Pääosissa: Olivia DeJonge, Ed Oxebould, Deanna Dunagan, Peter McRobbie, Kathryn Hahn, Celia Keenan-Bolger ja Benjamin Kanes
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16
The Visit on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Kun Shyamalanin edelliset elokuvat The Last Airbender (2010) ja After Earth (2013) osoittautuivat taloudellisiksi epäonnistumisiksi, Shyamalan koki vaikeuksia saada rahoitusta uuteen elokuvaan. Hän pistikin talonsa pantiksi ja päätti tehdä saamallaan viidellä miljoonalla dollarilla mahdollisimman pienimuotoisen leffan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2014 työnimellä "Sundowning", mutta sitten ongelmaksi muodostui se, ettei Shyamalan saanut kaupattua elokuvaansa studioille. Ensimmäinen leikkausversio muistutti enemmän taideleffaa, jonka studiot totesivat olevan mahdotonta myydä yleisöille. Niinpä Shyamalan ryhtyi leikkaamaan elokuvaa uudestaan. Ensin lopputulos muistutti enemmän komediaa, kunnes Shyamalan muovasi materiaalin kauhuelokuvaksi. Universal Pictures ja Blumhouse Productions innostuivat uudesta versiosta ja nappasivat leffan itselleen. Lopulta The Visit sai maailmanensi-iltansa 30. elokuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai paremman vastaanoton kriitikoilta ja yleisöiltä kuin moni Shyamalanin aiemmista leffoista ja se oli taloudellinen hitti. Minulta The Visit jäi väliin, kun se alun perin ilmestyi, enkä syystä tai toisesta saanut aikaiseksi katsottua elokuvaa vuosien varrella - en, vaikka ostin sen blu-rayna jo varmaan viisi vuotta sitten. Kun huomasin The Visitin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella elokuvan.
Nuoret sisarukset Becca ja Tyler matkustavat viikoksi isovanhempiensa luokse, joita he eivät ole ennen tavanneet. Isovanhempien huushollissa tärkein sääntö on, etteivät lapset poistu huoneestaan puoli kymmenen jälkeen illalla ja hiljalleen lapsille selviää kauhistuttavia asioita isovanhemmistaan.
Pitkän roolitusprosessin jälkeen nuoret Olivia DeJonge ja Ed Oxenbould nappasivat roolit Beccana ja Tylerinä, siskona ja veljenä, jotka matkustavat tapaamaan isovanhempiaan ensi kertaa. DeJonge ja Oxenbould ovat nappivalinnat rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy onnistunutta sisaruksellista kemiaa, Beccan ja Tylerin jatkuvasti naljaillessa toisilleen. Becca kuvaa dokumenttia vierailustaan, mitä Tyler pitää laimeana ja Tyler taas pyrkii rap-artistiksi, mitä Becca pitää nolona. Sisarusten välit kuitenkin vahvistuvat, kun heille käy selväksi, ettei kaikki ole kohdillaan isovanhempien luona ja kiva kyläily muuttuu varsinaiseksi piinaksi. DeJonge ja Oxenbould tulkitsevat hyvin päivä päivältä kasvavaa epämukavuuden tunnetta, joka äityy loppua kohti totaaliseksi peloksi elossa pysymisen puolesta.
Beccan ja Tylerin isovanhempina nähdään Deanna Dunagan ja Peter McRobbie, kun taas heidän äitiään näyttelee Kathryn Hahn. Hahnin osuus jää aika pieneksi, mutta hän hoitaa tonttinsa silti mallikkaasti. Isovanhempien esittäjät ovat kuitenkin loistovedossa, etenkin Dunagan, joka osaa esittää niin herttaista mummelia kuin yöaikaan esiin kuoriutuvaa karmivuutta.
Erinomaisen Kuudennen aistin(The Sixth Sense - 1999) jälkeen M. Night Shyamalania pidettiin yhtenä vuosituhannen taitteen isoimmista lupauksista. Vielä Unbreakable - särkymätön(Unbreakable - 2000) ja Signs(2002) toimivat mainiosti, mutta sitten Kylä(The Village - 2004) pysäytti hyvän putken ja seuraavat leffat Lady in the Water (2006), The Happening (2008), The Last Airbender ja After Earth saivat suuren osan ihmisistä menettämään luottonsa ohjaajaan. Ei olekaan ihme, että kun The Visit julkaistiin, monet hehkuivat innosta, että Shyamalan on tehnyt paluun ruotuun. Kyseessä onkin ehdottomasti yksi miehen paremmista töistä, vaikkei se ylläkään vaikkapa Kuudennen aistin ja Unbreakablen loistokkuuteen.
The Visit osoittaa hyvin, että Shyamalanin vahvuudet eivät todellakaan ole isoissa spektaakkeleissa, vaan pienikokoisissa jännitysnäytelmissä. Ohjaaja kasvattelee oivallisesti karmivaa ilmapiiriä, tarjoillen muutamia tehokkaan tiivistunnelmaisia hetkiä, joista etenkin jahti talon alla ryömintätilassa on aidosti hyytävä. Sekaan on onnistuttu ripottelemaan hyvää huumoriakin, tuhoamatta kauhupuolta. Jännite rakentuu hyvin loppua kohti, jolloin luvassa on tietty Shyamalanin elokuville ominainen suurkäänne. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että kyseessä on ehdottomasti yksi Shyamalanin parhaista käänteistä. Elokuvan ainoa varsinainen ongelma on kuitenkin se, että vaikka premissi on muuten mainio, on vaikea uskoa, että yksikään äiti lähettäisi lapsiaan ilman valvontaansa tapaamaan isovanhempiaan, jos äiti on katkaissut välit näihin ennen lasten syntymää.
Elokuva tehtiin siinä kohtaa, kun Hollywood piti found footage -tyyliä kauhun uutena juttuna. Tässä toteutustavassa siis hahmot itse kuvaavat koko elokuvan. Kyse onkin Beccan työstämästä dokumentista ja vaikka loppua kohti on vaikea kuvitella, että paniikissa olevat ja karkuun pyrkivät lapset enää miettisivät tapahtumien taltioimista, found footage -toteutus toimii pääasiassa hyvin. The Visit on myös hyvin lavastettu ja puvustettu. Maskeeraustiimi saa mummosta oivan tärähtäneen näköisen aina yöaikaan ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.10.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Visit, 2015, Blinding Edge Pictures, Blumhouse Productions, Neighborhood Film Co.
Pääosissa: Will Ferrell, Christina Applegate, Paul Rudd, David Koechner, Steve Carell, Fred Willard, Chris Parnell, Vince Vaughn, Kathryn Hahn, Fred Armisen, Seth Rogen, Jack Black, Danny Trejo, Tim Robbins, Luke Wilson, Ben Stiller, Missi Pyle, Judd Apatow ja Bill Kurtis
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12
Anchorman: The Legend of Ron Burgundy, eli suomalaisittain Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda on Will Ferrellin tähdittämä komediaelokuva. Työskennellessään Saturday Night Live -ohjelman parissa, Ferrell ja elokuvaohjaajan hommiin pyrkivä Adam McKay pyörittelivät ideoita yhteisestä leffasta. Heidän työstämä käsikirjoituksensa, työnimeltään "August Blowout" ei koskaan edennyt tuotantoon, vaikka se herätti paljon kiinnostusta Hollywoodissa. Yksi kiinnostuneista oli Paul Thomas Anderson, joka otti yhteyttä kaksikkoon ja sanoi tukevansa duoa, jos nämä jatkavat yritystään saada elokuvan tehtyä. Kun Ferrell katsoi 1970-luvun uutisankkurin haastattelun, hän halusi tehdä sellaisesta komedian ja uuden tekstin kirjoittaminen alkoi. Tarina muovautui todella räikeästi suunnitteluprosessin aikana ja yhdessä kohtaa oli jopa ideana, että uutisankkuripäähenkilö ajautuisi autiosaarelle ja pyrkisi takaisin sivistyksen pariin. Kuvausvaiheeseen asti mukana pysyi juonikuvio hippipankkirosvoista, joista ankkurit tekevät uutisia, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneet ideasta, homma kirjoitettiin ja kuvattiin uusiksi. Lopulta leffa saatiin valmiiksi ja Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda sai maailmanensi-iltansa 28. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai aluksi ailahtelevat arviot kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja nykyään elokuvaa pidetään yhtenä vuosituhannen parhaista komedioista. Itse olen katsonut Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan kerran aiemmin televisiosta ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 1974 Ron Burgundy nauttii maineestaan San Diegon suosituimpana uutisankkurina tiiminsä kanssa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kanavalla aloittaa uusi toimittaja, Veronica Corningstone, joka pistää jokaisen pasmat sekaisin.
Pääroolissa uutisankkuri Ron Burgundynä nähdään tosiaan Will Ferrell, joka istuu ideoimaansa rooliin kuin valettu. Ajoittain Ferrellin jotkut rasittavat maneerit nousevat esille, kun näyttelijä kuvittelee, että hän olisi jotenkin todella hauska, huutaessaan kovaan ääneen kuin kiukutteleva lapsi, mutta muuten mies hoitaa hommansa mainiosti. Hän herkuttelee uutisankkurina, jolla pissa on noussut pahasti päähän suosionsa takia ja joka käyttäytyy kuin olisi kaupungin suurin stara. Vaikka hahmo onkin kovan luokan nuija ja seksisti, Ferrell tekee Burgundystä pidettävän hepun kaikessa surkuhupaisuudessaan.
Burgundyn tiimiin kuuluvat myös urheilutiedottaja Champ Kind (David Koechner), säätiedottaja Brick Tamland (Steve Carell) ja kentällä työskentelevä journalisti Brian Fantana (Paul Rudd), jotka ovat kaikki varsin omantakeisia persoonia. Carell on ilahduttavan pönttö alle 50 älykkyysosamäärällä varusteltuna Brickinä, joka nouseekin varmasti monien, mukaan lukien itseni suosikiksi. Fred Willard esittää kanavan johtajaa Ed Harkenia, kun taas Christina Applegate näyttelee kanavalle uutena toimittajana saapuvaa Veronica Corningstonea. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Chris Parnell Edin avustajana, Kathryn Hahn kanavan työntekijänä, Vince Vaughn Burgundyn pahimpana kilpailijana ja vasta toisen elokuvansa tekevä Seth Rogen ihan pikkuroolissa Veronican kameramiehenä. Elokuva on myös täynnä cameoita tutuilta koomikoilta, joita en lähde tässä paljastamaan. Näyttelijäkaarti suoriutuu hommistaan mainiosti, monien ylinäytellessä ansiokkaassa yhteishengessä.
Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda julistaa alussa perustuvansa tositapahtumiin. Ainoastaan henkilöiden nimet, paikat ja tapahtumat on kuulemma muutettu. Jo tästä lystikkäästä avausruudusta voi jo päätellä, millaisesta filmistä on kyse. Elokuva on toisaalta aika pöljä, mutta toisaalta myös aika nokkela. Sen huumori koostuu niin päättömän tyhmistä jutuista kuin myös ajoittain todella fiksusta satiirista. Molemmat puolet toimivat ja luovat kokonaisuuden, josta voivat nauttia niin aivotonta viihdettä etsivät kuin komedioiltaankin jotain syvällisempää sisältöä hakevat.
Elokuva on napakka katsaus seksismiin työpaikoilla, joka 1970-luvulla oikein rehotti voimissaan. Veronica on kyvykäs ja sanavalmis, omaten oikean presenssin uutistenlukuun, mutta kun hän saapuu kanavalle, hänet otetaan vastaan pilkaten, kitisten ja ehdotellen. Toimittajat näytetään kärjistettyinä esimerkkeinä lukuisten naisten kohtaamista miehistä, jotka yrittävät eri keinoin estää naisen etenemistä urallaan, oli kyse selvästä kiellosta tai jatkuvasta vähättelystä ja kieroilusta. Homma esitetään nasevan huumorin kautta ja sen sijaan, että leffa asettaisi katsojan miesten puolelle, se näyttää, kuinka dorkaa tuollainen toiminta on ja kuinka pikkumaisilta nämä äijät näyttävät. Satiiri tosin kompastuu hieman siihen, että ahdistelujen ja muiden törkeyksien jälkeen Veronica lankeaa Burgundyn pauloihin. Sentään leffassa on myös opetuksia näille törkyilijöille, sekä sanomaa parempaan suuntaan kulkevasta menosta. Vaikka välillä leffaa katsoessa tuntuu siltä, ettei sitä saisi enää vuonna 2024 tehdä tällaisena, usein myös tuntuu siltä, että Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda oli edellä aikaansa.
Tämän sosiaalisen kommentaarin ohella elokuva tarjoaa paljon lähestulkoon aivot narikkaan -menoa. Vaikka Veronican seurassa miesten toiminta on vähintään kyseenalaista, kun Burgundy, Champ, Brick ja Fantana ovat vain keskenään, on nelikon hönttiä puuhailua hupaisaa seurata. Puolentoista tunninkin keston aikana he ehtivät ajautua monenlaiseen kommellukseen, joissa elokuva rikkoo vekkulisti genrerajoja. Mukana on villiä toimintaa, lähes psykedeelistä seksitrippiä, musikaalinumeroa ja muuta veikeää. Jos nyt ihan naurut eivät irtoa katsojasta, niin ainakin elokuva nostaa jatkuvasti hymyä huulille.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Adam McKay, joka oli myös käsikirjoittanut leffan Ferrellin kanssa. Saturday Night Livesta elokuvien pariin siirtynyt McKay teki tässä ohjausdebyyttinsä ja on tämän jälkeen tehnyt muitakin pöljäkomedioita, kuten Katastrofikytät (The Other Guys - 2010), sekä vielä voimakkaammin yhteiskuntasatiiriin kallistuvia leffoja, kuten kiistellyn parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaan, Don't Look Upin (2021). McKayn rakentama ilmapiiri on mukavan kepeä, vaikka hän käsittelee vakaviakin aiheita. Leffa on myös kelvollisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu. Lavasteilla, asuilla ja maskeerauksilla on herätelty tarpeeksi hyvin 1970-lukua takaisin henkiin. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Alex Wurmanin säveltämistä musiikeista ei jää nuottiakaan mieleen.
Lopputekstien aikana nähdään vielä pieleen menneitä otoksia ja lopputekstien jälkeen on luvassa kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Anchorman: The Legend of Ron Burgundy, 2004, DreamWorks Pictures, Apatow Productions, Herzog-Cowen Entertainment
Pääosissa: Ben Stiller, Kristen Wiig, Adam Scott, Kathryn Hahn, Shirley MacLaine, Patton Oswalt, Adrian Martinez, Ólafur Darri Ólafsson ja Sean Penn
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12
The Secret Life of Walter Mitty, eli suomalaisittain Walter Mittyn ihmeellinen elämä perustuu James Thurberin samannimiseen novelliin vuodelta 1939. Tarinan pohjalta oli jo vuonna 1947 tehty elokuva Hurjimus (The Secret Life of Walter Mitty), jonka tuottajan, Samuel Goldwynin poika, Samuel Goldwyn Jr. ryhtyi 1990-luvulla suunnittelemaan Jim Carreyn tähdittämää uudelleenfilmatisointia. Walt Disney Pictures kiinnostui projektista, mutta Goldwyn päätti viedä ideansa New Line Cinemalle. Alun perin Ron Howardin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta kun projekti ei edennyt, hän jätti elokuvan ja hänen tilalle otettiin Chuck Russell. Goldwyn kuitenkin koki, että New Line Cinema alkoi rikkoa heidän sopimustaan, yrittäen puskea Goldwyniä pois tuotannosta ja vei asian oikeuteen. New Line Cinema palautti oikeudet Goldwynille, joka vei projektin Paramount Picturesille ja sitä kautta DreamWorksille, jossa Steven Spielberg innostui ajatuksesta ohjata elokuvan. Spielbergkin tosin jätti leffan tehdäkseen Maailmojen sodan (War of the Worlds - 2005) ja uudeksi ohjaajaksi pohdittiin Mark Watersia ja Gore Verbinskiä. Kun Carrey jätti projektin, päärooliin kaavailtiin Owen Wilsonia, Mike Myersiä ja Sacha Baron Cohenia, ennen kuin Ben Stiller nappasi roolin itselleen. Stiller päätti myös ohjata elokuvan ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 2012. Lopulta Walter Mittyn ihmeellinen elämä sai maailmanensi-iltansa New York Film Festivalilla 5. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, mutta sai kriitikoilta ristiriitaista palautetta. Itse katsoin leffan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. Kun huomasin Walter Mittyn ihmeellisen elämän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella elokuvan.
Tylsää elämää Life-lehden valokuvien negatiivivastaavana viettävä Walter Mitty päätyy jatkuvasti haaveilemaan seikkailullisemmasta ja vauhdikkaammasta elämästä. Kun Life päättää siirtyä verkkolehdeksi, Walter Mittyn täytyy lähteä todelliseen seikkailuun, saadakseen lehden viimeiseen fyysiseen numeroon huikeimman kansikuvaotoksen ikinä.
Lähes parikymmentävuotisen tuotantohelvetin jälkeen Walter Mittyn ihmeellisen elämän ohjaksiin tarttui lopulta pysyvästi Ben Stiller, joka otti haltuunsa myös vastuun nimikkoroolin, eli Walter Mittyn esittämisestä. Walter ei ole mitenkään erityisen kiinnostava tapaus. Hän on päällisin puolin aika tylsä tyyppi, joka ei tee oikein mitään elämällään, muuta kuin käy töissä Life-sanomalehdellä. Walter pakenee tylsää elämäänsä omaan mielikuvitusmaailmaansa, jossa hän näkee itsensä muiden ihailunkohteena, itsevarmana ja seikkailullisena sankarina. Kun Life päättää siirtyä sataprosenttisesti internetiin ja lakkauttaa painettavan sanomalehtensä, Walterin täytyy löytää itsestään oikea seikkailija, saadakseen viimeisen painettavan numeron kanteen täydellisen otoksen. Stiller tulkitsee hahmoaan oivallisesti, Walterin löytäessä pitkin elokuvaa uusia puolia itsestään. Haaveilukohtauksissa hän pääsee myös näyttämään leikkisämpää puolta.
Elokuvassa nähdään myös Kathryn Hahn Walterin siskona Odessana ja Shirley MacLaine heidän äitinään Ednana, Kristen Wiig Walterin työkaverina ja ihastuksenkohteena Cherylinä, Adam Scott Lifen uutta siirtymävaihetta valvovana Tedinä, Patton Oswalt nettideittailusivun asiakaspalvelijana Toddina, sekä Sean Penn maailmankuuluna valokuvaajana Sean O'Connellina, jota Walter lähtee etsimään toiselle puolelle maailmaa. Sivunäyttelijät toimivat ihan hyvin osissaan, vaikka jäävätkin aika yksiulotteisiksi tyypeiksi. Wiigin hahmo jää hieman tylsäksi ja Scottin on tarkoitus olla pelkkä inhottava mulkero.
Walter Mittyn ihmeellinen elämä ei vielä toisella katselukerrallakaan tehnyt minuun vaikutusta, vaikka pidin siitä nyt hieman enemmän kuin viimeksi. Isoin ongelmani leffan kanssa on yhä se, ettei Walter Mittyn ns. ihmeellinen elämä tunnu kovin... noh, ihmeelliseltä - ei edes silloin, kun hän päätyy seikkailuun, mihin kuuluu hain kanssa uimista ja purkautuvalta tulivuorelta pakenemista. Kaikista villeimmät tilanteet tapahtuvatkin Walterin mielen sisällä, miehen jäädessä haaveilemaan junapysäkillä, työpaikalla ja milloin missäkin. Välillä tuntuukin, että budjetti loppui kesken tai Steve Conradilta loppui puhti käsikirjoitusta työstäessään. Leffaan olisi varmasti saanut vielä hurjempia tapahtumaketjuja, Walterin seuratessa valokuvaaja O'Connellia maailmalla. Tällaisenaan homma tuntuu todella rajoittuneelta ja pitkän tuotantohelvetin jälkeen ei voi kuin pohtia, että eikö aiheesta tämän parempaa filmiä saatu?
Elokuvasta löytyy oivallisia teemoja esimerkiksi arjesta irti päästämisen tärkeydestä ja seikkailullisen vapauden tunteen huumasta, sekä siitä, että haaveilun sijaan pitäisi vain antaa palaa ja painaa menemään. Mutta kun leffa ei itse anna palaa ja paina menemään niin täysillä kuin voisi toivoa, homma jää aika vaisuksi. Elokuva on myös turhan pitkä ja sitä voisi hyvin tiivistää etenkin alkupäästä, jotta varsinainen seikkailu lähtisi nopeammin käyntiin. Heikkouksineenkin Walter Mittyn ihmeellinen elämä on silti ihan kelpo filmi. Vaikkei se mene niin pitkälle kuin itse ainakin toivoisin, löytyy siitä omat hyvät hetkensä. Elokuvan henki on myös miellyttävä ja aika sympaattinenkin, ja tarinaan uppoutuu tarpeeksi passelisti.
Näyttelemisen lisäksi Stiller hoitaa myös ohjaajan hommat oivallisesti ja hänen ongelmakseen koituu lähinnä Conradin paikoitellen ponneton ja tapahtumaköyhähkö käsikirjoitus. Hetkittäin kummatkin hoitavat tonttinsa erityisen hyvin, mutta kokonaisuus jää laihaksi. Elokuva on kuitenkin kuvattu todella mainiosti ja leikkaus on usein ihailtavan sulavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat hyvin, mutta erikoistehosteet näyttävät halvoilta. Kun kyse on Walterin haaveiluista, heikot digiefektit voi katsoa osittain sormien läpi, koska kyseessä on pelkkä mielikuvituksen tuote, mutta todellisuudessa tapahtuvissa kohtauksissa huonosti ikääntyneet tehosteet pistävät ikävästi silmään. Äänimaailma on oivasti työstetty ja Theodore Shapiron, Jose Gonzalezin ja Rogue Waven säveltämät musiikit tuovat kelvollisen lisänsä tunnelmaan, joskin leffan päätteeksi katsojalle jää lähinnä mieleen elokuvassa hyödynnetty David Bowien klassikkobiisi Space Oddity.
Yhteenveto:Walter Mittyn ihmeellinen elämä ei ole elokuvana erityisen ihmeellinen, lähinnä vain kelvollinen. Elokuvan seikkailu ei koskaan lähde niin hyvin lentoon kuin voisi toivoa, vaan homma jää harmillisesti hieman vaisuksi. Walterin kuvittelemat jutut ovat mielikuvituksellisempia ja niiden jälkeen aito seikkailu tuntuukin hieman siltä, että budjetti olisi loppunut kesken. Elokuva tarjoaa kuitenkin silloin tällöin hyviä hetkiä ja passelia seikkailun tuntua. Se on ajoittain hilpeä, toisinaan taas jopa hieman jännittävä. Teemat esimerkiksi arjesta irti päästämisestä ovat hyviä ja leffan aikana sitä tuleekin ajateltua, että voisipa vain joskus itse hypätä seikkailun pyörteisiin Walterin tavoin. Ben Stiller suoriutuu hyvin niin ohjaajana kuin päänäyttelijänäkin. Steve Conradin käsikirjoitus jää ajoittain hieman latteaksi ja leffan erikoistehosteiden parhaat päivät ovat jo takanapäin. Walter Mittyn ihmeellinen elämä sopii tarpeeksi hyvin kerran katsottavaksi seikkailuelokuvaksi, mutta mitään aidosti ihmeellistä siltä on turha odottaa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Secret Life of Walter Mitty, 2013, Twentieth Century Fox, TSG Entertainment, Samuel Goldwyn Films, Red Hour Films, New Line Cinema, Big Screen Productions, Down Productions, Ingenious Media
Pääosissa: Jason Sudeikis, Jennifer Aniston, Will Poulter, Emma Roberts, Ed Helms, Nick Offerman, Kathryn Hahn, Molly Quinn, Tomer Sisley, Matthew Willig, Luis Guzmán ja Thomas Lennon
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12
We're the Millers, eli suomalaisittain Millerit on Jason Sudeikisin ja Jennifer Anistonin tähdittämä komediaelokuva. Elokuvan suunnittelu alkoi jo vuonna 2002 ja aluksi sen pääosiin kaavailtiin Steve Buscemia ja Will Arnettia. Projekti jumitti kuitenkin usean vuoden paikoillaan, kunnes 2010-luvun alussa sen työstäminen lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2012 ja lopulta Millerit sai maailmanensi-iltansa 3. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen hitti ja voitti nousevan tähden BAFTA-palkinnon. Itse näin Millerit ensimmäistä kertaa vasta vuotta myöhemmin, kun katsoimme sen keväällä koulussa. Pidin elokuvasta ja olenkin nähnyt sen kertaalleen uudestaan. Kun huomasin Millereiden täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen.
Huumediileri David Clarkin joutuessa ryöstetyksi, hän jää velkaa pomolleen Brad Gurdlingerille. Maksaakseen velkansa Davidin täytyy salakuljettaa Meksikosta suuri marihuanalasti Yhdysvaltoihin. David uskoo yksinään jäävänsä kiinni, joten hän päättää ottaa mukaansa stripparin, nolon pojan ja kodittoman tytön esittämään hänen perhettään ja vähentämään rajavartijoiden epäilyksiä.
Jason Sudeikis näyttelee David Clarkia, pienen luokan huumediileriä, joka joutuu ongelmiin, kun hänen rahansa ja marihuanavarastonsa ryöstetään. Tästä hänen pomonsa Brad Gurdlinger (Ed Helms) suuttuu ja David voi korvata velkansa vain salakuljettamalla ison kasan huumeita Meksikosta Bradille. Sudeikis on hauska roolissaan, erityisesti kun David saa neronleimauksen, että hän vaikuttaisi vähemmän epäilyttävältä, jos hän onnistuisi esittämään perheisää lomamatkalla. Tähän huijaukseen hän tarvitsee naapurinsa, strippari Rosen (Jennifer Aniston), nolon teinipoika Kennyn (Will Poulter) ja kodittoman teinityttö Caseyn (Emma Roberts) esittämään hänen vaimoaan ja lapsiaan, eli Millerin perhettä. Nelikko on erittäin lystikäs ja heidän rikolliselle matkalleen hyppää mielellään mukaan. Hahmot tulevat kehnosti toimeen keskenään, mutta heidän on pakko pitää kulissia kaiken aikaa yllä. Aniston ja Roberts ovat mainioita osissaan, mutta kenties parhaat naurut tarjoaa kiusallista Kennyä tulkitseva Poulter, joka istuu täydellisesti rooliinsa.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Tomer Sisley meksikolaisena huumeparonina ja Matthew Willig tämän korstokätyrinä, sekä Nick Offerman, Kathryn Hahn ja Molly Quinn innokkaana Fitzgeraldin perheenä, johon "Millerit" joutuvat tutustumaan matkansa varrella. Sisley ja Willig hoitavat pahisosastoa pätevästi, kun taas Offerman, Hahn ja Quinn muodostavat hilpeän periamerikkalaisen perheen, joka tuo omanlaisiaan vaikeuksia päänelikon salakuljetusoperaatioon.
Kymmenen vuotta ja muutama katselukerta myöhemmin Millerit jaksaa yhä naurattaa. Kyseessä on varsin mainio ja erittäin lystikäs komedia, jonka vahvuutena toimii sen neljä päähenkilöä. Davidin, Rosen, Kennyn ja Caseyn yritystä esittää lomailevaa perhettä on hauska katsoa ja matkan aikana hahmoja onnistutaan syventämään niin ryhmänä kuin yksilöinä. Kaikki neljä saavat hetkensä parrasvaloissa ja itse kullekin ehtii sattua ja tapahtua kaikenlaista ennen kuin lopputekstit rullaavat. Komedia syntyy hahmojen osuvasta naljailusta, sekä muutamista todella lystikkäistä fyysisistä kohelluksista ja noloista tilanteista.
Oivallisen huumoriosaston lisäksi myös elokuvan tarina pitää hyvin mukanaan, vaikka kesto lähenteleekin kahta tuntia, mikä voi herkästi koitua komedioiden kohtaloksi. Salakuljetusoperaatiosta löytyy ihan hyvää jännitettä, sillä erilaisia takaiskuja ja vaikeuksia tuntuu olevan joka mutkan takana. On poliiseja, rajavartiotyöntekijöitä, utelevia lomamatkalaisia, jahtaavia huumeparoneita, myrkyllisiä hämähäkkejä ja ties mitä. Samalla katsojan moraali pistetään ovelasti koetukselle. Miksi ihmeessä katsoja haluaa "Millereiden" onnistuvan hommassaan ja salakuljettavan kilokaupalla marihuanaa, edistäen yhtä maailmaa eniten piinaavimmista rikoksista? Hahmot vain ovat niin mainioita, että heidän haluaa pääsevän pälkähästä.
Leffan ohjauksesta vastaa esimerkiksi Dodgeball - boltsit pelissä -komedian (Dodgeball: A True Underdog Story - 2004) tekijä Rawson Marshall Thurber. Thurberin työ Millereiden parissa on oikein lystikästä ja hän saa kaikki onnistuneesti heittäytymään osiensa vietäväksi. Bob Fisherin, Steve Faberin, Sean Andersin ja John Morrisin kynäilemä käsikirjoitus on myös toimiva, sisältäen hyvän tarinan ja paljon hauskoja vitsejä. Elokuva on teknisestikin sujuvasti tehty. Kuvaus on taidokasta, joskin mitään erityisiä kamerakikkailuja ei ole luvassa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivallisesti toteutetut ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Theodore Shapiron ja Ludwig Göranssonin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla, mutta eivät jää millään lailla mieleen.
Elokuvasta on olemassa lähes kymmenen minuuttia pidempi versio. Siinä esimerkiksi lentokenttäkohtaus ja leirinuotiokohtaus Fitzgeraldien kanssa ovat pidempiä, minkä lisäksi mukana on ylimääräinen puhelu Davidin ja Bradin välillä. Lopputekstien aikana nähtävissä mokaotoksissa on myös muutama pätkä lisää.
Yhteenveto:Millerit on erittäin hauska komediaelokuva, jonka tarina vie onnistuneesti mukanaan. Premissi on veikeä ja siitä lähtee käyntiin todella lystikäs tapahtumaketju täynnä monenlaista kommellusta ja vaaraa, ja parin tunnin kesto on vauhdilla ohi. Käsikirjoittajat keksivät kaikenlaista päänelikon päiden menoksi ja saavat katsojat tykästymään tähän kummalliseen "perheeseen". Katsojien moraalia haastetaan sopivasti, sillä miksi ihmeessä sitä haluaisi olla huumesalakuljettajien puolella? Silti heidän selviytymisen puolesta jännittää loppuun saakka. Jason Sudeikis, Jennifer Aniston, Will Poulter ja Emma Roberts ovat erittäin lystikkäät rooleissaan Millereinä ja sivunäyttelijätkin tekevät mainiota työtä. Millerit on oikein mainio komedialeffa, joka jaksaa naurattaa vielä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen ja suosittelenkin sitä lämpimästi 2000-luvun jenkkikomedioista tykkääville.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
We're the Millers, 2013, New Line Cinema, Newman/Tooley Films, Slap Happy Productions, Heyday Films, BenderSpink, Vincent Newman Entertainment
Pääosissa: Daniel Craig, Edward Norton, Janelle Monáe, Kathryn Hahn, Leslie Odom Jr., Kate Hudson, Dave Bautista, Jessica Henwick, Madelyn Cline, Noah Segan, Jackie Hoffman, Dallas Roberts, Ethan Hawke ja Hugh Grant
Genre: rikos, mysteeri, jännitys
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 16
Rian Johnsonin ohjaama ja Daniel Craigin tähdittämä murhamysteeri Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä(Knives Out - 2019) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuitenkin koronaviruspandemian alkaessa keväällä 2020 ja elokuvateattereiden sulkeutuessa, tekijät kokivat, että leffa olisi fiksumpi julkaista suoratoistopalvelussa perinteisen teatterikierroksen sijaan. Netflix, Amazon ja Apple kisasivat kiivaasti elokuvan oikeuksista, mutta lopulta homman voitti Netflix korkeimman tarjouksen myötä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja lopulta nimen Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri saanut elokuva julkaistiin Netflixissä jouluaatonaattona. Itse pidin todella paljon ensimmäisestä Veitset esiin -elokuvasta ja odotinkin positiivisin mielin sen jatko-osaa. Minua harmitti, että elokuva päätettiin pistää suoraan striimipalveluun, sillä olisin ehdottomasti halunnut nähdä sen leffateatterissa, mutta päätin silti tietty katsoa Glass Onion: Veitset esiin -mysteerin heti sen julkaisupäivänä.
Yksityisetsivä Benoit Blanc päätyy tutkimaan uutta murhaa, saatuaan salaperäisen kutsun teknologiayhtiö Alphan johtajan saarelle Kreikkaan.
Daniel Craig palaa rooliinsa vekkulimaisesti puhuvaksi yksityisetsivä Benoit Blanciksi ja jatkaa ykkösleffasta tutuksi tulleella ilahduttavalla tyylillään. Poistuttuaan James Bond -elokuvasarjasta (1962-), Craig tarvitsee uuden hittiroolin esitettäväkseen ja Benoit Blanc vaikuttaisi olevan herralle mitä mieluisin valinta. Craig on niin lupsakka roolissaan, että hänen hahmonsa tutkimuksiin uppoutuu toistamiseen aivan täysin. Yksityisetsivä pääsee vielä viime kertaa paremmin esille ja hahmon taustoja ja omaa elämää avataan enemmän.
Craigia lukuun ottamatta näyttelijäkaarti on pistetty kokonaan uusiksi. Edward Norton näyttelee Miles Bronia, ökyrikasta teknologiayhtiö Alphan johtajaa, joka kutsuu Blancin lisäksi vanhoja ystäviään kreikkalaissaarelleen viikonlopun viettoon. Mukana ovat Kathryn Hahnin näyttelemä kuvernööri Claire, Leslie Odom Jr:n esittämä tutkija Toussaint, Kate Hudsonin esittämä muotisuunnittelija Birdie ja hänen assistenttinsa Peg (Jessica Henwick), Dave Bautistan näyttelemä nettiaktivisti Duke ja hänen tyttöystävä Whiskey (Madelyn Cline), sekä Janelle Monáen näyttelemä Milesin entinen yhteistyökumppani ja Alpha-yhtiön toinen perustaja Andi. Hahmoista avautuu puolia elokuvan edetessä ja murhamysteerin käynnistyessä. Näyttelijät suoriutuvat kaikki mainiosti osistaan ja erityisesti Norton ja Monáe istuvat hyvin rooleihinsa omahyväiseksi CEO:ksi ja tämän vanhoille teoille katkeroituneeksi naiseksi.
Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä oli erittäin piristävä ja nokkela tapaus hieman ummehtuneessa murhamysteerigenressä. Jäinkin mielenkiinnolla odottamaan, pystyisivätkö ohjaaja-käsikirjoittaja Rian Johnson ja päätähti Daniel Craig toistamaan ihmeensä. Noh, joo ja ei. Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri on erittäin mainio uusi murhatutkimus, jonka pariin niin Benoit Blanc kuin katsojatkin uppoutuvat täysillä, mutta ihan ykkösosan oveluuksiin asti ei ylletä. Se, mistä pidin elokuvassa erityisen paljon, on, ettei Johnson lähtenyt tekemään samaa elokuvaa uudestaan. Vaikka mukana onkin joitain samanlaisia juttuja kuin ensimmäisessä Veitset esiin -leffassa, on Johnson selvästi halunnut ottaa eroa siihen ja pohtinut uudenlaista lähestymistapaa, kuinka voisi kirjoittaa Benoit Blancin ympärille uuden mysteerin. Siinä, missä ensimmäinen elokuva piti sisällään hyvin tavanomaisia ja vanhanaikaisia murhamysteeriaspekteja aina hulppeasta kartanosta lähtien, Glass Onionista on tehty modernimman tuntuinen.
Vaikkei jatko-osa olekaan ihan edeltäjänsä veroinen oveluudessaan, Johnson on silti saanut rakennettua nokkelan tapauksen, jonka avautuminen saa innostuneen katsojan myhäilemään tyytyväisenä. Kertomus vie niin hyvin mennessään, että vajaa kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Johnson johdattelee katsojaa sopivasti harhaan ja paljastaa vähän väliä puolitotuuksia, jotka täydentyvät myöhemmässä vaiheessa. Hän hyödyntää pätevästi takaumia mysteerin avaamiseksi ja palaa näyttämään kohtauksia joko pidennettyinä tai eri vinkkeleistä, jolloin kohtausten merkitys muuttuu täysin. Johnson myös asettaa selviä johtolankoja täysin näkyville, viitaten hyvin elokuvan nimeen. Elokuvasta löytyy kyllä konkreettinen lasisipuli, mutta kuten Blanc toteaa, lasisipulia on turha lähteä kuorimaan, koska käytetyn materiaalin takia katsoja voi nähdä suoraan sipulin sisälle - jos siis osaa ja ymmärtää katsoa. Loppuhuipennus on pienoinen pettymys tehokkaan rakentelun jälkeen, mutta silti varsin tyydyttävä finaali tarinalle.
Kekseliään tarinankuljetuksen lisäksi Johnsonin käsikirjoitus sisältää myös paljon hyvää ja hilpeää dialogia. Koin erikoiseksi ratkaisuksi, että elokuvaan on sisällytetty koronaviruspandemia mukaan ja varsinkin leffan alkupäässä hahmot nähdään maskit naamoillaan. Ohjaajana Johnson onnistuu hyvin tunnelman luomisessa. Ajoittain Glass Onion on kepeä ja veijarimainen, toisinaan taas sopivan jännittävä. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on toimiva. Se on visuaalisesti tyylikäs kameratyöskentelyä ja valaistusta myöten, joskin muutamat erikoistehosteet pistävät silmään digitaalisuudessaan. Leikkaus on sulavaa ja pitää pitkää leffaa reippaana. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pätevästi työstetty. Rianin serkku Nathan Johnson vastaa tälläkin kertaa musiikeista ja vaikkei hän saakaan aikaiseksi yhtä hyviä melodiallisia maalailuja kuin viimeksi, hän tehostaa hyvin tunnelmaa.
Yhteenveto:Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri on mainio uusi murhamysteeri Rian Johnsonilta, vaikka hän ei onnistukaan toistamaan ensimmäisen elokuvan nerokkuutta. Johnsonin käsikirjoitus on silti varsin kekseliäs ja näppärä. Hän pyörittelee kertomusta ovelasti ja yrittää kivasti johdattaa harhaan. Kertomuksen rakenne on veikeä ja on hyvä veto tarjota katsojalle aluksi puolitotuuksia ja täyttää ne kokonaisiksi myöhemmin. Samoja kohtauksia nähdään uusista vinkkeleistä ja pidennettyinä, jolloin niiden merkitykset muuttuvat. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla ja vaikka loppuhuipennus tuottaakin pienoisen pettymyksen, on kokonaisuus silti oikein oivallinen. Näyttelijät ovat hyvässä vedossa leffassa. Daniel Craig on toistamiseen mahtava yksityisetsivä Benoit Blancina, jonka seikkailuja haluaisi nähdä mielellään lisääkin. Kolmas Veitset esiin -elokuva on jo suunnitteilla ja toivon, että sen pariin päästäisiin jo parin vuoden päästä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Glass Onion: A Knives Out Mystery, 2022, Lionsgate, T-Street
Pääosissa: Brian Hull, Andy Samberg, Selena Gomez, Jim Gaffigan, Kathryn Hahn, Steve Buscemi, David Spade, Keegan-Michael Key, Brad Abrell, Molly Shannon, Fran Dresher ja Asher Blinkoff
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7
Todd Durhamin kirjaan perustuva animaatioelokuva Hotel Transylvania (2012) oli menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Hotel Transylvania 2 (2015) ja Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla (Hotel Transylvania 3: Summer Vacation - 2018) olivat kummatkin edeltäjäänsä isompia hittejä, joten neljännen elokuvan suunnittelu lähti pian liikkeelle. Genndy Tartakovsky ei kuitenkaan halunnut jatkaa enää ohjaajana, eikä myöskään päätähti Adam Sandler halunnut palata rooliinsa kreivi Draculana. Elokuvaa tehtiin pääasiassa etänä koronarajoitusten takia. Sen piti saada ensi-iltansa lokakuussa 2021, mutta koronapandemian takia leffa päätettiin siirtää suoraan Amazon Prime Video -suoratoistopalvelun valikoimaan. Nyt Hotel Transylvania 4: Monsterimania on vihdoin julkaistu ja omat odotukseni elokuvaa kohtaan olivat varsin alhaiset. En ole erityisemmin pitänyt yhdestäkään Hotel Transylvania -elokuvasta ja varsinkin kolmas osa oli mielestäni todella heikko. Odotuksiani ei yhtään nostanut Tartakovskyn luopuminen ohjaajan hommista, Adam Sandlerin poistuminen koko projektista, eikä se, että elokuva päätettiin dumpata suoraan nettikatseluun. Siitä huolimatta katsoin Hotel Transylvania 4: Monsterimanian heti sen julkaisupäivänä.
Professori Van Helsingin kummallinen keksintö muuttaa kreivi Draculan ja hänen hirviökaverinsa ihmisiksi ja Johnnyn hirviöksi. Draculan ja Johnnyn täytyy lähteä etsimään harvinaista jalokiveä, jolla heidät voisi muuttaa takaisin omiksi itsekseen.
Tutut hirviöhahmot aiemmista Hotel Transylvania -elokuvista tekevät paluun, mutta eivät täysin samalla näyttelijäkaartilla. Yhä tietämättömistä syistä Adam Sandler päätti jättää elokuvasarjan ja hänen sijaan kreivi Draculana kuullaan YouTubeen imitaatioita tekevä Brian Hull, joka yrittää kovasti matkia Sandlerin omalaatuista puhe- ja esiintymistyyliä. Sandlerin leffoja paljon nähneenä on selvää, ettei kyseessä ole herra itse, vaikka Hullin imitaatio onkin hyvä. Sandlerin lisäksi myös hänen kaverinsa Kevin James jätti leffasarjan ja niinpä Frankensteinin hirviönä kuullaan tällä kertaa Brad Abrell. Selena Gomez ja Andy Samberg palaavat rooleihinsa Draculan tyttärenä Mavisina ja tämän miehenä Johnnynä, Steve Buscemi, David Spade ja Keegan-Michael Key kuullaan jälleen kerran ihmissusi Waynenä, näkymätön mies Griffininä ja muumio Murrayna, ja kolmosleffassa esitellyt Kathryn Hahn ja Jim Gaffigan esiintyvät toistamiseen Ericka Van Helsinginä ja tämän isänä professori Van Helsinginä, jonka keksinnön aiheuttama tapahtumaketju muodostaa uuden seikkailun monstereiden päänmenoksi. Hahmot pysyvät aika lailla täysin samanlaisina kuin heidät on totuttu näkemään ja ylienerginen Johnny jatkaa ärsyttämistäni. Mavisin osaksi jää taas kerran pudistella päätään ja yrittää hoitaa asiat miesten toilaillessa.
Kuten alussa kerroin, olin etukäteen hyvin skeptinen Hotel Transylvania 4: Monsterimaniaa kohtaan kolmososan heikkouden, ohjaajavaihdoksen, päänäyttelijän poistumisen ja suoratoistopalveluun siirron vuoksi, ja näin ennakkoon lähinnä epätoivoisen rahastusyrityksen. Iloiseksi yllätyksekseni elokuva osoittautuikin odottamaani paremmaksi. Ei kyseessä mikään kovin kummoinen teos ole ja siitä löytyy selvät ongelmansa, kuten aiemmistakin osista. Filmi on täynnä vauhdikasta koheltamista, joka alkaa väsyttämään jo ennen puoltaväliä (onneksi elokuvalla on kestoa vain vajaa puolitoista tuntia). Vähän väliä tykittelevä sekoilu ja meteli tuntuvat ala-arvoisilta yrityksiltä pitää lasten keskittymiskykyä yllä, mutta kenties kohdeyleisölle sopii juurikin tällainen härdelli.
Tarinaltaan elokuva on kuitenkin paria edellistä, jopa hieman tarinatonta leffaa vahvempi. Idea siitä, että monsterit muuttuvat ihmisiksi ja porukan ainoa ihminen muuttuu hirviöksi, on mielenkiintoinen ja siitä saadaan aikaiseksi ihan menevä seikkailu, kun hahmot etsivät keinoa palauttaa asiat normaaliksi. Reissullaan kreivi Dracula joutuu (tai pääsee, miten sen ottaa) kokemaan ihmisyyden puolet, kun taas Johnny joutuu huomaamaan, ettei hirviönä olo olekaan ihan sellaista riemua kuin hän oli haaveillut. Sekoilun seasta löytyy muutamia aidosti hauskojakin vitsejä ja sketsejä. Loppuhuipennus ei onneksi ole mikään kiusallinen musiikki-tanssimatsi ja elokuva pitää keskinkertaisen tasonsa onnistuneesti finaaliin asti.
Visuaalisesti Hotel Transylvania 4: Monsterimania on samanlaista väritykittelyä kuin aiemmatkin osat. Hahmot liikkuvat veikeästi kuin olisivat sulaa vahaa, jota muovailla miten tahansa. Hahmoja ja muita asioita heitellään ympäri ruutua vauhdikkaasti ja välillä leffaa on jopa hieman epämukavaa katsoa. Äänimaailma vain pahentaa tykittelyä ja elokuvaan kaipaisi mukaan rauhallisempia suvantohetkiä. Pelkästään käsikirjoittajan hommiin jääneen Genndy Tartakovskyn teksti on parempi kuin parissa aiemmassa leffassa. Hänet ohjaajina korvaava ensikertalaiskaksikko Jennifer Kluska ja Derek Drymon tekevät kelpo työtä kopioidessaan Tartakovskylle ominaista villiä tyyliä. On tosin harmi, että aiemmalla ohjaajalla ja päätähdellä on niin omalaatuiset tyylit, että korvaajat eivät voi muuta kuin kopioida heitä parhaansa mukaan.
Yhteenveto:Hotel Transylvania 4: Monsterimania on yllättäen paria aiempaa hirviöhassuttelua parempi elokuva, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi koko perheen animaatioksi. Elokuvan juoni on kyllä kekseliäs ja siitä seuraava seikkailu on ihan menevä, sisältäen muutaman hyvän vitsinkin, vaikka välillä ylienerginen kohellus käy hermoille. Hahmoja viskotaan ympäri kuvaa siihen tahtiin äänimaailman pauhatessa taustalla, että ei ihme, jos leffan haluaa pistää jossain kohtaa hetkeksi pauselle. Animointi on leffasarjalle tyypillisesti villiä ja uusi ohjaajakaksikko yrittää parhaansa mukaan kopioida Genndy Tartakovskyn tyyliä. Brian Hull tekee parhaansa Adam Sandlerin imitaattorina, mutta silti kreivi Draculasta kuulee, että näyttelijä on vaihtunut. Johnny pysyy rasittavana hahmona, vaikka hänestä keksitäänkin uusia puolia leffan loppupäässä. Tekijät ovat ilmoittaneet Hotel Transylvania 4: Monsterimanian jäävän elokuvasarjan viimeiseksi osaksi ja vaikka tämä oli mielestäni parannus pariin aiempaan leffaan verrattuna, en silti kaipaa näitä hirviösekoiluja enempää.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hotel Transylvania: Transformania, 2022, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Media Rights Capital
Ohjaus: Bob Persichetti, Peter Ramsey ja Rodney Rothman Pääosissa: Shameik Moore, Jake Johnson, Hailee Steinfeld, Brian Tyree Henry, Liev Schreiber, Mahershala Ali, Nicolas Cage, Kathryn Hahn, John Mulaney, Lily Tomlin, Kimiko Glenn, Zoë Kravitz, Luna Lauren Velez, Chris Pine, Oscar Isaac ja Stan Lee Genre: animaatio, seikkailu, toiminta Kesto: 1 tunti 57 minuuttia Ikäraja: 12
Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Hämähäkkimies on yksi kaikkien aikojen suosituimmista sankarihahmoista ja hänestä onkin tehty useita filmatisointeja. Nicholas Hammond esitti sankaria kolmessa pienen luokan rainassa Spider-Man (1977), Spider-Man Strikes Back (1978) ja Spider-Man: The Dragon's Challenge (1981). Tobey Maguire taas tähditti Sam Raimin Spider-Man - Hämähäkkimies -trilogiaa (2002-2007) ja Andrew Garfield nähtiin nimikkoroolissa The Amazing Spider-Manissa (2012) ja sen jatko-osassa (2014). 2016 hahmo liitettiin mukaan Marvelin elokuvauniversumiin ja Hämähäkkimies on esiintynyt Tom Hollandin esittämänä leffoissa Captain America: Civil War (2016), Spider-Man: Homecoming (2017) ja Avengers: Infinity War (2018). Ottaen huomioon, että hahmosta on aloitettu tämän vuosituhannen aikana jo kolme elokuvasarjaa, en voi olla ainoa, joka ajatteli "joko taas", kun Sony-yhtiö ilmoitti tekevänsä animaatioleffan hahmosta. Ilahduin, kun kuulin, että kyseessä ei olisikaan alkuperäisestä Hämähäkkimiehestä, eli Peter Parkerista kertova filmi, vaan leffa esittelisi valkokankaille toisen Hämishahmon, Miles Moralesin. Mielenkiintoni kuitenkin katosi taas, kun näin ensimmäisen trailerin elokuvasta, enkä pitänyt siitä lainkaan. Olenkin vuoden aikana unohtanut leffan ilmestymisen useaan otteeseen, kunnes se herätti mielenkiintoni jälleen lokakuussa, kun siitä nähtiin pätkä Venomin (2018) lopputekstien jälkeen. Todellisen huomioni elokuva sai vasta, kun sen arvosteluja alkoi ilmestyä ja ne kaikki ylistivät sitä maasta taivaisiin. Filmi oli jopa yli viikon sadassa prosentissa Rotten Tomatoes -sivulla! Aloin innostua leffasta ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan sen Finnkinon uuteen IMAX-saliin yhdessä tuttuni kanssa, joka tekee elokuva-arvosteluja YouTubeen kanavalle IlyaTheKid. Hän on myös tehnyt hyvin kiinnostavan lyhytleffan "The Calling" - suosittelen käymään tsekkaamassa!
Nuori Miles Morales päätyy seikkailuun, kun häntä puree radioaktiivinen hämähäkki ja hän saa Hämähäkkimiehen voimat. Samaan aikaan rikollispomo Kingpin aktivoi laitteen, jolla hän avaa aukon ulottuvuuksien välille, jolloin Milesin maailmaan alkaa ilmestyä hämähäkkisankareita muista ulottuvuuksista.
Tällä kertaa Hämähäkkimiehenä nähdäänkin Miles Morales, jonka äänenä kuullaan rap-artisti Shameik Moore. Miles teki ensiesiintymisensä sarjakuvissa vuonna 2011 ja siitä lähtien fanit ovat halunneet nähdä hänet myös valkokankailla. Hahmosta on onnistuttu tekemään todella kiehtova ja vaikka hänestä löytyy samankaltaisuuksia alkuperäisen Hämähäkkimiehen, Peter Parkerin kanssa, on hahmo tarpeeksi erilainen, jotta hänen matkansa sankariksi tuntuu tuoreelta. Miles on nuori ja älykäs poika, joka kärsii perheensä aiheuttamista paineista pärjätä koulussa, kun hän itse haluaisi päästää luovuutensa valloilleen. Uusiin voimiinsa Miles ei tutustu yhtä innokkaasti kuin Parker, vaan leffan aikana hän yrittää löytää itsestään, haluaako hän olla sankari vai palata tavalliseen elämäänsä. Hahmosta alkaa välittämään yllättävänkin paljon leffan aikana, jolloin hänen tarinansa todella liikuttaa. Miles ei kuitenkaan ole elokuvan ainoa Hämähäkkimies, ehei. Hänen lisäksi mukana on parikin eri Peter Parkeria, joista toinen (Chris Pine) on nuori aikuinen ja se perinteisin sankarillinen Hämis, mikä on totuttu näkemään leffoissa ja toinen (Jake Johnson) on lähes nelikymppinen, hieman lihavampi ja laiskempi Hämähäkkimies, jota ei sankarin hommat enää samalla lailla kiinnosta. Etenkin jälkimmäinen on erittäin mielenkiintoinen ja moniulotteinen tapaus, ja hänelle on onnistuttu luomaan oma juonikuvionsa, missä on myös tunnetta pelissä. Heidän lisäkseen mukana on myös Spider-Gwen (Hailee Steinfeld), joka omassa ulottuvuudessaan sai voimat Peterin sijaan, Spider-Noir (Nicolas Cage), joka ratkoi 1930-luvulle sijoittuvassa mustavalkoisessa ulottuvuudessaan rikoksia, anime-hahmoa muistuttava Peni Parker (Kimiko Glenn), joka seikkaili Japanissa 3100-luvulla hämähäkkirobottinsa kanssa, sekä hämähäkkipossu Spider-Ham (John Mulaney), joka hassutteli omassa piirrosanimaatio-ulottuvuudessaan ja pystyy vetämään taskustaan nuijia sun muita pöhköjä aseita. Spider-Gwenistäkin on saatu kiinnostava tapaus, mutta harmillisesti Spider-Noir, Peni Parker ja Spider-Ham jäävät aika yksiulotteisiksi hahmoiksi. Jokaisesta heistä löytyy oma hauska puolensa, mutta he eivät ole hahmoina erityisen kiinnostavia.
Hämähäkkimiehet ja -naiset saavat vastaansa rikollispomo Wilson Fiskin eli Kingpinin (Liev Schreiber), sekä tämän lukuisat kätyrit, kuten tohtori Mustekalan (Kathryn Hahn), Vihreän Menninkäisen (Jorma Taccone) ja Skorpionin (Joaquín Cosío). Kingpinin ruutuaika jää harmillisen vähäiseksi, mutta tekijät ovat siinä lyhyessä ajassakin onnistuneet kirjoittamaan hänelle taustatarinan, mikä motivoi hänen tekojaan. Katsojana voi jopa ymmärtää, miksi hahmo tekee niin kuin tekee. Hänen kätyreistään uusi tohtori Mustekala, eli Olivia Octavius pääsee isosti esille, mutta muuten monet roistot lähinnä aiheuttavat hetkeksi päänvaivaa sankareille. Tämä ei kuitenkaan ole huono ratkaisu, sillä leffassa on niin paljon hahmoja, että sen olisi turha yrittääkään nostaa kaikkia isoon rooliin. The Amazing Spider-Man 2 on hyvä esimerkki siitä miten käy, kun elokuva yrittää ahtaa liikaa tärkeitä tekijöitä mukaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat Milesin vanhemmat, poliisi-isä Jefferson (Brian Tyree Henry) ja äiti Rio (Luna Lauren Velez), Milesin setä Aaron (Mahershala Ali), sekä Peter Parkerin vaimo Mary Jane (Zoë Kravitz) ja May-täti (Lily Tomlin), joka on todella erilainen siitä, millaisena hahmo on totuttu näkemään. Milesin äiti jää todella pieneen osaan, mutta isähahmo on kirjoitettu erinomaisesti. Milesin isä haluaa Milesin pärjäävän koulussa, eikä tämä pidä siitä, että Miles livahtaa jatkuvasti ulos tekemään graffiteja Aaron-setänsä kanssa. Milesin ja hänen isänsä välinen vaikea suhde on todella hyvin luotu ja se onnistuu parissa kohtaa koskettamaan oikein kunnolla. Ja kun kyseessä on Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva, leffassa nähdään tietty Hämähäkkimiehen luoneen, hieman yli kuukausi sitten menehtyneen Stan Leen lyhyt cameorooli. Yleisön reaktiosta huomasi, kuinka Stan Leen näyttäytyminen iski lujasti sydämeen ja itsekin herkistyin. Kun lopputeksteissä lukee omistusteksti Leelle ja kesällä kuolleen, Hämähäkkimiehen toisen luojan Steve Ditkon muistolle, koko yleisö alkoi taputtamaan kunnianosoituksena. Levätkää rauhassa sarjislegendat!
Vaikka olin kuullut vain ylistäviä kommentteja Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffasta, olen silti täysin hämmästynyt, kuinka upea elokuva onkaan kyseessä. Tämä on vuoden paras supersankarielokuva (kyllä, jopa parempi kuin Avengers: Infinity War), ylipäätään yksi vuoden parhaista elokuvista, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista supersankarielokuvista! Kyseessä ei ole vain mullistava teos supersankarigenressä, vaan se on myös todella merkittävä tapaus animaationa. Yleensä kerron animaatioiden teknisistä puolista vasta arvostelun loppupäässä, mutta tämän filmin animointi on niin vaikuttavaa, että siitä on pakko puhua jo nyt. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on visuaalisesti aivan mieletön. Näin ällistyttävän kekseliästä animointia en ole nähnyt aikoihin. Elokuva todella näyttää siltä kuin joku olisi loihtinut sarjakuvan sivut heräämään henkiin. Animaattorit ovat yhdistäneet tavallista piirrosanimaatiota tietokonetyöhön, jolloin leffa on erinomainen yhdistelmä erilaisia tyylejä. Hahmojen liikkeet ovat paikoitellen takeltelevia kuin piirretyissä ja välillä taas täysin sulavia kuten tietokoneanimaatioissa. Varjostukset ovat kuin suoraan sarjakuvapiirroksista revittyjä ja mukana on jopa ajatuskuplia, keltaisia tarinankerrontapalkkeja, sekä nopeita tekstejä, mitkä ilmestyvät lyöntien tai ihan vain tietokoneen näppäimistön naputtelun takia. Kuvan päällä on vieläpä filtteri, mikä saa elokuvan näyttämään vanhalta painetulta sarjikselta. Leffa hyödyntää värejä hurjalla tavalla, mikä tekee katselukokemuksesta jopa hypnoottisen. Useassa kohtaa elokuvan vahva ja korostettu visuaalinen tykitys muuttuu jopa henkeäsalpaavaksi.
Elokuva on muutenkin visuaalisesti todella kiehtova teos, sillä mukana on niin paljon viittauksia sarjakuviin, peleihin ja leffoihin, että aloin toivomaan kaukosäädintä, jolla olisin voinut vähän väliä pausettaa filmin tutkiakseni kuvia tarkemmin. Mukana on paljon viittauksia sarjakuviin, joista tosifanit ovat varmasti riemuissaan, sekä hauskaa kettuilua vanhoille Spider-Man -leffoille. Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:a (Spider-Man 3 - 2007) pilkataan oikein kunnolla, vaikka samalla osoitetaan, ettei se ole täysin kuraa. Hämähäkkimies-oheistuotteidenkin kustannuksella naureskellaan ja muutenkin leffa on todella itseironinen. Tämä on itse asiassa aika hulvaton teos. Elokuvan aikana saa nauraa ääneen monen monta kertaa ja se sisältää todella nokkelia vitsejä. Huumoria riittää eri makuihin ja sekä lapset että aikuiset voivat kokea suurta iloa leffaa katsoessaan. Muutenkin elokuva tuottaa suurta iloa, sillä se on niin mukaansatempaava ja viihdyttävä. Puolessa välissä filmiä tarina voisi kaivata pientä tiivistämistä, mutta muuten aika ei todellakaan käy pitkäksi leffaa katsoessa.
Vauhtia elokuvassa todella riittää. Nopeatempoiset seittisinkoilut tarjoavat useita vau-efektejä ja toimintakohtaukset ovat kekseliäitä, hyödyntäessään eri hämähäkkihahmojen monipuolisia kykyjä ja tarjoten jatkuvasti jotain uutta. Elokuva tuntuu muutenkin tarjoavan jatkuvasti jotain uutta, oli kyse sitten supersankarikliseiden väistelemisestä tai visuaalisesti muuttuvasta teoksesta. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että elokuva sisältää hyvän tarinan ja hyvät hahmot, joiden ansiosta se onnistuu koskettamaan oikein kunnolla. Miles Morales on niin mahtavasti kirjoitettu hahmo, että hänestä alkaa tosissaan välittämään. Hahmo rakennetaan niin taidokkaasti, että kun hän vihdoin pistää päälle kunnon asunsa ja hyppää pilvenpiirtäjän katolta taistoon, kylmät väreet valtasivat kehoni. En ole aikoihin kokenut tällaista riemua katsoessani elokuvaa, enkä malta odottaa, että näen Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia uudestaan. Enkä todellakaan malta odottaa jatko-osaa, minkä Sony on jo luvannut.
Elokuvan ohjauksesta vastaa kolmikko Bob Persichetti, Peter Ramsey ja Rodney Rothman. Ennen leffan näkemistä pelkäsin, että näin monta ohjaajaa koituisi leffan tuhoksi, mutta onneksi trio pitää paketin mestarillisesti hallussaan alusta loppuun. Rothmanin ja Phil Lordin työstämä käsikirjoitus on aivan mahtava ja he onnistuvat jatkuvasti yllättämään keksinnöillään. Leffan visuaalista puolta en vain voi kehua tarpeeksi. Animaattorit ovat tehneet käsittämättömän täydellistä työtä ja on huutava vääryys, jos Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia ei voita parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkintoa. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja säveltäjä Daniel Pemberton on saanut aikaiseksi loistokkaita musiikkeja, jotka nostattavat hienoa tunnelmaa entisestään.
Yhteenveto:Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on sekä yksi vuoden parhaista elokuvista, että yksi kaikkien aikojen parhaista supersankarielokuvista! Kyseessä on myös ehdoton merkkiteos animaationa, sillä visuaalisesti elokuva on sellaista silmäkarkkia, ettei tällaista ole ennen nähty. Leffan muuttuva, väreillä pommitteleva ja sarjakuvien ulkoasua hyödyntävä animointi on hypnoottista katseltavaa. Mukana on useita todella vaikuttavia hetkiä, jotka tarjoavat kylmiä väreitä, sekä koskettavia kohtauksia, mitkä oikeasti iskevät suoraan sydämeen. Nauraakin saa, sillä leffa on suurimmaksi osaksi jopa hulvaton nerokkaiden vitsiensä ja oivallustensa kanssa. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että elokuvan tarina on äärimmäisen kiehtova ja sen päähenkilö Miles Morales on erinomaisesti kirjoitettu. Muitakin kiinnostavia hahmoja löytyy ja plösähtänyt Hämähäkkimies ja energinen Spider-Gwen ovat mahtavat lisäykset. Kingpinin roistomotivaatio käy selväksi, mutta häntä voisi nähdä enemmänkin. Leffan ainoa ongelma on, että Spider-Ham, Peni Parker ja Spider-Noir jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta silloinkin on ymmärrettävää, ettei elokuva voi samalla tavalla panostaa kaikkiin hahmoihinsa. Jo näin elokuva tasapainottelee useiden hahmojen kanssa paremmin kuin The Amazing Spider-Man -elokuvat. Kaiken kaikkiaan Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on pakko-katsottavaa niin sarjakuvafaneille kuin hämmästyttävää animaatiota arvostaville. Leffasta löytyy myös syvällisyyttä, mikä voi toimia myös niille, jotka eivät muuten supersankareista innostu. Itse innostuin tästä elokuvasta erittäin paljon, enkä malta odottaa jatkoa!
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä Hämis-fanien todella täytyy nähdä!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spider-Man: Into the Spider-Verse, 2018, Sony Pictures Animation, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures Corporation, Lord Miller, Marvel Animation, Marvel Entertainment, Pascal Pictures
Ohjaus: Genndy Tartakovsky Pääosissa: Adam Sandler, Selena Gomez, Kathryn Hahn, Andy Samberg, Kevin James, Keegan-Michael Key, David Spade, Steve Buscemi, Molly Shannon, Jim Gaffigan, Mel Brooks, Asher Blinkoff, Sadie Sandler ja Chris Parnell Genre: animaatio, komedia, seikkailu Kesto: 1 tunti 37 minuuttia Ikäraja: 7
Animaatioelokuva Hotel Transylvania (2012) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Jo ennen Hotel Transylvania 2:n (2015) ilmestymistä Sony Pictures Animation -yhtiö alkoi suunnittelemaan kolmatta osaa. Aluksi sarjan ohjaajana toiminut Genndy Tartakovsky ilmoitti, ettei halua jatkaa sarjan parissa, sillä hänellä oli työn alla toinen projekti, "Can You Imagine?", mutta kun se ei lähtenyt toivotulla tavalla käyntiin, Tartakovsky palasi ohjaamaan sarjan kolmannenkin osan. Työstäminen starttasi kunnolla ja nyt Hotel Transylvania 3: Summer Vacation (tai kuten se kulkee monissa maissa nimellä A Monster Vacation), eli suomalaisittain Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla saa ensi-iltansa. Itse en ollut innoissani, kun kuulin sarjan saavan jatkoa. Tiesin kahden ensimmäisen osan olleen hittejä, joten oli vain ajan kysymys, milloin kolmas osa ilmestyisi, mutta mielestäni edelliset osat olivat niin keskinkertaisia, ettei sarjaa olisi tarvinnut jatkaa. Odotukseni olivatkin siis hyvin alhaiset, kun menin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen. Yritin silti pienesti toivoa, että tekijät olisivat siirtyneet hieman kypsempään suuntaan ja Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla onnistuisi yllättämään positiivisesti.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Hotel Transylvania ja Hotel Transylvania 2!
Nähdessään hirviöystävänsä onnellisina parisuhteissa, kreivi Dracula alkaa kokea oloaan yksinäiseksi. Hänen tyttärensä Mavis kuitenkin keksii viedä koko hotellin väen lomalle monsteriristeilylle, siinä toivossa, että hänen isänsä tapaisi siellä jonkun.
Pääroolissa kreivi Draculan äänenä kuullaan jälleen kerran Adam Sandler, jonka touhu muuttuu välillä hyvinkin ärsyttäväksi. Sandler päästelee oikein kunnolla menemään ylikorostetulla äänellään ja olen jälleen varma, että hän on sooloillut paljon ja luonut itse useat repliikkinsä. Hahmoa on muutettu entistäkin hölmömmäksi, mikä lisää hänen rasittavuuttansa. Itse en pitänyt kreivi Draculasta tässä leffassa lainkaan ja filmi oli parhaimmillaan, kun hahmo ei näkynyt ruudulla. Sandlerin ego-pullistelun takia Draculan poissaoloa ei tosin tapahdu tarpeeksi usein... Kreivi Draculan kaverit (eli Adam Sandlerin koomikkotoverit) tekevät tietty paluun ja he ovat paljon hauskempia ja jopa kiinnostavampia tyyppejä kuin itse Dracula. Kymmenistä lapsista kärsivä ihmissusipariskunta Wayne (Steve Buscemi) ja Wanda (Molly Shannon) löytävät onnekseen lastentarhan risteilyltä, jolloin he voivat jättää täystuhopentunsa muiden vastuulle. Yksi leffan hauskimmista kohtauksista onkin, kun pariskunta kysyy epäuskoisesti, haluavatko lastentarhan hoitajat ihan vapaaehtoisesti ottaa heidän lapsensa. Frankensteinin hirviö (Kevin James) jää harmillisen pienelle huomiolle, mutta näkymätön mies Griffin (David Spade) on löytänyt itselleen tyttöystävän - tällä kertaa todellisen. Murray-muumio (Keegan-Michael Key) on hilpeällä tavalla energinen ja kummallinen vihreä klöntti (ääniä päästelee sarjan ohjaaja Tartakovski) tarjoaa useamman hassun hetken. Sen sijaan kreivi Draculan tytär Mavis (Selena Gomez) on hyvinkin tylsä tapaus, eikä hänen kummallinen miehensä Jonathan (Andy Samberg) enää saa aikaiseksi edes hymyä väsyneellä läpänheitollaan. Pariskunnan lapsi Dennis (Asher Blinkoff) ja hänen ihmissusikaverinsa Winnie (äänenä Adam Sandlerin tytär Sadie) kokevat omia seikkailuitaan jättimäisen Pisu-koiransa kanssa. Hauva esiteltiin Emoji-elokuvan (The Emoji Movie - 2017) yhteydessä näytetyssä lyhytanimaatiossa "Puppy!". Elokuvassa nähdään myös muita tuttuja mörköjä sarjan aiemmista osista, kuten Isojalka, Draculan ikivanha isä Vlad (legendaarinen Mel Brooks), noitia, luurankoja, jne. Uusina hahmoina esitellään monsteriristeilyn kapteeni Ericka (Kathryn Hahn), risteilyn kalahenkilökunta (kalojen äänenä Chris Parnell), sekä kreivi Draculan arkkivihollinen, professori Van Helsing (Jim Gaffigan), jonka esittelyä olen odottanut sarjan aloitusosasta lähtien.
Ei ole varmaan suuri yllätys, ettei tämäkään Hotel Transylvania -elokuva ole hyvä. Silti täytyy myöntää, että paikoitellen viihdyin leffan parissa jopa huomattavasti edellisiä osia paremmin. Elokuvan alku nappaa oivallisesti mukaansa, minkä lisäksi filmissä tuntuu olevan enemmän juonta kuin Hotel Transylvania 2:ssa, mikä tuntui vain siltä kuin joku olisi yhdistänyt puolentoista tunnin edestä lyhytanimaatioita. Risteilyidea on mainio, ja tapa millä sinne päästään, on vieläkin parempi. Monstereiden täytyy nimittäin matkustaa sinne lentokoneella, minkä lentäjät ja henkilökunta koostuu pelkästään riiviöistä. Matkustajista ja heidän tavaroistaan vähät välittävät ilkikuriset pahantekijät ovat filmin parasta antia ja onkin harmi, ettei kohtaus kestä kauemmin ja etteivät riiviöt liity mukaan risteilylle. Tämän lisäksi mukana on muitakin hassuja hetkiä, joista mainitsinkin jo ihmissusien lastentarhakohtauksen. Vihreä klöntti saa enemmän ruutuaikaa, minkä lisäksi oli hauska seurata, miten rumat noidat katselevat uimahousuissa kulkevaa vanhaa Vladia kuin mitä kuuminta ilmestystä. Leffasta löytyy edellisiä osia enemmän pieniä vitsejä aikuisille, kuten hirviöiden oma Tinder-deittisovellus - mikä tosin vain mainostaa Sonyn Xperia-puhelimia - jolloin se ei ole pelkästään lapsille tehtyä koheltamista. Sitäkin tosin löytyy ja paljon.
Elokuvan hauskoja kohtauksia yhdistää se, etteivät ne joko sisällä kreivi Draculaa lainkaan tai lentokonekohtauksen tapauksessa joku hauskempi varastaa show'n itselleen. Draculaan liittyvät vitsit, kuten surkea "blää-blä-blää" ovat ihan yhtä typeriä kuin aiemminkin ja olisin täysin mielelläni katsonut leffan ilman häntä. Filmi luo jonkinlaista romanssia Draculan ja laivan kapteenin välille, mikä ei ole mielenkiintoista seurattavaa - etenkään kun on todella ennalta-arvattavaa, mitä romanssin kanssa tulee tapahtumaan. Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla on muutenkin erittäin yllätyksetön tekele, ja vaikka elokuvan idea on hyvä, voi katsoja aavistaa tulevat tapahtumat helposti siitä hetkestä lähtien, kun hahmot saapuvat risteilylle. Lapsille elokuva saattaa tarjota yllätyksiä, mutta jos aikuisena on katsonut vähänkin piirrettyjä tai leffoja, ovat kaikki käänteet arvattavissa jo kauan ennen kuin ne tapahtuvat. Tämä tekee tarinan seuraamisesta pitkäveteistä, jolloin on onni, että aina välillä pääsee näkemään tarinaan littymättömiä vitsikohtauksia. Valitettavasti tässäkin osassa nähdään useita poistettuihin kohtauksiin kuuluvia tanssinumeroita, mitkä eivät vie tarinaa lainkaan eteenpäin.
Ennalta-arvattavasta juonesta, ärsyttävästä Draculasta ja turhista tansseista huolimatta pidin Hotel Transylvania 3:a suurimman osan ajasta ihan menevänä animaatioseikkailuna. Olisihan minun siis pitänyt arvata, ettei elokuva kykenisi pysymään sillä tasolla loppuun asti. Suuren huipennuksen aikana filmin taso nimittäin vajoaa pohtamutiin ennen kuin ehtii vampyyriä sanoa. Elokuva sisältää yhden surkeimmista finaaleista, minkä olen koskaan nähnyt. Homma muuttuu niin käsittämättömän myötähäpeällisen surkeaksi, että oikein hävetti ja suututti. Finaalin huonoutta ja typeryyttä vain lisää se, ettei se tunnu koskaan päättyvän. Kohtaus vain jatkuu ja jatkuu, samalla kun leffan taso laskee. Loppuhuipennus on niin lapsien älykkyyttä aliarvioiva ja laiskasti keksitty, että minun teki mieli ottaa leffalta kokonainen tähti pois. Elokuvan hyvät puolet saivat minut kuitenkin armolliselle tuulelle ja umpihuono lopetus sai leffan menettämään vain puoli tähteä. Sääli, sillä huomattavasti paremman huipennuksen kanssa kyseessä voisi olla sarjan paras osa.
Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla on kuitenkin sarjan visuaalisesti hienoin osa. Tämäkin sarjan osa on toki kaukana Disneyn ja Pixarin mestarillisesta animointitasosta, mutta on leffa silti tyylikäs. Hahmojen ulkonäöt ovat edelleen hyvin karikatyyrimäisiä, mikä sopii joillekin ja toisille ei. Näyttävintä animoinnin osalta on kuitenkin yksi vedenalainen kohtaus, johon oli saatu luotua hyviä yksityiskohtia. Voi kunpa käsikirjoittajakaksikko Michael McMullers ja ohjaaja Tartakovsky olisivat tehneet parempaa työtä tekstinsä kanssa, niin leffa vastaisi sisällöltään visuaalista tasoaan. Tuntuu siltä, että aina kun kaksikko ei tiennyt, miten tarina etenisi, he päättivät pistää mukaan tanssinumeron, jotta hahmot voisivat vain tanssahdella seuraavaan kohtaukseen. Tartakovsky onnistuu edellisiä osia paremmin visuaalisessa huumorissa, muttei silti osoita pätevyyttään elokuvaohjaajana. Mielestäni hänen pitäisi pysyä lauantaipiirrettyjen tekijänä, sillä sellaisia Hotel Transylvaniat muistuttavat liikaa. Äänimaailma filmissä on muuten hyvin rakennettu, mutta Mark Mothersbaughin sävellykset eivät jää millään lailla mieleen, sillä leffassa jumputetaan jatkuvalla syötöllä radiohittejä.
Yhteenveto:Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla on hieman yli tunnin ajan ihan kelpo animaatioseikkailu. Viime hetkillään leffa päättää kuitenkin luovuttaa totaalisesti ja tarjoaa järkyttävän kamalan huipennuksen, joka saa katsojan harkitsemaan vakavasti teatterista poistumista. Tämä on suuri sääli, sillä muuten elokuva onnistuu viihdyttämään yllättävänkin mukavasti... ainakin paikoitellen. Riiviöiden lentokone, vihreän mömmön seikkailut, Vladia tiirailevat noidat ja pennuistaan eroon pääsevät ihmissudet ovat filmin parhaimpia ja hauskimpia juttuja. Itse olisin erittäin mieluusti katsonut heidän puuhiaan puolentoista tunnin ajan. Sen sijaan tarjolla on jälleen itserakkaan Adam Sandlerin hölmöilyjä ärsyttävänä kreivi Draculana, joka saa ihan liikaa ruutuaikaa. Elokuvan taso laskee aina, kun hän on näkyvillä... tai kun hahmot alkavat tanssimaan ilman syytä, kun käsikirjoittajilta loppuivat ideat kesken. Hauskoista hetkistään ja tyylikkäästä visuaalisesta ilmeestään huolimatta kyseessä on heikko tekele ja toivon todella, että Monsterit matkalla jäisi sarjan viimeiseksi osaksi. Jos piditte sarjan edellisistä osista, niin pidätte aivan varmasti tästäkin, sillä meno on ihan samanlaista kohellusta. Jos taas haluatte nähdä älykkäämpää animaatiota, odottakaa elokuussa ilmestyvää Ihmeperhe 2:a (Incredibles 2 - 2018).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.shyfyy.files.wordpress.com
Hotel Transylvania 3: Summer Vacation, 2018, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Media Rights Capital
