Arvostelu: Kätyrit: Grun tarina (Minions: The Rise of Gru - 2022)

KÄTYRIT: GRUN TARINA

MINIONS: THE RISE OF GRU

Ohjaus: Kyle Balda

Pääosissa: Steve Carell, Pierre Coffin, Taraji P. Henson, Alan Arkin, Jean-Claude Van Damme, Lucy Lawless, Dolph Lundgren, Danny Trejo, Michelle Yeoh, RZA, Russell Brand ja Julie Andrews

Genre: animaatio, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin animaatiokomedia Itse ilkimys (Despicable Me - 2010) oli suuri hitti, jolle tehtiin tietty jatkoa. Itse ilkimys 2 (Despicable Me 2 - 2013) ja Itse ilkimys 3 (Despicable Me 3 - 2017) olivat edeltäjiään isompia hittejä ja vielä menestyksekkäämpi lippuluukuilla oli päähenkilön keltaisista apureista tehty lisäosaleffa Kätyrit (Minions - 2015). Pian lisäosaelokuvan ilmestymisen jälkeen alkoi jatko-osan suunnittelu. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi loppuvuodesta 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo kesällä 2020, mutta koronaviruspandemian takia sitä on siirretty useaan otteeseen. Nyt Minions: The Rise of Gru, eli suomalaisittain Kätyrit: Grun tarina on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut elokuvasta erityisen innoissani. Mielestäni ensimmäinen Itse ilkimys -leffa on varsin kelpo raina, mutten piitannut sen jatko-osista. Ensimmäinen Kätyrit-elokuva oli kuitenkin mielestäni ihan menevä, joten toivoin, että jatko-osa olisi edes hieman sen tasoa. Meninkin vähän skeptisin odotuksin katsomaan Kätyrit: Grun tarinaa sen ensi-iltapäivän aamuna.

1970-luvulla 12-vuotias Gru haaveilee superrikollisen urasta, osana pelättyä Konnakuusikkoa. Kun yksi kuusikosta sieppaa pojan, Grun hölmöjen keltaisten kätyreiden on lähdettävä pelastusretkelle.

Tohelot ja pöljät keltaiset kätyriolennot (tai kuten varmaan kaikki oikeasti kutsuvat niitä Suomessa, "minionit") tekevät pitkään odotetun paluunsa valkokankaille, Pierre Coffinin toimiessa niiden kaikkien ääninäyttelijänä - jopa suomidubbauksessa. Ensimmäisestä Kätyrit-elokuvasta tuttu kolmikko Kevin, Stuart ja Bob toimii tämänkin leffan päätriona, joskin myös vielä hölmömpi Otto saa paljon ruutuaikaa omassa sivuseikkailussaan. Kolmikko toimii ihan lystikkäästi edelleen, hahmojen ollessa onnistuneesti hieman erilaisia toisistaan.

     Ensimmäisen Kätyrit-elokuvan lopuksi keltaiset oliot hyppäsivät pahiksen ammatista haaveilevan Gru-pojan (Steve Carell) mukaan ja nyt palvelevat tätä tulevaisuuden superrikollista. Tässä elokuvassa Gru on vasta 12-vuotias lapsi, mutta sitäkin innokkaampi roistoudesta. Vaikka lapsi-Gru onkin oiva idea, hahmo tuntuu varastavan tarinallista valokeilaa liikaa itseensä elokuvan nimikkohahmoilta.

Muita hahmoja leffassa ovat Grun ihailemaan Konnakuusikkoon kuuluvat Disco Donna (Taraji P. Henson), Willi Koukku (Alan Arkin), Mahtikoura (Danny Trejo), Nunnachaku (Lucy Lawless), Svedunaattori (Dolph Lundgren) ja Saksi-Jean (Jean-Claude Van Damme), Grun äkäinen äiti (Julie Andrews), akupunktioita suorittava Chow (Michelle Yeoh), Oton kohtaama moottoripyöräilijä (RZA), sekä Itse ilkimys -leffoista tuttu nuori tohtori Nefario (Russell Brand). Vaikuttavasta ääninäyttelijäjoukosta huolimatta sivuhahmot eivät pahemmin vakuuta. Konnakuusikon jäsenet eivät herätä erityistä mielenkiintoa, eivätkä myöskään tarjoa uhkaa tai naurujakaan.

Harmillisesti Kätyrit: Grun tarina ei onnistunut voittamaan minua puolelleen. Siitä löytyy ajoittain ihan hassuja ja viihdyttäviä hetkiä (parhaana kenties trailerissa lähes kokonaan näytetty lentokoneosio) ja myönnän naurahtaneeni ääneen muutaman kerran, mutta muuten kyseessä on hieman turruttava melukohellus. Erityisesti lopputaistelun aikana aloin jo toivoa, että äänenvoimakkuutta laskettaisiin, sillä jatkuva huutaminen alkoi käydä ikävästi korviin. Näytökseni yleisön nuorempaa väkeä seuratessa tuli sentään huomattua, että kohderyhmään elokuva tehoaa varmasti hyvin. Siinä tapahtuu ihan koko ajan jotain ja jokainen rauhallisempikin hetki on jossain kohtaa pakko keskeyttää älämölöllä ja/tai jollain villillä jutulla sinkoilemassa ympäri kuvaa. Voisi luulla, että kaikessa vauhdissaan elokuva kulkisi nopeasti, mutta ei. Tämä puolitoistatuntinen tuntuu yllättävänkin pitkältä.

Isoin ongelmani elokuvassa on kuitenkin se, että se tuntuu olevan yllättävän vähän kiinnostunut itse Kätyreistä. Kuten leffan suomenkielinen nimi sanookin, tämä on Grun tarina. Varmaan ainoa syy, miksei elokuvaa nimetty Itse ilkimykseksi on, että ensimmäinen Kätyrit-leffa tuotti enemmän rahaa kuin yksikään Itse ilkimyksistä. Minulla on ollut varsin ristiriitainen suhtautuminen näihin keltaisen sekopäihin ja olen välillä kokenut ne todella ärsyttäviksi. Tätä elokuvaa katsoessani minua kuitenkin jopa harmitti, kuinka vähän ruutuaikaa kätyrit saavat. Kestää yli puoli tuntia, kunnes Kevin, Bob ja Stuart nousevat esiin Grun varjosta. Kolmikon kommellus nostaa leffan tasoa aika ajoin ja jotkut jutut olisivat toimineet paremmin irrallisina lyhytelokuvina. Kokonaisuus jää kuitenkin erittäin keskinkertaiseksi.

Elokuvan animaatiojälkeä ei kuitenkaan voi kuin kehua. Visuaalisesti Kätyrit: Grun tarina on todella taidokkaasti tehty ja oivallisen värikäs. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Varsinkin 1970-luvun San Francisco on hienosti luotu animaatiomuodossaan. Usein jopa toivoo, että tekijät uskaltaisivat rauhoittua enemmän näyttääkseen animaattoreiden hienoja luomuksia. Matthew Fogelin käsikirjoitus ja Kyle Baldan ohjaus kuitenkin paahtavat siihen tahtiin eteenpäin, ettei aikaa oikein jää sellaiselle. Meuhkaava äänimaailma käy tosiaan välillä raskaaksi. Heitor Pereiran säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan hyvin taustalla, mutta jäävät tunnettujen hittibiisien varjoon, mitä läpi leffan hyödynnetään.

Yhteenveto: Kätyrit: Grun tarina on keskinkertainen, joskin paikoitellen ihan viihdyttävä animaatiokohellus, joka luultavasti iskee lujaa lapsiin. Elokuvan iso ongelma on, että se tuntuu enemmän Itse ilkimys -leffalta kuin Kätyreiden omalta filmiltä. Grun tarina on osuva lisänimi, leffan keskittyessä lähinnä Gruhun. Kestää liian kauan, ennen kuin kätyrikolmikko Kevin, Bob ja Stuart päästetään vauhtiin ja silloinkin he saavat liian vähän ruutuaikaa. Trion kohtaukset ovat parhaimmillaan todella lystikkäitä. Muu siinä ympärillä ei oikein vakuuta. Pahisjengi Konnakuusikko sisältää tylsiä tyyppejä, joita edes vahva näyttelijäkaarti ei pelasta. Animaatiojälki on erittäin mainiota, mutta äänimaailma muun hektisen menon kanssa muuttuvat aika ajoin rasittaviksi. Kätyrit: Grun tarina toimii takuuvarmasti Itse ilkimys -leffojen ja kätyreiden faneille. Jos sarjan aiemmat elokuvat eivät ole vakuuttaneet, tämä tuskin muuttaa mieltä positiivisempaan suuntaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Minions: The Rise of Gru, 2022, Universal Pictures, Illumination Entertainment, DreamWorks Animation

Arvostelu: Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022)

KUOLEMA NIILILLÄ

DEATH ON THE NILE

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Kenneth Branagh, Tom Bateman, Gal Gadot, Armie Hammer, Emma Mackey, Annette Bening, Letitia Wright, Sophie Okonedo, Jennifer Saunders, Dawn French, Russell Brand, Ali Fazal ja Rose Leslie
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Death on the Nile, eli suomalaisittain Kuolema Niilillä perustuu Agatha Christien samannimiseen Hercule Poirot -kirjaan vuodelta 1937 ja se on jatko-osa vuoden 2017 elokuvalle Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express). Pian Idän pikajunan arvoituksen ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että ohjaaja-näyttelijä Kenneth Branagh on alkanut työstämään toista filmatisointia Christien kirjojen pohjalta. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2019, mutta koska Disneyn Fox-kauppojen takia kuvaukset saatiin aloitettua vasta saman vuoden syyskuussa, ensi-iltaa jouduttiin siirtämään lokakuulle 2020. Koronaviruspandemian ja yhteen elokuvan näyttelijöistä, Armie Hammeriin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia leffaa on jouduttu siirtämään parikin kertaa lisää, mutta nyt Kuolema Niilillä saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en ollut lainkaan innoissani elokuvasta, sillä en piitannut Idän pikajunan arvoituksesta. Parin viime vuoden aikana olen ehtinyt useasti unohtaa filmin olemassaolon ja kävinkin katsomassa sen aika skeptisin ennakko-odotuksin muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Yksityisetsivä Hercule Poirot nauttii lomapäivistään Egyptissä, kun hänet yhtäkkiä vedetään selvittelemään kolmiodraamaa ja tutkimaan murhaa jokilaivalla Niilillä.

Kenneth Branagh palaa legendaarisen etsivä Hercule Poirotin rooliin, eikä vieläkään ihan vakuuta. Branagh on jälleen tahattomankin koominen monikerroksisten viiksiensä ja ylikorostetun aksenttinsa kanssa. Silti joko hän on tässä hieman hillitympi kuin Idän pikajunan arvoituksessa tai sitten olin ehtinyt tottua hänen Poirot-tulkintaansa, sillä Branagh ei häirinnyt samalla lailla kuin viimeksi. Hänen kyseenalaisesti toteutetut viiksensä sen sijaan häiritsivät minua edelleen ja Poirotin ollessa ruudulla, huomasin vähän väliä tuijottavani vain hänen viiksiään. Viiksiin kohdistunut internet-pilkka ei ole jäänyt tekijöiltä huomaamatta ja elokuva käyttääkin ensimmäiset kymmenen minuuttiaan lähinnä perustelemaan Poirotin naamakarvoitusta.

     Branaghin lisäksi myös Tom Batemanin esittämä Bouc tekee paluun Idän pikajunan arvoituksesta, mutta muuten näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon. Annette Bening nähdään Boucin tiukkapipoisena äitinä Euphemiana. Gal "Wonder Woman" Gadot ja negatiiviseen huomioon joutunut Armie Hammer näyttelevät vastanainutta pariskuntaa Linnet Ridgewayta ja Simon Doylea, kun taas Sex Education -sarjasta (2019-) tuttu Emma Mackey näyttelee Simoniin palavasti rakastunutta Jacqueline de Bellefortia. Jennifer Saunders esittää Linnetin kummitäti Marie Van Schuyleriä ja Dawn French tämän assistenttia, rouva Bowersia. Ali Fazal näyttelee Linnetin serkkua, asianajaja Andrew Katchadouriania, Game of Thrones -sarjan (2011-2019) alkukausilla nähdyn Rose Leslien esittäessä Linnetin apulaista Louisea. Sophie Okonedo nähdään kuuluisana jazz-laulajana Salome Otterbournena ja Black Pantherista (2018) tuttu Letitia Wright tämän sukulaistyttö Rosaliena. Koomikko Russell Brand tekee yllättävänkin vakavan roolin lääkäri Linus Windleshamina. Näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi ja lähes jokaisesta saadaan jotain irti elokuvan aikana, kun itse kukin päätyy Poirotin epäillyksi.

Huolimatta alun kymmenminuuttisesta mustavalkoisesta prologista diginuorennetun Branaghin ja hömelöiden viiksien selityksen kera, yllätyin siitä, että Kuolema Niilillä onkin ihan pätevä murhamysteerielokuva ja huomattava parannus heikon Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Tästäkin leffasta löytyy omat ongelmansa, kuten turhan pitkä kesto. Varsinkin filmin alkupäässä on reippaasti tiivistämisen varaa. On toisaalta hyvä, että elokuva käyttää aikansa esitelläkseen hahmot kunnolla ennen kuin murha tapahtuu, jotta katsojalla on heti käsitys erilaisista mahdollisista motiiveista tekoon, mutta samalla leffa voisi hypätä nopeammin murhaan, sillä vasta siinä kohtaa elokuva tuntuu oikeasti lähtevän liikkeelle. Filmin toinen puolikas on selvästi parempi kuin ensimmäinen ja sen aikana huomasin epäileväni jatkuvasti eri tyyppiä syylliseksi ennen varsinaista paljastusta.

En ole lukenut Christien kirjaa, enkä ollut tainnut katsoa edes elokuvan traileria, sillä minulle tuli yllätyksenä jopa se, kuka tarinassa murhataan. Tämä loikin omaan katselukokemukseeni miellyttävän jännitteen alkupäästä lähtien, sillä ennen kuin ryhdyin pohtimaan, kuka on murhan takana, minun piti ensin hoksata, kuka tulisi olemaan uhri. Elokuvasta löytyy joitain ihan onnistuneen tiivistunnelmaisia kohtauksia ja varsinkin loppuhuipennus paljastusten kera on mainion jännittävästi rakennettu. Kokonaisuutena Kuolema Niilillä on hieman ontuva paketti, mutta aloin vihdoin nähdä potentiaalia Branaghin yrityksessä luoda Hercule Poirotin ympärille omaa elokuvasarjaansa.

Branaghin ohjaus on taidokkaampaa tällä kertaa, mutta silti toivon, että joku muu ottaisi ohjakset, jos filmille päätetään tehdä jatkoa. Michael Greenin käsikirjoitus toimii, joskin ensimmäistä tuntia olisi voinut tiivistää jo kirjoitusvaiheessa. Teknisiltä ansioiltaan Kuolema Niilillä on myös ailahteleva teos. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, joskin ihmettelin kaiken aikaa päätöstä kuvata Poirotia yläkulmasta. Lisäksi leffaa katsoessa on kiusallisenkin selvää, milloin sitä on kuvattu paikan päällä ja milloin studiossa. Luonnossa kuvatut otokset ovat näyttäviä ja kauniita, mutta kun siirrytään studioon, taustakankaat ja liian kirkkaat spottivalot tekevät elokuvasta välillä jopa visuaalisesti ruman. Asiaa eivät auta leffan heikot, viimeistelemättömiltä näyttävät erikoistehosteet. Lavasteet ja asut ovat kuitenkin hienot ja aikaan sopivat. Äänimaailma toimii muuten, mutta leffaan on jostain syystä päätetty lisätä muutamia täysin tarpeettomia äkkisäikäytyksiä eri eläinten kautta. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti, lisäten seikkailun, mysteerin ja muinaisen Egyptin henkeä.

Yhteenveto: Kuolema Niilillä on kelpo murhamysteerielokuva ja selvä parannus laimean Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Kenneth Branagh ei vieläkään ihan vakuuta outojen viiksiensä kanssa Hercule Poirotina - ei, vaikka viiksiä yritetään kuinka perustella filmin alussa. Branagh ajaa kuitenkin asiansa paremmin tällä kertaa ja varsinkin loppupäässä hoitaa tonttinsa niin näyttelijänä kuin ohjaajana kelvollisesti. Muu näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin osistaan. Toteutukseltaan elokuva on aika ailahteleva. Sen rytmityksessä on ongelmia ja filmillä kestää turhan kauan aikaa oikeasti käynnistyä. Lisäksi leffan visuaalinen ilme heittelee, riippuen siitä, mikä kaikki on kuvattu studiossa vihreää kangasta vasten ja heikkojen erikoistehosteiden kera. Leffasta löytyy kuitenkin tarpeeksi onnistumisia, liittyen katsojan epäilysten ovelaan ohjailuun ja tiettyihin jännittäviin hetkiin, jotta se pääsee plussan puolelle. Ei Kuolema Niilillä kovin ihmeellinen teos ole, mutta Idän pikajunan arvoituksen jälkeen koin sen varsin miellyttäväksi yllätykseksi ja tällä kertaa sanonkin, että katson ihan mielelläni jatkoa, jos sellaista tehdään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Death on the Nile, 2022, Scott Free Productions, The Estate of Agatha Christie, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Trolls (2016)

TROLLS (2016)

Ohjaus: Mike Mitchell ja Walt Dohrn
Pääosissa: Anna Kendrick, Justin Timberlake, Zooey Deschanel, Christopher Mintz-Plasse, Christine Baranski, Russell Brand, James Corden, Ron Funches, Kunal Nayyar, Jeffrey Tambor ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, musikaali
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Trolls perustuu tanskalaisen Thomas Damin luomiin peikkonukkeihin, joilla on pienet vartalot, isot päät ja korvat, ja pystyssä sojottavat hiukset. Ne olivat suuri villitys 1960-luvulla ja aina välillä sen jälkeen. Nukeista tehtiin paljon kopioita ja niitä käytettiin peleissä ja televisiossa, kunnes vihdoin vuonna 2003 Dam-yhtiö loi nukeille kunnon tekijänoikeuden, lopettaen kopioinnin. Vuonna 2010 DreamWorks Animation osoitti suurta kiinnostusta tehdä nukeista elokuva ja muutamaa vuotta myöhemmin yhtiö sai oikeudet trolls-nukkeihin Damilta. Leffan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2015, mutta kun koko tarina päätettiin kirjoittaa uusiksi ja useat työryhmän henkilöt vaihdettiin, ensi-iltaa siirrettiin vuodella eteenpäin. Trolls ilmestyikin syksyllä 2016 ja sitä pidettiin ihan kelpo lastenleffana. Elokuva oli ehdolla tämän vuoden Oscar-gaalassa parhaasta alkuperäiskappaleesta, muttei voittanut sitä. Itse olin todella ihmeissäni, kun kuulin, että elokuva oli tulossa, sillä trolls-nuket eivät olleet enää millään lailla muodissa. Mietinkin, että niihin perustuvan leffan olisi pitänyt ilmestyä jo vuosia sitten ja pidin leffaa varmana epäonnistumisena. En siis käynyt katsomassa elokuvaa, mihin vaikutti myös se, että lehdistönäytökset olivat vain suomeksi dubatut. Ajattelin kuitenkin antaa leffalle mahdollisuuden, sillä se oli DreamWorksin teos ja se oli saanut joistain paikoista paljon kehuja. Päätin odottaa siihen asti, että se tulisi televisiosta tai vaikka Netflixiin, mutta sainkin sen syyskuun alussa lainaan yhdessä Ouija: Origin of Evilin (2016) kanssa ja katsoin sen heti samana päivänä.

Trolliprinsessa Poppyn ja synkkämielisen Risun täytyy lähteä pelastamaan trolliystävänsä Bergen-kylästä, jossa iljettävän ankeat bergeniläiset aikovat syödä trollit ollakseen onnellisia.

Prinsessa Poppy (Anna Kendrick) on ärsyttävän energinen ilopilleri, joka rakastaa tanssimista, halimista ja laulamista - kuten aika lailla kaikki muutkin trollit. Hän on koko ajan positiivinen kaikesta ja uskoo, että asiat muuttuvat aina hyviksi. Kun hänen trolliystävänsä siepataan, hän lähtee pelastusretkelle ilman epäilystäkään siitä, että hän voisi epäonnistua. Lasten mielestä Poppy on varmasti ihana hahmo, joka tuo hymyn huulille vähän väliä, mutta itse pidin häntä pääasiassa aika rasittavana. Onneksi Poppysta löydetään muitakin puolia elokuvan aikana.
     Risu (Justin Timberlake) on sen sijaan aika lailla kuin minä katsomassa tätä elokuvaa: epäuskoinen kokemastaan, joka synkistellen uskoo, että kaikki menee päin mäntyä. Risu olikin mielestäni paljon kiinnostavampi ja samaistuttavampi hahmo, vaikka heti leffan alussa voi arvata, millaiseksi hän muuttuu tarinan kulkiessa eteenpäin.
     Muita trolleja elokuvassa ovat mm. Poppyn isä, eli vanha kuningas Pepe (Jeffrey Tambor), meditoiva Creek (Russell Brand), glitterillä peitetty Kai Timantti (Kunal Nayyar, joka menee täysin hukkaan, sillä hänen ääntänsä on muutettu voimakkaasti autotunella), kummallista herra Tinkle -matoaan rakastava Biggie (James Corden), kaksoset Satin ja Chenille (ruotsalaisduo Icona Pop), sekä leivoksia kakkiva Cooper (Ron Funches), joka on ulkonäöllisesti todella erilainen muihin verrattuna. Muutkin trollit ovat melkein yhtä innokkaita kuin prinsessa Poppy, mikä voi helposti ärsyttää.
     Ilkeitä bergeniläisiä ovat nuori kuningas Runko (Christopher Mintz-Plasse), kyökkipiika Bridget (Zooey Deschanel), inhottava Kokki (Christine Baranski) ja alussa esiintyvä Rungon isä (John Cleese). Bergeniläiset ovat paljon isompia kuin trollit. Ne eivät ole värikkäitä, vaan ankean harmaita ja todella rumia. Bergeniläiset ovat muutenkin ankeita, eivätkä voi olla onnellisia syömättä iloisia trolleja. Bergeniläishahmot ovat kiinnostavampia kuin itse trollit ja minun on pakko tunnustaa, että pariin otteeseen jopa kannustin heitä syömään trollit...

Elokuvan alussa selitetään tarinan lähtökohdat ja esitellään sekä trollit että bergeniläiset. Kun Poppy kertoo trollilapsille, että heidän elämänsä tarkoituksena on vain juhlia, halailla, laulaa ja pitää hauskaa, niin vanhempana katsojana alkaa vakavasti harkitsemaan katselun lopettamista kesken, etenkin kun kohtaus muuttuu musikaalihetkeksi. Ei musikaaleissa ole mitään väärää, mutta kun kappaleet ovat lähestulkoon pelkkiä tekopirteitä radiohittejä, kuten Junior Seniorin "Move Your Feet" tai Justicen "D.A.N.C.E." niin laulukohtausten katsominen voi tuottaa vaikeuksia. Sehän tietty riippuu omasta musiikkimausta, mutta valitettavasti elokuvan kappaleet eivät ole mielestäni kovin hyviä. Arvostin tosin, että mukaan oli otettu lyhyt pätkä Simon & Garfunkelin "The Sound of Silencestä". Onneksi mukaan on myös tehty uusia biisejä, eikä leffa luota täysillä vanhojen hittien voimaan. Uusista kappaleista eniten huomiota herätti Justin Timberlaken laulama "Can't Stop the Feeling!", joka päätyi jotenkin Oscar-ehdokkaaksi. Mielestäni sitä parempi kipale on Anna Kendrickin hoilaama "Get Back Up Again", joka on kuin ylikierroksilla käyvä Frozenin (2013) laulu.

Trolls on täysin selvästi lapsille tarkoitettu leffa, eikä koko perheen elokuva, kuten samana vuonna ilmestynyt Zootopia (2016), josta vanhemmatkin voisivat nauttia. Aikuiskatsojia ei ole huomioitu kuin parilla piilovitsillä. On se tosin pakko myöntää, että nauroin ihan kunnolla, kun Risu kysyy muilta trolleilta, eivätkö ne tiedä, mitä on sarkasmi ja yksi trolleista huudahtaa: "Minä sain kerran sarkasmin!" Perheen pienimmille tämä voi kuitenkin olla ihan sika hyvä, koska leffa tarjoaa paljon kirkkaita värejä (mistä itse kyllä tykkäsin), hassun näköisiä hahmoja, ylikorostetun hilpeää tunnelmaa, lauluja ja vauhdikkaita tilanteita. Joku voisi sanoa, etten voisi hirveästi haukkua leffaa, jos olen kasvanut sen kohdeiän ohi, mutta itse olen eri mieltä. Kun niin monet Walt Disneyn, Pixarin ja jopa DreamWorksin animaatiot ovat koko perheelle tarkoitettuja, niin miksei tämä voi olla? Jos elokuvaa tehdessä olisi oikeasti yritetty, siitä olisi voitu saada jotain muutakin kuin trollinukkemainos. Muutaman vuoden takainen The LEGO Movie (2014) oli myös täynnä tuotesijoittelua, mutta todella kekseliäät tekijät löysivätkin siitä huumoria ja elokuva tiedosti kaiken aikaa, mikä se on. Se oli todella nokkela leffa, joka tarjosi sekä kirkkaita värejä ja ylikorostettua hilpeyttä, mutta myös syvällisempiä teemoja. Tässä on hieman yritetty syvällisyyttä, mutta se jää vain siihen, että trollien on opittava, ettei elämä ole pelkkää hauskanpitoa ja bergeniläisten pitää ymmärtää, ettei onnellisuus synny vain trollien hotkimisesta. Lopputulos on kehno, vaikka siitä löytyykin hetkensä.

Leffa on kuitenkin animoitu tyylikkäästi ja kuten jo sanoin, pidän elokuvan värikkyydestä. Kun katsoo tarkkaan, niin voi huomata, miten monet taustat koostuvat hiuksista ja siten ovat todella yksityiskohtaisia. Varsinkin bergeniläiset ovat todella karikatyyrimaisia, mutta se ei haittaa yhtään ja niiden ulkonäkö onkin hauska. Ongelmat löytyvät muusta toteutuksesta. Mike Mitchell on aiemmin ohjannut DreamWorksille Shrek Forever Afterin (2010), eli sarjan heikoimman osan. Tämä on sitäkin heikompi. Hieman pelottaa, mitä hän saa aikaan The Lego Movie Sequelista (2019) ja katoaako ensimmäisen osan hienous kokonaan? Mitchelliä on avustanut Walt Dohrn, joka ei ole aiemmin ohjannut yhtä ainoaa filmiä. Jonathan Aibelin ja Glenn Bergerin käsikirjoitus ei ole erityisen hyvä, eikä kekseliäs.

Yhteenveto: Trolls on kehno ja ärsyttävä väripommi, joka räjäytetään vähän väliä päin näköä jumputtavan tanssimusiikin ja glitterin kera. Risua ja paria bergeniläistä lukuunottamatta hahmotkin ovat ylienergisyydessään todella rasittavia. Leffaa tehdessä ei ole mietitty aikuisia lähes lainkaan, vaan se on paria "kypsempää" vitsiä lukuunottamatta täysin lastenelokuva. Perheen pienimmille tämä onkin varmasti oivallinen teos, kun mukana on niin paljon hassua menoa ja meininkiä, mutta mitään kovin syvällistä ei mukaan ole ujutettu. Visuaalinen ilme on kuitenkin tyylikäs, mutta muuten leffa on käsikirjoitustaan myöten huono, enkä koe mitään tarvetta nähdä sitä enää uudestaan. Ala-asteikäisille tai itse asiassa jopa sitä pienemmille lapsille tämä kannattaa näyttää, mutten usko, että vanhempi kokee siinä samalla riemua. Toisaalta vanhemmat tietävät lapsiaan paremmin, mitä trollit ovat, mutta jos pitää katsoa vanhoista, rakkaista leluista kertova leffa, niin vilkaiskaa mieluummin The LEGO Movie. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten ei kannata pistää leffaa pois vielä, kun tekijöiden nimet ilmestyvät ruutuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Trolls, 2016, DreamWorks Animation, Hurwitz Creative

Arvostelu: Despicable Me 2 / Itse ilkimys 2 (2013)

DESPICABLE ME 2 (2013)

ITSE ILKIMYS

Ohjaus: Pierre Coffin ja Chris Renaud
Pääosissa: Steve Carell, Kristen Wiig, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Elsie Fisher, Benjamin Bratt, Moises Arias, Steve Coogan, Russell Brand ja Ken Jeong
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin esikoiselokuva Despicable Me (2010), eli suomalaisittain Itse ilkimys oli suuri menestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Itse ilkimys 2:n tuotanto alkoikin heti kesällä 2010 ja elokuva ilmestyi kolme vuotta myöhemmin. Leffa menestyi paremmin kuin edeltäjänsä ja sai pääasiassa hyviä arvioita. Edeltäjän tapaan en käynyt katsomassa Itse ilkimys 2:kaan leffateatterissa ja näin sen vasta vuoden 2015 alussa, kun vuokrasin sen. En erityisemmin pitänyt elokuvasta, enkä ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun sarja on saamassa jatkoa leffalla Despicable Me 3 (Itse ilkimys 3 - 2017), oli jälleen aika katsoa aiemmat osat läpi. Ensimmäinen Itse ilkimys löytyi digiboxilta tallennettuna, mutta tämä toinen osa täytyi käydä vuokraamassa Makuunista. Katsoin Itse ilkimys 2:n muutama päivä ensimmäisen jälkeen, enkä pitänyt sitä vieläkään kovin kummoisena ja tulin siihen tulokseen, etten välttämättä jaksa koskaan enää katsoa sitä uudelleen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Despicable Me!

Gru on jättänyt rikollisen elämän taakseen ja keskittyy olemaan Margon, Edithin ja Agnesin isä. Kuitenkin kun vaarallinen aine varastetaan huippusalaisesta laitoksesta, Antivoroliiga pistää Grun selvittämään, kuka on varkauden takana.

Vaikka Gru (Steve Carell) elää kunnollista elämää ja on löytänyt uuden ammatin hillobisneksestä, hän kaipaa silti pahuuksia. Orpotytöt ovat hänelle nykyään kaikki kaikessa, mutta he eivät tarjoa hänelle tarpeeksi jännitystä. Päätyessään AVL:n tehtävään, Gru kokee tekevänsä oikein, vaikka häntä hieman häiritseekin olla hyvisten puolella. Hahmo tuntuu paikoitellen tylsältä, eikä hänestä löydy samaa innokkuutta kuin edellisessä osassa.
     Margo (Miranda Cosgrove) on alkanut kiinnostua pojista ja hänelle luodaan romanssintynkää, mitä Gru ei tietenkään hyväksy. Margo on edelleen tytöistä fiksuin, mutta välillä ihastuminen aiheuttaa sitä, että hän toimii sydämensä, eikä aivojensa kautta. Vaarallisista asioista innostuva Edith (Dana Gaier) saa kolmikosta vähiten huomiota, eikä hänelle oikeastaan tapahdu mitään erityistä leffan aikana. Tytöistä nuorin, Agnes (Elsie Fisher) on sama tuttu intoilija, mutta häneen luodaan hyvin surullisempaakin puolta, Agnesin alkaessa kaivata itselleen äitiä isän vierelle.
     Grun lisäksi suurta varkautta lähtee tutkimaan agentti Lucy Wilde, jonka äänenä kuullaan Kristen Wiig, joka esitti edellisessä elokuvassa orpokodin tympeää neiti Hattiea. Lucy on erittäin innoissaan kaiken aikaa, mikä käy Grun hermoille, joka haluaisi työskennellä yksin. Hahmo voi käydä myös katsojien hermoille, Lucyn höpöttäessä väärissä tilanteissa kaiken aikaa. Leffan aikana mietin usein, miksi Lucy on pitänyt tunkea mukaan tai miksi hänestä tehtiin niin rasittava?
     Lucyn lisäksi uusina hahmoina esitellään Salsa & Salsa -ravintolan omistaja Eduardo Perez (Benjamin Bratt), tämän poika Antonio (Moises Arias) ja Antivoroliigan johtaja Siilas Bebander (Steve Coogan), jonka sukunimestä tehdään todella lapsellisesti pilkkaa.
     Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tuttuja hahmoja, kuten Grun laitteet suunnitteleva tohtori Nefario (Russell Brand), joka kaipaa todella paljon rikollista elämää, sekä tietenkin Grun keltaiset, hassusti puhuvat kätyrit eli minionit, joiden ääninä kuullaan elokuvan ohjaajat Pierre Coffin ja Chris Renaud. Tekijät huomasivat, että minionit olivat nousseet suursuosioon ensimmäisen osan myötä, joten tässä niiden osuutta on kasvatettu huomattavasti.

Ensimmäisen Itse ilkimyksen tarina ei ollut kovin kummoinen, mutta mukana oli toimivia vitsejä sen verran paljon, että lopputulos viihdytti mukavasti. Itse ilkimys 2 ei niinkään. Edellisen osan arvostelussa sanoin, että elokuva oli tehty lähinnä lapsikatsojille, mutta monet julmat vitsit naurattivat sen verran, että varttuneempikin katsoi leffan sujuvasti mukana. Tämä jatko-osa on tehty vain lapsia ajatellen. Elokuvassa on todella harvoin kohtia, joista joku ala-asteikäisiä vanhempi voisi nauttia. Lapset rakastuivat minioneihin, joten niiden osuutta on tosiaan kasvatettu. Tarinan kannalta he eivät kuitenkaan ole erityisen tärkeitä. Leffassa on joitain kohtauksia, jotka ovat mukana vain, jotta minioneilla olisi enemmän aikaa hassutella. Valitettavasti tällä kertaa heidän hassuttelunsa ei leviä kotisohvalle asti. Kuten vuosia sitten esimerkiksi Kelju K. Kojootti tai Jerry-hiirtä jahtaava Tom-kissa osoittivat, on yllättävän hauskaa, kun jotain hassua hahmoa sattuu. Eihän hahmoja oikeasti satu, vaikka kuinka monta kertaa heidät räjäytettäisiin tai he putoaisivat kilometrienkin korkeudelta maahan ja siten katsojat voivat huojentuneemmin nauraa heidän kivulleen. Edellisessä osassa minionit olivat hauskimmillaan, kun niitä sattui ja sitä näkisikin mielellään lisää. Harmi vain, että tekijät eivät tajunneet, mikä minioneista tekee hauskan ja olettavat, että katsojille riittää se, kun minionit puhuvat hölmösti tai ovat todella kovaäänisiä tai pukeutuvat outoihin asuihin. Lapset kokevat tästä varmasti riemua, mutta aikuiset alkavat lähinnä epätoivoisesti muistelemaan vanhoja kunnon Disney-klassikoita.

Edellisessä osassa heikko tarina korvaantui hyvällä huumorilla, joten ehkä tässä leffassa heikko huumori korvaantuisi hyvällä tarinalla? Valitettavasti ei. Itse ilkimys 2 kulkee epätasapainossa eteenpäin, eikä tarina tiedä, mihin keskittyä. Välillä katsotaan agenttiseikkailua, välillä superrikollisia, välillä perhedraamaa ja välillä minionit saapuvat hölmöilemään minuutiksi tai kahdeksi. Erilaiset tunnelmat eivät kulje käsi kädessä, minkä lisäksi elokuva on itse asiassa aika tylsä. Agenttiseikkailu ei ole kovin kiinnostava, varsinkin kun höpisevä Lucy on kaiken aikaa ruudulla niissä kohtauksissa ja agenttihommathan ovat tietty isoimmassa osassa tarinaa. Leffa ei saa katsojia jännittämään mukanaan tai oikeastaan tuntemaan mitään muutakaan positiivista. Jotkut naurut elokuva tarjoaa, mutta siihen se jääkin. Lopputuloksena on mitäänsanomaton hömpötys. Ei Itse ilkimys 2 huono ole, mutta ei se ole edes viihdyttävä. Heikon teoksen katsoo kerran, mutta ei sitä tekisi mieli nähdä enää uudestaan. Mutta kuten olen jo sanonut, lapsille tämä aika varmasti toimii ja jos ei jaksa vahtia muksujen puuhailua, voi pistää tämän pyörimään ja he ovat poissa jaloista noin puolitoista tuntia.

Elokuvan animointi on parempaa kuin edellisessä osassa, mutta pohjatyyli hahmoille ja taustoille on sama. Leffassa on näkyvissä enemmän yksityiskohtia, mikä tekee katselukokemuksesta hieman miellyttävämmän. Taustoihin on lisätty lisää ihmisiä, jolloin teos ei näytä visuaalisesti vain hieman kalliimmalta lastenohjelmalta vaan kunnon elokuvalta. Ohjauksesta vastaavat tosiaan minioneita esittävät Chris Renaud ja Pierre Coffin, jotka ovat yrittäneet parhaansa Cinco Paulin ja Ken Daurion kehnon käsikirjoituksen pohjalta. Elokuvasta ei näy samanlaista innostusta kuin edellisestä, aivan kuin Renaud ja Coffin olisivat pakottaneet itsensä tekemään leffaa, josta he eivät täysin välitä.

Yhteenveto: Itse ilkimys 2 on heikko jatko-osa ihan toimivalle animaatiolle. Elokuva on usein tylsä ja lapsellinen, jolloin kymmenenvuotiasta vanhemman on vaikea kokea siitä riemua. Gru ja tytöt ovat ihan mielenkiintoisia, mutta uudet hahmot eivät, eikä ole juonikaan. Vitsit ovat kehnoja ja leffa luottaa siihen, että katsojia naurattaisi minionien kovaäänisyys ja typerä puhetapa. Visuaalisesti elokuva on sentään tyylikkäämpi kuin edeltäjänsä, mutta se ei riitä pelastamaan lopputulosta. Ei leffa huono ole, muttei se ole edes kiva tai viihdyttävä. Lapsille Itse ilkimys 2 kannattaa näyttää ja voihan sen sivusilmällä aikuisena vilkaista, mutta kovin kummoista teosta ei kannata odottaa, paitsi jos tykkää lapsellisista jutuista ja jos minionit riemastuttavat suuresti. Toivon todella, että sarjan kolmas osa olisi tätä parempi. Illumination Entertainmentin uusimmat leffat The Secret Life of Pets (2016) ja Sing (2016) ovat olleet todella mainioita, joten toivoisin, että taso jatkuisi samana.

Kirjoittanut: Joonatan, 22.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.ssninsider.com
Despicable Me 2, 2013, Universal Pictures, Illumination Entertainment

Arvostelu: Despicable Me / Itse ilkimys (2010)

DESPICABLE ME (2010)

ITSE ILKIMYS

Ohjaus: Pierre Coffin ja Chris Renaud
Pääosissa: Steve Carrell, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Elsie Fisher, Jason Segel, Russell Brand, Will Arnett, Kristen Wiig ja Julie Andrews
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Muistan hämärästi, kun Illumination Entertainmentin esikoiselokuva Despicable Me, eli suomeksi Itse ilkimys ilmestyi. Kaikkialla oli yhtäkkiä keltaisia ukkeleita haalareissa, joilla oli erikoiset kakkulat ja jotka puhuivat hölmösti. Lapset tietenkin rakastuivat näihin minioneiksi kutsuttuihin olentoihin, mikä aiheutti vanhempien lompakkojen tyhjenemisen. En käynyt katsomassa leffaa teattereissa, kun se ilmestyi, sillä se ei parin trailerin perusteella minua kiinnostanut. Näinkin sen vasta noin vuotta myöhemmin ja vaikka se oli mielestäni ihan kiva, en ollut erityisen innoissani ja nämä ihme keltaiset minionit lähinnä vain ärsyttivät minua. Leffan suosio kasvoi ja muutama vuosi myöhemmin ilmestyivätkin Despicable Me 2 (2013), sekä lisäosa Minions (2015). Niidenkin näkemisen jälkeen ei mielenkiintoni sarjaa kohtaan ole oikein noussut ja olen aina jättänyt Itse ilkimyksen kaupan hyllylle, vaikka se olisikin ollut kuinka halvalla myynnissä. Minulle leffat olivat lähinnä kertakäyttökamaa, jonka läpi hekottelee kerran, mutta jota ei välttämättä tarvitse nähdä enää uudestaan. Kuitenkin nyt sarja on saamassa jatkoa leffalla Despicable Me 3 (2017), joten täytyi tietty katsoa aiemmat leffat uudestaan arvioimista varten. Sarjan aloittaja olikin minulla digiboxilla tallennettuna, josta katsoinkin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa. Vaikka leffa naurattikin enemmän kuin viimeksi, toivoin todella usein, että olisin Hans Zimmerin konsertissa kuin kotisohvalla katsomassa tätä. Noh, oli Itse ilkimys onneksi jonkin verran menevämpi teos kuin muistin.

Superkonna Gru aikoo tehdä kaikkein suurimman rikoksen, eli varastaa Kuun taivaalta. Tähän hän tarvitsee kutistussäteen, joka täytyy varastaa itseään täynnä olevalta pahikselta, Vektorilta. Apunaan Grulla on kolme hyväsydämistä orpoa ja suuri joukko hömelöitä minioneja.

Mainion Steve Carellin ääninäyttelemä roisto Gru ei tunnu oikein pitävän kenestäkään. Parkkeeratessaan hän runnoo viereiset autot ja kahvilajonoissa hän jäädyttää muut asiakkaat etuillakseen. Gru on kylmäsydäminen tapaus, joka yrittää vain olla kaikista paras rikollinen. Hän ei onneksi yritä mennä niin pitkälle, että valloittaisi koko maailman, vaan yrittää lähinnä näyttää kaikille, millaisia ilkeyksiä pystyy tekemään. Kuuvarkaus on juuri sellainen uutisaihe, jollaisessa Gru toivoo näkevänsä nimensä. Kuitenkin leffan aikana Grun sydän alkaa lämmetä, adoptoidessaan orpotytöt, jotka osoittavat, että hän voisi olla muutakin kuin konna. Gru on hauska hahmo ja puhuu erikoisella aksentilla.
     Kolme orpotyttöä ovat onnistuneesti todella erilaiset, mutta silti he tuntuvat yhtenäiseltä porukalta. Margo (Miranda Cosgrove) on tytöistä vanhin ja samalla myös älykkäin ja vastuullisin. Margo epäilee valehtelevaa Gruta, mutta yrittää löytää hänestä parhaat puolet. Edith (Dana Gaier) sen sijaan ei oikein innostu muista ja tekee mitä huvittaa. Hän esittää muille, ettei pidä mistään, mutta vähän väliä hänestä näkyy, että hän vain esittää. Kolmikon nuorin, yksisarvisia fanittava Agnes (Elsie Fisher) innostuu kahden muunkin puolesta ja löytää kaikesta parhaat puolet. Hän ei mieti Grusta mitään pahaa, vaan pitää tätä vain hassuna herrana, jolla on söpö torahammaskoira ja kivoja keltaisia kavereita.
     Vektori (Jason Segel) on ihan hauska tapaus, mutta paikoitellen jokseenkin ärsyttävä tyyppi, kokiessaan olevansa roistoista parhain. Grukin kokee niin itsensä kohdalla, mutta hän näyttää sen koomisella tavalla, toisin kuin itserakas Vektori. Hahmo on hölmön näköinen oranssissa verryttelypuvussaan ja pottakampauksessaan, mutta muuten hän ei oikein jää mieleen, eikä hän ole kovin uskottava rikollisnero.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat tohtori Nefario (Russell Brand), joka suunnittelee kaikki Grun vempaimet, pahispankin johtaja Perkins (Will Arnett), orpokodissa työskentelevä tympeä neiti Hattie (Kristen Wiig), Grun tyytymätön äiti (Julie Andrews), sekä Grun naapuri Fred (Danny McBride). Lasten suosikkien, eli minionien (jotka kulkevat Suomessa myös nimellä kätyrit) ääninä kuullaan mm. Jemaine Clement ja leffan ohjaajat Pierre Coffin ja Chris Renaud.

Siinä missä nykypäivän Walt Disney -elokuvat kuten Zootopia (2016) ja Pixarin leffat kuten Inside Out (2015) onnistuvat tosissaan olemaan KOKO perheen elokuvia, joista aikuiset voivat nauttia ehkä jopa enemmänkin kuin lapset, Itse ilkimys pyrkii olemaan juuri lapsia riemastuttava elokuva. Tämä on huomattavissa heti alusta alkaen, kun visuaalinen tyyli tulee selville. Hahmot ovat todella karikatyyrisiä, jolloin monissa henkilöissä yhdistyvät pyöreät vartalot ja tikkuraajat. Taustat eivät ole realistisia, ja talot sekä kulkuneuvot ovat erikoisen näköisiä, mikä saa leffan näyttämään usein kalliilta lastenohjelmalta. Toinen huomio on jokseenkin lapsille suunnattu superpahistarina, joka sisältää opetuksia ja joka näyttää, että paha voi aina muuttua hyväksi. Kolmanneksi ovat tietenkin ne minionit, joita leffassa esiintyy vähän väliä, vaikka heille ei olisi joskus edes mitään käyttöä. Heidän tarkoituksensa on vain ja ainoastaan hauskuutta tyhmällä puhetavallaan, josta ei saa lähes mitään tolkkua, sekä sillä kun he toilailevat ja heitä sattuu. Mikä olisi hauskempaa kuin hassun näköinen hahmo? No tietty se, kun hassun näköistä hahmoa sattuu! Mutta sattuminen on tehty koomisesti, eikä hahmolle käy mitään, vaan se jää vain hassuun asentoon, niin kyllä naurattaa. Eipä siinä mitään, tunnustan itsekin nauraneeni minionien hölmöilyille ja ne ärsyttivät minua huomattavasti vähemmän kuin viime katselukerralla. Ja pakko myös tunnustaa, että ilman minioneita Itse ilkimys ei olisi mitään.

Jotta vanhemmat kykenisivät katsomaan tämän muksujensa kanssa loppuun, on mukana paljon huumoria myös aikuisille - jopa yllättävän julmia vitsejä. Yhdessä kohtaa leffaa orpotyttökolmikko palaa orpokotiin ja kävelee pahvilaatikon ohi, jossa lukee "Häpeän laatikko" ja moikkaavat jotain orpoa, joka on joutunut pimeään boksiin häpeämään. Todella rankkaa, mutta todella hauskaa! Toinen julma vitsi, joka mieleen jää, liittyy Grun äitiin ja kuinka tämä murskaa takaumissa lapsi-Grun unelmia. Komediapuoli onkin onnistuneinta elokuvassa ja leffa naurattaa makeasti useassa kohtaa. Valitettavasti muuten teos ei ole kovin ihmeellinen, minkä huomaa etenkin loppuhuipennuksessa, josta puuttuu huumori, sillä pitää mennä tositoimiin. Muissakin vakavissa kohdissa tunnelma tuntuu lässähtävän, eikä leffa saa kunnolla tempaistua mukaansa. Leffan ideat rikollisten yhteisestä kulttuurista ovat ihan mielenkiintoisia, mutta pankkia lukuunottamatta ne jätetään pelkiksi pintaraapaisuiksi. Näin Itse ilkimys tosin saa katsojan kiinnostumaan maailmasta ja toivomaan lisätietoja. Suurin kysymys tietenkin on, että mitä ne minionit oikeasti ovat ja mistä ne oikein tulevat?

Elokuva on animoitu ihan hyvin, vaikka leffan visuaalinen ilme ei olekaan mielestäni mitä parhain. Studion ensimmäiseksi leffaksi on ihan ymmärrettävää, että kovin suurella budjetilla tätä ei olla voitu tehdä, mutta useasti huomaa yksityiskohtien puuttumisen. Monessa kohtaa, kun näkyy laajoja kuvia kaduista, ihmisiä ei näy lähestulkoon missään, vaan kaikki rahat taisivat mennä suuren minion-joukon animoimiseen. Joitain tyylikkäitä pätkiä on mukana, mutta siihen se jää. Visuaalisesti hauskinta on, kuinka Vektori on yksinkertaisesti piilottanut varastamansa pyramidin maalaamalla sen siniseksi kuin taivas ja lisäämällä mukaan pari hassua valkoista pilveä. Itse ilkimyksen ohjauksesta vastaavat tosiaan Chris Renaud ja Pierre Coffin, jotka ovat onnistuneet ihan kelvosti, jos ottaa huomioon, että tämä on kummankin esikoiselokuva. Sergio Pablosin tarina ei ole mitä parhain, mutta sen pohjalta syntynyt Cinco Paulin ja Ken Daurion käsikirjoitus toimii, kun mukaan on lisätty paljon vitsejä.

Yhteenveto: Itse ilkimys on pohjimmiltaan keskinkertainen ja todella lapsellinen elokuva, mutta se sisältää paljon todella mainiota ja yllättävän julmaa huumoria, jotta aikuisetkin jaksavat katsoa leffan muksujensa kanssa. Gru on hyvä päähenkilö ja hänen kehitystään on mielenkiintoista seurata, minkä lisäksi orpotytöt ovat toimivan erilaisia toisistaan, mutta silti yhtenäinen tiimi. Sen sijaan leffan "pahis", eli Vektori ei erityisemmin säväytä. Minionit eivät ole sinänsä kovin tärkeitä ja ne paikoitellen ärsyttävät, mutta totuus on, ettei leffa olisi mitään ilman heitä ja kyllähän se naurattaa, kun niitä sattuu. Animointityyli ei ole parhaasta päästä ja leffa näyttää lähinnä lastenohjelmalta. Lapsille Itse ilkimys sopiikin paremmin ja heille tämä kannattaa näyttää, jos pankkitili on valmis tyhjentymään minion-lelujen takia. Kyllähän sen siinä samalla katsoo, mutta mitään erityisen ihmeellistä ei ole luvassa.

Kirjoittanut: Joonatan, 18.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Despicable Me, 2010, Universal Pictures, Illumination Entertainment

Arvostelu: Hop (2011)

HOP (2011)

Ohjaus: Tim Hill
Pääosissa: Russell Brand, James Marsden, Hugh Laurie, Kaley Cuoco, Hank Azaria, Cary Cole, Tiffany Espensen ja David Hasselhoff
Genre: lastenelokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Kun näin Hopin trailerin vuonna 2011, kiinnostuin elokuvasta, vaikka en ajatellut sen voivan olla kovin kummoinen. Kiinnostus johtui lähinnä siitä, ettei minulle tullut mieleeni muita pääsiäispupuelokuvia. En kuitenkaan käynyt katsomassa sitä leffateatterissa, vaan ajattelin odottaa, että se tulisi jossain kohtaa televisiosta. Pari vuotta sitten huomasinkin, että pääsiäisen aikaan televisiossa näytettäisiin Hop ja aloin katsomaan elokuvaa... aina siihen asti, että ensimmäiset repliikit kuuluivat ja tajusin, että kyseessä oli suomeksi dubattu versio. Siinä kohtaa kanava vaihtui ja päätin odottaa seuraavaa tilaisuutta. Seuraavanakin vuonna elokuva tuli televisiosta ja tällä kertaa tarkistin etukäteen, millä kielellä se näytettäisiin. Suomidubbihan se taas oli ja jälleen Hop jäi minulta väliin. Onnekseni huomasin vuoden 2017 alussa, että elokuva oli tullut Netflixin valikoimaan. Kun pääsiäinen alkoi lähestyä, päätin vihdoin katsoa Hopin ja arvostella sen juhlan kunniaksi... tarkastaen tietty ensin, että kyseessä oli varmasti alkuperäinen englanniksi puhuttu versio.

E.B:sta on tarkoitus tulla seuraava pääsiäispupu, mutta hän unelmoikin rummuttamisesta rockyhtyeessä. E.B. karkaa Pääsiäissaarelta ja lähtee Hollywoodiin toteuttamaan unelmaansa. Siellä hän tapaa Fred Puputin, jonka kanssa hän alkaa ystävystyä.

Lapsena E.B. ihaili suuresti isänsä pääsiäispupun työtä, mutta vuosien varrella hänen kiinnostuksensa on kohdistunut musiikilliseen ilmaisuun. E.B. ei pidä siitä, että hänen elämänsä olisi päätetty etukäteen, mikä johtaakin siihen, että hän päättää karata juuri ennen kruunajaisiaan. E.B. on kiinnostava päähenkilö, vaikka hänestä löytyy ärsyttäväkin puoli. Hän on nimittäin todella itsekeskeinen, eikä tunnu huomioivan muita ympärillään. Elokuvan aikana hän alkaa onneksi oppimaan, että muutkin ovat tärkeitä. E.B:n äänenä kuullaan Russell Brand, joka ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä. Tässä on onneksi mukana vain hänen äänensä, mutta sekin on välillä hieman rasittava.
     E.B:n isää, eli pääsiäispupua esittää House-sarjasta (2004-2012) tuttu Hugh Laurie. Pääsiäispupu ei kykene ymmärtämään, että hänen pojallaan on muita unelmia kuin hänen roolinsa jatkaminen. E.B:n karatessa hän alkaa pikkuhiljaa tajuamaan, ettei hän voikaan määräillä poikaansa ikuisesti tai ohjailla tämän elämää. Muuten hahmo ei tunnu pääsevän oikein esille, eikä Laurie tuo rooliin mitään ihmeellistä.
     Pääsiäispupun alaisuudessa toimii tietysti tipuja, joista isoimmassa roolissa on Carlos, joka on kyllästynyt elämään pupujen ikeen alla ja haluaisi päästä huipulle. E.B:n karatessa Carlos kokee tilaisuutensa tulleen ja aloittaa ilkikurisen suunnitelmansa, jonka avulla hän nousisi Pääsiäissaaren johtoon. Carlosin äänenä kuullaan The Simpsons -animaatiosarjasta (1989-) tuttu Hank Azaria, joka esittää sarjassa mm. baarimikko Moeta, poliisipäällikkö Wiggumia ja Kwik-E-Mart -kaupan myyjä Apua.
     E.B:n tapaamaa ihmistä, Fred Puputinta näyttelee James Marsden, joka on ihan hyvä roolissaan. Fred on työtön nuori mies, joka asuu yhä vanhempiensa luona, jotka pitävät häntä täysin saamattomana. Hän päättää kuitenkin vihdoin yrittää osoittaa olevansa parempi kuin muut luulevat. Hänen ongelmiaan eivät kuitenkaan auta itsekeskeinen puhuva pupu, joka haluaa itse apua. Fred yrittää auttaa E.B:ta parhaansa mukaan, vaikka itse haluaisikin keskittyä täysillä oman elämänsä parantamiseen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Fredin isä (Cary Cole), jonka mielestä Fred on perheen musta lammas, Fredin sisko Sam (The Big Bang Theory -sarjasta, 2007-, tuttu Kaley "Penny" Cuoco), joka yrittää saada Fredia parantamaan elämäänsä, sekä Fredin perheen adoptiolapsi Alex (Tiffany Espensen), joka tuntuu olevan ylpeydenaihe perheelle. Leffassa nähdään valitettavasti myös David Hasselhoff omana itsenään, joka pääsee tietenkin heittämään "Ritari Ässä" -vitsejä.

Pääsiäinen on noin 1900 vuotta vanha, kristittyjen tärkein juhla. Sitä vietetään Jeesuksen ylösnousemuksen takia. Uskomuksen mukaan nykyään pitkäperjantaina tunnettuna päivänä Jeesus ristiinnaulittiin ja kaksi päivää myöhemmin (ensimmäinen pääsiäispäivä) hän teki ylösnousemuksen. Tästä on tehty useita näytelmiä ja elokuvia, kuten The Last Temptation of Christ (1988). Tähän eivät Hopin pääsiäisjutut liity oikeastaan millään lailla, vaan elokuva kuvastaakin sellaista pääsiäistä, mikä se erittäin monille nykylapsille on: paljon karkkia, suklaata, värejä, pupuja ja tipuja. Pääsiäismunien koristelu, pääsiäisruoat, -puput ja -tiput kuuluvat kyllä pääsiäisperinteisiin, mutta tässä ne ovat muutettu paikoitellen todella yliampuviksi. Etenkin karkkia ja suklaata valmistava Pääsiäistehdas on täynnä värejä ja kirkkautta, mikä aiheuttaisi todellisuudessa päänsäryn, mutta elokuvaan se sopii erinomaisesti. Kontrastina on arkinen ihmisten maailma, josta E.B. on innoissaan, sillä se on jotain, mistä hän ei vielä erityisen paljon tiedä. Fredille taas pääsiäismaailma tuottaa vau-tunteita. Elokuvassa näytetäänkin, kuinka kahdesta eri maailmasta tulevat henkilöt kiinnostuvat siitä paikasta, jossa he eivät ole ennen olleet. Silti he haluaisivat pitää oman kotinsa, eivätkä välttämättä uskalla kokea muutosta.

Hop on selvästi lastenelokuva. Siinä on monia hölmöjä hetkiä ja värikkäät teemat yhdistettyinä söpöihin hahmoihin toimivat varmasti paremmin perheen pienille kuin isoille. Se ei kuitenkaan tarkoita, että aikuiset eivät voisi nauttia Hopista. Monille elokuvan idea kuulostaa jo liian typerältä, jotta he voisivat koskaan antaa leffalle mahdollisuutta, mutta yllätyksekseni Hopissa on otettu aikuiskatsojatkin huomioon. Siinä missä lapset naureskelevat sille, että puput kakkivat karkkia, aikuiset pääsevät hekottelemaan, kun E.B. yrittää käydä Playboy-talossa, sillä Playboyn logossahan on pupun siluetti. Mukana on muutamia yksittäisiä vitsejä, jotka naurattivat toimivasti - eräs heitto oli jopa yllättävän julma. Vanhemmille voi tuottaa vaikeuksia olla nauramatta, sillä lapset luultavasti haluavat heti tietää, mikä oli niin hassua ja mitä siihen oikein uskaltaisi vastata? Useaan otteeseen leffa tuntuu kököltä, eikä loppuosiosta enää löydy samanlaista tunnelmaa, mutta niinä hetkinä pitää vain muistuttaa itselleen, että Hop on pääasiassa lapsille tehty elokuva. Itsensä löytäminen on tärkeä teema läpi leffan, mikä on tietty lapsille tärkeä pohdiskelun aihe, joten jotain syvällistäkin on mukana. Tällaisenaan kyseessä on viihdyttävä pääsiäispätkä, jonka aikana on mainiota mussuttaa Kinder-munia ja muita juhlan herkkuja.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Tim Hill, joka oli tätä ennen ohjannut muutaman muunkin lastenelokuvan, joissa yhdistetään näyttelijöitä ja animoituja hahmoja - tunnetuimpana Alvin and the Chipmunks (Alvin ja pikkuoravat - 2007). Hill selvästi taitaa tällaisen tyylin ja mielestäni hän voisi tehdä samanlaisia pätkiä lisääkin, vaikka eivät nämä kovin kummoisia olekaan. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet eivät ole mitä parhaimmat, mutta tarpeeksi toimivat. Suurimmaksi osaksi katsojana kykenee uskomaan, että James Marsdenin esittämä Fred puhuu digijänikselle. Musiikista vastaa Christopher Lennertz, mutta hänen sävellyksensä eivät jää mieleen.

Yhteenveto: Hop ei sinänsä ole hyvä, mutta omalla tavallaan se on juuri oikea elokuva nykypäivän pääsiäisenviettoon, missä on unohtunut koko pyhän lähtökohdat. Viihdyttävä leffa on, vaikka loppuosio ei enää toimi kovin kummoisesti. Elokuva kertoo mainiosti siitä, että pitäisi kuunnella omaa sydäntään ja tehdä sitä, mitä oikeasti haluaa, eikä sitä mitä muut haluavat sinun tekevän. E.B. on mielenkiintoinen hahmo, vaikka välillä ärsyttääkin itsekeskeisyydessään. Fred on myös mainio tapaus. Visuaalinen ilme on tarpeeksi toimiva, jotta katsojana uskoo oikean näyttelijän ja digihahmon tekevän asioita. Pääasiassa kyseessä on lastenelokuva, mutta mukana on onneksi myös huumoria vanhemmille. Suosittelenkin Hopia perheen yhteiseen pääsiäisleffahetkeen. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten kannattaa odottaa, että leffa on varmasti täysin päättynyt, ennen kuin alkaa puuhaamaan muuta.

Kirjoittanut: Joonatan, 10.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmofilia.com
Hop, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, Illumination Entertainment