Näytetään tekstit, joissa on tunniste Michael Bay. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Michael Bay. Näytä kaikki tekstit

perjantai 11. heinäkuuta 2025

Arvostelu: The Island (2005)

THE ISLAND



Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Ewan McGregor, Scarlett Johansson, Sean Bean, Djimon Hounsou, Steve Buscemi, Ethan Phillips, Brian Stepanek, Michael Clarke Duncan, Kim Coates ja Glenn Morshower
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 16

The Island on Michael Bayn ohjaama scifitoimintaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle Caspian Tredwell-Owenin ideasta, jonka pohjalta hän kynäili käsikirjoituksen ja ryhtyi kaupittelemaan sitä studioille. DreamWorks Pictures nappasi projektin itselleen ja palkkasi Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin viilaamaan tekstiä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2004 ja lopulta The Island sai maailmanensi-iltansa 11. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen epäonnistuminen, josta kriitikot eivät pahemmin piitanneet. Itse kuitenkin pidin leffasta paljon, kun näin sen ensi kertaa jo lapsena, muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Olen katsonut elokuvan pariinkin otteeseen uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin The Islandin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Vuonna 2019 suuri osa ihmiskunnasta on kuollut hirvittävän taudin takia. Eloonjääneet asuvat maanalaisessa laitoksessa ja haaveilevat pääsystä Saarelle, ainoaan paikkaan missä tartuntaa ei ole. Kaksi eloonjäänyttä saavat kuitenkin selville kaamean huijauksen ja päättävät paeta laitoksesta.




The Islandin päärooleissa nähdään Ewan McGregor ja Scarlett Johansson, jotka esittävät Lincoln Six Echoa ja Jordan Two Deltaa, kahta tartunnalta selviytynyttä, jotka elävät muiden eloonjääneiden kanssa laitoksessa ja haaveilevat pääsystä Saarelle. Mutta kun Lincolnille ja Jordanille selviää kauhistuttava totuus laitoksesta, he päättävät paeta. McGregor ja Johansson istuvat oivallisesti rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy mainiota kemiaa. McGregor tulkitsee erittäin hyvin hahmonsa muuttuvia tunteita, kun totuudet hiljalleen paljastuvat Lincoln Six Echolle. Johansson jää roolissaan selvästi McGregorin varjoon ja vaikka näyttelijältä löytyy hyvät hetkensä, on Johansson ajoittain hieman puinen osassaan.
     Elokuvassa nähdään myös Sean Bean eloonjääneiden terapeuttina, tohtori Merrickinä, Djimon Hounsou karkuteille lähteneitä Lincolnia ja Jordania jahtaavana Laurentina, Ethan Phillips, Brian Stepanek ja Michael Clarke Duncan muina selviytyjinä Jones Three Echona, Gandu Three Echona ja Starkweather Two Deltana, sekä Steve Buscemi Lincolnin teknikkokaverina Macina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti osistaan. Bean on nappivalinta lempeäksi, mutta selvästi jotain salailevaksi tohtoriksi ja Hounsousta löytyy karismaa palkkasoturiksi, joka on kaiken aikaa pääkaksikon kintereillä.




Ennen kuin pistin The Islandin pitkästä aikaa pyörimään, jännitin, että mitä jos en enää pitäisikään elokuvasta? Ja mitä vielä. Kyseessähän on oikein mainio toimintaseikkailu, joka sisältää erittäin hyvän konseptin, sekä ehdottomasti yksi Michael Bayn paremmista teoksista. Elokuvan tulevaisuudenkuva (joka tosin on nyt vuonna 2025 meille jo menneisyyttä) on mielenkiintoinen ja laitos, jossa eloonjääneet asuvat, unelmoiden pääsystä paratiisimaiselle Saarelle, on kiehtova paikka. Kun Lincoln Six Echo eräänä päivänä harhailee väärään paikkaan ja saa selville jotain, mitä eloonjääneiden ei kuuluisi saada tietää, alkaa todella mukaansatempaava ajojahti, josta ei vauhdikasta toimintaa ja jännittäviä tilanteita puutu. Katsojan on parasta tietää elokuvasta mahdollisimman vähän ennakkoon, sillä sen paljastukset ja käänteet ovat oivallista seurattavaa.

Elokuva alustaa kertomustaan ja hahmojaan onnistuneesti, päästen silti nopeasti itse asiaan. Kahden tunnin ja vartin kesto kulkee pääasiassa nopeasti ja vasta loppupäässä hurjat takaa-ajot ja isommaksi paisuva toiminta alkaa aiheuttamaan pientä ähkyä. Moniin muihin Bay-rainoihin verrattuna The Island pysyy kuitenkin suhteellisen maltillisena, sekä passelin tiukkana. Siinä on myös tavallista enemmän pohdiskeltavaa katsojalle ja vaikka sen tietyt moraaliset dilemmat eivät olisikaan täysin uniikkeja tai mitään tajunnanräjäyttävää pureskeltavaa, on se tässäkin syvällisempää ja kiinnostavampaa kamaa kuin likimain kaikki muut ohjaajan teoksista.




Vaikka Caspian Tredwell-Owenin ideasta lähtenyt Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin työstämä käsikirjoitus onkin parempi kuin suuressa osassa Michael Bayn tuotantoa, ohjauksesta paistaa läpi, kuka puikoissa pyörii. The Islandista löytyy kaikki Bay-maneerit, oli kyse sitten värimäärittelyn voimakkaasta saturaatiosta, alhaalta kuvatuista dramaattisista hidastuksista, suurista räjähdyksistä tai tuotesijoittelusta (ainakin Xbox ja Ben & Jerry's ovat olleet sponsoroimassa leffaa). Bay kuitenkin osaa parhaimmillaan tehdä koukuttavaa toimintaviihdettä, sen hän osoittaa usean kerran. The Island on kameratyöskentelyltään ailahtelevaa ja välillä toivoisi, ettei kuvaus äityisi niin sähäkäksi, mitä ei auta nopeatempoinen leikkaus, jossa kuvat saavat kestää ehkä sekunnin ajan. Lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja erikoistehosteet ovat kestäneet paremmin aikaa kuin jotkut viime vuosien toimintaspektaakkeleista. Äänimaailma rymistelee oivallisesti ja Steve Jablonsky kasvattelee tunnelmaa hyvin musiikeillaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Island, 2005, Warner Bros., Dreamworks Pictures, Parkes/MacDonald Image Nation, Amblin Entertainment, K/O Paper Products


keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Arvostelu: Ambulance (2022)

AMBULANCE



Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Yahya Abdul-Mateen II, Jake Gyllenhaal, Eiza González, Garret Dillahunt, Jackson White, Keir O'Donnell, Olivia Stambouliah, Moses Ingram, Cedric Sanders, Colin Woodell, A Martinez, Jesse Garcia, Wale Folarin ja Devan Chandler Long
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 16

Ambulance on uudelleenfilmatisointi tanskalaisesta toimintaelokuvasta Ambulancen vuodelta 2005. Michael Bayta pyydettiin ohjaamaan amerikkalaisversio leffasta, mutta aluksi hän kieltäytyi ja pestin sai Phillip Noyce, joka taas korvattiin myöhemmin Navot Papushadolla ja Aharon Keshalesilla. Kuitenkin kun koronapandemia esti Bayta kuvaamasta suunnittelemansa toimintaleffan "Black Five", hän puhui Universal Picturesille, joka tarjosi uutta mahdollisuutta ohjata Ambulancen. Bay suostui ja Papushado ja Keshales saivat kenkää projektista. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 ja nyt Ambulance on ilmestynyt elokuvateattereihin. Itse en pahemmin jaksanut innostua, kun kuulin Baylta olevan tulossa uusi toimintarymistely. Päätin silti toki antaa leffalle mahdollisuuden ja kävinkin katsomassa Ambulancen sen ensi-iltaviikonloppuna IMAX-salissa Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa, samana päivänä kun kävimme katsomassa kauhu-uutuuden X (2022).

Rahaa vaimonsa leikkaukseen tarvitseva Will Sharp päättää lähteä mukaan veljensä Dannyn pankkiryöstökeikalle. Kun suunnitelmat menevät pieleen, veljekset ottavat pakoautokseen ambulanssin, panttivankeinaan ensihoitaja ja ammuttu poliisi.




Yahya Abdul-Mateen II näyttelee Will Sharpia, jonka vaimo (Moses Ingram) on vakavasti sairas. Will ei saa vakuutusta korvaamaan vaimonsa tarvitsemaa leikkausta, mutta hän tarvitsee rahaa nopeasti ja paljon. Niinpä hän kääntyy veljensä, Jake Gyllenhaalin esittämän Dannyn puoleen, jolla on rikollista taustaa. Dannylla onkin kätevästi juuri sinä päivänä tiedossa pankkiryöstö, johon Will lähtee mukaan kuskiksi. Abdul-Mateen II ja Gyllenhaal tekevät ihan kelvollista työtä rooleissaan, mutta kumpikaan ei säväytä kuten yleensä. Gyllenhaal ampuu paikoitellen pahasti yli hahmonsa sekopäisyydellä, kun taas joskus hän hoitaa hommansa hassun maltillisesti. Abdul-Mateen II:n ongelmaksi taas koituu se, että ryöstön alettua hänelle jää tehtäväksi lähinnä ajaa autoa. Kaikki mielenkiintoinen tapahtuu hänen ympärillään, vaikka juuri hänen rahantarpeensa käynnistää koko tarinan.
     Elokuvassa nähdään myös Eiza González ensihoitaja Camina ja Colin Woodell tämän työparina Scottina, Garret Dillahunt ylikomisario Monroena, Jackson White ja Cedric Sanders poliisipari Zachina ja Markina, Keir O'Donnell FBI-agentti Clarkina, Olivia Stambouliah nuorena tekniikkavelho Dhazghiginä, sekä A Martinez, Jesse Garcia, Wale Folarin ja Devan Chandler Long veljeksiä ryöstössä auttavina rikollisina. Sivunäyttelijöistä erityisesti González vakuuttaa tiukkahermoisena ensihoitajana, joka joutuu panttivangiksi veljesten siepatessa ambulanssin pakoautokseen. Dillahuntista löytyy myös karismaa osaansa pitkää poliisiuraa tehneenä ylikomisariona.




Ambulance on juuri niin Michael Bayn elokuva kuin siltä voi odottaa. Ohjaajan tavaramerkit löytyvät aika lailla kaikki jenkkihabituksesta ja ylipitkästä kestosta suuriin räjähdyksiin, teknologialla kikkailuun, voimakkaaseen kontrastiin värimäärittelyssä ja omiin leffoihinsa viittaamiseen. Hahmot käyvät keskusteluja, kuten "mitä Sean Connery sanoikaan elokuvassa The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996)" ja "noustaan autosta coolisti niin kuin leffassa Pahat pojat (Bad Boys - 1995)". Oikeastaan vain vähäpukeiset naiset puuttuvat, eivätkä autot muutu taisteluroboteiksi. Ohjaajan fanit voivat siis olla riemuissaan uutuusleffasta, eikä Bayn elokuviin kyllästyneiden kannata tuhlata aikaansa tähän teokseen.

Omasta mielestäni Ambulance on paikoitellen ihan viihdyttävä toimintarymistely, josta löytyy kuitenkin huomattavia epäkohtia ja vikoja, jotka estävät sitä nousemasta aidosti mainioksi takaa-ajojännäriksi. Kahden tunnin ja vartin kestossaan kyseessä on aivan liian pitkä leffa, joka käy välillä jopa hieman pitkäveteiseksi, kun kohtaus toisensa perään tuntuu ihan samalta. Elokuvasta saisi ainakin vartin saksittua pois, jotta lopputulos olisi tiiviimpi paketti. Siten viihdyttävyys ja jännite pysyisivät paremmin yllä läpi leffan. Mukana on muutama selvän irrallinen kohtaus, jotka olisi voinut tiputtaa pois ja säästää vaikka pidennettyyn versioon Blu-raylle. Parhaimmillaan takaa-ajo onnistuu olemaan mukaansatempaavaa seurattavaa.




Elokuvan yritykset olla hauska eivät pahemmin jaksa naurattaa, joskin eräs laulukohtaus huvitti aidosti koko yleisöä. Sen sijaan itseäni nauratti elokuvan tahaton koomisuus, mikä syntyy niin hölmöistä ratkaisuista kuin leffan teknisestä kikkailusta. Ambulancen kuvauksessa hyödynnetään lennokkeja enemmän kuin olen aiemmin nähnyt elokuvissa. Vaikka mukana onkin muutamia todella tyylikkäitä ja uskomattomasti ajoitettuja lennokkiotoksia, joissa kamera kiitää autojen välissä ja yllä, sekaan mahtuu joitain koomisen näköisiä kierteitä, joilla ei tunnu olevan mitään pointtia. Kuvaus on muutenkin todella epätasaista pitkin leffaa. Kamera heiluu minkä kerkeää, menee liian lähelle ihmisten kasvoja ja pyörii turhan villisti kohteiden ympärillä. Asiaa ei auta elokuvan turboleikkaus, missä toimintakohtausten aikana (eli lähes koko ajan) kuvat saavat kestää vain suunnilleen sekunnin. Välillä editointi on niin typerryttävää, että on vaikea sanoa, mitä valkokankaalla edes tapahtuu. Ketä hahmot nyt ampuvat? Missä tässä nyt oikein ajetaan?

Baylla on kyllä silmää näyttävälle tuholle, mutta hänellä tuntuu vuosi vuodelta olevan isompia vaikeuksia pitää paketteja kasassa ohjauksellaan. Ambulance keulii paikoitellen väärillä hetkillä turhan lujaa, mistä voi syyttää myös Chris Fedakin käsikirjoitusta. Joko Fedak tai Bay eivät tunnu millään osaavan päättää, kumpi veljeksistä on leffan keskiössä. Lavasteiltaan, asuiltaan ja maskeerauksiltaan homma toimii ja äänimaailma rymistelee varsin mukavasti. Lorne Balfe on tainnut kuunnella Tenetin (2020) musiikkeja elokuvan sävellyksiä tehdessään, sillä niin samanlaista jumputusta on livahtanut mukaan.




Yhteenveto: Ambulance on heikko, joskin paikoitellen ihan viihdyttävä toimintarymistely. Kestoa leffalla on aivan liikaa ja kahden tunnin ja vartin mitassa filmi ehtii käydä välillä pitkäveteiseksi - vaikka ruudulla onkin menoa ja meininkiä kaiken aikaa. Tiiviimmällä kestolla seasta ei löytyisi liikaa samanlaisten kikkojen turhaa toistoa ja jännite pysyisi kasassa eheämmin. Toimintakohtaukset ovat monesti leikattu liian silpuksi, mitä ei auta heiluva kuvaus ja paikoitellen aika koomisesti kieputtelevat lennokkiotokset. Huumoripuoli on lähinnä kiusallista ja naurut syntyvät lähinnä tahattoman hauskoista hetkistä. Yahya Abdul-Mateen II ja Jake Gyllenhaal tekevät tavallista heikompaa työtä, mutta Eiza González suoriutuu hommastaan varsin passelisti. Autoiksi muuttuvia robotteja lukuun ottamatta Michael Bay tuo leffaan aika lailla kaikki tavaramerkkinsä ja ohjaajaa yhä fanittaville Ambulance tarjoaa varmasti suurta hupia. Itse koin leffan kuitenkin mitäänsanomattomana ja aika kömpelösti kasaan kyhättynä. Elokuvasta löytyy hyvät hetkensä, mutta ne eivät riitä pelastamaan kokonaisuutta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ambulance, 2022, Universal Pictures, Bay Films, Endeavor Content, New Republic Pictures, Project X Entertainment


perjantai 21. toukokuuta 2021

Arvostelu: Pearl Harbor (2001)

PEARL HARBOR



Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Ben Affleck, Josh Hartnett, Kate Beckinsale, Ewen Bremner, Cuba Gooding Jr., Michael Shannon, Jon Voight, Alec Baldwin, Dan Aykroyd, Colm Feore, Mako, Jaime King, Jennifer Garner ja William Fichtner
Genre: sota, draama
Kesto: 3 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Pearl Harbor perustuu tositapahtumiin Pearl Harborin taistelusta 7. joulukuuta 1941 Yhdysvaltojen ja hyökkäävän Japanin välillä. Ohjaaja Michael Bay oli jo pidemmän aikaa halunnut tehdä sotaelokuvan ja koki Pearl Harborin hyökkäyksen täydelliseksi aiheeksi leffaansa. Hän saikin myytyä idean Walt Disney -yhtiölle, joka alkoi työstämään leffaa. Bayn ja Disneyn välille syntyi kuitenkin useita riitoja, liittyen niin ikärajaan kuin budjettiin, Bayn halutessa tehdä brutaalin sotaelokuvan 200 miljoonalla dollarilla ja Disneyn halutessa tehdä lapsiystävällisemmän alle 150 miljoonalla. Bay suostui Disneyn vaatimuksiin, kuvaukset alkoivat ja lopulta Pearl Harbor sai maailmanensi-iltansa Pearl Harborissa 21. toukokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli hitti taloudellisesti, mutta sai lähes pelkkää lokaa niskaansa kriitikoilta ja monilta katsojilta. Leffa oli ehdolla niin neljästä Oscarista (joista se voitti parhaiden äänitehosteiden palkinnon) ja kahdesta Golden Globesta (paras laulu ja musiikki) kuin kuudesta Razziesta (mm. huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja miespääosa). Elokuva myös pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan, koska siihen aikaan siinä oli eniten räjähdyksiä yhden elokuvan aikana. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pearl Harboria, mutta olin kuullut siitä paljon negatiivista lapsuudesta lähtien. Olen pohtinut elokuvan katselua useasti, mutta se on jäänyt tekemättä. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 20 vuotta, päätin katsoa vihdoin, millaisesta teoksesta on kyse?

Rafe ja Danny ovat olleet parhaat ystävät lapsuudesta asti ja haaveilleet yhdessä lentämisestä. Aikuisina he ovatkin päässeet Yhdysvaltain armeijaan lentäjiksi ja heidän taitonsa pääsevät todelliseen testiin, kun Japani hyökkää Yhdysvaltojen tukikohta Pearl Harboriin.




Päärooleissa Rafe McCawleyna ja Danny Walkerina (jotka eivät muuten ole todellisia henkilöitä Pearl Harborin hyökkäyksestä, vaan fiktiivisiä hahmoja) nähdään Ben Affleck ja Josh Hartnett, jotka ovat molemmat tehneet epätasaista työtä pitkin filmiuraansa. Affleck oli tässä kohtaa vasta nousemassa staraksi, mutta eipä hän ainakaan tämän elokuvan myötä kovin arvostettu ollut. Affleck on aikamoinen pökkelö pitkin leffaa ja toimii vain taistelukohtauksissa. Hartnett jää ikävästi varjoon, vaikka hahmoa kuinka nostettaisiin esiin. Ongelmaksi myös koituu, kuinka heikosti leffa lopulta esittää Rafen ja Dannyn ystävyyden. Prologi hahmojen lapsuudesta on ihan sympaattinen, mutta aikuisina hahmot eivät vakuuta, eivät yksilöinä eivätkä kaveruksina, eikä heistä jaksa sen kummemmin välittääkään.
     Kate Beckinsale taas esittää sairaanhoitaja Evelyn Johnsonia, johon pääkaverukset iskevät silmänsä. Beckinsale on kelpo valinta rooliinsa ja tekee parempaa työtä kuin miesvastanäyttelijänsä. Hänenkin ongelmakseen koituu tylsä hahmo, jonka on vain tarkoitus aiheuttaa riitaa Rafen ja Dannyn välille.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös iso liuta muitakin tunnettuja näyttelijöitä, kuten Jon Voight Yhdysvaltojen presidenttinä Franklin D. Rooseveltinä, Cuba Gooding Jr. todellisena sotilaana Dorie Millerinä, Alec Baldwin majuri Doolittlenä, Dan Aykroyd kapteeni Thurmanina, Jennifer Garner Evelynin hoitajakaverina, sekä Ewen Bremner ja Michael Shannon lentäjinä. Useampaan otteeseen elokuvan aikana koin sivunäyttelijöiden toimivan paljon paremmin kuin Affleckin, Hartnettin ja Beckinsalen. Heille käsikirjoituksella ei kuitenkaan ole mitään tarjottavaa. Erityisesti Gooding Jr:n kohdalla jää harmittamaan, kuinka merkittävänä elokuva esittää hänen hahmonsa, muttei lopulta anna hänelle ruutuaikaa kunnolla. Voight, Baldwin ja jopa alkuperäisistä Ghostbusterseista (1984-1989) tuttu Dan Aykroyd omaavat oivaa karismaa armeijan komentajina.




On erittäin selvää, että Michael Bay yritti Pearl Harborilla tehdä "sotaelokuvien Titanicin". James Cameronin Titanic-elokuva (1997) otti todellisen, shokeeraavan tapahtuman ja teki siitä romanttisen selviytymistarinan, mistä muodostui tuohon aikaan kaikkien aikojen menestynein elokuva yli 2 miljardin dollarin lipputuloillaan, mikä vieläpä voitti 11 Oscar-palkintoa. Bay yrittää toistaa tätä ottamalla Pearl Harborin hyökkäyksen ja lisäämällä mukaan romanttisen tarinan sen ympärille. Tai itse asiassa Bay tuntuu kertovan romanttisen tarinan ja heittävän sekaan Pearl Harborin hyökkäyksen. Cameron onnistui luomaan aidosti iskevän rakkauskertomuksen, mistä vieläpä löytyy kemiaa, joten kuten katastrofi alkaa, katsoja oikeasti jännittää hahmojen selviämisen puolesta. Katsoja saattaa jopa unohtaa kokonaan, että Titanic tulee uppoamaan, sillä tarina vie niin hyvin mukanaan. Pearl Harboria katsoessa vain odottaa, että milloin se taistelu alkaa, sillä Bayn draamataidot ovat niin käsittämättömän kömpelöt.

Elokuvan romanttinen puoli on kiusallisen melodramaattista siirappia ja siihen tietenkin tuhlataan ensimmäinen puolitoistatuntinen. Pearl Harborin hyökkäys nimittäin alkaa lähes minuutin tarkkuudella puolentoista tunnin kohdalla, puolessa välissä elokuvaa. Tämä tosiaan tarkoittaa, että filmillä on kestoa kolme tuntia, sillä koska muutkin tällaiset historiaeepokset ovat kolmetuntisia, niin tietty Baynkin sotateoksen täytyy olla! Koska päähenkilöt eivät jaksa kiinnostaa, ei heidän suhdesolmunsakaan nappaa. Puutuminen tapahtuu viimeistään siinä kohtaa, kun imelä rakkaustarina muuttuu kolmiodraamaksi. Bay yrittää luoda suurta nyyhkytarinaa, selvästi potentiaalinen Oscar-kiilto silmissään, mutta hän ei vain osaa hommaansa elokuvanteon sillä saralla. Bay taitaa suuren luokan toimintaviihteen ja siinä hänen pitäisi pysyä. Hommaa ei helpota Randall Wallacen kömpelö käsikirjoitus, mistä löytyy niin kehnoa dialogia kuin tarinankerrontaa. Jo elokuvan rakenne on töksähtelevä ja kun se yrittää näyttää muuta romanttisen puolen lisäksi, siirtymät esimerkiksi hyökkäyksen pohjustamiseen eivät ole luontevia.




Kun Pearl Harborin hyökkäys vihdoin alkaa, elokuva paranee huomattavasti. Bay osaa luoda upean näköistä ryminää ja todistaa sen taas kerran. Muutamista ikääntyneistä erikoistehosteista huolimatta taistelu on luotu näyttävästi. Toki hyökkäyksestäkin jotkut voivat kritisoida historiallisia epätarkkuuksia, kuten sairaaloiden pommittamista, vaikka todellisuudessa japanilaiset eivät halunneet tuhota muuta kuin armeijan tilat ja kalusteet. Itse kuitenkin pidin hyökkäyskohtauksesta. Tunnelma tiivistyy oivallisesti ja epätoivo hyökkäyksestä yllättyneiden amerikkalaissotilaiden kasvoilta välittyy hyvin. Harmi vain, että se "riemu" jää lyhyeen ja hyökkäys on ohi noin puolessa tunnissa, mutta vielä olisi elokuvaa tunti jäljellä. Loppupää vajoaa takaisin siihen samaan puiseen draamailuun. Onneksi sentään imelältä romantiikalta vältytään. Siitä huolimatta lopputuloksena on ylipitkä sotaraina, joka hukkaa potentiaalinsa keskittymällä tylsiin puoliin ja on lopulta hyvin heikko esitys.

On huvittavaa ajatella, että jonkun toisen käsissä elokuva voisi mennä juuri toisinpäin. Draamapuoli voisi olla iskevää, mutta itse sotiminen voisi tuottaa pettymyksen tekniseltä toteutukseltaan. Ei Bay siis täysin lahjaton ole ja hänen ansiostaan elokuva näyttää ja kuulostaa (elokuva tosiaan voitti Oscarin ääniefekteistään) monin tavoin hyvältä. Pearl Harbor on pääasiassa taidokkaasti kuvattu ja laajat otokset taistelusta ovat vaikuttavia. Suurimmaksi osaksi erikoistehosteet vakuuttavat yhä tänäkin päivänä, 20 vuotta ilmestymisen jälkeen. Visuaalisesti erityisen hieno on erään sotalaivan räjähdys, mikä paisuu ensin hieman, ennen kuin laivan runko antaa paineelle ja liekeille periksi. Sodan keskellä äänitehosteet loistavat tykityksellä ja pauhulla. Erinomaisilla lavastuksilla ja puvuilla 1940-luvun alku herätetään henkiin tyylikkäästi. Musiikeista vastaa Hans Zimmer, jonka eeppiset sävelmät vain parantavat sotakohtauksia. Samalla Zimmer myös syyllistyy imelyyden lisäämiseen draamakohtauksissa.




Yhteenveto: Pearl Harbor on pitkäveteinen ja melodramaattinen sotaelokuva, jossa ohjaaja Michael Bay osoittaa hyvin, mitkä alueet hän hallitsee elokuvanteossa ja mitkä ei. Itse Pearl Harborin taistelukohtaus on vaikuttavasti toteutettu ja Baylla on silmää suuren luokan tuholle. Noin puolen tunnin ajan kestävä taistelu saa hetkeksi unohtamaan kaiken kehnon siinä ympärillä. Ennen taistelua kulutetaan kuitenkin puolitoista tuntia puuduttavan tylsään rakkaustarinaan ja kolmiodraamaan. Romanttinen puoli on aikamoista ällösiirappia, eikä Bay hallitse draamapuolta ollenkaan. Asiaa ei auta pääroolissa patsastelevan Ben Affleckin puinen roolisuoritus. Myös Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeinen aika saa tylsistymään ja odottamaan, milloin ylipitkä sotaraina vihdoin ymmärtää loppua. Filmi kyllä näyttää ja kuulostaa komealta, mutta sisällöltään se on ontto ja tyhjänpäiväinen kuvaus Yhdysvalloille kenties merkittävimmästä hetkestä toisessa maailmansodassa. Michael Bay on selvästi tehnyt sotaeepostaan palkintoryöpytys silmissään, yrittäen toistaa Titanicin menestystä, mutta epäonnistuen totaalisesti. Pearl Harbor on kaikin puolin heikko elokuva, jota ei voi suositella sotaelokuvien ystäville, eikä Baynkaan faneille, sillä leffa on huomattavasti raskassoutuisampi kuin Baylle tyypilliset toimintaviihteet. Jos kyseinen hyökkäys kiinnostaa nähdä elokuvan muodossa, suosittelen vilkaisemaan mieluummin parin vuoden takaisen Midwayn (2019). Ei se ihmeellinen teos ole, mutta Bayn rainaan verrattuna huomattava parannus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Pearl Harbor, 2001, Touchstone Pictures, Jerry Bruckheimer Films


maanantai 13. tammikuuta 2020

Arvostelu: Bad Boys II (2003)

BAD BOYS II



Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Will Smith, Martin Lawrence, Jordi Mollà, Gabrielle Union, Joe Pantoliano, Peter Stormare, Theresa Randle, Otto Sanchez, Jon Seda ja Michael Shannon
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia
Ikäraja: 16

Michael Bayn esikoiselokuva Pahat pojat (Bad Boys - 1995) oli valtava menestys, joten jatkoa oli odotettavasti tulossa. Bay alkoi heti pohtia jatko-osaa, mutta päättikin ensin tehdä filmit The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996), Armageddon (1998) ja Pearl Harbor (2001), jotka saivat vaihtelevan reaktion niin katsojilta kuin kriitikoilta. Samaan aikaan työstettiin käsikirjoitusta Bad Boys II:lle, jonka kuvaukset alkoivatkin syksyllä 2002. Lopulta leffa sai ensi-iltansa kesällä 2003 ja vaikka se tuotti tuplasti sen, mitä ensimmäinen osa tuotti, ensimmäisen osan budjetti oli yli 100 miljoonaa dollaria pienempi, mikä teki ensimmäisestä osasta tekijöille isomman hitin. Kriitikot kuitenkin lyttäsivät leffan ja se jopa "voitti" huonoimman jatko-osan Stinkers Bad Movie -palkinnon. Itse näin Bad Boys II:n noin kymmenen vuotta sitten ja pidin sitä ihan viihdyttävänä toimintahuttuna. Olen katsonut leffan kerran kokonaan uudestaan ja jämähtänyt useasti tuijottamaan siitä pätkiä, kun se on esitetty televisiossa. Nyt kun sarja saa kolmannen osan Bad Boys For Life (2020), päätin katsoa ja arvostella edelliset elokuvat.

Poliisikaksikko Marcus ja Mike tutkivat, kuka salakuljettaa jättimääriä ekstaasia Floridaan. Ongelmia syntyy, kun he hoksaavat, että Marcuksen sisko Syd yrittää soluttautua salakuljettajien joukkoon ja vaarantaa siten heidän operaationsa.

Siinä, missä 1995 Martin Lawrencen Marcus-hahmo oli isommassa roolissa, sillä Lawrence oli siihen aikaan isompi tähti kuin Will Smith, on tässä Smithin näyttelemä Mike nostettu näyttävämmin esille, Smithin noustessa kaksikosta selvästi isommaksi staraksi. Smith ja Lawrence ovat tässäkin elokuvassa parasta antia ja heidän välistä sanailuaan on jälleen hauska kuunnella. Etenkin tässä heistä näkee, että he ovat tunteneet toisensa kauan, jolloin heidän ystävyytensä tuntuu entistä todellisemmalta. Hahmoina Mike ja Marcus ovat hyvin pitkälti samanlaisia kuin ensimmäisessäkin elokuvassa, Miken ollessa siisti toimintasankari ja Marcuksen seuratessa valittaen perästä.
     Elokuvassa nähdään myös Gabrielle Union Marcuksen siskona Sydinä, Jordi Mollà kuubalaisena rikollispomo Johnny Tapiana, Peter Stormare venäläisroisto Alexeina, sekä Michael Shannon Ku Klux Klanin jäsenenä. Union on tarpeeksi toimiva osassaan, mutta hänen hahmonsa ei vakuuta, että kyseessä voisi olla soluttautumistehtävään päässyt agentti. Mollàlle roiston rooli syntyy kuin luonnostaan ja Stormare on sujuva toisena rikollisjohtajana. Edellisestä osasta tutut poliisikapteeni Howard (alikäytetty Joe Pantoliano) ja Marcuksen vaimo Theresa (Theresa Randle) tekevät paluun. Ohjaaja Michael Bay itse tekee nopean roolin autoilijana, jonka auton Marcus yrittää ottaa käyttöön takaa-ajoa varten.




Ensimmäinen Pahat pojat -elokuva ei ollut mitään päätä huimaavaa tarinansa tai toimintansa puolesta, mutta sen pääkaksikko oli niin veikeä, että he kannattelivat taidokkaasti vajaan parin tunnin kyttäkomediaa. Elokuva oli simppeli, viihdyttävä ja oikein mainio. Ongelmana vain on, että sen jälkeen Bay teki huomattavasti isokokoisemman toimintaelokuvan The Rock - paluu helvettiin, avaruudessakin tapahtuvan maailmanloppurymistelyn Armageddon ja noin kolmetuntisen sotadraaman Pearl Harbor. Eihän Bay niiden jälkeen voinut enää palata simppelin kyttäkomedian pariin, etenkin kun hän sai Bad Boys II:lle yli 100 miljoonaa dollaria isomman budjetin. Siinä, missä ensimmäinen osa oli vielä maltillinen teos, Bad Boys II ei osaa hidastella missään, vaan sillä on pakottava tarve paisua yhä vain massiivisempiin mittoihin. Kestoa elokuvalla on lähes kaksi ja puoli tuntia, missä on ainakin puoli tuntia liikaa. Siihen mahtuu paljon liian pitkiksi venytettyjä kohtauksia - toimintaa, mikä alkaa nopeasti toistamaan itseään ja komediahetkiä, mitkä tuntuvat väkisin mukaan tungetuilta sketseiltä. Mukana on muutamia hetkiä, mitkä kuuluisivat selvästi poistettuihin kohtauksiin tai DVD:llä julkaistuun pidennettyyn versioon, mutta ei. Tämä mammuttiteos julkaistiin tällaisenaan teattereissa.

Vaikka Will Smith ja Martin Lawrence ovat toistamiseen erinomainen kaksikko, eivät hekään onnistu kannattelemaan leffaa loppuun asti. Heiltä loppuu puhti jo puolen välin paikkeilla, mutta Bay on päättänyt tykittää yhä vain lisää suuria taisteluita mukaan, varmaankin treenatessaan tulevia Transformers-teoksiaan (2007-2017) varten. Vaikka toimintaan mahtuu tyylikkäitä sekä hauskoja hetkiä, ovat ne pääasiassa täysin tyhjänpäiväistä tykitystä ja autojen romutusta. Luulisi, että jo tekovaiheessa työryhmä olisi kyllästynyt samanlaisten toimintakohtausten tekoon. Mukana on useampikin takaa-ajokohtaus, missä kokeillaan, kuinka monta autoa onnistutaan pistämään paskaksi yhden leffan aikana. Ruumiita tulee paljon, mutta mikään ei tunnu miltään. Leffassa ei ole lainkaan jännitystä ja varsinkin sen vajaan puolen tunnin lopputaistelu puuduttaa oikein toden teolla. Bad Boys II on pitkäveteinen elokuva, mikä on hassua, sillä siinä tuntuu tapahtuvan koko ajan jotain.




Vielä ensimmäisessä Pahat pojat -leffassa Michael Bay ei ollut löytänyt omaa tyyliään, mutta tässä hänen tavaramerkki-kikkailunsa ovat vahvasti läsnä. On paljon hahmojen ympärillä pyörivää, alakulmasta kuvaavaa kameraa. Nopeatempoisia leikkauksia, joista on välillä vaikea sanoa, mitä ruudulla tapahtuu. Isoja räjähdyksiä, nopeita autoja, tuotesijoittelua, sekä paljon hidastettuja kuvia vähäpukeisista naisista ja etenkin heidän takapuolistaan. Värimäärittelyssä korostetaan saturaatiota ja kontrastia. Oranssi ja sininen ovat todella vahvat päävärit leffassa. Lisäksi Bay myös matkii muita tekijöitä ja etenkin ensimmäisessä toimintakohtauksessa varastaa John Woolle tyypillisen sankarin hyppäämisen kuvaan sivuttain, huutaen ja ampuen samalla kahdella pistoolilla. Baylla ei tunnu olleen mitään itsehillintää leffaa tehdessään ja siksi kokonaisuus on näin valtava ja paikoitellen kauhean ylidramaattinen. Kyllä häneltä löytyy silmää visuaalisille kikoille ja mukana on erittäin tyylikkäitä kuvia. Efektit ovat näyttäviä ja lavasteet ovat tyylikkäät. Äänimaailma on aikamoista mekastusta musiikeista äänitehosteisiin. On muuten hassua, kuinka ääniefekteillä korostetaan useita kamera-ajoja.

Yhteenveto: Bad Boys II on ylipitkä toimintarymistely, mikä puuduttaa jo ennen kuin massiivinen lopputaistelu alkaa. Kahden ja puolen tunnin leffassa on kestoa ainakin puoli tuntia liikaa. Itse tarina ei todellakaan kanna niin pitkäksi aikaa ja toimintakohtauksetkin alkavat nopeasti toistamaan itseään. Michael Baylla ei tunnu olevan ollut minkäänlaista hillintää filmiä tehdessään, vaan hän on halunnut paisutella elokuvaa yhä suurempiin mittoihin. Tunnepuolikin on äärimmäisen ylidramaattista. On hassua, kuinka näin kovaa vauhtia eteenpäin paineleva elokuva voikin olla näin pitkäveteinen. Osa vitseistä tuntuu ylimääräisiltä sketseiltä ja jotkut kohtaukset kuuluisivat ennemminkin poistettuihin kohtauksiin tai esimerkiksi pidennettyyn versioon. Will Smith ja Martin Lawrence ovat toistamiseen mahtavat päärooleissa, mutta tällä kertaa edes heidän veikeytensä ei riitä pitämään mielenkiintoa yllä loppuun asti. Elokuva vaatisi paljon tiivistämistä, hillitsemistä ja uudelleenkirjoitusta, jotta siitä saisi ensimmäisen osan veroisen toimintakomedian. Bad Boys II hukkuu omaan massiivisuuteensa ja sitä on jopa raskasta katsoa. Toivonkin, että uusien ohjaajien tekemä Bad Boys for Life olisi huomattavasti hillitympi teos.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Boys II, 2003, Columbia Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films


keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Arvostelu: Pahat pojat (Bad Boys - 1995)

PAHAT POJAT

BAD BOYS



Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Martin Lawrence, Will Smith, Téa Leoni, Theresa Rhandle, Joe Pantoliano, Tchéky Karyo, Marg Helgenberger, Nestor Serrano, Julio Oscar Mechoso ja Michael Imperioli
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

"Bad boys, bad boys
Whatcha gonna do, whatcha gonna do
When they come for you?"

Bad Boys, eli suomalaisittain Pahat pojat on ohjaaja Michael Bayn esikoiselokuva. Tuottaja Jerry Bruckheimer oli vaikuttunut Bayn hommista mainosten ohjaajana ja tarjosi tälle töitä uuden toimintaelokuvansa parissa. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 1994 ja kuvausten aikana Bay kehotti päänäyttelijöitä Martin Lawrencea ja Will Smithiä improvisoimaan useat repliikkinsä, sillä hän ei pitänyt käsikirjoituksen dialogista. Pahat pojat sai ensi-iltansa keväällä 1995 ja se oli valtava menestys. Kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet leffalle. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa joskus ala-asteella ja pidin sitä kelpo toimintakomediana. Olen katsonut sen kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa leffalla Bad Boys For Life (2020), päätin katsoa edelliset filmit uudestaan ja arvostella ne.

Poliisikaksikko Mike ja Marcus tutkivat poliisiasemalta varastetun heroiinin tapausta, kun he joutuvat suojelemaan murhan todistanutta Juliaa, jota heroiinivarkaat nyt jahtaavat.

Leffan "pahoja poikia", eli poliisiduo Mikea ja Marcusta näyttelevät Will Smith ja Martin Lawrence. Nykypäivänä Smith on huomattavasti isompi stara kuin Lawrence, jota ei hädin tuskin enää edes näe missään. Toisin oli kuitenkin tämän elokuvan ilmestyessä vuonna 1995. Smith oli noussut tunnetuksi Bel-Airin prinssi -sarjallaan (The Fresh Prince of Bel-Air - 1990-1996), mutta Pahat pojat oli hänen ensimmäinen iso leffansa. Tämän voikin huomata, sillä Lawrence on itse asiassa hieman isommassa roolissa kuin hän. Kaksikkona he kuitenkin toimivat parhaiten ja heidän väliset kemiansa iskevät timanttisesti yhteen. He saavat Miken ja Marcuksen todella tuntumaan siltä kuin he olisivat olleet ystäviä vuosikaudet ja työskennelleet yhdessä todella kauan. Katsoja voi suorastaan aistia, kuinka Mike ja Marcus tuntevat toisensa niin tarkkaan, että he pystyvät ottamaan tilanteet haltuunsa eri konstein. He tietävät täysin, milloin alkaa hämäys ja milloin palataan itse asiaan. Yksittäisinä persoonina he ovat tietty toistensa vastakohdat, Miken ollessa naisia iskevä sinkkumies ja Marcuksen ollessa aviossa ja muutaman lapsen isä. Mike on äkkipikainen ja valmis taistoon, kun taas Marcus epäröi ja haluaisi mieluummin puhua asiat läpi. Hahmot ja etenkin heitä näyttelevät Smith ja Lawrence ovat ehdottomasti parasta koko elokuvassa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. murhan nähnyt Julia (Téa Leoni), Marcuksen vaimo Theresa (Theresa Rhandle), tympeä poliisikapteeni Howard (Joe Pantoliano), sekä tarinan pääroisto, jota näyttelee Tchéky Karyo. Karyo kyllä sopii pahikseksi, mutta hänen hahmonsa on täysin mitäänsanomaton ja tylsä. Muutenkin leffan roistot ovat todella unohdettavia tapauksia. Pantoliano sen sijaan istuu kuin valettu äksyilevän pomon rooliin ja Rhandle on hauska miestään nenänvartta pitkin katsovana vaimona. Leoni sopii ihan hyvin henkensä puolesta pelkäävän Julian osaan.




Pahat pojat pistää kaiken luottonsa siihen, että sen pääkaksikko toimii ja katsoja tykästyy Smithin ja Lawrencen esittämiin persoonallisiin poliisihahmoihin. Itse tarina ei ole mitään ihmeellistä ja tarinan roisto on tosiaan todella laimea tapaus. Jos pääkaksikko ei toimisi, ei leffakaan toimisi. Elokuva on selvästi parhaimmillaan, kun siinä vain nähdään Mike ja Marcus hölisemässä tyhjänpäiväisiä asioita tai kettuilemassa toisilleen. Bay teki oikean ratkaisun ehdottaessaan Smithille ja Lawrencelle, että he improvisoisivat keskustelujaan, sillä siten niiden energia ja veikeys ovat tapissaan. Monet heidän kohtauksistaan nostavat hölmön virneen katsojan kasvoille ja onkin selvää, että leffa puhuttelee yhä tänäkin päivänä pääasiassa vain sen hahmojen vuoksi. Jos Smithin ja Lawrencen vaihtaisi toisiin näyttelijöihin, olisi filmi luultavasti vaipunut nopeasti unholaan, eikä Michael Bayn ura olisi välttämättä auennut yhtä massiiviseksi. Toisaalta joku voisi pitää jälkimmäistä vaihtoehtoista todellisuutta parempana kuin mitä oikeasti tapahtui...

Kun leffa keskittyy enemmän tarinaan ja tunnelma vakavoituu, on se heti tylsempi. Vaikka kohtauksiin Julian kanssa tuodaan oma huumoripuolensa, ovat ne lähinnä oudon haikeaa ja paikoitellen hieman melodramaattista seurattavaa. On erikoista kritisoida elokuvaa siitä, kun se yrittää olla jotain vakavasti otettavaa, mutta minkäs teet, kun leffa toimii huomattavasti paremmin, kun se tajuaa olla ihan vain hömppää. Leffan aikana saa nauraa usein ja suuren osan ajasta se viihdyttää erittäin passelisti. Toimintakohtauksia on Bayn nykymittariin verrattuna vähän, eivätkä Pahojen poikien taistelut ole läheskään yhtä mahtipontisia kuin tuoreemmissa Bay-elokuvissa. Räjähdyksissä on säästelty, eikä hidastuskuviakaan ole ihan yhtä paljon. Kestoakin leffalla on alle kaksi tuntia, eli Bay on ymmärtänyt pitää pakettinsa tiiviinä. Transformersit (2007-) kestävät kaikki reippaasti yli kaksi tuntia, puhumattakaan kahden ja puolen tunnin katastrofileffasta Armageddon (1998) tai kolmen tunnin sotafilmi Pearl Harborista (2001).




Tuttuja Bay-piirteitä on silti läsnä, kuten hahmojen ympärillä alakulmasta kuvaava kamera ja saturaation korostaminen värimäärittelyssä. Pääasiassa Bay tekee kelpo työtä ohjaajana. Ongelmat syntyvät lähinnä Michael Barrien, Jim Mulhollandin ja Doug Richardsonin käsikirjoituksesta. Kolmikko ei ole vaivautunut panostamaan roistoihin tarpeeksi, minkä lisäksi itse tarinakaan ei ole ihmeellinen. Ja jos kerran suuri osa Smithin ja Lawrencen dialogista on improvisoitua, ei kolmikolle voi paljoa antaa kehuja. Teknisesti Pahat pojat on ihan tyylikkäästi toteutettu filmi. Kameratyöskentely on suurimmaksi osaksi oivallista, vaikka mukana on myös kehnompia kuvia. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta mukaan mahtuu Baylle tuttua turboleikkausta toiminnassa. Lavasteet ovat hyvin toteutetut ja äänimaailmakin on oivasti rakennettu. Mark Mancinan säveltämät musiikit, etenkin leffassa usein taustalla soiva melodia, ovat yllättävänkin hyvät. Silti leffan jälkeen päässä jää tietty lähinnä pyörimään Inner Circlen "Bad Boys" -kappale.

Yhteenveto: Pahat pojat on kelpo toimintakomedia, missä parasta on ehdottomasti sen pääkaksikko. Martin Lawrence ja Will Smith muodostavat mahtavan duon, jonka hölmöilyjä ja tekemisiä on viihdyttävää seurata. Heidän hahmonsa Mike ja Marcus tuntuvat todellisilta ystävyksiltä. Smithin ja Lawrencen kemiat kohtaavat täysillä ja he hallitsevat hienosti improvisoimisen taidon vitseissään. Kun leffa keskittyy ihan vain näyttämään heitä kahta ja heidän tapojaan toimia eri tilanteissa, on leffa oikein lystikäs. Kun elokuva vakavoituu itse tarinan kanssa ja tuo Juliaa mukaan, muuttuu se melodramaattiseksi ja paikoitellen pitkäveteiseksi. Roistot eivät ole kummoiset, eivätkä Mike ja Marcus saa arvoisiaan vastuksia. Ohjaaja Michael Bay onnistuu ensimmäisessä leffassaan vielä hillitsemään itsensä, eikä hänen kikkailunsa ole yhtä voimakasta kuin nykyään. Lisäksi hän osaa pitää leffan napakkana pakettina, eikä venytä kestoa pitkälti yli kahteen tuntiin. Smithin ja Lawrencen loistavuuden ansiosta Pahat pojat jaksaa viihdyttää uudelleenkin katseltuna. Jos olet toimintakomedioiden ystävä, etkä ole tätä vielä nähnyt, suosittelen elokuvan vilkaisemista.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Boys, 1995, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films


sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Arvostelu: Transformers: The Last Knight / Viimeinen ritari (2017)

TRANSFORMERS: THE LAST KNIGHT (2017)

TRANSFORMERS: VIIMEINEN RITARI



Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Mark Wahlberg, Laura Haddock, Josh Duhamel, Anthony Hopkins, Peter Cullen, Isabela Moner, Jim Carter, Jerrod Carmichael, Frank Welker, Ken Watanabe, John Goodman, John DiMaggio, Omar Sy, Tom Kenny, Steve Buscemi, Gemma Chan, John Turturro, Glenn Morshower, Liam Garrigan ja Stanley Tucci
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia
Ikäraja: 12

Supersuosittuihin leluihin perustuva elokuva Transformers (2007) oli iso menestys, vaikkei voittanutkaan kriitikoita puolelleen. Leffan jatko-osa Transformers: Revenge of the Fallen (2009) oli vielä isompi hitti, mutta kriitikoiden lisäksi monet fanitkin vihasivat teosta. Sarjan kolmas osa Transformers: Dark of the Moon (2011) otettiin hieman paremmin vastaan, mutta sekään ei ollut erityisen pidetty. Neljäs osa Transformers: Age of Extinction (2014) oli suuresti vihattu teos, vaikka se tienasikin hullun summan rahaa. Ja koska rahaa on tullut yhteensä lähes neljä miljardia dollaria, jatkoa on tietty jälleen luvassa. Nopeasti Age of Extinctionin jälkeen ilmoitettiin, että viides osa oli tekeillä ja vaikka aluksi ohjaaja Michael Bay oli jälleen sitä mieltä, että jättäisi sarjan, päätti hän lopulta jatkaa robottien parissa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja nyt Transformers: The Last Knight, eli suomalaisittain Transformers: Viimeinen ritari on saapunut leffateattereihin. Jo ennen neljännen osan näkemistä arvasin, että viides osa tulisi jossain kohtaa ja olin täysin sinut sen kanssa, sillä olin pitänyt edeltäjiä viihdyttävinä. Heti kun varmistus viidennestä leffasta julkistettiin, innostukseni alkoi kasvaa. Innostukseni tosin laski, kun katsoin sarjan aiemmat osat uudestaan tyttöystäväni kanssa, eikä Age of Extinction ollutkaan niin menevä pätkä kuin muistin. Kuitenkin päivää ennen ensi-iltaa näin The Last Knightin julisteen bussipysäkillä, jolloin aloin taas odottaa sen näkemistä. Minulla oli kyllä ristiriitaisia tunteita, mennessäni katsomaan elokuvaa, sillä pelkäsin, että pituuden takia tämäkin sarjan osa muuttuisi viihdyttävästä aika puuduttavaksi. Toivoin, että kyseessä olisi edes ihan kiva pätkä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers, Transformers: Revenge of the Fallen, Transformers: Dark of the Moon ja Transformers: Age of Extinction!

Ihmiset ja transformerit ovat sodassa keskenään. Robotteja auttava Cade Yeager alkaa uusien tuttavuuksiensa kanssa selvittämään transformerien historiaa Maassa, mikä on vastaus siihen, miksi robotteja saapuu ihmisten planeetalle jatkuvasti. Samaan aikaan Nemesis Primeksi muuttunut Optimus on matkalla tuhoamaan maapallon...

Mark Wahlberg palaa sarjan pääosaan keksijä Cade Yeagerina, joka on sodan aikana noussut Autobotien ja muutaman ihmisen luoman vastarintajengin johtajaksi. Cade yrittää auttaa robotteja kaikilla tavoilla ja pelastaa mahdollisimman monta uutta Autobotia. Samaan aikaan hänellä on huolia koskien tytärtään. Hahmo tarttuu jälleen avaruusaseisiin ja käy sankarillisesti taisteluun, mutta siihen se valitettavasti jää. Elokuvan kulkiessa eteenpäin Cade muuttuu lähes sisällöttömäksi hahmoksi, joka vain juoksee paikasta A paikkaan B. Wahlbergista näkee, että hän osaa, mutta hänen osaamisensa menee hukkaan läpi leffan.
     Isabela Moner esittää Izabellaa, rohkeaa tyttöä, joka on elänyt kaupungin raunioissa kauan. Izabella haluaa auttaa Autoboteja ja yrittääkin korjailla pientä Sqweeks-robottia (Reno Wilson). Alkupäässä Izabella vaikuttaa tärkeältä hahmolta ja olisi mielenkiintoista nähdä hänen kasvavan taistelijaksi, mutta jossain kohtaa hän vain tuntuu katoavan koko tarinasta.
     Sen sijaan tärkeäksi naishahmoksi nousee Viviane Wembly, jota näyttelee Laura Haddock. Viviane on opiskellut itsensä kaiken maailman tohtoriksi, psykologiksi ja professoriksi, mikä voisi tehdä hänestä ensimmäisen oikeasti viisaan naisen Transformers-sarjassa. Valitettavasti hän ei kuitenkaan välillä tunnu olevan viisaimmasta päästä. Hänen kohdallaan käy juuri toisin päin kuin Izabellan kanssa, jolloin aluksi hän tuntuu vain nopeasti nähtävältä sivuhahmolta, mutta muuttuukin yhtäkkiä elokuvan naispäähahmoksi. Haddock ei erityisemmin vakuuta roolissaan, eikä hahmo ole kovin muistettava.
     Jostain syystä sarjaan on lähtenyt mukaan suuri Anthony "Hannibal" Hopkins, joka näyttelee sir Edmund Burtonia, transformer-tutkijaa, joka on selvittänyt robottien menneisyyden. Hahmosta on yritetty tehdä koominen ja Hopkins pääseekin kunnolla revittelemään roolissaan, mutta se ei oikein toimi. Hopkins sopii arvokkaaksi englantilaisherraksi, mutta hassu sivuhahmo ei häneltä luonnistu. Sir Burtonilla on avustajina kolme transformeria: näsäviisas Cogman (Jim Carter) - josta on pyritty saamaan aikaiseksi Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) droidihahmo K-2SO:ta muistuttava tyyppi, mutta siinä on epäonnistuttu täysin - sekä ranskalaisaksentilla höpisevä Hot Rod (mahtava Omar Sy) ja ikivanha Bulldog (Mark Ryan).
     Elokuvassa nähdään vanhoja tuttuja kolmesta ensimmäisestä Transformersista. Josh Duhamel palaa Lennoxina, joka toimii sotilaana uudessa robotteja jahtaavassa TRF-tiimissä. John Turturro nähdään hölösuu Simmonsina ja Glenn Morshower esittää kenraali Morshoweria, joka esiintyi Revenge of the Fallenissa ja Dark of the Moonissa. On hienoa nähdä vanhojen tuttujen palaavan sarjaan, mutta valitettavasti heille ei ole keksitty kunnon käyttöä, etenkään Simmonsille, joka nähdään vain lyhyesti, eikä hän tee mitään merkittävää koko elokuvan aikana.
     Muita leffan ihmishahmoja ovat Cadea auttava Jimmy (Jerrod Carmichael), joka tuntuu vain roikkuvan välillä mukana, sekä kuningas Arthur (Lia Garrigan) ja velho Merlin (edellisessä leffassa Joshua Joycea esittänyt Stanley Tucci). Kyllä, luitte oikein. Tässä elokuvassa ihan oikeasti nähdään legendojen kuningas Arthur ja tämän maagisia voimia osaava ystävä Merlin.
     Edellisestä osasta tutut Autobotit palaavat. Bumblebee on noussut johtoon Optimus Primen ollessa poissa, mistä samurai Drift (Ken Watanabe), ase-ekspertti Hound (John Goodman) ja Crosshairs (John DiMaggio) eivät erityisemmin välitä. Uutena Autobotina esitellään robokamaa keräilevä Daytrader, jota ääninäyttelee ärsyttävä Steve Buscemi. Leffassa nähdään myös Revenge of the Fallenista tuttu miniformer Wheelie (Tom Kenny). Ja onhan se Optimus Primekin (Peter Cullen) mukana, mutta tosiaan Nemesis Primeksi muuttuneena ja hänellä on ruutuaikaa ehkä vartin verran, minkä aikana hän ehtii sanoa nimensä ties kuinka monta kertaa.
     Transformers-sarjasta ei taida paljoa pahiksia löytyä, sillä Decepticoneja johtaa yhä jo kaksi kertaa tapettu Megatron (ääninäyttelijä vaihtunut Hugo Weavingista Frank Welkeriin). Valitettavasti Megatronista on vaikea ottaa mitään tolkkua ja hänen ulkonäköään on muutettu niin voimakkaasti, että useasti unohtaa, kuka taustalla liikkuvista pahisformereista hän edes on. Megatronin mukana liikkuu robokätyreitä, kuten ensimmäisestä osasta tuttu poliisiautoksi muuntautuva Barricade (Jess Harnell), mutta heistä ei vaivauduttu tekemään minkäänlaisia persoonia, vaikka jokaiselle onkin lyhyt esittely kornien pysäytyskuvien ja nimikylttien kera. Uutena pahiksena nähdään Quintessa, muinainen cybertronialainen olento, joka on luonut transformereita. Hänestäkään ei ole vaivauduttu tekemään minkäänlaista kunnon hahmoa.

Kuten Transformers-sarjassa on tullut tavaksi, myös tämä osa alkaa sillä, että selitetään uusi hetki sille, kun ihmiset kohtasivat muukalaisrobotit ensimmäisen kerran. Tällä kertaa tämä tapahtuu keskiaikana Englannissa, kun kuningas Arthur ja pyöreän pöydän ritarit käyvät taistoon transformerien avustuksella. Prologi on ehkä kirjoitettuna vaikuttanut ihan hassulta idealta, mutta lopputulos on lähinnä kiusallinen. Onneksi tästä päästään nopeasti nykyaikaan ja kertojaäänen selitykseen siitä, että vaikka edellisen leffan lopussa kaikki näytti olevan ihan hyvin, on maailma ajautunut suureen sotaan robottien ja ihmiskunnan välille. Tässä kohtaa saattaa olla hieman hämillään ja tuntuu siltä kuin jotain todella tärkeää olisi vain poistettu tarinasta, mutta koska tämä sota kuulostaa kiehtovalta, pystyy tämän katsomaan sormien läpi. Hämmentävintä on kuitenkin, että kertojaäänenä ei toimikaan tuttuun tapaan Optimus Prime, sillä tämä on jäänyt leijumaan jonkinlaisessa avaruuskoomassa johonkin toiseen galaksiin. Mutta yhtäkkiä Optimus onkin ihan kunnossa ja saapuu Cybertronille, jossa hän yrittää toteuttaa uhkauksensa Age of Extinctionin lopussa ja tappaa luojansa. Mutta tämä luoja sanookin "Hei, mee tuhoo maapallo" ja Optimus onkin sillee "Aa okei". Ja näin syntyy Nemesis Prime. Ja katsojana alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään, että nyt on menty todella pahasti pieleen.

Transformers: The Last Knight on täynnä tällaisia hetkiä, joissa jollakulla hahmolla on voimakas mielipide jostain asiasta, mutta joku toinen sanoo eri mielipiteen, jolloin se ensimmäinen hahmo vain hyväksyy tämän ja alkaa tekemään niin kuin se toinen sanoi. Koskaan ei nähdä mitään oikeaa hetkeä, joka tarjoaisi hahmoilla motiiveja tehdä jotain. Yhdessä kohtaa kaksi eri hahmoa ovat kavereita ja yhtäkkiä he ovatkin toisiaan vastaan. Toisessa kohtaa taas kaksi eri hahmoa ovat taistossa keskenään, mutta yhtäkkiä he ovatkin kavereita. Kaikki asiat ratkeavat niin nopeasti ja helposti, ettei mukana ole minkäänlaista jännitettä. Jopa loppupäässä, kun on yritetty luoda maailmanlopun tunnelmaa, ei tämä tunnu miltään, sillä se käydään niin nopeasti läpi, että koko homma jää pariin laimeaan suurkaupungin tuhoutumiskuvaan. Koko elokuva hyppii tällä lailla asiasta toiseen ilman, että se antaa syitä tapahtumille. Uusia muka-tärkeitä keskusteluita kyllä käydään ja kaiken aikaa tuodaan jokin uusi "huipputärkeä" asia mukaan tarinaan, jolla pitäisi olla jotain merkitystä, mutta kaikki selitetään niin nopeasti, ettei katsojana pääse koskaan mukaan tarinaan. Tärkeiden keskusteluiden kuuluisi kai olla hengähdystaukoja kaiken toiminnan välissä, mutta ne käydään niin nopeasti läpi (yhdessä kohtaa hahmot jopa puhuvat päällekäin), että ne hengästyttävät katsojia yhtä paljon kuin takaa-ajokohtaukset. Etenkin kun uutta informaatiota tykitetään katsojille lähes tauotta, on lähes kaiken aikaa täysin pihalla siitä, mitä hahmot edes yrittävät löytää tai saada aikaiseksi tällä kertaa? Mihinkään tunteeseen ei pääse käsiksi, vaikka niitä on pyritty luomaan läpi leffan. Monet ovat valittaneet siitä, että aiemmissa Transformers-leffoissa ei ole ollut kunnon tarinankerrontaa, mutta tässä sellainen turhuus on jätetty kokonaan pois.

Elokuva kulkee pääasiassa siten, että hahmojen pitää mennä jonnekin, missä joku tyyppi sanoo, että seuraavaksi teidän pitää mennä tuonne. Ja sitten hahmot menevät sinne ja siellä joku heppu sanoo, että seuraavaksi teidän täytyy toimia näin. Ja katsojana yrittää parhaansa mukaan pysyä perässä, samaan aikaan kun aivot alkavat valua korvista ulos, kun ne ylikuormittuvat ja sulavat. Joidenkin mielestä aiemmat sarjan leffat ovat olleet sekavia, mutta nehän vasta yksinkertaisia olivat! Tämäkin tuntuu yksinkertaiselta, mutta se muuttuu sekavaksi ihan hirveän tarinankerronnan takia. Olen ihan varma siitä, että The Last Knight on joskus ollut viisi tuntia pitkä ja joku studiopomo on katsonut sen ja todennut, että tuo pitää tiivistää puolella. Leikkaajat yrittävät vakuutella, että aiemmin leffa kesti jopa kahdeksan tuntia, mutta lopulta he pätkivät paljon pois. Seuraavan kerran kun studiopomot katsovat elokuvan, yksi heistä kauhistelee, että onpas hirveää paskaa, mihin toinen toteaa: "Noh, kyllä se kuitenkin jonkun miljardin tienaa." Filmistä on pilkottu todella paljon juttuja pois, mutta valitettavasti mukaan on silti jäänyt tarpeettomia hetkiä, tyhmiä vitsejä ja tuotesijoittelua, joihin käytetään sen verran aikaa, että ne olisi voinut korvata kunnon selityksillä, jolloin leffassa olisi edes hieman enemmän tolkkua. Mukana ei ole kuin muutama kohtaus, jotka eivät tunnu pikakelaukselta. Sen siitä saa, kun väkisin pitää tiivistää... Voisi luulla, että näin aika ei käy pitkäksi, kun koko ajan tapahtuu ja tapahtuu. Yllättävää kyllä, teos todella tuntuu lyhyemmältä kuin se oikeasti on, mutta kun kaiken aikaa tapahtuu, niin siihen alkaa puutua. Lopputaistelun aikana on vaikea seurata tapahtumia, sillä aivot ovat niin mössöä, ettei vain kykene enää keskittymään. Leffaa eivät edes pelasta tyylikkäät taistelukohtaukset, eikä se muutu niiden kautta harmittomaksi viihteeksi kuten edeltäjänsä, vaan se todella on aivan totaalinen pohjanoteeraus ja tajuttoman surkea megaroska.

Niin ja jos teos ei jo näin tuntuisi vaikealta seurata, kun mukana on liikaa tärkeitä esineitä, hahmoja, robotteja ja tapahtumia, niin jonkun fiksu idea on ollut, että elokuvan kuvasuhde muuttuu vähän väliä. Kyseessä ei siis ole, että jotkut isot kohtaukset olisi kuvattu IMAXina, jolloin kuva laajenisi niiden ajaksi, vaan mukana on kolme erilaista kuvakokoa ja ne vaihtelevat ihan tauotta. Eri kuviin on valittu sellaiset kuvakoot, mitkä nyt niihin kuviin istuvat parhaiten. Vaikea kuvitella, ettei kukaan olisi jälkituotannossa vilkaissut puolta minuuttia elokuvasta ja sanonut, että hyi helvetti, miten rumalta tuo näyttää! Jotkut eivät tätä huomaa ja joitakin se ei häiritse, mutta minua tämä kikkailu työnsi pois leffasta kaiken aikaa.

Sarjan ohjaajana toimii yhä Michael Bay ja leffasta huokuu se, että hän on yrittänyt jo muutaman kerran päästä pois robottien parista. Ehkä hän halusi tehdä tästä niin kauhean teoksen, että studio jopa erottaisi hänet, ken tietää. Näyttäviä kohtia Bay osaa kyllä luoda, mutta siihen se jää. Välillä tuntuu siltä, että käsikirjoittajat Art Marcum, Matt Holloway ja Ken Nolan eivät ole edes vaivaantuneet katsomaan aiempia osia, sillä mukana on useita hetkiä, joissa saatu tieto ei vastaa sitä, mikä edellisissä osissa on kuultu. Kolmikon käsikirjoitus ei tosin muutenkaan toimi, eikä toimi myöskään leikkaus, josta on vastannut jopa kuusi henkilöä. He ovat pätkineet huoneissaan eri kohtaukset kasaan ja liimanneet ne yhteen, toivoen, että lopputulosta voisi kutsua joksikin sellaiseksi kuin "elokuva". Suuri osa kohtauksista on silputtu kulkemaan mahdollisimman nopeasti. Onneksi kuvaus on sentään ihan toimivaa ja tehosteet ovat tietysti upeita. Visuaalisesti The Last Knight on huikean näköinen ja se auttaa jaksamaan loppuun asti. Ääniefektit toimivat myös ja Steve Jablonskyn musiikit ovat mainiot. Yllättävää kyllä, jopa 3D-tehoste toimi!

Yhteenveto: Transformers: The Last Knight on aivan järkyttävän hirveä elokuva. Ja tämä lause tulee sellaiselta, joka ihan oikeasti pitää sarjan ensimmäistä ja kolmatta osaa todella mainioina viihdeleffoina ja kahta muuta enemmän tai vähemmän harmittomina pätkinä, joten jossain on menty todella pahasti pieleen. Elokuvan tarinankerronta on todella huonoa ja tarina kulkee eteenpäin pomppien kuin joku olisi pistänyt sen pikakelaukselle. Toimintakohtausten väliin tungetut keskustelukohtaukset olisivat tarvittavia hengähdystaukoja, mutta dialogit käydään niin nopealla temmolla, että aivojen täytyy työskennellä todella nopeasti, jotta ymmärtää kaiken. Mukaan on tungettu paljon kaikkea, jolloin mikään ei tunnu miltään ja kaikki ratkeaa äärimmäisen helposti ja nopeasti. Mukana ei ole mitään jännitettä ja leffaa katsoessa lähinnä puutuu. Heti lopputaistelun jälkeen leffa vain päättyy ja koko suurella megamätöllä ei tunnukaan olevan minkäänlaista merkitystä. Näyttelijät eivät onnistu rooleissaan, sillä heidän hahmonsa on pätkitty täysin turhiksi. Visuaalisesti teos on tietty silmäkarkkia - jos ei laske mukaan häiritsevästi vaihtelevaa kuvasuhdetta. Leikkauksessa on epäonnistuttu totaalisesti ja käsikirjoitus on huono. Ohjaaja Michael Bayta ei selvästi kiinnosta robotit enää. Älkää menkö katsomaan Transformers: The Last Knightia. Jotkut siitä varmasti pitävät ja lapsille se voi toimia, mutta vaikka pitäisit aiemmista osista, niin ei kannata. Kovat Transformers-fanit luultavasti itkevät itsensä uneen tämän nähtyään. Jos kaipaat leffalta vain paljoa kaikkea siistiä, niin vilkaise ihmeessä, mutta suosittelen katsomaan tämän vasta vuokralta. Toivon, ettei tämä menestyisi, jotta sarja päättyisi, sillä tämän jälkeen ei haluaisi nähdä yhtä ainoaa Transformersia lisää. Mutta tietenkin tämä menestyy ja näitä tulee lisää sekä jatko-osien että lisäosien muodossa. Ensi vuonna pitäisi ilmestyä Bumblebeen oma elokuva, minkä lisäksi suunnitteilla on yksitoista muuta robottipätkää. YKSITOISTA! Lopputekstien aikana nähdäänkin lyhyt kohtaus, jossa pohjustetaan sarjan seuraavaa osaa. Pitkään aikaan en ole pettynyt näin pahasti ja Transformers: The Last Knight ansaitsee paikkansa vuoden 2017 huonoimpien elokuvien joukossa.




Kirjoittanut: Joonatan, 25.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Transformers: The Last Knight, 2017, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Huahua Media, Ian Bryce Productions, Tom DeSanto/Don Murphy Production

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Arvostelu: Transformers: Age of Extinction / Tuhon aikakausi (2014)

TRANSFORMERS: AGE OF EXTINCTION (2014)

TRANSFORMERS: TUHON AIKAKAUSI



Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Mark Wahlberg, Nicola Peltz, Peter Cullen, Jack Reynor, Kelsey Grammer, Stanley Tucci, Mark Ryan, John Goodman, Ken Watanabe, John DiMaggio, Titus Welliver, T.J. Miller, Reno Wilson, Frank Welker, Bingbing Li ja Sophia Myles
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Hasbron megasuosituista muuntautujaleluista ilmestyi vuonna 2007 elokuva nimeltä Transformers, joka oli myös supersuosittu. Elokuva sai jatkoa vuonna 2009 teoksella Transformers: Revenge of the Fallen, joka oli todella menestynyt, mutta josta kovin moni ei erityisemmin pitänyt. Sarjan kolmannesta osasta, Transformers: Dark of the Moonista (2011) pidettiin hieman enemmän ja tämäkin leffa oli suuri hitti, joten jatkoa oli tietty sillekin luvassa. Dark of the Moonin teon aikana monet näyttelijät sekä leffat ohjannut Michael Bay ilmoittivat, etteivät jatkaisi sarjaa enää kolmannen filmin jälkeen. Bayn kohdalla kävi lopulta kuitenkin toisin ja hänet saatiin suostuteltua tekemään neljäs osa, joka aloittaisi uuden tapahtumasarjan, jota joku toinen voisi seuraavassa osassa jatkaa. Elokuvan teko alkoi aika lailla heti kolmannen osan ilmestymisen jälkeen ja lopulta Transformers: Age of Extinction, eli suomalaisittain Transformers: Tuhon aikakausi ilmestyi kesällä 2014. Elokuva oli suuri menestys ja tienasi yli miljardin ympäri maailman, mutta kriitikot eivät välittäneet siitä. Monet jopa valitsivat sen ilmestymisvuotensa huonoimmaksi teokseksi. Itse pidin leffasta, kun kävin katsomassa sen ensi-illassa kavereideni kanssa. Sain leffan 2014 jouluna lahjaksi ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Transformers: The Last Knight (2017), oli jälleen aika katsoa sarjan aiemmat osat läpi ja arvostella ne. Pakko sanoa, etten muistanut, kuinka puuduttava pätkä Age of Extinction onkaan...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers, Transformers: Revenge of the Fallen ja Transformers: Dark of the Moon!

Ihmiset jahtaavat Autoboteja tappaakseen ja tutkiakseen heitä. Pakomatkalla oleva Optimus Prime saa apua keksijä Cade Yeagerilta ja tämän tyttäreltä Tessalta, jotka auttavat Optimusta ja tämän johtamia Autoboteja ratkaisevaan taisteluun transformereiden ja ihmisten kohtalosta.

Keksijä Cade Yeagerina nähdään Mark Wahlberg, joka sopii rooliinsa erinomaisesti. Cade rakentaa vajassaan kömpelöitä robotteja, muttei ole saanut aikaiseksi mitään menestyvää tai kunnolla toimivaa laitetta. Hän ei kuitenkaan aio antaa periksi, sillä oikea tilaisuus voisi tarjota hyvin rahaa, jotta Cade voisi tehdä tyttärensä elämästä parempaa. Hienointa hahmossa onkin, ettei hän aio koskaan antaa periksi, vaan työntää itsensä esteiden läpi. Kun isot transformerit pyörivät hänen ympärillään taistelemassa, Cade ei vain juokse pakoon, vaan tarttuu löytämäänsä laseraseeseen ja opettelee käyttämään sitä, jotta voisi ammuskella pahiksia Autobotien kanssa. Hahmo on todella onnistunut ja katsojana seuraa kiinnostuneena hänen matkaansa läpi elokuvan, etenkin kun Wahlbergista on vaikea olla pitämättä, vaikka hän ei yleisesti kaikkein paras näyttelijä olekaan.
     Caden tytär Tessaa esittää Nicola Peltz, joka on sarjan uusi naistähti, jonka tarkoituksena on saada lisää katsojia teattereihin ulkonäkönsä takia. Valitettavasti Peltz ei vakuuta muissa kohdissa kuin alussa, tapahtumien ollessa vielä aika tavallisia. Tessa joutuu tietysti pelastettavaksi muutamaan otteeseen, eikä hän kovin paljoa muuta tee kuin huutaa isäänsä tai poikaystäväänsä Shanea apuun. Shanea näyttelee Jack Reynor, joka ei ole kovin kummoinen näyttelijä. Shane on rallikuski, joka ajaa hyvin, mutta monissa muissa tilanteissa hänen rohkeutensa katoaa ja hän tuntuu vain turhalta painolastilta matkassa.
     Autoboteja jahtaavia ihmisiä johtaa Frasier-sarjasta (1993-2004) tutun Kelsey Grammerin näyttelemä herra Attinger, joka jostain syystä vihaa transformereita, eikä näe niissä mitään hyvää. Herra Attinger toimii lähinnä varjoista ja pistää alamaisensa likaamaan kätensä, mutta tiukan paikan tullen myös hän saattaa saapua taistoon mukaan. Grammer on ihan toimiva roolissaan.
     Yleensä mainio Stanley Tucci esittää Joshua Joycea, jonka omistama yhtiö valmistaa omia transformereita. Valitettavasti tässä leffassa Tucci on aika pahasti hakoteillä. Heti ensiesiintymisestään lähtien katsojana ärsyttää hänen hahmonsa, joka uskoo olevansa muiden yläpuolella. Joycesta on yritetty tehdä hauska, mutta lopputuloksena on lähinnä rasittava tyyppi, jolla on aivan liian paljon turhaa tehtävää ja vielä turhempaa sanottavaa.
     Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat Caden ärsyttävä ystävä Lucas (T.J. Miller), paha CIA-agentti Savoy (Titus Welliver), Joycen avustaja Su (Bingbing Li) ja persoonaton tutkija Darcy (Sophia Myles), jonka mukanaolon unohtaa jatkuvasti leffan aikana. Sun rooli tuntuu muuttuvan oudosti vähän väliä, jolloin tuntuu, että tekijät ovat vain heitelleet ideoita hahmon olemuksesta ja päättäneet toteuttaa ne kaikki, vaikka ne eivät yhdistyisikään toisiinsa. Lucasista on yritetty saada aikaiseksi leffan huumorihahmo ja lähes jokainen hahmon repliikki on tarkoitettu vitsiksi. Kuitenkin vain muutama heitto saa hymähtämään ja muuten hahmo vain ärsyttää. En erityisesti välitä T.J. Milleristä näyttelijänä, eikä tämä leffa muuta mielipidettäni hänestä. Tämä leffa saattaa itse asiassa ollakin se syy, miksen oikein pidä hänestä.
     Elokuvassa nähdään aiemmista osista tutut Autobotit Optimus Prime (Peter Cullen) ja monien suursuosikki Bumblebee, joka ei vieläkään osaa puhua normaalisti ja jonka rooli on harmittavan pieni aiempiin osiin verrattuna. Optimus ei ole samanlainen sankarihahmo kuin aiemmin, eikä hän enää välitä ihmisistä. Kuitenkin Optimus kokee vastuuta suojella ihmiskuntaa ja uuden uhan iskiessä hän on valmis tekemään kaikkensa pitääkseen ihmiset turvassa. Uusia Autoboteja esitellään jälleen ja tämän elokuvan sankaritiimiin kuuluvat samuraita muistuttava Drift (Ken Watanabe), iso parrakas Hound (John Goodman) ja vihreä Crosshairs (John DiMaggio), jota ei oikein kiinnosta ihmisten kohtalo. Leffassa nähdään myös edellisestä osasta tuttu miniformer Brains (Reno Wilson).
     Robopahiksia ovat tällä kertaa cybertronilainen palkkiometsästäjä Lockdown (Mark Ryan) ja ihmisten rakentamien transformerien johtaja Galvatron (Frank Welker). Lockdown on mainio pahis ja jokseenkin jopa uhkaava.

Transformers: Age of Extinction jatkaa sarjan tarinaa viisi vuotta kolmannen elokuvan jälkeen ja näyttää hyvin nopeasti, missä mennään. Dark of the Moonin sotaisa lopputaistelu Chicagossa on vaikuttanut maailmaan suuresti, jolloin jokaista robottia pidetään ihmisten vihollisena. Filmin lähtökohdat ovat erittäin mielenkiintoiset ja kun näkee tuhoutuneen Chicagon, jota rakennetaan uudestaan, sarja saa hieman realistisemman hengen, sillä katsojana ymmärtää, että näillä isoilla robosodilla on oikeasti vaikutuksia. Muuten elokuvassa ei viitata aiempiin osiin, vaan leffa aloittaa uudenlaisen tarinan, josta löytyy paljon tuttua, mutta myös selkeästi erilaisia juttuja. Tässä leffassa Yhdysvaltojen sotilaita ei esitetä hyviksinä, vaan lähes kaikki ovat uhkia päähenkilöille, jolloin hahmojen täytyy pysytellä piilossa ja siellä miettiä suunnitelmia voittaakseen. Toimintaa on tietty paljon mukana, kuten on tullut tavaksi näissä teoksissa, minkä lisäksi jossain kohtaa tarinaan tuodaan mukaan pakollinen "MacGuffin", eli esine, joka on elintärkeä hahmoille, mutta joka ei katsojia oikein kiinnosta - tässä tapauksessa transformerteknologiaa sisältävä Siemen. Tämä Siemen ei todellakaan ole mielenkiintoinen, mikä aiheuttaa myös sen, että loppupää leffasta muuttuu tylsemmäksi, kun koko homma alkaa pyöriä Siemenen ympärillä, sillä kaikki haluavat sen itselleen.

Siemen ei kuitenkaan ole ainoa tekijä, miksi elokuva voi tuntua tylsältä. Age of Extinction kestää nimittäin lähes kolme tuntia, mikä on aivan liian pitkä kesto viihdeleffalle, jossa robotit mäiskivät toisiaan turpaan. Sitähän tämä leffa tarjoaa ja paljon, kuten myös ammuskelua ja tietenkin räjähdyksiä. Elokuvasta voisi luoda juomapelin, jossa jokaisen räjähdyksen kohdalla pitää ottaa huikka. Vielä leffan alkupäässä toimintakohdat eivät ole kovin suuria, jolloin niihin on saatu yksinkertaista jännitettä mukaan, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä suuremmiksi toimintakohtaukset muuttuvat. Elokuva on tietty toteutettu ajatuksella "isompi parempi", jolloin kaiken pitää olla massiivisempaa, eeppisempää ja upeampaa kuin aiemmissa osissa. Siihenhän tässä päästään, mutta millä hinnalla? Noin puolessa välissä leffaa alkaa yksinkertainen takaa-ajokohtaus, joka muuttuu pelastusoperaatioksi ja siitä taas takaa-ajoksi, jonka jälkeen on vain pieni hengähdystauko ennen mahtipontista lopputaistelua, joka on venytetty ylisuuriin mittoihin. Edellisessä elokuvassa nähtiin jo suuri taistelu ja siihen se sopi, sillä kyseessä oli oman tarinansa loppuhuipennus. Age of Extinctionin tarkoitus on aloittaa uusi tarina Transformers-saagassa ja jos jo uuden tarinan ensimmäinen osa on näin megalomaaninen, alkaa hieman pelätä, millaiseksi meno äityy seuraavissa osissa? Lopputaisteluun ei ole saatu oikein mitään jännitettä mukaan, vaikka koko ajan tapahtuu hirveästi kaikkea eri paikoissa. Muutamia oikeasti eeppisiä hetkiä on mukana, kuten fanien rakastamien Dinobotien saapuminen, mutta muuten katsojana turtuu näkemäänsä.

Sen lisäksi, että loppuskabaan lisätään jatkuvasti uusia tilanteita, läpi elokuvan tarinaan lisätään uusia juonikuvioita, vaikka yhtäkään aiempaa ei ole vielä saatu vietyä loppuun. Pohjatarina siitä, että sankareita jahdataan, on toimiva, minkä lisäksi inhimmillisempi kuvio isän ja tyttären suhteesta kiinnostaa, mutta leffassa on mukana täysin tarpeettomia juttuja, jotka olisi voinut säästää seuraavaan osaan. Yksi turhimmista jutuista on alaikäisen Tessan ja aikuisen Shanen suhteen hyväksyttäväksi tekevä laki, jonka mukaan he saavat seurustella, sillä aloittivat suhteensa, kun molemmat olivat vielä alaikäisiä. Tätä koskeva kohtaus on aivan liian pitkä ja täysin turha minkään asian kannalta. Huumoria on tietty mukana, muttei samoissa määrin kuin aiemmin ja tämä on vakavampi teos kuin kolme edeltäjäänsä. Maailmanlopun tunnelmaa on välillä onnistuttu luomaan, mutta jonnekin se aina tuppaa katoamaan. On elokuvassa hyviäkin hetkiä ja takaa-ajo transformerien aluksilla kaupungin läpi on selvästi viihdyttävintä koko hommassa. Ensimmäiset puoli tuntia toimivat hyvin, mutta siitä eteenpäin taso alkaa laskea. Lopputuloksena on heikko teos, joka yrittää olla liikaa kaikkea, jolloin se ei oikein osaa olla mitään.

Ai niin, räjähdysjuomapeli-ideaan voi lisätä myös kaikki kerrat, jolloin USA:n lippu näkyy kuvassa - myös Tessan tyyny, jossa lipun kuvio esiintyy, lasketaan - tai kun leffassa on selkeää tuote-esittelyä. Yksi törkeimmistä tuotekohdista nähdään, kun transformeralus osuu Bud Light -olutpulloja kuljettavaan rekkaan ja pullot leviävät kadulle. Jos se ei riitä, että levinneistä pulloista on pitänyt ottaa muutaman sekunnin kuva mukaan, Cade nappaa yhden pullon maasta ja ottaa siitä hörpyn niin, että logo varmasti näkyy. Hauskinta on, että vaikka Age of Extinction tuntuu olevan täynnä tuote-esittelyä, leffan tuottanut Paramount Pictures haastettiin oikeuteen, koska mukana ei ole erään kiinalaisen yhtiön mainosta!

Ohjauksesta tosiaan vastaa Michael Bay, joka on kadonnut omaan suuruudenhulluuteensa leffaa tehdessä. Ehkä olisi oikeasti aika, että Bay lopettaisi näiden tekemisen. Hän nimittäin sanoi, että tämä olisi nyt oikeasti viimeinen hänen ohjaamansa Transformers-pätkä, mutta miten kävikään? Sarjan viides osa The Last Knight on myös hänen tekemänsä. Toivottavasti hän onnistuu siinä paremmin. Käsikirjoittajana on pysynyt pari edellistäkin kirjoittanut Ehren Kruger, joka olisi voinut selkeästi hillitä, kuinka paljon tavaraa hän tunkee tarinaan. Myös monet repliikit ovat aika kamalia. Leikkausvaiheessa olisi pitänyt poistaa useita kohtia, jotka ovat aivan tarpeettomia. Elokuvasta saisi helposti parikymmentä minuuttia pois ilman, että tarina kärsii, minkä lisäksi monet hidastukset voisi palauttaa takaisin tavalliseen nopeuteen, mikä lyhentäisi kestoa lisää. Leffa on kuvattu ihan hyvin, mutta jatkuvat alakulmakuvat alkavat jossain kohtaa häiritä. Visuaaliset efektit ovat pääasiassa näyttäviä, vaikka onkin hieman tylsää, että ihmisten luomat transformerit muuntautuvat täysin eri tavalla, eivätkä yhtä tyylikkäästi kuin aiemmin nähdyt muuntautumiset. Tämän lisäksi yhteen kohtaan on jäänyt vihreät näytöt päälle, jotka on jälkituotannossa tarkoitus korvata muilla kuvilla. Vain muutama näyttö on korvattu kuvilla, joita jotkut hahmoista ottavat. Ääniefektit ovat erinomaiset ja Steve Jablonsky on tehnyt jälleen mainiota työtä sävellystensä kanssa. Tällä kertaa lopputekstien aikana ei kuulla Linkin Parkia, vaan Imagine Dragonsin huikea kappale "Battle Cry", jonka rumpujen aikana on aivan pakko nostaa äänet kaakkoon!

Blu-rayn kuvanlaatu on aivan upea! Lisämateriaalina kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on elokuvan teosta, hahmoista, roboteista, tehosteista ja lokaatioista kertova "Evolution Within Extinction", kuvauksissa tapahtuneita hölmöilyjä näyttävä "Just Another Giant Effin' Movie", sarjan leluista kertova "A Spark of Design", sekä Michael Bayn selitys siitä, mitä hän haluaa toimintaelokuviltaan. Mukana on myös T.J. Millerin juontama pätkä, jossa hän käy Bayn, Wahlbergin ja Grammerin luona kiittelemässä nolosti siitä, että pääsi mukaan elokuvaan. Katsottavaa on yhteensä kolmeksi tunniksi.

Yhteenveto: Transformers: Age of Extinction sisältää ainekset olla mainio viihde-elokuva, mutta se kadottaa ne, hukkuessaan omaan mahtipontisuuteensa. Elokuva sisältää aivan liian paljon kaikkea, jolloin se tuntuu olevan todella täynnä. Eeppisyystasoa on täytynyt jälleen kasvattaa ja vaikka kaikki näyttääkin todella hyvältä, alkaa jatkuva massiivisuus jossain kohtaa puuduttaa. Puolen välin jälkeen leffa on lähinnä jatkuvaa taistelemista, joka käy loppupäässä hyvinkin tylsäksi. Leffan alkupää on vielä toimiva, mutta taso laskee hitaasti alaspäin. Kyseessä on heikko teos, joka ei oikein mene edes viihdyttävänä hömppänä, kun kesto lähentelee Schindler's Listiä (1993). Mark Wahlberg on erittäin mainio pääosassa, mutta muut näyttelijät eivät ole kummoisia. Hyviä hetkiä on kyllä mukana, mutta filmi on ahdettu niin täyteen, että ne eivät pääse oikeuksiinsa. Elokuvassa riittäisi materiaalia uudelle trilogialle, mutta se käyttää kaiken - jopa suuren loppusodan - heti avausosassaan. Kun lopuksi ilmoitetaan, että taistelu on vasta alkanut, muuttuu koko homma yhtäkkiä pelkäksi introksi ja alkaa pelottaa, miten isoja juttuja seuraavaksi on tiedossa, kun oikeat sodat alkavat. Jos pidit aiemmista sarjan osista, niin katso myös Transformers: Age of Extinction, tosin sillä varoituksella, että kyseessä on sarjan heikoin osa. Ne, jotka eivät pitäneet aiemmista osista, luultavasti vihaavat tätä, joten ei kannata katsoa. Leffan loppukohtaus pohjustaa nopeasti sarjan seuraavaa osaa, joten kannattaa vilkaista Age of Extinction ennen The Last Knightia. Toivon, että se olisi parempi ja viihdyttävämpi pätkä... sekä huomattavasti lyhyempi!




Kirjoittanut: Joonatan, 10.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.news.tfw2005.com
Transformers: Age of Extinction, 2014, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Tom DeSanto/Don Murphy Production, Ian Bryce Productions, Amblin Entertainment, China Movie Channel, Platinum Dunes

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Arvostelu: Transformers: Dark of the Moon / Kuun pimeä puoli (2011)

TRANSFORMERS: DARK OF THE MOON (2011)

TRANSFORMERS: KUUN PIMEÄ PUOLI



Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Rosie Huntington-Whiteley, Peter Cullen, Josh Duhamel, John Turturro, Tyrese Gibson, Frances McDormand, Patrick Dempsey, Leonard Nimoy, Alan Tudyk, Hugo Weaving, Kevin Dunn, Julie White, Jess Harnell, Robert Foxworth, Charlie Adler, Ken Jeong ja John Malkovich
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Huippusuosittuun Hasbron lelusarjaan perustuva Transformers (2007) oli suuri menestys ja pääasiassa pidetty elokuva, vaikka saikin myös kritiikkiä niskaansa. Sen jatko-osa Transformers: Revenge of the Fallen (2009) ei ollut erityisen pidetty, mutta tienasi vielä enemmän kuin ensimmäinen osa, joten kolmannen osan teko lähtikin käyntiin nopeasti. Ongelmia syntyi, kun yksi sarjan isoimmista tähdistä, Megan Fox erotettiin projektista, verratessaan ohjaaja Michael Bayta usein Hitleriksi, jolloin uusi naispääosa täytyi löytää. Foxin tilalle kirjoitettiin Victoria's Secret -malli Rosie Huntington-Whiteley, mikä aiheutti kohua. Kuvaukset alkoivat loppukeväästä 2010 ja lopulta Transformers: Dark of the Moon, eli suomalaisittain koomiselta kuulostava Transformers: Kuun pimeä puoli ilmestyi teattereihin kesällä 2011. Se oli suuri hitti ja sai hieman positiivisemmat arviot kuin edeltäjänsä. Kävin katsomassa elokuvan ensi-iltanapäivänä ja muistan kokemuksen hyvin, sillä suuren lopputaistelun alussa vedin karkin väärään kurkkuun. Sain kyllä yskittyä sen sieltä pois, mutta loppuleffan ajan kurkussani oli ikävä tunne. Elokuvasta pidin kyllä todella paljon ja kävinkin katsomassa sen toistamiseen kuukautta myöhemmin. Olen nähnyt leffan jälkikäteen muutamaan otteeseen ja nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Transformers: The Last Knight (2017) oli jälleen aika katsoa Dark of the Moon ja arvostella se.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers ja Transformers: Revenge of the Fallen!

Sam Witwicky turhautuu, kun hänen aiemmilla sankariteoillaan ei tunnu olevan merkitystä ja hän on jälleen yksi nuori muiden joukossa. Ei aikaakaan, kun Samin täytyy jälleen nousta sankariksi, Decepticonien ottaessa Maan valtaansa. Alkaa suuri sota ihmiskunnan selviämisestä.

Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa Sam Witwickynä ja elokuva tuo hyvin esille hahmon turhautumisen. Sam on kaksi kertaa pelastanut maailman, mutta hän ei silti pääse taistelemaan Decepticoneja vastaan Autobotien rinnalla, vaan joutuu etsimään tavallista työtä. Juoksupojan hommat eivät tietenkään kuulosta entisen sankarin korvaan kovin edustavilta. On hienoa, miten Sam pistetään jälleen mahdollisimman tavalliseksi hepuksi, jotta hänen nousemisensa sarjan sankariksi tuntuisi uudestaan loistokkaalta. Sam on selkeästi vakavampi kuin aiemmin, mutta häneltä löytyy myös vitsikkäitä hetkiä.
     Samin uutena tyttöystävänä, Carlyna nähdään tosiaan Rosie Huntington-Whiteley, jonka roolitusta ei oikein ymmärrä. Hollywood on jo täynnä hyviä naisnäyttelijöitä sekä innokkaita näyttelijänalkuja, joten miksi ihmeessä tekijät päätyivät alusvaatemalliin? Kai tarkoituksena oli löytää mahdollisimman hyvännäköinen nuori nainen, mikä vetäisi lisää mieskatsojia teattereihin. Lähinnä sitä vain ihmettelee, että miten sosiaalisesti kömpelö ja hömelö Sam päätyy jatkuvasti yhteen malleilta näyttävien naikkosten kanssa? Huntington-Whiteley ei ole kovin kummoinen näyttelijä ja useasti leffan aikana kaipaisi Megan Foxia takaisin. On hänellä myös onnistuneet hetkensä, mutta siihen se jääkin. Carly tuntuu paikoitellen aika turhalta hahmolta.
     Josh Duhamelin esittämä eversti Lennox on hieman edellisiä osia pienemmässä roolissa, eikä hänen teoillaan ole samalla lailla merkitystä tarinalle. On kuitenkin hienoa, että tuttu naama johtaa ihmisiä edelleen ja Duhamel on yhä uskottava armeijan sotilaana. On myös miellyttävää nähdä Lennox ja Sam yhdessä taistelemassa.
     John Turturron näyttelemä ex-agentti Simmons on jälleen muuttunut paljon. Edellisten osien tapahtumien jälkeen hänestä on muodostunut ylimielinen kirjailija, joka yrittää varoittaa ihmisiä muukalaisroboteista. Turturron on kai tarkoitus hauskuuttaa, mutta siinä hän onnistuu vain muutamaan otteeseen. Lähinnä hän ärsyttää kovaäänisyydellään. Walt Disneyn animaatioiden vakioääneksi muodostuva Alan Tudyk esittää Simmonsin avustaja Dutchia, joka on pomonsa tavoin välillä ihan huvittava, mutta usein ärsyttävä.
     Samin, Lennoxin ja Simmonsin lisäksi edellisistä osista sarjaan palaavat Samin vanhemmat Judy (Julie White) ja Ron Witwicky (Kevin Dunn), joiden rooli on todella pieni, mutta he ehtivät silti hieman naurattaa ja antaa elämänohjeita pojalleen. Myös Tyrese Gibsonin näyttelemä kersantti Epps on mukana ja selvästi isommassa roolissa kuin Revenge of the Fallenissa.
     Uusina ihmishahmoina nähdään Carlyn ja Dutchin lisäksi itseään täynnä oleva Carlyn pomo Dylan Gould (Patrick Dempsey), joka kuvittelee olevansa muiden yläpuolella, ärsyttävä tiedustelupalvelujohtaja Charlotte Mearing (Frances McDormand), joka ei ole kertaakaan elokuvan aikana pidettävä, Samin pomo Bruce Brazos (legendaarinen John Malkovich), joka on hauska lisäys, sekä Samin kanssa samassa paikassa töitä tekevä Jerry Wang (The Hangover -sarjasta, 2009-2013, tuttu Ken Jeong), joka lähinnä ärsyttää, mutta jolla on onneksi todella pieni rooli.
     Tutut Autobotit, eli johtaja Optimus Prime (Peter Cullen), monien suosikki Bumblebee, asespesialisti Ironhide (Jess Harnell) ja lääkintämies Ratchet (Robert Foxworth) ovat tietenkin mukana. Edellisestä osasta tutut rullailija Sideswipe (James Remar) ja pienikokoinen Wheelie (Tom Kenny) ovat myös leffassa. Bumblebee nousee helposti suosikiksi tässäkin osassa, mutta on upeaa, että edellisessä osassa pääasiassa kuolleena maannut Optimus nousee yhdeksi päähenkilöksi. Uusina hyvisformereina nähdään älykäs laitesuunnittelija Que (George Coe), teriä käyttävä punainen Dino (Francesco Quinn) ja pienikokoinen Brains (Reno Wilson), joka liikkuu yhdessä Wheelien kanssa. Tärkein uutuus on kuitenkin Leonard Nimoyn ääninäyttelemä vanha Autobot-johtaja Sentinel Prime, joka on mainiosti suunniteltu hahmo.
     Sarjan pääpahis, eli Decepticonien johtaja Megatron (Hugo Weaving) on yhä mukana, mutta hän jää usein todella paljon taka-alalle. Hänen oikea kätensä Starscream (Charlie Adler) ja ensimmäisestä osasta tuttu poliisiautoksi muuttuva Barricade (Frank Welker) tekevät myös paluun. Uusia Decepticoneja ovat mm. soluttautuva Soundwave (myös Welker), petolinnuksi muuttuva ilkikurinen Laserbeak (Keith Szarabajka) ja yksisilmäinen Shockwave (jälleen Welker), jolla on lemmikkinä todella suuri robomatoa muistuttava Driller.

Minun on pakko myöntää, että Transformers: Dark of the Moon on edelleen mielestäni todella hyvä leffa. Se ei ole kovin älykäs elokuva, eikä sitä voisi kutsua taiteeksi millään tavalla. Sen näyttelijäsuoritukset eivät ole parhaimmasta päästä, sen juoni on yksinkertainen, eivätkä tarinan yllätykset erityisemmin hämmästytä ja siinä on paljon fysiikan lakeja vastustavia tapahtumia. Repliikit ovat paikoitellen kehnoja ja yhdessä kohtaa elokuvaa käydään katsojia tyhmentävä keskustelu, jossa pari hahmoa selventävät katsojille, mitä juuri äsken tapahtui, ettei kukaan olisi pihalla todella helposta tarinasta. Näiden lisäksi leffa on myös hieman liian pitkä. Nämä asiat eivät kuitenkaan vie pois siitä, että Dark of the Moon on viihdettä parhaimmillaan ja sitä se pyrkiikin olemaan. Se pitää otteessaan alusta loppuun asti ja kasvattaa hienosti eeppisyyttään, jolloin lähes tunnin mittainen lopputaistelu pitää katsojaa jännityksessä, vaikka lopputuloksen arvaakin etukäteen. Edellisen osan virheistä on opittu, eikä mukaan ole tungettu liikaa, vaan juttua on yksinkertaistettu. Eeppisyys on myös saatu oikeasti tuntumaan eeppiseltä ja hienolta, jolloin sarjan pääteema, eli sankarillisuus nousee erinomaisesti esille. Revenge of the Fallenin typerästä seksihuumorista on päästy eroon, eikä enää ole näkyvissä koiria nussimassa toisiaan. Samin vanhempien koirat eivät ole edes mukana elokuvassa! Myös idioottimaiset kaksosformerit on saatu pois, vaikka he näkyvätkin vilaukselta yhdessä kohtaa.

Tarinaltaan elokuva kulkee aika samanlaista kaavaa kuin kaksi edellistä, mutta se ei erityisemmin haittaa, sillä mukana on mainioita uutuuksia. Leffassa on kekseliäästi mietitty, että kaksi isoa tapahtumaa, ensimmäinen Kuussa käynti ja Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, johtuisivatkin transformereista. Samanlaista kekseliäisyyttä nähtiin myös samana vuonna elokuvassa X-Men: First Class (2011), jossa Kuuban ohjuskriisin aiheuttivatkin mutantit. Ensimmäistä tuntia kuljetetaan eteenpäin kuten edellistä osaa, eli välillä näytetään Autoboteista ja ihmisistä koostuvan NEST-iskuryhmän toiminnallisempaa menoa ja välillä taas nähdään Samin elämää. Suurimmaksi osaksi elokuva kulkee jälleen ihmishahmojen, etenkin Samin kautta, mutta loppupäässä robotit nousevat tärkeämpään osaan. Noin puolessa välissä elokuvaa sarja viedään ihan uudelle tasolle, kun Decepticonit ottavat vallan Maassa... tai noh, ainakin Chicagossa, mutta aikamoinen maailmanlopun meininki lähtee liikkeelle. Tässä kohtaa elokuva myös vakavoituu hienosti ja katsojana todella tajuaa, että on tosi kyseessä. Pahisformerit ammuskelevat ihmisiä kaduilla ja orjuuttavat kansaa omiin tarkoituksiinsa. Lopputaistelu tuntuu todella siltä, että nyt oikeasti taistellaan koko planeetan kohtalosta. Itse en voi muuta kuin nauttia ja saan joka katselukerralla kylmiä väreitä jossain kohtaa taistelun aikana. Lopun sota vaikuttaa siltä, mitä luultavasti tapahtuisi, jos jättimäiset robotit saapuisivat Maahan mätkimään toisiaan pataan.

Valitettavasti mukana on heikkouksia, jotka vievät leffasta makua. Dark of the Moonin suurimmat heikkoudet ovat jotkut sen näyttelijät. Rosie Huntington-Whiteleyn vaihtaisi tosiaan mielellään Megan Foxiin, mutta Ken Jeongin esittämän Jerry Wangin poistaisi mielellään ihan kokonaan tarinasta. Simmonsista ja Dutchista voisi tehdä siedettävämmät. Näin ihmishahmoilla olisi enemmän väliä katsojalle. Carlyn ja Samin suhde tuntuu paikoitellen jotenkin väkinäiseltä, eikä sen pohjustus ole kovin onnistuneesti tehty. Heti leffan alussa he ovat suhteessa ja Foxin esittämä Mikaela mainitaan vain nopeasti. Elokuvan lopetus on toteutettu todella hätäisesti, sillä heti kun suuri ja eeppinen sota on ohi, lopputekstit alkavat pyöriä, ilman sen kummempia selityksiä siitä, miten taistelu vaikutti hahmoihin ja maailmaan? Varsinkin kun tämän leffan jälkeen päähenkilöt vaihtuvat, olisi äärimmäisen kiinnostavaa tietää, mitä heille käy? Näitä asioita kun korjailisi ja muutaman minuutin sieltä täältä napsisi pois, olisi Transformers: Dark of the Moon parempi teos. Tällaisenaan se on kuitenkin jo todella hyvä tunnelmansa ja viihdyttävyysarvonsa ansiosta.

Dark of the Moonin ohjaajana toimii edellisten osien tapaan Michael Bay, jolla on silmää tyylikkyydelle ja upealle toiminnalle. Bay olisi halunnut pitää yhden välivuoden ennen tämän leffan tekoa, mutta Paramount Pictures ehti ilmoittaa leffan ilmestymisajankohdan kesälle 2011, joten Bay joutui heti palaamaan robottitaisteluiden pariin, kun Revenge of the Fallen ilmestyi teattereihin. Käsikirjoituksesta vastaa Ehren Kruger, joka tuli sarjaan mukaan edellisessä osassa. Kruger on päässyt keksimään hauskoja juonikuvioita, jotka yhdistävät transformerien maailmaan todelliseen maailmaan. Valitettavasti monet repliikit ovat typeriä ja kuten jo aiemmin mainitsin, yksi selityskeskustelu on todella tyhmentävä. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka mukana on myös heiluvia kuvia. Leikkaus on ihan sujuvaa, vaikka muutamia kohtia voisi pätkiä pois, minkä lisäksi muutamat hyppyleikkaukset kuvan sisällä ja parissa kohtaa jatkuva mustassa ruudussa käynti tuntuvat tarpeettomilta. Visuaalisesti Dark of the Moon on todellista silmäkarkkia alusta loppuun; etenkin suuri taistelu lopussa on erinomaisesti toteutettu. Ääniefektit tuovat upeita lisäyksiä mukaan ja Steve Jablonskyn säveltämä musiikki nostattaa koko homman eeppisyyttä nerokkaasti. Tämän elokuvan Linkin Park -kappale on "Iridescent", joka ei valitettavasti ole kovin kummoinen kipale.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin jne. Tässä tapauksessa etenkin Star Trekiin (1966-). Ensinnäkin Sentinel Primen äänenä kuullaan yhtä Star Trekin päähenkilöä, Spockia esittävä Leonard Nimoy, joka lausuu yhdessä kohtaa elokuvaa Spockin tunnetun lausahduksen "The needs of the many outweigh the needs of the few", eli karkeasti suomennettuna "Enemmistön tarpeet ovat tärkeämmät kuin vähemmistön". Leffan alussa Wheelie ja Brains katsovat Star Trek -sarjaa, jossa Spock näkyy ruudulla ja toinen heistä sanoo asian, joka paljastaa paljon, jos yhteyden tajuaa. Yhdessä kohtaa leffaa Sam myös kuvailee erästä rakennusta U.S.S. Enterprise -alukseksi. Elokuva sisältää tietty myös viittauksia vanhaan The Transformers -animaatiosarjaan (1984-1987).

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Valitettavasti yksikään Blu-ray -julkaisu ei sisällä lisämateriaalia elokuvalle.

Yhteenveto: Transformers: Dark of the Moon on todella mainio scifitoimintaleffa, joka osuu nappiin eeppisyydessään. Mukana on hölmöjä juttuja, typeriä repliikkejä, arvattavia yllätyksiä, kehnoa näyttelemistä, muutamia minuutteja liikaa pituutta ja fysiikan lakeja rikkovia hetkiä, mutta silti viihdyttävyysarvo nostaa leffan samalle tasolle kuin sarjan aloittaja. Huumoria on mukana aika sopiva määrä ja vakavampi henki toimii hienosti, kun kyseessä on robottien välinen sota. Tunnelma on osuvasti rakennettu ja jännitystä kasvatetaan hyvin. Visuaalisesti elokuva on erittäin näyttävä ja musiikit toimivat todella hyvin. Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa, mutta naistähtenä Rosie Huntington-Whiteley ei vakuuta. Optimus Primesta on tehty vihdoin todellinen sankari, jonka seikkailua on mukava seurata. Suosikkinani pysyy silti Bumblebee. Valitettavasti leffan lopetus on liian äkkinäinen ja katsojana jää kaipaamaan parempaa näyttöä siitä, miten sota vaikutti maailmaan ja ihmisiin. Jos pidit edellisistä sarjan osista tai jos eeppiset scifitoimintaleffat ovat juttunne, niin katso Transformers: Dark of the Moon. Jos taas kuulut niihin, joiden mielestä Transformersit ovat hirveintä ikinä, niin älä katso tätä. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten sitä ennen ei kannata pistää leffaa pois.




Kirjoittanut: Joonatan, 14.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Transformers: Dark of the Moon, 2011, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes