Arvostelu: The Marvels (2023)

THE MARVELS

Ohjaus: Nia DaCosta

Pääosissa: Brie Larson, Iman Vellani, Teyonah Parris, Zawe Ashton, Samuel L. Jackson, Zenobia Shroff, Mohan Kapur, Saagar Shaikh, Park Seo-joon ja Lashana Lynch

Genre: scifi, toiminta, seikkailu

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 12

The Marvels on Marvelin elokuvauniversumin 33. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Vuoden 2019 elokuva Captain Marvel oli taloudellinen jättimenestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Hahmo esiintyi muiden supersankarien kanssa Avengers: Endgamessa (2019) ja oli sitten merkittävä tekijä Ms. Marvel -televisiosarjassa (2022). Alun perin "Captain Marvel 2" -nimellä kulkenut projekti muuttui The Marvelsiksi, kun tekijät päättivät lyöttää hahmon yhteen Ms. Marvelin ja WandaVision-sarjassa (2021) esitellyn Monica Rambeaun kanssa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja nyt lähes puolentoista vuoden siirtymisen jälkeen The Marvels saapuu elokuvateattereihin. Itse en ole pahemmin odottanut elokuvan ilmestymistä. Marvelin projektit ovat viime aikoina ailahdelleet tasoltaan reippaasti, eikä leffan traileri erityisemmin innostanut minua. Kävin kuitenkin katsomassa The Marvelsin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Captain Marvel lyöttäytyy yhteen Monica Rambeaun ja nuoren Ms. Marvelin kanssa, estääkseen Kree-johtaja Dar-Bennin aikeet varastaa muiden planeettojen luonnonvarat oman, kuolleen maailmansa elvyttämiseksi.

Brie Larson tekee paluun rooliinsa Carol Danversiksi, eli Captain Marveliksi, joka jatkaa universumin suojelua samalla, kun hän yrittää palauttaa vanhat muistonsa. Teyonah Parris nähdään toistamiseen Monica Rambeauna, Carolin entisen lentäjäystävä Marian (Lashana Lynch) tyttärenä, joka sai supervoimat WandaVision-minisarjassa ja Iman Vellani tekee elokuvadebyyttinsä Kamala Khanina, eli Ms. Marvelina, joka tähditti viime vuonna omaa sarjaansa. Kolmikon on lyöttäydyttävä yhteen, kun kummallinen ilmiö linkittää hahmot heidän voimiensa kautta. Elokuvan selkeä tähti on nuori Vellani, joka jatkaa riemastuttavaa työtään Ms. Marvelina, jonka unelmat käyvät toteen, kun hän pääsee vihdoinkin tapaamaan idolinsa Captain Marvelin. Outoa kyllä, Larson on trion heikoin lenkki. Ajoittain häntä ei näytä edes kiinnostavan leffassa mukana oleminen ja dramaattisemmat kohtaukset ovat hänen puolesta kiusallisen puisia. Roomista (2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon ansaitusti voittanut Larson on näyttänyt lahjakkuutensa draaman saralla ja niinpä näin laiska työ häneltä on hämmentävää. Parris sen sijaan hoitaa tonttinsa hyvin Monicana, jonka ruutuaika jää kolmikosta kuitenkin vähäisimmäksi.

     Vastaansa hahmot saavat Kree-soturi Dar-Bennin, jota näyttelee Zawe Ashton. Hahmolle on kirjoitettu ihan ymmärrettävät motiivit rajuille teoilleen, mutta Dar-Benn jää lopulta turhauttavaksi pintaraapaisuksi siitä, kuinka syvällisen hahmosta olisi voinut saada. Asiaa ei auta Ashtonin yksi-ilmeinen ja suorastaan tylsä roolisuoritus.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Samuel L. Jackson Nick Furynä, joka toimii edelleen S.A.B.E.R. -avaruusasemalla, sekä Zenobia Shroff ja Mohan Kapur Kamalan vanhempina Muneebana ja Yusufina ja Saagar Shaikh Kamalan isoveljenä Aamirina, jotka tuovat mukaan ihan hyvää huumoria, sekä sarjasta tuttua perhelämpöä. On mukana lisäksi oranssilta kissalta näyttävä flerken-avaruusolio Goosekin. Jackson on vekkulissa vedossa leffassa, mutta hänen hahmonsa ei tunnu yhtään luontevalta jatkumolta sille Nick Furylle, jonka näimme vastikään Secret Invasion -minisarjassa (2023). Jacksonin mukaan The Marvels kuvattiin ennen Secret Invasionia, joten voi olla, ettei elokuvan ja sarjan tekijöiden välillä ollut lähes lainkaan kommunikaatiota sen suhteen, kuinka yhtenäisesti hahmo pitäisi esittää. Vaikka aikajanalla The Marvels tapahtuukin Secret Invasionin jälkeen, ei haittaa, vaikka minisarjan olisi jättänyt katsomatta, sillä sen tapahtumiin ei viitata lainkaan.

The Marvels käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin Ms. Marvel -sarjassa jäätiin. Kamalan mystinen rannekoru alkoi äkillisesti hohtamaan ja yhtäkkiä hän katosi ja hänen tilalleen ilmestyi Captain Marvel. Elokuva selittääkin nopeasti, että heidän ja Monica Rambeaun voimat ovat jotenkin linkittyneet toisiinsa ja joka kerta, kun he käyttävät voimiaan samanaikaisesti, he vaihtavat paikkojaan. Tästä saadaan leffan alussa ihan hauskoja hetkiä aikaiseksi, kun Captain Marvel ilmestyy yhtäkkisesti Khanin perheen taloon vanhempien kauhuksi ja samalla Ms. Marvel löytää itsensä täysin eri aurinkokunnasta avaruusolentojen ympäröimänä. Elokuvan parasta antia on, kun kolmikko saatetaan vihdoin yhteen ja he opettelevat hyödyntämään tätä uutta kikkaa edukseen.

Muuten kyseessä on harmillisen keskinkertainen supersankariraina, jonka todennäköisesti unohtaa nopeasti sen päätyttyä. Kolmikon keskinäinen kemia toimii, mutta itse tarinasta ei löydy imua - ei, vaikka leffalla tuntuukin olevan koko ajan hirveä vauhti päällä. Erityisesti ensimmäinen puolituntinen on ajoittain jopa kaoottisesti rakennettu. Kyseessä on koko Marvelin elokuvauniversumin lyhyin leffa ja sen kyllä huomaa, niin hyvässä kuin pahassa. Tylsää hetkeä ei oikeastaan mahdu mukaan, mutta tiivis tahti johtaa esimerkiksi siihen, kuinka pintaraapaisuksi potentiaalisesti mainio pahis jää. Captain Marvelia painaa myös tietty syyllisyys, jota ei onnistuta kaivamaan onnistuneesti esiin. Toimintakohtaukset ovat ihan viihdyttäviä, mutta eivät koskaan jännittäviä. Dramaattiset hetket kompastelevat kiusalliseen näyttelijätyöhön. Erään vesiplaneetan tapahtumat taas muistuttavat, että Marvel on nykyään Disneyn omistuksessa ja sinne sijoittuvat kohtaukset jakavat takuulla katsojia roimasti kahtia. Elokuva ei myöskään pääse pakoon tiettyä yhdentekevyyden tunnetta. Innostavimmat jutut nähdään oikeastaan vasta tulevaisuudesta vihjailevien viimeisten minuuttien aikana.

Elokuvan on ohjannut Nia DaCosta, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa uuden, oikein mainion Candyman-elokuvan (2021). Hän ei kuitenkaan tunnu saavan kaikkea mahdollista irti tästä leffasta, vaan kaikki jää turhauttavasti puolitiehen. Hänen, Megan McDonnellin ja Elissa Karasikin käsikirjoitus on hutiloiden rustattu, jolloin potentiaalisesti vahvat puolet jäävät täysin kädenlämpöisiksi. The Marvels on kuitenkin ihan pätevästi kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset, mutta jälleen kerran erikoistehosteet näyttävät paikoin täysin keskeneräisiltä. Varsinkin Goose on tällä kertaa täysin selvä digikissa, joka ei näytä aidolta edes istuessaan paikoillaan. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu, vaikka Laura Karpmanin taustalla jumputtavat musiikit eivät koskaan pahemmin erotu edukseen.

Yhteenveto: The Marvels on harmillisen keskinkertainen ja ennen viimeisiä minuutteja jopa todella yhdentekevältä tuntuva supersankariraina, jonka todennäköisesti unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Captain Marvelin, Ms. Marvelin ja Monica Rambeaun keskinäinen kemia toimii ja elokuvan parasta antia ovatkin kolmikon väliset sympaattisemmat hetket, joissa he yrittävät ottaa tolkkua uudesta siirtymiskyvystään. Muuten tarina on todella hutera, eikä se onnistu nappaamaan mukaansa. Dar-Benn jää valitettavan latteaksi pahikseksi hyvistä motiiveistaan huolimatta. Jännitettä ei tunnu löytyvän koko leffan varrelta ja toimintakohtauksetkin ovat lähinnä ihan viihdyttävää mekastusta. Draamaosasto on pääasiassa vaivaannuttavaa, erityisesti hämmentävän kehnoa työtä tekevän Brie Larsonin osalta. Erikoistehosteissakaan ei ole paljoa hurrattavaa. Elokuvan vahvin lenkki on Iman Vellani, joka on toistamiseen aivan mahtava Ms. Marvelina, jota haluan nähdä tulevaisuudessa lisää. Toivottavasti nuorelle Vellanille irtoaa rooleja myös Marvelin ulkopuolella. The Marvels jatkaa studion nykyistä, varsin epätasaista linjaa. Kovan luokan Marvel-faneille leffaa voi tietty suositella, kuten myös pääkolmikosta tykkääville.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Marvels, 2023, Marvel Studios

Arvostelu: The Big Sick (2017)

THE BIG SICK (2017)

Ohjaus: Michael Showalter

Pääosissa: Kumail Nanjiani, Zoe Kazan, Holly Hunter, Ray Romano, Anupam Kher, Zenobia Shroff, Adeel Akhtar, Bo Burnham, Aidy Bryant ja Kurt Braunohler

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 7

The Big Sick perustuu Kumail Nanjianin ja Emily V. Gordonin parisuhteen alkuvaiheisiin. Elokuvan idea lähti liikkeelle vuonna 2012, kun komedialeffojen tekijä Judd Apatow tapasi Nanjianin ja he alkoivat keskustella suhteen muokkaamisesta käsikirjoitukseksi. Nanjiani ja Gordon itse työstivät käsikirjoituksen, jonka Michael Showalter halusi ohjata. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja The Big Sick sai ensi-iltansa tammikuussa 2017 Sundancen elokuvajuhlilla. Leffaa näytettiin parissa muussakin tapahtumassa, kunnes se levitettiin elokuvateattereihin kesällä. Suomeen se saapuu vasta nyt. Elokuva on saanut paljon kehuja ja sillä on huikeat 98% Rotten Tomatoes -sivulla, mikä herättää tietty paljon huomiota. Jos kehuja ei olisi tullut, uskoisin, että The Big Sick olisi saapunut Suomeen suoraan myyntiin ja vuokralle. Minunkin huomioni heräsi, kun huomasin, kuinka positiivisen vastaanoton filmi oli saanut ja aloin tutkia, milloin se saapuisi Suomeen. Harmi vain, etten ehtinyt nähdä leffaa sen ensimmäisessä lehdistönäytöksessä, jolloin jouduin odottamaan melkein ensi-iltaan asti, että näin sen. Toiveikkaana menin katsomaan The Big Sickin (jonka näytös oli välittömästi Victoria & Abdulin, 2017, jälkeen) ja pakko sanoa, että olihan se hyvä!

Stand up -koomikko Kumail tapaa eräänä iltana unelmiensa tytön, Emilyn ja he rakastuvat. Mutta miten käy, kun Emily on valkoinen ja Kumailin muslimivanhemmat yrittävät pakottaa poikansa naimisiin pakistanilaisen kanssa?

Pakistanilaista koomikko Kumailia näyttelee Kumail Nanjiani itse ja vaikka Nanjiani ei olekaan mitä parhain näyttelijä, hän sopii rooliin tietty täydellisesti, sillä kuka muu voisi esittää häntä paremmin kuin hän itse? Nanjianin olemus on välillä hieman laiska, mutta hänestä löytyy silti tarpeeksi energiaa pääosaan, minkä lisäksi hän on todella pidettävä heppu, jolloin hänen tarinaansa katsoo mielellään. Vaikka Kumailin stand up -ura näyttää hänet pienenä julkkiksena, hänen uransa Uber-kuskina ja hänen suhteensa syvästi uskovaiseen perheeseensä palauttavat hänet hyvin maan pinnalle, jolloin hän tuntuu ihan normaalilta tyypiltä. Kumaililla on paljon ongelmia, jotka hänen täytyy saada selvitettyä leffan aikana, sillä muuten ei parisuhteesta tule mitään. Mutta jos parisuhteesta tulee jotain, Kumail saattaa menettää välit vanhempiinsa...
     Emilyä ei valitettavasti näyttele Emily V. Gordon, vaan Zoe Kazan ja hahmon nimi on muutettu Emily Gardneriksi. Olisi hauska tietää, miksei Gordon halunnut kameran eteen ja kuinka vaikeaa Nanjianille oli näytellä omaa parisuhdettaan jonkun toisen kanssa? Hyvin homma näyttää luonnistuvan ja Kazan on mainio. Parissa kohtaa Emily on hieman rasittava tapaus, mutta suurimmaksi osaksi hän on sympaattinen. Kazanin ja Nanjianin välille on syntynyt oivallista kemiaa, jolloin heidän romanssinsa tuntuu uskottavalta.
     Kumailin perheeseen kuuluvat Azmat-isä (Anupam Kher) ja Sharmeen-äiti (Zenobia Shroff), sekä heidän toinen poikansa Naveed (Adeel Akhtar), jolla on tyttöystävä nimeltä Fatima (Shenaz Treasury). Azmat ja Sharmeen eivät ole lainkaan tyytyväisiä Kumailin uravalintoihin ja usein moittivatkin häntä siitä, ettei hän ole kuten hieno Naveed, joka on erittäin tyytyväinen asemaansa lempilapsena. Naveed on kuitenkin rennompi kuin vanhempansa ja toivoo Kumailin toimivan vanhempansa tahdon mukaisesti vain, jotta Kumaililla olisi helpompaa. Vaikka Azmat ja Sharmeen ovat hieman epämiellyttäviä, halutessaan poikansa toimivan juuri tietyillä tavoilla, löytyy heistä myös huumoria, etenkin äidistä, joka jatkuvasti esittelee Kumailille pakistanilaistyttöjä, jotka "vain sattuivat tupsahtamaan kylään". Näyttelijät ovat oivia rooleissaan.
     Emilyn vanhemmat taas ovat Beth-äiti (Holly Hunter) ja Terry-isä (Ice Agen, 2002-, Manu-mammutin ääni Ray Romano). Beth on tiukkana naisena täysin selvästi perheen pää ja Terry on ollut jo pitkään tossun alla. Välillä Terry uskaltaa tuoda omia mielipiteitään esille, jonka ansiosta myös heidän suhdettaan on mielenkiintoista seurata. Kiinnostavuutta lisäävät myös Hunter ja Romano itse, jotka ovat erinomaiset valinnat osiinsa.
     Leffassa nähdään myös Bo Burnham, Aidy Bryant ja Kurt Braunohler Kumailin kavereina stand up-klubilta. Braunohlerin esittämä Chris on myös Kumailin kämppis. Stand up -kaveruksista löytyy huvittavia piirteitä, mutta hahmoina he jäävät todella ontoiksi ja tylsiksi.

The Big Sick yhdistää hauskat romanttiset komediat ja totiset draamat taidokkaasti erilaiseksi kokemukseksi, josta löytyy selkeitä piirteitä molemmista lajityypeistä. Yhdistelmä on niin taidokasta, ettei elokuva ole koskaan vain toista genreä, vaan siinä on kaiken aikaa mukana kumpaakin. Leffa nappaa heti mukaansa hauskalla aloituksella, eikä aikaakaan kun Kumail ja Emily jo tapaavat. Kumailin ongelmat tuodaan oivallisesti esille nopeasti, jolloin hahmon tuntee kunnolla jo ensimmäisen vartin aikana. Kaikilta muilta hän kuitenkin salaa asioita, mikä on tietty yksi ongelma lisää. Emilylle hän ei uskalla kertoa, millaisia hänen vanhempansa ovat ja vanhemmilleen hän ei uskalla kertoa tapailevansa valkoista naista. Tällaisia tarinoita on tietty olemisia useita, mutta The Big Sickissä on silti tarvittavaa raikkautta - ja ennen kaikkea sydäntä - jotta sitä katsoo erittäin mielellään. Nimen mukainen sairaus tuo perinteiseen tarinaan poikkeuksen ja se tarjoaa Kumailille hienon syyn todella miettiä asioita itsestään ja mitä hän oikeasti haluaa elämästään? Aluksi kun sairaus tuotiin mukaan tarinaan, elokuva alkoi mielestäni hidastella liikaa, jolloin se tuntui pitkäveteisen venytetyltä. Kuitenkin mitä pidemmälle tarina kulki, sitä enemmän aloin miettiä hitaamman temmon vertauskuvana sille, kuinka inhottavaa on odotella tietoa jonkun läheisen selviämisestä ja kuinka silloin minuutit tuntuvat tunneilta ja tunnit kokonaisilta päiviltä.

Vaikka elokuvasta löytyykin paljon huumoria, ei se ole kuitenkaan hulvaton. Hauskimmillaan filmi saa nauramaan ääneen, mutta mukana on myös paljon vitsejä, jotka saavat aikaan vain pienen hymähdyksen. Komediaa syntyy tietty Kumailin ja Emilyn kulttuurieroista, muttei täysin perinteisellä tavalla. Eri kulttuureja ei pilkata, vaan ne näytetään hyvin realistisina. Huumori syntyy siitä, että eri kulttuurien tavat ovat outoja eri ihmisille. Se toimii onneksi molemmin puolin, minkä lisäksi rasismiakin on suuntaan jos toiseen. Realismin tunnetta tuo myös esimerkiksi se, että Kumail ei veljensä kanssa suhtaudu ääliöiden terroristi-nimittelyyn syvästi loukkaantumalla, vaan he saattavat itsekin vitsailla asiasta tai sitten he näyttävät vain kyllästyneiltä, kuullessaan samat "vitsit" ties kuinka monetta kertaa. Yksi hauskimmista hetkistä on, kun Kumaililta kysytään, mitä hän oli mieltä WTC-iskuista ja hän vastaa pyöritellen silmiään, että se oli suuri tragedia... sillä terroristit menettivät silloin parhaita miehiään. Epämiellyttävät tilanteet ovat hauskoja, kun niihin ei itse joudu ja se on leffassa oivallettu. Mukana on myös syvällisempiä ajatuksia, joista paras on ehdottomasti se, kun Kumail kysyy vanhemmiltaan, miksi he tulivat Yhdysvaltoihin, jos he eivät voi omaksua uuden maan kulttuuria? The Big Sick naurattaa ja saa jopa liikuttumaan parissa kohtaa. Se on todella hyvä elokuva, vaikkakin hieman liian pitkä.

Leffan on ohjannut Michael Showalter, joka on tehnyt komediaa aiemmin ohjaajana, näyttelijänä, kirjoittajana ja tuottajana sekä elokuvien että televisiosarjojen parissa. Showalter oli minulle täysin tuntematon nimi ennen The Big Sickiä, mutta tämä leffa sai kiinnostumaan herran muusta tuotannosta. Käsikirjoittajana Kumail Nanjiani on onnistunut taidokkaasti vaimonsa Emily V. Gordonin kanssa. Olisi todella kiehtovaa tietää, paljonko he muuttivat tarinaa leffaa varten, vai onko se pääasiassa täysin kopioitu heidän elämästään? Filmi on hyvin kuvattu, mutta leikkauksessa olisi voinut tehdä pientä tiivistämistä. Musiikista vastaa Michael Andrews, mutta hänen työnsä ei pääse kertaakaan kunnolla esille, jotta sen muistaisi millään lailla elokuvan jälkeen.

Yhteenveto: The Big Sick on liikuttava ja romanttinen draamakomedia, joka on hieman liian pitkä, mutta silti todella hyvä. Vaikka sairausosuuden pituus selittyykin hienosti odottamisen tuskalla, saisi leffasta pätkittyä kymmenisen minuuttia pois. Elokuva yhdistää taidokkaasti perinteikkäät draaman ja komedian, ja yhdistää ne luontevalla ja ennen kaikkea raikkaalla tavalla. Mukana on paljon sydäntä ja hyvää mieltä. Kulttuurieroja käsitellään oivallisesti. Huumoria on mukana onnistuneen paljon, vaikka odotinkin hieman hauskempaa leffaa. Näyttelijät ovat mainioita rooleissaan, etenkin Holly Hunter ja Ray Romano Emilyn vanhempina. Myös Zoe Kazan ja Kumail Nanjiani ovat hyviä, vaikkei kumpikaan ole erityisen ihmeellinen. Suosittelen käymään katsomassa The Big Sickin, jos pidätte draamakomedioista. En usko, että kovin monet ovat edes kuulleetkaan koko filmistä, joten toivon, että jos kiinnostuitte siitä arvosteluni kautta, kävisitte sen vilkaisemassa ja jos piditte siitä, kertoisitte ystävillenne, jotta leffa saisi enemmän huomiota. Pelkään nimittäin pahoin, että vaikka The Big Sick osoittautui hitiksi maailmalla, ei sitä kovin moni suomalainen näe.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Big Sick, 2017, Apatow Films, FilmNation Entertainment, Story Ink