon mukaan silloin, kun vaikkapa jokin tanssiaisissa kuultava moderni punkpop-kappale saa kohottelemaan kulmia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Marie Antoinette, 2006, Columbia Pictures, Pricel, Tohokushinsha Film Corporation (TFC), American Zoetrope, Commission du Film France, Commission du Film Île-de-France

Arvostelu: Minä ja pingviini (The Penguin Lessons - 2024)

MINÄ JA PINGVIINI

THE PENGUIN LESSONS

Ohjaus: Peter Cattaneo

Pääosissa: Steve Coogan, Vivan El Jaber, Björn Gustafsson, Jonathan Pryce, Alfonsina Carrocio, David Herrero, Micaela Breque, Aimar Miranda, Nicanor Fernandez, Hugo Fuertes ja Joaquín Lopez

Genre: draama, komedia, historia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 7

The Penguin Lessons, eli suomalaisittain Minä ja pingviini perustuu Tom Michellin samannimiseen muistelmakirjaan vuodelta 2015. Jeff Pope kirjoitti kirjan pohjalta elokuvakäsikirjoituksen, joka pääsi tuotantoon. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2023 ja maailmanensi-iltansa Minä ja pingviini sai syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut myös Suomeen ja itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin. Kävinkin katsomassa Minä ja pingviini -elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1976 Argentiinassa samalla kun maan armeija kaappaa vallan, brittiläinen Tom Michell ryhtyy opettamaan englantia paikallisessa poikakoulussa ja saa yllättävän lemmikin, pelastettuaan öljyvuodosta henkihieveriin jätetyn pingviinin.

Pääroolissa Tom Michellinä nähdään Steve Coogan, joka on erittäin hyvä valinta. Brittiläinen Tom on pestattu argentiinalaiseen poikakouluun englanninopettajaksi. Mies on aikamoinen jääräpää, joka ei ole tullut paikalle saamaan ystäviä, vaan tekemään töitä, tienaamaan siitä rahaa ja kenties pokaamaan pari naista siinä ohessa. Miehen elämä kuitenkin mullistuu, kun hän eräänä päivänä törmää rannalla öljyvuodon tappamiin pingviineihin ja päättää auttaa ainoaa yhä elossa olevaa yksilöä, tehdäkseen vaikutuksen naiseen. Yhtäkkiä Tomilla onkin erikoinen lemmikki, josta hän ei tunnu millään pääsevän eroon. Coogan tulkitsee mainiosti aluksi jopa varsin tympeää Tomia, jonka sydän alkaa hissuksiin lämmetä uuden ystävänsä kanssa. Mies on sanavalmis näpäyttäjä ja Coogan pitää huolen, että hahmo pysyy pidettävänä, vaikka tämä kohtelee muita usein kyseenalaisesti. Ja pakkohan sitä on kehua kanssa kaikkia niitä erinomaisesti koulutettuja pingviinejä, jotka esittävät leffassa tätä Juan Salvador -nimen saavaa lintua.

     Elokuvassa nähdään myös Jonathan Pryce koulun rehtori Timothy "Timbuc" Bucklena, Vivian El Jaber kokki María Alvarezina ja Alfonsina Carrocio tämän armeijaa vastustavana aktivistityttärenä Sofíana, David Herrero kiusattuna oppilaana Diegona, sekä Björn Gustafsson suomalaisena tiedeopettaja Tapiona (TORILLE!). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa hyvin, erityisesti El Jaber napakkana kokkina. Gustafsson on sympaattinen tiedeopettajana, joka yrittää kaveerata Tomin kanssa tuloksetta, joskin näin suomalaiskatsojana oli helppo heti sanoa, että näyttelijä on ruotsalainen eikä suomalainen.

Kuten ennakkoon arvelin, Minä ja pingviini osoittautui oikein hyväksi ja sydämelliseksi pikkudraamaksi, jonka tarina jääräpäisen miehen ja suloisen eläimen välille hiljalleen muodostuvasta ystävyydestä levittää takuuvarman hymyn kasvoille. On hupaisaa seurata, kuinka Tom yrittää eri tavoin päästä eroon uudesta siipikaveristaan, vain jotta tämä sysätään vielä varmemmin hänen vastuulleen ja kuinka ajan kanssa mies ei haluakaan luopua Juan Salvadorista. Leffaan mahtuu useita hauskoja hetkiä ja huvittavaa sanailua tältä tiimoin, mutta onpa menossa myös liikuttavammatkin puolensa.

Elokuva ei kuitenkaan ole vain kuvaus odottamattomasta ystävyydestä, joka saa katsojan lopuksi hämmästelemään että "näinkö ihan oikeasti tapahtui?". Se on myös oiva kuvaus Argentiinassa tuolloin tapahtuneesta sotilasvallankaappauksesta, kun paikallinen armeija syöksi presidentti de Péronin vallasta ja johti usean vuoden ajan uhkailun ja pelon kautta. Muutama kuukausi sitten ilmestynyt Olen yhä täällä (Ainda Estou Aqui - 2024) käsitteli samanlaista tapahtumaa Brasiliassa ja kun seuraa maailman menoa tällä hetkellä, ei ole ihme, että näitä tarinoita halutaan taas nostaa esille varoittavaksi esimerkiksi. Sotilasdiktatuurin uhka ja jännite kulkevat oudonkin hyvin yhdessä lämpimän ystävyystarinan kanssa. Suosittelenkin käymään katsomassa Minä ja pingviini -elokuvan, jos aihe alkoi yhtään kiinnostamaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Cattaneo, jonka aiempiin töihin kuuluvat hauska miesstripparileffa Housut pois! (The Full Monty - 1997) ja myöskin vaikeaa aihetta käsitellyt, sekä ystävyyden ja ilon voimaa näyttänyt Yhteinen sävel (Military Wives - 2019). Cattaneo hoitaa hommansa jälleen tyylitajuisesti, tuoden paljon sydäntä menoon mukaan. Jeff Popen käsikirjoitus värittelee toki Tom Michellin tarinaa, mutta muistuttaa silti, että joskus totuus on fiktiota ihmeellisempää. Minä ja pingviini on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteilla ja puvusteilla on herätetty 1970-luvun puoliväli mainiosti henkiin. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Federico Jusidin säveltämät musiikit tunnelmoivat erittäin oivallisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Penguin Lessons, 2024, Nostromo Pictures, 42, Aperture Media Partners, Intake Films, Rolling Dice

Arvostelu: Joker: Folie à Deux (2024)

JOKER: FOLIE À DEUX

Ohjaus: Todd Phillips

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Lady Gaga, Brendan Gleeson, Catherine Keener, Harry Lawtey, Steve Coogan, Bill Smitrovich, Leigh Gill ja Zazie Beetz

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

DC-sarjakuviin perustuva elokuva Joker (2019) oli taloudellinen jättimenestys, joka kahmi palkintoja ja ehdokkuuksia, sekä sai positiivista palautetta kriitikoilta, joten elokuvalle päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Päätähti Joaquin Phoenix sai unestaan ideoita jatkotarinaa varten, jotka hän kertoi ohjaaja-käsikirjoittaja Todd Phillipsille. Aluksi kaksikko pohti työstävänsä näytelmän elokuvan sijaan, mutta koronaviruspandemian alkaessa keväällä 2020, he päättivätkin pysyä elokuvaformaatissa. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että Lady Gaga oli pestattu Harley Quinnin rooliin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Nyt Joker: Folie à Deux saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ristiriitaisin fiiliksin, pääasiassa sen takia, että koin, ettei Joker olisi tarvinnut jatkoa. Kävin uteliaana, mutta silti hieman varautuneena katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Arthur Fleck on virunut Arkhamin vankimielisairaalassa kaksi vuotta, kun hän kohtaa Lee Quinnin ja nämä kaksi mielenvikaista rakastuvat.

Viime aikoina kohuissa ryvennyt Joaquin Phoenix on tehnyt jotain uralleen poikkeavaa ja palaa vanhaan rooliinsa Arthur Fleckinä, eli Jokerina, joka lähestulkoon syöksi Gothamin kaupungin kaaoksen valtaan, tapettuaan muun muassa metrohuligaanit ja televisiojuontaja Murray Franklinin (Robert De Niro). Arthur jäi kiinni ja nyt hän on istunut tuomiotaan Arkhamin vankimielisairaalassa jo toista vuotta. Kahden vuoden aikana Jokeri-puoli on palannut horrokseen ja heiveröinen Arthur on noussut takaisin esille. Phoenix suoriutuu osastaan toistamiseen mainiosti, tulkiten taidokkaasti niin hiljaista hissukkaa kuin myös revittelevää ja teatraalista alter egoa.

     Lady Gaga taas valittiin esittämään Harleen Quinzelinä, eli Jokerin mielitiettynä tunnettua Harley Quinnia tai kuten hänet leffassa tunnetaan nimellä Lee. Toisin kuin hahmon alkuperä yleensä tiedetään, kyseessä ei ole yksi mielisairaalan hoitajista, vaan yksi potilaista. Kun Lee kohtaa Arthurin Arkhamissa, päästään vinksahtaneet muodostavat nopeasti vahvan yhteyden ja pikkuhiljaa heidän rakkautensa muuttuu tietty ongelmaksi. Gagakin on oiva valinta osaansa ja häneltä ja Phoenixilta löytyy väkevää kemiaa.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Brendan Gleeson Arkhamin vanginvartijana Jackiena, Catherine Keener Arthurin puolustusasianajajana Stewartina, Steve Coogan toimittaja Paddy Meyersinä, sekä Harry Lawtey Gothamin apulaissyyttäjänä Harvey Dentinä. Sivunäyttelijöistä etenkin Gleeson suoriutuu osastaan mainiosti työhönsä turhautuneena ja vankien kiusaamisella itselleen hupia tuottavana vartijana.

Onpa hyvä, että olin onnistunut madaltamaan odotuksiani viimeisen parin kuukauden aikana ja etten katsonut ensimmäistä Joker-elokuvaa uudestaan juuri ennen jatko-osan näkemistä, sillä muuten pettymykseni olisi ollut vielä suurempi. Joker: Folie à Deux on nimittäin huomattavasti edeltäjäänsä heikompi esitys, jonka lopputekstien pyörähtäessä käyntiin toivoin, ettei koko elokuvaa olisi tehty. Lähtökohtaisesti leffassa olisi runsaasti potentiaalia. Phoenix on tosiaan yhä hyvä roolissaan ja Gaga on oiva valinta tämän rinnalle Harley Quinniksi. Siinä, missä ensimmäinen elokuva kertoi siitä, miten yhteiskunta luo omat hirviönsä, jatko-osaa voisi miettiä niin, että yhteiskunta herättää vanhat hirviönsä takaisin henkiin. Kun Arthur kahden vuoden jälkeen nostetaan taas mediahuomion keskelle ja häntä riepotellaan psykiatrisista arvioinneista oikeussaliin, vanha Jokeri-puoli alkaa toki nostella päätään, mitä ei yhtään auta Lee, joka ruokkii Arthurin vinksahtanutta puolta.

Ainekset ovat lupaavat, mutta niistä on pyöritelty kasaan hämmentävän pitkäveteinen leffa, joka tuntuu olevan olemassa vain siksi, että ensimmäinen elokuva menestyi niin hyvin. Kun ykkösleffa oli raskasta katseltavaa synkän maailmankuvansa, vaikeiden aiheidensa ja epämukavan ilmapiirin kanssa, kakkonen on raskasta katseltavaa ihan muista syistä. Arthurin ja Leen rakkaustarina ei oikein lähde käyntiin ja oikeussalidraama menettää otteensä vähän väliä. Etukäteen paljon kohistut musikaalinumerotkin ovat pääasiassa latteita. Arthurin päässä tapahtuvat, teatraaliset ja Hollywoodin kulta-aikaa mukailevat laulukohtaukset ovat mainiot, mutta pääasiassa kohtaukset koostuvat Arthurin ja Leen toinen toistaan samalta kuulostavien lepertelykappaleiden hyräilystä toisilleen. Varsinkin loppuhuipennus lässähtää turhauttavasti.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa Todd Phillips, jonka ei nähtävästi kannattaisi tehdä jatko-osia - senhän hän osoitti jo Kauhean kankkusen (The Hangover - 2009) turhilla jatko-osilla. On siis onni, että mies on jo ilmoittanut, ettei aio tehdä kolmatta Jokeria. Phillipsin lisäksi käsikirjoitusta on työstänyt ykkösosan tapaan Scott Silver ja nyt kun kaksikko ei voi vain kähveltää tekstiään erinomaisista Martin Scorsese -elokuvista, he ovat jääneet hieman tyhjän päälle, mikä todella näkyy lopputuloksesta. Tarina, teemat ja jopa hahmotkin jäävät hieman ohkaisiksi, eivätkä he lopulta tunnu tietävän, haluavatko he esittää Arthurin väärinymmärrettynä ja sympaattisena, vai kahleistaan vapaaksi pyrkivänä totaalina sekopäänä. Teknisiltä ansioiltaan leffa on kuitenkin pääasiassa laadukas, vaikka eräs digiräjähdys ei vakuutakaan. Kameratyöskentely on tyylikästä, lavasteet hienot, puvustus mainiota ja maskeeraus oivallista. Äänityöskentely on myös pätevää, joskin Hildur Guðnadóttirin säveltämät, synkästi maalailevat musiikit tuntuvat vain kierrätykseltä ykkösosasta, ilman mitään uutta ja mielenkiintoista heitettynä sekaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Joker: Folie à Deux, 2024, Warner Bros., DC Entertainment, Joint Effort, Village Roadshow Pictures

Arvostelu: Itse ilkimys 4 (Despicable Me 4 - 2024)

ITSE ILKIMYS 4

DESPICABLE ME 4

Ohjaus: Chris Renaud

Pääosissa: Steve Carell, Kristen Wiig, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Madison Polan, Will Ferrell, Joey King, Steve Coogan, Sofia Vergara, Stephen Colbert, Chloe Fineman ja Pierre Coffin

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 7

Illuminationin animaatioelokuva Itse ilkimys (Despicable Me - 2010) oli taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Itse ilkimys 2:n (Despicable Me 2 - 2013) ja Itse ilkimys 3:n (Despicable Me 3 - 2017) lisäksi suursuosioon nousseista keltaisista otuksista tehtiin omat elokuvansa Kätyrit (Minions - 2015) ja Kätyrit: Grun tarina (Minions: The Rise of Gru - 2022), puhumattakaan lukuisista lyhytelokuvista. Heti kolmannen leffan ilmestyttyä alkoi neljännen osan suunnittelu. Tuotanto pyörähti tosissaan käyntiin kesällä 2022, kun Kätyrit: Grun tarina oli saatu valmiiksi ja nyt Itse ilkimys 4 on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole koskaan pahemmin lämmennyt elokuvasarjalle, vaan pitänyt sitä lähinnä ihan kivana animaatioviihteenä. Päätin kuitenkin käydä katsomassa Itse ilkimys 4:n heti sen ensi-iltapäivänä, etenkin kun elokuvaa esitettiin IMAX-salissa alkuperäisellä englanninkielellä.

Kun vaarallinen Maxime Le Mal pakenee huipputurvallisesta vankilasta, Grun, tämän perheen ja uskollisten kätyrien täytyy muuttaa uuteen turvapaikkaan ja aloittaa uusi elämä valehenkilöllisyyksien kera.

Tuttu pitkänenä Gru (äänenä edelleen Steve Carell) tekee jälleen kerran paluun, mutta rikolliset puuhat ovat jääneet taakse. Gru työskentelee nyt Anti-Voro-Liigassa, napaten muita kelmejä tietotaitojensa kera, samalla kun hän pyrkii yhä enemmän toimimaan perheenisänä - etenkin nyt kun hän ja Lucy (Kristen Wiig) ovat saaneet ensimmäisen yhteisen lapsensa, Gru juniorin. Myös Grun adoptiotyttäret Margo (Miranda Cosgrove), Edith (Dana Gaier) ja Agnes (Madison Polan) ovat menossa mukana, eivätkä hassusti ole vanhentuneet yhtään, vaikka alkuperäisen elokuvan tapahtumista on selvästi kulunut jo ainakin pari vuotta aikaa. Tyttötriosta voisi irrota enemmän, jos he alkaisivat muuttua esimerkiksi teini-iän myötä. Eikä pidä tietenkään unohtaa fanisuosikkeja, eli keltaisia kätyreitä, jotka ovat jälleen toheloimassa koko rahan edestä.

     Tällä kertaa Gru saa vastaansa Maxime Le Malin (Will Ferrell), joka on ollut Grun kilpailija jo rosvokouluajoista saakka, sekä tämän apurin Valentinan (Sofia Vergara). Uusina tuttavuuksina esitellään myös rikas Prescottin perhe, johon kuuluvat turhamaiset vanhemmat Perry (Stephen Colbert) ja Patsy (Chloe Fineman), sekä heidän rikollisesta urasta haaveileva tyttärensä Poppy (Joey King). Maxime Le Mal on aika laimea pahis, kenties koko sarjan heikoin tähän mennessä, eikä Valentinastakaan juuri irtoa mitään kiinnostavaa. Prescottin perhe on ihan menevä lisäys, vaikkakin Poppyn sijaan olisin toivonut, että leffa olisi tosiaan ennemminkin keskittynyt Margoon, Edithiin ja Agnesiin.

Varmaan simppelein tapa arvioida Itse ilkimys 4 on todeta, että jos pidit elokuvasarjan aiemmista osista, pidät myös takuuvarmasti tästäkin, mutta jos taas et ole koskaan lämmennyt Grun ja kätyreiden hölmöilylle, ei tämä (Kätyrit-elokuvat mukaan laskien) leffasarjan jo kuudes osa tule voittamaan sinua puolelleen. Itse olen pitänyt Itse ilkimys -elokuvia varsin keskinkertaisina lastenleffoina mainion alkuperäiselokuvan jälkeen ja nelonen jatkaa samalla linjalla. Tästä löytyy kaikki tutut jutut, niin hyvässä kuin pahassakin.

Lähtökohdiltaan elokuvan tarina on oivallinen ja on ihan kiinnostavaa ja hassua seurata, kuinka Gru ja hänen perheensä yrittävät totutella uuteen elämäänsä aurinkopaneeleja kaupittelevina Cunninghameina. Tämä johtaa monenlaisiin kommelluksiin ja puolen välin paikkeilla elokuva tuntuukin kulkevan eteenpäin irrallisten sketsien varassa. Lopputulos tuntuu muutenkin irrallisten ideoiden yhteentörmäykseltä kuin varsinaiselta eheältä kertomukselta, eivätkä leffan kaikki puolet todellakaan osu maaliinsa. Kätyreille on kehitelty loppupeleissä täysin turha supersankarikuvio, jonka ainoa funktio on selvästi ollut lelumyynti. Omaa "Mega Minion" -pehmoa ei tarvitse edes lähteä etsimään kaukaa, sillä ainakin Finnkinon teattereissa sellaisen voi ostaa jo lippujen yhteydessä. Myös huumoriosasto koostuu niin osumista kuin hudeista. Jotkut vitsit naurattivat, toiset taas jättivät täysin kylmäksi. Edellisosien tapaan Itse ilkimys 4 on ihan kivaa kertakäyttöviihdettä koko perheelle.

Visuaalisesti leffa on myös tuttua Itse ilkimys -laatua. Sen hahmot ovat vekkulin näköisiä ja liikkuvat usein hupsusti. Taustoilta löytyy runsaasti yksityiskohtia ja joitain veikeitä lisävitsejä. Lisäksi leffan yleisilme on mukavan värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu efektejä myöten ja Heitor Pereiran säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Despicable Me 4, 2024, Universal Pictures, Illumination Entertainment

Arvostelu: Holmes & Watson (2018)

HOLMES & WATSON

Ohjaus: Etan Cohen
Pääosissa: Will Ferrell, John C. Reilly, Rebecca Hall, Rob Brydon, Ralph Fiennes, Kelly Macdonald, Lauren Lapkus, Pam Ferris, Steve Coogan ja Hugh Laurie
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Sir Arthur Conan Doylen luoma salapoliisihahmo Sherlock Holmes teki ensiesiintymisensä 1887 ja on siitä noussut nopealla sykkeellä maailman tunnetuimmaksi etsiväksi. Conan Doylen kirjojen lisäksi hahmon suosiota ovat auttaneet useat muut tulkinnat hahmon seikkailuista, kuten näytelmät, radiokuunnelmat, pelit ja tietysti elokuvat. Filmatisointeja on tullut jopa niinkin paljon, että Guinness World Recordsissa hahmo on listattu eniten näytellyksi roolihahmoksi ikinä. Hahmoa ovat esittäneet mm. Orson Welles, Basil Rathbone, Leonard Nimoy, John Cleese, Roger Moore, Peter Cushing, Christopher Lee, Ian McKellen, Robert Downey Jr. ja Benedict Cumberbatch. Vuonna 2008 ilmoitettiin, että Sacha Baron Cohen ja Will Ferrell ovat työstämässä komediallista versiota Sherlock Holmesin seikkailuista, mutta vuosien varrella Baron Cohen poistui projektista ja Ferrell siirtyi esittämään itse etsivää. Kuvaukset alkoivat vihdoin joulukuussa 2016 ja lopulta Holmes & Watson sai ensi-iltansa pari vuotta myöhemmin. Elokuva osoittautui kuitenkin isoksi flopiksi, mitä niin katsojat kuin kriitikot haukkuivat. Useat katsojista kirjoittivat sosiaalisessa mediassa poistuneensa teatterista ensimmäisen puolen tunnin sisällä. Leffa oli ehdolla kuudesta Razzie-palkinnosta, joista se "voitti" neljä (huonoin elokuva, huonoin ohjaus, huonoin miessivuosa ja huonoin uusintaversio). Itse kiinnostuin filmistä välittömästi, kun kuulin, että sitä tähdittävät Ferrell ja John C. Reilly. Kaksikon yhteiskomedia Velipuolet (Step Brothers - 2008) on mielestäni mainio leffa ja uskoin parivaljakon toimivan hyvin näissä rooleissa. Suuni loksahti kuitenkin auki, kun luin, millaista palautetta elokuva oli alkanut saamaan, mutta samalla kiinnostuin siitä täysin uudella tavalla todella paljon. Harmittelin, kun Holmes & Watson ei saapunut Suomessa teattereihin, mutta "iloitsin", kun huomasin sen saapuneen Blockbusterin valikoimaan ja katsoinkin sen vihdoin sieltä.

Kun 1800-luvun lopulla Iso-Britannian kuningatar Viktoria saa tappouhkauksen, Lontoon pätevin salapoliisi Sherlock Holmes ja hänen avustajansa tohtori John Watson lähtevät selvittämään, kuka uhkaa hallitsijan henkeä.

Will Ferrell on näyttelijänä niitä, jotka toimivat joko oikein mainiosti tai sitten eivät ollenkaan. Ferrell on osoittanut olevansa hauska tapaus ja kelpo komedianäyttelijä, ja hän on esiintynyt hyvissä filmeissä. Samalla hän on myös näyttänyt, että kun häntä ei kenties ohjata tarpeeksi, hänen komedianlahjansa hajoavat käsiin ja lopputulos on myötähäpeällistä seurattavaa. Sherlock Holmesin roolissa Ferrell tekee pohjanoteerauksen. Aivan kuin kukaan ei olisi uskaltanut sanoa hänelle kuvauksissa, miten hänen kuuluisi toimia, jolloin hän vain jatkaa vaivaannuttavaa vitsailuaan, ilman että se jaksaa nostaa pienintäkään hymyä katsojan huulille. Ferrell ampuu jatkuvasti pahasti yli, mutta hauskan sijaan hän on lähinnä ärsyttävä. Ja kun päähenkilön kohellusta on kiusallista seurata, voitte vain kuvitella, kuinka vaikeaa leffan katsominen on.
     Sherlock Holmesin uskollista apuria, tohtori John Watsonia esittävä John C. Reilly sai roolityöstään huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon. Mielestäni tämä on hieman kummallista, sillä Reilly toimii osassaan paremmin kuin Ferrell. Ei Reillykään hyvää suoritusta tarjoa, mutta hänen esiintymisensä ei ole yhtä kamalaa katsottavaa. Reillyn ongelmaksi koituu, että hän tuntuu yrittävän aivan liikaa päästäkseen Ferrellin koheltamisen tasolle ja pelkältä kömpelöltä yritykseltä Watson tuntuukin. Aiemmin leffoja yhdessä tehneet Ferrell ja Reilly eivät valitettavasti edes onnistu luomaan kemiaa välilleen, jolloin pienikin toivo veikeästä hengestä katoaa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Sherlock Holmesin arkkivihollinen professori Moriarty (miksi, voi miksi suostuit tähän leffaan Ralph Fiennes), amerikkalainen tohtori Grace Hart (Rebecca Hall) ja tämän mukana kulkeva, mieleltään kuusivuotiaan tasolle jäänyt Millie (Lauren Lapkus), poliisivoimia johtava Lestrade (Rob Brydon), Sherlockin ja Watsonin kotiapulainen neiti Hudson (Kelly Macdonald), Sherlockin veli Mycroft (Hugh Laurie), tatuointeja tehtaileva Gustav Klinger (Steve Coogan), sekä Iso-Britannian kuningatar Viktoria (Pam Ferris). Useista sivunäyttelijöistä voi välillä huomata, että he ovat tajunneet liian myöhään, mihin ovat suostuneet ja siksi etenkin mahtavaa Fiennesiä käy kovasti sääliksi. Fiennes voisi olla erinomainen Moriarty, mutta hänen lahjansa valuvat täysin hukkaan tässä roskassa.

Sitä Holmes & Watson nimittäin on: roskaa. Odotukseni eivät olleet korkeat, kun luin, mitä ihmiset ovat mieltä filmistä, mutten olisi silti uskonut, että elokuva on ihan oikeasti näin järkyttävää sontaa. Kyseessä on tuskallisen epähauska komedia, minkä vitsit herättävät lähinnä kysymyksen: kenen mielestä tämä on hauskaa? Will Ferrellinkö? Hän on niin täysillä mukana roolissaan, etten ihmettelisi, jos hän olisi myös varmistanut, että elokuva saadaan valmiiksi ja teattereihin, vaikka siitä tulisi kuinka hirveä tahansa. On vaikea kuvitella, että kukaan olisi lukenut tätä käsikirjoitusta ja ajatellut, että "tästä tulee hyvä, tästä ihmiset tykkäävät". Kaikissa komediakohtauksissa on tainnut vain lukea "pistetään Ferrell improvisoimaan ja toivotaan parasta". Eikö kuvauksissa kukaan kehdannut mainita, että tästä on tulossa aikamoista kökköä? Ja voi sitä leikkaajaparkaa, joka on joutunut katsomaan näitä materiaaleja yhä uudestaan ja uudestaan, ja yrittänyt poimia siedettävimmät palat ja kasata niistä jotain elokuvaa muistuttavaa. Onkohan Ferrell ollut ainoa, joka näki lopputuloksen, ennen kuin filmi heitettiin teattereihin? Luulisi rahanahneiden studiopomojenkin huomaavan, että nyt on menty todella pahasti vikaan.

En muista, milloin olisin viimeksi halunnut lopettaa elokuvan katsomisen ensimmäisen vartin aikana. Jo alussa nähtävä lainaus Hannah Montana -sarjasta (2006-2011) viestii, että tästä on laatu kaukana, mutta suuni loksahti silti useasti auki, kun en voinut käsittää, että tämä on ihan oikea elokuva, mikä nyt pyörii silmieni edessä. Holmes & Watsonilla on kestoa vain puolitoista tuntia, mutta sen katseluun minulla meni varmaan tuplasti aikaa, sillä minun oli pakko keskeyttää se tasaisin väliajoin, sillä minusta alkoi liian vahvasti tuntua siltä kuin kuolisin pikkuhiljaa sisältäpäin. Kohtauksesta toiseen ylipitkiksi venytetyt vitsit, mitkä eivät naurata lainkaan, muuttuvat nopeasti kiusallisesta kivuliaaksi. Elokuva yrittää ottaa kantaa nykypäivän poliittiseen tilanteeseen, mutta sen Trump-vitsit jättävät välillä epäselväksi, ovatko tekijät presidentin puolella vai häntä vastaan. Mukaan pakotettu selfien keksiminen pistää pyörittelemään silmiään ja Sherlockin mielessä tapahtuva taktikointi, miten hän voisi virtsata umpihumalassa, pistää ihan viimeistään toivomaan, ettei tätä leffaa olisi koskaan aloittanut katsomaan. Tai ihan vihoviimeistään se tapahtuu, kun elokuvassa alkaa yllättäen musikaalinumero. Minua ei ole aikoihin hävettänyt näin paljon katsoessani elokuvia.

Elokuvan on ohjannut Etan Cohen, joka on aiemmin ohjannut vain yhden elokuvan, Get Hard -komedian (2015), jota sitäkin tähditti Ferrell. Siinä oli sentään hauskoja juttuja ja leffa oli yleisesti ihan kiva, miksi onkin hämmästyttävää, kuinka kammottavan surkean rainan Cohen sai tästä aikaan. Ei ole mikään ihme, että hän sai huonoimman ohjauksen Razzie-palkinnon, sillä häneltä ei tunnu löytyvän minkäänlaista tyylitajua tai edes komedian ajoituksen ymmärrystä tällä kertaa. Cohen on myös käsikirjoittanut leffan ja olen varma, että Ferrell on itse keksinyt suuren osan repliikeistään, sillä Cohen on osoittanut aiemmilla kirjoitustöillään, kuten leffoilla Tropic Thunder (2008) ja Madagascar 2 (Madagascar: Escape 2 Africa - 2008), sekä piirrossarjalla Beavis and Butt-head (1992-2011), että hän osaa, jos niin haluaa. Sentään Holmes & Watson on kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ja asut ansaitsevat kehut, mutta efektit ovat paikoitellen todella huonot. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja musiikeista vastaava Mark Mothersbaugh kopioi ihan toimivasti Hans Zimmerin sävellyksiä Robert Downey Jr:n tähdittämistä Sherlock Holmes -filmeistä (2009-2011).

Yhteenveto: Holmes & Watson on tuskallisen epähauska komedia, mikä saa jo ensimmäisen vartin aikana katsojan harkitsemaan, että katsoisikin jotain muuta. Elokuva ei naurata, vaan se vain pöyristyttää, että miten ihmeessä tekijät ovat voineet pitää näitä juttuja hauskoina? Asiaa ei yhtään helpota se, kuinka monia vitsejä vain venytetään ja venytetään, jolloin ne muuttuvat kiusallisesta todella epämiellyttäviksi. Leffan yritykset ottaa kantaa nykypäivän menoon vasta ovatkin kiusallisia. Kaikista pahin kiusallisuus tulee kuitenkin totaalisen pohjanoteerauksen Sherlock Holmesin roolissa tekevältä Will Ferrelliltä. Ferrellille ei ole taidettu uskaltaa sanoa mitään, vaan hänet on vain päästetty valloilleen, jolloin hän tekee kenties koko uransa surkeimman roolityön. John C. Reilly yrittää epätoivoisesti pysyä Ferrellin hullutuksissa mukana, mutta lopputulos on vain suurta myötähäpeää. Osaavien sivuosanäyttelijöiden puolesta kyllä harmittaa, sillä esimerkiksi Ralph Fiennesin hienot kyvyt valuvat täysin hukkaan. Etan Cohen tekee todella huonoa työtä niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Miten ihmeessä tämä leffa saatiin koskaan valmiiksi? Eikö kukaan tekijöistä oikeasti tajunnut, millaista paskaa he olivat vääntämässä? Olisi varmaan sanomattakin selvää, etten suosittele Holmes & Watsonia kenellekään. Leffa saattaa toimia humalassa kavereiden kanssa katsottuna, jolloin voi nauraa elokuvan huonoudelle, mutta muuten tämä on tuskallinen kokemus. Elokuvahistoria on täynnä adaptaatioita Sherlock Holmesista ja veikkaan minkä tahansa niistä olevan parempi kuin tämä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Holmes & Watson, 2018, Columbia Pictures Corporation, Gary Sanchez Productions, Mimran Schur Pictures, Mosaic Media Group, Mosaic

Yhteistyössä

Arvostelu: Stan & Ollie (2018)

STAN & OLLIE

Ohjaus: Jon S. Baird
Pääosissa: Steve Coogan, John C. Reilly, Shirley Henderson, Nina Arianda, Rufus Jones ja Danny Huston
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: S

Stanley Laurel ja Oliver Hardy - tai kuten me Suomessa tunnemme heidät paremmin nimellä Ohukainen ja Paksukainen - ovat yksi elokuvahistorian legendaarisimmista komediakaksikoista. Parivaljakko tapasi toisensa 1920 "The Lucky Dog" -mykkäelokuvan kuvauksissa ja vuonna 1927 he julkaisivat ensimmäisen yhteisteoksensa "Putting Pants of Philip". Sitä seurasivat kymmenet lyhytsketsit ja koko illan komediaelokuvat. Kaksikko on jäänyt elokuvahistorian merkkihenkilöiksi, eikä olekaan mikään ihme, että heidän urastaan on nyt tehty elokuva. Itse asiassa on suuri ihme, ettei kaksikosta ole tätä ennen tehty filmiä! Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2016 ja sen kuvaukset alkoivat keväällä 2017. Stan & Ollie sai ensiesityksensä lokakuussa 2018 BFI Lontoon elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se on vähitellen saanut teatterilevitystä eri maissa ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse en ole koskaan ollut innostunut Ohukaisesta ja Paksukaisesta. Olen toki tiennyt kaksikosta lapsesta asti, mutten muista, että olisin koskaan katsonut ainuttakaan heidän leffoistaan. Kiinnostuin kuitenkin heidän teoksistaan, kun kuulin Stan & Ollien olevan tulossa ja valmistautumisena tähän leffaan katsoinkin monia "Ohukainen ja Paksukainen" -lyhytleffoja. Pidin niitä oikein huvittavina ja nokkelina, ja meninkin iloisin mielin katsomaan, millainen elokuva kaksikosta on nyt saatu aikaiseksi.

Vuonna 1953 Ohukaisen ja Paksukaisen suosio on jo alkanut hiipua, mutta heidän esittäjänsä Stanley Laurel ja Oliver Hardy päättävät tehdä comebackin teatterikiertueella Iso-Britanniassa, samalla kun he yrittävät saada aikaiseksi uutta elokuvaa.

Pääosissa Stanley Laurelina ja Oliver Hardyna nähdään Steve Coogan ja John C. Reilly, jotka omaksuvat roolinsa fantastisen hyvin. Heidän roolisuorituksistaan huomaa, että Ohukainen ja Paksukainen ovat inspiroineet heitä vuosien varrella paljonkin, sillä he ovat tehneet niin tarkkaa työtä muuttuakseen näiksi hahmoiksi. Enkä tarkoita vain sitä, että Coogan ja Reilly on maskeerattu näyttämään Stanin ja Ollien peilikuvilta, vaan he ovat opetelleet näiden legendojen maneerit, ilmeet ja pienimmätkin eleet niin täydellisesti, että on todella vaikeaa tunnistaa Coogania ja Reillyä hahmojensa takaa. Lavalla kaksikko vaikuttaa aidoilta Ohukaiselta ja Paksukaiselta, enkä voisi kuvitella parempia valintoja näihin rooleihin. Kenties tärkeintä on kuitenkin, että Cooganin ja Reillyn välinen kemia iskee kunnolla ja he ovat täysin luonteva parivaljakko. Upeiden roolisuoritusten lisäksi itse hahmotkin, Stan ja Ollie ovat kiinnostavat. Elokuva osoittaa hyvin, että kaksikko oli tosielämässä hyvin erilainen kuin lavalla ja kameran edessä (vaikkakin välillä on vaikea erottaa, mihin Stan ja Ollie päättyvät ja mistä Ohukainen ja Paksukainen alkavat). Stan tekee täysillä töitä hahmojen eteen ja pohtii päivät läpi uusia vitsejä ja kohtauksia, kun taas Ollie haluaisi mieluummin pitää hauskaa ja pelata uhkapelejä. He eivät myöskään ole välttämättä ihan sellaiset ystävät kuin Ohukainen ja Paksukainen -elokuvat antavat ymmärtää. Elokuvassa pohditaankin, olivatko he sittenkään ystäviä, vai pelkkiä yhteistyökumppaneita?
     Elokuvassa nähdään myös Harry Potterista (2001-2011) tuttu Shirley "Murjottava Myrtti" Henderson Ollien vaimona Lucillena, Nina Arianda Stanin vaimona Idana, Rufus Jones Ohukaisen ja Paksukaisen managerina Bernard Delfontina, sekä Danny Huston elokuvayhtiön pomona Hal Roachina. Henderson ja Arianda ovat mainiot valinnat pääkaksikon rakkaiksi. Heidän hahmonsa ovat toimivasti erilaiset, Lucillen ollessa erittäin huolehtiva ja Idan ollessa hieman ylimielinen.

Vaikka Ohukainen ja Paksukainen eivät olleet minulle erityisen tuttuja entuudestaan, on Stan & Ollie niin taidokkaasti ja rakastavasti tehty elokuva, että tuntui siltä kuin olisin fanittanut kaksikkoa lapsesta asti. Kyseessä on äärimmäisen ihastuttava teos, minkä pariin lumoutuu välittömästi ja minkä vähän yli puolentoista tunnin kesto vierähtää ohi todella nopeasti. Leffa ei kuitenkaan koskaan kiirehdi, vaan se ehtii kertoa tarinansa kaikessa rauhassa ja luomaan aitoa tunnetta mukaan. Olin todella yllättynyt siitä, kuinka koskettava elokuva tästä komediaduosta onkaan saatu aikaiseksi. Jos siis odotat näkeväsi komediaelokuvan Ohukaisen ja Paksukaisen kulta-ajasta, tulee leffa tuottamaan pettymyksen. Elokuva nimittäin kertoo siitä ajasta, kun kaksikon suosio on alkanut katoilemaan ja monet luulevat jo heidän jääneen eläkkeelle. Stanin ja Ollien välillä on ollut ongelmia ja riitoja, ja uusi esiintymiskiertue lähtee aika takellellen käyntiin. Filmi on täynnä erinomaisesti kirjoitettua ja luotua draamaa, mitä vain vahvistaa pääkaksikon huikeat roolityöt. Reillyn ja Cooganin yhteistyötä on niin miellyttävää seurata läpi elokuvan, ettei ihme, että leffa onnistuu salakavalasti koskettamaan katsojaa syvästi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että elokuvahistorian tunnetuimmasta komediakaksikosta olisi tehty pelkkä riipaiseva draamakertomus vailla iloa ja toivoa, ehei. Huumoria leffasta kyllä löytyy ja Ohukaisen ja Paksukaisen fanit riemastuvat varmasti, sillä suureksi osaksi huumori syntyy heidän teostensa kaltaisista hassutteluista. Kuten jo sanoin, lavalla Reilly ja Coogan katoavat täysin ja katsoja näkee vain Ohukaisen ja Paksukaisen, kun taas muuten on vaikea sanoa, ovatko Stan ja Ollie enää tavallisia ihmisiä lainkaan, vaan muuttuneet hieman liikaakin roolihahmoikseen. Elokuva nostaa jatkuvasti hymyn huulille ja siitä syntyy äärimmäisen lämmin olo, sillä on vain niin ihanaa huomata, kuinka huolella ja ihaillen tämä filmi on tehty. Stan & Ollie on suorastaan erinomainen elokuva, minkä katsominen tuntuu aivan mahtavalta. Se on täynnä hienoja hetkiä ja jälkikäteen näiden kohtausten muistelu nostaa joko hymyn takaisin huulille tai kyyneleet silmiin, riippuen siitä, mitä hienoa hetkeä milloinkin muistelee.

Elokuvan ohjaajana toimii Jon S. Baird, jonka edellinen filmi Filth (2013) on todella erilainen kuin tämä. Siinä, missä Filthissä Baird hyödynsi synkkää ja kieroa huumoria, Stan & Olliessa hän luo lämmintä ja kevyttä tunnelmaa, saaden kuitenkin aikaiseksi paljon liikuttaviakin tunteita peliin. Bairdin ohjaus on taiturimaista ja hän pitää elokuvaa hienosti kasassa. Jeff Popen käsikirjoitus on myös loistokas ja on hyvä, että hän ja Baird ovat päättäneet kertoa hieman toisenlaisen tarinan kuin monet katsojat voisivat odottaa. Pope on selvästi tutkinut paljon vanhoja Ohukaisia ja Paksukaisia löytääkseen oikeaa henkeä ja tyyliä omaan tekstiinsä. Stan & Ollie on myös teknisesti oivallinen teos. Se on todella hyvin kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi lavastajat ja puvustajat ovat tehneet tarkkaa työtä luodessaan oikeanlaista ajankuvaa mukaan. Visuaalisesti filmi onkin kaikin puolin onnistunut. Äänimaailmakin on hyvin luotu ja Rolfe Kentin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan. Ikonista Ohukaisen ja Paksukaisen tunnusrallatusta tietty kuullaan muutamaankin otteeseen elokuvan aikana.

Yhteenveto: Stan & Ollie on riemastuttavan erinomainen elokuva, mikä ihastuttaa sillä, kuinka huolellisesti legendaaristen koomikoiden tarina on kerrottu. Leffasta huokuu tekijöiden ihailu Ohukaista ja Paksukaista kohtaan, mikä saa heti alussa epäilevämmänkin fanin huojentumaan siitä, ettei legendojen muistoa ole pilattu. Elokuva uskaltaa kuitenkin ottaa hieman rohkeampaakin asennetta ja näyttää, ettei kaksikon elämä ollut pelkkää auvoa, minkä lisäksi leffassa pohditaan, oliko kaksikon ystävyys vain esitystä? Leffa onnistuu koskettamaan yllättävänkin syvästi, mutta samalla se myös nostaa hymyn huulille vähän väliä lämpimällä hengellään ja kuin suoraan Ohukainen ja Paksukainen -leffoista tutulla huumorillaan. Steve Coogan ja John C. Reilly ovat suorastaan täydelliset valinnat päärooleihin ja he muuttuvat aivan totaalisesti hahmoikseen. Coogan ja Reilly ovat opetelleet esikuviensa pienimmätkin ilmeet ja eleet, mikä herättää katsojassa tunteen kuin katsoisi aitoa Ohukaista ja Paksukaista. Suosittelenkin Stan & Ollieta erittäin lämpimästi kaikille kaksikon faneille. Lisäksi kuten huomasin omalla kohdallani, leffa toimii hienosti myös niille, joille kaksikko ei ole erityisen tuttu entuudestaan. Sen voin myös todeta, että aion tulevaisuudessa syventyä oikein kunnolla kaksikon elokuviin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Stan & Ollie, 2018, Entertainment One, BBC Films, Fable Pictures, Laurel and Hardy Feature Productions, Sonesta Films

Arvostelu: Despicable Me 3 / Itse ilkimys 3 (2017)

DESPICABLE ME 3 (2017)

ITSE ILKIMYS 3

Ohjaus: Kyle Balda, Pierre Coffin ja Eric Guillon
Pääosissa: Steve Carell, Kristen Wiig, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Nev Scharrel, Trey Parker, Pierre Coffin, Julie Andrews, Steve Coogan ja Jenny Slate
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin esikoisanimaatio Despicable Me (2010), eli suomalaisittain Itse ilkimys oli suuri hitti ja nosti keltaiset älämölöttäjä-minionit valtavaan suosioon. Elokuva sai tietty jatkoa ja muutama vuosi myöhemmin ilmestyi Despicable Me 2 (2013). Minionien suosio kasvoi jälleen, kuten myös heidän ruutuaikansa, jolloin seuraavaksi ilmestyi niiden oma elokuva Minions (2015). Tietysti myös kolmas osa Itse ilkimyksestä oli tiedossa ja sellainen ilmoitettiinkin heti toisen osan ilmestymisen jälkeen. Itse en odottanut elokuvaa kovin paljon. Sarjan aloitusosa oli ihan kiva, mutta Itse ilkimys 2 oli mielestäni todella heikko pätkä. Minions oli yllättävän toimiva teos, vaikkei sekään kovin hyvä ollut, joten en odottanut oikein mitään sarjan kolmannelta osalta. Toivoin kuitenkin, että kun viime vuoden Illumination-leffat The Secret Life of Pets (2016) ja Sing (2016) olivat todella hyviä, niin ehkä myös tämä yllättäisi positiivisesti. Ristiriitaisin tuntein lähdin katsomaan Despicable Me 3:a, eli suomeksi Itse ilkimys 3:a, toivoen, että tämä olisi edes huomattavasti parempi kuin sarjan toinen elokuva.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Itse ilkimys ja Itse ilkimys 2!

Gru ja Lucy erotetaan Antivoroliigasta, sillä he eivät ole saaneet pelastettua maailman suurinta timanttia, Dumontia katalan Balthazar Brattin kynsistä. Ongelmia Grulle tuottavat myös se, että uskolliset minionit hylkäävät hänet ja hän saa kuulla, että hänellä on kaksoisveli, josta hän ei ollut koskaan tietoinen!

Gru (Steve Carell) on lopettanut rikollisen uransa täysin, vaikka hänelle selvästi tuottaakin vaikeuksia vastustella houkutuksia rikollisten maailmasta. Elokuvassa keskitytäänkin usein siihen, kun Gru yrittää miettiä, millaista elämää hän oikeasti haluaa? Hahmo pääsee jälleen sankarihommiin pariin otteeseen, mutta vaikka hän on todella usein ruudulla, on hänen kaksoisveljensä Dru (myös Carell) enemmän esillä. Dru on innoissaan rikollisesta maailmasta ja yrittää houkutella veljensä palaamaan pois kaidalta polulta. Hahmo on ihan kiva lisä sarjaan, mutta paikoitellen hänen innostuneisuutensa käy ärsyttäväksi, etenkin kun hän ei tunnu osaavan mitään.
     Grun vaimo Lucy (Kristen Wiig) ei onneksi ole yhtä rasittava kuin edellisessä osassa. Ärsyttäviä hetkiä kyllä löytyy, mutta Lucysta on tehty pidettävämpi, eikä hän ole yhtä ylienerginen kuin aiemmin. Silti hahmo on jokseenkin tylsä, vaikka hänelle luodaan omaa tarinaa, kun hän yrittää uutena äitinä tutustua Grun tyttäriin. Lucykin pääsee sankaripuuhiin, mutta katsojana ei jaksa erityisemmin kannustaa häntä onnistumaan.
     Grun tyttäret ovat tietty mukana, mutta heillä ei ole kovin paljoa tekemistä. Vanhin, eli Margo (Miranda Cosgrove) on yhä kolmikon fiksuin ja hänelle on edellisen osan tapaan luotu tähänkin juttua erään pojan kanssa, vaikka tällä kertaa hommat eivät suju samalla lailla. Keskimmäinen, eli Edith (Dana Gaier) näkee kaikessa kivassa tylsyyttä ja kaikessa ikävässä hauskuutta, minkä lisäksi hän pääsee pariin otteeseen keppostelemaan. Nuorin, eli Agnes (näyttelijä vaihtunut Elsie Fisheristä Nev Scharreliin) on edelleen aivan täpinöissään yksisarvisista ja hänelle on luoto pieni sivujuoni, jossa hän yrittää löytää yksisarvista eräästä metsästä.
     Elokuvan pahiksena nähdään Balthazar Bratt (Trey Parker), joka oli aikoinaan suositun "Paha penska" -televisiosarjan päähahmo, mutta kun sarja lopetettiin, Balthazar ryhtyi oikeaksi superroistoksi ja janosi kostoa kaikille, jotka kohtelivat häntä väärin - eli hänen mukaan aivan kaikille. Syy hahmon pahuuteen olisi muuten ihan hauska, mutta hahmon pitää muistuttaa siitä lähes joka kerta, kun hän esiintyy ruudulla, jolloin vitsi katoaa nopeasti. Hän on itsensä suurin fani ja katsookin vanhaa sarjaansa jatkuvasti, valittaen, miksei kukaan muu ymmärrä sen neroutta. Itse ilkimys -sarjan pahikset eivät yleisesti ole olleet kovin ihmeellisiä, eikä Bratt ole poikkeus. Hän sopii tarinaan, muttei jää erityisemmin mieleen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Grun tympeä äiti (Julie "Maija Poppanen" Andrews), Antivoroliigan johtaja Siilas Bebander (Steve Coogan), ilkeä AVL:n johtohahmo Valerie de Vinci (Jenny Slate), sekä tietysti ne minionit (eli Suomessa myös kätyrit), joita ääninäyttelee leffan toinen ohjaaja Pierre Coffin. Yllättävää kyllä, paria juttua lukuunottamatta minionit eivät ärsyttäneet minua yhtään! Hahmoille on itse asiassa luotu ihan hauska oma seikkailunsa, jota olisi katsonut mieluusti lisääkin. Toinen yllättävä juttu oli, että minionit esiintyvät aika vähän aikaa leffassa (mikä toisaalta oli ehkä suurin syy siihen, miksi he toimivat tällä kertaa niin hyvin).

Pakko sanoa suoraan, että valitettavasti Itse ilkimys 3 ei ole kuin hieman edeltäjäänsä parempi. Jo heti alussa, kun Gru ja Lucy syöksyvät James Bond -laitteidensa kanssa taistelemaan Balthazaria vastaan, huomaa, että jokin on vialla... tai että nyt ei ihan toimi. Kaikki näyttää todella hyvältä, mutta jokin ei vain saa yhtään imaistua mukaan elokuvaan. Tätä ei myöskään auta se, että kun vasta vihitty pariskunta saa potkut ja he päätyvät kyläilemään Drun luokse, elokuva tuntuu muuttuvan aika tylsäksi. Ja tässä kohtaa teos on kestänyt vasta alle puoli tuntia. Leffa ei saa katsojaa tuntemaan oikein mitään hahmoja kohtaan. Kaksikon erottaminen ei oikein liikuta, sillä koko Antivoroliiga tuntui hieman hölmöltä edellisessä leffassa, eikä minionien häipyminen tunnu pahalta, sillä Minionsin nähneenä tietää, että lajina heidän tehtävänsä on palvella kaikista häijyintä pahista, mitä maa päällään kantaa ja Gru ei selvästi vastaa enää kriteerejä. On siis täysin loogista, että keltaiset hölöttäjät lähtevät pois ja alkavat etsiä itselleen uutta tarkoitusta. Tähän vielä päälle se, että Grun ja Drun veljeys ei vain jotenkin toimi, niin tarinaa ei jaksa katsoa. Minionien seikkailu on paljon mielenkiintoisempaa ja harmittaakin, että sitä näytetään todella vähän. Jopa Agnesin yksisarvisenmetsästys on kiinnostavampaa kuin veljesten kohtaaminen.

Elokuvan syvällisyydet ovat samaa kuin edellisessä osassa, eli Grun täytyy tosiaan pohdiskella, haluaako hän mieluummin rikollisen vai hyvätapaisen elämän? Hyvätapainen elämä selvästi tarjoaa hänelle paljon enemmän, joten katsojana toivoo, että hän valitsisi sen - ihan myös sen takia, että siten sarja joskus päättyisi. Mutta kun elokuvan nimi on yhä Itse ILKIMYS, niin ei ole vaikea arvata, mihin suuntaan Grun ajatukset pääasiassa kääntyvät... Onneksi elokuva on sentään koomisempi kuin edeltäjänsä ja mukaan on saatu onnistuneesti hauskoja juttuja. Muutamissa kohdissa naurahdin jopa ääneen, etenkin minionien ottaessa erään vankilan haltuunsa. Kaikki vitsit eivät kuitenkaan toimi kaikille, sillä jotkut ovat enemmän lasten ja toiset taas vanhempien makuun. Kuitenkin aina kun tarina palaa siihen, että veljekset yrittävät tehdä asioita yhdessä tai tapahtuu jotain Balthazariin liittyvää, elokuva tylsenee jälleen. Loppuhuipennuksesta on tehty suuri ja siihen on saatu hieman jännitettä mukaan, mikä varmasti toimii lapsille paremmin, mutta silti siitäkin jäi tyhjä olo ja lähinnä vain pohdin, kauanko elokuva kestää vielä? Valitettavasti en voinut katsoa puhelimestani kelloa, sillä ne täytyi sammuttaa näytöksen ajaksi. Teatterista poistuessani minulle jäi aika mitäänsanomaton tunne leffasta. Itse ilkimys 3 on todella keskinkertainen pätkä, joka ei edes oikein viihdytä ja alkaa todella toivoa, että Illumination lopettaisi sarjan jatkamisen ja keskittyisi muihin projekteihin, etenkin kun ne muut ovat olleet huomattavasti parempia.

Yhtä asiaa leffassa ei voi kuitenkaan moittia ja se on animointi. Itse ilkimys 3 on visuaalisesti todella hienon näköinen ja se lähinnä pitikin mielenkiintoni hereillä. Yllättävää kyllä, jopa 3D-tehoste toimi upeasti ja se sai monet kohtaukset tuntumaan mukaansatempaavammilta. Hahmot ovat yhä tutunnäköisiä karikatyyreja, kuten monet muutkin jutut, mutta se toimii, etenkin kun mukana on paljon yksityiskohtia. Hauskimmat yksityiskohdat, jotka on pistetty mukaan, ovat vitsijulisteet Singistä ja Minionsista, jossa on tosin Kevinin, Stuartin ja Bobin tilalla kolme sipulia ja otsikkona lukee "Onions". Leffan ohjauksesta vastaavat koko sarjan parissa työskennellyt ja minionien äänet tekevä Pierre Coffin, sekä Minionsin ohjaaja Kyle Balda. Kaksikkoa on auttanut myös Eric Guillon, joka on toiminut aiemmin animaattorina Illuminationilla. Ken Daurion ja Cinco Paulin käsikirjoitus ei ole kovin kummoinen. Heitor Pereiran säveltämä musiikki on tosin mainiota, minkä lisäksi leffassa kuullaan vanhoja hittejä, kuten Michael Jacksonin "Bad", Olivia Newton-Johnin "Physical", A-han "Take on Me" ja Van Halenin "Jump".

Yhteenveto: Itse ilkimys 3 on hieman parempi elokuva kuin edeltäjänsä, mutta jää silti aika heikoksi teokseksi. Sen tarina ei ole erityisen mielenkiintoinen ja lopun jännitettä lukuunottamatta se ei oikein tarjoa tunteita katsojalle, jolloin siitä jää jokseenkin mitäänsanomaton olo. Gru ei ole kovin kiinnostava ja alkaa kyllästyttää, että sarjan ainoa syvällisyys syntyy vain siitä, että pitäisikö hänen olla hyvä vai paha? Leffan pahis Balthazar Bratt ei ole kovin ihmeellinen ja on ärsyttävää, miten hän toistaa juttujaan aina, kun ilmestyy ruudulle. Harmi vain, Grun tyttärillä ei ole oikein tekemistä, vaikka Agnes etsiikin yksisarvista. Grun veli Dru on ihan kiva lisä, mutta heidän veljeytensä ei täysin toimi. Minionien seikkailu on parasta leffassa ja sitä olisi halunnut nähdä enemmän. Huumori toimii usein, mutta mukana on myös kehnoja vitsejä. Visuaalisesti leffa on todella hieno ja täynnä yksityiskohtia. Musiikki on hyvää ja vanhoja hittejä oli hyödynnetty hauskasti. Lasten ja sarjan fanien kannattaa mennä katsomaan Itse ilkimys 3, mutta monille vanhemmille voi tuottaa suuria vaikeuksia katsoa se läpi. Muuten suosittelisin odottamaan vuokraamismahdollisuutta, mutta elokuva näyttää niin upealta isolta kankaalta 3D:nä, että sellaisena se pitäisikin katsoa. Elokuvan lopetus voisi hyvin päättää koko sarjan, mutta aivan varmasti tämäkin menestyy, joten Despicable Me 4 ilmestyy jossain kohtaa. Ja tietty Minions 2:kin pitäisi ilmestyä vuonna 2020, mutta sormet ristissä toivon, että Illumination alkaisi keskittyä kunnolla teoksiin, kuten The Secret Life of Pets ja Sing.

Kirjoittanut: Joonatan, 16.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.movies.universalpictures.com
Despicable Me 3, 2017, Illumination Entertainment, Universal Pictures

Arvostelu: Minions / Kätyrit (2015)

MINIONS (2015)

KÄTYRIT

Ohjaus: Kyle Balda ja Pierre Coffin
Pääosissa: Pierre Coffin, Sandra Bullock, Jon Hamm, Michael Keaton, Allison Janney, Jennifer Saunders, Steve Coogan, Michael Beattie, Katy Mixon, Steve Carell ja Geoffrey Rush
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin ensimmäinen elokuva, Despicable Me (Itse ilkimys - 2010) esitteli maailmalle pienet keltaiset olennot, jotka pukeutuivat kakkuloihin ja haalareihin, puhuivat outoa kieltä ja joilla oli vaihtelevasti yksi tai kaksi silmää. Nämä minionit - eli suomeksi "kätyrit" - nousivat erittäin suureen suosioon ja yhtäkkiä monen vanhemman lompakot tyhjenivät minionlelujen ja muiden oheistuotteiden takia. Hahmojen suosio huomattiin ja Despicable Me 2:ssa (Itse ilkimys 2 - 2013) heidän rooliaan kasvatettiin. Tämä ei kuitenkaan riittänyt ja jo ennen sarjan toisen osan ilmestymistä ilmoitettiin, että minioneista tehtäisiin oma elokuva. Leffan teko alkoi vuonna 2012 ja sen piti ilmestyä jo loppuvuodesta 2014, mutta se päätettiin siirtää seuraavalle kesälle, jotta oheistuotteet myisivät varmasti paremmin. Minions sai ensi-iltansa kesällä 2015 ja se nousi suureksi hitiksi. Niinkin suureksi, että kyseessä on tällä hetkellä kaikkien aikojen kolmanneksitoista menestynein elokuva, yli miljardin dollarin lipputuloillaan! Itse kävin myös katsomassa leffan, vaikken erityisesti minioneista pitänytkään. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt ja pidin elokuvaa ihan mainiona. Ostin Minionsin Anttilan konkurssimyynnistä parilla eurolla, mutta katsoin leffan vasta vähän alle vuotta myöhemmin uudestaan, sillä sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Despicable Me 3 (2017) ja siihen täytyi tietenkin valmistautua katsomalla ja arvostelemalla sarjan aiemmat osat.

Minionit ovat miljoonia vuosia palvelleet kaikkein pahimpia pahiksia, mutta eräänä päivänä ne huomaavat, että heillä ei ole enää ketään palveltavaa. Tämän takia kolme urheaa minionia lähtevät seikkailulle etsimään uutta rikollisneroa, jotta olennoilla olisi jälleen tarkoitus.

Kolme rohkeaa minionia ovat nimeltään Kevin, Stuart ja Bob, ja heidän ääninään kuullaan (kuten muidenkin minionien) elokuvan toinen ohjaaja, Pierre Coffin. Vaikka yleisesti minionit ovat aika lailla samanlaisia, on kolmikolle luotu toimivasti erilaiset persoonat, jolloin heidät erottaa selvästi leffan aikana. Kevin on porukan pisin ja kolmikon johtaja, joka kokee olevansa muita kahta viisaampi, eikä hölmöile ihan yhtä paljoa. Stuart on yksisilmäinen kitaransoittaja, joka toivoo tapaavansa miniontytön... jos sellaisia edes on. Pelottaa ajatus siitä, että nämä oliot lisääntyisivät. Bob on kolmikon lyhyin ja selkeästi myös lapsellisin, sillä hän innostuu kaikesta kahta toveriaan enemmän ja hän kantaa kaiken aikaa ruskeaa pehmonallea kainalossaan. Bobin älykkyysosamäärä vaikuttaa olevan tiimin pienin, mutta eivät Stuart ja Kevinkään ole mitään järjenjättiläisiä. Jokaiselle kolmikosta on saatu lähes yhtä paljon tehtävää, jolloin kukaan ei tunnu vain roikkuvan mukana. Tarkkaavaisimmat katsojat ja sarjan fanit saattavat huomata, että Kevin ja Stuart ovat esiintyneet jo aiemmissa Itse ilkimyksissä.
     Sandra Bullock ääninäyttelee Scarlet Overkillia, joka uskoo olevansa kaikkein suurin pahis. Scarlet on ylimielinen hahmo, jolla on selkeät maailmanvalloitussuunnitelmat. Hahmo on muiden rikollisten idoli ja nauttii suosiostaan. Alussa hänelle annetaan hieman taustatarinaa, mutta vain todella pikaisesti. Leffan alkupäässä hahmo on ihan hauska, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä ärsyttävämmäksi hän muuttuu.
     Matkallaan minion-kolmikko tapaa mm. Nelsonin rikollisperheen, johon kuuluvat Walter-isä (Michael Keaton), Madge-äiti (Allison Janney), Walter Jr. -poika (Michael Beattie), Tina-tytär (Katy Mixon) ja Tutti-vauva. Rikollisperhe on hauska idea ja on harmi, että he esiintyvät ensimmäisen puolen tunnin jälkeen vain pariin otteeseen taustoilla. Perheessä on jotain todella outoa ja katsojana kiehtoo tietää, miten heistä on tullut sellainen rosvotiimi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Scarletin mies Herb Overkill (Jon Hamm), joka suunnittelee rikollisvempaimia ja Ison-Britannian kuningatar (Jennifer Saunders). Leffassa kuullaan myös koomikko Steve Coogan parissa ääniroolissa professorina ja vartijana, sekä Geoffrey Rush kertojaäänenä.

Varoitan heti, että jos minionit ovat mielestänne ärsyttäviä, teidän ei kannata katsoa tätä elokuvaa. Minions keskittyy täysillä nimikkohahmoihinsa ja pääkolmikko on lähes kaiken aikaa ruudulla. Jo heti elokuvan alussa, kun Universalin logo ilmestyy ruutuun, tuttu tunnusmusiikki kuullaan minionien hoilaamana. Hahmojen ääneen ja outoon puhetapaan - joka kuulostaa ihme höpönlöpöltä, mutta josta löytää eri kielien sanoja - kannattaa tottua, sillä sitä on luvassa paljon. Kahdessa Itse ilkimyksessä minionit olivat usein mielestäni rasittavia, etenkin toisessa osassa, jossa heidän urpoilullaan ei ollut oikein mitään syytä kuin lapsien hauskuuttaminen. Yllättävää kyllä, tässä elokuvassa hahmot toimivat! ...ainakin suurimman osan ajasta. Tällä kertaa minionien esiintymiselle on hyvä syy, sillä he ovat tarinan keskiössä ja näin hölmöilyt voivat jopa viedä tarinaa eteenpäin. Kolmikolle käykin kaikenlaista jännää, joista suurin osa on tarkoitettu vitseiksi. Leffan aikana saa naureskella moneen kertaan, mutta mukaan on tungettu myös tarpeettomia kohtia, joiden toivoisi lähinnä loppuvan, kun ne ovat kestäneet vasta viisi sekuntia. Yksi näistä hetkistä on täysin turha tanssikohtaus minionien ja vartijoiden kesken, joka vain kestää ja kestää. Leffassa nähdään myös todella tarpeettomasti paljas minionin pylly, jotta lapsikatsojat pääsisivät kikattamaan hieman lisää.

Kahden Itse ilkimyksen tapaan myös Minionsissa on ajateltu lähinnä lapsiyleisöä, eikä elokuva ole kunnolla koko perheelle tarkoitettu, kuten monet nykypäivän Disney- ja Pixar-seikkailut. Tällä kertaa tosin tarina on ihan mukaansatempaava, jolloin aikuiskatsojakin saattaa jämähtää ruudun ääreen, kun muksu haluaa katsoa elokuvan. Vanhemmille on ujutettu mukaan vitsejä ja viittauksia liittyen esimerkiksi Beatlesiin ja Nixoniin, joita lapsi ei luultavasti tajua. Kaiken kohelluksen seassa ehkä hauskin juttu mielestäni koko leffassa oli kuitenkin se, kuinka stereotypisesti englantilaiset esitetään elokuvassa: suurin osa lontoolaisista tuntuu juovan teetä kaiken aikaa. Tavallaan pidän sarjan lisäosa-Minionsia parempana kuin sarjan oikeita osia, joiden juonet eivät oikein innostaneet - etenkään toisen osan. Tässä on kunnon seikkailuhenkeä, joka on tosin paikoitellen pilattu tyhmillä vitseillä ja korvia kiduttavalla älämölöllä. Onneksi elokuva ei kuitenkaan ole täysin tarpeeton rahastuslisäosa, vaan se toimii esiosana Itse ilkimys -sarjalle. Monet varmasti ihmettelivät alkuperäistä teosta katsoessaan, että mitä ihmettä nuo keltaiset heput oikein ovat? Tässä elokuvassa siihen saadaan heti ensiminuuteilla vastaus, mikä voi jopa yllättää jotkut. Monet luulivat, että Itse ilkimyksen päähenkilö Gru (Steve Carell) oli luonut minionit apureikseen, mutta totuus onkin, että nämä oliot ovat astelleet maan päällä kauemmin kuin yksikään ihminen!

Minionsin animointi on todella hyvää ja taustoilla nähdään paljon yksityiskohtia. Elokuva on ihanan kirkas ja sitä on erittäin miellyttävää katsoa. Hahmot ovat sarjalle tutun karikatyyrimaisia, mikä toimii. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Itse ilkimykset ohjannut Pierre Coffin ja Illuminationin toisen elokuvan, The Loraxin (2012) ohjannut Kyle Balda. Kaksikko on hoitanut hommansa ihan hyvin ja saanut näyttelijöistä kunnolla energiaa irti. Coffin on päässyt loistamaan myös pääosassa, mitä hän tuntuu rakastavan esittävänsä. Käsikirjoittaja Brian Lynch on luonut hauskan tarinan, mutta joitain kohtia olisi voinut hieman tiivistää, sillä ne tuntuivat jokseenkin venytetyiltä. Ääniefektit ovat mainioita, kuten myös leffaan sävelletty musiikki. Elokuvassa kuullaan myös kappaleita, kuten The Turtlesin "Happy Together" ja The Spencer Davis Groupin "I'm a Man".

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on kolme lyhytelokuvaa; interaktiivinen kartta, josta löytyy leffan teosta kertovia pätkiä, kuvia ja tietoiskuja; elokuvan tekoprosessista kertova "Behind the Goggles - The Illumination Story of the Minions", joka sisältää useita lyhyitä videoita; sekä minioneiden laulama "Jingle Bells".

Yhteenveto: Minions on ihan viihdyttävä pätkä, joka sisältää paljon hölmöilyä ja äänekkyyttä. Yllättävää kyllä, itse minionit eivät ole yhtä ärsyttäviä kuin Itse ilkimyksissä, vaikka välillä toivoisikin, että he olisivat hiljaa. Pääkolmikolle - Kevinille, Bobille ja Stuartille - on luotu toimivasti erilaiset persoonat, jolloin heidät erottaa toisistaan koko leffan ajan. Elokuvan tarina on ihan mielenkiintoinen ja siinä on useita hauskoja kohtia. Valitettavasti jotkut jutut ovat todella typeriä ja muutamat vitsit tuntuvat vain täytteeltä ilman oikeaa syytä, minkä lisäksi jotkut kohdat kestävät liian kauan. Visuaalisesti Minions on todella tyylikäs ja kirkas, jolloin sitä katsoo mielellään. Lapsille tämä toimii varmasti ja heille se onkin tarkoitettu. Muunkin ikäiset minionfanit kokevat tästä luultavasti riemua, minkä lisäksi vanhemmat voivat ihan sujuvasti katsoa tämän lapsiensa kanssa. Minions on hieman parempi kuin ensimmäinen Itse ilkimys ja selvästi parempi kuin Itse ilkimys 2, mutta ei sille jää silti jatkoa kaipaamaan. Mutta kun leffa tuotti tolkuttoman summan rahaa ja lapset rakastavat hahmoja, niin jossain kohtaa on jatko varmasti odotettavissa. Kyllähän sen käy katsomassa, mutta tällä hetkellä pärjään vain yhdellä leffalla. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt musiikkiesitys, joten ei kannata pistää elokuvaa pois ennen sitä.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Minions, 2015, Illumination Entertainment, Universal Pictures

Arvostelu: Despicable Me 2 / Itse ilkimys 2 (2013)

DESPICABLE ME 2 (2013)

ITSE ILKIMYS

Ohjaus: Pierre Coffin ja Chris Renaud
Pääosissa: Steve Carell, Kristen Wiig, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Elsie Fisher, Benjamin Bratt, Moises Arias, Steve Coogan, Russell Brand ja Ken Jeong
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin esikoiselokuva Despicable Me (2010), eli suomalaisittain Itse ilkimys oli suuri menestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Itse ilkimys 2:n tuotanto alkoikin heti kesällä 2010 ja elokuva ilmestyi kolme vuotta myöhemmin. Leffa menestyi paremmin kuin edeltäjänsä ja sai pääasiassa hyviä arvioita. Edeltäjän tapaan en käynyt katsomassa Itse ilkimys 2:kaan leffateatterissa ja näin sen vasta vuoden 2015 alussa, kun vuokrasin sen. En erityisemmin pitänyt elokuvasta, enkä ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun sarja on saamassa jatkoa leffalla Despicable Me 3 (Itse ilkimys 3 - 2017), oli jälleen aika katsoa aiemmat osat läpi. Ensimmäinen Itse ilkimys löytyi digiboxilta tallennettuna, mutta tämä toinen osa täytyi käydä vuokraamassa Makuunista. Katsoin Itse ilkimys 2:n muutama päivä ensimmäisen jälkeen, enkä pitänyt sitä vieläkään kovin kummoisena ja tulin siihen tulokseen, etten välttämättä jaksa koskaan enää katsoa sitä uudelleen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Despicable Me!

Gru on jättänyt rikollisen elämän taakseen ja keskittyy olemaan Margon, Edithin ja Agnesin isä. Kuitenkin kun vaarallinen aine varastetaan huippusalaisesta laitoksesta, Antivoroliiga pistää Grun selvittämään, kuka on varkauden takana.

Vaikka Gru (Steve Carell) elää kunnollista elämää ja on löytänyt uuden ammatin hillobisneksestä, hän kaipaa silti pahuuksia. Orpotytöt ovat hänelle nykyään kaikki kaikessa, mutta he eivät tarjoa hänelle tarpeeksi jännitystä. Päätyessään AVL:n tehtävään, Gru kokee tekevänsä oikein, vaikka häntä hieman häiritseekin olla hyvisten puolella. Hahmo tuntuu paikoitellen tylsältä, eikä hänestä löydy samaa innokkuutta kuin edellisessä osassa.
     Margo (Miranda Cosgrove) on alkanut kiinnostua pojista ja hänelle luodaan romanssintynkää, mitä Gru ei tietenkään hyväksy. Margo on edelleen tytöistä fiksuin, mutta välillä ihastuminen aiheuttaa sitä, että hän toimii sydämensä, eikä aivojensa kautta. Vaarallisista asioista innostuva Edith (Dana Gaier) saa kolmikosta vähiten huomiota, eikä hänelle oikeastaan tapahdu mitään erityistä leffan aikana. Tytöistä nuorin, Agnes (Elsie Fisher) on sama tuttu intoilija, mutta häneen luodaan hyvin surullisempaakin puolta, Agnesin alkaessa kaivata itselleen äitiä isän vierelle.
     Grun lisäksi suurta varkautta lähtee tutkimaan agentti Lucy Wilde, jonka äänenä kuullaan Kristen Wiig, joka esitti edellisessä elokuvassa orpokodin tympeää neiti Hattiea. Lucy on erittäin innoissaan kaiken aikaa, mikä käy Grun hermoille, joka haluaisi työskennellä yksin. Hahmo voi käydä myös katsojien hermoille, Lucyn höpöttäessä väärissä tilanteissa kaiken aikaa. Leffan aikana mietin usein, miksi Lucy on pitänyt tunkea mukaan tai miksi hänestä tehtiin niin rasittava?
     Lucyn lisäksi uusina hahmoina esitellään Salsa & Salsa -ravintolan omistaja Eduardo Perez (Benjamin Bratt), tämän poika Antonio (Moises Arias) ja Antivoroliigan johtaja Siilas Bebander (Steve Coogan), jonka sukunimestä tehdään todella lapsellisesti pilkkaa.
     Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tuttuja hahmoja, kuten Grun laitteet suunnitteleva tohtori Nefario (Russell Brand), joka kaipaa todella paljon rikollista elämää, sekä tietenkin Grun keltaiset, hassusti puhuvat kätyrit eli minionit, joiden ääninä kuullaan elokuvan ohjaajat Pierre Coffin ja Chris Renaud. Tekijät huomasivat, että minionit olivat nousseet suursuosioon ensimmäisen osan myötä, joten tässä niiden osuutta on kasvatettu huomattavasti.

Ensimmäisen Itse ilkimyksen tarina ei ollut kovin kummoinen, mutta mukana oli toimivia vitsejä sen verran paljon, että lopputulos viihdytti mukavasti. Itse ilkimys 2 ei niinkään. Edellisen osan arvostelussa sanoin, että elokuva oli tehty lähinnä lapsikatsojille, mutta monet julmat vitsit naurattivat sen verran, että varttuneempikin katsoi leffan sujuvasti mukana. Tämä jatko-osa on tehty vain lapsia ajatellen. Elokuvassa on todella harvoin kohtia, joista joku ala-asteikäisiä vanhempi voisi nauttia. Lapset rakastuivat minioneihin, joten niiden osuutta on tosiaan kasvatettu. Tarinan kannalta he eivät kuitenkaan ole erityisen tärkeitä. Leffassa on joitain kohtauksia, jotka ovat mukana vain, jotta minioneilla olisi enemmän aikaa hassutella. Valitettavasti tällä kertaa heidän hassuttelunsa ei leviä kotisohvalle asti. Kuten vuosia sitten esimerkiksi Kelju K. Kojootti tai Jerry-hiirtä jahtaava Tom-kissa osoittivat, on yllättävän hauskaa, kun jotain hassua hahmoa sattuu. Eihän hahmoja oikeasti satu, vaikka kuinka monta kertaa heidät räjäytettäisiin tai he putoaisivat kilometrienkin korkeudelta maahan ja siten katsojat voivat huojentuneemmin nauraa heidän kivulleen. Edellisessä osassa minionit olivat hauskimmillaan, kun niitä sattui ja sitä näkisikin mielellään lisää. Harmi vain, että tekijät eivät tajunneet, mikä minioneista tekee hauskan ja olettavat, että katsojille riittää se, kun minionit puhuvat hölmösti tai ovat todella kovaäänisiä tai pukeutuvat outoihin asuihin. Lapset kokevat tästä varmasti riemua, mutta aikuiset alkavat lähinnä epätoivoisesti muistelemaan vanhoja kunnon Disney-klassikoita.

Edellisessä osassa heikko tarina korvaantui hyvällä huumorilla, joten ehkä tässä leffassa heikko huumori korvaantuisi hyvällä tarinalla? Valitettavasti ei. Itse ilkimys 2 kulkee epätasapainossa eteenpäin, eikä tarina tiedä, mihin keskittyä. Välillä katsotaan agenttiseikkailua, välillä superrikollisia, välillä perhedraamaa ja välillä minionit saapuvat hölmöilemään minuutiksi tai kahdeksi. Erilaiset tunnelmat eivät kulje käsi kädessä, minkä lisäksi elokuva on itse asiassa aika tylsä. Agenttiseikkailu ei ole kovin kiinnostava, varsinkin kun höpisevä Lucy on kaiken aikaa ruudulla niissä kohtauksissa ja agenttihommathan ovat tietty isoimmassa osassa tarinaa. Leffa ei saa katsojia jännittämään mukanaan tai oikeastaan tuntemaan mitään muutakaan positiivista. Jotkut naurut elokuva tarjoaa, mutta siihen se jääkin. Lopputuloksena on mitäänsanomaton hömpötys. Ei Itse ilkimys 2 huono ole, mutta ei se ole edes viihdyttävä. Heikon teoksen katsoo kerran, mutta ei sitä tekisi mieli nähdä enää uudestaan. Mutta kuten olen jo sanonut, lapsille tämä aika varmasti toimii ja jos ei jaksa vahtia muksujen puuhailua, voi pistää tämän pyörimään ja he ovat poissa jaloista noin puolitoista tuntia.

Elokuvan animointi on parempaa kuin edellisessä osassa, mutta pohjatyyli hahmoille ja taustoille on sama. Leffassa on näkyvissä enemmän yksityiskohtia, mikä tekee katselukokemuksesta hieman miellyttävämmän. Taustoihin on lisätty lisää ihmisiä, jolloin teos ei näytä visuaalisesti vain hieman kalliimmalta lastenohjelmalta vaan kunnon elokuvalta. Ohjauksesta vastaavat tosiaan minioneita esittävät Chris Renaud ja Pierre Coffin, jotka ovat yrittäneet parhaansa Cinco Paulin ja Ken Daurion kehnon käsikirjoituksen pohjalta. Elokuvasta ei näy samanlaista innostusta kuin edellisestä, aivan kuin Renaud ja Coffin olisivat pakottaneet itsensä tekemään leffaa, josta he eivät täysin välitä.

Yhteenveto: Itse ilkimys 2 on heikko jatko-osa ihan toimivalle animaatiolle. Elokuva on usein tylsä ja lapsellinen, jolloin kymmenenvuotiasta vanhemman on vaikea kokea siitä riemua. Gru ja tytöt ovat ihan mielenkiintoisia, mutta uudet hahmot eivät, eikä ole juonikaan. Vitsit ovat kehnoja ja leffa luottaa siihen, että katsojia naurattaisi minionien kovaäänisyys ja typerä puhetapa. Visuaalisesti elokuva on sentään tyylikkäämpi kuin edeltäjänsä, mutta se ei riitä pelastamaan lopputulosta. Ei leffa huono ole, muttei se ole edes kiva tai viihdyttävä. Lapsille Itse ilkimys 2 kannattaa näyttää ja voihan sen sivusilmällä aikuisena vilkaista, mutta kovin kummoista teosta ei kannata odottaa, paitsi jos tykkää lapsellisista jutuista ja jos minionit riemastuttavat suuresti. Toivon todella, että sarjan kolmas osa olisi tätä parempi. Illumination Entertainmentin uusimmat leffat The Secret Life of Pets (2016) ja Sing (2016) ovat olleet todella mainioita, joten toivoisin, että taso jatkuisi samana.

Kirjoittanut: Joonatan, 22.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.ssninsider.com
Despicable Me 2, 2013, Universal Pictures, Illumination Entertainment