The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996) - elokuva-arvostelu

THE ROCK - PALUU HELVETTIIN

THE ROCK

Ohjaus: Michael Bay

Näyttelijät: Nicolas Cage, Sean Connery, Ed Harris, John Spencer, David Morse, Michael Biehn, William Forsythe, Vanessa Marcil, John C. McGinley, Tony Todd, Bokeem Woodbine, Danny Nucci, Claire Forlani ja Stanley Anderson

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

The Rock - paluu helvettiin on Michael Bayn ohjaama toimintaelokuva. David Weisberg ja Douglas S. Cook keksivät elokuvan tarinan ja käsikirjoittivat sitä yhdessä usean kirjoittajan, kuten Mark Rosnerin ja Jonathan Hensleigh'n kanssa, minkä lisäksi jopa Aaron Sorkin ja Quentin Tarantino toivat oman panoksensa erityisesti dialogiin. Yhdysvaltojen käsikirjoittajien liitolla oli kuitenkin selvät säännöt siitä, kuinka paljon kirjoittajan pitää olla vastuussa lopullisesta tekstistä, eivätkä lopulta muut kuin Weisberg, Cook ja Rosner saaneet nimeään elokuvaan, mistä Hensleigh ja jopa ohjaaja Bay suuttuivat. Bay oli myös turhautunut Buena Vista -yhtiönsä kautta levittäjänä toimivan Walt Disney Studiosin tuottajiin, jotka vahtivat kuvauksia ja vaativat muutoksia. Bay meinasi poistua projektista, mutta yksi tähdistä, Sean Connery sai puhuttua hänet ympäri ja vakuutettua tuottajat Bayn taidoista. Ongelmia tuotti myös se, että Alcatrazin saari, missä leffaa kuvattiin, oli tuohon aikaan turistikohde, mitä ei suostuttu sulkemaan kuvausten ajaksi, joten kuvauksia oli jatkuvasti seuraamassa useita ihmisiä. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja The Rock - paluu helvettiin sai maailmanensi-iltansa Alcatrazin saarella 3. kesäkuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen suurhitti, joka sai ihan positiivisen vastaanoton kriitikoilta ja parhaan äänen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin The Rockin ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kun entinen merijalkaväen kenraali miehineen valtaa Alcatrazin vankilan ja uhkaa pommittavansa San Franciscoa myrkyllisillä ohjuksilla, heidät voi pysäyttää vain FBI:n räjähdeasiantuntija Stanley Goodspeed ja ainoana ihmisenä Alcatrazista karannut rikollinen John Mason.

Päärooliin FBI:n räjähdespesialisti Stanley Goodspeediksi yritettiin aluksi houkutella Arnold Schwarzeneggeria, mutta koska mies ei pitänyt siitä, millä mallilla käsikirjoitus oli tuolloin, hän kieltäytyi - päätös, jota Arska turhautuneena katui nähtyään valmiin elokuvan. Roolin nappasi lopulta Nicolas Cage, joka ei ollut tuossa kohtaa vielä tähdittänyt ison luokan toimintaleffaa. Cage suoriutuu osastaan pätevästi, vaikka ajoittain hänelle tutut yliampuvat maneerit nostelevatkin päätään. Goodspeed ei ole mikään toiminnan mies, vaan enemmänkin konttorirotta, joka kuitenkin vedetään kentälle, kun hänen räjähteiden ja kemikaalien asiantuntijuus nousee elintärkeäksi ominaisuudeksi.

     Ed Harris taas näyttelee merijalkaväen prikaatikenraali Frank Hummelia, joka kokee valtion pettäneen niin hänet kuin hänen miehensä, pistämällä heidät puolustamaan maataan kuolemaan asti ja sitten vähät välittäen heidän kohtaloistaan ja traumoistaan. Suuttunut Hummel päättääkin jäljelle jääneiden miestensä kera vallata aiemmin vankilana toimineen Alcatrazin saaren, pitää turisteja panttivankinaan ja uhata viereistä San Franciscon suurkaupunkia hirvittävää myrkkykaasua sisältävillä ohjuksilla, saadakseen monien miljoonien lunnaat kaatuneiden sotilaiden omaisille. Harris on roolissaan karismaattinen ja Hummel on oiva pahis, sillä katsojana voi hyvin ymmärtää miehen katkeruutta. Entisen kenraalin toimien taakse on kuitenkin vaikea asettua, tämän pistäessä miljoonien siviilien henget vaakalaudalle.

Ja kolmantena tähtenä The Rock - paluu helvettiin -elokuvassa nähdään Sean Connery, joka näyttelee John Masonia, joka on ainoana ihmisenä historiassa karannut Alcatrazin vankilasta ja jonka tietoa FBI ja Navy SEAL -joukot tarvitsevat päästäkseen saarelle huomaamatta pysäyttämään Hummelia. Kuten arvata saattaa, myös Connery uhkuu karismaa ja hänen monitahoinen hahmonsa on erittäin kiehtova. Connery vetää osansa osittain pilke silmäkulmassa, mutta Alcatraziin palatessaan miehen hymy hyytyy ja Connery hoitaakin loppusuoran rautaisella otteella. Mason ja Goodspeed myös muodostavat oivan kaksikon, jonka välistä sanailua ja hidasta yhteisymmärrystä on mukava seurata.

     Elokuvassa nähdään myös John Spencer FBI:n johtaja Womackina, Vanessa Marcil Goodspeedin tyttöystävänä Carlana, Michael Biehn Navy SEAL -tiiminjohtaja Andersonina, sekä muun muassa David Morse, Tony Todd, Bokeem Woodbine ja John C. McGinley Hummelia seuraavina sotilaina.

Muistin, että The Rock - paluu helvettiin on hyvä toimintaelokuva, mutta en muistanut, että se on NÄIN HYVÄ. Siis huh huh, heti ensiminuuteista lähtien leffa naulasi minut penkkiini ja pisti minut sitten sellaiseen kyytiin, että toistin useaan kertaan ääneen "ai hitto, tämä on tykki pätkä!". Oli Michael Baysta nykyään elokuvantekijänä mitä mieltä tahansa, vuonna 1996 hän oli varsinainen ässä hommassaan, tietäen tasan tarkkaan, kuinka tarjota vaikuttavaa, koukuttavaa ja jännittävää toimintaa koko rahan edestä.

The Rock - paluu helvettiin tempaisee mukaansa niin vimmalla, että varttia päälle parin tunnin kesto tuntuu menevän kuin hujauksessa. Jos jotain Bay ymmärtää hyvin, niin pitää tiettyä kiireellisyyden tuntua kaiken aikaa yllä. Enkä tarkoita sitä, että Bay hoitaisi hommansa kiirehtien, vaan että hahmoilla on kiire selvittää homma, ennen kuin Hummel laukaisee myrkkykaasuohjuksensa kohti San Franciscoa. Tietty intensiteetti on koko ajan läsnä, saaden katsojankin adrenaliinitasot koholle. Sydän hakkaa yhä vain lujempaa ja hikipisarat valuvat pitkin ohimoita, kun seuraa Goodspeedin, Masonin ja muiden yritystä livahtaa Alcatraziin ja pysäyttämään Hummel. Sitä ennen tosin on viihdyttävää katsoa, kun Goodspeed ja muut yrittävät saada Masonin suostumaan koko operaatioon. Miksi mies auttaisi maata, joka ei ole tarjonnut hänelle mitään muuta kuin pitkiä reissuja kiven sisässä?

Vaikka elokuvassa onkin huimia, oikeiden stunttien ja käytännön tehosteiden varaan rakennettuja toimintakohtauksia, kuten vauhdikas ja räjähtävä takaa-ajo pitkin San Franciscon katuja, sekä alati tiivis tunnelma tehtävän kiireellisyyden takia, The Rockin todellinen voimavara syntyy sen kolmesta päähenkilöstä. Goodspeed, Mason ja Hummel ovat jokainen niin hyvin näyteltyjä kuin hyvin kirjoitettuja tyyppejä. Goodspeedin ja Masonin bondausta leffan aikana on usein hupaisaa seurata, miesten naljaillessa hyvin toisilleen, mutta yhä vain uskollisemmin auttaen toisiaan hädästä. Äärimmäisestä suunnitelmastaan huolimatta Hummelin taakse on myös osittain helppo asettua, sillä tämä vain haluaa valtion arvostavan niitä, jotka antavat henkensä valtionsa puolesta.

Teknisiltä ansioiltaankin The Rock - paluu helvettiin toimii vakuuttavasti. Elokuva on parhaimmillaan todella tyylikkäästi kuvattu, vaikka nyt 30 vuotta myöhemmin tietyt Michael Bayn visuaaliset kikat näyttäytyvätkin jo hieman koomisena tehokeinona, kuten alhaalta otetut, kohteen ympärillä pyörivät ylidramaattisen hidastetut kuvat hengästyneestä hahmosta keskellä katua. Leikkaus on nopeatempoista, mutta toimivaa, sillä se vain tehostaa tehtävän kiireellisyyden ja sähäkkyyden tuntua. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset mainiot. Praktikaalitehosteet näyttävät todella upeilta, oli kyse sitten oikeasti romuttuvista autoista tai aidoista räjähdyksistä. Äänimaailma on erittäin tehokas ja Hans Zimmerin ja Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit ovat aivan mahtavat, tunnelmoiden taustalla innostavan mahtipontisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Rock, 1996, Hollywood Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films

Devil May Cry, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

DEVIL MAY CRY - KAUSI 2

Luoja: Adi Shankar

Näyttelijät: Johnny Yong Bosch, Scout Taylor-Compton, Robbie Daymond, Chris Coppola, Ian James Corlett, Graham McTavish, John Omohundro, James C. Mathis III, Salli Saffioti, Tara Strong, Jim Conroy, Andrew Morgado, Rick D. Wasserman, Keith David, Kari Wahlgren, Hoon Lee ja Tony Todd

Genre: animaatio, fantasia, toiminta

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 30 minuuttia - 39 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Samannimiseen videopelisarjaan perustuva animaatiosarja Devil May Cry nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä huhtikuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Devil May Cryn toinen tuotantokausi on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalveluun. Itse en ole pelannut pelejä, mutta pidin sarjan avauskaudesta ja olen positiivisin mielin odottanut sen jatkumista. Katsoinkin kakkoskauden läpi viikossa sen ilmestymisen jälkeen.

Demoninmetsästäjä Dante yrittää löytää paikkansa Maan ja Helvetin välisen sodan keskellä, kun hän kohtaa pitkästä aikaa kuolleeksi luulemansa veljensä Vergilin.

Devil May Cryn tutut hahmot tekevät paluun. Ensimmäisen kauden päätteeksi demoninmetsästäjä Dante (äänenä Johnny Yong Bosch) vangittiin DARKCOMin toimesta ja pistettiin syväjäähän. Kuitenkin kun avautuneen portaalin myötä sota Maan ihmisten ja Helvetin demoneiden välillä eskaloituu, Dante pitää tuoda takaisin apukädeksi. Hahmo pysyy mainiona ja hyvän lisänsä Danteen tuo se, että mies tietää nyt veljensä Vergilin (Robbie Daymond) olevan sittenkin yhä elossa ja Dante haluaa löytää tämän, korjatakseen asiat. Vergil on myös kiinnostava tapaus, vartuttuaan Helvetissä julman Mundusin (Ray Chase) komennettavana. Miehen katkeruus veljeään Dantea kohtaan on vain kasvanut, tehden heidän jälleennäkemisestään katsojalle odotetun tapahtuman.

     Myös DARKCOMin agentti Mary Arkham (Scout Taylor-Compton), DARKCOMin johtaja Baines (ääninäyttelijä vaihtunut Ian James Corlettiin, Kevin Conroyn kuoleman jälkeen) ja rikollinen Enzo (Chris Coppola) ovat menossa mukana, kun taas uusina hahmoina esitellään DARKCOMin perustaja Arius von Erenburg (Graham McTavish, jonka pääsin näkemään viime vuonna Comic Conissa), DARKCOMin aseinsinööri Nell Goldstein (Tara Strong), professori Lucan (Keith David) ja Helvetin entinen kuningas Argosax (Andrew Morgado). Vanhoja tuttuja hahmoja viedään onnistuneesti eteenpäin, uusien tuttavuuksien sekoittaessa toimivasti pakkaa.

Devil May Cryn toinen tuotantokausi nappaa tehokkaasti mukaansa, hyppäämällä suoraan ihmisten ja helvetillisten olentojen välisen sodan keskelle. Kauden avausjakson suuri taistelukohtaus on sekä eeppinen että brutaali. Konfliktiin on erityisen kiinnostavaa palata myös siksi, ettei se todellakaan ole sieltä mustavalkoisimmasta päästä. Katsojana sitä tuppaa herkästi olemaan ihmisten puolella, koska on itsekin ihminen, mutta kuten jo ykköskaudella kävi selväksi, ihmiset eivät ole mitään puhtaita pulmusia ja pelkkiä uhreja. Eivätkä sitten puolestaan demonitkaan ole vain jotain sydämettömiä hirviöitä.

Vielä tätä isoa sotaa mielenkiintoisempaa on seurata Danten ja Vergilin vaikeaa velisuhdetta. Dante on luullut Vergiliä kuolleeksi pitkään, kun taas Vergil on ollut katkera kohtalostaan. Veljien yhteentörmäys on kauden jännittävämpää antia ja heidän lapsuuteensa perehtyvät takaumat tuovat oivaa painoarvoa nykyhetken tapahtumille. Vaikka toimintakohtaukset ovatkin komeaa mättöä, sarjan voimavara syntyy lopulta sen pätevästä henkilödraamasta. Kauden kahdeksan noin puolen tunnin mittaista jaksoa on tälläkin kertaa helppo tuijottaa vaikka yhtä kyytiä ja toivon, että sarja saa vielä ainakin kolmannen kauden.

Devil May Cry jatkaa myös teknisesti avauskauden mainiolla linjalla. Animaatiojälki on tyylikästä ja etenkin toimintakohtausten aikana meno on näyttävää. Oivallisesti piirretyt hahmot liikkuvat sulavasti ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, tapahtuivat kohtaukset sitten Maassa tai Helvetissä. Sarja myös tasapainottelee hienosti värikkään ja synkän välillä. Äänimaailma on kanssa osaavasti rakennettu ja Power Gloven musiikit säestävät tätä sotaa iskevästi, yhdistettynä jälleen eri artistien ja yhtyeiden, kuten Evanescencen kappaleisiin. Musiikkipuolella ainoa harmituksen aihe on, että ykköskauden räväkkä alkutekstibiisi, Limp Bizkitin Rollin' on vaihdettu Power Gloven työstämään, huomattavasti unohdettavampaan ryminään vailla sanoituksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Devil May Cry, Yhdysvallat, Etelä-Korea, 2025-, Studio Mir, Shankar Animation, Capcom Company, Bootleg Universe

Arvostelu: Final Destination Bloodlines (2025)

FINAL DESTINATION BLOODLINES

Ohjaus: Zach Lipovsky ja Adam Stein

Pääosissa: Kaitlyn Santa Juana, Teo Briones, Richard Harmon, Owen Patrick Joyner, Rya Kihlstedt, Anna Lore, Gabrielle Rose, Brec Bassinger, Tinpo Lee, April Telek, Alex Zahara, Max Lloyd-Jones ja Tony Todd

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Alun perin Salaisten kansioiden (The X-Files - 1993-2018) jaksoksi tarkoitettu kauhuelokuva Final Destination - viimeinen määränpää (Final Destination - 2000) oli hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Final Destination - viimeinen määränpää 2 (Final Destination 2 - 2003), Final Destination - viimeinen määränpää 3 (Final Destination 3 - 2006), The Final Destination (2009) ja Final Destination 5 (2011) olivat kaikki taloudellisia menestyksiä, joten jatkoa oli toki luvassa vielä lisää. Kuudes elokuva jäi kuitenkin jumiin tuotantohelvettiin ja mukana käväisi useampi käsikirjoittaja, ennen kuin Guy Busick ja Lori Evans Taylor saivat aikaan lopullisen tekstin. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo kesällä 2023, mutta Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakko siirsi kuvauksia jopa vuodella. Nyt Final Destination Bloodlines on vihdoin julkaistu ja vieläpä elokuvateattereissa, kun alun perin elokuvaa suunniteltiin suoraan Max-palveluun. Itse en ole pahemmin piitannut yhdestäkään Final Destination -leffasta, joten en juuri innostunut, kun ilmoitettiin, että kuudes elokuva oli vihdoin ja viimein oikeasti tulossa. Kävin silti katsomassa Final Destination Bloodlinesin heti elokuvan ensi-iltapäivänä IMAX-salissa. 

Stefani Reyes näkee toistuvia painajaisia isoäidistään nuorena, kuolemassa kymmenien muiden kanssa ravintolan avajaisissa vuonna 1968. Tytölle paljastuu, että hänen isoäitinsä oli tarkoitus kuolla tuona iltana, mutta kun tämä näki enneunen ja pelasti kaikki, Kuolema jahtaa jokaista selviytyjää... sekä heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan.

Kaitlyn Santa Juana näyttelee Stefani Reyesiä, lahjakasta opiskelijatyttöä, jonka arvosanat ovat romahtaneet, kun hän näkee kaiken aikaa painajaisia samasta tapahtumasta: hänen nuoresta isoäidistään Irisistä (nuorena Brec Bassinger ja iäkkäänä Gabrielle Rose) kuolemassa kymmenien muiden kanssa uuden ravintolan avajaisissa. Nämä unet häiritsevät häntä niin paljon, että hänen on selvitettävä, mistä on oikein kyse ja saa tietää kauhistuttavan totuuden: itse Kuolema on koko Irisin suvun perässä, sillä Irisin ei pitänyt selvitä elossa. Juana on roolissaan toimiva, tulkiten oivallisesti hahmonsa kasvavaa pelkoa, kun hän alkaa uskoa isoäitiään, jota muu suku pitää hulluna.

     Elokuvassa nähdään myös Teo Briones Stefanin pikkuveljenä Charliena, Tinpo Lee heidän isänään Martyna ja Rya Kihlstedt äiti Darlenena, Alex Zahara Darlenen veljenä, eli Stefanin enona Howardina, April Telek tämän vaimona Brendana, Richard Harmon, Owen Patrick Joyner ja Anna Lore heidän lapsinaan, eli Stefanin serkkuina Erikinä, Bobbynä ja Juliana, sekä nelososaa lukuun ottamatta aiemmissa Final Destination -elokuvissa esiintynyt Tony Todd tutussa osassaan William Bludworthina. Sivunäyttelijöiden työ on ailahtelevaa, osan vetäessä homman täysin yli. Viime marraskuussa menehtyneen Toddin syöpä on selvästi näkyvissä miehen ainoassa kohtauksessa, mutta hän suoriutuu viimeiseen asti tutulla kunniallaan ja karismaattisesti, toimien jälleen pelokkaiden nuorten ohjeistajana taistelussa Kuolemaa vastaan.

Kuten alussa kerroin, en ole pahemmin lämmennyt oikeastaan yhdellekään Final Destination -elokuvasarjan osista, eikä tuorein tapaus Bloodlines ole juuri poikkeus tähän. Elokuvaa vaivaavat monet samat perisynnit kuin heti alkuperäistä elokuvaa aikoinaan. Leffa on aivan käsittämättömän hölmö, usein melkein hulvaton, mutta se ottaa itsensä aivan kamalan tosissaan. Kuolemat ovat jälleen kekseliäitä ja monipuolisia, sekä toteutustavoissaan naurettavan monimutkikkaita. Tekijät tietävät, että niitä ihmiset tulevat katsomaan ja nämä kohtaukset ovatkin Bloodlinesin parasta antia. Ne ovat verisiä ja kierolla tavalla erittäin viihdyttäviä. On tosin pakko sanoa, että kerrankin IMAX teki elokuvalle hallaa, sillä kun IMAX-kuvasuhdetta käytetään vain kuolinkohtauksissa, oli aina helppo sanoa, missä kohtauksissa tapahtuu jotain kaameaa ja missä ei.

Mutta sitten taas niissä kohtauksissa, joissa kukaan ei kohtaa groteskia loppuaan, elokuva vakavoituu ja synkentyy turhankin ryppyotsaiseksi. Olen sarjan alusta asti sanonut, että Final Destinationit toimisivat paremmin kauhukomedioina. Kauhun saralla tämäkin leffa jätti nimittäin kylmäksi. En ole kokenut ainuttakaan Final Destinationia pelottavaksi, saatika edes erityisen jännittäväksi leffaksi. Bloodlines on samaa kastia tässäkin. Jos jostain pidin elokuvassa, niin sen nimessäkin viitatusta puolesta, eli että Kuolema seuraa sukupuita pitkin. Koska Irisin ei ollut tarkoitus selviytyä elossa vuonna 1968, ei hänellä tai kenelläkään muullakaan selviytyjällä pitäisi olla jälkeläisiä. Tämän mysteerin setvimiseen käytetään kuitenkin liikaa aikaa ja jos jossain edelliset viisi elokuvaa onnistuivat paremmin, niin ne tajusivat pitää homman napakassa puolentoista tunnin mitassa. Lähes kaksituntinen Final Destination Bloodlines on liian pitkä.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Zach Lipovsky ja Adam Stein, jotka olivat aiemmin tehneet yhdessä näytellyn Kim Possible -elokuvan (2019) Disney Channelille. Kaksikon työ Final Destination Bloodlinesin parissa mukailee paljon edellisiä osia, tunnelman ailahtelusta lähtien. Parhaimmillaan kaksikko tarjoaa ihan viihdyttävää mättöä ja kuolemista on tehty kivan yliampuvat - joskin on sääli, että ne on toteutettu lähes yksinomaan naurettavan kököillä tietokonetehosteilla. Efektit ovat muutenkin varsin kehnot, etenkin Irisin nuoruuteen sijoittuvassa prologissa, missä taustakankaan käyttö on kiusallisen selvää. Muuten teknisiltä ansioiltaan Bloodlines on kelvollinen. Se on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, maskeeraukset rujot ja äänimaailma ajoittain mukavan häijy. Tim Wynnin säveltämät musiikit eivät erotu edukseen, mutta sekaan on upotettu joitain sanoituksiltaan hupaisia kappalevalintoja, joissa vihjaillaan lähestyvästä vaarasta. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Final Destination Bloodlines, 2025, New Line Cinema, Inzide Media, Practical Pictures, Québec Production Services Tax Credit, The Fusion Media

Arvostelu: The Crow (1994)

THE CROW

Ohjaus: Alex Proyas

Pääosissa: Brandon Lee, Rochelle Davis, Ernie Hudson, Michael Wincott, Bai Ling, Tony Todd, Anna Levine, David Patrick Kelly, Laurence Mason, Angel David, Michael Massee, Jon Polito, Bill Raymond ja Sofia Shinas

Genre: toiminta, draama

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 18

The Crow perustuu James O'Barrin samannimiseen sarjakuvaan, jonka ensimmäinen numero ilmestyi helmikuussa 1989. Sarjakuvan pohjalta ryhdyttiin pian kehittelemään elokuvasovitusta, jonka ohjaksiin tarttui Alex Proyas ja jonka päärooliin valittiin legendaarisen toimintatähti Bruce Leen poika, Brandon Lee. Kuvaukset käynnistyivät ja ne olivat ihan loppusuoralla, kun niissä iski suuri tragedia. 31. maaliskuuta 1993, tasan kolmekymmentä vuotta sitten, kuvausryhmä oli epätarkka siitä, millaisia luoteja kohtauksessa käytettävään aseeseen oli laitettu. Paukkupatruunojen sekaan oli epähuomiossa lipsahtanut oikea luoti, josta oli poistettu ruuti. Silti aseella ampuessa luoti lähti liikkeelle piipusta ja osui Brandon Leetä vatsaan. Lee kiidätettiin sairaalaan, mutta siinä kohtaa oli jo liian myöhäistä ja hän menehtyi vain 28-vuotiaana. Elokuvan tekijät pohtivat, tekisivätkö elokuvan loppuun asti tragediasta huolimatta, vai keskeyttäisivätkö tuotannon kokonaan. Lopulta he päättivät työstää filmin valmiiksi Leen muistoa kunnioittaen. Siinä kohtaa elokuvan levittäjäksi tarjoutunut Paramount Pictures päätti kuitenkin jättää leffan, tuotannon keskeytymisen ja moraalisten pohdintojen takia. Miramax hyppäsi tekijöiden apuun ja lopulta The Crow saatiin valmiiksi ja elokuva ilmestyi toukokuussa 1994. Elokuva oli menestys ja keräsi paljon kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta. Vuosien varrella filmi on noussut kulttiklassikon asemaan. Itse olin tiennyt The Crow'sta jo vuosien ajan, mutten ollut nähnyt elokuvaa. En itse asiassa tiennyt elokuvasta muuta kuin sen, että Brandon Lee kuoli sen kuvauksissa. Nyt kun elokuvasta on tekeillä Bill Skarsgårdin tähdittämä uudelleenfilmatisointi ja Brandon Leen kuolemasta tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta, päätin vihdoin etsiä The Crow'n käsiini ja katsoa ja arvostella sen.

Yhdysvalloissa, Detroitissa halloweenia edeltävänä yönä joukko rikollisia tappaa Eric Dravenin ja tämän kihlatun Shelly Websterin. Tasan vuotta myöhemmin Ericin haudalle laskeutuva varis herättää kostoa janoavan miehen takaisin henkiin.

Brandon Lee oli 1990-luvun alussa nousussa uudeksi elokuvatähdeksi ja The Crow'n oli tarkoitus olla hänen todellinen läpimurtoelokuvansa. Kyseessä oli yhdysvaltalais-hongkongilaisen toimintatähti Bruce Leen poika, jolla oli suuria unelmia ja kovia paineita nousta ikonisen isänsä tasolle. Bruce-isä oli kuollut vain 32-vuotiaana Lohikäärmeen kidassa -leffaa (Enter the Dragon - 1973) työstäessään ja oliko kyse sitten puhtaasta sattumasta, kohtalosta vai julmasta ironiasta, mutta nuoren Brandonin elämä loppui liian lyhyeen ampumakohtauksen kuvausten mennessä pahasti pieleen. Lee oli kuitenkin kuvannut lähes kaikki kohtauksensa, joten elokuva voitiin saada valmiiksi tietokonetehosteiden ja stunt-näyttelijä Chad Stahelskin - joka muuten tunnetaan nykyään John Wick -elokuvien (2014-) ohjaajana - avulla. Lee on roolissaan erinomainen ja on suuri sääli, että hänen erittäin lupaava elokuvauransa päättyi juuri kun se oli tosissaan alkamassa. Hän tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa Eric Dravenin monia puolia, kun varis herättää tämän takaisin eloon, kostamaan kihlattunsa Shellyn (Sofia Shinas) murhan. Välillä Eric on surun musertama, toisinaan taas kostonhimoinen ja jopa aika pelottava tapaus. Katsoja hyppää välittömästi Ericin kostoretkelle mukaan, palaen halusta nähdä, että paha saa palkkansa.

     Elokuvassa nähdään myös Ghostbusters-leffoista (1984-) tuttu Ernie Hudson poliisi Albrechtina, nuori Rochelle Davis ikäisekseen kovana Sarah-tyttönä ja Anna Levine tämän prostituoituna äitinä, sekä Michael Wincott rikollisjengiä johtavana Top Dollarina, jonka joukkoihin kuuluvat mm. Myca (Bai Ling), Tin Tin (Laurence Mason), T-Bird (David Patrick Kelly), Funboy (kuvauksissa kuolettavan luodin ampunut Michael Massee) ja Grange (Tony "Candyman" Todd). Sivunäyttelijöistä erityisesti Hudson vakuuttaa kyttäroolissaan, Albrechtin lämmetessä hiljalleen mystiselle oman käden oikeutta harjoittavalle kostajalle. Davis on nappivalinta nuoreksi Sarahiksi ja Wincott istuu täydellisesti niljakkaan rikollispomon osaan.

Ei ole mikään ihme, että The Crow on saavuttanut vuosien varrella kulttiklassikon aseman. Sen synkkä ja lohduttomalta tuntuva kostotarina lumoaa saman tien pauloihinsa, vaikka elokuvan maailma onkin luotaantyöntävän etova. Detroitia on vuosien aikana esitetty varsin negatiivisessa valossa elokuvissa, erityisesti scifisatiiri RoboCopissa (1987), muttei varmaan koskaan näin saastaisena ja toivottomana. Tim Burtonin Batman-elokuvien (1989-1992) tulkinta Gotham Citystä on selvästi toiminut tekijöiden esikuvana, mutta he ovat menneet vielä pidemmälle. The Crow'n Detroitissa ei ole enää mitään pelastettavaa, vaan rikollisten valtaama kaupunki on täynnä sotkuisia kujia ja ränsistyneitä rakennuksia, joihin ei haluaisi astua jalallakaan. Näyttävää ja tummanpuhuvaa goottikuvastoa pullollaan oleva elokuva on ymmärrettävästi kerännyt vannoutuneen fanikuntansa ja täytyy myöntää, että olin itsekin täysin myyty filmiin rakennetun maailman edessä.

Myös tunnelmaltaan elokuva on synkkä. Jopa muutamat huumorin rippeetkin ovat pikimustia. Alakuloinen ilmapiiri valtaa katsojan, mutta samalla filmissä on tiettyä vimmaa heti, kun Eric herää takaisin henkiin ja aloittaa kostoretkensä. Kohtauksia, joissa Eric kohtaa kihlattunsa pahoinpitelijöitä, on kierolla tavalla tyydyttävää katsoa, kun näillä julmilla rikollisilla menee pupu pöksyyn juuri ennen loppunsa kohtaamista. Toimintakohtaukset ovat sähäköitä ja niitä kasvatellaan onnistuneesti elokuvan edetessä, vaikka samalla vatsaa vääntää joka kerta, kun Eric saa luodista, katsojan tietäessä, että jokin näistä kohtauksista oli kohtalokas päätähdelle. Tietyn rosoisuuden ja melankolisen kurjuudenkin keskellä filmi osaa olla myös yllättävän kaunis ja herkkä. Kohtaukset, joissa Eric pysähtyy suremaan kuollutta rakastaan, ovat tehokkaan riipaisevia. Kestoa leffalla on vain hieman yli puolitoista tuntia, mutta siinäkin ajassa The Crow saa katsojan kulkemaan läpi tunteiden vuoristoradan.

Elokuvan kostotarina on varsin simppeli ja se vaatiikin Leen intensiivisen roolisuorituksen, vahvan teknisen toteutuksen, sekä tyylikkään ohjauksen. Alex Proyas oli ohjannut ennen The Crow'ta vain yhden elokuvan, mutta hänellä on selvästi ollut vahva visio, jota hän on halunnut lähteä ilmaisemaan, eikä vähäinen kokemus näy Proyasin työstä. Myöskään Leen kuolemaa ei oikeastaan huomaa lopullisesta teoksesta. Elokuvaa jouduttiin käsikirjoittamaan hieman uudelleen Leen menehtymisen jälkeen, mutta lopputulos on onnistuneen saumaton. The Crow on visuaalisesti erittäin komeaa katsottavaa. Se on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi värejä, tai pitäisikö sanoa värittömyyttä hyödynnetään vakuuttavasti. Elokuvan lavasteet ovat näyttävät kaikessa inhottavuudessaan. Ericin puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet loistoduunia ja korkeuksissa uhrejaan vaaniva Eric on joka kerta päheä näky. Erikoistehosteet ovat hienot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Graeme Revellin säveltämiä ja leffassa hyödynnettyjä surumielisiä kappaleita myöten.

Yhteenveto: The Crow on hieno sarjakuvasovitus, joka on ymmärrettävästi noussut kulttiklassikon asemaan. Elokuvan kostotarina nappaa heti mukaansa ja pitää tiukasti otteessaan läpi leffan tiiviin puolitoistatuntisen keston. Lyhyestä kestostaan huolimatta filmi pitää sisällään aikamoisen tunnekattauksen, elokuvan ollessa täynnä räjähtäviä toimintakohtauksia, melankolisia suremisia, jännittävää tunnelmaa ja jopa jonkinlaista kauneutta. Elokuvan maailma on inhottava kaikessa likaisuudessaan, mutta samalla se lumoaa täysin sisäänsä. Tummanpuhuva filmi on visuaalisesti erittäin komeaa katseltavaa. Kuvaus, valaisu, lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat hienosti hoidetut ja musiikit tunnelmoivat mainiosti. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan oivallisesti. Brandon Lee on pääroolissa Eric Dravenina vakuuttava ja onkin suuri sääli, että maailma menetti näin lupaavan näyttelijän ja vielä näin nuorena. Suosittelen The Crow'ta kaikille kostotarinoiden ystäville, sekä synkempien, aikuisempaan makuun tehtyjen sarjakuvaelokuvien faneille. Vuosien varrella leffalle on tehty muutama jatko-osa, Crow II: enkelten kaupunki (The Crow: City of Angels 1996), The Crow: Pelastus (The Crow: Salvation - 2000) ja The Crow: Wicked Prayer (2005), sekä televisiosarja The Crow: Stairway to Heaven (1998-1999), mutta ne saivat osakseen lähinnä negatiivista palautetta. Seuraavaksi luvassa on tyypilliseen Hollywood-tyyliin uudelleenfilmatisointi ja vaikka pääosaan palkatun Bill Skarsgårdin voi hyvin kuvitella Ericin roolissa, on vaikea uskoa, että tuleva leffa pääsisi mitenkään tämän alkuperäisen goottiklassikon tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Crow, 1994, Miramax, Crowvision Inc., Entertainment Media Investment Corporation, Image Comics, Jeff Most Productions, Pressman Film

Arvostelu: Candyman (2021)

CANDYMAN

Ohjaus: Nia DaCosta
Pääosissa: Yahya Abdul-Mateen II, Teyonah Parris, Nathan Stewart-Jarrett, Kyle Kaminsky, Colman Domingo, Brian King, Miriam Moss, Rebecca Spence, Vanessa Williams, Michael Hargrove ja Tony Todd
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Clive Barkerin novelliin The Forbidden (1984) perustuva kauhuelokuva Candyman (1992) oli kehuttu hitti, jolle päätettiin tehdä jatkoa. Jatko-osat Candyman: Farewell to the Flesh (1995) ja Candyman 3 - kuolinpäivä (Candyman: Day of the Dead - 1999) olivat kuitenkin lytättyjä ja joksikin aikaa elokuvasarjan teko lopetettiin, vaikka 2000-luvun alussa puhuttiinkin sarjan yhdistämisestä kauhuelokuva Leprechauniin (1993). Vuonna 2018 ilmoitettiin, että Jordan Peele oli työstämässä uutta Candyman-elokuvaa ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesäkuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on jouduttu siirtämään. Candyman ilmestyi Yhdysvalloissa jo tämän vuoden elokuussa, mutta vasta nyt se saapuu myös Suomeen. Itse katsoin alkuperäisen Candymanin viime vuonna ja pidin siitä paljon. Aloinkin positiivisin mielin odottamaan uuden filmin näkemistä ja harmittelin, kun se julkaistiin maailmalla, mutta Suomen ensi-illasta ei ollut tietoakaan. Iloitsin, kun pääsin vihdoin katsomaan Candymanin muutamaa päivää ennen sen ilmestymistä.

Taiteilija Anthony McCoy muuttaa tyttöystävänsä kanssa Cabrini Greeniin ja kuulee myytin Candymanista, koukkua käyttävästä murhaajasta, joka kutsutaan esiin sanomalla hänen nimensä viidesti peilin edessä. 

Aquaman-elokuvasta (2018) parhaiten tunnettu Yahya Abdul-Mateen II näyttelee Anthony McCoyta, taidemaalaria, joka muuttaa galleristityttöystävänsä Briannan (Teyonah Parris) kanssa Chicagossa sijaitsevaan Cabrini Greeniin, tietämättä paikan pahaenteisestä menneisyydestä ja urbaanilegendasta. Anthony tietty kiinnostuu heti kuullessaan Candymanin tarinasta ja ryhtyy tutkimaan myyttiä sillä toiveella, että se voisi inspiroida uuteen teokseen. Eipä Anthony tiedä, ettei kyse olekaan vain legendasta... Abdul-Mateen II tulkitsee hyvin hahmonsa tunnetiloja kiehtomuksesta kauhistuneisuuteen ja oivaa työtä tekee myös Briannaa esittävä Parris. Brianna jää hahmona hieman tylsemmäksi, tavanomaiseksi kumppaniksi, joka ei usko, kun rakas kertoo alkaneensa nähdä painajaismaisia asioita.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Nathan Stewart-Jarrett Briannan veljenä Troyna, Kyle Kaminsky Troyn poikaystävänä Gradyna, Colman Domingo pesulaa pyörittävänä Burkena, Brian King taidekauppias Clivena, Rebecca Spence taidekriitikko Finleynä, sekä Vanessa Williams Anthonyn äitinä. Vaikka Candymania esittääkin tällä kertaa pääasiassa Michael Hargrove, fanit voivat iloita, sillä myös Tony Todd nähdään ikonisessa roolissaan.

Toisin kuin ennakkoon moni varmaan luuli ja uskoi, uusi Candyman ei ole uudelleenfilmatisointi vuoden 1992 elokuvasta, vaan se on jatko-osa sille. Vuoden 2018 Halloween-elokuvan tavoin kyseessä on jatko-osa, joka pyyhkii aiemmat jatko-osat pois aikajanalta. Halloweenin tavoin nimi on pidetty tismalleen samana kuin alkuperäisessä, jolloin tästä lähtien täytyy aina täsmentää keskusteluissa, kummasta Candymanista puhuu. Vaikka tämä uusi kauhuelokuvien trendi onkin hömelö, voin ilokseni todeta, että uusi Candyman on varsin pätevä jatko-osa ja ennen kaikkea onnistuneen karmiva kauhuelokuva. Vaikka mukana onkin muutamat koviin ääniin perustuvat äkkisäikäytykset, pääasiassa ohjaaja Nia DaCosta luottaa jännittävän tunnelman luomiseen, joka hiipii hiljalleen katsojan ympärille ja nappaa koukkuunsa. Vaikka alkuperäisen elokuvan nähnyt tietää heti, mitä on luvassa, mysteeriä jää silti lumoutuneena tutkimaan ja leffan puolentoista tunnin kesto kuluukin vauhdilla.

Kuten varmasti monet tietävät, Candymanin legendaan kuuluu murhaajan nimen lausuminen viisi kertaa peilin edessä, jonka jälkeen Candyman ilmestyy peilissä kutsujan taakse ja murhaa hänet. Peilejä hyödynnetäänkin todella vaikuttavasti ja luovasti pitkin elokuvaa. Katsoja huomaa pian tarkkailevansa taustojen kaikenlaisia heijastavia pintoja, sillä Candyman on vähän väliä vaanimassa uhrejaan. Monet vaanimiset jäävät varmasti huomaamatta ensimmäisellä katselulla, mutta onneksi elokuva on niinkin mainio, että sen katsoo oikein mielellään uudestaankin. Sen lisäksi, että hitaasti rakentuvan kauhun ystävät saavat haluamansa, myös goreilun ystäville on tiedossa hieman nannaa, eikä tekoverta säästellä.

Ohjauksen lisäksi DaCosta vastaa myös käsikirjoituksesta, yhdessä Jordan Peelen ja Win Rosenfeldin kanssa ja kolmikon työ on mainiota. He pitävät tutut jutut alkuperäisestä elokuvasta ilman, että ryhtyvät suoraan kertomaan sen tarinaa uudelleen. Lisäksi he saavat tuotua tarinaan paljon painavaa asiaa. Jo alkuperäisessä Candymanissa tarina toimi allegoriana rotusorrolle ja slummialueille, mutta tässä uudessa filmissä homma viedään vielä pidemmälle. Jotkut katsojat tämä voi vieraannuttaa elokuvasta ja he voivat kokea lopputuloksen saarnaavaksi, mutta toisaalta jonkinlaista saarnaa tarvitaan, kun elokuvakin osoittaa, että vaikka alkuperäisen ja uuden Candymanin välissä on kulunut noin 30 vuotta, ei suuria muutoksia ole tietyissä asioissa vieläkään tapahtunut. Myös tekniseltä puoleltaan elokuva on hyvin tehty. Kuvaus on erittäin tyylikästä ja sitä tukee oiva leikkaus. Lavasteet, asut, valaisu ja maskeeraukset ovat kaikki hyvin tehty, mutta kenties parasta visuaalisessa annissa ovat elokuvan varjoteatterina toteutetut kohtaukset. Säveltäjä Robert A. A. Lowe tunnelmoi kelvollisesti musiikeillaan, mutta olisin toivonut, että hän olisi rohkeammin hyödyntänyt alkuperäisen filmin kaunista, joskin hyytävää tunnusmelodiaa.

Yhteenveto: Vuoden 2021 Candyman on varsin mainio kauhuelokuva ja pätevä jatko-osa alkuperäiselle klassikolle. Ohjaaja Nia DaCostan rakentama tunnelma on aidosti jännittävä, eikä aikaakaan, kun katsoja pälyilee hermostuneena kaikkia taustalla näkyviä peilejä ja muita heijastavia pintoja, sillä Candyman tuntuu piileskelevän ja vaanivan kaikkialla. Uhka on jatkuvasti läsnä ja filmi pitääkin otteessaan läpi puolentoista tunnin kestonsa. Vaikka alkuperäisen elokuvan nähneelle murhaajan myytti on tuttu, uusi leffa saa silti katsojan koukkuun mysteerin tutkimiseen. Yahya Abdul-Mateen II on nappivalinta päärooliin taidemaalariksi, joka ryhtyy selvittämään Candymanin saloja ja muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tekniseltä puoleltaan elokuva on vakuuttava hienoa kuvausta ja näyttävää varjoteatteria myöten. Käsikirjoituksesta löytyy painavaa, rasismiin liittyvää asiaa. Osalle katsojista tämä voi tuntua luotaantyöntävältä saarnalta ja vaikkei asiaa tuodakaan erityisen hienovaraisesti esille, pidin tekijöiden ratkaisuista paljon. Uusi Candyman toimii erittäin hyvin sekä alkuperäisen elokuvan faneille, että myös niille, joille murhaajan legenda on vielä entuudestaan tuntematon. Lopputekstit kannattaa muuten jäädä katsomaan kokonaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Candyman, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Monkeypaw Productions, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance

Arvostelu: Candyman (1992)

CANDYMAN

Ohjaus: Bernard Rose
Pääosissa: Virginia Madsen, Tony Todd, Xander Berkeley, Kasi Lemmons, Vanessa Estelle Williams, DeJuan Guy, Gilbert Lewis ja Stanley DeSantis
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Candyman perustuu Clive Barkerin lyhytkertomukseen The Forbidden vuodelta 1984. Barker tapasi ohjaaja Bernard Rosen ja sai tämän kiinnostumaan kertomuksesta. Rose hankkikin Barkerilta tarinan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään siitä filmatisointia. Hän halusi kuitenkin tehdä muutoksen kertomukseen, siirtämällä tapahtumat Liverpoolista, Englannista Chicagoon, Yhdysvaltoihin ja toi mukaan myös omia ideoitaan. Alunperin nimikkohahmo Candymaniksi pohdittiin Eddie Murphya, mutta lopulta tekijät päätyivät Tony Toddiin, joka vakuutti roolittajat uhkaavuudellaan. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Candyman sai ensi-iltansa syksyllä 1992. Elokuva oli menestys ja se sai kehuja kriitikoiltakin, vaikka jotkut myös syyttivät elokuvaa rasismista, esimerkiksi sen takia, että päävihollista esitti musta mies. Itse olin kuullut leffasta jo pidemmän aikaa, mutten ollut koskaan nähnyt sitä. Nyt kun elokuva saa jatkoa uudella Candyman-elokuvalla (2020), päätin vihdoin katsoa alkuperäisen osan. Koronaviruksen vuoksi uuden elokuvan julkaisu on siirretty loppuvuoteen, joten päätinkin arvostella alkuperäisen Candymanin tänä viikonloppuna, kun uuden filmin olisi pitänyt ilmestyä.

Legenda kertoo, että jos sanot peilin edessä viisi kertaa Candymanin nimen, hän ilmestyy taaksesi ja repii sinut kahtia koukullaan. Urbaanilegendoja tutkiva Helen Lyle ryhtyy selvittämään, onko näissä kertomuksissa mitään perää ja saa pian huomata, että jokin paha on hänen perässään...

Virginia Madsen näyttelee Helen Lyleä, joka alkaa tutkimaan Candymanin legendaa. Helen ei aluksi täysin vakuuta tai kiinnosta hahmona, mutta koska hänen tutkimuksensa kiehtoo, katsoja hyppää salapoliisityöhön heti hänen kanssaan. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva kulkee ja tutkimus etenee, sitä kiinnostavampia puolia Heleniin lisätään. Madsen pääseekin kunnolla vauhtiin leffan toisella puoliskolla ja pistää hienosti kaikkensa peliin.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Helenin aviomies professori Trevor (Xander Berkeley) ja Helenin ystävä Bernadette (Kasi Lemmons), joka auttaa Candyman-tutkinnoissa. Itse Candymanina nähdään tosiaan Tony Todd, joka todella onnistuu luomaan pahaenteistä ilmapiiriä. On hyvin vaikea kuvitella alkuperäistä vaihtoehtoa, koomikko Eddie Murphyä Candymanina ja veikkaankin, että hänen läsnäolonsa olisi vesittänyt kauhun tunteen heti, kun hän saapuu kuvaan. Murphy on lystikäs veikko, eikä hän sopisi lainkaan kauhuelokuvan tappajaksi. Todd sen sijaan on nappivalinta rooliin, sillä hänestä löytyy jotain erittäin jylhää ja uhkaavaa.

Toddin saapumista kuvaan pitää kuitenkin odottaa aika kauan, jos alun puhetta ja nopeaa välähdystä ei lasketa mukaan. Elokuva käyttää rauhassa oman aikansa rakentaakseen niin kiehtovaa myyttiä Candymanista kuin itse kauhun tunnetta. Mytologia luodaan niin vahvasti, että jo ensiminuuttien aikana katsojaa alkaa pelottaa, että mitä jos joskus vahingossa sanoisi Candymanin nimen viisi kertaa peilin edessä? Ihan niin kuin Bloody Mary ei olisi jo ollut tarpeeksi karmiva ajatus... Tunnelma oikein hiipii televisiosta ja täyttää huoneen. Samaan aikaan elokuvassa on jotain hyvin jännittävää, mutta silti jotain niin lumoavaa. Vaikka kaikki enteet viestivät siitä, että tutkimukset olisi hyvä jättää sikseen ja jatkaa elämää kuten ennen, on Candymanin olemassa olosta pakko saada selvää.

Ja kun Candyman vihdoin tuodaan ruudulle, on se kaiken odotuksen arvoinen. Jo pelkkä Toddin aavemainen ääni nostaa niskavillat pystyyn. Elokuva pistää ylle kunnon slasher-asenteen ja voi huhhuh, kuinka paljon tässä filmissä onkaan verta! Tekoverellä mässäillään todella tehokkaasti ja herkemmille elokuva voi tuottaa aidosti pahan olon. Vaikka pidänkin siitä, että elokuva uskaltaa rohkeasti tarjota raakuuksia, pidän vielä enemmän siitä, ettei se unohda psykologista kauhua silloin, kun veriroiske alkaa. Isoin kauhu syntyy siitä, mitä Candyman oikeasti tekee Helenille ja mihin tutkimukset alkavat johtamaan. Se on aidosti hyytävää ja tekee Candymanista entistäkin inhottavamman tapauksen.

Vaikka kyseessä on erittäin mainio kauhuteos, siitä löytyy kuitenkin omat ongelmansa. Mitään spoilaamatta on pakko sanoa, että loppuhuipennus jätti itseni hieman kylmäksi todella hyvän nostatuksen jälkeen. Se oli hyvä päätös, mutta jäin silti kaipaamaan jotain enemmän. Isoin ongelmani on kuitenkin se, kuinka paljon elokuva luottaa typeriin äkkisäikäytyksiin. Mukana on onnistuneita säikäytyksiä, kun Candyman yhtäkkiä ilmestyy ja kun ottaa huomioon hahmon mytologian, tämä säikyttely kuuluukin hahmoon. Mutta sitten taas elokuvasta löytyy paljon täysin tarpeettomia böö-pelotteluja, joissa kyseessä olikin vain kaveri tai aviomies. Ohjaaja-käsikirjoittaja Bernard Rose osaa rakentaa hyvin karmivaa tunnelmaa, joten on harmi, että hän käyttää niin paljon näitä säikäytyksiä.

Teknisesti Candyman on myös mainio. Se on hyvin kuvattu ja onnistuneesti leikattu kasaan. Valaisulla leikitellään hyvin yö- ja kauhukohtauksissa. Jotkut visuaaliset tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta toimivat silti oikein passelisti edelleen. Praktikaaliefektit sen sijaan ovat erittäin hyvät ja esimerkiksi juurikin tekoveren käyttö on taidokasta. Lavasteet ovat paikoitellen painajaismaisen upeat. Candymanin käden tilalla oleva koukku on hienon kuvottava. Ääniefektit luottavat liikaa koviin pamauksiin säikäytysten aikana, mutta Philip Glassin säveltämät musiikit kuoroineen luovat sitä kunnon pelottavuutta. Glassin työ nousi korkealle omalla listallani kauhuelokuvien musiikeista.

Yhteenveto: Candyman on erittäin hyvä kauhuelokuva, mikä saa välittömästi katsojan päättämään, ettei hahmon nimeä ikinä lausu peilin edessä, vaikka kuinka ajattelisi, että kyseessähän on vain elokuva. Nimikkohahmon mytologian lisäksi myös kauhun tunnetta rakennetaan taidokkaasti ja jännitys aidosti ympäröi katsojan. Silti on sääli, kuinka paljon leffa luottaa hölmöihin böö-äkkisäikyttelyihin. Pääasiassa elokuva kuitenkin käyttää aikansa tunnelmaa ja tarinaa kasvatellessaan. Kun Candyman vihdoin tuodaan ruudulle ja Tony Todd pääsee valloilleen roolissa, meno yltyy todella hurjiin ja verisiin mittoihin. Kaiken nostatuksen jälkeen loppuhuipennus on kuitenkin pienoinen pettymys. Heikkouksineenkin Candyman toimii yhä todella iskevänä kauhuteoksena, minkä hyytävyyttä vain lisäävät Philip Glassin upeat musiikit. Elokuvalle on jo aiemmin tehty kaksi jatko-osaa, Candyman: Farewell to the Flesh (1995) ja suoraan VHS:llä julkaistu Candyman 3 - kuolinpäivä (Candyman: Day of the Dead - 1999), mutta uusi, syksyllä ilmestyvä Candyman-elokuva tulee pyyhkimään ne pois ja se on suoraa jatkoa tälle alkuperäiselle teokselle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Candyman, 1992, Candyman Films, PolyGram Filmed Entertainment, Propaganda Films

Arvostelu: Final Destination 5 (2011)

FINAL DESTINATION 5

Ohjaus: Steven Quale
Pääosissa: Nicholas D'Agosto, Emma Bell, Miles Fisher, Ellen Wroe, P. J. Byrne, Jacqueline MacInnes Wood, David Koechner, Arlen Escarpeta, Courtney B. Vance ja Tony Todd
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 18

Jeffrey Reddickin ideoima kauhuelokuva Final Destination - viimeinen määränpää (Final Destination - 2000) oli tylyistä arvioistaan huolimatta menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Final Destination - viimeinen määränpää 2 (Final Destination 2 - 2003) ja Final Destination - viimeinen määränpää 3 (Final Destination 3 - 2006) menestyivät myös hyvin, mutta sarjan neljäs osa, The Final Destination (2009) oli selvästi sarjan isoin hitti lähes 200 miljoonan dollarin tuotoillaan. Neljännen osan oli tarkoitus olla viimeinen, mutta sen suuren menestyksen vuoksi tekijät päättivät tehdä vielä viidennenkin leffan. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2010 ja lopulta Final Destination 5 sai ensi-iltansa elokuussa 2011. Tämäkin leffa oli iso hitti ja jopa kriitikot kirjoittivat siitä aiempia osia positiivisempaan sävyyn. Itse en ollut aiemmin nähnyt ainuttakaan sarjan elokuvaa, mutta olin ollut tietoinen niistä jo vuosia. Kun huomasin sarjan avauselokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin "sivistää" itseäni ja aloin katsomaan sarjaa alusta alkaen. En pitänyt yhdestäkään filmistä ja The Final Destination oli mielestäni täyttä kuraa. Halusin kuitenkin saada sarjan vihdoin katsottua, joten katsoinkin Final Destination 5:n heti seuraavana päivänä edellisen osan jälkeen.

Sam Lawton ja hänen työkaverinsa ylittävät siltaa, kun Sam saa näyn, missä sillan rakenteet pettävät ja kaikki kuolevat hirvittävässä onnettomuudessa... Äh. Kyllä te tiedätte, mitä näissä elokuvissa tapahtuu. Päähenkilö pelastaa osan ihmisistä, onnettomuus tapahtuu, Kuolema jahtaa henkiinjääneitä jne.

Nicholas D'Agosto näyttelee tämänkertaisen kauhuskenaarion päähenkilöä Sam Lawtonia ja suoriutuu osastaan tarpeeksi hyvin. D'Agostolta löytyy heikommat hetkensä, kun esimerkiksi kauhun tunne ei täysin välity, mutta joissain kohdissa hän on vakuuttavampi kuin sarjan aiemmat päänäyttelijät. Hänen hahmonsa Sam on kuitenkin täysin yhdentekevä, jonka kohtalo ei jaksa kiinnostaa katsojaa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Samin tyttöystävä Molly (Emma Bell), Samin kaveri Peter (Miles Fisher) ja tämän tyttöystävä Candice (Ellen Wroe), itseään naistenmieheksi kuvitteleva Isaac (P. J. Byrne), tylsä Olivia (Jacqueline MacInnes Wood), myös mitäänsanomaton Nathan (Arlen Escarpeta), pomo Dennis (David Koechner), sekä mystisiä kuolemia tutkiva agentti Block (Courtney B. Vance). Vance onkin oiva valinta agenttihahmoksi, minkä lisäksi Koechner sopii oikein passelisti hieman typerähkön johtajan rooliin. Fisher pääsee paikoitellen herkuttelemaan hahmollaan, jota viedään yllättävän mielenkiintoiseen suuntaan, mutta muuten näyttelijät eivät erityisemmin vakuuta.

Final Destination 5 ei onneksi jatka sarjan aiempien osien linjaa, missä jokainen uusi osa on aina edellisiä huonompi. Olisikin ollut kumma, jos tämä olisi onnistunut olemaan surkeampi kuin The Final Destination. Ei tämäkään filmi hyvä ole - ehei, kaukana siitä - mutta on tämä parempi kuin muutama aiempi osa ja suunnilleen samalla kehnouden tasolla ensimmäisen osan kanssa. Elokuva onnistuu paremmin tasapainottamaan sarjan oudon vakavuuden ja huvittavan hullunkurisen konseptin. Kyseessä ei ole yhtä ylidramaattinen teos, vaan filmi tajuaa hieman aiempia paremmin, kuinka hölmö sarja Final Destination on ja herkutteleekin useassa kohtaa tällä hölmöydellä. Monet kuolemat ovat täysin kieli poskessa tehtyjä. Leffa onnistuu siis itsekin naureskelemaan urpoille jutuilleen, eikä tarjoa urpoja juttuja totisin ilmein ja ihmettele sitten, miksi katsoja nauraa. Kuolemiin oman kivan lisänsä tuo se, että elokuva onnistuu paikoitellen johtamaan harhaan siinä, miten hahmo tulee kuolemaan. Mukana on muutama hetki, joissa katsoja odottaa kuoleman tapahtuvan tietyllä tavalla, mutta elokuva yllättää täysin erilaisella ratkaisulla. Todellinen harhaanjohtaminen ja yllätys saadaan kuitenkin vasta ihan lopussa...

Monet muut sarjan ongelmista ovat kuitenkin yhä vahvasti läsnä. Hahmoista ei välitä tippaakaan ja kömpelö draamapuoli on pitkäveteistä. Kuoleman häijy suunnitelma on edelleen täysin pöhkö, eikä tämäkään filmi onnistu pelottamaan. Sentään yhteen kohtaan saadaan toimivaa jännitettä ja mukana on pari todella epämiellyttävää hetkeä, mutta muuten katsoja vain tuijottaa tapahtumia - välillä kyllästyneenä, välillä nauraen ja välillä pyöritellen silmiään. Tarina kulkee täysin samalla kaavalla kuin aiemmissakin osissa ja etenkin nyt, kun katsoin kolme sarjan osaa peräkkäin, alkoi kaavamaisuus todella turhauttamaan. Lisäksi itseäni oikein ärsytti, kuinka usein kuolemat johtuvat siitä, että näissä leffoissa kaikki laitteet tuntuvat aina olevan rikki. Ruuveja ei ole väännetty kunnolla, sähköpiuhat ovat vahingoittuneita jne. Kuoleman on helppo napsia ihmisiä, kun he ovat niin tyhmiä. Hahmojen tyhmyys on raivostuttanut läpi leffasarjan, eikä Final Destination 5 ole poikkeus.

Elokuvan on ohjannut Steven Quale, joka oli aiemmin ohjannut pari pienelle huomiolle jäänyttä filmiä, sekä toiminut toisen yksikön ohjaajana James Cameronin jättifilmeissä Titanic (1997) ja Avatar (2009). Quale ei häikäise lahjoillaan sen enempää kuin sarjan aiemmat ohjaajat James Wong ja David R. Ellis, mutta ymmärtää sarjan hölmöyden paremmin kuin he. Käsikirjoittaja Eric Heisserer kierrättää paljon aiemmista osista, mutta tuo jotain mielenkiintoista mukaan loppupäässä. Final Destination 5 on kelvollisesti kuvattu ja tarpeeksi toimivasti leikattu. Digiefektit ovat hieman parantuneet The Final Destinationin videopelimäisyydestä, mutta eivät ne enää näytä kummoisilta. Parissa kohtaa käytetyt digi-ihmiset ovat aika järkyttävä näky. Tämäkin filmi tehtiin 3D:ksi ja kikkaa hyödynnetään useissa tappokohtauksissa. 3D:nä katsottuna nämä saattoivat olla veikeitä hetkiä, mutta 2D:nä katsottuna ne lähinnä huvittavat kaikessa kökköydessään. Maskeeraustiimi tekee parissa kohtaa oivaa työtä ja ääniefektit ovat hyvin rakennetut. Brian Tylerin säveltämät musiikit yrittävät rakentaa tunnelmaa, mutta ovat usein vain kovaa taustamelua.

Yhteenveto: Final Destination 5 onnistuu yllättämään, nostamalla tasoa muutaman edellisen osan jälkeen, mutta on se silti aika kehno kauhuraina. Paikoitellen elokuva onnistuu johdattamaan katsojaa harhaan sillä, miten hahmot tulevat kuolemaan ja lopuksi filmi tarjoaa mukavan käänteen. Lisäksi elokuva onnistuu aiempia osia paremmin tasapainottamaan typeryyden ja vakavuuden, eikä ota itseään liian tosissaan. Monet sarjan huonoista puolista ovat kuitenkin yhä vahvasti läsnä. Hahmoista ei välitä tippaakaan ja katsoja lähinnä vain odottaa, että he kuolevat. Jotkut jutut ärsyttävät tyhmyydellään, toiset taas mielikuvituksettomuudellaan. Kauhun tunnetta ei synny, mutta onnistuu leffa parissa kohtaa hieman viihdyttämään. Tehosteet ovat paremmat kuin edellisissä osissa, mutteivät silti sen kummemmin vakuuta. Jos pidit aiemmista osista, on Final Destination 5:kin varma osuma. Jos et ole pitänyt sarjan edellisistä elokuvista, on turha vaivautua tämänkään kanssa. Vaikka kaikki pitkään jatkuneet kauhuleffasarjat ovat kokeneet ala- ja ylämäkiä (yleensä voimakkaita alamäkiä alkuperäisen elokuvan jälkeen), Final Destination on siitä erityinen sarja, että se aloitti pohjalta ja pyöri pohjalla sinne sun tänne viiden elokuvan ajan. Rahaa nämä teokset ovat kuitenkin tehneet, eikä olekaan siis ihme, että uutta Final Destinationia suunnitellaan jo...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Final Destination 5, 2011, New Line Cinema, Parallel Pictures, Parallel Zide, Jellystone Films

Arvostelu: Final Destination - viimeinen määränpää 2 (Final Destination 2 - 2003)

FINAL DESTINATION - VIIMEINEN MÄÄRÄNPÄÄ 2

FINAL DESTINATION 2

Ohjaus: David R. Ellis
Pääosissa: A. J. Cook, Michael Landes, Ali Larter, David Paetkau, James Kirk, Lynda Boyd, Keegan Connor Tracy, Jonathan Cherry, T. C. Carson, Justina Machado ja Tony Todd
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Jeffrey Reddickin ideaan pohjautunut kauhuelokuva Final Destination - viimeinen määränpää (Final Destination - 2000) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. New Line Cinema -yhtiö tilasikin Reddickiltä heti sarjaa jatkavan tarinan. Ensimmäisen osan ohjaaja James Wong ei kuitenkaan voinut jatkaa, sillä hän oli lupautunut ohjaamaan scifitoimintaleffan The One (2001). Hänet korvattiin David R. Ellisillä, joka oli aiemmin toiminut elokuvien kakkosyksikön ohjaajana ja kuvaukset alkoivat. Final Destination - viimeinen määränpää 2 sai ensi-iltansa tammikuussa 2003 ja edellisen osan tavoin se oli taloudellinen hitti, mistä kriitikot eivät pitäneet. Itse en ollut nähnyt elokuvaa aiemmin, vaikka olen ollut tietoinen Final Destination -sarjasta jo vuosia. Kun huomasin, että sarjan ensimmäinen osa täyttää tänä vuonna 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen. Vaikka pidin sitä kehnona tekeleenä, päätin katsoa loputkin sarjasta.

Tasan vuosi lento 180:n onnettomuuden jälkeen Kimberly Corman saa näyn, missä moni kuolee valtavassa autokolarissa. Kimberly onnistuu estämään muutamien kuoleman, mutta pian alkaa taas näyttämään siltä, ettei kuolemaa ja kohtaloa noin vain häiritäkään...

Tämän leffan päähenkilö ei ole ensimmäisen osan Alex (Devon Sawa) - onneksi, sillä Sawa oli niin surkea roolissa - vaan A. J. Cookin näyttelemä Kimberly, joka Alexin tavoin näkee kauhistuttavan näyn ja sotkee kuoleman suunnitelmat. Kimberly ei ole kovin kummoinen tai kiinnostava hahmo, mutta sentään Cook on paljon parempi roolissaan kuin ylidramaattinen Sawa. Hahmo jätetään lopulta aika etäiseksi, eikä katsojaa kiinnosta hänen kohtalo yhtään enempää kuin muiden.
     Kimberlyn lisäksi muita suuresta auto-onnettomuudesta selvinneitä ovat konstaapeli Burke (Michael Landes), urheilullinen Evan (David Paetkau), nuori poika Tim (James Kirk) ja tämän äiti (Lynda Boyd), täsmällinen bisnesnainen Kat (Keegan Connor Tracy), huumeita käyttävä Rory (Jonathan Cherry), vitsaileva Eugene (T. C. Carson) ja raskaana oleva Isabella (Justina Machado). Katsojaa ei voisi vähempää kiinnostaa kenenkään hahmon kohtalo. Lähinnä katsojana vain haluaa nähdä, millaisilla eri tavoilla kuolema käy napsimassa heidät omakseen. Yksikään näyttelijöistä ei tietenkään tee millään lailla vakuuttavaa suoritusta, mutta suuri osa selviää hommastaan toimivasti. Leffassa on mukana myös pari tuttua henkilöä ensimmäisestä elokuvasta...

Vaikkei ensimmäinen Final Destination - viimeinen määränpää ollut lainkaan pelottava elokuva tai edes jännittävä, vaan enemmänkin tahattoman koominen, oli siinä selvää yritystä rakentaa jännitettä ja olla jonkinsortin kauhuteos. Tällaista yrittämistä ei löydy lainkaan toisesta osasta. Final Destination - viimeinen määränpää 2:n tekijät ovat selvästi tienneet, että ensimmäisessä osassa katsojia kiinnosti lähinnä nähdä monipuolisia kuolemia ja tämä leffa yrittääkin päihittää edellisen osan kuolemat yliampuvuudessaan. Kohtaukset eivät todellakaan ole pelottavia tai jännittäviä, vaan katsojana enemmänkin ulvoo naurusta muutaman todella surkeasti ja hysteerisen hauskasti toteutetun kuoleman aikana. Jotkut kuolinkohtaukset ja etenkin kuolintavat tulevat täysin puskista ja niiden yllättävyys ja kömpelyys saivat minut nauramaan oikein makeasti. Elokuva tiedostaa olevansa typerää hömppää, eikä erityisemmin yritä olla mitään enempää.

Silti täytyy sanoa, että vaikka muutamat kuolemat ilahduttivat minua yliampuvuudellaan ja kököllä toteutuksellaan, eivät leffan muut typeryydet saaneet minua hilpeäksi. Päinvastoin. Elokuva menee vielä edellistäkin osaa typerämpiin sfääreihin muka-syvällisen "kuoleman suuren suunnitelman" kanssa. Aina kun kyseinen suunnitelma nostettiin puheenaiheeksi, en voinut muuta kuin kuvitella päässäni kaapuun pukeutuneen luurangon, joka kirjoittelee vihkoon listaa ja kiroaa, kun joku listasta toimii vastoin hänen tahtoaan. Miksi ihmeessä kuoleman olisi pakko hypätä aina jonkun yli, kun tämä saadaan pelastettua, eikä voi yrittää uudestaan? Ottaen huomioon, kuinka kuolema selvästi ohjailee maailmaa saadakseen nämä hahmot tapetuksi, miksi hänen täytyy tehdä se näin monimutkikkaasti? Miksei kuolema vain pudota lentokoneita heidän niskaansa, niin homma olisi sillä selvä? Muutamaa kuolinkohtausta lukuunottamatta Final Destination - viimeinen määränpää 2 sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni, huokailemaan syvään ja tarkistamaan, josko filmi päättyisi pian. Leffalla on kestoa puolitoista tuntia, mutta kun kenenkään kohtalo ei kiinnosta, eikä oikeastaan mikään muukaan kuolemien välissä herätä mielenkiintoa, on elokuva pitkäveteistä katseltavaa. Jo ensimmäinen osa oli huono, mutta tämä toinen osa onnistui olemaan jotenkin vieläkin huonompi.

Uusi ohjaaja David R. Ellis ei tee kaksista työtä tunnelman kanssa, eikä luo minkäänlaista jännitettä. Hän sählää vähän siihen suuntaan, mutta tekeekin siten filmistä lähinnä tahattoman koomisen. Käsikirjoittajakaksikko J. Mackye Gruber ja Eric Bress pääasiassa vain kopioi juttuja ensimmäisestä osasta ja yrittää paisuttaa niistä entistä sekopäisempiä. Leffa ei ole edes kovin hyvin kuvattu tai leikattu. Värimaailmakin on laimeasti toteutettu. Tehosteet ovat paikoitellen videopelimäiset, mutta sentään äänipuoli on tarpeeksi kelvollinen. Säveltäjä Shirley Walker ei kuitenkaan saa mitään mielenkiintoista aikaiseksi musiikkien puolella.

Yhteenveto: Final Destination - viimeinen määränpää 2 on huono muka-kauhusähellys, mikä lähinnä naurattaa kökköydellään. Tarina pääasiassa kopioi ensimmäistä osaa, mutta kuolemista on haluttu tehdä vielä yliampuvampia, mikä vain pahentaa elokuvan tahatonta komiikkaa. Yliampuva vakavuus ja muka-syvällinen pohdinta kuoleman suuresta suunnitelmasta saavat katsojan pyörittelemään silmiä. Hahmot ovat täysin mitäänsanomattomia, eikä heissä kiinnosta mikään muu kuin se, miten he kuolevat? Elokuva onnistuu olemaan yllättävänkin tylsä puolentoista tunnin kestossaan. Jos jossain filmi kuitenkin ylittää ensimmäisen osan, niin siinä, ettei surkeaa Devon Sawaa tarvitse nähdä uudestaan. Jos innostuit ensimmäisestä Final Destination - viimeisestä määränpäästä, niin katso ihmeessä myös tämä toinen osa. Jos se taas oli mielestäsi typerää roskaa, niin riippuen siitä nautitko roskan viihdearvosta vai et, on tämä jatko-osa joko todella viihdyttävä tai aivan kauhea.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Final Destination 2, 2003, New Line Cinema, Zide-Perry Productions