Arvostelu: The Marvels (2023)

THE MARVELS

Ohjaus: Nia DaCosta

Pääosissa: Brie Larson, Iman Vellani, Teyonah Parris, Zawe Ashton, Samuel L. Jackson, Zenobia Shroff, Mohan Kapur, Saagar Shaikh, Park Seo-joon ja Lashana Lynch

Genre: scifi, toiminta, seikkailu

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 12

The Marvels on Marvelin elokuvauniversumin 33. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Vuoden 2019 elokuva Captain Marvel oli taloudellinen jättimenestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Hahmo esiintyi muiden supersankarien kanssa Avengers: Endgamessa (2019) ja oli sitten merkittävä tekijä Ms. Marvel -televisiosarjassa (2022). Alun perin "Captain Marvel 2" -nimellä kulkenut projekti muuttui The Marvelsiksi, kun tekijät päättivät lyöttää hahmon yhteen Ms. Marvelin ja WandaVision-sarjassa (2021) esitellyn Monica Rambeaun kanssa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja nyt lähes puolentoista vuoden siirtymisen jälkeen The Marvels saapuu elokuvateattereihin. Itse en ole pahemmin odottanut elokuvan ilmestymistä. Marvelin projektit ovat viime aikoina ailahdelleet tasoltaan reippaasti, eikä leffan traileri erityisemmin innostanut minua. Kävin kuitenkin katsomassa The Marvelsin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Captain Marvel lyöttäytyy yhteen Monica Rambeaun ja nuoren Ms. Marvelin kanssa, estääkseen Kree-johtaja Dar-Bennin aikeet varastaa muiden planeettojen luonnonvarat oman, kuolleen maailmansa elvyttämiseksi.

Brie Larson tekee paluun rooliinsa Carol Danversiksi, eli Captain Marveliksi, joka jatkaa universumin suojelua samalla, kun hän yrittää palauttaa vanhat muistonsa. Teyonah Parris nähdään toistamiseen Monica Rambeauna, Carolin entisen lentäjäystävä Marian (Lashana Lynch) tyttärenä, joka sai supervoimat WandaVision-minisarjassa ja Iman Vellani tekee elokuvadebyyttinsä Kamala Khanina, eli Ms. Marvelina, joka tähditti viime vuonna omaa sarjaansa. Kolmikon on lyöttäydyttävä yhteen, kun kummallinen ilmiö linkittää hahmot heidän voimiensa kautta. Elokuvan selkeä tähti on nuori Vellani, joka jatkaa riemastuttavaa työtään Ms. Marvelina, jonka unelmat käyvät toteen, kun hän pääsee vihdoinkin tapaamaan idolinsa Captain Marvelin. Outoa kyllä, Larson on trion heikoin lenkki. Ajoittain häntä ei näytä edes kiinnostavan leffassa mukana oleminen ja dramaattisemmat kohtaukset ovat hänen puolesta kiusallisen puisia. Roomista (2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon ansaitusti voittanut Larson on näyttänyt lahjakkuutensa draaman saralla ja niinpä näin laiska työ häneltä on hämmentävää. Parris sen sijaan hoitaa tonttinsa hyvin Monicana, jonka ruutuaika jää kolmikosta kuitenkin vähäisimmäksi.

     Vastaansa hahmot saavat Kree-soturi Dar-Bennin, jota näyttelee Zawe Ashton. Hahmolle on kirjoitettu ihan ymmärrettävät motiivit rajuille teoilleen, mutta Dar-Benn jää lopulta turhauttavaksi pintaraapaisuksi siitä, kuinka syvällisen hahmosta olisi voinut saada. Asiaa ei auta Ashtonin yksi-ilmeinen ja suorastaan tylsä roolisuoritus.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Samuel L. Jackson Nick Furynä, joka toimii edelleen S.A.B.E.R. -avaruusasemalla, sekä Zenobia Shroff ja Mohan Kapur Kamalan vanhempina Muneebana ja Yusufina ja Saagar Shaikh Kamalan isoveljenä Aamirina, jotka tuovat mukaan ihan hyvää huumoria, sekä sarjasta tuttua perhelämpöä. On mukana lisäksi oranssilta kissalta näyttävä flerken-avaruusolio Goosekin. Jackson on vekkulissa vedossa leffassa, mutta hänen hahmonsa ei tunnu yhtään luontevalta jatkumolta sille Nick Furylle, jonka näimme vastikään Secret Invasion -minisarjassa (2023). Jacksonin mukaan The Marvels kuvattiin ennen Secret Invasionia, joten voi olla, ettei elokuvan ja sarjan tekijöiden välillä ollut lähes lainkaan kommunikaatiota sen suhteen, kuinka yhtenäisesti hahmo pitäisi esittää. Vaikka aikajanalla The Marvels tapahtuukin Secret Invasionin jälkeen, ei haittaa, vaikka minisarjan olisi jättänyt katsomatta, sillä sen tapahtumiin ei viitata lainkaan.

The Marvels käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin Ms. Marvel -sarjassa jäätiin. Kamalan mystinen rannekoru alkoi äkillisesti hohtamaan ja yhtäkkiä hän katosi ja hänen tilalleen ilmestyi Captain Marvel. Elokuva selittääkin nopeasti, että heidän ja Monica Rambeaun voimat ovat jotenkin linkittyneet toisiinsa ja joka kerta, kun he käyttävät voimiaan samanaikaisesti, he vaihtavat paikkojaan. Tästä saadaan leffan alussa ihan hauskoja hetkiä aikaiseksi, kun Captain Marvel ilmestyy yhtäkkisesti Khanin perheen taloon vanhempien kauhuksi ja samalla Ms. Marvel löytää itsensä täysin eri aurinkokunnasta avaruusolentojen ympäröimänä. Elokuvan parasta antia on, kun kolmikko saatetaan vihdoin yhteen ja he opettelevat hyödyntämään tätä uutta kikkaa edukseen.

Muuten kyseessä on harmillisen keskinkertainen supersankariraina, jonka todennäköisesti unohtaa nopeasti sen päätyttyä. Kolmikon keskinäinen kemia toimii, mutta itse tarinasta ei löydy imua - ei, vaikka leffalla tuntuukin olevan koko ajan hirveä vauhti päällä. Erityisesti ensimmäinen puolituntinen on ajoittain jopa kaoottisesti rakennettu. Kyseessä on koko Marvelin elokuvauniversumin lyhyin leffa ja sen kyllä huomaa, niin hyvässä kuin pahassa. Tylsää hetkeä ei oikeastaan mahdu mukaan, mutta tiivis tahti johtaa esimerkiksi siihen, kuinka pintaraapaisuksi potentiaalisesti mainio pahis jää. Captain Marvelia painaa myös tietty syyllisyys, jota ei onnistuta kaivamaan onnistuneesti esiin. Toimintakohtaukset ovat ihan viihdyttäviä, mutta eivät koskaan jännittäviä. Dramaattiset hetket kompastelevat kiusalliseen näyttelijätyöhön. Erään vesiplaneetan tapahtumat taas muistuttavat, että Marvel on nykyään Disneyn omistuksessa ja sinne sijoittuvat kohtaukset jakavat takuulla katsojia roimasti kahtia. Elokuva ei myöskään pääse pakoon tiettyä yhdentekevyyden tunnetta. Innostavimmat jutut nähdään oikeastaan vasta tulevaisuudesta vihjailevien viimeisten minuuttien aikana.

Elokuvan on ohjannut Nia DaCosta, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa uuden, oikein mainion Candyman-elokuvan (2021). Hän ei kuitenkaan tunnu saavan kaikkea mahdollista irti tästä leffasta, vaan kaikki jää turhauttavasti puolitiehen. Hänen, Megan McDonnellin ja Elissa Karasikin käsikirjoitus on hutiloiden rustattu, jolloin potentiaalisesti vahvat puolet jäävät täysin kädenlämpöisiksi. The Marvels on kuitenkin ihan pätevästi kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset, mutta jälleen kerran erikoistehosteet näyttävät paikoin täysin keskeneräisiltä. Varsinkin Goose on tällä kertaa täysin selvä digikissa, joka ei näytä aidolta edes istuessaan paikoillaan. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu, vaikka Laura Karpmanin taustalla jumputtavat musiikit eivät koskaan pahemmin erotu edukseen.

Yhteenveto: The Marvels on harmillisen keskinkertainen ja ennen viimeisiä minuutteja jopa todella yhdentekevältä tuntuva supersankariraina, jonka todennäköisesti unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Captain Marvelin, Ms. Marvelin ja Monica Rambeaun keskinäinen kemia toimii ja elokuvan parasta antia ovatkin kolmikon väliset sympaattisemmat hetket, joissa he yrittävät ottaa tolkkua uudesta siirtymiskyvystään. Muuten tarina on todella hutera, eikä se onnistu nappaamaan mukaansa. Dar-Benn jää valitettavan latteaksi pahikseksi hyvistä motiiveistaan huolimatta. Jännitettä ei tunnu löytyvän koko leffan varrelta ja toimintakohtauksetkin ovat lähinnä ihan viihdyttävää mekastusta. Draamaosasto on pääasiassa vaivaannuttavaa, erityisesti hämmentävän kehnoa työtä tekevän Brie Larsonin osalta. Erikoistehosteissakaan ei ole paljoa hurrattavaa. Elokuvan vahvin lenkki on Iman Vellani, joka on toistamiseen aivan mahtava Ms. Marvelina, jota haluan nähdä tulevaisuudessa lisää. Toivottavasti nuorelle Vellanille irtoaa rooleja myös Marvelin ulkopuolella. The Marvels jatkaa studion nykyistä, varsin epätasaista linjaa. Kovan luokan Marvel-faneille leffaa voi tietty suositella, kuten myös pääkolmikosta tykkääville.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Marvels, 2023, Marvel Studios

Arvostelu: Fast & Furious X (Fast X - 2023)

FAST & FURIOUS X

FAST X

Ohjaus: Louis Leterrier

Pääosissa: Vin Diesel, Michelle Rodriguez, Tyrese Gibson, Ludacris, Nathalie Emmanuel, Sung Kang, John Cena, Jason Momoa, Charlize Theron, Jordana Brewster, Daniela Melchior, Alan Ritchson, Brie Larson, Leo Abelo Perry, Scott Eastwood, Rita Moreno, Jason Statham, Helen Mirren, Pete Davidson ja Dwayne Johnson

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 12

Vin Dieselin tähdittämä kaahailuelokuva Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) oli menestys lippuluukuilla, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osat 2 Fast 2 Furious (2003), Hurjapäät: Tokio Drift (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006), Fast & Furious (2009), Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011), Fast & Furious 6 (2013), Fast & Furious 7 (Furious 7 - 2015), Fast & Furious 8 (The Fate of the Furious - 2017) ja Fast & Furious 9 (F9 - 2021), sekä lisäosaleffa Fast & Furious: Hobbs & Shaw (2019) olivat kaikki taloudellisia hittejä, vaikka suuri osa niistä saikin ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Kymmenennestä elokuva ilmoitettiin jo vuonna 2014, jolloin sen sanottiin toimivan elokuvasarjan päätösosana. Vuonna 2020 ilmoitettiin kuitenkin, että viimeinen elokuva tultaisiin jakamaan kahteen osaan. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Justin Lin, joka oli ohjannut elokuvasarjan kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen ja yhdeksännen osan, mutta kun kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022, jo viikkoa myöhemmin Lin jätti projektin ja hänet korvattiin Louis Leterrierillä. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja nyt Fast & Furious X on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt leffasarjan aiemmista osista vaihtelevasti, mutta viimeisin osa, Fast & Furious 9 oli mielestäni niin heikko ja yliampuvaksi väännetty, että menetin vähäisetkin mielenkiintoni rippeet loppusarjaa kohtaan. Kävin siitä huolimatta katsomassa Fast & Furious X:n heti ensi-iltapäivänä.

Dominic Toretton täytyy suojella perhettään, kun häntä jahtaa Rio de Janeiron ryöstön kohteena olleen rikollispomo Hernan Reyesin kostonhimoinen poika Dante.

Vin Diesel palaa jälleen kerran rooliinsa hurjapää Dominic Torettona, joka elää elämäänsä neljännesmaili kerrallaan, mutta jonka täytyy taas lähteä "viimeiselle" kyydille pelastaakseen perheensä. Diesel on sama yhden ilmeen kivikasvo, jona hänet näissä elokuvissa tunnetaan. Haudanvakavana kaahaava Dom jää hieman tylsäksi tyypiksi, kun hänestä ei enää edes jakseta kaivaa lisää sisältöä. Diesel on toisaalta karismaattinen ratin takana, mutta draamakohtauksiin hänen näyttelijänlahjansa eivät vieläkään riitä.

     Aiemmista elokuvista tuttu poppoo on tietty kasassa, joskin esimerkiksi Jason Stathamin näyttelemä Deckard Shaw pidetään lähinnä lyhyenä piipahtamisena, eikä Domin siskoa Miakaan (Jordana Brewster) kauaa ruudulla nähdä. Domin rakas Letty (Michelle Rodriguez), muka-hauska Roman (Tyrese Gibson), tekniikkanerot Tej (Chris "Ludacris" Bridges) ja Ramsey (Nathalie Emmanuel) ja jo parikin kertaa sarjan aikana kuolleeksi luultu Han (Sung Kang) ajavat Domin perässä. Leffasarjalle tyypillisesti aiempien osien pahikset, Domin veli Jakob (John Cena) ja hakkeri Cipher (Charlize Theron) tekevät tällä kertaa yhteistyötä Domin ja kumppaneiden kanssa. Tutut näyttelijät tekevät ailahtelevaa työtä. Osaa ei näytä enää paljoa kiinnostavan sarjassa mukana olo ja etenkin Gibsonin komediapuoli on nyt jo todella väsähtänyttä. Vekkuli Cena on kuitenkin ihan hyvässä vedossa.

Tällä kertaa Dom ja kumppanit saavat vastaansa Jason Momoan näyttelemä Dante Reyesin, Fast & Furious 5:n pahiksen virkaa toimittaneen rikollispomo Hernan Reyesin (Joaquim de Almeida) pojan, joka janoaa tietty kostoa isänsä kuolemasta ja tämän bisnesten kaatamisesta. Siinä, missä Diesel patsastelee yliampuvan vakavana ja Gibson kompuroi komediapuolella, Momoa irrottelee oikeasti yllättävänkin vekkulisti. Hän on kirkkaasti elokuvan parasta antia, tehden Dantesta tehokkaan sairasmielisen pirulaisen, joka luo toimivasti uhkaa hahmoille. Hänen lisäksi uusina hahmoina tavataan muun muassa herra Nobodyltä (Kurt Russell) Viraston johdon käsiinsä ottanut Aimes (Alan Ritchson), herra Nobodyn tytär Tess (Brie Larson) ja autokisaaja Isabel (Daniela Melchior). Kolmikko istuu passelisti osiinsa, joskin heidän hahmonsa ovat hieman kömpelösti kirjoitettuja.

Fast & Furious -elokuvien faneille kymppiosa on tietty pakkokatseltavaa, minkä lisäksi veikkaisin, että se toimii passelisti monille aivot narikkaan -kesäviihdettä etsiville. Jos taas koet, että leffasarjan taso on heikentynyt edetessään ja jos minun tavoin pidit yhdeksättä elokuvaa siihen asti sarjan heikoimpana osana, voin sanoa, että edessä on aika töyssyinen kyyti, josta tekisi mieli hypätä ulos jo ensimetreillä. Fast & Furious X on juuri niin pöljä mekastusraina kuin siltä voikin odottaa, vaikkei tällä kertaa sentään ihan avaruuteen asti lennellä autoilla. Kaikin puolin mammuttimaiseksi paisuva elokuva aiheuttaa ähkyn jo ennen puolta väliä. Joillekin katsojille leffa on takuulla mitä parhainta popcornhömppää, mutta itse kyllästyin näkemääni jo tunnin kohdalla. Seuraavat liki puolitoista tuntia onkin aika vaivaannuttavaa katseltavaa.

Kaksi- tai ehkä jopa kolmiosaisen finaalin avausosaksi tarkoitettu Fast & Furious X on venytetty liki kahden ja puolen tunnin mittaan, mutta lopputulos tuntuu pitkälti yli kolmituntiselta, sillä elokuvasarja ei keksi enää mitään uutta, vaan se kulkee tuttuja latuja, toistellen elokuvasarjan turhauttavimpia perisyntejä. Maanläheisinä tyyppeinä esitellyt hahmot ovat muuttuneet superihmisiksi, jotka selviytyvät mistä vain kiipelistä. Jännitys puuttuu kokonaan, kun leffasarja on tehnyt jo selväksi, ettei kukaan kuitenkaan pysy kuolleena ja kun pahiksetkin vaihtavat leiriä hyvien puolelle seuraavassa elokuvassa. Dieselin yrmystä katseesta näkee, että mies luulee ihan oikeasti tekevänsä jotain eeppistä saagaa, joka tultaisiin muistamaan yhtenä elokuvahistorian isoimmista merkkiteoksista. Hän tuntuu olevan täysin sokea sille, millaisia nämä leffat hänen ympärillään ovat ja että sarja kulkee tässä kohtaa enää vaivalloisesti viimeisillä huuruillaan kohti maaliviivaa, jonka paikkaa siirrellään yhä vain kauemmaksi ja kauemmaksi horisonttiin, kun tekijät eivät millään älyä viedä tätä loppuunsa.

Ei kyseessä kuitenkaan mikään täysin umpisurkea pohjanoteeraus ole, vaikka päällimmäisenä tunteena Fast & Furious X jätti minulle vitutuksen. Alun ärtymyksen laannuttua pystyin myöntämään, että Dante Reyes on oikeasti onnistunut ja veikeä pahishahmo, jonka kierot kohtaukset nostavat väkisinkin hymyn huulille. Pahiksesta hölmöksi sivuhahmoksi muutetun Jakob-veljen ja Domin pojan Brianin (Leo Abelo Perry) automatka on ihan viihdyttävää seurattavaa. Alkupäässä nähtävä toimintajakso Roomassa on myös pätevästi tehtyä mäiskettä. Muuten Domin tylsät patsastelut, Romanin ja Tejin vaivaannuttavan epähauskat sanailut ja jatkuvat tarpeettomat ja yksitoikkoiset turpaanvedot saavat leffan laahaamaan. Asiaa ei auta se, että tekijät ovat selvästi katsoneet Avengers: Infinity Waria (2018) tätä tehdessään. Fast & Furious X loppuu todella töksähtävästi ja tarina jää täysin kesken. Mutta siinä, missä Infinity War jätti minut odottamaan Avengers: Endgamea (2019) vesi kielellä, yhdettätoista Fast & Furiousia kohtaan minulta ei löydy enää mitään mielenkiintoa.

Viisi Fast & Furious -elokuvaa ohjannut Justin Lin jätti kymppiosan, kun sitä oli jo kuvattu jonkin aikaa ja hänet korvattiin lopulta aiemmin muun muassa The Transporterin (2002) ja The Incredible Hulkin (2008) ohjanneella Louis Leterrierillä. Leterrier paisuttaa filmiä turhankin valtavaksi, mutta ei saa oikein luotua mihinkään mitään tuntua. Toimintakohtaukset ovat lähinnä yhdentekeviä ja draamapuoli on huvittavan melodramaattista vetistelyä. Linin ja Dan Mazeaun käsikirjoitus pysyy mukana, vaikkakin Leterrier teki siihen joitain muutoksia. On kiva, että tällä kertaa homma on haluttu pitää hieman hahmoläheisempänä, eikä kyse ole mistään maailmanpelastusoperaatiosta. Teksti on silti aika huteraa höttöä. Sentään Fast & Furious X on teknisiltä ansioiltaan mainio, vaikka leikkauksessa se kaipaisi tiivistämistä ainakin vartilla. Kuvaus on pääasiassa sujuvaa ja autokaahailut ovat kaikin puolin tyylikkäästi toteutettuja. Erikoistehosteet ovat muutamia selviä digiräjähdyksiä lukuun ottamatta komeita ja ääniefektit rymistelevät välillä liiallisenkin metelin puolelle. Brian Tylerin säveltämät musiikit jäävät täysin taka-alalle, elokuvan ollessa täynnä erilaisia pop- ja rap-jumputuksia.

Yhteenveto: Fast & Furious X on liian pitkäksi venytetyn saagan liian pitkäksi tarkoitetun finaalin liian pitkäksi venytetty ensimmäinen osa. Elokuvasarjan kovimmat fanit saavat varmasti rahoilleen vastinetta, mutta jos nämä leffat ovat alkaneet jo kyllästyttämään, ei kymmenes elokuva enää voita takaisin puolelleen. Kyseessä on totaalisen pöljä ja aivan liian mammuttimaiseksi paisuva toimintamekastus, joka aiheuttaa ähkyn jo ennen puolta väliä. Roomassa nähtävät kaahailut jaksavat vielä viihdyttää, mutta sen jälkeiset yksitoikkoiset turpaanvedot kyllästyttävät nopeasti. Liki kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu ainakin tunnin pidemmältä, sillä jännitys uupuu kokonaan, eikä elokuvasarjaan keksitä enää oikein mitään uutta. Auki jäävä lopetus ei herätä mielenkiintoa seuraavaa osaa kohtaan, vaan pikemminkin saa pohtimaan, että viimeisillä huuruillaan matelevan elokuvasarjan maaliviiva olisi pitänyt saavuttaa jo aiemmin. Elokuvan kirkkaana valopilkkuna toimii Jason Momoa, joka pitää hauskaa pahishahmo Dante Reyesin kanssa. Karikatyyrimäinen sarjakuvaroisto on täysi vastakohta haudanvakavana patsastelevalle Vin Dieselille. Jos siis pidit aiemmista Fast & Furious -elokuvista, suosittelen katsomaan tämänkin. Jos taas et, niin jätä Fast & Furious X ihan suosiolla väliin.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fast X, 2023, Universal Pictures, Original Film, Perfect Storm Entertainment, One Race Films, Roth/Kirschenbaum Films

Arvostelu: Don Jon (2013)

DON JON

Ohjaus: Joseph Gordon-Levitt

Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Scarlett Johansson, Julianne Moore, Tony Danza, Glenne Healdey, Brie Larson, Rob Brown, Jeremy Luke, Paul Ben-Victor, Anne Hathaway ja Channing Tatum

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Don Jon on Joseph Gordon-Levittin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä elokuva. Aiemmin pelkkiä lyhytelokuvia ohjannut Gordon-Levitt ryhtyi kirjoittamaan leffaa vuonna 2008 ja sai neuvoja kokeneilta ohjaajaystäviltään Rian Johnsonilta ja Christopher Nolanilta. Hän sai rahoituksen leffalleen ja näyttelijät ja työryhmän kasaan ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2012. Lopulta Don Jon sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 18. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Itse katsoin Don Jonin vasta pari vuotta myöhemmin ja pidin siitä, mutten ole katsonut sitä toistamiseen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudelleen ja arvostella sen.

Jon Martello on niin kovassa suosiossa naisten keskuudessa, että hän on saanut lempinimen Don Jon. Vaikka naisia piisaa, Jon saa silti enemmän irti nettipornosta. Pystyykö Jon päästämään irti aikuisviihderiippuvuudestaan, kun hän kohtaa kauneimman koskaan näkemänsä naisen, Barbaran?

Joseph Gordon-Levittille ei riittänyt se, että hän ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan, vaan hän myös näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, "Don" Jon Martelloa. Mikäs tosin siinä, sillä Gordon-Levitt on selvästi tiennyt, mitä haluaa roolilta ja tekeekin erittäin hyvää työtä osassa. Jon on varsin tarkka heppu, jolle hänen omien sanojensa mukaan tärkeää elämässä ovat hänen kroppansa, kämppänsä, autonsa, perheensä, kirkkonsa, kaverinsa, naisensa ja ennen kaikkea pornonsa. Varsinaiseksi "fuck boyksi" Jonille ei tuota mitään vaikeuksia iskeä naisia klubeilta joka ilta, mutta silti hän saa eniten tyydytystä aikuisviihteen parissa, mistä on muodostunut hänelle varsinainen addiktio. Jon ei ole persoonana erityisen pidettävä, mutta silti hänestä löytyy monia samaistuttavia piirteitä. Hänen kertojaäänensä auttaa onnistuneesti katsojaa pääsemään hänen mielenmaisemansa sisälle ja läpi leffan on vaikea olla toteamatta, että Jonilla on aina silloin tällöin ihan pointtia siinä, mitä hän sanoo.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Danza ja Glenne Healdey Jonin vanhempina ja Brie Larson Jonin siskona Monicana, Rob Brown ja Jeremy Luke Jonin kavereina Bobbyna ja Dannyna, Scarlett Johansson Jonin mielestä täyden kympin naisena, Barbarana, sekä Julianne Moore Jonin luokkatoverina Estherinä. Sivunäyttelijät tekevät myös mainiota työtä, joskin nykyään Captain Marvelina tunnettu ja Room-elokuvasta (2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon voittanut Larson joutuu lähinnä tyytymään kännykkänsä takana tuhahtelevan teinin osaan. Danza ja Healdey ovat huippuvireessä Jonin vanhempina, joskin Danzan isähahmo on aikamoinen mulkvisti, eikä katsojan tarvitse paljoa arvailla, mistä Jon on ottanut mallia elämäntapoihinsa. Johansson ja Moore ovat mainiot Jonin kohtaamina hyvin erilaisina naisina.

Don Jon on hyvin omalaatuinen romanttinen komedia, jonka premissi pornoriippuvaisesta naistenmiehestä voi helposti kuulostaa luotaantyöntävältä, mutta joka onnistuu yllättämään monella tapaa, kun leffaan pääsee sisälle. Jonia ei kuvata minään ihannemiehenä, vaan enemmänkin kritiikkinä monien ylimielisten jätkien käytökselle ja hahmolle onkin kirjoitettu kehityskaarta leffan edetessä. Hahmo elää täysin pinnallista elämää, mutta elokuvan aikana hän alkaa löytämään syvyyksiä ja niinpä voikin olla, ettei pinnallisesti täydelliseltä vaikuttava Barbara välttämättä olekaan se ihannenainen. Don Jonin voi jopa luokitella satiiriksi, sen osoitellessa sormellaan mm. kuinka naisia seksualisoidaan aivan kaikkialla ja kuinka stereotyyppisesti miehet ja naiset uppoutuvat täysin erilaisten fantasioiden vietäväksi. Jon ei voi ymmärtää, miksi Barbara jaksaa käyttää aikaansa siirappisiin romanttisiin elokuviin, mutta suutahtaa, jos joku kritisoi hänen aikuisviihdekatseluaan. Myös kirkon toiminta lepsuissa synninpäästöissään, rahanahneudessaan ja kontrollissaan saa osakseen kritiikkiä.

Puolentoista tunnin kestossaan Don Jon ei paljoa ylimääräistä sisällä, vaan se on sähäkän nopeatempoinen teos, joka osaa kuitenkin rauhoittua oikeilla hetkillä. Se sisältää useita hauskoja hetkiä niin vuoropuheluidensa kuin tapahtumiensa puolesta. Jonin kertojaääni tarjoaa hilpeitä juttuja, minkä lisäksi hänen monologinsa läpi elokuvan on kiehtova psykologisen tutkiskelun vinkkelistä. Kyseessä on siis varsin monipuolinen teos, joka ei kuitenkaan varmasti iske kaikkiin. Leffan lähtökohdat voivat tosiaan jo olla luotaantyöntävät, eikä aluksi aika tympiviä ihmisiä välttämättä jaksa seurata. Voimakkaasti seksuaalisuuteen ja sen ilmaisuun liittyvä kertomus ei ole jokaisen kuppi teetä.

Joseph Gordon-Levitt on selvästi tarkkaillut aiempien ohjaajiensa puuhia, sillä hän saa esikoisohjauksensa tuntumaan kokeneen tekijän työltä. Gordon-Levitt on myös kirjoittanut oivaltavan tekstin, joka poikkeaa vahvasti tavanomaisista romanttisista komedioista - jopa vielä enemmän kuin hänen tähdittämänsä (500) Days of Summer (2009). Don Jon on myös mainiosti kuvattu ja taidokkaasti leikattu kasaan. Klubikohtauksissa leikitellään oivallisesti väreillä ja valoilla - joskin täytyy varoittaa, että nopeatempoisesti välkkyvistä valoista oireita saaville jo pelkkä elokuvan nimen ilmestyminen ruutuun voi tuottaa epämukavaa oloa. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Nathan Johnsonin säveltämät musiikit eivät erityisemmin nouse esille.

Yhteenveto: Don Jon on erittäin mainio, oivaltava ja onnistuneen erilainen romanttinen komedia. Sen lähtökohdat aikuisviihderiippuvaisesta naistenmiehestä voi tuntua luotaantyöntävältä, mutta kun leffaan pääsee sisälle, sen syvemmät puolet alkavat vähitellen avautua. Pinnallinen päähenkilö alkaa osoittaa syvempää maailmankatsomusta ja Jonin kehityskaari onkin hyvin työstetty. Samalla elokuva on tehokas yhteiskuntasatiiri naisten seksualisoimisesta, miesten ja naisten fantasioiden eroista, sekä kirkonkin toiminnasta. Puolentoista tunnin filmi ei oikeastaan turhaa sisällä, vaan se kulkee sähäkästi eteenpäin. Joseph Gordon-Levitt esittelee lahjojaan niin kameran edessä kuin sen takana. Muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on laadukkaasti tehty. Don Jon ei ole aiheidensa puolesta ihan joka makuun sopiva leffa, mutta hieman räväkkäämpää, mutta samalla myös pohdiskelevampaa romanttista komediaa etsiville sitä voi suositella lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Don Jon, 2013, Voltage Pictures, hitRECord, HitRecord Films, Ram Bergman Productions

Arvostelu: Scott Pilgrim vastaan maailma (Scott Pilgrim vs. the World - 2010)

SCOTT PILGRIM VASTAAN MAAILMA

SCOTT PILGRIM VS. THE WORLD

Ohjaus: Edgar Wright
Pääosissa: Michael Cera, Mary Elizabeth Winstead, Kieran Culkin, Ellen Wong, Mark Webber, Alison Pill, Johnny Simmons, Anna Kendrick, Aubrey Plaza, Satya Bhabha, Chris Evans, Brie Larson, Brandon Routh, Mae Whitman, Shota Saito, Keita Saito ja Jason Schwartzman
Genre: komedia, fantasia, toiminta, romantiikka
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Ei niin kauan sitten...
Salaperäisessä maassa...
Torontossa, Kanadassa...

Scott Pilgrim vs. the World, eli suomalaisittain Scott Pilgrim vastaan maailma perustuu Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim -sarjakuviin, joita hän julkaisi vuodesta 2004 vuoteen 2010. O'Malleyn kustantaja Oni Press oli varma, että sarjakuvassa olisi potentiaalia filmatisoinnille ja ottikin yhteyttä tuottaja Marc Plattiin. O'Malley ei ollut varma, halusiko hän elokuvaversiota sarjakuvistaan, mutta koska hänellä ei ollut paljon rahaa, hän suostui myymään elokuvaoikeudet. Ohjaajaksi valittiin juuri zombikomediansa Shaun of the Deadin (2004) valmiiksi saanut Edgar Wright ja pitkän käsikirjoitusprosessin jälkeen kuvaukset alkoivat vihdoin maaliskuussa 2009. Lopulta Scott Pilgrim vastaan maailma sai maailmanensi-iltansa 27. heinäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai paljon ylistystä niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta valitettavasti filmi oli suuri taloudellinen pettymys, eikä tienannut edes budjettiaan takaisin. Leffa- ja videopelifanien keskuudessa elokuva on kuitenkin kerännyt vahvaa kannatusta ja sitä voikin nykyään pitää modernina kulttiklassikkona. Itse näin Scott Pilgrim vastaan maailman vasta vuokralta vuonna 2011 ja innostuin siitä todella paljon - niinkin paljon, että katsoin sen heti seuraavana aamuna uudestaan! Olen katsonut filmin useita kertoja ja yksi veikeimmistä katselukerroista oli, kun katsoin leffaa isoäitini luona ja hän saapui noin tunnin kohdalla ihmettelemään, mitä oikein katson, jolloin kelasin elokuvan takaisin alkuun ja hän katsoi sen kokonaan kanssani. Ja vieläpä piti siitä! Kun huomasin, että Scott Pilgrim vastaan maailma täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin heti katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Nuori ja epävarma basistinalku Scott Pilgrim on juuri alkanut seurustelemaan high school -tyttö Knives Chaun kanssa, kun hän kohtaa pinkkitukkaisen Ramona Flowersin, johon hän ihastuu palavasti. Saadakseen Ramonan, Scottin täytyy kuitenkin taistella tämän seitsemää pahaa eksää vastaan... ja jättää Knives, mutta pystyykö Scott kumpaankaan?

Michael Cera on niitä komedianäyttelijöitä, joilla tuntuu jääneen yksi ainoa rooli päälle koko uran ajaksi. Cera on lähestulkoon aina hiljainen ja jokseenkin nolo nuorukainen, joka etsii paikkaansa maailmassa. Scott Pilgrimin roolissa Cera saa tämän toimimaan kenties paremmin kuin missään muussa. Scott Pilgrim on hiljainen ja nolo nuorukainen, joka etsii paikkaansa. Aikuisuuden kynnyksellä tunnemyllerrys on vahvaa ja Cera tuo tämän hyvin esille. Scott vaikuttaa sympaattiselta, mutta hän kohtelee usein muita kehnosti, vaikkei sitä välttämättä tarkoittaisikaan. Hahmon kasvutarina on onnistunut ja on hienoa, ettei hän jää yksiulotteiseksi, kuten Ceran monet hahmot.
     Scottin suurena ihastuksen kohteena, Ramona Flowersina taas nähdään Mary Elizabeth Winstead, joka on myös oivallinen osassaan. Winstead onnistuu olemaan salaperäinen ja kiehtova, kuten Ramonan on tarkoitus olla, tuoden samalla esiin Ramonankin pahan tavan kohdella monia ilkeästi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Scottin innokas tyttöystävä Knives (Ellen Wong), Scottin kämppis Wallace (Kieran Culkin), Scottin sisko Stacey (Anna Kendrick), Scottin bändikaverit Stephen (Mark Webber), Kim (Alison Pill) ja Young Neil (Johnny Simmons), sekä Scottin ex-tyttöystävä ja nykyinen laulajatähti Envy (Brie Larson). Wong on mainion suloinen rakastavana Knivesina, joka ansaitsisi parempaa. Culkin on hulvaton kyynisenä homokämppiksenä ja Scottin Sex Bob-Omb -bändin jäsenet ovat hupaisia tapauksia. Ramonan seitsemänä ilkeänä eksänä taas nähdään Chris Evans, Brandon Routh, Satya Bhabha, Mae Whitman, Saiton identtiset veljekset ja Jason Schwartzman. Identtisiä veljeksiä lukuunottamatta eksät ovat veikeitä tyyppejä ja jokainen tuo jotain uutta ja erittäin hilpeää mukaan. Nykypäivänä Evans on tunnettu sankarillisen Kapteeni Amerikan roolista, joten on hilpeää palata takaisin vuoteen 2010, kun Evans ei ollut vielä iso stara ja esittääkin sujuvan yliampuvasti täysmulkkua.

Scott Pilgrim vastaan maailma on hyvin omalaatuinen elokuva, jollaista ei toista samanlaista taida olla. Leffa todella tuntuu siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin. Ruudulle ilmestyy välillä tekstejä, aivan kuin sarjakuvissa kohtausten välissä. Mukaan hyppää erilaisia erikoisefektejä, mitkä näyttävät siltä kuin ne olisi piirretty mukaan käsin. Erilaiset vauhdikkaat viivat korostavat asioita ja lyönnit ilmestyvät teksteinä, aivan kuten sarjakuvissa tai Adam Westin klassisessa Batman-sarjassa. Kun Ramona kertoo tarinoita eksistään, ovat ne toteutettu täysin samalla tyylillä kuin Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim -sarjakuvat.

Samalla elokuva tuntuu hyvin vahvasti myös videopeliltä. Leffa alkaa Universalin logolla, joka on muutettu pikselimössöksi, 8-bittisen musiikin soidessa taustalla. Kun Scott taistelee eksiä vastaan, on taistelun alku hyvin samantyyppinen kuin monissa peleissä. Kuva on aseteltu niin, että pelaajat ovat valinneet hahmonsa ja hahmojen väliin ilmestyy teksti "Fight!". Taiston lopussa ruudun taas saattaa täyttää valtava "K.O." lopullisen tyrmäävän iskun merkiksi. Pelifanit löytävät elokuvasta paljon bongailtavaa etenkin äänitehosteista, joissa on paljon pelimäisiä piirteitä ja tuttuja soundeja hittipeleistä.

Ohjaaja Edgar Wright on tunnettu todella omalaatuisesta tyylistään tehdä elokuvia. Häntä ei selvästikään kiinnosta, miten muut hoitavat homman, vaan tekee juuri niin kuin itse kokee parhaimmaksi. Hänen muut leffansa, kuten aiemmin mainittu Shaun of the Dead tai Hot Fuzz (2007) tai vaikkapa Baby Driver (2017) ovat hyvin tyyliteltyjä monin tavoin, mutta yksikään niistä ei ole niin räjähtävä teos kuin Scott Pilgrim vastaan maailma. Tässä Wright on selvästi halunnut testata rajoja ja kokeilla, kuinka pitkälle hän voi mennä. Hän aloittaa hienovaraisemmin ja kun katsojaa on lämmitelty tarpeeksi, hän alkaa tosissaan vyöryttämään visuaalista tykitystä yhä vain kovempaa vauhtia. Wright repii mattoa jatkuvasti katsojan jalkojen alta ja juuri kun on luullut, että on päässyt täysin kärryille, millaisesta teoksesta on kyse, Wright vain nauraa päin naamaa. Osaamattomissa käsissä Scott Pilgrim vastaan maailma olisi kammottava fiasko, mutta Wrightin esimerkillisen taidokkaassa otteessa elokuva huokuu valtavaa neroutta, luovuutta ja energiaa.

Tyylitaju on täysin Wrightin hallussa ja on hienoa, että hänen kikkailuvyörynsäkin on tarkoin mietittyä. Kaikki on todella huolellisesti suunniteltua, mikä saa elokuvan pysymään aisoissa, eikä se kaikesta huolimatta ajaudu kaaokseen. Elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joista suuri osa jää näkemättä ensimmäisellä katselukerralla. Minusta tuntuu siltä, että bongaan filmistä joka kerta lisää ja se on yksi niistä syistä, miksi palaan innolla tämän elokuvan pariin niin usein. Jokaisen eksän ilmestyessä ruutuun, on mukana paljon viittauksia siihen, kuinka mones eksä on kyseessä. Taustoihin on piilotettu paljon vitsejä ja leffa ilahduttaa suuresti nokkeluudellaan. Wright myös tekee leffasta mahtavan itsetietoisen ja -ironisen, kommentoimalla itse taidokkaasti, kuinka kummallinen se on. Chris Evansin hahmo on suuri leffastara ja kun hän astelee ensimmäisen kerran ruutuun, taustalla alkaa soimaan uudestaan Universalin logo. Jossain kohtaa leffa taas muuttuu sitcomiksi. Upeaa!

Scott Pilgrim vastaan maailma herättää katsojassa paljon kysymyksiä ties mistä. Kun taistelut alkavat, katsoja voi helposti pohtia, tapahtuvatko tietyt jutut oikeasti niin, että kaikki näkevät ne? Hahmot lentävät, kontrolloivat asioita mielensä voimin, luovat jättimäisiä hirviöitä tuekseen jne. Scottin päihittäessä eksien kätyreitä, nämä räjähtävät kolikoiksi kuin videopeleissä. Tarkoittaako tämä siis, että Scott tappaa ison määrän ihmisiä leffassa? Vai ovatko ne simuloituja pelihahmoja? Mitkä asiat tapahtuvat Scottin päässä ja mitkä ovat totta? Onko tässä mikään totta? Miksei Scott kyseenalaista eksiä ja heidän supervoimiaan? Mitä ihmettä tässä tapahtuu? Ja ihan parasta on, ettei elokuva halua vastata mihinkään näistä kysymyksistä. Se vain painelee menemään ja jos sen kyydissä ei pysy, on siitä vaikea pitää. Leffa kulkee tarinansa puolesta aikamoista turbovauhtia ja vaikka usein tällainen tempo saisi minut kritisoimaan elokuvaa, Wrightin työ on niin tarkkaan harkittua, ettei vauhti koskaan tunnu siltä kuin elokuvalla olisi pahemman luokan keskittymishäiriö. Jotkut kritisoivat, että elokuva on pelkkää tyyliä ilman sisältöä. Vaikka onkin totta, että leffasta jää pääasiassa mieleen sen uskomaton kikkailu, on Scottin kehityskertomuksessa onnistunut ja syvällinen kaari, kun sitä tosissaan miettii. Scottin vihoviimeinen vastus etenkin luo syvyyttä, mutta kaiken jälkeen se voi mennä katsojalta ohi.

Ohjauksen lisäksi Wright tekee hienoa työtä myös käsikirjoittajana yhdessä Michael Bacallin kanssa. Kaksikon kirjoittama dialogi on oivallisen nasevaa, mutta samalla siinä on paljon realistisia piirteitä kaiken epärealistisuuden keskellä. He myös kuljettavat tarinaa taiturimaisesti eteenpäin, tiputtaen kaiken turhan täysin minimiin. Tarinankerrontaa tukee aivan mielettömän upea leikkaus. Etenkin kun siirrytään kohtauksesta tai paikasta toiseen, siirtymät ovat usein häkellyttävän nerokkaita. Hahmot saattavat kävellä jossain ja keskustella, eikä katsoja välttämättä heti hoksaa, että hahmot ovat leikkauksen välillä siirtyneet sisätilasta ulos. Kuvasommittelu on myös näyttävästi toteutettu ja taisteluiden aikana kuvakoolla leikitellään tyylikkäästi. Kuvaus on muutenkin erinomaista ja tekniseltä puoleltaan kaikki on kunnossa myös niin valaisussa kuin lavasteissa, asuissa, vekkulimaisen videopelimäisissä efekteissä ja äänimaailmassa.

Yhteenveto: Scott Pilgrim vastaan maailma on hullunkurinen ja aivan mahtava elokuva, mikä näyttää siltä kuin sarjakuva ja videopeli yhdistyisivät ja lopputulos heräisi henkiin. Leffan räjähtävä visuaalisuus, nopeatempoinen tahti, hillitön juoni ja kaikenlainen kikkailu aiheuttaisivat väärän ohjaajan käsissä kiusallisen epäonnistumisen, mutta Edgar Wright omaa niin huikean tyylitajun, että hän pitää sekopäistä pakettia mestarillisesti hallussaan. Elokuva on suorastaan nerokas, kun sen suuri vinksahtaneisuus on näin hallittua. Kaikki on erittäin tarkkaan harkittua ja elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joista monia ei edes huomaa ensimmäisellä katselulla. Pintapuolisesti leffa voi tuntua pelkältä pöljältä väriloistolta, mutta siitä löytyy kyllä paljonkin syvyyksiä, kun pääsee yli turbomenosta ja tarkastelee filmiä tarkemmin. Teknisesti elokuva on erinomainen ja näyttelijätkin tekevät hyvää työtä. Scott Pilgrim vastaan maailma on kuin lahja, joka jatkaa antamista ja siksi en suosittele katsomaan sitä vain kerran, vaan useamminkin. Elokuva ihastuttaa joka kerralla uudestaan ja siitä löytyy aina jotain, mikä saa pitämään siitä entistäkin enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scott Pilgrim vs. the World, 2010, Universal Pictures, Marc Platt Productions, Big Talk Productions, Closed on Mondays Entertainment, Dentsu, Relativity Media, Scott Pilgrim Productions

Arvostelu: Just Mercy (2019)

JUST MERCY

Ohjaus: Destin Daniel Cretton
Pääosassa: Michael B. Jordan, Jamie Foxx, Brie Larson, Rob Morgan, Rafe Spall, Tim Blake Nelson, Karan Kendrick ja O'Shea Jackson Jr.
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 12

Just Mercy perustuu asianajaja Bryan Stevensonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Stevensonin työstämistä lakijutuista. Elokuvan teko lähti liikkeelle vuonna 2015, kun Broad Green Productions palkkasi Destin Daniel Crettonin ohjaamaan filmin kirjan pohjalta. Yhtiö kuitenkin ajautui konkurssiin, jolloin Warner Bros. nappasi elokuvan itselleen. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja lopulta Just Mercy sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2019. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen. Itse en tiennyt elokuvasta, ennen kuin huomasin vuodenvaihteessa sen tulevien elokuvien listalla. Elokuvan näyttelijät herättivät kiinnostukseni ja päätinkin käydä katsomassa Just Mercyn, siinä toivossa, että kyseessä olisi mainio ja mielenkiintoinen elokuva tositarinasta. Suureksi ilokseni filmi onnistui olemaan paljon enemmänkin.

Vuonna 1987 Walter "Johnny D" McMillian pidätetään nuoren naisen murhasta ja hänet tuomitaan kuolemaan. Walterin asianajaja Bryan Stevenson on kuitenkin sataprosenttisen varma, ettei Walter ole syyllinen ja aikoo todistaa tämän, ennen kuin Walterin tuomio pannaan täytäntöön.

Pääroolissa asianajaja Bryan Stevensonina nähdään Michael B. Jordan, joka jatkaa lahjakkuutensa osoittamista. Jordan istuu erinomaisesti lakimieheksi, joka on vannoutunut ratkaisemaan vääryydet ja todistamaan Walterin syyttömyyden. Aluksi voi tosin hämmentää, miksi asianajaja olisi niin rautaisessa kunnossa kuin Creed-nyrkkeilijän osasta tunnettu Jordan. Elokuvan aikana avataan vähitellen ja taidokkaasti Bryanin taustoja ja miksi hän toimii niin kuin toimii. Brie Larson taas esittää Bryania auttavaa Eva Ansleyta, joka jää kuitenkin harmillisen paljon sivuun, eikä Larson pääse näyttämään taitojaan.

Sen sijaan Jamie Foxx tekee parhaan roolisuorituksensa muutamiin vuosiin kuolemaan tuomittuna Walter McMillianina, eli Johnny D:nä. Foxx eläytyy hienosti hahmoonsa ja osaa luoda tiettyä vangitsevuutta joka kohtauksessaan. Hänen tapansa puhua on pehmeä ja katsoja haluaa kuulla jokaisen sanan, minkä hän sanoo. Alusta asti katsoja on täysin Walterin puolella, eikä usko hetkeäkään, että tämä olisi murhan takana.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Rafe Spall Bryanin urakkaa vaikeuttavana Tommy Chapmanina, Rob Morgan ja O'Shea Jackson Jr. Walterin vankilakavereina, Tim Blake Nelson Walteria vastaan todistaneena Ralph Myersina, sekä Karan Kendrick Walterin vaimona Minnienä. Kaikki näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan. Spall osaa olla häijy hienovaraisin tavoin, kun taas Morgan on todella pidettävä reppana. Blake Nelson on tuttuun tapaansa erinomainen ja Kendrick huokuu lempeyttä.

Kun toivoin Just Mercyn sisältävän mielenkiintoisen tarinan, en odottanut sen olevan näin mukaansatempaava ja koukuttava. Kun toivoin elokuvan olevan hyvä, en odottanut sen olevan loistava! Ei tästä mitään Valamiesten ratkaisun (12 Angry Men - 1957) tai Kuin surmaisi satakielen -leffan (To Kill a Mockingbird - 1962) kaltaista oikeusdraamaklassikkoa synny, mutta elokuva on vaikuttava kuvaus tositapahtumista, mikä todella iskee katsojan tunteisiin. En olisi mitenkään osannut odottaa, kuinka vahvasti filmi saisi minut liikuttumaan. Elokuva rakentaa tarinaa ja hahmojaan niin hienosti, että asian ratkeamisesta tulee äärimmäisen tärkeä tehtävä myös katsojalle. Leffa osaa olla pysäyttävä ja ahdistavakin, mutta tuo onnistuneesti mukaan myös kelpo huumoria - lähinnä Kuin surmaisi satakielen -viittausten kautta. Just Mercy on myös erittäin jännittävä leffa. Tällaisten tositapahtumiin perustuvien elokuvien kohdalla välttelen etukäteen lukemasta kovin paljoa tietoa itse tapauksesta, sillä en halua tietää, miten homma ratkeaa. Niinpä sydämeni takoi lujaa muutamassakin kohtaa, jännittäessäni ja pelätessäni pahinta.

Elokuvan aiheuttamaa ahdistusta ja jännitettä lisää se, kun katsojana tietää, että valitettavasti esimerkiksi joissain Yhdysvaltojen osavaltioissa on edelleen samanlainen henki kuin filmin tapahtumien aikaan 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Rasismia ei ole saatu kitkettyä pois vieläkään ja joissain "sivistyneinä" pidettävissäkin paikoissa poliisi saattaa pysäyttää autoilijan ihan vain siksi, että tämä on musta - puhumattakaan siitä, että tummaihoinen voidaan leimata syylliseksi, vaikkei todisteita edes ole. Suomessa kasvanut valkoinen mies voi vain kuvitella, miltä monista mustista katsojista tuntuu tätä elokuvaa katsoessaan. Vaikka Just Mercyn tapahtumat sijoittuvat lähes 30 vuotta menneisyyteen, on se todella harmillisen ajankohtainen kertomus tänäkin päivänä. Monilla nämä pelot jylläävät edelleen ja kuten leffassakin pohditaan, mitä ihmettä voi silloin tehdä, kun oikeudenmukaisuus ei ole millään tavalla tasa-arvoista, eivätkä samat, elintärkeät lait päde kaikkiin?

Elokuvan on ohjannut Destin Daniel Cretton, jonka aiemmat teokset eivät ole minulle lainkaan tuttuja. Just Mercy kuitenkin herätti kiinnostuksen Crettonin tuleviin töihin ja seuraavana projektina herralla onkin Marvelin supersankarileffa Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings (2021). Cretton rakentaa taitavasti tunnelmaa ja saa näyttelijänsä panostamaan. Cretton on myös toiminut toisena käsikirjoittajana Andrew Lanhamin kanssa. Kaksikko on tehnyt erinomaista työtä tarinan kanssa, mitä tukee oivallinen leikkaus. Vaikka filmi kulkee rauhallisesti eteenpäin, ei se ole koskaan pitkäveteinen. Filmi on myös sujuvasti kuvattu, ja sen lavasteet ja asut ovat mainiot. Äänimaailmakin on oikein hyvin toteutettu, vaikkakin Joel P. Westin säveltämät musiikit eivät koskaan nouse esille.

Yhteenveto: Just Mercy on hieno teos kauhistuttavasta tositapahtumasta, millaista tapahtuu valitettavasti maailmassa vielä tänäkin päivänä. Elokuva on erittäin jännittävä ja katsojan sydän hakkaa, kun pelkää, ettei Bryan millään onnistu työssään. Leffa on myös yllättävän liikuttava ja mukana on parikin hetkeä, jotka saivat minut herkistymään. Tunnelma on muutenkin vahvasti luotu ja muutamat lystikkäätkin heitot on saatu mukaan. Kaksi tuntia ja vartti kuluvat nopeasti, sillä tapaus ja sen selvittäminen ovat niin koukuttavasti kerrottuja. Vielä kun näyttelijät ovat näin erinomaisia rooleissaan - etenkin Michael B. Jordan ja Jamie Foxx (Brie Larson jää harmillisen pienelle huomiolle) - onnistuu filmi monella tapaa. Suosittelenkin lämpimästi Just Mercyn katsomista, jos tositarinat vääryyksien oikaisemisesta tai hidastempoiset mutta jännittävät oikeusdraamat ovat lähellä sydäntä. Monille mustille katsojille leffan näkeminen voi olla hyvinkin rankkaa, sillä jotkut tilanteet ovat valitettavan tuttuja. Maailmasta pitäisi saada parempi paikka, mutta kuten elokuva osoittaa, se on äärimmäisen vaikeaa, kun valtaa pitävät usein ne, jotka eivät oikeasti ole kuin omiensa puolella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Just Mercy, 2019, Endeavor Content, MACRO, Netter Productions, One Community, Outlier Society, Participant

Arvostelu: Avengers: Endgame (2019)

AVENGERS: ENDGAME

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo
Pääosissa: Robert Downey Jr., Chris Evans, Chris Hemsworth, Scarlett Johansson, Mark Ruffalo, Jeremy Renner, Paul Rudd, Karen Gillan, Don Cheadle, Bradley Cooper, Brie Larson, Gwyneth Paltrow, Danai Gurira, Benedict Wong ja Josh Brolin
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Kesto: 3 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

"We're in the Endgame now."

Ensimmäistä Iron Mania (2008) tehdessään ohjaaja Jon Favreau, päätähti Robert Downey Jr. ja tuottaja Kevin Feige tuskin tiesivät, mihin elokuva tulisi johtamaan. Leffasta löytyi jo vihjeitä jostain ennennäkemättömästä - laajennetusta elokuvauniversumista, missä eri sankarit omista elokuvistaan yhdistäisivät välillä voimansa ja seikkailisivat toistensa filmeissä - mutta tuskin yhdenkään villeimmät unelmat uskalsivat mennä siihen pisteeseen asti, missä tämä Marvelin elokuvauniversumi on nyt. 11 vuotta ja 21 elokuvaa myöhemmin olemme päässeet kenties koko elokuvahistorian massiivisimman spektaakkelin äärelle, mitä kaikki nämä vuodet on rakennettu. Vuoden takainen Avengers: Infinity War (2018) oli lopun alku ja nyt Avengers: Endgame toimisi eräänlaisena päätöksenä monille asioille, vaikka Marvelin elokuvauniversumi jatkaisikin matkaansa sen jälkeen. On varmaan sanomattakin selvää, etten odottanut tältä vuodelta minkään muun leffan näkemistä niin paljon kuin tämän ja on varmaa, etten ole ainoa. Infinity War tuotti jo yli 2 miljardia dollaria, joten oli selvää, että Endgame olisi tämän vuoden elokuvatapaus maailmanlaajuisesti. Leffalle ei olisi tarvinnut edes tehdä trailereita ja se olisi silti myynyt elokuvasalit ympäri maailman täyteen monen viikon ajan. Jopa meidän Finnkinolla filmi teki ennätyksen ennakkomyynneissä! Kun elokuvan ensi-ilta alkoi oikeasti lähestyä, intoni ja jännitykseni alkoivat tosissaan kasvamaan, mitä ei yhtään auttanut, kun katsoin Avengers: Infinity Warin uudestaan pari päivää ennen tämän näkemistä. Kun ensi-iltapäivä vihdoin koitti, kävelin epäuskoisena ja sydän hakaten Finnkinon ihanaan IMAX-saliin katsomaan Avengers: Endgamen. Tämä arvostelu on mahdollisimman huolellisesti kirjoitettu, jottei se sisällä spoilereita tästä elokuvasta. Se on kuitenkin kirjoitettu sillä olettamuksella, että Marvelin elokuvauniversumin aiemmat filmit ovat tuttuja, sillä tätä leffaa varten täytyy olla katsottuna aika lailla kaikki saagan osat.

Thanoksen hävitettyä puolet maailmankaikkeuden väestöstä, jäljelle jääneet Kostajat yhdistävät voimansa lopulliseen taistoon hullua titaania vastaan.

Thanoksen napsautuksesta selvinneet hahmot tekevät paluun. Tony Stark eli Iron Man (Robert Downey Jr.) yrittää Nebula-kyborgin (Karen Gillan) kanssa keksiä keinon päästä takaisin Maahan. Maassa Steve Rogers eli Captain America (Chris Evans), ukkosenjumala Thor (Chris Hemsworth), vihreäksi Hulk-jätiksi muuttuva Bruce Banner (Mark Ruffalo), salamurhaaja-agentti Natasha Romanoff eli Black Widow (Scarlett Johansson), avaruuspesukarhu Rocket (äänenä Bradley Cooper) ja omaa rauta-asuaan kantava James Rhodes eli War Machine (Don Cheadle) kehittelevät suunnitelmaa kostoreissulleen ja yrittävät samalla selvitä ystäviensä kuolemien tuottamasta tuskasta. Etenkin Thorille isku oli kova ja hän syyttää itseään: miksi, voi miksi hän ei iskenyt päähän?! Hahmojen suru ja ikävä ovat kauheaa katsottavaa, mutta samalla se tekee kaikista paljon maanläheisempiä tapauksia. Siinä missä Avengers: Infinity War koki vaikeuksia tasapainotellessaan suuren hahmogallerian kanssa, Endgame onnistuu syventymään sankareihinsa täydellisesti.
     Nämä sankarit saavat tuekseen Infinity Warista puuttuneet jousiampuja Clint Bartonin eli Hawkeyen (Jeremy Renner) ja muurahaisen kokoon pienentyvän Scott Langin eli Ant-Manin (Paul Rudd), sekä vain kuukausi sitten oman elokuvansa saaneen Carol Danversin eli Captain Marvelin (Brie Larson). Heidänkin kohdalla on kauhea nähdä, millaisen reaktion napsautus aiheuttaa. Hawkeyesta saadaan kenties enemmän irti kuin koskaan aiemmin ja Ant-Man onnistuu kaiken surun keskellä murjaisemaan useammankin vitsin. Captain Marvelia hyödynnetään kuitenkin hieman kummallisesti. Larson itse asiassa kuvasi Endgamen kohtauksensa ennen Captain Marvel -leffan kuvauksia, mikä selittää, miksi hän on tässä vielä hieman pihalla hahmostaan. Muut näyttelijät kuitenkin suoriutuvat rooleistaan erinomaisesti. Jotkut sankareiden näyttelijöistä tarjoavat parhaat suorituksensa näissä rooleissaan tässä leffassa.
     Josh Brolin tekee paluun julman Thanoksen rooliin ja pysyy yhä Marvel-saagan mahtavimpana roistona. Hahmoa kuitenkin käsitellään siinä mielessä eri tavalla kuin Avengers: Infinity Warissa, että tällä kertaa katsojana ei pysähdy miettimään, että onko hänellä sittenkin järkeä kauheissa tavoitteissaan, vaan tällä kertaa katsojana haluaa vain nähdä, kuinka Kostajat... noh, kostavat rakkaidensa puolesta ja repivät tämän violetin massamurhaajan palasiksi.

Avengers: Infinity War päättyi täydelliseen shokeeraamiseen, Thanoksen oikeasti onnistuessa tavoitteessaan ja hävittäessä puolet koko maailmankaikkeuden elävistä olennoista sormiensa napsautuksella. Katsoja ei voinut muuta kuin tuijottaa epäuskoisena, kun hahmot kuten Spider-Man (Tom Holland), Black Panther (Chadwick Boseman), Scarlet Witch (Elizabeth Olsen), Doctor Strange (Benedict Cumberbatch) ja Star-Lord (Chris Pratt) katosivat kirjaimellisesti tuhkana tuuleen. On varmaan sanomattakin selvää, että Avengers: Endgame ei kovin hilpeissä tunnelmissa lähde käyntiin, vaan heti elokuvan alku on kuin tekijät vääntäisivät veistä fanien haavoissa. Jo nyt täytyy sanoa, että nenäliinoja kannattaa varata mukaan, sillä täytyy olla aika tunteeton tyyppi, jos ei tuota edes hieman vaikeuksia olla itkemättä. Minä en itke lähes koskaan leffojen aikana ja tässä niin pääsi käymään useaankin otteeseen.

Sanotaan se nyt vain suoraan: Avengers: Endgame on vuoden 2019 paras elokuva. Vaikka tänä vuonna ilmestyisikin jokin häikäisevän mestarillisesti käsikirjoitettu tai ohjattu elokuva, joka onnistuisi käsittelemään jotain syvällistä aihetta huikein tavoin, on mahdotonta, että mikään filmi tänä vuonna aiheuttaisi minussa näin vahvan reaktion. Tiedättekö, kun on niitä leffoja, jotka iskevät niin kovaa, että niiden tarjoamat tunteet ihan oikeasti tuntuvat koko kehossa? Avengers: Endgame iski itseeni aivan käsittämättömän lujaa ja tarjosi vahvemman tunnekuohun kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Odotukseni leffaa kohtaan olivat todella korkeat - siis todella korkeat - ja niin vain tämä filmi onnistui ylittämään ne. Elokuva onnistuu myös yllättämään ihan jatkuvasti ja leuka loksahtaa auki monen monta kertaa leffan aikana. Filmissä on tehty useita todella rohkeita ratkaisuja, mitkä varmasti jakavat mielipiteet kahtia ja se sai minut rakastamaan tätä elokuvaa entistä enemmän. En tietenkään lähde spoilaamaan, millaisia yllätyksiä tarina ja hahmot tarjoavat, mutta sen uskallan sanoa, että olin todella yllättynyt, kuinka hauska elokuva tämä onkaan. Sanoin juuri, että leffan alusta on hilpeys kaukana ja että kyyneleet virtasivat useasti, mutta tässä saa myös nauraa ja paljon.

Jos elokuvaa rupeaisi analysoimaan tosissaan suurennuslasin kanssa, löytyisi leffasta nipotettavaa ja jos kyseessä olisi jokin toinen leffa, laskisivat nämä pienet ongelmat aivan varmasti arvosanaani. Mutta kun kyseessä on Avengers: Endgame, vuosikymmenen maailman rakentamisen ja massiivisen tarinan päätös, millaista ei ole toista maailmassa, tuntuisi väärältä antaa tälle mitään muuta kuin täydet pisteet. Ja kun sanoin, että tällaista ei ole toista maailmassa, niin todella tarkoitan sitä. Niin hassulta kuin se saattaa kuulostaa, Avengers: Endgame on elokuvahistorian merkkiteos, ainutlaatuinen filmi, mistä tullaan puhumaan vielä vuosien päästä. Vaikka Marvelin elokuvauniversumiin mahtuukin hieman keskinkertaisempia tuotoksia, on siinä kaiken aikaa ollut mukana tietty jatkuva tarina ikuisuuskiviä koskien ja tässä tämä tarina viedään päätökseen täydellisellä tavalla. Jos sinä olet joskus kokenut suorituspaineita, niin mietipä tämän elokuvan tekijöitä. Jollain ihmeen kaupalla Russon ohjaajaveljekset kuitenkin onnistuivat mahdottomassa ja säästivät parhaan palan viimeiseksi.

Muistatteko sitä aikaa, kun ensimmäinen The Avengers (2012) ilmestyi ja se tuntui maailman massiivisimmalta supersankarielokuvalta ikinä? Muistatteko viime vuoden, kun Avengers: Infinity War tuntui maailman massiivisimmalta supersankarielokuvalta ikinä? Voi niitä aikoja... Avengers: Endgamen jälkeen on vaikea kutsua enää muita elokuvia eeppisiksi. Mammuttimainen lopputaistelu saa aiemmissa leffoissa nähdyt New Yorkin ja Wakandan mäiskeet tuntumaan pieniltä. Joillekin elokuvan massiivisuus tuottaa varmasti ähkyn, mutta itse nautin suunnattoman paljon kaikesta, mitä leffa tarjosi. Etukäteen kauhisteltu kolmen tunnin kesto on nopeasti ohi ja leffan jälkeen saattaa jopa pohtia, että "eihän tuo voinut olla niin pitkä, sillä se tuntui lyhyemmältä kuin monet kahden tunnin leffat".

Infinity Warin arvostelussa totesin, että ohjaajaveljekset Anthony ja Joe Russo taisivat ottaa hieman liian ison palan kakusta purtavakseen, mutta tällä kertaa en voi muuta kuin nostaa hattua veljesten uskomattomalle tavalla pitää tällaista järkälettä kasassa. Russot ovat nyt tehneet ennennäkemättömän tempauksen ja saa nähdä, onnistuuko kukaan muu tulevaisuudessa yhtä hyvin tällaisten filmien kanssa kuin he. Russot onnistuvat tässä pitämään huumorin ja synkkyyden paremmin tasapainossa kuin edellisessä filmissä. Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn työstämä käsikirjoitus on täynnä yllätyksiä ja heidän tapansa käsitellä hahmoja on paikoitellen kirjaimellisesti uskomatonta. Kaksikko ja Russon veljekset (sekä muut isoja juonikuvioita suunnitelleet) ovat selvästi pohtineet tarkkaan ja syvästi, kuinka monet vanhemmista leffoista tutut juonikuviot viedään päätökseensä. Tekijät ovat myös selvästi tienneet, kuinka tyydyttää fanit ja mukana on paljon hetkiä, joiden aikana täytyi hillitä, etten kiljahtanut riemusta. Teknisesti Endgame on tietty todella vaikuttava kokemus. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja erinomaisesti leikattu. Kolmen tunnin kesto on täysin perusteltu ja rytmitys on läpikotaisin fantastista. Lavasteet ovat tietty näyttävät ja puvustustiimi on tehnyt upeaa työtä sankarien asujen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat jälleen puhdasta silmäkarkkia ja äänimaailma on järisyttävästi rakennettu. Musiikeista vastaava Alan Silvestri yhdistelee taidokkaasti aiempien filmien teemoja ja luo erittäin mainiosti tunnelmaa sävelmillään.

Yhteenveto: Avengers: Endgame on Marvelin paras elokuva ja täydellinen päätös yli kaksikymmentäosaiselle eeppiselle saagalle. Leffa tarjoaa aivan mielettömän tunnevyöryn, mikä todella ravistelee koko kehoa, eikä kovin moni filmi sellaiseen pysty. Tämän jälkeen adjektiivia "eeppinen" käyttää varmasti maltillisemmin, sillä tähän mammuttimaiseen teokseen verrattuna monet aiemmin eeppisiltä tuntuneet leffat tuntuvat nyt aika pieniltä. Varsinkin loppuhuipennuksessa meno äityy sellaisiin jättimäisiin sfääreihin, ettei voi muuta kuin tuijottaa suu auki, mitä valkokankaalla tapahtuu. Kolmen tunnin kesto on onneksi täysin perusteltu ja aika käytetään mestarillisesti hyväksi. Leffan päätyttyä on vaikea uskoa, että se edes kesti niin kauan, sillä tämä spektaakkeli tuntuu olevan niin nopeasti ohi. Mielenkiinto ei ehdi koskaan kadota, vaan leffa tarjoaa jatkuvasti yllätyksiä ja käänteitä, joista lähes kaikki herättävät varmasti kiivasta keskustelua fanien keskuudessa. Itse rakastan, kuinka rohkeita vetoja käsikirjoittajat ovatkaan uskaltaneet pistää mukaan. Ihailen myös suuresti Russon veljesten huikeaa tapaa pitää tällaista megateosta kasassa. Näyttelijät tarjoavat aivan mahtavat roolisuoritukset ja jotkut näyttelijöistä ovat jättäneet parhaat vetonsa viimeiseksi. Avengers: Endgame on kaikin puolin aivan mieletön kokemus, jollaista ei toista maailmasta löydy. Kaikkien näiden vuosien pohjustus ja odotus ei todellakaan ollut turhaa, vaan ikuisuussaagan finaali nousee yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista supersankarielokuvista heti Yön ritari -mestariteoksen (The Dark Knight - 2008) jälkeen. Elokuvan aikana kyyneleet virtaavat useasti, mutta siinä saa myös nauraa yllättävänkin paljon. Vaikka kyseessä onkin päätös monille asioille Marvelin elokuvauniversumissa, ei se tarkoita koko leffasarjan päätöstä, etenkään nyt, kun Marvel on vihdoin saanut X-Menin ja Fantastic Fourin omistukseensa. On äärimmäisen kiehtovaa nähdä, kuinka yhtiö tuo mutantit mukaan sarjaan ja jatkaa tätä universumia, mutta on vaikea kuvitella, että Avengers: Endgamea onnistutaan enää ylittämään. Tätä katsoessa tietää sydämessään, että on todistamassa jotain suurta ja merkittävää. Tämän saagan kautta Marvel on todella jättänyt jälkensä elokuvahistoriaan ja on varmaa, että tästä sarjasta puhutaan vielä vuosienkin päästä, kun yhä vain uudet fanit löytävät nämä leffat. En malta odottaa, että pääsen kokemaan tämän elokuvan uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Avengers: Endgame, 2019, Marvel Studios

Arvostelu: Captain Marvel (2019)

CAPTAIN MARVEL

Ohjaus: Anna Boden ja Ryan Fleck
Pääosissa: Brie Larson, Samuel L. Jackson, Jude Law, Ben Mendelsohn, Lashana Lynch, Clark Gregg, Djimon Hounsou, Akira Akbar, Gemma Chan, Annette Bening ja Lee Pace
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Captain Marvel on Marvelin elokuvauniversumin 21. elokuva. Leffa pohjautuu Marvelin sarjakuvasankari Carol Danversiin, joka teki ensiesiintymisensä "Marvel Super-Heroes" -lehden kolmannessatoista numerossa vuonna 1968. Alunperin hahmo oli pelkkä upseeri, mutta vuonna 1977 hänestä tehtiin sankari nimeltä Ms. Marvel, kunnes vuonna 2012 hän peri Captain Marvelin tittelin. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo 2013, kun Marvel alkoi suunnittelemaan naissankarin tähdittämää filmiä. 2016 leffan päätähdeksi ilmoitettiin Roomista (2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon voittanut Brie Larson ja kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2018, mutta lopulta se siirrettiin maaliskuulle 2019. Nyt Captain Marvel on vihdoin saanut ensi-iltansa ja itse olin todella innoissani leffasta. Oli jo aikakin, että Marvelilta ilmestyy elokuva naissupersankarista (vuoden 2005 Elektra-mätäpaisetta ei lasketa mukaan). Innostustani lisäsi se, kun kuulin, että elokuvaa tähdittäisi loistava Larson ja leffan trailerit vaikuttivat todella lupaavilta. Meninkin katsomaan Captain Marvelin heti ensi-iltapäivänä Finnkinon ihanaan IMAX-saliin, missä leffan vaikuttavat hetket pääsivät todella oikeuksiinsa.

Intergalaktinen sota muotoaanmuuttavia skrull-olentoja vastaan vie kree-soturi Versin Maa-planeetalle, missä hän oppii vihdoin totuuden itsestään.

Pääroolissa Captain Marvelina tai kuten häntä elokuvassa kutsutaan, Versinä nähdään tosiaan Brie Larson. Etukäteen Larsonin roolitus herätti ristiriitaisia tunteita monissa, sillä läpi trailereiden hänellä vaikutti olevan yksi ainoa ilme ja vieläpä todella tympääntynyt sellainen. Lisäksi Larsonin esittämät poliittiset näkemykset ja kommentit leffan pressikiertueella ovat aiheuttaneet närää fanien keskuudessa, mutta siihen en ota kantaa arviossa, sillä ne asiat kuuluvat elokuvan ulkopuolelle. Omasta mielestäni Larson on nappivalinta pääosaan ja hän kannattelee supersankariseikkailua erinomaisesti harteillaan. Trailereihin oli selvästi valittu vain hänen vakavat hetkensä, sillä useassa kohtaa elokuvan aikana Larson heittäytyy oikein kunnolla mukaan tapahtumiin ja päästää useammat eri ilmeensä valloilleen. Hahmona Captain Marvel eli Vers on kiehtova. Hän kuuluu maailmankaikkeutta puolustavien kree-sotureiden tiimiin, muttei täysin tunne kuuluvansa joukkoon. Hahmolle kirjoitettua kaarta ja hänen kehittymistään voimiensa kanssa on mielenkiintoista seurata läpi elokuvan. On hauska nähdä, kuinka vielä lopputaistelunkin aikana hahmo löytää itsestään jotain uutta ja ilahtuu lisääntyvistä voimistaan.
     Muita kree-sotureita Versin lisäksi ovat mm. Jude Law'n näyttelemä komentaja Yon-Rogg, Gemma Chanin esittämä tarkka-ampuja Minn-Erva, sekä Guardians of the Galaxy -leffasta (2014) tuttu Djimon Hounsoun näyttelemä Korath. Porukkaan kuuluu muitakin, mutta he jäävät niin pahasti taustalle, ettei heistä osaa sanoa lähes mitään. Nämäkin kolme hahmoa tuntuvat lähinnä todella yksiulotteisilta. Jude Law on mielestäni erittäin hyvä näyttelijä, mutta tähän rooliin hän ei oikein istunut.

Samuel L. Jackson tekee paluun SHIELD-agentti Nick Furyn rooliin. Elokuva muuten tapahtuu 1990-luvulla, joten pääsemme itse asiassa näkemään nuoren Furyn, jolla ei ole vielä tietoakaan siitä, että maailmassa olisi yliluonnollisia olentoja. Fury ei ole edes menettänyt toista silmäänsä vielä! Tuttuun tapaansa Jackson on aivan mahtava osassaan ja tässä hän pääsee entistäkin paremmin näkyviin, sillä hän on yksi tärkeimmistä hahmoista elokuvassa. Vaikka Fury on esiintynyt jo monissa Marvelin elokuvissa, on hän jäänyt lähinnä taustalle ohjailemaan sankareita. Tällä kertaa hän pääsee oikein kunnolla toimintaan mukaan.
     Muita hahmoja leffassa ovat skrull-kenraali Talos (Ben Mendelsohn yllättäen pahiksen roolissa... taas), lentäjä Maria Rambeau (Lashana Lynch) ja hänen tyttärensä Monica (Akira Akbar), sekä mystinen tohtori Wendy Lawson (Annette Bening). Useat Marvelin supersankarit luonut Stan Lee tekee tietty cameon elokuvassa, mikä surullista kyllä jää yhdeksi hänen viimeisistään, sillä Lee menehtyi marraskuussa 2018. Elokuvasta löytyy aivan mieletön kunnianosoitus Leen muistoa kohtaan.

Captain Marvel on jälleen kerran hyvä lisäys Marvelin elokuvauniversumiin, muttei kuitenkaan ongelmaton lisäys. Aloitetaan kuitenkin hyvistä puolista, sillä haluan painottaa, että elokuva tosissaan on mainio - paikoitellen jopa erittäin hyvä. Elokuvan alkupäässä nähdään pari todella hauskaa ja viihdyttävää toimintakohtausta, joissa Vers pääsee taistelemaan skrull-joukkoja vastaan. Etenkin avaruusaluksella käytävä taistelu on erinomainen ja siihen on keksitty nokkelia kikkoja. Myös lopputaistelu onnistuu viihdyttämään, vaikkei olekaan enää yhtä koukuttava. Leffasta löytyy muutenkin paljon viihdyttävyyttä, pääasiassa siitä, kun Vers saapuu Maahan, eikä tiedä, kuinka hänen kuuluisi käyttäytyä. Tilanne ei muutu yhtä hauskaksi kuin vaikkapa Thorissa (2011) Thorin saapuessa ensimmäistä kertaa Maahan, mutta elokuva onnistuu herkuttelemaan tällä muutamien kohtauksien ajan. Lisäksi Versin ja Nick Furyn yhteiset hetket ovat aivan loistavia, Larsonin ja Jacksonin kemioiden toimiessa täysillä yhteen. Heidän nokkela sanailunsa nostaa väkisinkin hymyn huulille, minkä tekee myös leffan hauska ysäriretroilu. Ehdottomasti hauskinta koko elokuvassa on kuitenkin oranssi kissa nimeltä Goose. Katti on yllättävänkin isossa osassa ja sille tehtiinkin jopa oma julisteensa. Itse kissafanina olin todella riemuissani siitä, kuinka hyvin Goose pääseekään esille.

Elokuvasta kuitenkin löytyy pari isompaa ongelmaa, mitkä alkoivat häiritä minua yhä vain enemmän leffan päätyttyä. Vaikka Vers on hahmona mahtava ja hänen menneisyytensä avautumista on kiehtovaa seurata, on itse juoni jokseenkin unohdettava ja mitäänsanomaton. Captain Marvel tuntuukin lähinnä siltä, että sen tehtävänä on vain esitellä nimikkohahmonsa, jotta häntä voidaan käyttää tulevissa Marvel-leffoissa. Elokuva sisältää viihdyttävän seikkailun, mutta tietyiltä osa-alueilta se kaipaisi jotain huomattavasti enemmän. Isoin ongelmani Captain Marvelissa on kuitenkin sen ennalta-arvattavuus. Mukana on muutamakin iso juonenkäänne, joiden paljastumisen pitäisi tulla isona yllätyksenä, mutta jos on nähnyt muita Marvel-leffoja - etenkin jos on nähnyt Guardians of the Galaxyn - eivät käänteet erityisemmin yllätä. Yhdenkin käänteen kohdalla lähinnä odotin lähes leffan alusta saakka, milloin paljastus vihdoin tapahtuu. Lisäksi minua häiritsi yksi lyhyt hetki todella paljon, sillä se tuntui aliarvioivan katsojaa suunnattomasti. Kuten juonikuvauksessa mainitsin, skrull-olennot pystyvät muuttamaan muotoaan ja Maassa ne esiintyvät tietty ihmisinä. Tällä voisi helposti luoda tilanteita, jolloin katsoja ja päähahmot eivät tiedä, keihin voi luottaa, mutta yhdessä kohtaa naamioituneen skrullin täytyy jostain syystä paljastaa katsojille henkilöllisyytensä ja rikkoa vähäinenkin jännite. Tämä kohta tuntui pitävän katsojia todella tyhminä, etenkin kun myöhemmin saman skrullin kanssa tulee oivasti kirjoitettu hetki, missä naamioitunut olio vahingossa paljastaa totuuden.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Anna Boden ja Ryan Fleck, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä mm. draamaleffat Sugar (2008) ja It's Kind of a Funny Story (2010). Kaksikko ei valitettavasti onnistu tuomaan mitään erityistä esille ohjaustyössään, eivätkä he todellakaan leikittele avaruusmaisemilla samalla lailla kuin James Gunn Guardians of the Galaxy -leffoissaan (2014-2017) tai Taika Waititi Thor: Ragnarokissa (2017). Pieniksi indietekijöiksi he pitävät kuitenkin isoa studioleffaa toimivasti kasassa. Vielä kun he olisivat hioneet käsikirjoitusta hieman paremmaksi, niin kokonaisuus olisi erittäin mainio. Visuaalisesti Captain Marvel on tietty tyylikäs. Se on hyvin kuvattu, sen puvut ja lavasteet ovat hienot ja efektit näyttävät. Tässä leffassa täytyy etenkin mainita maskeeraajien hieno työ skrull-olentojen kanssa. Ja jos näin oikein, parissa kohtaa hieman erikoisemman näköiset skrullit olivat tehty kauko-ohjattavan maskin kanssa, eikä pelkästään digitaalisesti. Tämä toi oman lisänsä ysärihenkeen. Äänimaailma on tietty erinomaisesti toteutettu, mutta vaikka Pinar Toprakin säveltämät musiikit jumputtavat elokuvan aikana mukavasti taustalla, ei leffasta löydy ainuttakaan muistettavaa sävelmää - jos ei siis laske mukaan elokuvassa hyödynnettyjä valmiita kappaleita.

Yhteenveto: Captain Marvel on viihdyttävä lisäys Marvelin elokuvauniversumiin, mutta tarinallisesti se jää kaipaamaan jotain merkittävämpää. Leffa tuntuu loppujen lopuksi lähinnä esittelyltä Captain Marvelille ja taustatarinana Nick Furyn päätökselle aloittaa Avengers-tiimin kokoaminen. Niissä asioissa leffa onnistuu kyllä todella hyvin. Captain Marvel on kiehtova lisäys sankareiden joukkoon ja Brie Larson on erinomainen roolissa. Samuel L. Jackson pääsee kenties jopa paremmin oikeuksiinsa Nick Furyna kuin koskaan aiemmin. Päähenkilön hitaasti avautuvasta menneisyydestä on kiinnostavaa oppia lisää, minkä lisäksi leffa sisältää alkupäässä pari mitä viihdyttävintä toimintakohtausta. Goose-kissa on ehdottomasti elokuvan hauskinta antia ja kissafanina olin innoissani, kuinka isossa roolissa katti onkaan. Harmillisesti leffan isot käänteet ovat ennalta-arvattavia ja juoni kulkee muutenkin todella turvallisia polkuja. Lopputuloksena on oiva supersankariseikkailu, joka onnistuu paikoitellen olemaan jopa todella hyvä, mutta käsikirjoitus olisi vaatinut vielä hiomista, jotta kokonaisuus yltäisi samalle tasolle. Marvelin faneille Captain Marvel on tietty pakkokatsottavaa, etenkin jos aikoo mennä katsomaan ensi kuussa ilmestyvän Avengers: Endgamen (2019). Toivon, että useat Larsonin sanomisia kritisoivat fanit osaisivat antaa itse elokuvalle mahdollisuuden, sillä leffa ei itsessään ole mitään poliittisen sanoman tuputtamista - paitsi jos lasket tuputtamiseksi sen, että sankari onkin tällä kertaa nainen. Kymmenen vuoden päästä kukaan ei enää edes muista koko etukäteen puhjennutta naurettavaa someraivoa, joten kannattaako meuhkata nytkään? Etenkin kun suuri osa lukemistani kommenteista on vain myötähäpeällisen typerää ja lapsellista huomionhakua...

Lopputekstien aikana nähdään tietty vielä kaksi kohtausta, joista toinen johdattelee mahtavasti Avengers: Endgameen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Captain Marvel, 2019, Marvel Studios