Kojootti vs. ACME (Coyote vs. Acme - 2026) - elokuva-arvostelu

KOJOOTTI VS. ACME

COYOTE VS. ACME

Ohjaus: Dave Green

Näyttelijät: Will Forte, Eric Bauza, Lana Condor, John Cena, Tone Bell, Martha Kelly, Luis Guzmán, P. J. Byrne, John Early, Candi Milo, Nancy Linehan Charles, Ernie Vigil ja Jim Cummings

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 7

Coyote vs. Acme, eli suomalaisittain Kojootti vs. ACME pohjautuu löyhästi The New Yorkerin samannimiseen humoristiseen artikkeliin vuodelta 1990, sekä Looney Tunesin hahmoihin. Vuonna 1998 tuottaja Scott Rudin hankki elokuvaoikeudet artikkeliin, muttei saanut hahmojen oikeudet omaavaa Warner Bros. Picturesia tarttumaan projektiin. Vuonna 2006 James Gunn sai kuitenkin artikkelista työstämänsä idean läpi Warner Brosilla, mutta projekti ei silti edennyt moniin vuosiin. Vuonna 2018 elokuvan teko käynnistyi uudelleen ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2022. Elokuva oli jo valmis, saanut kehuja testiyleisöiltä ja odotti ensi-iltaansa, kun marraskuussa 2023 Warner Brosin pomo David Zaslav päätti perua julkaisun kokonaan, jotta yhtiö saisi siitä verovähennysrahat. Kuitenkin kun niin monet elokuvantekijät, näyttelijät ja hahmojen fanit alkoivat kritisoida studion toimia ja käynnistivät kampanjan leffan julkaisun puolesta, Warner Bros. päätti myydä elokuvan eteenpäin. Alkuvuodesta 2025 Ketchup Entertainment teki diilin elokuvasta, julkaistuaan aiemman animaation samoista hahmoista, The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movien (2024). Nyt, vihdoin ja viimein Kojootti vs. ACME on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffan näkemistä suurella innolla. Pidin elokuvan juonta veikeänä ja olinkin pöyristynyt, kun Warner Bros. perui elokuvan julkaisun. Ehdin jo pitkään luulla, ettei leffaa päästäisi koskaan näkemään ja ilahduin valtavasti, kun Ketchup Entertainment ilmoitti julkaisevansa elokuvan. Kävinkin katsomassa Kojootti vs. ACME:n heti ensi-iltapäivän ensimmäisessä englanninkielisessä näytöksessä.

Kelju K. Kojootti turhautuu siihen, että kerta toisensa perään hänen yrityksensä napata herkullinen Maantiekiitäjä epäonnistuvat reistailevien ACME-yhtiön laitteiden takia ja Kojootti päättääkin haastaa ACME:n oikeuteen.

Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä (Eric Bauza) tekivät ensiesiintymisensä jo vuonna 1949, mutta lukemattomista ja toinen toistaan luovemmista yrityksistä huolimatta Kojootti ei ole vieläkään onnistunut nappaamaan Maantiekiitäjää. Suurin syy tälle ovat reistailevat laitteet, joiden valmistaja on suuryhtiö ACME. Eräänä päivänä Kelju K. Kojootti on niin turhautunut masiinoiden kehnouteen ja niistä koituviin vammoihin, että päättää haastaa ACME:n oikeuteen. Kojootti on tuttu velmu itsensä, juonitellen minkä kerkeää ja kommunikoiden toki ainoastaan kylttien avulla. Vaikka hänen aikeensa ovat katalat, on vaikeaa olla tuntematta sympatiaa Kojoottia kohtaan, joka on kohdannut aikamoista kipua vuosien varrella ja niinpä häntä kannustaa yrityksessään pistää ACME vastuuseen.

     Menossa mukana ovat monet muutkin tutut Looney Tunes -hahmot Väiski Vemmelsäärestä (Bauza) ja Repe Sorsasta (myös Bauza) lähtien, mutta elokuvassa nähdään myös oikeita ihmisiä piirroshahmojen lisäksi. Will Forte näyttelee Kevin Averya, jonka Kelju K. Kojootti palkkaa asianajajakseen ja Lana Condor esittää tämän assistenttia Paigea, kun taas vastapuolelta löytyy John Cenan näyttelemä ACME:n liero lakimies Buddy Crane. Sivuhahmotkin ovat mainioita ja Forte onnistuu hyvin esiintymään, vaikka suuren osan ajasta hänen ainoa kohtauskumppaninsa onkin animoitu kojootti. Cena on myös oivallinen häikäilemättömänä lakimiehenä, joka ei pelkää käyttää laittomia keinoja voittaakseen tapauksensa.

En voi edes sanoin kuvailla, kuinka järkyttynyt olin, kun muutama vuosi sitten ilmoitettiin, että Warner Bros. oli ryhtynyt perumaan jo valmiita elokuviaan. Kojootti vs. ACME ei ollut nimittäin ainoa leffa, joka oli jo periaatteessa julkaisukunnossa, kun sen olemassaolo päätettiin poistaa röyhkeiden verovähennysten vuoksi. Myös DC-leffa Batgirl ja vuoden 2020 Scoob!-animaation jatko-osa Scoob! Holiday Haunt kokivat saman häikäilemättömän kohtalon. Koko homma tuntui niin pöyristyttävältä ja täysin epäkunnioittavalta leffojen parissa ahkeroineita tuhansia ihmisiä kohtaan, että toivoin elokuvantekijöiden kiertävän jatkossa Warner Brosin kaukaa. 

Enkä voi kuvailla, kuinka iloinen olen siitä, että tästä huolimatta Ketchup Entertainment onnistui pelastamaan Kojootti vs. ACME:n haudastaan ja että leffa on nyt kaikkien nähtävillä. Erityisesti koska kyseessä on todella hyvä elokuva. Ironistahan koko hommassa on, että elokuvan tarinassa taistellaan hävyttömän kapitalistisen suuryhtiön kanssa. Pelkkä leffan ilmestyminen onkin siis jo miellettävissä suurvoitoksi tällaisia firmoja vastaan. Elokuva onkin täynnä ovelaa satiiria vastaavien korporaatioiden rahanahneesta toiminnasta. Vaikka osa hahmoista ovat höpsöjä piirroseläimiä, leffalla on paljon fiksua ja painavaa sanottavaa esimerkiksi korruptiosta ja vallan väärinkäytöstä.

Tämän lisäksi kyseessä on myös poikkeuksellinen ja sitä kautta todella raikkaalta tuntuva oikeussalielokuva. Genrestä tehdään hyvää parodiaa, mutta samalla oikeusjutun etenemistä on jännittävää seurata. Leffa tasapainottelee ihailtavasti eri puoltensa välillä, kasaten kokonaisuuden, jossa sykkii suuri sydän ja joka jaksaa naurattaa vähän väliä, oli kyse sitten hauskoista repliikeistä tai näille piirroshahmoille ominaisesta fyysisestä toilailusta. Meno ei koskaan äidy aivottomaksi kohellukseksi, vaan tyylitaju on vahvasti läsnä alusta loppuun. Kojootti vs. ACME jättää valtavan hyvän mielen, eikä vain sen takia, että leffan on vihdoin ja viimein kaikesta huolimatta päässyt näkemään. Kyseessä on erittäin lystikäs ja syvällinen koko perheen elokuva, jota suosittelen todella lämpimästi.

Elokuvan on ohjannut Dave Green, joka rakentaa tunnelmaa mainiosti. Samy Burchin nimiin pistetty käsikirjoitus on oivallinen ja ilahduttavan monisävyinen siitä huolimatta, että elokuvan voi helposti laskea vain hassuksi lastenleffaksi. Teknisesti Kojootti vs. ACME on pääasiassa toimiva, vaikka osa tietokonetehosteista näyttääkin hitusen halvoilta. Itse piirroshahmot ovat kuitenkin aivan mahtavan näköisiä, eivätkä piirroshahmojen ja oikeiden ihmisten väliset kohtaukset ole olleet näin ilahduttavaa seurattavaa sitten uraauurtavan Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -klassikon (Who Framed Roger Rabbit - 1988). Leffa on myös hyvin kuvattu, lavastettu, puvustettu ja maskeerattu. Äänityöskentely on veikeää piirrosmaisia höpsöjä efektejä myöten ja Steven Pricen säveltämät musiikit tuovan kivan lisänsä fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Coyote vs. Acme, Yhdysvallat, 2026, Warner Bros. Pictures Animation, Warner Bros., Keylight Pictures, Troll Court Entertainment, Two Monkeys, A Goat and Another, Dead, Monkey

The Super Mario Galaxy Movie (2026) - elokuva-arvostelu

THE SUPER MARIO GALAXY MOVIE

Ohjaus: Aaron Horvath ja Michael Jelenic

Näyttelijät: Chris Pratt, Charlie Day, Anya Taylor-Joy, Keegan-Michael Key, Jack Black, Benny Safdie, Donald Glover, Brie Larson, Issa Rae, Luis Guzmán, Kevin Michael Richardson ja Glen Powell

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 7

Nintendon Mario-videopelifranchiseen perustuva animaatioelokuva The Super Mario Bros. Movie (2023) oli taloudellinen jättihitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakon päätyttyä tutut tekijät kävivät jälleen hommiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, samalla kun animaattorit aloittivat oman prosessinsa. Nyt The Super Mario Galaxy Movie saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa positiivisin mielin, tykättyäni ensimmäisestä leffasta. Olinkin ilahtunut, kun pääsin näkemään elokuvan päivää ennakkoon sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa.

Putkimiesveljekset Mario ja Luigi päätyvät kosmiseen seikkailuun, kun isänsä kutistamisesta suuttunut Bowser Jr. vannoo kostoa.

Mario (Chris Pratt) ja Luigi (Charlie Day) onnistuivat ensimmäisessä elokuvassa päihittämään pahan Bowserin (Jack Black) ja pelastamaan prinsessa Peachin (Anya Taylor-Joy) hallitseman Sienivaltakunnan ja nyt putkimiesveljeksiä juhlitaankin suurina sankareina. Juhlien ja rauhan aika ei kuitenkaan kestä loputtomiin, kun uusi uhka heittää tutut hahmot taas seikkailun pyörteisiin. Mario, Luigi, Peach ja tutuista hahmoista myös paluun tekevä Toad (Keegan-Michael Key) ovat edelleen lystikkäitä hahmoja, joiden matkaan lähtee aina mielellään. On myös kiva nähdä Mario ja Luigi yhdessä, ensimmäisen The Super Mario Bros. Movien pidettyä veljekset erossa toisistaan suuren osan kestostaan.

     Edellisestä elokuvasta tuttujen hahmojen lisäksi The Super Mario Galaxy Movie esittelee liudan uusia hahmoja leffasarjaan, kuten Super Mario Galaxy -videopelissäkin (2007) ensiesiintymisensä tehneen prinsessa Rosalinan (Brie Larson), Bowserin kostoa janoavan pojan Bowser Jr:n (Benny Safdie), sekä oman suosikkini, vihreän dinosaurus Yoshin (Donald Glover). Jos jokin minua harmitti edellisessä leffassa, niin se, ettei mukana ollut Yoshia, jolla itse pelaan Mario-pelejä aina kun on mahdollista. Minulle tuottikin suurta riemua nähdä Yoshi moottoripyörän selässä leffassa, koska kyseessä on meikäläisen Mario Kart -bravuuri. Vielä enemmän iloitsin siitä, ettei Yoshi jäänyt miksikään muutaman kohtauksen hahmoksi, vaan dinosaurus on aktiivisesti menossa mukana. Myös Rosalina ja Bowser Jr. ovat mainiot lisäykset, etenkin jälkimmäinen maagisen pensselinsä kanssa.

Yoshin lisäämisestä huolimatta The Super Mario Galaxy Movie ei mielestäni ihan yltänyt ilahduttavan hyvän The Super Mario Bros. Movien tasolle. Kyseessä on silti oikein menevä videopelileffa, joka toimii takuulla erittäin hyvin lapsille, mutta jonka uskoisin viihdyttävän myös aikuisia Mario-faneja. Vauhdikas ja värikäs seikkailu tarjoaa kosolti hupia perheen pienemmille katsojille, mutta itse koin parissa kohtaa jatkuvan sinne tänne säntäilyn jopa hieman väsyttäväksi, eikä lähinnä koheltamiseen perustunut huumori täysin iskenyt. Muutamia hymähdyksiä minulta pääsi, mutta muistelisin nauraneeni edellisen elokuvan aikana huomattavasti enemmän ääneen.

Tarinallisesti tai teemallisesti The Super Mario Galaxy Movie ei myöskään huimaa päätä, mutta ne nyt eivät ole koskaan olleet Mariossa pointtina. Riittää vain, että on jokin motiivi lähteä seikkailemaan ja loppuleffan hahmot päätyvätkin erilaisiin vaaroihin. Galaktinen matka vie Marion ja muut erilaisiin mielikuvituksellisiin maailmoihin, jotka tarjoavat pelien faneille jälleen aikamoista herkkua. Isoin riemu näistä leffoista taitaakin syntyä siitä, kuinka häpeilemättä ne syleilevät lähdemateriaaliaan kaikkine pöhköinekin puolineen. Varsinkin toimintakohtauksissa hyödynnetyt erilaiset voimat nostavat hymyn huulille ja loppuhuipennus on saatu ovelasti rakennettua vanhan koulukunnan tasohyppelypeliksi.

Visuaalisesti The Super Mario Galaxy Movie on totta kai aikamoista silmäkarkkia. Hahmot näyttävät ilahduttavasti kuin peleistä repäistyiltä ja liikkuvat erittäin sulavasti. Nämä maailmat ovat uskomattoman hienosti luotuja ja niin pullollaan yksityiskohtia, että parin isomman joukkokohtauksen aikana faneille riittää uutta bongailtavaa muutamaksikin katselukerraksi. Leffa on myös ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on kanssa osaavasti rakennettu ja Brian Tylerin säveltämät musiikit hyödyntävät jälleen veikeällä tavalla peleistä tuttuja melodioita. Ontuvuuksineenkin pidin The Super Mario Galaxy Moviesta ja odotan ilomielin, mitä leffasarja seuraavaksi tarjoaa. Kenties koko elokuvan täydeltä Luigi's Mansionia tai Mario Kartia. Tai jos eri hahmojen oikeudet saataisiin sumplittua, olisi aivan mahtavaa päästä näkemään leffa Super Smash Bros. -pelin (1999) pohjalta!

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Super Mario Galaxy Movie, Yhdysvallat, Japani, 2026, Universal Pictures, Nintendo, Illumination Entertainment

Arvostelu: Beverly Hills kyttä: Axel F (Beverly Hills Cop: Axel F - 2024)

BEVERLY HILLS KYTTÄ: AXEL F

BEVERLY HILLS COP: AXEL F

Ohjaus: Mark Molloy

Pääosissa: Eddie Murphy, Taylour Paige, Joseph Gordon-Levitt, Kevin Bacon, John Ashton, Judge Reinfold, Paul Reiser, Bronson Pinchot ja Luis Guzmán

Genre: komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Eddie Murphyn tähdittämä toimintakomedia Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop - 1984) oli kehuttu jättimenestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Beverly Hills kyttä 2 (Beverly Hills Cop II - 1987) otettiin vielä ihan hyvin vastaan, mutta Beverly Hills kyttä 3 (Beverly Hills Cop III - 1994) oli kriitikoiden lyttäämä taloudellinen floppi, joten ideat nelososasta kariutuivat. Murphy halusi kuitenkin sinnikkäästi tehdä vielä yhden elokuvan ja työstikin sitä yhdessä tuottaja Jerry Bruckheimerin kanssa vuosikausia. Jossain kohtaa suunnitelmissa kävi televisiosarja, mutta tuo idea kuopattiin, kun testiyleisö reagoi negatiivisesti pilottijaksoon. Nelososaa työsti yksi kerrallaan useampi käsikirjoittaja ja ohjaajan penkilläkin kävi muutama tekijä, kunnes lopulta Will Beall, Tom Gormican ja Kevin Etten saivat aikaiseksi tyydyttävän tekstin ja Mark Molloy vahvisti paikkansa ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2022 ja nyt kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen Beverly Hills kyttä: Axel F on saapunut Netflixiin. Itse pidän todella paljon alkuperäisestä Beverly Hills kytästä, mutta kuten moni muu, minäkin koen sarjan tason heikenneen jokaisen uuden osan myötä. Odotukseni eivät olleet korkeat neljättä elokuvaa kohtaan, mutta päätin tietty katsoa Beverly Hills kyttä: Axel F:n heti sen julkaisupäivänä.

Detroitilaiskyttä Axel Foley palaa Beverly Hillsiin, auttamaan asianajajatytärtään, kun tämä ajautuu kiipeliin, yrittäessään todistaa poliisivoimien korruptiota.

Kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen Eddie Murphy tekee vihdoin ja viimein paluun kenties uransa tunnetuimpaan rooliin Axel Foleynä, detroitilaispoliisiin, jonka ihan oikeasti kannattaisi hankkia siirto Beverly Hillsiin, sillä sinne hän ajautuu joka tapauksessa kerta toisensa perään. Siinä, missä Murphy teki Beverly Hills kyttä 3:n tunnetusti pelkän rahan takia, tällä kertaa häntä on selvästi ihan oikeasti kiinnostanut Axelin esittäminen ja mies onkin riemastuttavassa vedossa läpi elokuvan. Murphyllä on ikää jo yli 60 vuotta, mutta tuo ei näytä painavan häntä yhtään, vaan hän painelee menemään hyvässä hengessä, toistellen hahmonsa tuttuja, ilahduttavia maneereja.

     Paluun tekevät myös Judge Reinhold etsivä Billy Rosewoodina, John Ashton poliisipäällikkö John Taggartina, sekä Paul Reiser poliisipäällikkö Jeffreynä, joista kahta jälkimmäistä ei ollakaan nähty sarjassa sitten kakkosleffan. Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Axelin asianajajatytär Jane (Taylour Paige), etsivä Abbott (Joseph Gordon-Levitt), kapteeni Grant (Kevin Bacon) ja huumekartellin pomo Chalino (Luis Guzmán). Tuttujen naamojen näkeminen nostaa hymyn huulille, etenkin kun Reinholdia, Ashtonia ja Reiseriä ei olla nähty missään isossa leffassa vuosiin. Paige, Gordon-Levitt, Bacon ja Guzmán hyppäävät menevästi tulokkaina sarjaan mukaan ja Murphy ja Paige onnistuvat tarpeeksi hyvin vakuuttamaan olevansa isä ja tytär, jotka eivät ole aikoihin olleet missään väleissä.

Enpä olisi uskonut, että kolmen vuosikymmenen jälkeen ilmestyvä ja varsinaisessa tuotantohelvetissä ryvennyt Beverly Hills kyttä nelonen voisi olla hyvä elokuva, mutta niin vain Axel F pääsi yllättämään positiivisesti. Ei elokuva mikään ihmeellinen tapaus ole, eikä se pääse lähellekään alkuperäistä toimintakomediaklassikkoa, mutta on se huomattava parannus heikon kolmososan jälkeen. Omasta mielestäni se on aika lailla samaa tasoa kakkosen kanssa. Elokuvan juoni ei ole erityisen kaksinen tai edes järin kiinnostava, eikä sen paljastuksia ole vaikea arvata etukäteen.

Mutta voi pojat, kun Eddie Murphy pääsee vauhtiin, niin elokuva onnistuu kyllä viihdyttämään mukavasti. Elokuva tarjoaa useita todella hauskoja hetkiä. On jälleen hilpeää seurata, kun Axel yrittää lennosta esittää jotakuta muuta, yrittäessään päästä jonnekin tai muuten vain juksuttaakseen toisia. Mukana on paljon hupaisaa sanailua ja pidin siitä, ettei kielenkäyttöä oltu juurikaan siivottu, vaan ärräpäät lentelevät kaiken aikaa kuten alkuperäisessä. Toimintakohtauksetkin tarjoavat menevää hupia, etenkin mahdollisimman epäkäytännöllisillä kulkuneuvoilla toteutetut takaa-ajot. Lopussa nähdään tälläkin kertaa hitusen yliampuvaksi äityvää räiskintää. Beverly Hills kyttä: Axel F pelaa siis varsin tutuilla korteilla, mutta hei, jos se ei ole rikki, niin miksi lähteä korjaamaan? Näyttelijöillä ja tekijöillä on selvästi ollut hauskaa ja tämä hauskuus välittyy hyvin kotikatsomoon. Niinkin hauskaa, että Murphyn ja tuottaja Jerry Bruckheimerin mukaan viides leffa on jo suunnitteilla.

Aluksi ohjaajana oli tarkoitus toimia Brett Ratner, mutta kun tuotanto ei vuosien varrella edennyt, hän jättäytyi projektista ja hänet korvattiin Adil El Arbilla ja Bilall Fallahilla, jotka lopulta myös jättivät hankkeen tehdäkseen Batgirl-elokuvan, jota ei kuitenkaan koskaan julkaistu. Paikan sai lopulta Mark Molloy, joka on aiemmin tehnyt lähinnä mainoksia. Molloy hoitaa tonttinsa yllättävänkin kelvollisesti, joskin häntä auttaa se, kuinka mainiossa vedossa Murphy on. Will Beallin, Tom Gormicanin ja Kevin Ettenin kynäilemä käsikirjoitus ei ole tutkittavan tapauksensa puolesta kummoinen, mutta siitä löytyy hauskoja hetkiä, sekä menevää draamaa Axelin ja hänen tyttärensä väliltä. Beverly Hills kyttä: Axel F on myös hyvin kuvattu ja lavastettu. Tietokonetehosteet näyttävät ajoittain kiusallisen halvoilta, mutta äänimaailma on menevästi kyhätty. Lorne Balfen säveltämät musiikit hyödyntävät paljon kasariestetiikkaa syntikoilla ja toki Harold Faltermeyerin loihtima aivan mieletön korvamatotunnari on ripoteltu mukaan pitkin elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beverly Hills Cop: Axel F, 2024, Netflix, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films, Eddie Murphy Productions

Arvostelu: Millerit (We're the Millers - 2013)

MILLERIT

WE'RE THE MILLERS

Ohjaus: Rawson Marshall Thurber

Pääosissa: Jason Sudeikis, Jennifer Aniston, Will Poulter, Emma Roberts, Ed Helms, Nick Offerman, Kathryn Hahn, Molly Quinn, Tomer Sisley, Matthew Willig, Luis Guzmán ja Thomas Lennon

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

We're the Millers, eli suomalaisittain Millerit on Jason Sudeikisin ja Jennifer Anistonin tähdittämä komediaelokuva. Elokuvan suunnittelu alkoi jo vuonna 2002 ja aluksi sen pääosiin kaavailtiin Steve Buscemia ja Will Arnettia. Projekti jumitti kuitenkin usean vuoden paikoillaan, kunnes 2010-luvun alussa sen työstäminen lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2012 ja lopulta Millerit sai maailmanensi-iltansa 3. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen hitti ja voitti nousevan tähden BAFTA-palkinnon. Itse näin Millerit ensimmäistä kertaa vasta vuotta myöhemmin, kun katsoimme sen keväällä koulussa. Pidin elokuvasta ja olenkin nähnyt sen kertaalleen uudestaan. Kun huomasin Millereiden täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen.

Huumediileri David Clarkin joutuessa ryöstetyksi, hän jää velkaa pomolleen Brad Gurdlingerille. Maksaakseen velkansa Davidin täytyy salakuljettaa Meksikosta suuri marihuanalasti Yhdysvaltoihin. David uskoo yksinään jäävänsä kiinni, joten hän päättää ottaa mukaansa stripparin, nolon pojan ja kodittoman tytön esittämään hänen perhettään ja vähentämään rajavartijoiden epäilyksiä.

Jason Sudeikis näyttelee David Clarkia, pienen luokan huumediileriä, joka joutuu ongelmiin, kun hänen rahansa ja marihuanavarastonsa ryöstetään. Tästä hänen pomonsa Brad Gurdlinger (Ed Helms) suuttuu ja David voi korvata velkansa vain salakuljettamalla ison kasan huumeita Meksikosta Bradille. Sudeikis on hauska roolissaan, erityisesti kun David saa neronleimauksen, että hän vaikuttaisi vähemmän epäilyttävältä, jos hän onnistuisi esittämään perheisää lomamatkalla. Tähän huijaukseen hän tarvitsee naapurinsa, strippari Rosen (Jennifer Aniston), nolon teinipoika Kennyn (Will Poulter) ja kodittoman teinityttö Caseyn (Emma Roberts) esittämään hänen vaimoaan ja lapsiaan, eli Millerin perhettä. Nelikko on erittäin lystikäs ja heidän rikolliselle matkalleen hyppää mielellään mukaan. Hahmot tulevat kehnosti toimeen keskenään, mutta heidän on pakko pitää kulissia kaiken aikaa yllä. Aniston ja Roberts ovat mainioita osissaan, mutta kenties parhaat naurut tarjoaa kiusallista Kennyä tulkitseva Poulter, joka istuu täydellisesti rooliinsa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Tomer Sisley meksikolaisena huumeparonina ja Matthew Willig tämän korstokätyrinä, sekä Nick Offerman, Kathryn Hahn ja Molly Quinn innokkaana Fitzgeraldin perheenä, johon "Millerit" joutuvat tutustumaan matkansa varrella. Sisley ja Willig hoitavat pahisosastoa pätevästi, kun taas Offerman, Hahn ja Quinn muodostavat hilpeän periamerikkalaisen perheen, joka tuo omanlaisiaan vaikeuksia päänelikon salakuljetusoperaatioon.

Kymmenen vuotta ja muutama katselukerta myöhemmin Millerit jaksaa yhä naurattaa. Kyseessä on varsin mainio ja erittäin lystikäs komedia, jonka vahvuutena toimii sen neljä päähenkilöä. Davidin, Rosen, Kennyn ja Caseyn yritystä esittää lomailevaa perhettä on hauska katsoa ja matkan aikana hahmoja onnistutaan syventämään niin ryhmänä kuin yksilöinä. Kaikki neljä saavat hetkensä parrasvaloissa ja itse kullekin ehtii sattua ja tapahtua kaikenlaista ennen kuin lopputekstit rullaavat. Komedia syntyy hahmojen osuvasta naljailusta, sekä muutamista todella lystikkäistä fyysisistä kohelluksista ja noloista tilanteista.

Oivallisen huumoriosaston lisäksi myös elokuvan tarina pitää hyvin mukanaan, vaikka kesto lähenteleekin kahta tuntia, mikä voi herkästi koitua komedioiden kohtaloksi. Salakuljetusoperaatiosta löytyy ihan hyvää jännitettä, sillä erilaisia takaiskuja ja vaikeuksia tuntuu olevan joka mutkan takana. On poliiseja, rajavartiotyöntekijöitä, utelevia lomamatkalaisia, jahtaavia huumeparoneita, myrkyllisiä hämähäkkejä ja ties mitä. Samalla katsojan moraali pistetään ovelasti koetukselle. Miksi ihmeessä katsoja haluaa "Millereiden" onnistuvan hommassaan ja salakuljettavan kilokaupalla marihuanaa, edistäen yhtä maailmaa eniten piinaavimmista rikoksista? Hahmot vain ovat niin mainioita, että heidän haluaa pääsevän pälkähästä.

Leffan ohjauksesta vastaa esimerkiksi Dodgeball - boltsit pelissä -komedian (Dodgeball: A True Underdog Story - 2004) tekijä Rawson Marshall Thurber. Thurberin työ Millereiden parissa on oikein lystikästä ja hän saa kaikki onnistuneesti heittäytymään osiensa vietäväksi. Bob Fisherin, Steve Faberin, Sean Andersin ja John Morrisin kynäilemä käsikirjoitus on myös toimiva, sisältäen hyvän tarinan ja paljon hauskoja vitsejä. Elokuva on teknisestikin sujuvasti tehty. Kuvaus on taidokasta, joskin mitään erityisiä kamerakikkailuja ei ole luvassa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivallisesti toteutetut ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Theodore Shapiron ja Ludwig Göranssonin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla, mutta eivät jää millään lailla mieleen.

Elokuvasta on olemassa lähes kymmenen minuuttia pidempi versio. Siinä esimerkiksi lentokenttäkohtaus ja leirinuotiokohtaus Fitzgeraldien kanssa ovat pidempiä, minkä lisäksi mukana on ylimääräinen puhelu Davidin ja Bradin välillä. Lopputekstien aikana nähtävissä mokaotoksissa on myös muutama pätkä lisää.

Yhteenveto: Millerit on erittäin hauska komediaelokuva, jonka tarina vie onnistuneesti mukanaan. Premissi on veikeä ja siitä lähtee käyntiin todella lystikäs tapahtumaketju täynnä monenlaista kommellusta ja vaaraa, ja parin tunnin kesto on vauhdilla ohi. Käsikirjoittajat keksivät kaikenlaista päänelikon päiden menoksi ja saavat katsojat tykästymään tähän kummalliseen "perheeseen". Katsojien moraalia haastetaan sopivasti, sillä miksi ihmeessä sitä haluaisi olla huumesalakuljettajien puolella? Silti heidän selviytymisen puolesta jännittää loppuun saakka. Jason Sudeikis, Jennifer Aniston, Will Poulter ja Emma Roberts ovat erittäin lystikkäät rooleissaan Millereinä ja sivunäyttelijätkin tekevät mainiota työtä. Millerit on oikein mainio komedialeffa, joka jaksaa naurattaa vielä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen ja suosittelenkin sitä lämpimästi 2000-luvun jenkkikomedioista tykkääville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

We're the Millers, 2013, New Line Cinema, Newman/Tooley Films, Slap Happy Productions, Heyday Films, BenderSpink, Vincent Newman Entertainment

Arvostelu: Turbo (2013)

TURBO

Ohjaus: David Soren

Pääosissa: Ryan Reynolds, Paul Giamatti, Michael Peña, Samuel L. Jackson, Bill Hader, Luis Guzmán, Snoop Dogg, Maya Rudolph, Ben Schwartz, Mike Bell, Ken Jeong, Michelle Rodriguez ja Richard Jenkins

Genre: animaatio, komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Turbo on DreamWorksin animaatioelokuva. DreamWorks Animation piti työntekijöilleen 2000-luvun alussa kilpailun, jossa jokainen pystyi esittelemään studiolle oman tarinaideansa. David Soren kynäili kertomuksen hurjan nopeasta etanasta, joka osallistuisi kilpa-ajoihin ja sai studion kiinnostumaan hänen ideastaan. Muutaman vuoden odottelun jälkeen Soren pääsi tosissaan työstämään elokuvaa ja lopulta Turbo sai maailmanensi-iltansa 20. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan vuotta myöhemmin Netflixistä ja pidin sitä ihan veikeänä tapauksena. En ole katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin sen nyt täyttävän kymmenen vuotta. Juhlan kunniaksi päätin katsoa Turbon toistamiseen ja arvostella sen.

Itseään Turboksi kutsuva Theo on haaveillut koko ikänsä kilpailevansa Indianapolis 500 -tapahtumassa huippukuski Guy Gagnéa vastaan. Ongelma tosin on, että Theo on hidas etana. Erään yön onnettomuuden jälkeen Theo kuitenkin herää ylietanallisen nopeuden kera ja päättää vihdoin tehdä unelmastaan totta.

Ryan Reynolds kuullaan Theo-etanan, eli Turbon äänenä. Theolla on hurjia suunnitelmia vauhdikkaista kilpa-ajoista, joille muut pihan etanat, mukaan lukien Theon veli Chet (Paul Giamatti) pyörittelevät silmiään ja toivovat, että Theo käyttäytyisi kuin kaikki muutkin. Asetelmasta tulee hieman mieleen Rottatouille-animaation (Ratatouille - 2007) Remy-rotta, jolle muu lauma naureskeli tämän haaveista laittaa ruokaa. Theolle muodostuu tilaisuus todistaa kykynsä, kun hän vauhdikkaan tapahtumaketjun myötä huomaa olevansa yhtä nopea kuin kilpa-autot. Theo on mainio päähenkilö, jonka haluaa nähdä osoittavan epäilijänsä vääriksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat etanat Piiskuri (Samuel L. Jackson), Softis (Snoop Dogg), Bööna (Maya Rudolph), Luisu (Ben Schwartz) ja Vaalea varjo (Mike Bell), sekä ihmishahmot autokuski Guy Gagné (Bill Hader), tacorekkaa pyörittävät veljekset Tito (Michael Peña) ja Angelo (Luis Guzmán), sekä automekaanikko Paz (Michelle Rodriguez), omaa puotiaan pitävä Bobby (Richard Jenkins) ja kosmetologi Kim-Ly (Ken Jeong). Sivuhahmot ajavat oivallisesti asiansa ja läpi leffan on hauska huomata, ketä kaikkia isoja nimiä onkaan saatu mukaan. Titon ja Angelon välinen kiista isommista jutuista haaveilemisesta heijastuu mainiosti Theon ja Chetin väliseen konfliktiin.

Turbo pitää sisällään kyllä varsin vekkulimaisen lähtökohdan: mitä jos yhtenä maailman hitaimpana tunnettu eläin, etana, muuttuisi vauhtihirmuksi? Tällainen ääripäästä toiseen kulkeminen kykyjensä kanssa on hauska idea ja sen idean pohjalta on saatu oikein kelvollinen animaatioelokuva, jonka parissa koko perhe voi viihtyä. Lapsikatsojille Turbo tehoaa varmasti aikuisia paremmin, mutta kyllä varttuneempikin yleisö voi löytää lystiä leffasta. Mitään erityisiä aikuisia kosiskelevia syvällisyyksiä elokuvasta ei löydy, mutta onhan se ihan kaikille hyvä opetus, ettei kuuntele pessimistien torjuntaa, vaan tavoittelee unelmiaan täysillä. Eihän sitä ikinä tiedä, mihin haaveet voivat johtaa.

Puolentoista tunnin kesto pitää sujuvasti mukanaan, eikä aika käy pitkäksi, vaikka toinen puolikas filmistä on mielestäni hieman ensimmäistä heikompi. Ensimmäinen puolikas tarjoaa paljon hupia. Seassa on aika kierojakin vitsejä, esimerkiksi etanoiden joutuessa joka päivä hyvästelemään jonkun ystävistään, joka päätyy ahneen linnun kitaan. On hupaisaa myös seurata, kun Theo huomaa uudet voimansa ja ryhtyy kokeilemaan rajojaan. Loppuhuipennuksesta on saatu sopivan koukuttava. Lapsikatsojia jännittää takuulla, kuinka elokuva tullaan viemään päätökseen ja vaikka aikuinen voi helposti arvata lopputuloksen, voi silti huomata sydämen takovan hieman lujempaa. Ei Turbo mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta se toimii varsin passelina hömppäviihteenä.

Visuaalisesti kyseessä on pätevästi animoitu leffa. Animaatiojälki on kestänyt hyvin aikaa ja värikästä ja vauhdikasta elokuvaa on miellyttävää katsoa. Etanat ovat hassun näköisiä ja niiden silmiä hyödynnetään usein nokkelin tavoin kuin ihmiskäsiä. Taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia ja valaisukin on tyylikästä. Hyviä visuaalisuuksia tukee oiva äänimaailma Henry Jackmanin mainioiden musiikkien kera. David Sorenin ohjaus ja Darren Lemken ja Robert Siegelin kanssa työstetty käsikirjoitus toimivat. Soren on saanut kyllä erittäin lennokkaan idean ja on hyvä, että DreamWorks päätti tarttua siihen.

Yhteenveto: Turbo on mainio koko perheen animaatioelokuva, joka pitää sisällään mitä vekkuleimman premissin. Idea vauhdikkaasta etanasta kilpa-ajoissa on veikeä ja hassua tarinaa lähtee seuraamaan mielellään, kannustaen Theo-etanaa voittoon. Elokuva tarjoaa hauskoja vitsejä, sekä perheen pienimmille myös tehokasta jännitystä loppusuorallaan. Leffan toinen puolisko ei ole ihan yhtä hilpeä ja mukaansatempaava kuin ensimmäinen, mutta tarina viedään silti passelisti loppuun asti. Elokuvan hahmot ovat toimivia ja heidän näyttelijäkaartinsa varsin huima. Animaatiojälki on taitavaa ja yksityiskohtainen elokuva on miellyttävän värikäs. Suosittelenkin Turboa lämpimästi lapsille ja lapsenmielisille, joita pelkkä idea nopeasta etanasta huvittaa positiivisesti. Ei kyseessä mikään erityisen ihmeellinen elokuva ole, mutta se on passelin viihdyttävä ja sen teema unelmien tavoittelusta on samaistuttava.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Turbo, 2013, DreamWorks Animation

Arvostelu: Anger Management (2003)

ANGER MANAGEMENT

Ohjaus: Peter Segal

Pääosissa: Adam Sandler, Jack Nicholson, Marisa Tomei, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones, Jonathan Loughran, Allen Covert, Kurt Fuller, Lynne Thigpen, Woody Harrelson, Nancy Carell, John C. Reilly ja Harry Dean Stanton

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Anger Management on Adam Sandlerin ja Jack Nicholsonin tähdittämä komediaelokuva. Leffan idea lähti liikkeelle entisen jalkapalloilija Conrad Gooden baaritappelusta, minkä pohjalta David S. Dorfman työsti käsikirjoituksen vihaongelmaisesta miehestä, joka joutuu terapiaan. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2002 ja lopulta Anger Management sai maailmanensi-iltansa 5. maaliskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta yli kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä ihan hauskana. Kun huomasin Anger Managementin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.

Lentokoneessa sattuneen väärinkäsityksen vuoksi yleensä ujo ja rauhallinen Dave Buznik määrätään kuukauden mittaiseen kiukkuterapiaan. Hänen terapeuttinaan toimii eksentrinen tohtori Buddy Rydell, joka koettelee Daven hermoja päivä päivältä enemmän.

Pääroolissa Dave Buznikina nähdään Adam Sandler, joka voi tuntua monista heti luotaantyöntävältä ajatukselta, mutta Sandlerin mukanaolon ei kannata antaa häiritä. Anger Management on yksi Sandlerin parhaista elokuvista ja Sandler tekee leffassa yhden parhaista roolitöistään - luultavasti sen takia, ettei kyseessä varsinaisesti ole Sandlerin oma elokuva, hän vain näyttelee siinä. Sandler tekeekin huomattavasti tavanomaista rauhallisempaa työtä ja vaikka mukana onkin hahmon äkillisiä kiukunpurkauksia, ei homma äidy Sandlerin puolelta miksikään typeräksi pelleilyksi. Hahmona Dave on varsin pidettävä tyyneydessään ja onkin huvittavaa, että juuri hän joutuu kiukkuterapiaan. Davella on muuten yksi leffahistorian veikeimmistä ammateista: hän suunnittelee vaatteita lihaville kissoille!

     Toinen elokuvan tähti on Jack Nicholson, joka näyttelee tohtori Buddy Rydelliä, Daven terapeuttia, jolla on hyvin omanlaiset ja kummalliset tavat hoitaa potilaitaan. Mahtava Nicholson revittelee veijarimaisesti läpi elokuvan ja hän tekee Buddystä mulkeron, josta ei voi olla tykkäämättä. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät hyvin yhteen ja kaksikon erilaisia terapiapuuhia on hilpeää katsoa.

Elokuvassa nähdään myös Marisa Tomei Daven tyttöystävänä Lindana, Kurt Fuller Daven pomona Frankina, Allen Covert Lindan perään haikailevana Daven työkaverina Andrew'na, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones ja Jonathan Loughran Buddyn muina potilaina Raivotaistelijat-kiukkuterapiaryhmässä, Woody Harrelson prostituoituna Galaxiana ja John C. Reilly Daven lapsuudenkiusaajana Arniena. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin, erityisesti Turturro äkkipikaisena Chuckina.

Anger Management toimi minulle paremmin toisella katselukerralla. Sandler on komediatähtenä itsellenikin hieman ailahteleva tapaus ja suuri osa hänen filmeistään kallistuu kehnon puolelle. Hän kuitenkin näyttää osaavansa, kun ei ole itse ohjaksissa millään lailla ja sama tapahtuu myös tässä. Hänen ja Nicholsonin kohtauksia on ilo seurata. Elokuvan premissi tyynestä miehestä, joka päätyy kiukkuterapiaan on veikeä ja siitä on saatu aikaan oikein kelpo hyvän mielen leffa. Ihan loppuhuipennuksessaan elokuva äityy turhan siirappiseksi ja suureksi, mutta ennen sitä elokuva on parhaimmillaan jopa todella hyvä.

Ei kyseessä mikään erityisen hulvaton komedia ole, mutta sen aikana pääsee hekottelemaan aina silloin tällöin ja hymähtelemään tyytyväisenä. Miellyttävä yleishenki pitää hymyä katsojan kasvoilla. On jo hupaisaa, mistä koko homma lähtee liikkeelle ja osuvaa, kuinka väärinkäsitys paisutellaan sivustaseuraajien ja median puolesta kohtuuttomiin mittoihin. On vielä hilpeämpää, kuinka agitaattori-Buddyn terapiasessiot muuttuvat yhä vain pahemmiksi yrityksiksi saada Dave kiehumaan raivosta ja sitä kautta erilaisiksi opetusnäpäytyksiksi. Buddy pistää Daven vähän väliä ahtaalle ja seuraa sitten sivusta, kuinka Dave toimii näissä tilanteissa. Davea käy sääliksi, mutta samalla katsojakin huvittuu tapahtumista. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Segal, jonka aiemmat työt Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus (The Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994) ja Pähkähullu professori 2: Klumpit (Nutty Professor II: The Klumps - 2000) eivät ole mitään erityisiä taidonnäytteitä. Anger Management onkin niitä selvästi laadukkaampi teos, Segalin tehdessä jotain omaa jatko-osien sijaan. David S. Dorfmanin käsikirjoitus on mainio ja hän on keksinyt vekkulimaisia skenaarioita Daven päänmenoksi. Leffa on myös sujuvasti kuvattu ja leikattu. Lavastukset ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on toimivasti rakennettu, Teddy Castelluccin musiikkien lisätessä leffan kepeää ilmapiiriä.

Yhteenveto: Anger Management on kelpo komediaelokuva, jonka veikeä premissi vie mukavasti mukanaan. Adam Sandler tekee yhden uransa parhaista roolitöistä leffan pääosassa Davena, mutta Jack Nicholson varastaa toki show'n terapeutti Buddynä. On hilpeää seurata, kuinka tyyni Dave joutuu kiukkuterapiaan ja kuinka omalaatuinen Buddy riepottelee tätä mielensä mukaan. Tämä johtaa moniin hassuihin hetkiin, joskin mistään hulvattoman hauskasta leffasta ei voida puhua. Pääasiassa homma toimii erittäin oivallisesti, mutta loppuhuipennus lässähtää hieman siirappisuutensa ja turhan massiivisuutensa kanssa. Peter Segalin ohjaus toimii ja teknisiltäkin ansioiltaan leffa on pätevästi tehty. Anger Management on vekkuli leffa, jonka katselua suosittelen, jos etsit helppoa hyvän mielen hömppää elokuvailtaasi. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät täysillä yhteen ja kaksikon kommelluksia on viihdyttävää seurata. Elokuvan pohjalta tehtiin kymmenisen vuotta myöhemmin televisiosarjasovitus Terapian tarpeessa (Anger Management - 2012-2014), mutta heikolla menestyksellä ja sarja lopetettiinkin kesken kaiken jo kahden tuotantokauden jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anger Management, 2003, Happy Madison Productions, Revolution Studios, Jack Giarraputo Productions, Anger Management LLC

Arvostelu: The Last Stand (2013)

THE LAST STAND

Ohjaus: Kim Jee-woon

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Forest Whitaker, Jaimie Alexander, Luis Guzmán, Eduardo Noriega, Johnny Knoxville, Rodrigo Santoro, Peter Stormare, Zach Gilford, Genesis Rodriguez, Daniel Henney, Titos Menchaca ja Harry Dean Stanton

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

The Last Stand on Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä toimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Andrew Knauerin työstämästä käsikirjoituksesta, joka pyöri 2000-luvun alkupäässä pitkään internetissä ja herätti lopulta Lionsgate-studion kiinnostuksen. Alun perin pääosaan kaavailtiin Liam Neesonia, mutta kun hän kieltäytyi, studio kääntyi Schwarzeneggerin puoleen, joka oli juuri päättänyt uransa Kalifornian kuvernöörinä. Schwarzenegger suostui, kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2011 ja lopulta The Last Stand sai maailmanensi-iltansa 12. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta, eikä se ollut kummoinen hitti lippuluukuilla, mutta keräsi voittoa myöhemmin Blu-raylla ja DVD:llä. Itse katsoin elokuvan vasta myöhemmin ja pidin filmiä ihan kelvollisena toimintarainana. Kun huomasin The Last Standin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Pahamaineinen huumeparoni Gabriel Cortez pääsee karkuun FBI:ltä ja kaahaa urheiluautolla kohti Meksikon rajaa. Hänen ja rajan välissä on ainoastaan pieni Sommertonin kaupunki, jonka sheriffi päättää ottaa vastuulleen Cortezin pysäyttämisen.

Tehtyään Terminator 3: Koneiden kapinan (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003), Arnold Schwarzenegger ilmoitti jättävänsä näyttelijähommat sikseen, keskittyessään poliittiseen uraansa. Vaikka Schwarzenegger kävikin kääntymässä The Expendablesissa (2010) ja The Expendables 2:ssa (2012) kuvernööriaikanaan, todellisen paluun elokuvatähteyteen hän teki The Last Standissa. Paluu onkin hieno ja Schwarzenegger uhkuu karismaa Sommertonin pikku kyläpahasen sheriffinä, Ray Owensina. Erityisen mainiota on, ettei hahmosta ole tehty mitään superpoliisia, vaan näyttelijän ikä on otettu huomioon roolissa. Ei hätää, Schwarzenegger kyllä muiluttaa pahiksia menemään oikein kunnolla, mutta hänessä on esimerkiksi tiettyä hitautta. Pidin varsinkin yksityiskohdasta, että Rayn tarvitsee käyttää rikospaikalla silmälaseja. Tällaiset seikat eivät vie isosta Arskasta tippaakaan pois, vaan hänestä löytyy sellaista arvokkuutta, että huh huh!

     Elokuvassa nähdään myös Jaimie Alexander, Luis Guzmán ja Zach Gilford apulaissheriffeinä Torrancena, Figuerolana ja Baileyna, Eduardo Noriega häijynä huumeparoni Gabriel Cortezina, Forest Whitaker tätä vimmaisesti jahtaavana FBI-agentti Bannisterina, Peter Stormare Gabrielin kätyrinä Burrellina, Rodrigo Santoro Sommertonin putkassa lusivana Frankina, sekä Jackass-tähti Johnny Knoxville kaupungin laidalla sekoilevana Dinkumina. Knoxville ei oikein tunnu istuvan elokuvaan ja leffa toimisikin luultavasti paremmin ilman häntä. Muut näyttelijät hoitavat kuitenkin osansa sujuvasti. Noriega sopii katalan kartellipahiksen osaan ja Whitaker on oma rautainen itsensä FBI-agenttina.

The Last Stand on yhä kymmenen vuoden jälkeen varsin kelpo toimintaelokuva ja ennen kaikkea mainio paluu Schwarzeneggerilta elokuvien pariin. Ensimmäisen tunnin ajan filmi kasvattelee sujuvasti panoksia, näyttäessään kahta eri puolta kertomuksesta. FBI-agentti Bannister yrittää epätoivoisesti saada Cortezia nalkkiin, samalla kun sheriffi Owens tovereineen selvittelee Burrellin bisneksiä Sommertonissa. Vähitellen tiet yhdistyvät ja elokuvan toinen puolisko onkin mainiota toimintamättöä, joka sisältää niin räiskyvää ammuskelua, päheää turpaanvetoa ja vauhdikasta takaa-ajoa. Loppuhuipennus ei onneksi paisu turhan isoksi ja kyyti pitää kutinsa viime metreille asti.

Hyvää elokuvassa on myös, ettei se ota itseään turhan vakavasti. Ei kyse ole mistään komediasta (vaikka Johnny Knoxville kovasti yrittää elokuvasta sellaista vääntää), vaan filmi on puhdasta viihdehömppää - joskin tavanomaista toimivampaa sellaista. Muutama ihan hilpeä hetki mahtuu mukaan ja Schwarzenegger pääsee tykityksen välissä murjomaan parit hassut naljailut. The Last Stand myös yhdistelee sujuvasti toimintagenren alalajityyppejä toisiinsa, pitäen sisällään niin FBI-jännäriä, 2010-luvun kartellijuttuja ja vanhanaikaista western-henkeä. Taistelu vanhojen tapojen ja modernin teknologian välillä tuo filmiin jonkinlaista teemaakin.

Elokuvan on ohjannut eteläkorealainen Kim Jee-woon, joka ei ollut ennen The Last Standia tehnyt ainuttakaan amerikkalaisleffaa. Siitä huolimatta, että Kimin täytyi kommunikoida näyttelijöiden ja työryhmän kanssa tulkin kera, sillä hän ei osannut puhua englantia, hän tekee oivaa työtä. Andrew Knauerin käsikirjoitus on myös toimiva, joskin jo hän olisi kenties voinut kirjoittaa Knoxvillen hahmon ulos tarinasta. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja varsinkin yökohtaukset ovat hyvin valaistuja. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet, asut ja maskeeraukset mainiot ja äänimaailmakin pätevästi kasattu. Mowgin säveltämät musiikit jumputtavat menevästi taustalla.

Yhteenveto: The Last Stand on kelpo toimintaviihdettä, jossa genrelegenda Arnold Schwarzenegger teki tyylikkään paluun elokuvien pariin. Schwarzenegger on erittäin mainio pääroolissa sheriffinä, joka päättää vanhan ajan malliin näyttää modernilla teknologialla varustellulle FBI:lle, kuinka hommat hoidetaan. Elokuvan ensimmäinen puolisko kasvattelee menoa ihan pätevästi ja toinen puolisko onkin vauhdikasta toimintamättöä. Tekijät eivät ota hommaa liian vakavasti, vaan elokuvaa on työstetty sopivasti kieli poskessa. Johnny Knoxville tosin ottaa tämän huumoripuolen liian tosissaan ja meinaa pilata elokuvan karikatyyrimäisellä hahmollaan. Kim Jee-woonin ohjaus on oivallista ja teknisiltäkin ansioiltaan elokuva toimii hyvin. Ei The Last Stand mikään maata järisyttävä teos ole, mutta se on rehtiä ja passelia viihdettä, joka toimii yhä kymmenen vuoden jälkeenkin. Elokuvaa voi siis suositella erittäin lämpimästi kaikille Arskan ja toiminnan ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Stand, 2013, CJ Entertainment, Di Bonaventura Pictures

Arvostelu: Monte Criston kreivi (The Count of Monte Cristo - 2002)

MONTE CRISTON KREIVI

THE COUNT OF MONTE CRISTO

Ohjaus: Kevin Reynolds
Pääosissa: Jim Caviezel, Guy Pearce, Dagmara Domińczyk, James Frain, Richard Harris, Luis Guzmán, Michael Wincott, Henry Cavill, Albie Woodington, JB Blanc, Helen McCrory, Freddie Jones ja Alex Norton
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

The Count of Monte Cristo, eli suomalaisittain Monte Criston kreivi perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen kirjaan (Le Comte de Monte-Cristo) vuodelta 1844. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty lukuisia sovituksia ja ensimmäinen filmatisointi, Hobart Bosworthin mykkäelokuva The Count of Monte Cristo ilmestyi vuonna 1908. 1990-luvun lopulla Disneyllä ryhdyttiin työstämään uutta elokuvaversiota kirjasta, studion juuri julkaistua Kolme muskettisoturia -elokuvan (The Three Musketeers - 1993), joka perustui myös Dumasin klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires - 1844). Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2000 ja lopulta Monte Criston kreivi sai maailmanensi-iltansa 23. tammikuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se sai positiivista palautetta kriitikoilta. Itse en ole Dumasin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Monte Criston kreivi -elokuvan varmaan pariinkin otteeseen - viime katselusta on tosin kulunut jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Vuonna 1815 Edmond Dantès tuomitaan rikoksesta, jota hän ei tehnyt ja passitetaan Château d'Ifin vankilaan kaukaiselle saarelle. Siellä vuosien vieriessä Edmond ryhtyy juonittelemaan kostoaan ja hänelle aukeaa mahdollisuus toteuttaa suunnitelmansa, kun hän tapaa toisen vangin, vuosia pakotunnelia kaivaneen Abbé Farian.

Jim Caviezel tekee kenties koko uransa merkittävimmän roolityön Monte Criston kreivissä Edmond Dantèsina, sinisilmäisenä nuorena aliperämiehenä, joka joutuu vankilaan syytettynä rikoksesta, jota hän ei tehnyt. Vankilassa Edmond alkaakin muuttua, menettäessään vähitellen tärkeän uskonsa ja suunnitellessaan kostoa niille, jotka ovat vastuussa hänen kaltoinkohtelustaan. Hahmon kehityskaari on erinomaisesti kirjoitettu (ylipäätään Dumas kirjoitti yhden parhaista kostokertomuksista ikinä) ja katsoja kannustaa täysillä Edmondia yrityksissään. Caviezel on nappivalinta rooliin, tuoden hienosti esille hahmon monet puolet elokuvan aikana. Hauska fakta muuten, että Arnold Schwarzeneggeriä pyydettiin aluksi Edmondin rooliin, mutta hän kieltäytyi. Elokuvasta olisi varmasti tullut hyvin erilainen Schwarzeneggerin tähdittämänä.

     Myös Guy Pearce oli aluksi ehdolla Edmondiksi, mutta roolin mentyä Caviezelille, hänet pyydettiin esittämään Fernand Mondegoa, Edmondin ystävää, joka pettää hänet ja ajaa vankilaan. Vaikka Pearce olisi luultavasti suoriutunut mainiosti pääroolista, sopii hän erittäin hyvin luihuksi Fernandiksi, oikein herkutellen lipevän hahmonsa kanssa. Dumasin alkuperäisessä kirjassa Edmond ja Fernand olivat serkukset, mutta käsikirjoittaja Wolpert perusteli muutoksen ystäviksi sillä, että ystävät ovat usein läheisempiä kuin serkut ja siten Fernandin selkäänpuukotus tuntuu merkittävämmältä. Täytyy myöntää, että ymmärrän hyvin Wolpertin päätöstä.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Dagmara Domińczyk Edmondin rakkaana Mercédèsinä, James Frain syyttäjä Villefortina, vajaa vuosi sitten menehtynyt Helen McCrory tämän vaimona Valentinana, Alex Norton itse Napoleon Bonapartena, sekä JB Blanc roisto-Luigina ja Luis Guzmán tätä auttavana Jacopona. Kahdesta ensimmäisestä Harry Potter -elokuvasta (2001-2002) alkuperäisenä Albus Dumbledorena monelle parhaiten tuttu Richard Harris teki yhden viimeisistä roolitöistään Abbé Fariana, 11 vuotta Château d'Ifin vankilassa viruneena miehenä, jolla on pakosuunnitelma. Lisäksi Supermanin roolista parhaiten tunnettu Henry Cavill tekee yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan Fernandin poikana Albertina. Kaikin puolin näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti. Harrisin lahjoja ei voi muuta kuin ihailla. Vaikka hän esittääkin vankia, Harris omaa tiettyä jylhää arvokkuutta, jota eivät edes räsyiset vaatteet, nuhjuiset maskeeraukset ja tomu voi peittää alleen.

Yksi isoimmista kehuista, mitä voin Monte Criston kreiville antaa, on, että elokuva ei tunnu siltä, että se olisi tehty 2000-luvulla. Se tuntuu enemmän sellaiselta klassikkoseikkailulta, joita tehtiin vuosia aiemmin, joskus 1960-1970-luvuilla. Sen toteutuksessa on jotain hyvin vanhanaikaista, mikä istuu filmiin täydellisesti ja vain viehättää siinä minua enemmän. Elokuva perustuu vanhaan tarinaan ja vaikka välillä modernisointi siellä ja täällä ei ole pahitteeksi, tällaisesta toteutuksesta intoilen itse lopulta eniten. Kun taidokkaan yleishengen lisäksi kyseessä on vielä yksi kaikkien aikojen parhaista kostotarinoista, koin Monte Criston kreivin elokuvana erittäin vangitsevaksi. Vaikka filmi etenee aika hitaasti, ei se ole koskaan tylsä. Päinvastoin. Mitä pidemmälle tarina ja Edmondin kostojuonittelu etenevät, sitä syvemmälle elokuvaan uppoaa.

Elokuva tarjoaa paljon kaikenlaista seikkailusta jännitykseen, romantiikkaan ja toimintaan. On vankilapakoa, juonittelua suuntaan jos toiseen ja aarrekarttakin löytyy. Dumas on rakentanut kertomuksensa kaikki osaset vaikuttavasti ja Desmondin ja Fernandin välisen konfliktin väkevästi, ja sen pohjalta onkin helppo ammentaa onnistuneeseen filmatisointiin. Vaikka jotkut kirjailijan fanit ovatkin närkästyneet elokuvantekijöiden muutoksista kertomukseen, itse pidän filmin ratkaisuista. Elokuvan rytmitys on myös toimiva. Sillä ei ole mikään kiire, mutta se onnistuu silti kertomaan kaiken iskevästi parissa tunnissa. Vankilassa vietetty vuosikymmenkin toteutetaan vakuuttavasti. Vankeuden tuomat muutokset Desmondissa pitävät tarinan kaiken aikaa täysin hahmovetoisena. Monte Criston kreivi onkin jo henkilötutkielmana kiehtova koston ohella.

Elokuvan on ohjannut Kevin Reynolds, jolle tällaiset menneen ajan seikkailuleffat eivät olleet lainkaan uusi käsite, olihan hän tehnyt aiemmin mm. Robin Hood - varkaiden ruhtinaan (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991). Reynolds hoitaakin hommansa lahjakkaasti, rakentaen onnistuneesti tunnelmaa ja pitäen katsojan koukussa tarinaan. Monte Criston kreivi on myös taidokkaasti kuvattu, sekä hyvin rytmitetty leikkauksessa. 1800-luvun alun lavasteet ja asut ovat hienosti toteutetut ja monenlaisia näyttäviä puitteita pääseekin ihastelemaan pitkin elokuvaa. Äänimaisema on vakuuttavasti koottu Edward Shearmurin mainioita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Monte Criston kreivi on erittäin mainio filmatisointi kenties kaikkien aikojen parhaasta kostokertomuksesta. Elokuvasta löytyy kaikki ainekset mukaansatempaavaan teokseen ja sitä lopputulos myös onkin. Vaikka leffa kulkee rauhassa eteenpäin, ei se koskaan tunnu pitkäveteiseltä. Kertomus on vangitseva ja katsoja todella kannustaa Edmond Dantèsia onnistumaan aikomuksissaan. Edmondin kehittymistä tarinan aikana on erityisen kiinnostavaa seurata. Jim Caviezel on nappivalinta rooliin, hoitaen hahmon monet puolet yhtä lahjakkaasti. Muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin, erityisesti lipevää Fernandia esittävä Guy Pearce ja Abbé-vankia näyttelevä Richard Harris. Filmin toteutuksessa on jotain viehättävän vanhanaikaista, eikä elokuva tunnu 2000-luvulla tehdyltä. 1800-luvun ajankuva on hienosti toteutettu. Vaikka filmatisointiin tehtiin omat muutoksensa, suosittelen silti Monte Criston kreiviä lämpimästi Dumasin klassikkokirjan ystäville, kuten myös muille, joita kiehtovat kauemmas menneisyyteen sijoittuvat kertomukset täynnä seikkailua, romantiikkaa, petoksia ja rikkauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Count of Monte Cristo, 2002, Touchstone Pictures, Spyglass Entertainment, World 2000 Entertainment, Epsilon Motion Pictures, Count of Monte Cristo Ltd.

Arvostelu: Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events / Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja (2004)

LEMONY SNICKET'S

A SERIES OF UNFORTUNATE EVENTS (2004)

LEMONY SNICKETIN SURKEIDEN SATTUMUSTEN SARJA

Ohjaus: Brad Silberling
Pääosissa: Emily Browning, Liam Aiken, Jim Carrey, Timothy Spall, Billy Connolly, Meryl Streep, Catherine O'Hara, Luis Guzmán, Jamie Harris ja Jude Law
Genre: seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Näin Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Eventsin (eli suomalaisittain Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja -elokuvan) jo ala-asteen alkupuolella äitini kanssa ja pidin siitä. Elokuva perustuu Lemony Snicket -nimellä kulkevan Daniel Handlerin pitkään kirjasarjaan A Series of Unfortunate Events (1999-2006) - tarkkaan ottaen sarjan kolmeen ensimmäiseen teokseen. Olen nähnyt elokuvan useasti elämäni aikana ja sen taso on valitettavasti laskenut mielessäni vuosien varrella. Viimeksi kun näin elokuvan, pidin sitä harmittomana huttuna, joka viihdytti pitkän ajan jälkeen ihan kivasti. Nyt kun Netflixissa alkoi uusi originaalisarja A Series of Unfortunate Events (2017-), minun teki mieli katsoa elokuva uudestaan ennen sarjan aloittamista. Katsoinkin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa, päivää ennen kuin pistimme Netflixsarjan ensimmäisen jakson pyörimään.

Baudelairin sisarusten vanhemmat kuolevat traagisesti tulipalossa, jolloin lapset joutuvat kreivi Olafin luokse asumaan. Kreivi Olaf ei ole kovin mukava henkilö ja hän haluaa saada omakseen rikkaiden Baudelairien suuren perinnön, ja onkin valmis tekemään mitä tahansa sen eteen.

Boudelairin sisaruksiin kuuluu kolme lasta. Violet (Emily Browning) on vanhin ja hän pitää erilaisten keksintöjen rakentamisesta. Klaus (Liam Aiken) on keskimmäinen ja häntä kiehtovat kirjat ja lukeminen. Kolmas on Sunny-taapero (Kara ja Shelby Hoffman), jonka neljä hammasta toimivat erittäin vahvasti ja hän kykeneekin pureskelemaan lähes kaikkea. Sunny ei osaa puhua, vaan päästelee vauvaääniä, jotka ovat kuitenkin tulkattu tekstityksissä suomeksi. Hoffmaneita on vaikea arvioida näyttelijöinä ikänsä takia, mutta Emily Browning on selkeästi parempi kuin Liam Aiken. Browning käyttää enemmän kehoaan hyväkseen kuin Aiken ja pääasiassa näyttääkin siltä, että Klaus seisoisi tönkösti paikoillaan. Suurimmaksi osaksi lapset kulkevat paikasta toiseen tönkköinä, mutta se on luultavasti tyylikysymys. Katsojalle voi kuitenkin helposti tulla sellainen olo, että lapsinäyttelijät ovat heikkoja.
     Ilkeää kreivi Olafia näyttelee Jim Carrey, joka tuttuun tyyliinsä varastaa show'n läpi elokuvan. Carrey on tyylikkäästi maskeerattu hieman kummallisen näköiseksi, mutta Olafista löytyvät silti kaikki Carreyn maneerit. Urpoja ilmeitä ja kummallisia äännähdyksiä - puhumattakaan leveilevästä kehonkäytöstä - on mukana useita ja vaikka välillä Carrey vetääkin pahasti yli, on hän silti toimivin asia elokuvassa. Jos Carreya ei voi sietää, niin kannattaa jättää tämä pätkä väliin, sillä hän on enemmänkin oma itsensä kuin mikään hahmo. Onhan se kivaa nähdä hänet taas vaihteeksi pahiksena. Vaikea sanoa, halusiko yhtiö kreivi Olafin olevan juurikin Jim Carrey, vai eikö kukaan uskaltanut sanoa Carreylle kuvauksissa, että: "Vähän rauhallisemmin jooko..."
     Elokuvassa nähdään myös sisarusten Monty-setä (Billy Connolly) ja Josefiina-täti (Meryl Streep). Monty on kiinnostunut käärmeistä, joita hänen talonsa onkin täynnä, kun taas Josefiina tuntuu pelkäävän kaikkea, vaikka asuukin erittäin vaarallisessa hökkelissä. Streep on tuttuun tapaansa hyvä, vaikka vetääkin paikoitellen yli. Hyvä on myös Connolly. Olenko ainoa, jonka mielestä Connelly näyttää tässä elokuvassa paikoitellen John Cleeselta?
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Timothy "Matohäntä" Spallin näyttelemä pankkiiri Poe, joka ei kuuntele lasten varoituksia Olafista, Catherine O'Haran esittämä Olafin naapuri oikeusneuvos Strauss, sekä Olafin kaksi kätyriä, joita esittävät Luis Guzmán ja Jamie Harris. Itse Lemony Snicketia, eli tarinan kertojaa näyttelee Jude Law. Hahmoa ei paljoa nähdä, mutta hänen ääntään kuullaan useasti... jopa liian paljon.

Alussa Lemony Snicket nimittäin varoittaa, että elokuva, jota olemme alkamassa katsomaan, ei ole onnellinen ja sisältää yhä vain kaameampia kohtia, eli herkkien kannattaa harkita uudestaan, katsooko tarinan loppuun asti. Ei kovin hyvä mainospuhe, jos haluaa leffalle katsojia. Eikä elokuvassa loppujen lopuksi tapahdu edes kovin hirveitä asioita. No on mukana ihmissyöjäiilimatoja, mutta synkkyyttä olisi voinut olla esillä paremmin ja enemmän, jotta kertojan lupauksille tulisi vastinetta. Synkkyydellä tarkoitan siis muuta kuin elokuvan ankean harmaata värimaailmaa. Kirjoja en ole lukenut, joten en tiedä, miten tarina menee siinä, mutta hieman tuntuu siltä, että Snicket varoittelee kirjoissakin. Eikä siinä sinänsä mitään, että alussa vähän pelotellaan lapsikatsojia, mutta siinä kohtaa, kun on kuullut jo pariin otteeseen "Voi kun voisinkin sanoa, että tämä olisi iloinen tarina ja että lapset elivät elämänsä onnellisina loppuun asti", niin toivoisi, että Snicket pitäisi turpansa kiinni ja antaisi katsojan keskittyä elokuvaan rauhassa. Sen sijaan, että Snicket kertoisi tarinaa, hän kuulostaa lähinnä kommenttiraidalta, jota ei vain saa mitenkään pois päältä. Kertojaääni tuntuu pitkittävän elokuvaa useaan otteeseen täysin turhaan ja höpötys saa jutun junnaamaan aina hetken paikoillaan.

Ilman kertojaääntä elokuva kulkisi sujuvammin eteenpäin. Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Eventsissa on (pitkän nimensä lisäksi) toimiva tunnelma ja idea on erittäin hauska. Sen jälkeen, kun kreivi Olaf on ensimmäisen kerran yrittänyt murhata lapset saadakseen perinnön, tarina kulkee pääasiassa eteenpäin siten, että lapset lähtevät eri sukulaisilleen asumaan ja Olaf yrittää sala-asujen avulla viedä lapset pois. Samalla lapset yrittävät selvittää, minkä takia heidän vanhempansa oikeasti kuolivat ja mitä muita mysteereitä asiaan liittyy? Mysteeriosuudet ovat ihan toimivia, mutta paikoitellen elokuva tuntuu kulkevan liian nopealla temmolla eteenpäin, jolloin katsojan voi olla vaikea tarttua mihinkään tilanteeseen kunnolla kiinni. Mutta kun elokuva käsittelee kolmen kirjan tapahtumat, niin tiivistämistä on tietenkin tehty paljon. Vaikka tunnelma on ihan hyvä ja elokuva on viihdyttävä, sen suurin ongelma on, että se tuntuu olevan liian synkkä lapsille ja liian lapsellinen aikuisille, jolloin sille voi olla vaikeaa löytää oikeaa kohdeyleisöä. Ja kun alussa lupaillaan hurjaakin hurjempaa seikkailua, katsojalle voi tulla suurena pettymyksenä, ettei juttu olekaan niin karmiva tai erikoinen. Mukana on myös kummallisia juoniaukkoja, jotka ovat varmaan selitetty vain sillä, että elokuva itse on aika erikoinen. Itselleni hämmentävin asia koko leffassa on, että siitä oli vaikea sanoa, mihin aikaan sen kuuluisi sijoittua?

Elokuvan on ohjannut Brad Silberling. Tätä ennen Silberling oli ohjannut mm. lasten kummituspätkän Casper (1995). Käsikirjoituksesta vastaa Robert Gordon, jolle Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events jäi viimeiseksi työksi. Lemony Snicketin osuutta olisi voinut vähentää huomattavasti ja paikoitellen dialogi on hölmöä. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauspöydällä elokuvasta on tehty paikoitellen liian kiirehtivä. Visuaaliset efektit eivät ole kovin erikoiset ja digitaaliset tehosteet näkyvät selvästi. Äänitehosteet ovat kuitenkin onneksi toimivia. Maskeeraus ja lavasteet ovat tyylikkään näköisiä, ja puvustus on tarkkaan mietitty. Musiikista vastaa Thomas Newman, joka on luonut toimivan soundtrackin säestämään tarinaa.

Yhteenveto: Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events on ihan viihdyttävä seikkailupätkä, muttei toimi enää yhtä hyvin kuin lapsena. Tarina kulkee paikoitellen liian nopeasti eteenpäin ja vaikka siinä on ihan toimiva tunnelma, sen ongelmana on, ettei se tunnu olevan täysin tehty lapsille eikä aikuisille. Alussa lupailleen todella synkkää tarinaa, mutta pettymykseksi sellainen ei kuitenkaan ole luvassa. Lapsinäyttelijät ovat aika tönkköjä, mutta se kuuluu luultavasti haluttuun tyyliin. Jim Carrey vetää tuttuja ilmeilyjään ja eleitään kreivi Olafina. Paikoitellen Carrey ärsyttää, mutta kyllä hän naurutkin saa. Lemony Snicketin osuus elokuvassa on aivan liian suuri ja hänen höpötyksensä alkavat ärsyttämään, vaikka häntä esittääkin Jude Law. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta maskeeraukset, lavasteet ja puvustus ovat näyttäviä. Jos fantasiaseikkailut kiehtovat, niin kyllähän tämäkin mahtuu sinne mukaan katsottavaksi. Perheen pienimmille tämä voi olla liian hurja ja aikuisille liian lapsellinen. Ala-asteen ensimmäisiä vuosia käyville Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events voi toimia parhaiten. Saa nähdä, miten Netflixin sarja aiheesta toimii...

Kirjoittanut: Joonatan, 15.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events, 2004, Paramount Pictures, DreamWorks, Nickelodeon Movies, Kumar Mobiliengellschaft mbH & Co. Projekt Nr. 2 KG, Parkes+MacDonald Image Nation, Scott Rudin Productionsl