Arvostelu: Into the Woods (2014)

INTO THE WOODS

Ohjaus: Rob Marshall

Pääosissa: James Corden, Emily Blunt, Meryl Streep, Anna Kendrick, Lilla Crawford, Daniel Huttlestone, Chris Pine, Tracey Ullman, Christine Baranski, Billy Magnussen, MacKenzie Mauzy, Tammy Blanchard, Lucy Punch, Johnny Depp ja Frances de la Tour

Genre: fantasia, musikaali

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 7

Into the Woods perustuu Stephen Sondheimin samannimiseen Broadway-musikaaliesitykseen, joka sai ensi-iltansa vuonna 1986. Jo 1990-luvulla alkoi elokuvasovituksen työstäminen ja alun perin elokuvan näyttelijäkaartiin oli tarkoitus kuulua muun muassa Robin Williams, Goldie Hawn, Danny DeVito, Steve Martin ja Cher. Columbia Pictures ryhtyi tekemään omaa elokuvasovitustaan, jonka oli tarkoitus ohjata Rob Minkoff ja jossa oli tarkoitus näytellä Billy Crystal, Meg Ryan ja Susan Sarandon, mutta vuonna 1997 yhtiö päätti lopettaa leffan teon. Tehtyään parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen Chicagon (2002), ohjaaja Rob Marshall ehdotti Sondheimille, että tekisi elokuvan jonkin hänen esityksensä pohjalta ja Sondheim ehdotti Into the Woodsia. Tehtyään ensin Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha - 2005), Ninen (2009) ja Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä (Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides - 2011), Marshall alkoi vihdoin työstämään Into the Woodsista elokuvaa, saaden Pirates of the Caribbeanit tehneen studion, Disneyn kiinnostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Into the Woods sai maailmanensi-iltansa 8. joulukuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan naissivuosan, lavastuksen ja puvustuksen Oscar-ehdokkuudet ja parhaan musikaali- tai komediaelokuvan, naispääosan ja naissivuosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin Into the Woodsin vasta vuotta myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. Olen katsonut sen silti kerran uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi kokeilla, pitääkö sanonta "kolmas kerta toden sanoo" paikkansa ja katsoin Into the Woodsin jälleen, osana 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta.

Satumaisessa kuningaskunnassa leipuri ja hänen vaimonsa harmittelevat, ettei heillä ole lasta. Naapurin noita paljastaa langettaneensa heidän ylleen kirouksen, jonka voi purkaa vain, jos pariskunta hakee hänelle neljä ainesosaa taikajuomaa varten: maidonvalkoisen lehmän, verenpunaisen viitan, kultaisen kengän, sekä maissinkeltaisen hiuskiehkuran.

Into the Woods yhdistelee tuttuja klassikkosatuja ja niiden hahmoja toisiinsa. James Corden ja Emily Blunt näyttelevät leipuria ja tämän vaimoa, jotka haaveilevat yhteisestä lapsesta, jota he eivät kuitenkaan ole onnistuneet saamaan pitkän yrittämisenkään jälkeen. Selviää, että naapurissa asuva, parhaan naissivuosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saaneen Meryl Streepin näyttelemä noita on kironnut heidät lapsettomuuteen. Noita on valmis luopumaan kirouksesta, mutta leipurin ja vaimon täytyy tuoda hänelle tarvittavat ainesosat. Menossa on myös mukana nuori Jaakko-poika (Daniel Huttlestone), jonka äiti (Tracey Ullman) lähettää tämän myymään perheen valkoista lehmää, jotta he voisivat saada ruokaa, isoäitinsä (Annette Crosbie) luokse matkaava nuori Punahilkka (Lilla Crawford), sekä äitipuolensa (Christine Baranski) ja siskopuoltensa (Tammy Blanchard ja Lucy Punch) sortama, kultakenkäinen Tuhkimo (Anna Kendrick), joka haaveilee pääsevänsä prinssin (Chris Pine) tanssiaisiin. Prinssin veli (Billy Magnussen) taas kohtaa matkallaan tornissa asuvan, hurjan pitkät maissinkeltaiset hiukset omaavan Tähkäpään (MacKenzie Mauzy). Sivuhahmojen omistaessa asioita, joita leipuripari tarvitsee kirouksen rikkomiseen, useat juonikuviot yhdistyvät pikkuhiljaa toimivasti toisiinsa. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Streep on tuttuun tapaansa oivassa vedossa noitana, joskin hänen palkintoehdokkuutensa tuntuvat tällä kertaa hieman yliampuvalta reaktiolta. Talk show'staan tunnettu Corden on muuten passeli leipurina, mutta mielestäni jonkun muun pitäisi toimia elokuvan kertojaäänenä. Cordenin asettaminen kertojaääneksi saa elokuvan aika ajoin tuntumaan hänen talk show -ohjelmansa sketsiltä.

Elokuvassa nähdään myös Johnny Depp Punahilkkaa jahtaavana isona pahana sutena ja Frances de la Tour taivaalla asuvana jättiläisenä. Depp istuu sudeksi, mutta klassikkopahiksen toteutus aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Sen sijaan, että kyseessä olisi oikea susi, vaikkapa tietokonetehostein toteutettu, Depp on vain puettu harmaisiin vaatteisiin, tekohäntään ja -korviin, ja hänelle on maskeerattu viikset. Toteutus toimii takuulla teatterilavalla, mutta elokuvassa homma näyttää ainoastaan halvalta ja jopa nololta tyylirikolta. Ja kun katsoja näkee ruudulla lähinnä omituisesti pukeutuneen ja pientä tyttöä huuliaan lipoen tarkkailevan miehen, päähän nousee enemmänkin mielikuva pedofiilistä eikä sudesta. Ison pahan suden pitää toki olla karmiva, mutta tuskin Disney halusi lopputuloksesta ihan näin kuvottavaa hirviötä.

Into the Woods ei harmillisesti vielä kolmannellakaan katselukerralla säväyttänyt niin hyvin kuin mihin sillä olisi selvästi potentiaalia. Pidän kuitenkin kovasti siitä, että elokuva yhdistelee eri klassikkosatuja ja leikittelee niillä, mitä Disneyn kannattaisi tehdä useammin, sen sijaan, että yhtiö vain puskee ulos toinen toistaan laiskempia näyteltyjä versioita klassikkosatuihin pohjautuvista animaatioistaan. Elokuvan kertomus on erittäin mainio ja se nappaa onnistuneesti mukaansa. On veikeää seurata, kuinka eri juonikuviot yhdistyvät toisiinsa ja sotkevat toistensa kulkua. Pidän myös paljon siitä, että tietyt sadut ovat lähempänä alkuperäisiä, synkempiä tarinoita kuin niistä tehtyjä Disney-piirrettyjä. Esimerkiksi Tuhkimon kohdalla ilkeä äitipuoli leikkasi tyttäriensä varpaita ja kantapäitä irti, jotta heidän jalkansa istuisivat Tuhkimon kenkään, kun prinssi saapui etsimään rakastaan. Lukuun ottamatta kiusallisesti toteutettua isoa pahaa sutta, elokuvan ensimmäinen tunti on todella oivallinen ja mukaansatempaava.

Valitettavasti kokonaisuutena kyseessä on turhauttavan ailahteleva paketti, minkä huomaa etenkin toisen tunnin aikana. Suden lisäksi myös kerronnasta voi huomata Into the Woodsin teatteritaustan. Mukana on ollut väliaika, sillä niin selvästi leffa jakautuu kahtia. Enkä voi olla ainoa, jonka mielestä useiden näytelmien kompastuskiveksi koituu väliajan jälkeinen puolisko. Siinä, missä Into the Woodsin ensimmäinen puolikas on mukaansatempaava, energinen ja veikeä, toinen puolikas on suoraan sanottuna pitkäveteinen. Tarinassa on tietty kohta, jossa se vaikuttaa saavuttaneen huippunsa, mutta sitten se jatkuu siitä vielä lähes tunnin, eikä sisältö ole läheskään yhtä kiinnostavaa. Heikomman toisen puoliskonsa kanssa elokuvan onnistumiset vievät kuitenkin tarpeeksi hyvin voiton, jotta lopputulos nousee plussan puolelle.

Fantasiasadun lisäksi Into the Woods on myös musikaali. Elokuva käyttää suurinta osaa Stephen Sondheimin säveltämistä ja sanoittamista lauluista alkuperäisestä Broadway-esityksestä. Mukana on muutamia todella hyviä rallatuksia, lähtien elokuvan aloittamasta, jopa vartin mittaisesta nimikkokappaleesta Into the Woods, jossa esitellään onnistuneesti hahmot ja heidän tavoitteensa. Elokuvan huippuhetki on prinssien koominen Agony, jossa veljekset kilpailevat siitä, kumman rakkaustarina onkaan traagisempi. Tylsemmän loppupään kohokohtia ovat peräkkäin esitetyt Your Fault, jonka aikana kerrataan, kuinka juonikuviot yhdistyivätkään toisiinsa, sekä noidan laulama Last Midnight, jossa Meryl Streep esittelee laulutaitojaan. Muut kappaleet eivät jää yhtä hyvin mieleen. Osa niistä on silti oikein meneviä, mutta sekaan mahtuu myös pari biisiä, joiden uupumaan jääminen ei olisi paljoa haitannut minua.

Elokuvan on ohjannut Rob Marshall, joka teki suuren vaikutuksen esikoisohjauksellaan, Chicago-musikaalilla. Marshall jatkaa Into the Woodsissa osoittamista, että hän taitaa musikaalinumerot ja pitää pitkään menevää henkeä hyvin yllä. Käsikirjoituksen on rustannut alkuperäisen Broadway-esityksen kirjoittanut James Lapine, joka hoitaa pitkään tonttinsa toimivasti, kunnes kompastelee loppupään kanssa. Teknisiltä ansioiltaankin Into the Woods on ailahteleva paketti. Se on hyvin kuvattu ja siitä löytyy upeita lavasteita. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät pääasiassa oivaa työtä. Erikoistehosteet vaihtelevat näyttävistä hieman halpoihin ilmestyksiin. Taustakankaan käyttö on selvää ja loppupäässä jättiläistä pidetään ihan ymmärrettävästi piilossa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja laulujen lisäksi Sodenheimin instrumentaalimusiikit ovat myös mainiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Into the Woods, 2014, Walt Disney Pictures, Marc Platt Productions, Soho, Moving Pictures Company, Lucamar Productions, BBL Motion Picture Studios

Arvostelu: Chicago (2002)

CHICAGO

Ohjaus: Rob Marshall

Pääosissa: Renée Zellweger, Catherine Zeta-Jones, Richard Gere, Queen Latifah, John C. Reilly, Christine Baranski, Taye Diggs, Colm Feore, Dominic West, Lucy Liu, Mýa, Susan Misner, Denise Faye, Deirde Goodwin ja Ekaterina Chtchelkanova

Genre: musikaali, rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Chicago perustuu vuoden 1975 samannimiseen Broadway-musikaaliin, mikä taas perustuu vuoden 1926 samannimiseen näytelmään (mistä oli vuonna 1927 tehty elokuva Chicago), mikä taas pohjautuu osittain todellisiin henkilöihin. Broadway-musikaalin ohjaaja Bob Fosse alkoi 1970-luvun lopulla työstämään myös elokuvasovitusta, mutta projekti ei edennyt ja Fosse menehtyi vuonna 1987. Musikaaligenre oli alkanut hiipua valokeilasta, joten myös elokuvaversio unohdettiin kokonaan. Kuitenkin kun vuonna 1996 Chicago-musikaali tuotiin takaisin Broadwaylle hieman hillitympänä versiona ja se nousi jättisuosioon, elokuvasovituksen suunnittelu alkoi uudestaan. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2001 ja lopulta Chicago sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso menestys, jota kriitikotkin kehuivat. Leffa myös sai esimerkiksi kolmetoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, naispääosa, miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus ja laulu), joista se voitti parhaan elokuvan, naissivuosan, lavastuksen, puvustuksen, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, kahdeksan Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa, miessivuosa, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan musikaalielokuvan, naispääosan ja miespääosan palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa, kuvaus, leikkaus, puvustus, lavastus, musiikki ja maskeeraus), joista se voitti parhaan naissivuosan ja äänen palkinnot. Lisäksi elokuva voitti myös Grammyn parhaasta elokuvamusiikista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Chicagoa, enkä edes tiennyt, mistä se kertoi - vain sen, että se on musikaali ja se voitti parhaan elokuvan Oscar-pystin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella Chicagon - tietäen leffan aloittaessani edelleen vain nuo kaksi asiaa siitä.

Kuuluisuudesta haaveileva Roxie Hart tappaa rakastajansa ja joutuu vankilaan. Murhan seurauksena Roxie huomaa päässeensä parrasvaloihin täysin eri syistä kuin oli toivonut, mutta kun hän nyt kerran on huomion keskipisteenä, hän päättää ottaa kuuluisuudestaan kaiken irti.

Bridget Jonesina parhaiten tunnettu Renée Zellweger nähdään Chicagon pääroolissa Roxie Hartina, joka on vuosia haaveillut show-tähden urasta ja siitä, että kaikki ihailisivat ja rakastaisivat häntä. Hänestä tulee kyllä sanomalehtien etusivujen ykkösaihe, mutta hyvin erilaisista syistä kuin hän oli olettanut. Roxien murhattua rakastajansa (Dominic West), hän päätyy vankilaan ja oikeushöykytykseen, eivätkä toimittajat suostu poistumaan niin vankilan tai oikeussalin ovilta, jos hän on sisällä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ei ole olemassa huonoa julkisuutta, joten Roxie hyppää riemulla uuteen rooliinsa. Zellweger tekee innokkaasti loistotyötä vekkulimaisena Roxiena, eikä ihme, että hän voitti suorituksellaan parhaan naispääosan Golden Globen.

     Roolistaan mm. Oscarin ja BAFTA:n voittanut Catherina Zeta-Jones näyttelee show-tähti Velma Kellyä, joka joutuu Roxien kanssa samaan aikaan vankilaan siskonsa ja miehensä murhasta ja Velma ja Roxie päätyvätkin taistoon parrasvaloista. Richard Gere nähdään lipevänä asianajaja Billy Flynninä, joka lupaa Roxielle saavansa tämän vapaaksi - tai vähintään pidettyä kuumimpana uutisena. Queen Latifah esittää vankilan johtohahmoa, Mama Mortonia, kun taas John C. Reilly esittää Roxien hömelöä aviomiestä, Amos Hartia. Christine Baranski nähdään reportteri Sunshinena, Taye Diggs pianistina, Colm Feore syyttäjä Harrisonina, sekä Mýa, Susan Misner, Denise Faye, Deidre Goodwin ja Ekaterina Chtchelkanova muina vankeina, jotka ovat myös tappaneet miehensä. Kaikin puolin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja jopa Gere, josta en yleensä välitä, on erinomainen veikeän röyhkeänä Flynninä. 

Oli jokseenkin jopa ilahduttavaa ryhtyä katsomaan elokuvaa tietämättä sen tarinasta yhtään mitään. Oli myös erittäin hauska seurata murhatarinaa, joka oli kerrottu musikaalina - etenkin kun musikaalinumeroiden käyttö on näin valloittavan luovaa. Kerta toisensa perään Chicago hämmästytti minut sillä, kuinka se tarjoaa erilaiset laulut ja tanssit. Toisin kuin yleensä, musikaalinumerot eivät ole niinkään hetkiä, joissa hahmot alkavat yhtäkkiä kesken kohtauksen laulamaan tavallisissa lokaatioissa, vaan enemmänkin kuvitelmia, joissa hahmot esiintyvät yleisön edessä lavalla. Joskus musikaalit tulkitsevat metaforien kautta tapahtumia ja joskus ne toimivat hahmojen tapana kertoa aiempia tapahtumia uudella tavalla muille. Roxien rakastajan murha kerrotaan jatkuvasti eri tavoilla uudelleen ja tarinaa väritetään hurjasti, jotta siitä saataisiin vielä isompia lööppejä lehtiin. Erityinen suosikkini musikaalinumeroista on We Both Reached for the Gun, jossa Roxie pitää Flynnin kirjoittamaa lausuntoa lehdistölle ja tämä esitetään osittain niin, että lavalla Flynn on vatsastapuhuja ja Roxie on hänen nukkensa. Muutkin lehdistöstä esitetään lopulta Flynnin ohjailemina nukkeina, kun he alkavat uskoa puheisiin. Ihailin kohtauksen toteutusta valtavan paljon.

Sen lisäksi, että musikaalinumerot ovat toinen toistaan luovempia, veikeämpiä, tyylikkäämpiä ja viihdyttävämpiä ja niissä kuultavat laulutkin ovat oikein mainioita, myös elokuvan tarina ja tunnelma ovat suorastaan mahtavat. Leffalla on kaiken aikaa pilke silmäkulmassaan ja siihen uppoutuu hyvin nopeasti, sillä elokuva svengaa niin miellyttävästi. On hilpeää ja hieman absurdia seurata Roxien innostusta siitä, kuinka kuuluisa hänestä tulee murhan vuoksi. Velma toimii erittäin oivallisesti Roxien kilpailijana ja naiset ovatkin jatkuvasti varastamassa huomiota toisiltaan. Vajaan kahden tunnin kestossa ei tylsää hetkeä ole luvassa, vaan reipas henki ja tahditus johtavat siihen, että elokuvaa olisi voinut katsoa vielä kauemminkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rob Marshall ja kyseessä on hänen ensimmäinen elokuvateattereihin tehty ohjaustyönsä. Marshall oli aiemminkin toiminut ohjaajana, mutta vain televisioprojekteissa. Onkin aikamoinen saavutus heti ensimmäisenä tehdä parhaan elokuvan Oscar-voittaja ja saada ohjausehdokkuudet niin Oscareissa kuin BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Marshall tekeekin loistotyötä ja onnistuu pitämään elokuvassa tietyn broadwaymaisen näytelmähengen. Chicago on myös hienosti kuvattu, valaistu ja sitten leikattu kasaan. Elokuva voittikin Oscarin myös leikkauksestaan, eikä toisaalta ihme, sillä tavalliset kohtaukset ja räikeät musikaalinumerot nivoutuvat yhteen niin sulavasti. Myös mainiot lavastus ja puvustus palkittiin aiheellisesti, puhumattakaan äänitöistä. Laulujen lisäksi elokuvassa kuullaan myös Danny Elfmanin ja Steve Bartekin säveltämää musiikkia, joka lisää riemastuttavaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Chicago on mahtava rikoskomedia, joka valloittaa niin veikeällä tarinallaan kuin riemastuttavilla musikaalinumeroillaan. On hupaisaa seurata Roxien nousua kuuluisuuteen rakastajan murhan takia ja kuinka nainen päättää ottaa kaiken ilon irti ajastaan valokeilassa, välittämättä oikeastaan yhtään siitä, miten valokeilaan alun perin pääsi. Renée Zellweger on huippuvireessä ja erittäin mainio on myös Richard Gere niljakkaana asianajaja Billy Flynninä. Filmin veikeä ilmapiiri imaisee nopeasti mukaansa ja kertomusta jää seuraamaan hymyssä suin. Omakin tanssijalka alkaa vipattaa kerta toisensa perään, sillä niin oivallisia elokuvan laulut ovat. Musikaalinumeroiden toteutukset ovat myös toinen toistaan kekseliäämpiä. Ohjaaja Rob Marshall pitää pakettia hyvin kasassa ja pilkkeen silmäkulmassa. Chicagon tekninenkin puoli on onnistunutta ja kaiken kaikkiaan kyseessä on suorastaan loistokas musikaalileffa, jonka katselua suosittelen kaikille genren ystäville - etenkin näin 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chicago, 2002, Miramax, Producers Circle, Storyline Entertainment, Kalis Productions GmbH & Co. KG

Arvostelu: Mamma Mia! Here We Go Again (2018)

MAMMA MIA! HERE WE GO AGAIN

Ohjaus: Ol Parker
Pääosissa: Lily James, Amanda Seyfried, Pierce Brosnan, Colin Firth, Stellan Skarsgård, Christine Baranski, Julie Walters, Dominic Cooper, Hugh Skinner, Josh Dylan, Jeremy Irvine, Jessica Keenan Wynn, Alexa Davies, Andy Garcia, Cher ja Meryl Streep
Genre: musikaali, romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: S

Ruotsalaisen ABBA-yhtyeen musiikin pohjalta tehtiin musikaaliesitys nimeltä "Mamma Mia!" vuonna 1999. Esitys nousi niin suureksi hitiksi, että sen tekijät päättivät muokata esityksen elokuvamuotoon. Noin kymmenen vuotta sitten ilmestyikin musikaalileffa Mamma Mia!, joka kriitikoiden negatiivisista mielipiteistä huolimatta nousi jättimenestykseksi. Jo filmin ilmestyttyä nousi puhetta mahdollisesta jatko-osasta, mutta vasta muutaman viime vuoden aikana jatkoa on tosissaan alettu tekemään. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2017 ja nyt Mamma Mia! Here We Go Again saa vihdoin ensi-iltansa. Itse pidän kovasti ABBA:n musiikista ja se onkin mielestäni ensimmäisen elokuvan pelastava tekijä. Minulle Mamma Mia! on ns. "guilty pleasure" -teos, eli tiedän sen olevan huono, mutta silti jostain syystä viihdyn sen parissa. En kuitenkaan uskonut, että myös jatko-osa voisi olla niin kehno ja yliampuvan ärsyttävä, että se muuttuisi hauskaksi, joten en odottanut Here We Go Againin näkemistä yhtään. Ainoa asia, mistä innostuin, oli että lehdistönäytös pidettiin Finnkinon hienossa Scape-salissa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Mamma Mia!

Samalla kun Sophie järjestää avajaisjuhlia hotellilleen Bella Donnalle, hän saa tietää, miten hänen äitinsä tapasi Samin, Harryn ja Billin.

Sophie Sheridanina nähdään tietty jälleen Amanda Seyfried, joka saa harmillisen vähän hetkiä loistaa energisyydellään. Seyfriedin tehtäväksi jää lähinnä esittää stressaantunutta, sillä sitä Sophie tässä leffassa on. Sophie on tehnyt muutoksia Donna-äitinsä (Meryl Streep) hotelliin ja jännittää hullun lailla avajaisia. Tämän lisäksi hänellä on parisuhdehuolia miehensä Skyn (toistamiseen unohdettava Dominic Cooper) kanssa, joten hahmon on vaikea nostaa hymyä huulilleen.
     Muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä osasta. Pierce Brosnan on yhä puiseva Sophien Sam-isänä, joten on jälleen harmi, että hän on paljon isommassa roolissa kuin aina mainiot Colin Firth ja Stellan Skarsgård, jotka näyttelevät Sophien kahta muuta isää, Harrya ja Billiä. Skarsgård ja Firth pääsevät parissa kohtaa osoittamaan lahjakkuutensa, mutta jäävät silti liian sivuun. Onneksi sentään ilopillerikaksikko Tanya (Christine Baranski) ja Rosie (Julie Walters) saavat hyvin ruutuaikaa ja heidän välisiä keskustelujaan on aina ilo seurata. Silti heilläkään ei ole sen kummempaa tekemistä filmin aikana kuin kertoa Donnan nuoruusvuosista Sophielle.
     Elokuvan todellinen tähti onkin nuorta Donnaa näyttelevä Lily James, joka kantaa filmiä taidokkaasti harteillaan. James pursuaa energiaa ja hän vaikuttaa välillä malttamattomalta päästä esittämään taitojaan. Hän kuitenkin onnistuu muuttamaan tämän innostukseksi hahmon kokemasta vapaudesta. Tanssi syntyy häneltä kuin luonnostaan ja useaan otteeseen James osoittaa osaavansa laulaa. Meryl Streep on yksi kovimman luokan näyttelijöistä koko maailmassa, joten kenelle tahansa on haastava tehtävä seurata hänen jalanjäljissään ja esittää samaa hahmoa, mutta James antaa kyllä kaikkensa ja tekee parhaansa. Ainoa ongelma vain on, ettei James näytä yhtään nuorelta Streepiltä.

Sen sijaan nuorta Harrya esittävä Hugh Skinner kopioi erittäin taidokkaasti Firthin ilmeitä ja eleitä. Skinneristäkin välittyy suuri innostus ja hänen hahmonsa nostaa vähän väliä hymyn huulille. Onkin siis harmi, että nuoren Harryn osuus jää erittäin lyhyeksi. On myös sääli, etteivät muut tulokkaat istu yhtä hyvin rooleihinsa. Kehnohko Jeremy Irvine ei onnistu samaan tönkköyteen Samina kuin Brosnan, eikä Josh Dylanista löydy samaa henkeä kuin Stellan Skarsgårdista Billinä. Nuorukaisia kuitenkin yhdistää, että Donnan nähdessään jokainen muuttuu jollain tapaa ahdistelijaksi viettely-yrityksissään. Donnan kavereita Tanyaa ja Rosieta nuorina esittävät Jessica Keenan Wynn ja Alexa Davies, jotka ovat aivan väärät valinnat rooleihinsa. He jäävät todella kauas Baranskin ja Waltersin loistokkuudesta ja pysyvät koko leffan ajan Jamesin varjossa.
     Tuttujen hahmojen nuorien versioiden lisäksi elokuvassa esitellään myös uusia hahmoja kuten hotelli Bella Donnan johtaja Cienfuengos (todella kömpelösti hyödynnetty Andy Garcia), sekä Donnan äiti eli Sophien isoäiti Ruby, jota näyttelee laulaja Cher. Ruby on todella väkisin liitetty mukaan tarinaan, eikä Cher vakuuta näyttelijänä. Roolitus on outo myös siksi, että Cherillä ja Streepillä on ikäeroa vain kolme vuotta, mutta silti he esittävät äitiä ja tytärtä. Kaikenlaisten kauneusleikkaustensa vuoksi Cher jopa näyttää Streepiä nuoremmalta.

Siitä lähtien, kun kuulin, että Mamma Mia! saisi jatkoa, olen pitänyt ajatusta outona ja jatkoa turhana. Sen lisäksi, etten uskonut kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyvän jatko-osan voivan olla yhtä hauska kaikessa kamaluudessaan, mielestäni ensimmäinen Mamma Mia! pärjää täysin hyvin omillaan. Sophie sai isänsä ja Donna löysi uudestaan rakkauden, sen pituinen se. Tarvitsiko leffa jatkoa? Ei tarvinnut ja tämän osoittaa hienosti Mamma Mia! Here We Go Again. Vaikka elokuvan jälkeen ajattelin, että toisaalta on ihan kiva, että jatko-osa on olemassa, ei se ollut vielä tarpeeksi perustelemaan filmin olemassaoloa. Kyseessä nimittäin on aika tarpeeton tekele, mistä ei oikeastaan löydy mitään kerrottavaa. Pääasiassa filmi keskittyy nuoreen Donnaan ja tämän seikkailuihin eri miesten kanssa ja kuinka hän perusti hotellinsa. Vaikka tarina onkin kelvollisesti toteutettu, ei se tarjoa yhden yhtä yllätystä, sillä tarina selitettiin jo edellisessä osassa. Edes Lily James ei kykene energiallaan peittelemään sitä tosiasiaa, että elokuva kertoo pääasiassa asioita, jotka katsojat tiesivät jo kymmenen vuotta sitten. Tämän takia leffa käy usein pitkäveteiseksi, mitä vahvistaa vain se, ettei vanhoille tutuille näyttelijöille ole oikeastaan keksitty tekemistä. Sophien juhliin valmistautuminen ei vielä ole kovin kummoinen tarina. Loppuun on sentään saatu luotua pientä yllätystä... mikä ei kuitenkaan tule yllätyksenä kenellekään, joka on nähnyt elokuvan trailerin. Filmissä on niin vähän sisältöä, että jos on nähnyt trailerin, on periaatteessa nähnyt koko leffan.

Siinä missä ensimmäinen Mamma Mia! oli minulle paradoksi, sillä tavallaan se oli raivostuttava, mutta samalla se oli myös viihdyttävä, on Here We Go Again myös omanlaisensa paradoksi. Siitä löytyy paljon köyhempi tarina kuin edellisestä osasta ja se on aika tarpeetonta rahastusta, mutta toisaalta se on parempi elokuva kuin Mamma Mia!. Edellisessä osassa tunnelma oli luotu niin yliampuvan imeläksi, siirappiseksi ja mahdollisimman teatraaliseksi, että se tuntui enemmän show'lta kuin filmiltä. Here We Go Again on onneksi paljon maltillisemmin toteutettu. Vain muutaman musikaalinumeron aikana se vääntää nupit kaakkoon, mutta muuten kyseessä on yllättävänkin rauhallinen teos. Ja ennen kaikkea kyseessä on yllättävän surumielinen elokuva. Donnan nuoruuden jatkuvat erot, Sophien parisuhdeongelmat ja jokin muu nostavat takuuvarmasti tunteet pintaan elokuvien faneilta, joten kannattaa varata mukaan paperia, mihin pyyhkiä kyyneleitä. Itku saattaa tulla myös ilosta, sillä haikeiden hetkien vastapainona on onnellisia kohtauksia, jotka onnistuivat nostamaan jopa minun suupieleni ylöspäin. Aiemmin vain pari leffaa ohjannut Ol Parker onkin siis pätevämpi tekijä kuin edellisen osan ohjaaja Phyllida Lloyd, jonka teatteritausta selitti yliampuvan tunnelman. Parker osaa käsitellä tunteita ja kohtauksia paljon paremmin kuin Lloyd. Harmi vain, ettei hän kirjoittanut tämän monipuolisempaa käsikirjoitusta. Paremman tarinan kanssa Mamma Mia! Here We Go Again saattaisi jopa olla mainio elokuva.

Käsikirjoitusongelmia Parkerille on varmasti tuonut se, kuinka leffan täytyy kulkea ABBA:n kappaleiden ehdoilla. Jälleen isoimmat ABBA-fanit voivat aavistaa repliikkien perusteella, mikä kipale on tulossa seuraavaksi. Yksi syy lisää, miksi pidin tätä leffaa tarpeettomana, oli että ensimmäisessä elokuvassa käytettiin jo bändin suurimmat hitit, joten tämä osa joko kierrättäisi samat vanhat laulut uudestaan tai hyödyntäisi tuntemattomampia viisuja. Here We Go Again tekee molempia. Siinä kuullaan edellisen osan kappaleita, kuten tietty nimikkobiisi "Mamma Mia", "Super Trouper", "Dancing Queen", "The Name of the Game" ja "I Have a Dream", sekä "Waterloo" ja "Thank You for the Music", joiden kierrättäminen on ymmärrettävämpää, koska viimeksi ne joutuivat tyytymään paikkoihinsa lopputekstien aikana. Tässä "Waterloo" saa ihan oman tanssinumeronsa. Uusina kappaleina taas kuullaan mm. "When I Kissed the Teacher", "Andante, Andante", "Knowing Me, Knowing You", "My Love, My Life", sekä "Fernando", joka on todella väkisin tunkemalla tungettu mukaan. Musikaalinumerot ovat pääasiassa mainioita, vaikka pientä takelteluakin niistä löytyy. Edellisen osan tavoin tässäkin elokuvassa on hyödynnetty ABBA:n musiikkeja myös musikaalinumeroiden väleissa kuultavana taustamusiikkina. Säveltäjä Anne Dudley on tehnyt taitavaa työtä yhdistellessään biisejä ja luodessaan niistä eri instrumenteilla soitettavia versioita.

Mamma Mia! Here We Go Again on ohjauksen lisäksi edeltäjäänsä parempi myös tekniseltä toteutukseltaan. Filmi on paremmin kuvattu ja vaikka leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää, löytyy yhdestä kohtaa erinomaista leikkausta, kun nähdään, kuinka nuori Donna kävelee ränsistyneessä hotellissa ja siitä leikataan, kun Sophie kävelee vuosia myöhemmin samassa, mutta hienomman näköisessä talossa. Tässä on taidokkaasti myös hyödynnetty visuaalisia tehosteita. Hotellista puheenollen lavastus on oikein mainiota, etenkin menneisyyskohtauksissa. Maskeerauksessa on yhden hahmon kohdalla tehty erikoinen ratkaisu, mutta samalla se luo oikein hauskan yllätyksen. Äänimaailma on paljon maltillisemmin luotu kuin ensimmäisessä osassa, eikä mukana ole samanlaisia lastenpiirretyistä tuttuja hölmöjä ääniefektejä.

Yhteenveto: Mamma Mia! Here We Go Again on tarpeeton jatko-osa, josta ei tunnu löytyvän uutta tarinaa lainkaan. Filmi kertoo pääasiassa juonikuviota, jonka edellisen Mamma Mia! -leffan nähneet tietävät jo etukäteen, eikä yllätyksiä ole luvassa, etenkään jos on nähnyt yhdenkin trailerin. Turhuudestaan huolimatta filmi kuitenkin viihdyttää ihan tarpeeksi mukavasti, jotta sen katsoo sujuvasti läpi ainakin kerran. Musikaalinumerot nostavat väkisinkin hymyn huulille, varsinkin kun siirappisuutta ja juustoisuutta on säästelty. Uusi ohjaaja Ol Parker osoittaa olevansa parempi elokuvantekijä kuin edeltäjänsä Phyllida Lloyd, jonka olisi pitänyt pysyä teatterin puolella. Vanhat tutut näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä sen kanssa, mitä heille on annettu (mikä ei ole kovin paljon), mutta tämä show kuuluu täysin Lily Jamesille, joka ihastuttaa energiallaan läpi leffan. Jos fanitatte ABBA:a tai edellistä Mamma Mia! -elokuvaa, toimii Here We Go Again takuuvarmasti. Kovimpien fanien kannattaa ottaa nenäliinapaketti mukaan, sillä kyynel saattaa vierähtää poskelle muutamaankin otteeseen... Jos taas inhoatte edellistä osaa, kannattaa tämä leffa jättää suosiolla väliin. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hassu kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mamma Mia! Here We Go Again, 2018, Universal Pictures, Legendary Entertainment

Arvostelu: Mamma Mia! (2008)

MAMMA MIA!

Ohjaus: Phyllida Lloyd
Pääosissa: Amanda Seyfried, Meryl Streep, Pierce Brosnan, Colin Firth, Stellan Skarsgård, Christine Baranski, Julie Walters, Dominic Cooper, Philip Michael, Ashley Lilley ja Rachel McDowall
Genre: musikaali, romantiikka
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: S

ABBA on ruotsalainen neljän hengen yhtye, joka perustettiin vuonna 1972. Bändi nousi maailmanlaajuiseen suosioon vuonna 1974 voitettuaan Euroviisut kappaleellaan "Waterloo". Tämän jälkeen yhtye vain kasvatti suosiotaan lukuisilla hittikappaleilla ja -albumeilla. Vuonna 1982 yhtye päätti lopettaa, mutta heidän suosionsa ei kadonnut minnekään, etenkään kun heidän musiikkinsa pohjalta luotiin maailmaa kiertänyt musikaaliesitys "Mamma Mia!" vuonna 1999. 2000-luvulla esitys päätettiin muokata elokuvaksi ja kymmenen vuotta sitten, kesällä 2008 ilmestyi Mamma Mia! -elokuva. Kriitikot eivät erityisemmin välittäneet filmistä, mutta siitä huolimatta leffa nousi suurmenestykseksi. Itse en kuitenkaan nähnyt elokuvaa vielä 2008, vaan vasta loppuvuodesta 2014. Mielestäni leffa oli oikein viihdyttävä, mutten jaksanut koskaan katsoa sitä uudestaan. Kuitenkin nyt, kun leffa on yllättäen saamassa jatkoa elokuvalla Mamma Mia! Here We Go Again (2018), tiesin että olisi jälleen aika katsoa ensimmäinen osa uudestaan. Katsoinkin sen kesän alussa yhdessä tyttöystäväni kanssa ja... noh, hän piti elokuvasta paljon enemmän kuin minä.

Sophie Sheridan on menossa naimisiin, mutta hän ei tiedä, kuka hänen isänsä on. Hän löytää kolme isäehdokasta, joita hänen äitinsä Donna tapaili nuoruudessaan ja kutsuu heidät häihinsä selvittääkseen, kuka heistä on hänen oikea isänsä.

Amanda Seyfried näyttelee Sophieta, optimistista nuorta naista, joka ei malta odottaa, että hän pääsee vihdoin tietämään, kuka hänen todellinen isänsä on. Hahmoon tuodaan hieman syvyyttä mukaan sillä, että leffan aikana hänen täytyy myös selvittää, kuka hän itse oikeasti on. Seyfried on täynnä energiaa, joten hän sopii osaansa täydellisesti. Silti mitään ihmeellistä roolisuoritusta ei ole luvassa; puhuin täydellisyydestä vain, koska en osaa sanoa, voisiko joku muu sopia Sophieksi häntä paremmin.
     Vaikka filmi kertoo Sophiesta, joka yrittää keksiä, kuka hänen isänsä on, elokuvan todellinen tähti on Sophien äitiä, Donnaa esittävä Meryl Streep, joka ei varmaan koskaan tule tekemään huonoa roolityötä. Streepillä ja Seyfridillä on ikäeroa noin 36 vuotta, mutta Streep jaksaa silti painella menemään ihan yhtä innokkaasti kuin nuori vastanäyttelijänsä. Täysin luontevan esiintymistapansa ansiosta Streepiä on aina ilo seurata leffassa kuin leffassa.

Sophien isäehdokkaita taas ovat arkkitehti Sam Carmichael (entinen James Bond -tähti Pierce Brosnan), pankkiiri Harry Bright (Colin Firth) ja kirjoittaja Bill Anderson (leffan ainoa ruotsalainen näyttelijä Stellan Skarsgård). Firth ja Skarsgård ovat aina mainioita ja toimivat leffassa hyvin, vaikka näyttävätkin usein paljon nolostuneemmilta kuin elokuvan naisnäyttelijät, mutta Brosnan ei taas sovi leffaan lainkaan. Ei ole mikään ihme, että Brosnan voitti roolityöstään huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon - niin kehno hän osassaan on. Hänen esiintymisensä ei ole koskaan luontevaa, vaan hän näyttää jatkuvasti siltä kuin joku olisi kiristänyt hänet mukaan leffaan. Onkin siis suuri harmi, että isäehdokkaista Brosnanin hahmo saa eniten ruutuaikaa. Tämä on harmi myös sen takia, että myös hahmoina Harry ja Bill ovat kiinnostavampia.
     Muita hahmoja filmissä ovat Sophien tylsäksi tapaukseksi jäävä kihlattu Sky (mitäänsanomattoman roolityön tekevä Dominic Cooper), Skyn bestman Pepper (Philip Michael), morsiusneidot Ali (Ashley Lilly) ja Lisa (Rachel McDowall), sekä Donnan vanhat ystävät, miehestä mieheen hyppivä ja rikas Tanya (Christine Baranski) ja innokas Rosie (Julie Walters). Siinä, missä Firth, Skarsgård ja Brosnan eivät toimi luontevana kolmikkona, on Streepin, Baranskin ja Waltersin ystävyys oikein käsinkosketeltavan todellista. Naiskolmikko on täynnä iloa ja riemua, minkä takia heidän kohtauksensa ovatkin leffan parasta antia.
     Elokuvassa nähdään myös kaksi ABBA-yhtyeen jäsentä: Benny Andersson ja Björn Ulvaeus, joista ensimmäisen voi bongata pianistina ja toisen kreikkalaisena jumalana (leffa sijoittuu jostain syystä kreikkalaiselle saarelle, vaikka perustuukin ruotsalaisbändin musiikkiin). Kaksikko on myös muokannut kappaleistaan melodioita, joita kuullaan itse laulujen välissä.

Minun on siinä mielessä vaikea arvioida Mamma Mia! -leffaa, että en osaa päättää, pidänkö siitä vai en. Elokuva on nimittäin aivan kamala, mutta samalla se on äärimmäisen viihdyttävä. Mukana on paljon ihan hirveitä hetkiä, mutta samalla ne ovat parhautta. Filmi on niin ylitseampuvan ärsyttävä, ettei siitä voi olla nauttimatta. Tunnelma on lähestulkoon alusta loppuun ylihilpeää ja energistä, eikä tarina malta koskaan pysähtyä paikoilleen. Amanda Seyfriedin ja Dominic Cooperin välinen romanssi on todella imelä ja siirappinen (kuten moni muukin asia elokuvassa), mutta heidän väliltään ei vain löydy kemiaa. Vielä vähemmän kemiaa löytyy Meryl Streepin ja hänen entisten heilojensa väliltä. Silti kaikki on muka NIIN ihanaa ja täydellistä, etten usko monien pystyvän katsoa tätä läpi ilman alkoholia. Leffa on täynnä noloja ja myötähäpeällisiä hetkiä, hölmöyksiä ja puhdasta typeryyttä. Mamma Mia! on ihan kauhea teos, mutta jollain kierolla tavalla minä nautin siitä. Itselleni filmi on niitä elokuvia, jotka ovat niin kökköjä, että ne muuttuvat jopa jollain tavalla hyväksi.

Isoin pelastava tekijä Mamma Mia! -leffassa on sen musiikki. Minä pidän useista ABBA:n kappaleista todella paljon ja välillä innostun kuuntelemaan niitä. Elokuvan tekijöille oli selkeästi tärkeää tehdä kunniaa lauluille ja ne onkin saatu yhdistettyä mukaan erittäin mainiosti. Suurimmaksi osaksi kuultavien kappaleiden sanat sopivat täysin roolihahmoille ja usein tuuminkin, oliko käsikirjoitus tehty täysin laulujen ehdoilla? Parissa kohtaa hahmojen repliikeistä osaa helposti arvata, mikä laulu on seuraavaksi tulossa. Esimerkiksi filmin alkupäässä Donna puhuu ystävilleen rahahuolistaan ja jo ennen ensimmäistä säveltä voi arvata, että nyt kuullaan "Money, Money, Money". ABBA:n fanit voivat olla tyytyväisiä, sillä yhtyeen isoimmat hitit on tietty käytetty kaikki: "I Have a Dream" aloittaa leffan ja sen jälkeen kuullaan mm. "Chiquitita", "Dancing Queen", "Gimme! Gimme! Gimme! (A Man After Midnight)", "Honey, Honey", "SOS", "Super Trouper", "Take a Chance on Me", "Voulez-Vous", "The Winner Takes it All", sekä tietty nimikkokappale "Mamma Mia!". Euroviisuvoittaja "Waterloota" joutuu harmillisesti odottamaan lopputeksteihin asti.

Siitä huolimatta, että elokuvassa kuutavat laulut ovat mahtavia, ovat itse musikaalinumerot usein järkyttävää katseltavaa. Esimerkiksi kun uimaräpylöissä hyppivät nuoret miehet saapuvat tanssimaan laiturille "Lay All Your Love on Me" -kipaleen aikana, tekisi mieli peittää silmät. Useat musikaalinumerot toimisivat paremmin, jos hahmojen joukkoon ei yhtäkkiä liittyisi saaren asukkaita joraamaan. Ja vaikka pidänkin filmin biiseistä ja ymmärrän, että tekijät ovat halunneet tunkea mahdollisimman paljon lauluja leffaan, ei musikaalinumeroiden väliin tunnu mahtuvan tarpeellisia hengähdystaukoja, jolloin seuraava laulu alkaa usein lähes heti, kun edellinen päättyi. No, ainakaan ei aika käy pitkäksi leffan aikana, kun se tykittelee niin vauhdikkaasti eteenpäin. Ja onneksi näyttelijät sentään osaavat laulaa... ainakin suurin osa heistä. Naisnäyttelijät ovat erinomaisia musikaalinumeroissa, mutta Colin Firthin ja Stellan Skargårdin laulu on usein liian jännittynyttä. Dominic Cooperkaan ei onnistu vakuuttamaan katsojaa, että hänen kannattaisi hoilottaa, mutta tekee hän silti huomattavasti parempaa työtä kuin Pierce Brosnan. Jos Brosnan on näyttelijänä kehno tässä leffassa, on hän sitäkin huonompi laulaja.

Mamma Mia! -elokuvan ohjauksesta vastaa Phyllida Lloyd, joka ohjasi myös alkuperäisen lavamusikaalin. Lloyd onkin lähinnä tehnyt teatteria, mikä selittää sen, miksi näyttelijät on pistetty tekemään kaikki paljon suurieleisemmin kuin filmeissä yleensä. Vaikkei Lloyd vakuuta taidoillaan, onnistuu hän silti liki mahdottomassa ja saa huijattua katsojaa luulemaan, että ärsyttävä tykittely olisi hyvää elokuvantekoa. Isoja ongelmia löytyy myös Catherine Johnsonin käsikirjoituksesta, jonka on täytynyt luoda joka hahmolle jonkinlainen juonikuvio, eikä niitä tietenkään voi käydä loppuun asti ilman hutilointia. Elokuvan tekninen puolikaan ei ole kummoinen. Vaikka kuvaus on usein hyvää, ovat jotkut zoomailut hyvin kyseenalainen ratkaisu. Leikkauksessa olisi voinut typistää joitain hetkiä ja samalla antaa tilaa toisille, selkeästi tärkeämmille hetkille. Värimäärittelyssä olisi voinut myös hillitä saturaatiota, sillä useissa kohtauksissa näyttelijöiden naamat punertavat rumasti. Lavasteet ovat kuitenkin oivalliset, kuten myös filmin puvustus. Ääniefektit ovat muun leffan tavoin yliampuvat.

Yhteenveto: Mamma Mia! on todellinen guilty pleasure -elokuva! Se on aivan kamala. Mutta samalla nautin sen katsomisesta. Läpi leffan tekisi mieli pistää filmi pois tai peittää silmät mitä myötähäpeällisimpien, typerimpien ja imelimpien kohtausten takia, mutta silti tarinaa on pakko jatkaa. Ohjaaja Phyllida Lloydin teatteritausta näkyy selvästi teatraalisessa toteutuksessa, jossa kaiken pitää olla paljon suurieleisempää kuin leffoissa normaalisti. Näyttelijät hoitavat homman ylienergisesti ja joiltakin (Seyfried, Streep, Walters ja Baranski) se onnistuu paljon paremmin kuin toisilta (Brosnan, Firth ja Skarsgård). Musikaalikohtaukset ovat muun leffan tavoin yliampuvia, mutta niissä on isona pelastavana tekijänä ABBA:n mahtava musiikki. Jos leffa ei perustuisi juuri tämän yhtyeen kappaleisiin, vaan kaikki laulut olisivat varta vasten tätä elokuvaa varten tehtyjä, ei paketti toimisi edes näin hyvin. "Money, Money, Money", "Voulez-Vous", "Dancing Queen" sun muut hittikipaleet pitävät katsojan tarpeeksi hyvällä tuulella, jotta elokuvakokemus pysyy edes jossain määrin miellyttävänä. Kyseessä ei todellakaan ole hyvä elokuva, mutta jostain syystä Mamma Mia! onnistuu silti viihdyttämään täysillä. Tosikoille tätä ei todellakaan ole tehty, mutta ABBA:n fanit, musikaalien ystävät, sekä romanttisista hömppäleffoista pitävät tulevat aika varmasti nauttimaan tästä. Lopputekstit kannattaa tosiaan vilkaista, sillä muuten euroviisuvoittaja "Waterloo" jää kuulematta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Mamma Mia!, 2008, Universal Pictures, Relativity Media, Littlestar, Playtone, Internationale Filmproduktion Richter

Arvostelu: A Bad Moms Christmas (2017)

A BAD MOMS CHRISTMAS (2017)

Ohjaus: Jon Lucas ja Scott Moore
Pääosissa: Mila Kunis, Kristen Bell, Kathryn Hahn, Christine Baranski, Cheryl Hines, Susan Sarandon, Jay Hernandez, Emjay Anthony, Oona Laurence, Peter Gallagher, Justin Hartley, Cade Cooksey, Wanda Sykes ja Christina Applegate
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

Kesällä 2016 ilmestynyt Bad Moms oli mielestäni kelpo komedia, joka sai minut yllättäen arvostamaan omaa äitiäni enemmän. En silti ajatellut sen olevan yleisesti tarpeeksi iso juttu, jotta sille tehtäisiin jatkoa. Toisin kuitenkin kävi ja joulukuussa 2016 ilmoitettiin, että elokuvalle olisi tulossa jouluteemainen jatko-osa. Kuvaukset alkoivat tämän vuoden huhtikuussa ja yllättäen vain alle puolitoista vuotta edellisen osan ilmestymisen jälkeen A Bad Moms Christmas on saamassa ensi-iltansa. Outoa kyllä, vaikka pidin ensimmäisestä osasta, en odottanut jatko-osaa lainkaan. Yleensä komediafilmien jatko-osat eivät toimi kovin hyvin, eivätkä näkemäni lyhyet pätkät vaikuttaneet hauskoilta, vaan lähinnä Rough Nightin (2017) kaltaiselta ääliömäiseltä hölmöilyltä. Päätin kuitenkin katsoa filmin, jos se vaikka yllättäisi minut edeltäjänsä tavoin. Olin kuitenkin huomattavasti enemmän innoissani Paddington 2:sta (2017), jonka lehdistönäytös oli samana päivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Bad Moms!

Amy, Kiki ja Carla valmistautuvat viettämään joulua perheidensä kanssa, kun heidän omat huonot äitinsä saapuvat kyläilemään ja siitäpä vasta riemu alkaa...

Mila Kunis nähdään jälleen Amy Mitchellinä, eikä hän vieläkään osoita olevansa kummoinen näyttelijä. Hän sopii päärooliin ihan hyvin, mutta hän ei ole kertaakaan oikeasti hyvä roolissaan. Amy on valitettavasti päähenkilöistä tylsin ja tavallisin, jonka takia hän ei tarjoa nauruja muiden tavoin. Amy kokee suurta stressiä mahtavan joulun toteutuksesta, sillä hänen ei tarvitse pitää vain lapsiaan, Dylania (Emjay Anthony) ja Janea (Oona Laurence) iloisina, vaan hänen täytyy saada tiukka äitinsä tyytyväiseksi. Amy on edellisen osan tapahtumien jälkeen yhdessä leski-isä Jessien kanssa (Jay Hernandez), josta ei löydy muuta vitsiä kuin se, ettei Amyn äiti muista hänen nimeään.
     Amyn ystävät, Kristen Bellin esittämä Kiki ja Kathryn Hahnin näyttelemä Carla ovat edelleen ääripäät toisistaan. Kiki on se kiltti tyttö, joka ei haluaisi tehdä pahoja, kun taas Carla on se tuhma tyttö, joka yrittää houkutella tylsästä perhe-elämästä kärsivät kaverinsa juhlimaan. Kathryn Hahn on toistamiseen rasittava Carlan roolissa. Hän vain älämölöttää läpi elokuvan ja puhuu rivoja, jotta teinikatsojat voivat hihitellä kuin olisivat kuulleet juuri tuhmimman mahdollisimman sanan. Kristen Bell taas on ihan hyvä Kikin roolissa, mutta hänelle ei ole luotu kunnolla muuta juonikuviota leffaan kuin hänen rikkinäinen äiti-tytär -kuvionsa.
     Jos Amy, Carla ja Kiki ovat huonoja äitejä, niin heidän äitinsä vasta kehnoja ovatkin. Siinä missä Amy haluaisi laiskotella, hänen äitinsä Ruth (Christine Baranski) on todella tarkka siitä, että kaikki menee juuri oikein. Amyn tavat eivät tunnu koskaan olevan tarpeeksi Ruthille, jolloin hän on jatkuvasti julma tytärtään kohtaan. Ja jos Carla ja Kiki ovat ääripäät toisistaan, myös heidän äitinsä ovat ääripäät toisistaan. Kikin äiti Sandy (Cheryl Hines) on nimittäin todella läheinen ja riippuvainen tyttärestään, kun taas Carlan äiti Isistä (Susan Sarandon) ei voisi vähempää kiinnostaa tyttärensä elämä ja hän reissaakin vuosia muualla, kunnes häneltä loppuvat rahat, jolloin pitää palata pyytämään tyttäreltä lisää. Yllättävää kyllä, pääkolmikon vanhemmat ovat paljon kiinnostavammat hahmot ja heidän huonoutensa on luotu oivallisemmin kuin se, että Amy, Kiki ja Carla haluavat vain pitää hauskaa. Ruth varastaa jatkuvasti show'n, sillä Baranski on täydellinen valinta rooliinsa.
     Elokuvassa nähdään myös Peter Gallagher Ruthin miehenä eli Amyn isänä, Justin Hartley miesstrippari Ty Swindlenä, Cade Mansfield Cooksey Carlan kummallisena Jaxon-poikana, Wanda Sykes parisuhdeterapeuttina, sekä Christina Applegate pienessä roolissa edellisen osan ilkeänä Gwendolyninä.

Leffan aikana mietin, mitä ihmettä näin ensimmäisessä Bad Momsissa, sillä A Bad Moms Christmas on suoraan sanottuna huono. Ajattelin elokuvan pyöriessä, että minun pitäisi katsoa ensimmäinen osa uudestaan, jotta varmistaisin, oliko se niin kiva kuin muistin, mutta loppupäässä filmiä tulin siihen tulokseen, että minun ei todellakaan kannata pilata hyviä muistojani Bad Momsista ja katsoa sitä toistamiseen. Siitä taas olin jo noin puolen tunnin kohdalla varma, etten halua nähdä A Bad Moms Christmasia uudestaan. Ensinnäkään se ei ole hauska. Siinä on muutama ihan huvittava juttu, mutta ne saavat aikaan lähinnä hymähdyksen. Pääasiassa sitä vain yrittää käsittää, miten tekijöiden mielestä monet elokuvan jutuista edes olisivat hauskoja? Suurimmaksi osaksi vitsit ovat todella surkeita - etenkin Carlan muka-tuhmat puheet, kun hän kiroaa uutta työpaikkaansa ihmisten karvojen poistajana. Muutenkin elokuvan rivoudet jäävät tuhmien puhumiseksi, eikä filmillä ole uskallusta tehdä jotain oikeasti häröä.

Huonot vitsit eivät välttämättä haittaisi niin paljon, jos taustalla kulkeva tarina olisi hyvä. Amyn, Carlan ja Kikin kehnot suhteet heidän omiin äiteihinsä voisi toimia, mutta siihen ei ole jaksettu kunnolla panostaa. Kerronta elokuvassa on paikoitellen todella kömpelöä. Niinkin kömpelöä, että muutamassa kohtaa hahmot alkavat toimia täysin vastoin sitä, millaisina heidät on totuttu näkemään, eikä muutokselle anneta mitään syytä. Se ei ole hahmojen kehittämistä, vaan tönkköä tarinan kertomista. Näiden asioiden lisäksi elokuvaa on jopa ärsyttävää katsoa, sillä vähän väliä siinä on pakko olla hidastettu kohtaus, jossa hahmot sekoilevat musiikin jumputtaessa taustalla. Ja kun ne musiikit ovat kovalla ja niiden väliin on saatu vain parin kohtauksen taukoja, voi päänsärky iskeä helposti. Elokuva on myös liian pitkä, jolloin sen aikana lähinnä tylsistyy - ihan sama kuinka hauskaa ruudulla näkyvillä henkilöillä vaikuttaisi olevan. Ennen leffaa kokemani pelot kävivät toteen. A Bad Moms Christmas on lähestulkoon yhtä huonoa kohellusta kuin Rough Night. Siitä pitävät luultavasti vain teinitytöt, joille bailaaminen on kaikki kaikessa ja jotka haluavat nähdä strippaavia joulupukkeja, ja keski-ikää lähestyvät naiset, jotka voivat jollain tapaa samaistua päähenkilöihin. Muiden kannattaa vain vältellä tätä.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat edellisen osan tavoin Scott Moore ja Jon Lucas, jotka eivät ole tällä kertaa tienneet lähes yhtään, mitä ovat tekemässä. He ovat varmaan olettaneet, että katsojat viihtyisivät leffan parissa, jos siinä tapahtuu jatkuvasti jotain pöhköä. Mutta kun pöhköyden takana ei ole mitään aidompaa tunnetta, ei leffasta jaksa kiinnostua. Hahmojen välinen keskustelu siitä, mikä heissä on pielessä, on lähinnä tyhmentävä. Elokuva on myös todella ennalta-arvattava. A Bad Moms Christmas ei ole edes kuvattu kovin kummoisesti, vaan kuvaaja etsii aina välillä hyvää kulmaa ja heiluu välillä turhankin paljon, aivan kuin kohtauksia ei olisi harjoiteltu lainkaan etukäteen. Leikkausvaiheessa leffaa olisi pitänyt tiivistää hieman. Ruthin järjestämät valtavat joulukoristeet ovat onnistuneet lavastuspuolella. Harmillisesti edes huimat jouluhärpäkkeet eivät saa luotua joulutunnelmaa mukaan.

Yhteenveto: A Bad Moms Christmas saattaa toimia teinitytöille ja keski-ikäisille naisille, mutta monet muut se jättää luultavasti kylmäksi. Elokuva ei valitettavasti ole hauska, vaan vitsit aiheuttavat pääasiassa myötähäpeää, että ne edes päätyivät mukaan. Muutama ihan kelpo juttu on päässyt mukaan, mutta etenkin rivot läpät ovat kehnoja. Taustalla kulkeva tarinakaan ei ole onnistunut ja sen kerronta on kömpelöä. Äitiongelmat voisivat toimia, mutta niitä käsitellään aika heikosti. Leffaa on myös jokseenkin rasittava katsoa, sillä siinä jumputtaa vähän väliä musiikki, samalla kun hahmot tekevät hidastettuna jotain. Leffa on jopa hieman tylsä ja siitä saisi helposti leikattua pätkiä pois. Näyttelijät eivät ole kovin kummoisia. Christine Baranski on parasta leffassa ja hänen tympeä Ruth-hahmonsa varastaa jatkuvasti show'n. Kuten jo sanoin, A Bad Moms Christmas sopii juhliville teinitytöille ja keski-ikää lähestyville naisille, jotka voivat samaistua päähenkilöiden ongelmiin. Muita kehotan jättämään tämän leffan väliin ja toivon todella, ettei sarjaa enää jatketa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
A Bad Moms Christmas, 2017, Huayi Brothers Media, STX Entertainment

Arvostelu: Trolls (2016)

TROLLS (2016)

Ohjaus: Mike Mitchell ja Walt Dohrn
Pääosissa: Anna Kendrick, Justin Timberlake, Zooey Deschanel, Christopher Mintz-Plasse, Christine Baranski, Russell Brand, James Corden, Ron Funches, Kunal Nayyar, Jeffrey Tambor ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, musikaali
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Trolls perustuu tanskalaisen Thomas Damin luomiin peikkonukkeihin, joilla on pienet vartalot, isot päät ja korvat, ja pystyssä sojottavat hiukset. Ne olivat suuri villitys 1960-luvulla ja aina välillä sen jälkeen. Nukeista tehtiin paljon kopioita ja niitä käytettiin peleissä ja televisiossa, kunnes vihdoin vuonna 2003 Dam-yhtiö loi nukeille kunnon tekijänoikeuden, lopettaen kopioinnin. Vuonna 2010 DreamWorks Animation osoitti suurta kiinnostusta tehdä nukeista elokuva ja muutamaa vuotta myöhemmin yhtiö sai oikeudet trolls-nukkeihin Damilta. Leffan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2015, mutta kun koko tarina päätettiin kirjoittaa uusiksi ja useat työryhmän henkilöt vaihdettiin, ensi-iltaa siirrettiin vuodella eteenpäin. Trolls ilmestyikin syksyllä 2016 ja sitä pidettiin ihan kelpo lastenleffana. Elokuva oli ehdolla tämän vuoden Oscar-gaalassa parhaasta alkuperäiskappaleesta, muttei voittanut sitä. Itse olin todella ihmeissäni, kun kuulin, että elokuva oli tulossa, sillä trolls-nuket eivät olleet enää millään lailla muodissa. Mietinkin, että niihin perustuvan leffan olisi pitänyt ilmestyä jo vuosia sitten ja pidin leffaa varmana epäonnistumisena. En siis käynyt katsomassa elokuvaa, mihin vaikutti myös se, että lehdistönäytökset olivat vain suomeksi dubatut. Ajattelin kuitenkin antaa leffalle mahdollisuuden, sillä se oli DreamWorksin teos ja se oli saanut joistain paikoista paljon kehuja. Päätin odottaa siihen asti, että se tulisi televisiosta tai vaikka Netflixiin, mutta sainkin sen syyskuun alussa lainaan yhdessä Ouija: Origin of Evilin (2016) kanssa ja katsoin sen heti samana päivänä.

Trolliprinsessa Poppyn ja synkkämielisen Risun täytyy lähteä pelastamaan trolliystävänsä Bergen-kylästä, jossa iljettävän ankeat bergeniläiset aikovat syödä trollit ollakseen onnellisia.

Prinsessa Poppy (Anna Kendrick) on ärsyttävän energinen ilopilleri, joka rakastaa tanssimista, halimista ja laulamista - kuten aika lailla kaikki muutkin trollit. Hän on koko ajan positiivinen kaikesta ja uskoo, että asiat muuttuvat aina hyviksi. Kun hänen trolliystävänsä siepataan, hän lähtee pelastusretkelle ilman epäilystäkään siitä, että hän voisi epäonnistua. Lasten mielestä Poppy on varmasti ihana hahmo, joka tuo hymyn huulille vähän väliä, mutta itse pidin häntä pääasiassa aika rasittavana. Onneksi Poppysta löydetään muitakin puolia elokuvan aikana.
     Risu (Justin Timberlake) on sen sijaan aika lailla kuin minä katsomassa tätä elokuvaa: epäuskoinen kokemastaan, joka synkistellen uskoo, että kaikki menee päin mäntyä. Risu olikin mielestäni paljon kiinnostavampi ja samaistuttavampi hahmo, vaikka heti leffan alussa voi arvata, millaiseksi hän muuttuu tarinan kulkiessa eteenpäin.
     Muita trolleja elokuvassa ovat mm. Poppyn isä, eli vanha kuningas Pepe (Jeffrey Tambor), meditoiva Creek (Russell Brand), glitterillä peitetty Kai Timantti (Kunal Nayyar, joka menee täysin hukkaan, sillä hänen ääntänsä on muutettu voimakkaasti autotunella), kummallista herra Tinkle -matoaan rakastava Biggie (James Corden), kaksoset Satin ja Chenille (ruotsalaisduo Icona Pop), sekä leivoksia kakkiva Cooper (Ron Funches), joka on ulkonäöllisesti todella erilainen muihin verrattuna. Muutkin trollit ovat melkein yhtä innokkaita kuin prinsessa Poppy, mikä voi helposti ärsyttää.
     Ilkeitä bergeniläisiä ovat nuori kuningas Runko (Christopher Mintz-Plasse), kyökkipiika Bridget (Zooey Deschanel), inhottava Kokki (Christine Baranski) ja alussa esiintyvä Rungon isä (John Cleese). Bergeniläiset ovat paljon isompia kuin trollit. Ne eivät ole värikkäitä, vaan ankean harmaita ja todella rumia. Bergeniläiset ovat muutenkin ankeita, eivätkä voi olla onnellisia syömättä iloisia trolleja. Bergeniläishahmot ovat kiinnostavampia kuin itse trollit ja minun on pakko tunnustaa, että pariin otteeseen jopa kannustin heitä syömään trollit...

Elokuvan alussa selitetään tarinan lähtökohdat ja esitellään sekä trollit että bergeniläiset. Kun Poppy kertoo trollilapsille, että heidän elämänsä tarkoituksena on vain juhlia, halailla, laulaa ja pitää hauskaa, niin vanhempana katsojana alkaa vakavasti harkitsemaan katselun lopettamista kesken, etenkin kun kohtaus muuttuu musikaalihetkeksi. Ei musikaaleissa ole mitään väärää, mutta kun kappaleet ovat lähestulkoon pelkkiä tekopirteitä radiohittejä, kuten Junior Seniorin "Move Your Feet" tai Justicen "D.A.N.C.E." niin laulukohtausten katsominen voi tuottaa vaikeuksia. Sehän tietty riippuu omasta musiikkimausta, mutta valitettavasti elokuvan kappaleet eivät ole mielestäni kovin hyviä. Arvostin tosin, että mukaan oli otettu lyhyt pätkä Simon & Garfunkelin "The Sound of Silencestä". Onneksi mukaan on myös tehty uusia biisejä, eikä leffa luota täysillä vanhojen hittien voimaan. Uusista kappaleista eniten huomiota herätti Justin Timberlaken laulama "Can't Stop the Feeling!", joka päätyi jotenkin Oscar-ehdokkaaksi. Mielestäni sitä parempi kipale on Anna Kendrickin hoilaama "Get Back Up Again", joka on kuin ylikierroksilla käyvä Frozenin (2013) laulu.

Trolls on täysin selvästi lapsille tarkoitettu leffa, eikä koko perheen elokuva, kuten samana vuonna ilmestynyt Zootopia (2016), josta vanhemmatkin voisivat nauttia. Aikuiskatsojia ei ole huomioitu kuin parilla piilovitsillä. On se tosin pakko myöntää, että nauroin ihan kunnolla, kun Risu kysyy muilta trolleilta, eivätkö ne tiedä, mitä on sarkasmi ja yksi trolleista huudahtaa: "Minä sain kerran sarkasmin!" Perheen pienimmille tämä voi kuitenkin olla ihan sika hyvä, koska leffa tarjoaa paljon kirkkaita värejä (mistä itse kyllä tykkäsin), hassun näköisiä hahmoja, ylikorostetun hilpeää tunnelmaa, lauluja ja vauhdikkaita tilanteita. Joku voisi sanoa, etten voisi hirveästi haukkua leffaa, jos olen kasvanut sen kohdeiän ohi, mutta itse olen eri mieltä. Kun niin monet Walt Disneyn, Pixarin ja jopa DreamWorksin animaatiot ovat koko perheelle tarkoitettuja, niin miksei tämä voi olla? Jos elokuvaa tehdessä olisi oikeasti yritetty, siitä olisi voitu saada jotain muutakin kuin trollinukkemainos. Muutaman vuoden takainen The LEGO Movie (2014) oli myös täynnä tuotesijoittelua, mutta todella kekseliäät tekijät löysivätkin siitä huumoria ja elokuva tiedosti kaiken aikaa, mikä se on. Se oli todella nokkela leffa, joka tarjosi sekä kirkkaita värejä ja ylikorostettua hilpeyttä, mutta myös syvällisempiä teemoja. Tässä on hieman yritetty syvällisyyttä, mutta se jää vain siihen, että trollien on opittava, ettei elämä ole pelkkää hauskanpitoa ja bergeniläisten pitää ymmärtää, ettei onnellisuus synny vain trollien hotkimisesta. Lopputulos on kehno, vaikka siitä löytyykin hetkensä.

Leffa on kuitenkin animoitu tyylikkäästi ja kuten jo sanoin, pidän elokuvan värikkyydestä. Kun katsoo tarkkaan, niin voi huomata, miten monet taustat koostuvat hiuksista ja siten ovat todella yksityiskohtaisia. Varsinkin bergeniläiset ovat todella karikatyyrimaisia, mutta se ei haittaa yhtään ja niiden ulkonäkö onkin hauska. Ongelmat löytyvät muusta toteutuksesta. Mike Mitchell on aiemmin ohjannut DreamWorksille Shrek Forever Afterin (2010), eli sarjan heikoimman osan. Tämä on sitäkin heikompi. Hieman pelottaa, mitä hän saa aikaan The Lego Movie Sequelista (2019) ja katoaako ensimmäisen osan hienous kokonaan? Mitchelliä on avustanut Walt Dohrn, joka ei ole aiemmin ohjannut yhtä ainoaa filmiä. Jonathan Aibelin ja Glenn Bergerin käsikirjoitus ei ole erityisen hyvä, eikä kekseliäs.

Yhteenveto: Trolls on kehno ja ärsyttävä väripommi, joka räjäytetään vähän väliä päin näköä jumputtavan tanssimusiikin ja glitterin kera. Risua ja paria bergeniläistä lukuunottamatta hahmotkin ovat ylienergisyydessään todella rasittavia. Leffaa tehdessä ei ole mietitty aikuisia lähes lainkaan, vaan se on paria "kypsempää" vitsiä lukuunottamatta täysin lastenelokuva. Perheen pienimmille tämä onkin varmasti oivallinen teos, kun mukana on niin paljon hassua menoa ja meininkiä, mutta mitään kovin syvällistä ei mukaan ole ujutettu. Visuaalinen ilme on kuitenkin tyylikäs, mutta muuten leffa on käsikirjoitustaan myöten huono, enkä koe mitään tarvetta nähdä sitä enää uudestaan. Ala-asteikäisille tai itse asiassa jopa sitä pienemmille lapsille tämä kannattaa näyttää, mutten usko, että vanhempi kokee siinä samalla riemua. Toisaalta vanhemmat tietävät lapsiaan paremmin, mitä trollit ovat, mutta jos pitää katsoa vanhoista, rakkaista leluista kertova leffa, niin vilkaiskaa mieluummin The LEGO Movie. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten ei kannata pistää leffaa pois vielä, kun tekijöiden nimet ilmestyvät ruutuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Trolls, 2016, DreamWorks Animation, Hurwitz Creative

Arvostelu: The Grinch (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas - 2000)

THE GRINCH

DR. SEUSS' HOW THE GRINCH STOLE CHRISTMAS

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Jim Carrey, Taylor Momsen, Jeffrey Tambor, Christine Baranski, Bill Irwin, Molly Shannon, Mindy Sterling ja Anthony Hopkins
Genre: jouluelokuva, komedia, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Kun olin pieni lapsi, pelkäsin Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmasia (eli suomalaisittain yksinkertaisesti vain The Grinch) lähinnä elokuvan nimikkohahmon takia, enkä kyennyt katsomaan sitä kertaakaan kokonaan. Jossain kohtaa ala-asteen aikana päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja katsoa elokuvan vihdoin alusta loppuun. Se kannattikin, sillä The Grinchistä on tullut yksi suosikkijouluelokuvistani. Kun mietin, minkä elokuvan arvostelisin juurikin jouluaatoksi, tämä elokuva tuli ensimmäisenä mieleen, enkä edes miettinyt muita vaihtoehtoja sen jälkeen.

Kukakylän lähistöllä sijaitsevalla Crumpit-vuorella asustaa vihreä Grinch, joka inhoaa aika pitkälti kaikkea - etenkin joulua ja hän aikookin pilata joulun Kukakylän asukkailta.

Pääosassa vihreänä Grinchina nähdään Jim Carrey, eikä kukaan voisi vetää roolia paremmin kuin hän! Carrey on täydellinen valinta rooliin ja tekee kaiken mielettömän loistavasti Grinchina. Hahmo on todella hyvin suunniteltu ja Carrey heittäytyy täysillä mukaan kaikkeen. Grinch tosiaan vihaa aika lailla kaikkea ja kaikkia, ja hän on asunut kauan vuorella omassa laadukkaassa seurassaan. On hänellä myös koira nimeltä Max. Grinch syö jätteitä ja käy välillä Kukakylässä aiheuttamassa pientä paniikkia. Omalla tavallaan kykenen samaistumaan Grinchin pessimistisyyteen, joka on kuvattu elokuvassa hulvattomalla tavalla. Välillä Grinch kääntyy puhumaan katsojille. Jo pelkästään Jim Carreyn huikean roolisuorituksen takia suosittelen katsomaan elokuvan.

Kun muut Kukakylän asukkaat pelkäävät Grinchia, yksi tyttö nimeltään Cindy Lou Kuka (Taylor Momsen) on kiinnostunut, millainen Grinch on oikeasti ja mikä on johtanut Grinchin eristäytymiseen? Momsenin suoritus ei ole kovin ihmeellinen, mutta hän suoriutuu osastaan tarpeeksi toimivasti. Hänen lauluosuutensa ovat hieman myötähäpeällistä kuultavaa, mutta Momsen onkin edistynyt laulajana ja on nykyään The Pretty Reckless -yhtyeen solisti. Tätä ennen Momsen oli esiintynyt vain elokuvassa The Prophet's Game (2000) ja pienissä rooleissa televisiosarjoissa Cosby (1996-2000) ja Early Edition (1996-2000).
     Kaikkein eniten Grinchia pelkää ja inhoaa Kukakylän pormestari, jota näyttelee Jeffrey Tambor. Pormestari on jokseenkin ilkeä, mutta lähinnä vain hölmö tapaus. Tambor on roolissaan ihan hyvä. Elokuvassa nähdään myös Christine Baranski Grinchin ex-ihastus Marthana, sekä Bill Irwin ja Molly Shannon Cindy Lou Kukan vanhempina. Kertojan roolissa toimii Anthony Hopkins.

Kukakylä sijaitsee lumihiutaleen sisällä, joten kaikki elokuvan hahmot ovat niin minimaalisen pieniä, ettei niitä voi ihmissilmä nähdä. Kuka-otukset näyttävät muuten ihmisiltä, mutta niillä on hieman kummalliset nenät, aivan kuin niillä olisi pienet kuonot. Kukat ovat innokkaita joulun odottajia ja valmistautuvat siihen koristelemalla kylänsä joka paikan. Grinch ei ole kaikesta intoilusta erityisemmin innoissaan ja päättää pistää lopun koko joululle. Hän keksii ovelan juonen, jonka avulla hän pilaisi joulun Kukakylän asukkailta, jolloin kaikista saattaisi tulla kylmäsydämisiä kuten Grinch. Grinch ei kuitenkaan oikein tajua, mikä joulussa on niin ihmeellistä oikeasti.

The Grinch on erittäin värikäs elokuva kaikkien joulujuttujen takia. Värikkyys saattaa joidenkin mielestä olla ärsyttävä tekijä, mutta mielestäni se toimii elokuvassa täydellisesti. Tai no lähes. Värikkyyttä nimittäin vie valitettavasti hieman pois oudohko "sumu", joka on ruudulla kaiken aikaa. Joku taisi unohtaa savukoneen päälle tai sitten sillä on haettu unenomaista tunnelmaa. Joka tapauksessa elokuvassa on kaiken aikaa joulutunnelma vahvasti läsnä (paitsi tietysti Grinchin kotona). Elokuva vaikuttaa lähinnä lastenleffalta väriensä ja tunnelmansa takia, mutta siitä löytyy myös asioita, joista vanhemmat riemastuvat varmasti enemmän. Kokonaisuudessaan Grinchin hahmo aukeaa paremmin vanhemmille katsojille ja elokuvasta löytyy aikuisille suunnattuja piilovitsejä kaiken kohelluksen keskellä. Lapsillekin löytyy hassuttelua, joka toimii itsellenikin osittain. Monet jutut ovat todella kummallisia ja katsojana nauraa tekijöiden kekseliäisyydelle. Paikoitellen elokuva on jopa aivan loistava! 

Harmi vain, että mukana on myös heikkoja osuuksia, jolloin elokuva ei kokonaisuudessaan ole loistava. Silti kyseessä on todella mainio jouluelokuva, jota suosittelen perheen jouluiseen leffailtaan. The Grinch on yksi suosikkijoululeffoistani lähinnä siitä syystä, että jouluteema on niin överisti mukana ja kaikki joulujutut ovat mukana niin vahvasti, että elokuvan katsomisen jälkeen koko juhla voi tulla korvista ulos. Itselläni se kuitenkin vahvistaa joulutunnelmaa entisestään. Siihen vielä päälle leffan loistava päähahmo, niin ei ihme, että elokuvan jaksaa katsoa uudestaan joka joulu. Elokuvan jälkeen olen miettinyt, että kun koko juttu tapahtuu lumihiutaleen sisällä, niin kulkeeko hahmojen aika nopeammin kuin ihmisten? Ja mitä tapahtuu, kun lumihiutale sulaa? Kuolevatko kaikki hahmot?

Elokuvan on ohjannut Ron Howard, joka oli tätä ennen ohjannut mm. elokuvat Willow - suuri seikkailu (Willow - 1988) ja Apollo 13 (1995). Nykyään hänet tunnetaan parhaiten Dan Brownin kirjoihin perustuvien elokuvien Da Vinci -koodi (The Da Vinci Code - 2006), Enkelit ja demonit (Angels & Demons - 2009) ja Inferno (2016) ohjaajana. Elokuva perustuu Dr. Seussin kirjaan "How the Grinch Stole Christmas!" (1956), josta on jo tätä ennen tehty mm. animaatiospesiaali vuonna 1966 ja musikaali vuonna 1988. Seuraavaksi kirjasta on tiedossa Illumination Entertainmentin tekemä animaatioelokuva The Grinch (2018), jossa pääosaa ääninäyttelee Benedict Cumberbatch. Tämä näytelty versio on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Äänitehosteilla on tuotu erittäin toimivia ja paikoitellen hauskoja lisäyksiä mukaan. Visuaaliset tehosteet eivät ole mitkään parhaimmat, mutta ihan tarpeeksi hyvät. Puvustus ja maskeeraus ovat tyylikkäästi toteutetut ja elokuvan lavasteet ovat hienot ja niissä on sarjakuvamaista tunnelmaa. Musiikista vastaa James Horner ja hänen sävellyksensä tuovat mukaan lisätunnelmaa. Elokuvassa kuullaan myös pari lauluosiota, jotka olisi voinut pudottaa pois.

Yhteenveto: The Grinch on kaikessa hölmöydessään loistava - mutta heikkojen juttujen takia taso putoaa pelkkään "todella hyvään". Ehdottomasti parasta koko elokuvassa on Jim Carreyn näyttelemä Grinch, jossa kaikki on mietitty aivan loppuun asti. Grinchin puuhailua jaksaisi katsoa vielä paljon kauemminkin. Läpi elokuvan kulkee voimakas joulutunnelma, jolloin elokuvan teema ei mitenkään jää epäselväksi. Kyseessä on todella värikäs leffa, mutta valitettavasti värikkyyttä vie pois sumuinen kuva. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat hyvin toteutettuja ja elokuva saikin maskeerauksestaan Oscar-palkinnon. Mukana on huumoria sekä lapsille että aikuisille ja suosittelenkin elokuvaa koko perheen joululeffahetkeen. Toivottavasti tuleva Illumination Entertainmentin versio tarinasta olisi hyvä. Saa nähdä, miten herra Cumberbatch toimii roolissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.more-sky.com
Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas, 2000, Universal Pictures, Imagine Entertainment, LUNI Productions GmbH and Company KG