28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli (28 Years Later: The Bone Temple - 2026) - elokuva-arvostelu

28 VUOTTA MYÖHEMMIN: LUUTEMPPELI

28 YEARS LATER: THE BONE TEMPLE

Ohjaus: Nia DaCosta

Näyttelijät: Alfie Williams, Ralph Fiennes, Jack O'Connell, Erin Kellyman, Chi Lewis-Parry, Emma Laird, Sam Locke, Mirren Mack, Robert Rhodes, Ghazi Al Ruffai, Maura Bird, Louis Ashbourne Serkis, David Sterne, Connor Newall, Maiya Eastmond ja Cillian Murphy

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Danny Boylen ohjaama ja Alex Garlandin käsikirjoittama kauhuelokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Myös 28 viikkoa myöhemmin (28 Weeks Later - 2007) oli hitti, mutta kolmannen osan teko jäi jumiin moneksi vuodeksi. Vasta vuonna 2022 Boyle ja Garland paljastivat työstävänsä uutta trilogiaa aiheen tiimoilta. Toisen osan ohjaajaksi palkattiin kuitenkin Nia DaCosta, jonka ideoista kaksikko innoistui. Trilogian avauselokuva 28 vuotta myöhemmin (28 Years Later) kuvattiin kesällä 2024 ja se sai ensi-iltansa kesäkuussa 2025. Toisen osan kuvaukset käynnistyivät heti edeltäjänsä perään syksyllä 2024 ja nyt 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli on saapunut Suomenkin elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäisestä 28 vuotta myöhemmin -elokuvasta, mutta sen lopetus sai minut jännittämään jatko-osan puolesta. Maailmalta kantautuneet kehut ovat kuitenkin laskeneet skeptisyyttäni ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa 28 vuotta myöhemmin: Luutemppelin heti sen ensi-iltapäivänä.

Samalla kun Spike joutuu osaksi sir-lordi Jimmy Crystalin sekopäistä jengiä, tohtori Ian Kelson tekee löydön, joka voisi mullistaa kaiken.

28 vuotta myöhemmin: Luutemppelin hahmokattaus koostuu pitkälti tutuista tyypeistä edellisestä elokuvasta. Nuori Alfie Williams jatkaa roolissaan Spike-poikana, joka päätti jättää turvallisen saaren ja selviytyä tartunnan saaneiden täyttämällä mantereella. Edellisleffan lopuksi Alfie kohtasi Jack O'Connellin näyttelemän sir-lordi Jimmy Crystalin ja tämän jengin, eli sormet, joihin kuuluu Jimmy (Erin Kellyman), Jimmy (Emma Laird), Jimmy (Sam Locke), Jimmy (Robert Rhodes), Jimmy (Ghazi Al Ruffai), Jimmy (Maura Bird) ja Jimmy (Connor Newall). Jos jostain en ensimmäisessä 28 vuotta myöhemmin -elokuvassa pitänyt, niin Jimmyjen esittelykohtauksesta, missä nämä wannabe-gangstaräppäreiksi pukeutuneet sekopäät pomppivat ja tappelivat kuin mitkäkin Power Rangerit, samalla kun Teletappien (Teletubbies - 1997-2001) tunnari soi taustalla. Kohtaus sai minut voivottelemaan, että pitääkö seuraava leffa viettää näiden tyyppien kanssa, mutta onneksi Luutemppelissä sir-lordi Jimmy ja hänen Jimmynsä toimivat paljon paremmin. Sinnersistäkin (2025) tuttu O'Connell on jopa aika hyytävä itseään Saatanasta seuraavana pitävänä joukon johtajana ja muutkin poppoosta ovat arvaamattomuudessaan uhkaavia. Williams on yhä hyvä osassaan, joskin Spike jää tällä kertaa aika taka-alalle.

     Lisäksi elokuvassa nähdään Ralph Fiennes luutemppelissä asuvana tohtori Ian Kelsonina, joka on hoksannut omituisen piirteen tartunnan saaneesta alfasta, Samsonista (Chi Lewis-Parry). Fiennes on tuttuun tapaansa erinomaisessa vedossa, päästen tässä leffassa revittelemään suorastaan hurjalla antaumuksella.

28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli jatkaa suoraan siitä, mihin edellisessä elokuvassa jäätiin, mikä onkin kiinnostavaa jo sen takia, että yleensä tässä elokuvasarjassa seuraava leffa esittelee uudet hahmot, joita seurata tämän maailmanloppuskenaarion keskellä. Pääasiassa elokuva seuraa kahta tarinakaarta, Spiken päätymistä Jimmyjen riveihin ja tohtori Kelsonin yritystä bondata rauhoittavia sisältäviin nuoliin koukkuun jääneen Samsonin kanssa, kunnes loppupäässä nämä kuviot yhdistyvät erittäin mainiolla tavalla. Nämä kaksi puolta leffasta tukevat hyvin toisiaan, Jimmyjen rellestäessä äänekkäästi ja Kelsonin työskennellessä rauhallisesti, tarjoten tarvittavia suvantohetkiä.

Sen lisäksi, että elokuva jatkaa tarinallisesti siitä, mihin viimeksi jäätiin, se jatkaa myös tasonsa puolesta onnistuneesti edellisosan jalanjäljissä, enkä osaa edes sanoa, kummasta näistä 28 vuotta myöhemmin -leffoista pidän enemmän. Erityisen pelottavaksi Luutemppeliä ei voi kutsua, vaikka mukaan mahtuu muutama tiivistunnelmainen kohtaus. Se on silti varsin verinen ja paikoin häikäilemättömän julma. Samalla leffa on aika hauska - toisinaan kierolla tavalla - ja jopa hämmentävällä tavalla nätti. Kelsonin ja Samsonin välille muodostuva erikoinen ystävyys kummastuttaa aluksi, mutta levittää hissuksiin hymyä katsojan huulille. Kuten edeltäjänsä, 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli rikkoo rajoja siinä, mitä "zombi"elokuvissa on hyväksyttävää tehdä. Ja toisin kuin edeltäjänsä, tällä kertaa innostuin siitä, mihin elokuva jää ja todella toivon, että tämän uuden trilogian päätösosan kimppuun päästäisiin mahdollisimman pian.

Elokuvaa ei tosiaan ole ohjannut Danny Boyle, vaan Nia DaCosta, joka on aiemmin tehnyt yllättävän toimivan Candyman-leffan (2021), sekä keskinkertaisen supersankariraina The Marvelsin (2023). Luutemppelissä DaCosta onnistuu hyvin. Hän rakentaa ilmapiiriä mainiosti, eikä sitä varsinaista kauhua jää toisaalta edes kaipaamaan. Käsikirjoituksesta vastaa tälläkin kertaa Alex Garland, joka kuljettaa kertomusta hyvin eteenpäin ja erittäin kiinnostaville poluille. 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli on myös teknisesti pätevä, vaikkei siitä löydy samanlaista audiovisuaalista kikkailua kuin edeltäjästään. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Leffa vietetään pääasiassa tutuissa metsämaisemissa ja lavasteissa, jotka näyttävät edelleen mainioilta. Etenkin itse luutemppeli on yhä jylhä ilmestys. Puvustus on oivallista, maskeeraukset rujoja ja efektitkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on taitavasti rakennettu ja Hildur Guðnadóttirin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi. Musiikkipuolella parhaiten mieleen jää kuitenkin Iron Maidenin The Number of the Beast, mikä pärähtää soimaan leffan muutenkin parhaassa kohtauksessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

28 Years Later: The Bone Temple, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Columbia Pictures, TSG Entertainment, DNA Films, Decibel Films, Québec Production Services Tax Credit

Arvostelu: The Marvels (2023)

THE MARVELS

Ohjaus: Nia DaCosta

Pääosissa: Brie Larson, Iman Vellani, Teyonah Parris, Zawe Ashton, Samuel L. Jackson, Zenobia Shroff, Mohan Kapur, Saagar Shaikh, Park Seo-joon ja Lashana Lynch

Genre: scifi, toiminta, seikkailu

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 12

The Marvels on Marvelin elokuvauniversumin 33. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Vuoden 2019 elokuva Captain Marvel oli taloudellinen jättimenestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Hahmo esiintyi muiden supersankarien kanssa Avengers: Endgamessa (2019) ja oli sitten merkittävä tekijä Ms. Marvel -televisiosarjassa (2022). Alun perin "Captain Marvel 2" -nimellä kulkenut projekti muuttui The Marvelsiksi, kun tekijät päättivät lyöttää hahmon yhteen Ms. Marvelin ja WandaVision-sarjassa (2021) esitellyn Monica Rambeaun kanssa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja nyt lähes puolentoista vuoden siirtymisen jälkeen The Marvels saapuu elokuvateattereihin. Itse en ole pahemmin odottanut elokuvan ilmestymistä. Marvelin projektit ovat viime aikoina ailahdelleet tasoltaan reippaasti, eikä leffan traileri erityisemmin innostanut minua. Kävin kuitenkin katsomassa The Marvelsin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Captain Marvel lyöttäytyy yhteen Monica Rambeaun ja nuoren Ms. Marvelin kanssa, estääkseen Kree-johtaja Dar-Bennin aikeet varastaa muiden planeettojen luonnonvarat oman, kuolleen maailmansa elvyttämiseksi.

Brie Larson tekee paluun rooliinsa Carol Danversiksi, eli Captain Marveliksi, joka jatkaa universumin suojelua samalla, kun hän yrittää palauttaa vanhat muistonsa. Teyonah Parris nähdään toistamiseen Monica Rambeauna, Carolin entisen lentäjäystävä Marian (Lashana Lynch) tyttärenä, joka sai supervoimat WandaVision-minisarjassa ja Iman Vellani tekee elokuvadebyyttinsä Kamala Khanina, eli Ms. Marvelina, joka tähditti viime vuonna omaa sarjaansa. Kolmikon on lyöttäydyttävä yhteen, kun kummallinen ilmiö linkittää hahmot heidän voimiensa kautta. Elokuvan selkeä tähti on nuori Vellani, joka jatkaa riemastuttavaa työtään Ms. Marvelina, jonka unelmat käyvät toteen, kun hän pääsee vihdoinkin tapaamaan idolinsa Captain Marvelin. Outoa kyllä, Larson on trion heikoin lenkki. Ajoittain häntä ei näytä edes kiinnostavan leffassa mukana oleminen ja dramaattisemmat kohtaukset ovat hänen puolesta kiusallisen puisia. Roomista (2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon ansaitusti voittanut Larson on näyttänyt lahjakkuutensa draaman saralla ja niinpä näin laiska työ häneltä on hämmentävää. Parris sen sijaan hoitaa tonttinsa hyvin Monicana, jonka ruutuaika jää kolmikosta kuitenkin vähäisimmäksi.

     Vastaansa hahmot saavat Kree-soturi Dar-Bennin, jota näyttelee Zawe Ashton. Hahmolle on kirjoitettu ihan ymmärrettävät motiivit rajuille teoilleen, mutta Dar-Benn jää lopulta turhauttavaksi pintaraapaisuksi siitä, kuinka syvällisen hahmosta olisi voinut saada. Asiaa ei auta Ashtonin yksi-ilmeinen ja suorastaan tylsä roolisuoritus.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Samuel L. Jackson Nick Furynä, joka toimii edelleen S.A.B.E.R. -avaruusasemalla, sekä Zenobia Shroff ja Mohan Kapur Kamalan vanhempina Muneebana ja Yusufina ja Saagar Shaikh Kamalan isoveljenä Aamirina, jotka tuovat mukaan ihan hyvää huumoria, sekä sarjasta tuttua perhelämpöä. On mukana lisäksi oranssilta kissalta näyttävä flerken-avaruusolio Goosekin. Jackson on vekkulissa vedossa leffassa, mutta hänen hahmonsa ei tunnu yhtään luontevalta jatkumolta sille Nick Furylle, jonka näimme vastikään Secret Invasion -minisarjassa (2023). Jacksonin mukaan The Marvels kuvattiin ennen Secret Invasionia, joten voi olla, ettei elokuvan ja sarjan tekijöiden välillä ollut lähes lainkaan kommunikaatiota sen suhteen, kuinka yhtenäisesti hahmo pitäisi esittää. Vaikka aikajanalla The Marvels tapahtuukin Secret Invasionin jälkeen, ei haittaa, vaikka minisarjan olisi jättänyt katsomatta, sillä sen tapahtumiin ei viitata lainkaan.

The Marvels käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin Ms. Marvel -sarjassa jäätiin. Kamalan mystinen rannekoru alkoi äkillisesti hohtamaan ja yhtäkkiä hän katosi ja hänen tilalleen ilmestyi Captain Marvel. Elokuva selittääkin nopeasti, että heidän ja Monica Rambeaun voimat ovat jotenkin linkittyneet toisiinsa ja joka kerta, kun he käyttävät voimiaan samanaikaisesti, he vaihtavat paikkojaan. Tästä saadaan leffan alussa ihan hauskoja hetkiä aikaiseksi, kun Captain Marvel ilmestyy yhtäkkisesti Khanin perheen taloon vanhempien kauhuksi ja samalla Ms. Marvel löytää itsensä täysin eri aurinkokunnasta avaruusolentojen ympäröimänä. Elokuvan parasta antia on, kun kolmikko saatetaan vihdoin yhteen ja he opettelevat hyödyntämään tätä uutta kikkaa edukseen.

Muuten kyseessä on harmillisen keskinkertainen supersankariraina, jonka todennäköisesti unohtaa nopeasti sen päätyttyä. Kolmikon keskinäinen kemia toimii, mutta itse tarinasta ei löydy imua - ei, vaikka leffalla tuntuukin olevan koko ajan hirveä vauhti päällä. Erityisesti ensimmäinen puolituntinen on ajoittain jopa kaoottisesti rakennettu. Kyseessä on koko Marvelin elokuvauniversumin lyhyin leffa ja sen kyllä huomaa, niin hyvässä kuin pahassa. Tylsää hetkeä ei oikeastaan mahdu mukaan, mutta tiivis tahti johtaa esimerkiksi siihen, kuinka pintaraapaisuksi potentiaalisesti mainio pahis jää. Captain Marvelia painaa myös tietty syyllisyys, jota ei onnistuta kaivamaan onnistuneesti esiin. Toimintakohtaukset ovat ihan viihdyttäviä, mutta eivät koskaan jännittäviä. Dramaattiset hetket kompastelevat kiusalliseen näyttelijätyöhön. Erään vesiplaneetan tapahtumat taas muistuttavat, että Marvel on nykyään Disneyn omistuksessa ja sinne sijoittuvat kohtaukset jakavat takuulla katsojia roimasti kahtia. Elokuva ei myöskään pääse pakoon tiettyä yhdentekevyyden tunnetta. Innostavimmat jutut nähdään oikeastaan vasta tulevaisuudesta vihjailevien viimeisten minuuttien aikana.

Elokuvan on ohjannut Nia DaCosta, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa uuden, oikein mainion Candyman-elokuvan (2021). Hän ei kuitenkaan tunnu saavan kaikkea mahdollista irti tästä leffasta, vaan kaikki jää turhauttavasti puolitiehen. Hänen, Megan McDonnellin ja Elissa Karasikin käsikirjoitus on hutiloiden rustattu, jolloin potentiaalisesti vahvat puolet jäävät täysin kädenlämpöisiksi. The Marvels on kuitenkin ihan pätevästi kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset, mutta jälleen kerran erikoistehosteet näyttävät paikoin täysin keskeneräisiltä. Varsinkin Goose on tällä kertaa täysin selvä digikissa, joka ei näytä aidolta edes istuessaan paikoillaan. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu, vaikka Laura Karpmanin taustalla jumputtavat musiikit eivät koskaan pahemmin erotu edukseen.

Yhteenveto: The Marvels on harmillisen keskinkertainen ja ennen viimeisiä minuutteja jopa todella yhdentekevältä tuntuva supersankariraina, jonka todennäköisesti unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Captain Marvelin, Ms. Marvelin ja Monica Rambeaun keskinäinen kemia toimii ja elokuvan parasta antia ovatkin kolmikon väliset sympaattisemmat hetket, joissa he yrittävät ottaa tolkkua uudesta siirtymiskyvystään. Muuten tarina on todella hutera, eikä se onnistu nappaamaan mukaansa. Dar-Benn jää valitettavan latteaksi pahikseksi hyvistä motiiveistaan huolimatta. Jännitettä ei tunnu löytyvän koko leffan varrelta ja toimintakohtauksetkin ovat lähinnä ihan viihdyttävää mekastusta. Draamaosasto on pääasiassa vaivaannuttavaa, erityisesti hämmentävän kehnoa työtä tekevän Brie Larsonin osalta. Erikoistehosteissakaan ei ole paljoa hurrattavaa. Elokuvan vahvin lenkki on Iman Vellani, joka on toistamiseen aivan mahtava Ms. Marvelina, jota haluan nähdä tulevaisuudessa lisää. Toivottavasti nuorelle Vellanille irtoaa rooleja myös Marvelin ulkopuolella. The Marvels jatkaa studion nykyistä, varsin epätasaista linjaa. Kovan luokan Marvel-faneille leffaa voi tietty suositella, kuten myös pääkolmikosta tykkääville.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Marvels, 2023, Marvel Studios

Arvostelu: Candyman (2021)

CANDYMAN

Ohjaus: Nia DaCosta
Pääosissa: Yahya Abdul-Mateen II, Teyonah Parris, Nathan Stewart-Jarrett, Kyle Kaminsky, Colman Domingo, Brian King, Miriam Moss, Rebecca Spence, Vanessa Williams, Michael Hargrove ja Tony Todd
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Clive Barkerin novelliin The Forbidden (1984) perustuva kauhuelokuva Candyman (1992) oli kehuttu hitti, jolle päätettiin tehdä jatkoa. Jatko-osat Candyman: Farewell to the Flesh (1995) ja Candyman 3 - kuolinpäivä (Candyman: Day of the Dead - 1999) olivat kuitenkin lytättyjä ja joksikin aikaa elokuvasarjan teko lopetettiin, vaikka 2000-luvun alussa puhuttiinkin sarjan yhdistämisestä kauhuelokuva Leprechauniin (1993). Vuonna 2018 ilmoitettiin, että Jordan Peele oli työstämässä uutta Candyman-elokuvaa ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesäkuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on jouduttu siirtämään. Candyman ilmestyi Yhdysvalloissa jo tämän vuoden elokuussa, mutta vasta nyt se saapuu myös Suomeen. Itse katsoin alkuperäisen Candymanin viime vuonna ja pidin siitä paljon. Aloinkin positiivisin mielin odottamaan uuden filmin näkemistä ja harmittelin, kun se julkaistiin maailmalla, mutta Suomen ensi-illasta ei ollut tietoakaan. Iloitsin, kun pääsin vihdoin katsomaan Candymanin muutamaa päivää ennen sen ilmestymistä.

Taiteilija Anthony McCoy muuttaa tyttöystävänsä kanssa Cabrini Greeniin ja kuulee myytin Candymanista, koukkua käyttävästä murhaajasta, joka kutsutaan esiin sanomalla hänen nimensä viidesti peilin edessä. 

Aquaman-elokuvasta (2018) parhaiten tunnettu Yahya Abdul-Mateen II näyttelee Anthony McCoyta, taidemaalaria, joka muuttaa galleristityttöystävänsä Briannan (Teyonah Parris) kanssa Chicagossa sijaitsevaan Cabrini Greeniin, tietämättä paikan pahaenteisestä menneisyydestä ja urbaanilegendasta. Anthony tietty kiinnostuu heti kuullessaan Candymanin tarinasta ja ryhtyy tutkimaan myyttiä sillä toiveella, että se voisi inspiroida uuteen teokseen. Eipä Anthony tiedä, ettei kyse olekaan vain legendasta... Abdul-Mateen II tulkitsee hyvin hahmonsa tunnetiloja kiehtomuksesta kauhistuneisuuteen ja oivaa työtä tekee myös Briannaa esittävä Parris. Brianna jää hahmona hieman tylsemmäksi, tavanomaiseksi kumppaniksi, joka ei usko, kun rakas kertoo alkaneensa nähdä painajaismaisia asioita.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Nathan Stewart-Jarrett Briannan veljenä Troyna, Kyle Kaminsky Troyn poikaystävänä Gradyna, Colman Domingo pesulaa pyörittävänä Burkena, Brian King taidekauppias Clivena, Rebecca Spence taidekriitikko Finleynä, sekä Vanessa Williams Anthonyn äitinä. Vaikka Candymania esittääkin tällä kertaa pääasiassa Michael Hargrove, fanit voivat iloita, sillä myös Tony Todd nähdään ikonisessa roolissaan.

Toisin kuin ennakkoon moni varmaan luuli ja uskoi, uusi Candyman ei ole uudelleenfilmatisointi vuoden 1992 elokuvasta, vaan se on jatko-osa sille. Vuoden 2018 Halloween-elokuvan tavoin kyseessä on jatko-osa, joka pyyhkii aiemmat jatko-osat pois aikajanalta. Halloweenin tavoin nimi on pidetty tismalleen samana kuin alkuperäisessä, jolloin tästä lähtien täytyy aina täsmentää keskusteluissa, kummasta Candymanista puhuu. Vaikka tämä uusi kauhuelokuvien trendi onkin hömelö, voin ilokseni todeta, että uusi Candyman on varsin pätevä jatko-osa ja ennen kaikkea onnistuneen karmiva kauhuelokuva. Vaikka mukana onkin muutamat koviin ääniin perustuvat äkkisäikäytykset, pääasiassa ohjaaja Nia DaCosta luottaa jännittävän tunnelman luomiseen, joka hiipii hiljalleen katsojan ympärille ja nappaa koukkuunsa. Vaikka alkuperäisen elokuvan nähnyt tietää heti, mitä on luvassa, mysteeriä jää silti lumoutuneena tutkimaan ja leffan puolentoista tunnin kesto kuluukin vauhdilla.

Kuten varmasti monet tietävät, Candymanin legendaan kuuluu murhaajan nimen lausuminen viisi kertaa peilin edessä, jonka jälkeen Candyman ilmestyy peilissä kutsujan taakse ja murhaa hänet. Peilejä hyödynnetäänkin todella vaikuttavasti ja luovasti pitkin elokuvaa. Katsoja huomaa pian tarkkailevansa taustojen kaikenlaisia heijastavia pintoja, sillä Candyman on vähän väliä vaanimassa uhrejaan. Monet vaanimiset jäävät varmasti huomaamatta ensimmäisellä katselulla, mutta onneksi elokuva on niinkin mainio, että sen katsoo oikein mielellään uudestaankin. Sen lisäksi, että hitaasti rakentuvan kauhun ystävät saavat haluamansa, myös goreilun ystäville on tiedossa hieman nannaa, eikä tekoverta säästellä.

Ohjauksen lisäksi DaCosta vastaa myös käsikirjoituksesta, yhdessä Jordan Peelen ja Win Rosenfeldin kanssa ja kolmikon työ on mainiota. He pitävät tutut jutut alkuperäisestä elokuvasta ilman, että ryhtyvät suoraan kertomaan sen tarinaa uudelleen. Lisäksi he saavat tuotua tarinaan paljon painavaa asiaa. Jo alkuperäisessä Candymanissa tarina toimi allegoriana rotusorrolle ja slummialueille, mutta tässä uudessa filmissä homma viedään vielä pidemmälle. Jotkut katsojat tämä voi vieraannuttaa elokuvasta ja he voivat kokea lopputuloksen saarnaavaksi, mutta toisaalta jonkinlaista saarnaa tarvitaan, kun elokuvakin osoittaa, että vaikka alkuperäisen ja uuden Candymanin välissä on kulunut noin 30 vuotta, ei suuria muutoksia ole tietyissä asioissa vieläkään tapahtunut. Myös tekniseltä puoleltaan elokuva on hyvin tehty. Kuvaus on erittäin tyylikästä ja sitä tukee oiva leikkaus. Lavasteet, asut, valaisu ja maskeeraukset ovat kaikki hyvin tehty, mutta kenties parasta visuaalisessa annissa ovat elokuvan varjoteatterina toteutetut kohtaukset. Säveltäjä Robert A. A. Lowe tunnelmoi kelvollisesti musiikeillaan, mutta olisin toivonut, että hän olisi rohkeammin hyödyntänyt alkuperäisen filmin kaunista, joskin hyytävää tunnusmelodiaa.

Yhteenveto: Vuoden 2021 Candyman on varsin mainio kauhuelokuva ja pätevä jatko-osa alkuperäiselle klassikolle. Ohjaaja Nia DaCostan rakentama tunnelma on aidosti jännittävä, eikä aikaakaan, kun katsoja pälyilee hermostuneena kaikkia taustalla näkyviä peilejä ja muita heijastavia pintoja, sillä Candyman tuntuu piileskelevän ja vaanivan kaikkialla. Uhka on jatkuvasti läsnä ja filmi pitääkin otteessaan läpi puolentoista tunnin kestonsa. Vaikka alkuperäisen elokuvan nähneelle murhaajan myytti on tuttu, uusi leffa saa silti katsojan koukkuun mysteerin tutkimiseen. Yahya Abdul-Mateen II on nappivalinta päärooliin taidemaalariksi, joka ryhtyy selvittämään Candymanin saloja ja muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tekniseltä puoleltaan elokuva on vakuuttava hienoa kuvausta ja näyttävää varjoteatteria myöten. Käsikirjoituksesta löytyy painavaa, rasismiin liittyvää asiaa. Osalle katsojista tämä voi tuntua luotaantyöntävältä saarnalta ja vaikkei asiaa tuodakaan erityisen hienovaraisesti esille, pidin tekijöiden ratkaisuista paljon. Uusi Candyman toimii erittäin hyvin sekä alkuperäisen elokuvan faneille, että myös niille, joille murhaajan legenda on vielä entuudestaan tuntematon. Lopputekstit kannattaa muuten jäädä katsomaan kokonaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Candyman, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Monkeypaw Productions, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance