Arvostelu: Itse ilkimys 4 (Despicable Me 4 - 2024)

ITSE ILKIMYS 4

DESPICABLE ME 4

Ohjaus: Chris Renaud

Pääosissa: Steve Carell, Kristen Wiig, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Madison Polan, Will Ferrell, Joey King, Steve Coogan, Sofia Vergara, Stephen Colbert, Chloe Fineman ja Pierre Coffin

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 7

Illuminationin animaatioelokuva Itse ilkimys (Despicable Me - 2010) oli taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Itse ilkimys 2:n (Despicable Me 2 - 2013) ja Itse ilkimys 3:n (Despicable Me 3 - 2017) lisäksi suursuosioon nousseista keltaisista otuksista tehtiin omat elokuvansa Kätyrit (Minions - 2015) ja Kätyrit: Grun tarina (Minions: The Rise of Gru - 2022), puhumattakaan lukuisista lyhytelokuvista. Heti kolmannen leffan ilmestyttyä alkoi neljännen osan suunnittelu. Tuotanto pyörähti tosissaan käyntiin kesällä 2022, kun Kätyrit: Grun tarina oli saatu valmiiksi ja nyt Itse ilkimys 4 on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole koskaan pahemmin lämmennyt elokuvasarjalle, vaan pitänyt sitä lähinnä ihan kivana animaatioviihteenä. Päätin kuitenkin käydä katsomassa Itse ilkimys 4:n heti sen ensi-iltapäivänä, etenkin kun elokuvaa esitettiin IMAX-salissa alkuperäisellä englanninkielellä.

Kun vaarallinen Maxime Le Mal pakenee huipputurvallisesta vankilasta, Grun, tämän perheen ja uskollisten kätyrien täytyy muuttaa uuteen turvapaikkaan ja aloittaa uusi elämä valehenkilöllisyyksien kera.

Tuttu pitkänenä Gru (äänenä edelleen Steve Carell) tekee jälleen kerran paluun, mutta rikolliset puuhat ovat jääneet taakse. Gru työskentelee nyt Anti-Voro-Liigassa, napaten muita kelmejä tietotaitojensa kera, samalla kun hän pyrkii yhä enemmän toimimaan perheenisänä - etenkin nyt kun hän ja Lucy (Kristen Wiig) ovat saaneet ensimmäisen yhteisen lapsensa, Gru juniorin. Myös Grun adoptiotyttäret Margo (Miranda Cosgrove), Edith (Dana Gaier) ja Agnes (Madison Polan) ovat menossa mukana, eivätkä hassusti ole vanhentuneet yhtään, vaikka alkuperäisen elokuvan tapahtumista on selvästi kulunut jo ainakin pari vuotta aikaa. Tyttötriosta voisi irrota enemmän, jos he alkaisivat muuttua esimerkiksi teini-iän myötä. Eikä pidä tietenkään unohtaa fanisuosikkeja, eli keltaisia kätyreitä, jotka ovat jälleen toheloimassa koko rahan edestä.

     Tällä kertaa Gru saa vastaansa Maxime Le Malin (Will Ferrell), joka on ollut Grun kilpailija jo rosvokouluajoista saakka, sekä tämän apurin Valentinan (Sofia Vergara). Uusina tuttavuuksina esitellään myös rikas Prescottin perhe, johon kuuluvat turhamaiset vanhemmat Perry (Stephen Colbert) ja Patsy (Chloe Fineman), sekä heidän rikollisesta urasta haaveileva tyttärensä Poppy (Joey King). Maxime Le Mal on aika laimea pahis, kenties koko sarjan heikoin tähän mennessä, eikä Valentinastakaan juuri irtoa mitään kiinnostavaa. Prescottin perhe on ihan menevä lisäys, vaikkakin Poppyn sijaan olisin toivonut, että leffa olisi tosiaan ennemminkin keskittynyt Margoon, Edithiin ja Agnesiin.

Varmaan simppelein tapa arvioida Itse ilkimys 4 on todeta, että jos pidit elokuvasarjan aiemmista osista, pidät myös takuuvarmasti tästäkin, mutta jos taas et ole koskaan lämmennyt Grun ja kätyreiden hölmöilylle, ei tämä (Kätyrit-elokuvat mukaan laskien) leffasarjan jo kuudes osa tule voittamaan sinua puolelleen. Itse olen pitänyt Itse ilkimys -elokuvia varsin keskinkertaisina lastenleffoina mainion alkuperäiselokuvan jälkeen ja nelonen jatkaa samalla linjalla. Tästä löytyy kaikki tutut jutut, niin hyvässä kuin pahassakin.

Lähtökohdiltaan elokuvan tarina on oivallinen ja on ihan kiinnostavaa ja hassua seurata, kuinka Gru ja hänen perheensä yrittävät totutella uuteen elämäänsä aurinkopaneeleja kaupittelevina Cunninghameina. Tämä johtaa monenlaisiin kommelluksiin ja puolen välin paikkeilla elokuva tuntuukin kulkevan eteenpäin irrallisten sketsien varassa. Lopputulos tuntuu muutenkin irrallisten ideoiden yhteentörmäykseltä kuin varsinaiselta eheältä kertomukselta, eivätkä leffan kaikki puolet todellakaan osu maaliinsa. Kätyreille on kehitelty loppupeleissä täysin turha supersankarikuvio, jonka ainoa funktio on selvästi ollut lelumyynti. Omaa "Mega Minion" -pehmoa ei tarvitse edes lähteä etsimään kaukaa, sillä ainakin Finnkinon teattereissa sellaisen voi ostaa jo lippujen yhteydessä. Myös huumoriosasto koostuu niin osumista kuin hudeista. Jotkut vitsit naurattivat, toiset taas jättivät täysin kylmäksi. Edellisosien tapaan Itse ilkimys 4 on ihan kivaa kertakäyttöviihdettä koko perheelle.

Visuaalisesti leffa on myös tuttua Itse ilkimys -laatua. Sen hahmot ovat vekkulin näköisiä ja liikkuvat usein hupsusti. Taustoilta löytyy runsaasti yksityiskohtia ja joitain veikeitä lisävitsejä. Lisäksi leffan yleisilme on mukavan värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu efektejä myöten ja Heitor Pereiran säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Despicable Me 4, 2024, Universal Pictures, Illumination Entertainment

Arvostelu: Lemmikkien salainen elämä 2 (The Secret Life of Pets 2 - 2019)

LEMMIKKIEN SALAINEN ELÄMÄ 2

THE SECRET LIFE OF PETS 2

Ohjaus: Chris Renaud
Pääosissa: Patton Oswalt, Kevin Hart, Jenny Slate, Eric Stonestreet, Tiffany Haddish, Lake Bell, Nick Kroll, Harrison Ford, Dana Carvey, Ellie Kemper, Chris Renaud, Hannibal Buress, Bobby Moynihan, Pete Holmes ja Tara Strong
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

Koko perheen animaatioseikkailu Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets - 2016) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jatko-osasta ilmoitettiin nopeasti ensimmäisen osan ilmestyttyä ja sen käsikirjoituksen työstö lähti käyntiin. Tekovaiheessa ilmeni kuitenkin ongelmia, kun paljastui, että päähenkilö Max-koiraa ääninäytellyt Louis C. K. oli syyllistynyt ikäviin naisiin kohdistuviin tekoihin, joten hänet erotettiin projektista ja korvattiin Patton Oswaltilla. Lopulta filmi saatiin valmiiksi ja nyt Lemmikkien salainen elämä 2 on saanut ensi-iltansa. Itse pidin ensimmäistä osaa erittäin viihdyttävänä ja lystikkäänä leffana ja olin iloinen, kun kuulin jatko-osan olevan tulossa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna.

Koirat Max ja Duke lähtevät omistajansa Katin, tämän miehen Jaken ja heidän pienen lapsensa Lassin kanssa maaseudulle. Samaan aikaan New Yorkissa supersankariksi itseään luuleva Lumipallo-pupu päätyy hurjaan seikkailuun, mihin liittyy katala sirkuksenomistaja ja tiikeri.

Edellisestä osasta tutut eläinhahmot tekevät paluun. Max (Patton Oswalt) on yhä tarinan kertoja, vaikka hänen osuutensa päätarinasta jää tällä kertaa yllättävän pieneksi. Maxille on kuitenkin saatu aikaiseksi toimiva henkinen kasvutarina, jolloin hän ei jää täysin yhdentekeväksi tapaukseksi. Sen sijaan yhdentekeväksi jää jättikoira Duke (Eric Stonestreet), joka ei saa lähes mitään tehtävää leffan aikana. Duke oli isossa osassa viime filmissä, mutta tässä hänet jopa välillä unohtaa.
     Isoon rooliin nostetaan edellisen elokuvan "roisto", valkoinen pupu Lumipallo (Kevin Hart), joka omistajansa vuoksi luulee itseään ehdaksi supersankariksi. Ensimmäisessä leffassa Hartin rääkyminen ja ylienergisyys kävivät hermoille, mutta tässä hahmosta on saatu pidettävämpi, jolloin myös Hart on siedettävämpi ääninäyttelijänä. Paikoitellen toivoisi, että hän lopettaisi huutamisen, mutta muuten Lumipallo on hauska ja pöhkö heppu, joka on myös todella suloinen.
     Isossa osassa on myös Maxiin rakastunut Gidget-koira (Jenny Slate), joka saa tärkeäksi tehtäväksi vahtia Maxin suosikkilelua, kun tämä on maaseudulla - eivätkä asiat tietenkään mene putkeen. Gidgetin juonikuvio on veikeä ja on hauskaa, kuinka se loppupäässä yhdistetään osaksi isompaa kokonaisuutta.

Eikä pidä unohtaa muita eläimiä, kuten välinpitämätöntä kissa Chloeta (Lake Bell), koiria Buddy (Hannibal Buress) ja Mel (Bobby Moynihan), marsu Normania (Chris Renaud), pientä lintu Sweetpeata (Tara Strong), sekä vanhaa hauva Popsia (Dana Carvey). Chloe on jälleen aivan mahtava ja enemmän kissa- kuin koiraihmisenä innostun hänestä isommin kuin Maxista ja kumppaneista. Uusiakin eläinhahmoja on mukana, kuten maaseudun ikääntynyt paimenkoira Rooster (Harrison "Indiana Jones" Ford), shih tzu -koira Daisy (Tiffany Haddish), pelokas Hu-tiikeri, outo kalkkuna, tyhmä lammas (Sean Giambrone), sekä karmiva susilauma (Michael Beattie). Uudet hahmot ovat kelpo lisäyksiä ja ajavat hyvin asiansa tarinan kannalta, vaikkei yhdellekään ole saatu kirjoitettua minkäänlaista kehityskaarta.
     Ihmishahmojakin leffasta löytyy, kuten Maxin ja Duken omistaja Kati (Ellie Kemper), hänen uusi miehensä Jake (Pete Holmes) ja pariskunnan lapsi Lassi, sekä tarinan pahis, ilkikurinen sirkuksenomistaja Sergei (Nick Kroll), joka on ehdottomasti leffan heikoin lenkki. Pahishahmo tuntuu väkisin mukaan tungetulta, täysin alikehitetyltä ja lähinnä kyseenalaiselta pöljän muka-venäläisaksenttinsa kanssa. Kati ja Jake jäävät pahasti taka-alalle, mutta Lassi on tärkeä osa Maxin tarinaa.

Lemmikkien salainen elämä 2 osoittautui hieman ristiriitaisia tunteita herättäväksi paketiksi. Se on kyllä hauska, vauhdikkaan mukaansatempaava, erittäin viihdyttävä ja se sisältää oivallisia opetuksia, mutta sen tarina ei onnistu vakuuttamaan. Lähinnä sen takia, ettei leffassa ole kunnon tarinaa. Hahmot päätyvät omiin seikkailuihinsa ja lopussa juonikuviot viedään yhteen osittain toimivasti ja osittain kömpelösti. Noin puolen tunnin kohdalla aloin pohtimaan, että milloinkohan filmin tarina lähtee käyntiin, kunnes tajusin jossain kohtaa, että tämän pitäisi nyt kai olla se tarina. Ensimmäisessä Lemmikkien salainen elämä -elokuvassa oli selkeä tarina, kun Max ja Duke päätyivät hurjaan seikkailuunsa ja joutuivat korjaamaan erimielisyytensä päästäkseen takaisin omistajansa luokse, samalla kun muut eläinkaverukset lähtivät etsimään heitä. Tämä jatko-osa tuntuu enemmänkin erilaisten yksittäisten ideoiden toteutukselta ja niiden yhdistämiseltä, toivoen, että lopputulos muistuttaa selkeää elokuvaa.

Vaikka nyt kritisoinkin leffan tarinattomuutta, haluan edelleen painottaa, että viihdyin Lemmikkien salainen elämä 2:n parissa oikein passelisti. Juonikuviot tuntuivat hyvin irrallisilta, mutta olin kiinnostunut niistä jokaisesta ja jokainen niistä tarjosi useita hauskoja hetkiä. Itse löysin eniten lystiä siitä, kun Chloe yrittää kouluttaa Gidgetiä käyttäytymään kuin kissa ja nauroin joka kerta maaseudun kummalliselle kalkkunalle. Muutamassa kohtaa riittää vauhtia ja pienemmille katsojille pari kohtausta susien kanssa saattavat olla hyvinkin jännittäviä. Lapsikatsojia ei tarinan olemattomuus tietenkään häiritse ja he saavat tästä varmasti vielä enemmän irti. Minun näytöksessäni lapset nauroivat vähän väliä, mutta oli myös hauska hoksata, kuinka vanhemmat hekottelivat hieman kiusaantuneesti, kun mukaan oli saatu pari vitsiä, joita lapset eivät vielä ymmärrä. Kokonaisuutena Lemmikkien salainen elämä 2 ei ole mitä toimivin paketti, eikä yllä ensimmäisen osan tasolle, mutta se tarjoaa tarpeeksi hyviä asioita, jotta se jää lopulta plussan puolelle.

Parasta leffassa taitaa loppujen lopuksi olla sen visuaalisuus. Lemmikkien salainen elämä 2 on erinomaisesti animoitu ja ihastelin useassa kohtaa kaikenlaisia pienenpieniä yksityiskohtia, joita animaattorit ovat tuoneet mukaan. Etenkin valkokankaalta katsottuna eläinten turkkien yksittäiset karvat korostuvat ja yleisesti ottaen eläimistä on tietty saatu aikaiseksi todella suloisia. Sitä kuitenkin kritisoin tämänkin filmin kohdalla, että miksi ihmeessä Chloelle on päätetty animoida pyllyreikä? Maisemat ovat usein todella näyttävät ja itse ihailin varsinkin kauniita maatilan ympäristöä esitteleviä kuvia. Ohjaaja Chris Renaud tekee kelpo työtä tunnelman kanssa, mutta kokee välillä vaikeuksia pitää Brian Lynchin ohutta käsikirjoitusta kasassa. Lynch olisi voinut alusta alkaen kirjoittaa vahvempaa tarinaa, eikä yrittää vasta lopussa yhdistellä juonikuvioita toisiinsa. Äänimaailma on todella hyvin rakennettu ja Alexandre Desplatin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Lemmikkien salainen elämä 2 on viihdyttävä puolitoistatuntinen, jonka aikana aikuiskatsojana jää kuitenkin kaipaamaan kunnon tarinaa. Irrallisilta tuntuvien juonikuvioiden seuraaminen on parhaimmillaan lystikästä puuhaa, mutta hieman kömpelöä loppuhuipennusta lukuunottamatta ne todella tuntuvat irrallisilta - aivan kuin muutama eri leffaidea olisi isketty yhteen. Hauskoja tilanteita onneksi riittää kaikenikäisille ja hupia löydetään monella tapaa. Pienemmille katsojille on mukana myös jännittäviä hetkiä. Eläinhahmot ovat jälleen mainioita persoonia, muttei heille kummoisia kehityskaaria ole keksitty. Loppujen lopuksi elokuvan upea animaatiotaso on sen parasta antia ja on mahdotonta olla ihastelematta, mitä animaattorivelhot ovat taikoneet ruudulle. Jos etsitte kivaa animaatiota koko perheen yhteistä leffareissua varten, on Lemmikkien salainen elämä 2 oiva valinta vasta syksyllä ilmestyvää Toy Story 4:ää (2019) odotellessa. Jos tekijät päättävät tehdä vielä kolmannen osan, katson sen mielelläni, mutta toivon, että tarinaan panostetaan seuraavalla kerralla enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Secret Life of Pets 2, 2019, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Dentsu, Fuji Television Network, Universal Animation Studios

Arvostelu: Despicable Me 2 / Itse ilkimys 2 (2013)

DESPICABLE ME 2 (2013)

ITSE ILKIMYS

Ohjaus: Pierre Coffin ja Chris Renaud
Pääosissa: Steve Carell, Kristen Wiig, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Elsie Fisher, Benjamin Bratt, Moises Arias, Steve Coogan, Russell Brand ja Ken Jeong
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin esikoiselokuva Despicable Me (2010), eli suomalaisittain Itse ilkimys oli suuri menestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Itse ilkimys 2:n tuotanto alkoikin heti kesällä 2010 ja elokuva ilmestyi kolme vuotta myöhemmin. Leffa menestyi paremmin kuin edeltäjänsä ja sai pääasiassa hyviä arvioita. Edeltäjän tapaan en käynyt katsomassa Itse ilkimys 2:kaan leffateatterissa ja näin sen vasta vuoden 2015 alussa, kun vuokrasin sen. En erityisemmin pitänyt elokuvasta, enkä ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun sarja on saamassa jatkoa leffalla Despicable Me 3 (Itse ilkimys 3 - 2017), oli jälleen aika katsoa aiemmat osat läpi. Ensimmäinen Itse ilkimys löytyi digiboxilta tallennettuna, mutta tämä toinen osa täytyi käydä vuokraamassa Makuunista. Katsoin Itse ilkimys 2:n muutama päivä ensimmäisen jälkeen, enkä pitänyt sitä vieläkään kovin kummoisena ja tulin siihen tulokseen, etten välttämättä jaksa koskaan enää katsoa sitä uudelleen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Despicable Me!

Gru on jättänyt rikollisen elämän taakseen ja keskittyy olemaan Margon, Edithin ja Agnesin isä. Kuitenkin kun vaarallinen aine varastetaan huippusalaisesta laitoksesta, Antivoroliiga pistää Grun selvittämään, kuka on varkauden takana.

Vaikka Gru (Steve Carell) elää kunnollista elämää ja on löytänyt uuden ammatin hillobisneksestä, hän kaipaa silti pahuuksia. Orpotytöt ovat hänelle nykyään kaikki kaikessa, mutta he eivät tarjoa hänelle tarpeeksi jännitystä. Päätyessään AVL:n tehtävään, Gru kokee tekevänsä oikein, vaikka häntä hieman häiritseekin olla hyvisten puolella. Hahmo tuntuu paikoitellen tylsältä, eikä hänestä löydy samaa innokkuutta kuin edellisessä osassa.
     Margo (Miranda Cosgrove) on alkanut kiinnostua pojista ja hänelle luodaan romanssintynkää, mitä Gru ei tietenkään hyväksy. Margo on edelleen tytöistä fiksuin, mutta välillä ihastuminen aiheuttaa sitä, että hän toimii sydämensä, eikä aivojensa kautta. Vaarallisista asioista innostuva Edith (Dana Gaier) saa kolmikosta vähiten huomiota, eikä hänelle oikeastaan tapahdu mitään erityistä leffan aikana. Tytöistä nuorin, Agnes (Elsie Fisher) on sama tuttu intoilija, mutta häneen luodaan hyvin surullisempaakin puolta, Agnesin alkaessa kaivata itselleen äitiä isän vierelle.
     Grun lisäksi suurta varkautta lähtee tutkimaan agentti Lucy Wilde, jonka äänenä kuullaan Kristen Wiig, joka esitti edellisessä elokuvassa orpokodin tympeää neiti Hattiea. Lucy on erittäin innoissaan kaiken aikaa, mikä käy Grun hermoille, joka haluaisi työskennellä yksin. Hahmo voi käydä myös katsojien hermoille, Lucyn höpöttäessä väärissä tilanteissa kaiken aikaa. Leffan aikana mietin usein, miksi Lucy on pitänyt tunkea mukaan tai miksi hänestä tehtiin niin rasittava?
     Lucyn lisäksi uusina hahmoina esitellään Salsa & Salsa -ravintolan omistaja Eduardo Perez (Benjamin Bratt), tämän poika Antonio (Moises Arias) ja Antivoroliigan johtaja Siilas Bebander (Steve Coogan), jonka sukunimestä tehdään todella lapsellisesti pilkkaa.
     Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tuttuja hahmoja, kuten Grun laitteet suunnitteleva tohtori Nefario (Russell Brand), joka kaipaa todella paljon rikollista elämää, sekä tietenkin Grun keltaiset, hassusti puhuvat kätyrit eli minionit, joiden ääninä kuullaan elokuvan ohjaajat Pierre Coffin ja Chris Renaud. Tekijät huomasivat, että minionit olivat nousseet suursuosioon ensimmäisen osan myötä, joten tässä niiden osuutta on kasvatettu huomattavasti.

Ensimmäisen Itse ilkimyksen tarina ei ollut kovin kummoinen, mutta mukana oli toimivia vitsejä sen verran paljon, että lopputulos viihdytti mukavasti. Itse ilkimys 2 ei niinkään. Edellisen osan arvostelussa sanoin, että elokuva oli tehty lähinnä lapsikatsojille, mutta monet julmat vitsit naurattivat sen verran, että varttuneempikin katsoi leffan sujuvasti mukana. Tämä jatko-osa on tehty vain lapsia ajatellen. Elokuvassa on todella harvoin kohtia, joista joku ala-asteikäisiä vanhempi voisi nauttia. Lapset rakastuivat minioneihin, joten niiden osuutta on tosiaan kasvatettu. Tarinan kannalta he eivät kuitenkaan ole erityisen tärkeitä. Leffassa on joitain kohtauksia, jotka ovat mukana vain, jotta minioneilla olisi enemmän aikaa hassutella. Valitettavasti tällä kertaa heidän hassuttelunsa ei leviä kotisohvalle asti. Kuten vuosia sitten esimerkiksi Kelju K. Kojootti tai Jerry-hiirtä jahtaava Tom-kissa osoittivat, on yllättävän hauskaa, kun jotain hassua hahmoa sattuu. Eihän hahmoja oikeasti satu, vaikka kuinka monta kertaa heidät räjäytettäisiin tai he putoaisivat kilometrienkin korkeudelta maahan ja siten katsojat voivat huojentuneemmin nauraa heidän kivulleen. Edellisessä osassa minionit olivat hauskimmillaan, kun niitä sattui ja sitä näkisikin mielellään lisää. Harmi vain, että tekijät eivät tajunneet, mikä minioneista tekee hauskan ja olettavat, että katsojille riittää se, kun minionit puhuvat hölmösti tai ovat todella kovaäänisiä tai pukeutuvat outoihin asuihin. Lapset kokevat tästä varmasti riemua, mutta aikuiset alkavat lähinnä epätoivoisesti muistelemaan vanhoja kunnon Disney-klassikoita.

Edellisessä osassa heikko tarina korvaantui hyvällä huumorilla, joten ehkä tässä leffassa heikko huumori korvaantuisi hyvällä tarinalla? Valitettavasti ei. Itse ilkimys 2 kulkee epätasapainossa eteenpäin, eikä tarina tiedä, mihin keskittyä. Välillä katsotaan agenttiseikkailua, välillä superrikollisia, välillä perhedraamaa ja välillä minionit saapuvat hölmöilemään minuutiksi tai kahdeksi. Erilaiset tunnelmat eivät kulje käsi kädessä, minkä lisäksi elokuva on itse asiassa aika tylsä. Agenttiseikkailu ei ole kovin kiinnostava, varsinkin kun höpisevä Lucy on kaiken aikaa ruudulla niissä kohtauksissa ja agenttihommathan ovat tietty isoimmassa osassa tarinaa. Leffa ei saa katsojia jännittämään mukanaan tai oikeastaan tuntemaan mitään muutakaan positiivista. Jotkut naurut elokuva tarjoaa, mutta siihen se jääkin. Lopputuloksena on mitäänsanomaton hömpötys. Ei Itse ilkimys 2 huono ole, mutta ei se ole edes viihdyttävä. Heikon teoksen katsoo kerran, mutta ei sitä tekisi mieli nähdä enää uudestaan. Mutta kuten olen jo sanonut, lapsille tämä aika varmasti toimii ja jos ei jaksa vahtia muksujen puuhailua, voi pistää tämän pyörimään ja he ovat poissa jaloista noin puolitoista tuntia.

Elokuvan animointi on parempaa kuin edellisessä osassa, mutta pohjatyyli hahmoille ja taustoille on sama. Leffassa on näkyvissä enemmän yksityiskohtia, mikä tekee katselukokemuksesta hieman miellyttävämmän. Taustoihin on lisätty lisää ihmisiä, jolloin teos ei näytä visuaalisesti vain hieman kalliimmalta lastenohjelmalta vaan kunnon elokuvalta. Ohjauksesta vastaavat tosiaan minioneita esittävät Chris Renaud ja Pierre Coffin, jotka ovat yrittäneet parhaansa Cinco Paulin ja Ken Daurion kehnon käsikirjoituksen pohjalta. Elokuvasta ei näy samanlaista innostusta kuin edellisestä, aivan kuin Renaud ja Coffin olisivat pakottaneet itsensä tekemään leffaa, josta he eivät täysin välitä.

Yhteenveto: Itse ilkimys 2 on heikko jatko-osa ihan toimivalle animaatiolle. Elokuva on usein tylsä ja lapsellinen, jolloin kymmenenvuotiasta vanhemman on vaikea kokea siitä riemua. Gru ja tytöt ovat ihan mielenkiintoisia, mutta uudet hahmot eivät, eikä ole juonikaan. Vitsit ovat kehnoja ja leffa luottaa siihen, että katsojia naurattaisi minionien kovaäänisyys ja typerä puhetapa. Visuaalisesti elokuva on sentään tyylikkäämpi kuin edeltäjänsä, mutta se ei riitä pelastamaan lopputulosta. Ei leffa huono ole, muttei se ole edes kiva tai viihdyttävä. Lapsille Itse ilkimys 2 kannattaa näyttää ja voihan sen sivusilmällä aikuisena vilkaista, mutta kovin kummoista teosta ei kannata odottaa, paitsi jos tykkää lapsellisista jutuista ja jos minionit riemastuttavat suuresti. Toivon todella, että sarjan kolmas osa olisi tätä parempi. Illumination Entertainmentin uusimmat leffat The Secret Life of Pets (2016) ja Sing (2016) ovat olleet todella mainioita, joten toivoisin, että taso jatkuisi samana.

Kirjoittanut: Joonatan, 22.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.ssninsider.com
Despicable Me 2, 2013, Universal Pictures, Illumination Entertainment

Arvostelu: Despicable Me / Itse ilkimys (2010)

DESPICABLE ME (2010)

ITSE ILKIMYS

Ohjaus: Pierre Coffin ja Chris Renaud
Pääosissa: Steve Carrell, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Elsie Fisher, Jason Segel, Russell Brand, Will Arnett, Kristen Wiig ja Julie Andrews
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Muistan hämärästi, kun Illumination Entertainmentin esikoiselokuva Despicable Me, eli suomeksi Itse ilkimys ilmestyi. Kaikkialla oli yhtäkkiä keltaisia ukkeleita haalareissa, joilla oli erikoiset kakkulat ja jotka puhuivat hölmösti. Lapset tietenkin rakastuivat näihin minioneiksi kutsuttuihin olentoihin, mikä aiheutti vanhempien lompakkojen tyhjenemisen. En käynyt katsomassa leffaa teattereissa, kun se ilmestyi, sillä se ei parin trailerin perusteella minua kiinnostanut. Näinkin sen vasta noin vuotta myöhemmin ja vaikka se oli mielestäni ihan kiva, en ollut erityisen innoissani ja nämä ihme keltaiset minionit lähinnä vain ärsyttivät minua. Leffan suosio kasvoi ja muutama vuosi myöhemmin ilmestyivätkin Despicable Me 2 (2013), sekä lisäosa Minions (2015). Niidenkin näkemisen jälkeen ei mielenkiintoni sarjaa kohtaan ole oikein noussut ja olen aina jättänyt Itse ilkimyksen kaupan hyllylle, vaikka se olisikin ollut kuinka halvalla myynnissä. Minulle leffat olivat lähinnä kertakäyttökamaa, jonka läpi hekottelee kerran, mutta jota ei välttämättä tarvitse nähdä enää uudestaan. Kuitenkin nyt sarja on saamassa jatkoa leffalla Despicable Me 3 (2017), joten täytyi tietty katsoa aiemmat leffat uudestaan arvioimista varten. Sarjan aloittaja olikin minulla digiboxilla tallennettuna, josta katsoinkin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa. Vaikka leffa naurattikin enemmän kuin viimeksi, toivoin todella usein, että olisin Hans Zimmerin konsertissa kuin kotisohvalla katsomassa tätä. Noh, oli Itse ilkimys onneksi jonkin verran menevämpi teos kuin muistin.

Superkonna Gru aikoo tehdä kaikkein suurimman rikoksen, eli varastaa Kuun taivaalta. Tähän hän tarvitsee kutistussäteen, joka täytyy varastaa itseään täynnä olevalta pahikselta, Vektorilta. Apunaan Grulla on kolme hyväsydämistä orpoa ja suuri joukko hömelöitä minioneja.

Mainion Steve Carellin ääninäyttelemä roisto Gru ei tunnu oikein pitävän kenestäkään. Parkkeeratessaan hän runnoo viereiset autot ja kahvilajonoissa hän jäädyttää muut asiakkaat etuillakseen. Gru on kylmäsydäminen tapaus, joka yrittää vain olla kaikista paras rikollinen. Hän ei onneksi yritä mennä niin pitkälle, että valloittaisi koko maailman, vaan yrittää lähinnä näyttää kaikille, millaisia ilkeyksiä pystyy tekemään. Kuuvarkaus on juuri sellainen uutisaihe, jollaisessa Gru toivoo näkevänsä nimensä. Kuitenkin leffan aikana Grun sydän alkaa lämmetä, adoptoidessaan orpotytöt, jotka osoittavat, että hän voisi olla muutakin kuin konna. Gru on hauska hahmo ja puhuu erikoisella aksentilla.
     Kolme orpotyttöä ovat onnistuneesti todella erilaiset, mutta silti he tuntuvat yhtenäiseltä porukalta. Margo (Miranda Cosgrove) on tytöistä vanhin ja samalla myös älykkäin ja vastuullisin. Margo epäilee valehtelevaa Gruta, mutta yrittää löytää hänestä parhaat puolet. Edith (Dana Gaier) sen sijaan ei oikein innostu muista ja tekee mitä huvittaa. Hän esittää muille, ettei pidä mistään, mutta vähän väliä hänestä näkyy, että hän vain esittää. Kolmikon nuorin, yksisarvisia fanittava Agnes (Elsie Fisher) innostuu kahden muunkin puolesta ja löytää kaikesta parhaat puolet. Hän ei mieti Grusta mitään pahaa, vaan pitää tätä vain hassuna herrana, jolla on söpö torahammaskoira ja kivoja keltaisia kavereita.
     Vektori (Jason Segel) on ihan hauska tapaus, mutta paikoitellen jokseenkin ärsyttävä tyyppi, kokiessaan olevansa roistoista parhain. Grukin kokee niin itsensä kohdalla, mutta hän näyttää sen koomisella tavalla, toisin kuin itserakas Vektori. Hahmo on hölmön näköinen oranssissa verryttelypuvussaan ja pottakampauksessaan, mutta muuten hän ei oikein jää mieleen, eikä hän ole kovin uskottava rikollisnero.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat tohtori Nefario (Russell Brand), joka suunnittelee kaikki Grun vempaimet, pahispankin johtaja Perkins (Will Arnett), orpokodissa työskentelevä tympeä neiti Hattie (Kristen Wiig), Grun tyytymätön äiti (Julie Andrews), sekä Grun naapuri Fred (Danny McBride). Lasten suosikkien, eli minionien (jotka kulkevat Suomessa myös nimellä kätyrit) ääninä kuullaan mm. Jemaine Clement ja leffan ohjaajat Pierre Coffin ja Chris Renaud.

Siinä missä nykypäivän Walt Disney -elokuvat kuten Zootopia (2016) ja Pixarin leffat kuten Inside Out (2015) onnistuvat tosissaan olemaan KOKO perheen elokuvia, joista aikuiset voivat nauttia ehkä jopa enemmänkin kuin lapset, Itse ilkimys pyrkii olemaan juuri lapsia riemastuttava elokuva. Tämä on huomattavissa heti alusta alkaen, kun visuaalinen tyyli tulee selville. Hahmot ovat todella karikatyyrisiä, jolloin monissa henkilöissä yhdistyvät pyöreät vartalot ja tikkuraajat. Taustat eivät ole realistisia, ja talot sekä kulkuneuvot ovat erikoisen näköisiä, mikä saa leffan näyttämään usein kalliilta lastenohjelmalta. Toinen huomio on jokseenkin lapsille suunnattu superpahistarina, joka sisältää opetuksia ja joka näyttää, että paha voi aina muuttua hyväksi. Kolmanneksi ovat tietenkin ne minionit, joita leffassa esiintyy vähän väliä, vaikka heille ei olisi joskus edes mitään käyttöä. Heidän tarkoituksensa on vain ja ainoastaan hauskuutta tyhmällä puhetavallaan, josta ei saa lähes mitään tolkkua, sekä sillä kun he toilailevat ja heitä sattuu. Mikä olisi hauskempaa kuin hassun näköinen hahmo? No tietty se, kun hassun näköistä hahmoa sattuu! Mutta sattuminen on tehty koomisesti, eikä hahmolle käy mitään, vaan se jää vain hassuun asentoon, niin kyllä naurattaa. Eipä siinä mitään, tunnustan itsekin nauraneeni minionien hölmöilyille ja ne ärsyttivät minua huomattavasti vähemmän kuin viime katselukerralla. Ja pakko myös tunnustaa, että ilman minioneita Itse ilkimys ei olisi mitään.

Jotta vanhemmat kykenisivät katsomaan tämän muksujensa kanssa loppuun, on mukana paljon huumoria myös aikuisille - jopa yllättävän julmia vitsejä. Yhdessä kohtaa leffaa orpotyttökolmikko palaa orpokotiin ja kävelee pahvilaatikon ohi, jossa lukee "Häpeän laatikko" ja moikkaavat jotain orpoa, joka on joutunut pimeään boksiin häpeämään. Todella rankkaa, mutta todella hauskaa! Toinen julma vitsi, joka mieleen jää, liittyy Grun äitiin ja kuinka tämä murskaa takaumissa lapsi-Grun unelmia. Komediapuoli onkin onnistuneinta elokuvassa ja leffa naurattaa makeasti useassa kohtaa. Valitettavasti muuten teos ei ole kovin ihmeellinen, minkä huomaa etenkin loppuhuipennuksessa, josta puuttuu huumori, sillä pitää mennä tositoimiin. Muissakin vakavissa kohdissa tunnelma tuntuu lässähtävän, eikä leffa saa kunnolla tempaistua mukaansa. Leffan ideat rikollisten yhteisestä kulttuurista ovat ihan mielenkiintoisia, mutta pankkia lukuunottamatta ne jätetään pelkiksi pintaraapaisuiksi. Näin Itse ilkimys tosin saa katsojan kiinnostumaan maailmasta ja toivomaan lisätietoja. Suurin kysymys tietenkin on, että mitä ne minionit oikeasti ovat ja mistä ne oikein tulevat?

Elokuva on animoitu ihan hyvin, vaikka leffan visuaalinen ilme ei olekaan mielestäni mitä parhain. Studion ensimmäiseksi leffaksi on ihan ymmärrettävää, että kovin suurella budjetilla tätä ei olla voitu tehdä, mutta useasti huomaa yksityiskohtien puuttumisen. Monessa kohtaa, kun näkyy laajoja kuvia kaduista, ihmisiä ei näy lähestulkoon missään, vaan kaikki rahat taisivat mennä suuren minion-joukon animoimiseen. Joitain tyylikkäitä pätkiä on mukana, mutta siihen se jää. Visuaalisesti hauskinta on, kuinka Vektori on yksinkertaisesti piilottanut varastamansa pyramidin maalaamalla sen siniseksi kuin taivas ja lisäämällä mukaan pari hassua valkoista pilveä. Itse ilkimyksen ohjauksesta vastaavat tosiaan Chris Renaud ja Pierre Coffin, jotka ovat onnistuneet ihan kelvosti, jos ottaa huomioon, että tämä on kummankin esikoiselokuva. Sergio Pablosin tarina ei ole mitä parhain, mutta sen pohjalta syntynyt Cinco Paulin ja Ken Daurion käsikirjoitus toimii, kun mukaan on lisätty paljon vitsejä.

Yhteenveto: Itse ilkimys on pohjimmiltaan keskinkertainen ja todella lapsellinen elokuva, mutta se sisältää paljon todella mainiota ja yllättävän julmaa huumoria, jotta aikuisetkin jaksavat katsoa leffan muksujensa kanssa. Gru on hyvä päähenkilö ja hänen kehitystään on mielenkiintoista seurata, minkä lisäksi orpotytöt ovat toimivan erilaisia toisistaan, mutta silti yhtenäinen tiimi. Sen sijaan leffan "pahis", eli Vektori ei erityisemmin säväytä. Minionit eivät ole sinänsä kovin tärkeitä ja ne paikoitellen ärsyttävät, mutta totuus on, ettei leffa olisi mitään ilman heitä ja kyllähän se naurattaa, kun niitä sattuu. Animointityyli ei ole parhaasta päästä ja leffa näyttää lähinnä lastenohjelmalta. Lapsille Itse ilkimys sopiikin paremmin ja heille tämä kannattaa näyttää, jos pankkitili on valmis tyhjentymään minion-lelujen takia. Kyllähän sen siinä samalla katsoo, mutta mitään erityisen ihmeellistä ei ole luvassa.

Kirjoittanut: Joonatan, 18.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Despicable Me, 2010, Universal Pictures, Illumination Entertainment

Arvostelu: Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets - 2016)

LEMMIKKIEN SALAINEN ELÄMÄ

THE SECRET LIFE OF PETS

Ohjaus: Chris Renaud ja Yarrow Cheney
Pääosissa: Louis C.K. Eric Stonestreet, Kevin Hart, Jenny Slate, Albert Brooks, Lake Bell, Ellie Kemper ja Steve Coogan
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Minun on pakko myöntää, etten pitänyt Itse ilkimys -elokuvaa (Despicable Me - 2010) kovin ihmeellisenä ja että sen jatko-osa Itse ilkimys 2 (Despicable Me - 2013) oli mielestäni aika huono. Sarjan lisäosa Kätyrit (Minions - 2015) yllätti minut olemalla parempi kuin sarjan "oikeat" elokuvat ja toimi omana seikkailunaan. Universal Picturesin ja Illumination Entertainmentin yhteistyön animaatioelokuvat eivät siis minua suurimmaksi osaksi erityisemmin vakuuttaneet. Kun näin Lemmikkien salaisen elämän mainoksen, niin nauroin kunnolla ja katsoinkin mainoksen useaan otteeseen - joko näyttäessäni sitä muille tai kun halusin nauraa. En kuitenkaan kovin paljoa odottanut sitä kokonaisena elokuvana, sillä kyseisen animaatioyhtiön aiemmat tuotokset eivät olleet vakuuttavia, joten pelkäsin tämänkin olevan aika keskinkertainen. Innostuin kuitenkin, kun pääsin katsomaan elokuvan kuukauden ennakkoon. Ainoa harmi vain, etten voinut keskustella kuukauteen kenenkään kanssa elokuvasta, sillä kukaan muu ei ollut vielä nähnyt sitä...

Max-koiran elämä on täydellistä hänen omistajansa Katien kanssa... kunnes Katie tuo kotiin uuden koiran, Duken, joka alkaa tunkeilla Maxin reviirille.

En erityisemmin pidä koirista, ainakaan livenä. Videoissa niiden juoksentelua ja pomppimista on hauska katsoa, mutta olen henkilökohtaisesti kissaihminen. Silti elokuvan päähenkilö Max oli aika hellyyttävä tyyppi, vaikka hänessä olikin ilkeä piirre, josta en oikein perustanut. Maxin äänenä kuullaan Louis C.K. ja hänen äänensä toimii hyvin hahmolla. Hänen omistajaansa Katiea - jota ei tosin nähdä paljoa - esittää Ellie Kemper.
     Maxin kotiin uutena tullutta Dukea ääninäyttelee Eric Stonestreet. Luulin alussa, että Duke olisi elokuvan pahis, mutta oli positiivinen yllätys, ettei asia menekään niin yksinkertaisesti, vaan Duke ja Max joutuvat toimimaan myös yhdessä selviytyäkseen monista tapahtumista. Jos Chewbacca olisi koira, hän olisi Duke.
     Maxin naapurissa asuu Gidget-hauva, joka on aivan rakastunut Maxiin. Hahmo on hyvä, mutta häntä esittävän Jenny Slaten ääni käy välillä todella rasittavaksi.
     Muita eläimiä, joita seikkailuun lähtee, ovat koirat Mel (Bobby Moynihan) ja Buddy (Hannibal Buress), joilla on kummallakin erilaiset stereotypiset koiraominaisuudet, sekä vanhempi Pappa-koira (Dana Carvey), kuten myös kissa Chloe (Lake Bell), joka ei paljoa välitä mistään, hamsteri Norman, joka etsii kotiaan talon ilmastointikanavissa ja Tiberius-haukka (Albert Brooks), jolle tuottaa vaikeuksia olla syömättä muita hahmoja, peto kun sattuu olemaan. Näistä eläinhahmoista suosikkejani olivat Tiberius syömisongelman takia ja Chloe, joka on niin stereotypinen kissahahmo kuin vain voi olla.
     Pahiksena nähdään söpö pupu Lumipallo, joka muuttuu vähemmän söpöksi, kun hahmo alkaa puhua. Lumipallon äänenä kuullaan nimittäin stand-up -koomikko Kevin Hart ja hänen tapansa puhua on todella tunnistettavissa. Ehkä hän päätti tarkoituksella puhua sillä lailla, jotta varmasti kaikki tunnistavat hänet. Hartin korkeat äänet ja kiukkuaminen käy välillä todella ärsyttäväksi. Muuten hahmo on ihan toimiva. Muita pahiksia ovat Lumipallon johtamat, alamaailmassa asuvat, hylätyt lemmikit, joita ihmiset ovat koetelleet kaltoin. Katsojana kykenee ymmärtämään, miksi monet eläimistä niin vihaavat ihmisiä.

Jos näitte Lemmikkien salaisen elämän ensimmäisen mainoksen, niin olette jo nähneet kokonaisen pätkän elokuvasta. Elokuvan alussa näytetään New Yorkia, samalla kun Max kertoo tarinansa siitä, miten päätyi omistajansa luokse. Max ihmettelee, että minne Katie lähtee aina aamuisin ja jää odottamaan ulko-oven eteen, että hän tulisi takaisin. Samaan aikaan naapuritkin lähtevät töihin ja lemmikit jäävät yksin. Siitä päästäänkin mainoksessa näytettyihin pätkiin, joissa lemmikit toilailevat yksin kotonaan. Ei kuitenkaan mitään hätää. Vaikka olisitte nähneet kyseisen mainoksen, niin se ei silti pilaa elokuvaa teiltä, sillä vasta mainoksessa näytetyn osion jälkeen itse tarina lähtee liikkeelle. Katie saapuu kotiin Duken kanssa ja koirat eivät tule ollenkaan toimeen keskenään. Seuraavana päivänä ulkona Duken ja Maxin tapellessa, koirakaksikko joutuu hylättyjen eläinten käsiin, joilla on huima idea tuhota kaikki ihmiset. Maxin talon naapureiden lemmikit lähtevät Gidgetin johdolla etsimään Maxia ja siitä tässä elokuvassa on kyse - pelastusseikkailusta.

Vaikka ymmärtää, että Max haluaisi olla ikuisesti kahdestaan Katien kanssa, niin silti tapa, jolla hän kohtelee Dukea, on aika julma, jolloin elokuvan päähenkilöä on vaikea pitää täysin hyviksenä. Jos Max olisi ollut ystävällinen uudelle koiralle, ei heidän tarvitsisi kohdata vaaroja, joihin he elokuvassa joutuvat. Tässä onkin siis opetus kaikille: olkaa kivoja tuntemattomille tai muuten voitte joutua vaikkapa hengenvaaraan. Elokuva ei paljoa pysähtele, kun se lähtee käyntiin. Se on hyvä asia, ei vain sen takia, ettei katsoja kyllästy, vaan sen takia, että lapsikatsojan innostus pysyy aivan varmasti kaiken aikaa. Elokuva ei onneksi kuitenkaan kiirehdi. Se on myös loppujen lopuksi hyvän mielen elokuva ja jaksaa naurattaa useasti.

Lemmikkien salainen elämä on animoitu aivan täydellisesti. Elokuva ei ole niin todellisen näköinen kuin monet Pixarin elokuvat ja koko keston ajan tietää katsovansa animaatiota. Animaatiojälki on silti todella upeaa. Hahmojen design on tyylikäs ja pidän eläinten sarjakuvamaisista ulkonäöistä. Eläinten turkkien jokainen karva näkyy erittäin selkeästi ja elokuva on muutenkin hyvin yksityiskohtainen. Laajat kuvat New Yorkista ovat todella näyttäviä. Elokuva on myös erittäin värikäs, mistä minä pidin kovasti. Musiikista vastaa Alexandre Desplat ja hän on tehnyt hyvää työtä sävellyksen parissa. Elokuva on myös leikattu hyvin ja yllättävää kyllä, mutta 3D toimi! Istuin aika lähellä valkokangasta, enkä nähnyt kovin paljoa kankaan ympärillä olevaa tyhjää tilaa, jolloin elokuva tuntui olevan lähempänä minua. 3D-tehostetta on käytetty hyvin ja alun New York -kuvissa tuntuu siltä kuin penkki olisi irti lattiasta ja leijuisi talojen välissä. Monta kertaa myös asioita lentää päin näköä ja pakko sanoa, että jopa säikähdin hieman, kun krokotiilin suu loksahtaa kiinni silmänräpäyksessä aivan nenäni edessä. Näin 3D-tehostetta kuuluu käyttää. Tämä oli ehdottomasti paras 3D-kokemukseni elokuvateatterissa!

Elokuvaa ennen näytetään lyhytelokuva "Kätevät kätyrit", jossa seikkailevat (mitkä muutkaan kuin) Itse ilkimys -sarjan (2010-) minionit, eli kätyrit. Siinä tutut keltaiset hölisijät näkevät televisiossa mainoksen sekoittimesta, joka heidän on aivan pakko ostaa. Heillä ei kuitenkaan ole rahaa, joten mikä neuvoksi? Minionit päättävät auttaa vanhuksia pihan siistimisessä ja se ei tietenkään mene, niin kuin toivoisi. Lyhärikin on hyvin animoitu ja 3D-tehoste toimii, mutta kun härdelli alkaa, niin ruudulle pamahtaa niin paljon asioita, että on hieman vaikea pysyä perässä kaikesta. Ihan kiva lyhytelokuva, mutta haluaisin katsoa sen uudestaan 2D:nä, jotta saisin paremman käsityksen kaikesta, mitä siinä tapahtuu. Itse elokuvaankin on minion pitänyt tunkea mukaan ja lyhärissä nähty puutarhatonttu on nähtävissä myös elokuvassa.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on lyhytelokuvia, sekä niiden teosta kertova pätkä, musiikkivideo "Lovely Day", "Hot Dog" -kappaleen laula mukana -versio, Sing-elokuvan (2016) traileri, elokuvan tekijöistä kertova "The Humans That Brought You 'Pets'", ääninäyttelijöistä kertova "Animals Can Talk: Meet the Actors", erilaisista lemmikeistä kertova "All About the Pets", koirien ulkonäön siistimisestä kertova "Hairstylists to the Dogs", sekä animaation teosta kertovat "How to Make an Animated Movie" ja "Anatomy of a Scene",

Yhteenveto: Lemmikkien salainen elämä on parempi elokuva kuin odotin. Se on todella hyvä, vaikka odotin sen olevan lähinnä vain viihdyttävä. Yksi parhaista asioista katselukokemuksessani oli, etten tiennyt juonta etukäteen. Tarina on hyvä ja tavallaan pidän siitäkin, ettei päähenkilö ole täysin puhtoinen, mutta välillä taas tuntui, että päähenkilö muistutti enemmän kiusaajaa, etenkin koirapuistokohtauksessa. Lähes jokaiselle hahmolle on luotu omanlainen persoona, jotka toimivat. Harmi vain, ettei elokuvan pahispupu oikein toimi. En ole aiemmin pitänyt Kevin Hartia kovin ärsyttävänä, mutta tässä hän oli paikoitellen sietämätön. Animointijälki on upeaa ja tämä on ehdottomasti paras 3D-elokuva, jonka olen kokenut. Viekää lapsenne katsomaan Lemmikkien salainen elämä, sillä tekin pidätte siitä!

Muistakaa jäädä saliin, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana näkyy lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2016 - Muokattu: 5.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The Secret Life of Pets, 2016, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Fuji Television Network, Dentsu