Wonder Man (2026) - sarja-arvostelu

WONDER MAN

Luojat: Destin Daniel Cretton ja Andrew Guest

Näyttelijät: Yahya Abdul-Mateen II, Ben Kingsley, X Mayo, Arian Moayed, Zlatko Burić, Shola Adewusi, Demetrius Grosse, Béchir Sylvain, Olivia Thirlby, Joe Pantoliano, Byron Bowers, Josh Gad ja Dane Larsen

Genre: komedia, draama, fantasia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 25 minuuttia - 36 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Wonder Man perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1964. 2020-luvun käynnistyessä Marvel Studios oli alkanut suunnitella televisiosarjaa hahmosta ja kun Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsin (2021) ohjaaja Destin Daniel Cretton ehdotti yhtiölle projektia näyttelijä Trevor Slatterysta, ideat yhdistyivät yhdeksi metatasoilla liikkuvaksi tarinaksi. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023, mutta jo seuraavassa kuussa tuotanto keskeytettiin Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Lakon aikana Marvel Studios alkoi suunnitella uudelleen julkaisustrategiaansa, siirtäen keskittymisen takaisin yhtiön tunnetuimpiin sankareihin ja vaihtaen yksittäiset minisarjat useamman tuotantokauden sarjoiksi. Jonkin aikaa yhtiöllä jopa pohdittiin Wonder Manin perumista, siitäkin huolimatta, että sarjaa oli kuvattu jo muutama jakso. Cretton sai kuitenkin vakuutettua yhtiön jatkamaan projektin parissa, jättäytyen jopa pois tuolloin "Avengers: The Kang Dynastyna" tunnetun Avengers: Doomsdayn (2026) ohjaksista viimeistelläkseen sarjan. Yhtiö suostui ja kuvaukset jatkuivat tammikuussa 2024. Nyt useiden viivästysten jälkeen Wonder Man on julkaistu Disney+ -palvelussa, enkä itse ole juuri odottanut sen näkemistä - lähinnä sen takia, että Marvelin muut projektit tänä vuonna, Avengers: Doomsday, Spider-Man: Brand New Day (2026), Daredevil: Born Againin (2025-) toinen kausi ja Wolverine-videopeli (2026) ovat kiinnostaneet minua paljon enemmän. Katsoin silti Wonder Manin läpi parissa päivässä heti sen julkaisun jälkeen.

Kun Hollywood ilmoittaa tekevänsä uuden elokuvan supersankari Ihmemiehestä, näyttelijäksi pyrkivä Simon Williams näkee tilaisuutensa koittaneen. Ongelmaksi vain koituu se, että Simonilla on supervoimia, mitkä on kielletty Hollywoodissa.

Aquaman-elokuvien (2018-2023) Black Manta -pahiksena parhaiten tunnettu Yahya Abdul-Mateen II hyppää DC:ltä Marvelin kelkkaan ja näyttelee Simon Williamsia, näyttelijäksi pyrkivää miestä, jolla on suuri salaisuus: hänellä on supervoimia. Hollywoodissa on kuitenkin ehdottomasti kielletty supervoimaiset aiemman tragedian takia, joten Simonin täytyy yrittää piilotella kykyjään. Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä Simon ahdistuu herkästi stressin alla, jolloin hän ei pysty hallitsemaan voimiaan. Simon on tykättävä päähenkilö sinnikkyydessään ja epävarmuuksissaan ja Abdul-Mateen II on oiva valinta rooliin.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa X Mayo Simonin managerina Janellena, Zlatko Burić kuuluisana elokuvaohjaaja Von Kovakina, joka työstää Ihmemiehestä uutta filmatisointia, Shola Adewusi Simonin äitinä Marthana ja Demetrius Grosse Simonin veljenä Ericinä, sekä Marvel-maailmasta vanhoina tuttuina Arian Moayed Spider-Man: No Way Homessa (2021) ja Ms. Marvel -sarjassa (2022) nähtynä Vahinkovalvontaviraston agentti Clearyna ja Ben Kingsley Iron Man 3:ssa (2013) ja Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsissä esiintyneenä näyttelijä Trevor Slatteryna, joka ei pääse millään eroon imagostaan terroristi Mandariinina. Sivunäyttelijätkin vähintään ajavat asiansa. Burić on nappivalinta omalaatuiseksi ohjaajaksi ja show'n varastaa Kingsley Trevorina, joka hakee myös roolia uudesta Ihmemies-elokuvasta. Kun Iron Man 3:ssa paljastettiin, että hurja terroristi Mandariini olikin vain näyttelijä, ratkaisu sai monet fanit suivaantumaan. Itse olen vuosien kuluessa tykästynyt ratkaisuun ja Wonder Manissa Trevorista saadaan paljon enemmän irti.

En toisaalta ihmettele, että vuoden 2023 lakkojen aikana Marvelilla mietittiin Wonder Manin tuotannon katkaisemista. Sarja on jäänne muutaman vuoden takaisesta ajasta, kun Marvelilla selvästi luultiin, että yhtiö omaa Midaksen kosketuksen, jolla yhtiö muuttaa kaiken kullaksi. Ikoniset sarjakuvasankarit vaihdettiin tuntemattomampiin tyyppeihin, joiden odotettiin innostavan ihmisiä samalla lailla. Yhtiöllä kokeiltiin vähän sitä sun tätä, mikä johti lopulta siihen, että jopa monien vannoutuneiden fanien into hiipui ja liukuhihnalta Disney+ -palveluun ilmestyneet sarjat jäivät yhä vain useammalta kokonaan väliin. Nyt kun Marvel on siirtymässä takaisin varmojen kassamagneettisankarien pariin, Wonder Man tuntuu hassulta välikappaleelta.

Silti olen ihan iloinen, että sarja päätettiin viedä loppuun saakka. Se on kieltämättä kivan erilainen Marvel-juttu, sillä luvassa ei ole mitään maailmanpelastusoperaatiota tai edes sen kummemmin taisteluita. Kyseessä on hahmovetoinen metatasoilla liikkuva komedia näyttelijäpyrkyristä, jolla sattuu olemaan supervoimia. On kiinnostavaa seurata Simonin pyrkimyksiä edetä urallaan ja samalla yritystä piilotella kykyjään. Sarjan voima syntyy hänen ja Trevorin välille syntyvästä ystävyydestä, mutta Trevorillakin on oma salaisuutensa, minkä hän ei halua paljastuvan Simonille. Tästä saadaan kelvollista jännitettä ja lopulta menevää draamaa hahmojen välille.

Wonder Man ei silti koskaan lähde tosissaan käyntiin, vaan se jää lähinnä vain kelvolliseksi. Kaiken aikaa tuntuu siltä kuin jokin pidättelisi sarjaa, eikä sitä katsoessa voi olla miettimättä kaikkia sarjan mahdollisuuksia. Olisi ollut kiinnostavaa, jos sarja olisi pohtinut enemmän, millaista on tehdä supersankarielokuvaa maailmassa, missä supersankarit ovat arkipäivää? Onko tällaisille leffoille kysyntää Yhdysvalloissa, missä Avengerien ja muiden kohtaamiset erilaisten superpahisten ja avaruusolentojen kanssa ovat aiheuttaneet lukemattomia vahinkoja ja kuolemia? Wonder Man tuntuukin lopulta jäävän pintaraapaisuksi siitä, mitä sarja voisi olla. Sen metatasot jäävät puolitiehen ja Hollywood-satiiri jää lähes olemattomaksi, kun sarjaa vertaa HBO:n The Franchiseen (2024) ja Apple TV:n The Studioon (2025-).

Destin Daniel Crettonin johdolla sarjan ohjaajat pitävät kepeää ilmapiiriä hyvin yllä, vakavoituen sopivasti tarpeen vaatiessa. Andrew Guestin johtaman käsikirjoitustiimin työ jää kuitenkin jälkeen siitä potentiaalista, mitä sarjasta löytyisi. Teknisesti Wonder Man on myös ihan toimiva. Sarja on sujuvasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset näyttävät hyviltä ja tietokonetehosteet ajavat asiansa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, joskin Joel P. Westin säveltämät musiikit eivät jää millään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Wonder Man, Yhdysvallat, 2026, Marvel Studios, Marvel Television, The Walt Disney Company, Family Owned, Onyx Collective

Arvostelu: Arkajalat (The Goonies - 1985)

ARKAJALAT

THE GOONIES

Ohjaus: Richard Donner

Pääosissa: Sean Astin, Jeff Cohen, Corey Feldman, Ke Huy Quan, Josh Brolin, Kerri Green, Martha Plimpton, Anne Ramsey, Robert Davi, Joe Pantoliano, John Matuszak, Mary Ellen Trainor, Keith Walker, Lupe Ontiveros, Curt Hanson, Steve Antin ja Paul Tuerpe

Genre: seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

"Goonies never say die!"

The Goonies, eli suomalaisittain Arkajalat on Richard Donnerin ohjaama seikkailuelokuva. Steven Spielberg kynäili elokuvan tarinan, jonka pohjalta hän pestasi Riiviöt-elokuvan (Gremlins - 1984) kirjoittaneen Chris Columbusin työstämään käsikirjoituksen. Donner pestattiin ohjaajaksi, kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1984 ja lopulta Arkajalat sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta myös kriitikoilta. Vuosien varrella siitä on muodostunut klassikko seikkailuelokuvien keskuudessa ja elokuva on inspiroinut lukuisia elokuvantekijöitä, minkä lisäksi sille on usean vuosikymmenen ajan yritetty tehdä jatkoa, mutta suunnitelmat ovat kariutuneet kerta toisensa perään. Itse katsoin Arkajalat vasta noin kymmenen vuotta sitten, mutten tuolloin pahemmin piitannut näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja katsoa sen uudestaan, sekä samalla arvostella sen.

Kun pienen Astoria-kaupungin rikkaat aikovat purkaa asuintalot uuden golf-kenttänsä tieltä, neljä nuorukaista päättävät etsiä kaupungin myyttinä pidetyn merirosvo Silmäpuoli-Willyn aarteen ja pelastaa sillä kotinsa.

Arkajalkojen keskiössä on itseään Arkajaloiksi kutsuva kaverinelikko. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä, mutta myöhemmin Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) parhaiten tuttu Sean Astin näyttelee Mikeytä, jonka perheen talo on purku-uhan alla, mikä johtaisi siihen, että Mikeyn perhe joutuisi muuttamaan pois Astoriasta, Mikeyn ystävien luota. Friday the 13th: The Final Chapterissa (1984) ja Riiviöissä näytellyt kasarin isoin lapsitähti Corey Feldman esittää Mouthia, joka on saanut nimensä moottoriturvastaan, jonka takia hän joutuu usein ongelmiin. Vuotta aiemmin Indiana Jones ja tuomion temppelissä (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) nähty ja nykyään Oscar-voittaja Ke Huy Quan näyttelee Dataa, joka keksii jos jonkinlaisia vekkuleita keksintöjä. Näyttelijänuransa myöhemmin jättänyt ja lakipuolelle siirtynyt Jeff Cohen taas esittää Chunkia, joka oikeastaan määräytyy vain ylipainoisuutensa ja jatkuvan ruokahalunsa kautta. Yhdessä Mikey, Mouth, Data ja Chunk muodostavat mahtavan nelikon, joka kuitenkin kieltämättä käy toisinaan hermoille. Lapset ovat jatkuvasti äänessä, usein huutamassa toistensa päälle, mikä rasittaa silloin tällöin. Ensimmäisellä katselukerralla olin erityisen ärsyyntynyt tästä, mutta nyt kenties eri mielentilassa pidin nelikkoa riemastuttavana. Astin, Feldman, Quan ja Cohen tuntuvat todellisilta kaveruksilta ja sellaisilla on etenkin lapsena tapana puhua kaiken aikaa toistensa päälle. Kaverusten välinen dialogi tuntuukin usein loistavalta improvisaatiolta, eikä käsikirjoitetulta tekstiltä.

Seikkailuun päätyvät vahingossa myös Mikeyn isoveli Brand, jota näyttelee elokuvadebyyttinsä tekevä Josh Brolin, jonka näyttelijäura lähti kunnolla käyntiin vasta 2000-luvulla muun muassa Oscar-palkitun Menetetyn maan (No Country for Old Men - 2007) ja Marvelin Avengers-elokuvien Thanos-pahisroolin myötä, sekä Brandin ihastuksenkohde Andy (Kerri Green) ja tämän kaveri Stef (Martha Plimpton). Brolin on hupaisa isoveljenä, joka esittää kovaa äijää, mutta joka joutuu kerta toisensa perään nöyrtymään hieman. Green ja Plimpton ovat myös hyvät valinnat osiinsa.

     Aarrejahdissa on lisäksi pahamaineinen Fratellin rikollisperhe, johon kuuluvat vain pari vuotta Arkajalkojen ilmestymisen jälkeen menehtyneen Anne Ramseyn näyttelemä perheen häijy äiti ja tämän pojat, myöhemmin muun muassa James Bond -leffasta 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989) tutun Robert Davin näyttelemä Jake, myöhemmin muun muassa The Matrixista (1999) tutun Joe Pantolianon näyttelemä Francis, sekä myöskin muutamaa vuotta leffan ilmestymisen jälkeen menehtyneen, amerikkalaista jalkapalloa pelanneen John Matuszakin esittämä epämuodostunut Sloth, joka taatusti tunkeutui yhden jos toisenkin lapsen painajaisiin. Fratellit ovat mainiot pahikset, jotka vaikeuttavat Arkajalkojen seikkailua entisestään. Roistot ovat tarpeeksi toheloita istuakseen koko perheen elokuvaan, mutta samalla myös tarpeeksi uhkaavia, jotta elokuvasta löytyy myös ehtaa jännitettä, kun he saavuttavat lapsia.

En tiedä, katsoinko Arkajalkoja kymmenisen vuotta sitten vain väärässä mielentilassa, vai mistä oli kyse, mutta pidin elokuvasta nyt uusintakatselulla huomattavasti enemmän. Kyseessä on aivan mahtava koko perheen aarrejahtielokuva, josta löytyy ehtaa seikkailun riemua. Se tuntuu kuin Indiana Jonesilta lapsille, eikä ihme, että tästä muodostuikin kasarin penskoille yksi ehdottomista suosikeista. Ensin Arkajalkoja leikittiin koulun pihalla ja kun jotkut näistä lapsista aikuisina päätyivät itse Hollywoodiin, on Arkajalkoja lainattu muun muassa Stephen Kingin kauhukirjaan perustuvaan Se-elokuvaan (It - 2017), sekä näkyvimmin Netflixin jättisuosiota nauttivaan Stranger Things -sarjaan (2016-), johon saatiin jopa Sean Astin mukaan kakkoskaudella. Voiko tästä edes moittia? Lapsena Arkajalkoja katsoessa halusi itse olla yksi tästä nelikosta, aikuisena taas haikailee paluuta omaan lapsuuteen, jolloin kavereiden kanssa seikkailut olivat parasta mitä tiesi.

Elokuva nappaa heti mukaansa, esitellessään ensin Fratellin perheen ja siirtyessään sitten itse Arkajalkoihin. Kun päänelikko on tehty tutuksi ja katsojalle on saatu selväksi, miksi äkillinen rahantarve on pakkojuttu, seikkailu pääsee käyntiin. Indiana Jones -elokuvien tapaan myös tämä seikkailu pitää sisällään vauhtia ja vaaratilanteita, säkenöiviä aarteita ja hurjia ansoja. Elokuva pitää niin tehokkaasti otteessaan ja viihdyttää niin mainiosti, että vajaan parin tunnin kesto on vauhdilla ohi. Seasta löytyy omat vikansa ja kuten jo kävi ilmi, lasten jatkuva metelöinti voi herkästi käydä hermoille. Vaikka elokuvan parissa saa nauraa makeasti ja itseäni hauskuutti erityisesti alun kohtaus, jossa Mouthin käännökset espanjaa puhuvalle taloudenhoitajalle (Lupe Ontiveros) koskevat aiheita, joita nykypäivän lastenleffoihin ei ikinä uskallettaisi laittaa, lihavaan Chunkiin kohdistuva jatkuva pilkka on pikemminkin vaivaannuttavaa.

Tuottajana toimivan Steven Spielbergin tarinaidean pohjalta Chris Columbus on kirjoittanut pääasiassa mahtavan käsikirjoituksen. Columbusinkin ura lähti käyntiin vasta hieman myöhemmin ja nykyään mies tunnetaan pääasiassa kahden ensimmäisen Yksin kotona -elokuvan (Home Alone - 1990-1992) ja kahden ensimmäisen Harry Potter -elokuvan (2001-2002) ohjaajana. Columbusin tekstin pohjalta Richard Donner rakentaa riemastuttavaa seikkailun tunnetta, josta löytyy niin lapsenmielisyyttä kuin hieman karmiviakin vivahteita. Donner olisi kuitenkin voinut jättää pois loppuhuipennuksen kiusallisen viittauksen kenties tunnetuimpaan elokuvaansa, Teräsmieheen (Superman - 1978). Arkajalat on teknisiltä ansioiltaan myös onnistunut ja kestänyt pääasiassa hyvin aikaa. Kuvaus on sujuvaa, samoin leikkaus. Puvustus on oivallista, samoin maskeeraukset ja lavasteet ovat suorastaan upeat. Tekijätiimi oli niin ylpeä valtavasta merirosvolaiva-lavasteestaan, että he halusivat piilotella sitä lapsinäyttelijöiltä ja saada elokuvaan taltioitua heidän aidon ensireaktionsa. Hyvä idea meni mönkään, kun paljastuksen tapahtuessa äimistynyt Josh Brolin huusi spontaanisti "fuck" ja pilasi otoksen. Erikoistehosteet ovat pääasiassa hienot, joskin mukana on pari varsin selvää kuvaa, joissa näyttelijät on jälkikäteen liitetty taustaa vasten. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Dave Grusinin säveltämät reippaat musiikit vain vahvistavat ilahduttavaa seikkailun tuntua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Goonies, 1985, Warner Bros., Amblin Entertainment

Arvostelu: Bad Boys: Ride or Die (2024)

BAD BOYS: RIDE OR DIE

Ohjaus: Adil El Arbi ja Bilall Fallah

Pääosissa: Will Smith, Martin Lawrence, Jacob Scipio, Vanessa Hudgens, Alexander Ludvig, Paola Núñez, Eric Dane, Ioan Gruffudd, Melanie Liburd, Tasha Smith, Tiffany Haddish, Dennis Greene, Rhea Seehorn, Quinn Hemphill, DJ Khaled ja Joe Pantoliano

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Will Smithin ja Martin Lawrencen tähdittämä toimintakomedia Pahat pojat (Bad Boys - 1995) oli taloudellinen menestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Bad Boys II (2003) menestyi myös hyvin, mutta kesti silti lähes kaksi vuosikymmentä, kunnes kolmas osa Bad Boys for Life (2020) sai ensi-iltansa. Kolmososa oli elokuvasarjan menestynein, joten neljännen elokuvan teko käynnistyi heti. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023, mutta ne jouduttiin keskeyttämään kesällä hetkellisesti Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon ajaksi. Lakon päätyttyä elokuva tehtiin loppuun ja nyt Bad Boys: Ride or Die on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Pahat pojat -elokuvasta, mutta jatko-osat olivat mielestäni aika keskinkertaisia. Kävin siitä huolimatta katsomassa Bad Boys: Ride or Dien heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Miamin etsivien Mike Lowreyn ja Marcus Burnettin täytyy yrittää pelastaa entisen kapteeninsa maine, kun hänet lavastetaan tehneeksi yhteistyötä huumekartellien kanssa.

Will Smith ja Martin Lawrence palaavat rooleihinsa etsivinä Mike Lowreynä ja Marcus Burnettina, jotka päätyvät jälleen kerran keskelle varsinaista soppaa. Tällä kertaa heidän täytyy puhdistaa edellisleffassa kuolleen kapteeninsa Conrad Howardin (Joe Pantoliano) maine, kun tämä lavastetaan huumekartellien yhteistyötekijäksi. Pian etsivät joutuvat huomaamaan olevansa itsekin epäiltyjen listalla, jolloin heidän perässään ovat niin rosvot kuin poliisitkin. Smithin ja Lawrencen kemiat osuvat edelleen hyvin yhteen, mutta ajoittain kaksikon koheltaminen on jopa uuvuttavaa. Erityisesti Lawrence yrittää aivan liikaa ja monet hänen vitseistään ovat pahimman luokan kiusallisuutta. Parin vuoden takaisessa Oscar-gaalassa läpsyllään kohahduttanut Smith on ihan kelpo vireessä, mutta yleensä hauska näyttelijä jää lähinnä patsastelemaan totisena.

     Elokuvassa nähdään myös vanhoina tuttuina Paola Núñez kapteeni Rita Secadana, Vanessa Hudgens ja Alexander Ludvig poliiseina Kellynä ja Dornina, Dennis Greene hömelönä Reggienä, sekä Jacob Scipio Miken vangittuna äpäräpoika Armandona. Tasha Smith korvaa Theresa Randlen Marcusin vaimona Theresana, kun taas muina uusina naamoina nähdään muun muassa Melanie Liburd Miken uutena mielitiettynä Christinenä, Eric Dane huumekartellin tehosotilaana McGrathina, Ioan Gruffudd pormestariehdokas Lockwoodina, sekä Better Call Saul -sarjasta (2015-2022) tuttu Rhea Seehorn edesmenneen Howardin tyttärenä, liittovaltion seriffi Judy Howardina. Sivunäyttelijät vähintään ajavat asiansa. Kaikista yllättävimpänä Bad Boys II:ssa esitelty Greene saa leffan huippuhetken, joka mullistaa niin katsojan kuin muiden hahmojenkin käsityksen Reggiestä.

Bad Boys: Ride or Die on aika lailla juuri sitä, mitä siltä odotinkin. Keskinkertainen toimintakomedia, joka viihdyttää hetkittäin, mutta joka todennäköisesti unohtuu mielestä nopeasti. Ainakin kolmosleffan tapahtumat olivat päässeet unohtumaan itseltäni lähes täysin. Uutuusleffa muistuttaa usein tikanheittoa sokkona. Muutama juttu osuu maalitauluun, pari käy lähellä keskipistettä ja loput lentävätkin sitten enemmän tai vähemmän reilusti huti. Parhaimmillaan elokuva saa nauramaan ääneen, huonoimmillaan meno on vaivaannuttavaa ja näytöksessä vallinnut hiljaisuus joidenkin vitsien jälkeen tuntui huutavalta. Mitään ideaa ei selvästi ole pidetty liian huonona, kliseisenä, irrallisena tai tyylirikkona, vaan kaikki on heivattu mukaan. Vaikka leffalla on mittaa hieman alle kaksi tuntia, tuntuu se kestoaan pidemmältä ja siinä on varmaan vartti leikattavissa pois.

Elokuvalla kestää turhan pitkään lähteä käyntiin, mutta toisella puoliskollaan se onnistui hetkittäin voittamaan minua puolelleen. Tarina on tarpeeksi toimiva, joskin turhan täyteen ahdettu ja äärimmäisen ennalta-arvattava. Jännitystä ei seasta juuri löydy, sen varmistaa viimeistään Marcusin myötähäpeällinen käytös. Lopputaistelu onneksi pelastaa paljon, pääasiassa teknisellä toteutuksellaan. Kameraa asetellaan kekseliäästi eri paikkoihin, jopa aseisiin, mikä luo kohtauksiin hetkittäisesti videopelimäistä näköä. Lennokkikameraa hyödynnetään myös yllättävän komeasti. Kun usein toimintaleffoissa parhaat paukut on käytetty jo ennen finaalia, oli mukavaa vaihtelua, että nyt ne oli jätetty viimeiseksi.

Bad Boys: Ride or Dien ohjauksesta vastaa sama Adil & Bilall -duo, joka ohjasi myös Bad Boys for Lifen. Paikoitellen kaksikko näyttää, että heillä on silmää tyylikkääseen toimintaan ja kykyä luoda viihdyttävää menoa, mutta yhtä lailla he ampuvat välillä liikaa yli tai menevät siitä, mistä aita on matalin. Ailahtelevaisuudesta huolimatta minun täytyy sanoa, että minua harmittaa duon puolesta, kun heidän tekemänsä Batgirl-elokuva pyyhittiin maan päältä, vaikka se oli jo viittä vaille valmis julkaisuun. Chris Bremnerin ja Will Beallin käsikirjoitus on täysin yhdentekevä, täynnä kökköä dialogia ja kliseisiä ratkaisuja. Kekseliään kameratyöskentelyn lisäksi käytännön tehosteet ovat oivaa jälkeä, lavasteet hienot ja äänimaailma hyvin luotu. Elokuvassa toki kuullaan sarjan mainio tunnusmelodia, kuten myös parikin versiota Inner Circlen tarttuvasta Bad Boys -kappaleesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bad Boys: Ride or Die, 2024, Columbia Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Westbrook Studios

Arvostelu: Takaa-ajajat (U.S. Marshals - 1998)

TAKAA-AJAJAT

U.S. MARSHALS

Ohjaus: Stuart Baird

Pääosissa: Tommy Lee Jones, Wesley Snipes, Robert Downey Jr., Joe Pantoliano, Kate Nelligan, Tom Wood, Irène Jacob, Daniel Roebuck, LaTanya Richardson ja Michael Paul Chen

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Takaa-ajettu -televisiosarjaan (The Fugitive - 1963-1967) perustuva Harrison Fordin tähdittämä elokuva Takaa-ajettu (The Fugitive - 1993) oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joka sai jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Jatko-osaa ryhdyttiin siis heti työstämään. Ford ei kuitenkaan innostunut palaamaan rooliinsa, joten pääosaan nostettiin Takaa-ajetussa sivuroolissa nähty Tommy Lee Jones. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1997 ja lopulta U.S. Marshals, eli suomalaisittain Takaa-ajajat sai ensi-iltansa maaliskuussa 1998. Elokuva menestyi hyvin, muttei ollut läheskään yhtä iso hitti kuin edeltäjänsä. Leffa ei myöskään saanut kovinkaan positiivista vastaanottoa kriitikoilta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Takaa-ajettua ja Takaa-ajajia, kunnes huomasin ensimmäisen osan täyttävän tänä kesänä 30 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen, minkä lisäksi päätin myös vilkaista, onko tämä jatko- tai lisäosa mistään kotoisin?

Liittovaltion sheriffi Samuel Gerard ryhtyy jahtaamaan murhaaja Mark Robertsia, joka onnistui pakenemaan, kun vankeja kuljettava lentokone syöksyi maahan.

Harrison Fordin kieltäydyttyä palaamaan takaa-ajetun Richard Kimblen rooliin, Tommy Lee Jonesin näyttelemä, takaa-ajajana toiminut liittovaltion sheriffi Samuel Gerard päätettiin nostaa jatko-osan keulakuvaksi. Karismaattinen Jones ottaa valokeilan taidokkaasti haltuunsa ja on kiinnostavaa ryhtyä katsomaan jatko-osaa tällä kertaa Gerardin vinkkelistä. Hahmo heittää nasevia sutkautuksia jahdin aikana ja Jonesin asenne on kertakaikkisen veikeä läpi leffan.

     Tällä kertaa takaa-ajetuksi joutuu Wesley Snipesin näyttelemä Mark Roberts, tavan tallaajalta vaikuttava mies, jota syytetään murhista. Kun Markia kuljettava vankilentokone rymähtää maahan, hän pääsee karkuun ja saa Gerardin peräänsä. Mutta onko tällä kertaa kyse viattomasta, lavastetusta henkilöstä Richardin tapaan, vai onko Mark oikeasti vaarallinen rikollinen? Snipes istuu osaansa mainiosti ja on kiinnostavaa, että lähestymistapa hänen hahmoonsa on erilainen kuin Richardin kohdalla ykkösosassa. Totuus paljastuu hiljalleen ja Mark muuttuu samalla mielenkiintoisemmaksi tyypiksi.

     Elokuvassa nähdään myös Takaa-ajetusta tutut Joe Pantoliano Gerardin oikeana kätenä, sheriffi Renfrona ja Daniel Roebuck ja Tom Wood kahtena muuna poliisina, Biggsinä ja Newmanina, sekä uudet tuttavuudet, Robert Downey Jr. jahtiin osallistuvana erikoisagentti John Roycena ja Irène Jacob Markin tyttöystävänä Mariena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vähintään kelvollisesti osistaan. Leffaa jälkikäteen kovasti kritisoinut Downey Jr. on hyvässä vedossa erikoisagenttina, jolla menee saman tien sukset ristiin Gerardin kanssa.

Kuten kenties odottaa saattoikin, Takaa-ajajat ei ole yhtä mahtava elokuva kuin Takaa-ajettu, mutta se on silti oikein kelpo trilleri. Leffa ei koukuta ja jännitä edeltäjänsä tapaan, mutta toimii silti varsin passelisti. Siitä löytyy paljon samaa, mutta myös oivallisen erilaisia juttuja ja lähestymistapoja, jotka saavat sen seisomaan omilla jaloillaan. Elokuva nappaa ihan toimivasti mukaansa heti alkupään vakuuttavassa lentokonekohtauksessa ja vaikka homma kiinnostaa senkin jälkeen, leffa tuntuu ampuneen parhaat paukkunsa heti ensimmäisen puolen tunnin sisällä. Siinä, missä edellisosassa vallitsi todella tiivis jännite siitä, että pääseekö Richard livahtamaan liittovaltion poliisien kynsistä ja puhdistamaan oman nimensä, tässä on lähinnä vain kiinnostavaa seurata, kuinka jahti etenee toisesta vinkkelistä ja mistä Markin tapauksessa onkaan todellisuudessa kyse?

Muutamia erityisen hyviä ja jännittäviä hetkiä mahtuu sekaan, kun takaa-ajo äityy vauhdikkaammaksi ja intensiivisemmäksi. Etenkin hautausmaakohtaus toimii pätevästi. Mihinkään korkeuksiin ei kuitenkaan tällä kertaa ylletä, eikä niitä tunnuta edes tavoittelevan. Katsoja pistetään pitkäksi aikaa pohdiskelemaan, että kenenköhän puolella tässä pitäisi nyt olla ja ketä kuuluisi kannustaa? Lopuksi asiat nivoutuvat tarpeeksi tyydyttävästi, vaikkakin viimeisen käänteen voi helposti arvata etukäteen. Huipennus ei ole ihan niin nokkela kuin tekijät selvästi kuvittelevat, eikä se tunnu myöskään täysin loppuun asti hiotulta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Stuart Baird, joka oli aiemmin toiminut lähinnä leikkaajana leffoissa, kuten Ennustuksessa (The Omen - 1976), Teräsmiehessä (Superman - 1978) ja Tappavassa aseessa (Lethal Weapon - 1987). Baird hyppää ohjaajan penkille tarpeeksi sulavasti ja onnistuu parissa kohtaa, kuten lentokoneen syöksyssä yllättävänkin hyvin. Hän ei kuitenkaan saa pidettyä jännitettä yllä läpi elokuvan edeltäjänsä Andrew Davisin tapaan. Käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa John Pogue, joka kääntää näkökulman hyvin eri suuntaan, mutta takeltelee hieman kertomuksensa saattelemisessa päätökseen. Takaa-ajajat on oivallisesti kuvattu ja ihan hyvin leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, samoin lentokonekohtauksen erikoistehosteet. Äänimaailma on toimivasti rakennettu Jerry Goldsmithin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Takaa-ajajat on kelpo jatko-/lisäosa mahtavalle trillerille. Tommy Lee Jones hyppää pätevästi sivuroolista pääosaan ja on kiinnostavaa seurata, kun hänen Gerard-hahmonsa ryhtyy uuteen jahtiin. Näkökulman muuttaminen toimii, muttei johda läheskään yhtä vangitsevaan ja tiivistunnelmaiseen menoon kuin viimeksi. Wesley Snipes on mainio valinta tämänkertaiseksi takaa-ajetuksi ja Robert Downey Jr. suoriutuu hyvin Gerardin apuna toimivana erikoisagenttina. Seasta löytyy joitain todella hyviä hetkiä, kuten Markin pakoon johtava lentokoneonnettomuus, mutta myös joitain latteampia kohtia, eikä esimerkiksi finaali ole toivotun säväyttävä. Takaa-ajajat ei pääse lähellekään Takaa-ajetun mahtavuutta, mutta se on silti oikein kelvollinen jännärileffa, jota voi suositella katsottavaksi ensimmäisen filmin perään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

U.S. Marshals, 1998, Warner Bros., Kopelson Entertainment, Polyphony Digital

Arvostelu: Takaa-ajettu (The Fugitive - 1993)

TAKAA-AJETTU

THE FUGITIVE

Ohjaus: Andrew Davis

Pääosissa: Harrison Ford, Tommy Lee Jones, Joe Pantoliano, Jeroen Krabbé, Andreas Katsulas, Daniel Roebuck, Tom Wood, L. Scott Caldwell, Johnny Lee Davenport, Julianne Moore, Nick Searcy ja Sela Ward

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

The Fugitive, eli suomalaisittain Takaa-ajettu perustuu David Janssenin tähdittämään samannimiseen televisiosarjaan, jota esitettiin vuodesta 1963 vuoteen 1967. Hollywoodissa ryhdyttiin 1980-luvulla työstämään elokuvasovituksia suosittujen televisiosarjojen pohjalta ja Warner Bros. otti tähtäimeensä Takaa-ajetun. Käsikirjoitusta työstettiin useiden kirjoittajien toimesta, kunnes Jeb Stuartin ja David Twohyn teksti sai studiopomot tyytyväisiksi. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1993 ja lopulta Takaa-ajettu sai maailmanensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, 29. heinäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä, joka voitti myös kriitikot puolelleen ja sai muun muassa seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, kuvaus, leikkaus, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja miespääosa), joista se voitti myös parhaan miessivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Takaa-ajettua, mutta olen tiennyt sen olemassaolosta jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin etsiä leffan käsiini ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kirurgi Richard Kimbleä syytetään virheellisesti vaimonsa murhasta ja hänet tuomitaan kuolemanrangaistukseen. Richard pääsee kuitenkin pakoon ja päättää todistaa syyttömyytensä etsimällä käsiinsä todellisen murhaajan. Hän joutuu takaa-ajetuksi, kun liittovaltion sheriffi Sam Gerard lähtee hänen peräänsä.

Päärooliin kirurgi Richard Kimbleksi oli ehdolla muun muassa Alec Baldwin, Nick Nolte, Kevin Costner ja Michael Douglas, ennen kuin Tähtien sota -scifielokuvista (Star Wars - 1977-) ja Indiana Jones -seikkailuista (1981-2023) tuttu Harrison Ford sai roolin. Ford istuu osaansa täydellisesti, tulkiten väkevän karismaattisesti hahmonsa vimmaa löytää oikea syyllinen ja kostaa tälle rakkaan vaimonsa Helenin (Sela Ward) murha. Kuten Ford oli jo vuosia aiemmin osoittanut, hän on uskottava toimintakohtauksissa, mutta sen lisäksi hän näyttää myös kykynsä draamapuolella surevana leskenä.

     Richard Kimblen kostoretkeä vaikeuttaa hänen peräänsä lähtevät poliisit ja erityisesti sinnikäs liittovaltion sheriffi Sam Gerard, jona nähdään Tommy Lee Jones. Hauskasti tarinan mukaan Jones totesi vastanäyttelijöilleen, että tällä leffalla ei kyllä palkintoja voiteta ja juuri hän meni nappaamaan parhaan miessivuosan pystit niin Oscar- kuin Golden Globe -gaalassa. Jones on erinomainen vastapari Fordille ja tuo hyvää ja tyylilleen tuttua sarkastista särmää sheriffihahmoonsa. Gerardille on kirjoitettu myös oiva kehityskaari läpi leffan, hahmon alkaessa vähitellen pohtia, olisiko Richardin syyttömyysväitteissä sittenkin jotain perää. Lisäksi elokuvassa ovat mukana muun muassa Joe Pantoliano Gerardin oikeana kätenä toimivana sheriffi Renfrona, sekä Julianne Moore yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan.

Kuten olin jo pitkään olettanutkin, Takaa-ajettu osoittautui mahtavaksi ja tiivistunnelmaiseksi jännitysnäytelmäksi, joka pitää napakasti otteessaan läpi parin tunnin kestonsa. Elokuva hyppää heti itse asiaan. Helen Kimble on murhattu ja aviomies Richard viedään kuulusteltavaksi. Ei aikaakaan, kun Richard saa keploteltua itsensä vapauteen ja siitä käynnistyykin mukaansatempaava takaa-ajo. Jännitettä rakennetaan tehokkaasti. On jännittävää seurata, kun Richard yrittää etsiä tietoa vaimonsa todellisesta murhaajasta, etenkin kun tämä tutkimus alkaa pikkuhiljaa viemään kohti loppuhuipennusta. Tiukkaa lisäjännitystä tuo totta kai kintereillä juoksevat liittovaltion sheriffit, liipaisinherkkien sormiensa kanssa. Richard oli jo tuomittu kuolemanrangaistukseen ja nyt hän on vieläpä karkuri, joten Gerardia ja hänen kumppaneita ei Richardin kohdatessaan kiinnosta alkaa kuunnella miehen yritystä selittää viattomuuttaan.

Elokuva nostattaa tasaisin väliajoin kierroksiaan, kun Richardin kiinnijäämisen riski käy vähän väliä lähellä. On mielenkiintoista katsoa, kuinka ansioitunut kirurgi yrittää pysyä tilanteessa niskan päällä huomattavasti tällaisiin tapahtumiin kokeneempien sheriffien edessä. Hienon lisäyksen tuovat hetket, joissa Richardin ammatti nousee esille. Hän on toistuvasti riskeeraamassa oman selviytymisensä, jos joku muu tarvitsee apua. Tämä tuo paljon lisää päähenkilöön ja erottaa Richardin elokuvahistorian lukuisista muista kostoretkellä olevista miehistä, jotka haluavat etsiä käsiinsä vaimonsa murhaajan. Katsoja on tietysti alusta loppuun Richardin puolella, haluten myös vimmaisena oikean syyllisen löytyvän ja saavan potut pottuina.

Takaa-ajetun ohjauksesta vastaa Andrew Davis ja kyseessä onkin Davisin tunnetuin ja kehutuin teos. Davis pitää jännittävää pakettia ihailtavasti kasassa, nostatellen tunnelmaa tehokkaasti pitkin leffaa. Erittäin mainio on myös Jeb Stuartin ja David Twohyn työstämä käsikirjoitus. Elokuva on lisäksi taidokkaasti kuvattu, kuten myös sulavasti leikattu yhteen, kertoen onnistuneesti niin Richardin kuin Gerardin puolia takaa-ajosta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja erikoistehosteista etenkin aidosti toteutettu ja yhdellä otoksella purkkiin saatu junaonnettomuus on komea näky. Äänimaailma tykittelee hyvin menemään James Newton Howardin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Takaa-ajettu on mahtava trilleri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Katsoja hyppää saman tien Richard Kimblen mukaan karkuretkelle ja selvittämään, kuka todellisuudessa on hänen vaimonsa murhan takana? Elokuva kasvattelee jännitystään tehokkaasti ja tarjoaa useita erittäin tiivistunnelmaisia läheltä-piti -hetkiä, joiden aikana katsojan syke nousee. Kaikki johtaa tehokkaaseen finaaliin, joka vie kertomuksen onnistuneesti päätökseensä. Harrison Ford on nappivalinta Richard Kimbleksi ja erityisen kiinnostavaa hänen hahmossaan on hänen tapansa auttaa muita silloinkin, kun se voi riskeerata hänen oman henkensä. Tommy Lee Jones toimii täydellisenä vastaparina Richardia jahtaavan liittovaltion sheriffi Gerardin osassa. Andrew Davisin ohjaus on tiukkaa, Jeb Stuartin ja David Twohyn käsikirjoitus on mainio ja teknisiltäkin ansioiltaan filmi toimii. Suosittelenkin Takaa-ajettua kaikille tiivistunnelmaisten jännäreiden ystäville. Seuraavaksi täytyy varmaan ottaa käsittelyyn jonkin sortin jatko- ja lisäosana toimiva Takaa-ajajat (U.S. Marshals - 1998). Saa nähdä, onnistuuko se ollenkaan toistamaan Takaa-ajetun vahvuuksia...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fugitive, 1993, Warner Bros., Kopelson Entertainment

Arvostelu: Memento (2000)

MEMENTO

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Guy Pearce, Joe Pantoliano, Carrie-Anne Moss, Mark Boone Junior, Stephen Tobolowsky, Harriet Sansom Harris, Callum Keith Rennie, Larry Holden ja Jorja Fox
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

Yhteenveto: Memento on mestarillinen trilleri. Sen takaperin kulkeva tarina on todella koukuttavasti kerrottu ja suorastaan nerokas idea ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolanilta. Vaikka kerronta onkin vaikeaa ja se vaatii paljon katsojaltaan, on seuraaminen lopulta erittäin helppoa, sillä filmi vie niin täysillä mukanaan. Kerrontatyyli on myös upea tapa viedä katsoja päähenkilön mielen sisälle. Guy Pearce on erinomainen pääroolissa ja hyvää työtä tekevät myös Joe Pantoliano ja Carrie-Anne Moss. Jännite pidetään taidokkaasti yllä läpi leffan ja kun totuudet paljastuvat, mullistuu filmi entisestään. Nolanin tapa paljastaa elokuvan saloja on fantastista, sillä ne paljastuvat katsojalle vasta elokuvan lopussa, vaikka tapahtumajärjestykseltään ne kuuluvat ensimmäisten kohtausten joukkoon aikajanalla. Katsoja tietää, mihin tapahtumat johtavat, mutta on äärimmäisen kiehtovaa nähdä, mitä kautta lopputulokseen päädyttiin. Memento on kaikin puolin hieno teos, josta löytyy bongailtavaa vielä useallekin katselukerralle. Sen nurinkurinen kerronta ihastuttaa kerta toisensa perään ja kyseessä onkin niitä filmejä, joita voi lämpimästi suositella kaikille aikuiskatsojille.

Vaikka suorastaan rakastankin lähes kaikkia Nolanin mammuttimaisia filmejä, mitkä hän on tehnyt Mementon jälkeen, kuten Yön ritari -trilogiaa ja Interstellaria (2014), joka kerta kun katson tämän leffan, toivon, että hän palaisi jossain kohtaa tekemään jotain näin pienimuotoista. On kuitenkin äärimmäisen upeaa, että Nolan on saanut pidettyä älykkään ja kekseliään tyylinsä yllä, vaikka siirtyikin tekemään ison luokan Hollywood-filmejä. Nolanin luoma tunnelma on erittäin vangitseva läpi leffan ja hänen työstämänsä käsikirjoitus veljensä tarinan pohjalta on puhdasta neroutta. Olisi äärimmäisen kiehtovaa tietää, kuinka Nolan oikeasti rakensi kertomuksen tällaiseen muotoon. Elokuvan täydellinen leikkaus vain korostaa filmin nerokkuutta. Lisäksi Memento on taidokkaasti kuvattu ja valaistu, sekä tyylikkäästi lavastettu. Ääniefektit ovat oivalliset ja David Julyanin säveltämiä musiikkeja hyödynnetään tehokkaan hienovaraisesti.

Olen lukenut kommentteja, joissa on sanottu, että Mementon nurinkurinen kerrontatapa on pelkkä halpa kikka, mitä ilman kukaan ei puhuisi leffasta. Tavallaan on totta, että elokuvan tapa kertoa tarinansa on luultavasti isoin syy, miksi siitä puhutaan yhä tänäkin päivänä, mutta nämä kommentoijat eivät ole tainneet ymmärtää, ettei se ole pelkkä kikka. Kuten jo totesin, vaikka tarina kulkee takaperin, siinä avataan asioita niin kuin se kulkisi normaalilla tavalla. Jos elokuvan leikkaa uudestaan ja sen palaset asettelee ns. "oikeaan järjestykseen", siitä katoaa paljon. Eikä kerrontatapa ole vain kikka, se on mitä kekseliäin keino viedä katsoja päähenkilön mielen sisälle. Kuinka moni muu leffa on leikattu niin, että se noudattaa päähenkilön tapaa ajatella? Aina kun uusi kohtaus alkaa, Leonard on unohtanut, mitä on tapahtunut aiemmin. Joka kohtauksen alussa hänen täytyy selvittää missä hän on, miksi hän on siellä, kenen kanssa hän mahdollisesti on ja mitä tapahtuu? Kun katsojakaan ei tiedä, mitä on tapahtunut ennen sitä, katsoja on yhtä lailla kiinnostunut selvittämään nämä samat asiat. Onkin yllättävän koukuttavaa, että vaikka katsoja tietää, mihin tapahtumat tulevat johtamaan, ei hän vielä tiedä, mitä kautta niihin on päädytty. Memento on kuin palapeli, minkä palaset yhdistyvät kummallisesti ja kestää loppuun asti, että pääsee vihdoin näkemään kuvan, minkä palat muodostavat.

Memento on todella omalaatuinen ja erilainen elokuva. Se nimittäin kertoo tarinansa takaperin. Elokuva alkaa siis tarinan lopusta ja lähtee kulkemaan toiseen suuntaan. Jokainen uusi kohtaus tapahtuu siis oikeasti ennen aiemmin nähtyä kohtausta, paitsi mustavalkoiset kohtaukset Leonardista puhumassa puhelimeen motellihuoneessaan - ne sijoittuvat... jonnekin. Joillekin katsojista tämä tapa kertoa tarinaa voi olla todella haastavaa - joillekin se on jopa liiankin haastavaa, ottaen huomioon, että leffasta on myöhemmin muiden toimesta leikattu versio, missä kohtaukset kulkevat eteenpäin kronologisessa järjestyksessä. Samalla leffasta katoaa koko pointti. Jotkut saattavat ihmetellä, mitä järkeä on katsoa kostotarinaa, mikä alkaa sillä, kun päähenkilö tappaa vaimonsa murhaajan? Mutta onkin hyvin nopeasti selvää, ettei tässä ole koko totuus. Vaikka tarina kerrotaan väärinpäin, kerrotaan se silti "oikeinpäin", jolloin mullistavat käänteet, suuret paljastukset ja mullistava loppuhuipennus ovat leffan viimeisillä minuuteilla, vaikka kronologisesti niistä hetkistä koko tapahtumaketju saa alkunsa. Tämä on hämmentävää, tiedän. Mutta kun tämän vihdoin hoksaa, katsojan suu loksahtaa auki ja ilme kirkastuu. Memento on nerokas elokuva!

Elokuvassa nähdään myös mm. The Matrixista (1999) tutut Carrie-Anne Moss ja Joe Pantoliano Nataliena ja Teddynä, jotka ovat mukana Leonardin tutkimuksissa. Moss ja Pantolianokin ovat vakuuttavia rooleissaan ja heidänkin hahmonsa muuttuvat yhä vain kiinnostavammiksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee.
     Lähimuistinsa menettäneenä Leonard Shelbynä nähdään Guy Pearce, joka saa hämmentyneellä ja pohdiskelevalla olemuksellaan myytyä katsojalle ajatuksen siitä, ettei hän oikeasti muista, mitä juuri tapahtui. Katsojan sympatiat ovat nopeasti Leonardin puolella ja on todella mielenkiintoista ryhtyä selvittämään, kuka on hänen vaimonsa murhan takana. Leonardin muistiongelma tuo oman, erittäin kiehtovan lisänsä tähän tutkimukseen, sillä Leonard voi helposti unohtaa juuri löytäneensä johtolangat. Leonardilla on kuitenkin kiinnostavia tapoja pitää asiat muistissa, kirjoittamalla niistä lapuille, ottamalla kuvia tärkeistä asioista ja tatuoimalla itseensä kaikista tärkeimmän. Pearce tulkitsee hienosti tätä rikkinäistä ja kärsivää miestä, joka tietää, että hänen elämänsä on lopullisesti hajalla, mutta joka voi kuitenkin kostaa sille, joka aiheutti kaiken.

Vakuutustarkastaja Leonard Shelby kärsii lähimuistin menetyksestä. Hän unohtaa kaiken aikaa, mitä oli juuri tekemässä, missä hän oikein on ja keitä ihmiset hänen ympärillään ovat. Leonard muistaa vain, että hänen vaimonsa on raiskattu ja murhattu, ja nyt vain kostaminen antaa hänen elämälleen merkityksen.

Memento on Christopher Nolanin ohjaama elokuva, mikä pohjautuu hänen veljensä Jonathan Nolanin tarinaan. Kesällä 1996 Nolanin veljekset olivat automatkalla Yhdysvalloissa, kun Jonathan kertoi tarinasta Christopherille, joka innostui siitä välittömästi. Christopher alkoi vaatia, että Jonathan kirjoittaisi tarinasta käsikirjoituksen ja kun hän vihdoin sai sen, Christopher alkoi pohtia, kuinka sitä voisi väännellä ja käännellä. Veljekset työskentelivät yhdessä kertomuksen kanssa ja Christopherin tyttöystävä, tuottaja Emma Thomas sai Newmarket Films -yhtiön johtajan kiinnostumaan siitä. Kuvaukset alkoivat syksyllä 1999 ja lopulta Memento sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 5. syyskuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon ylistystä niin katsojilta kuin kriitikoilta. Leffa oli ehdolla useista palkinnoista, kuten kahdesta Oscarista (paras alkuperäiskäsikirjoitus ja leikkaus, voittamatta kumpaakaan). Itse näin Mementon ensimmäistä kertaa melkein kymmenen vuotta sitten. Nolanista oli tullut suosikkiohjaajani elokuviensa kuten Batman Begins (2005), The Prestige (2006), Yön ritari (The Dark Knight - 2008) ja Inception (2010) ansiosta ja halusin tietty nähdä hänen muutkin teoksensa. Ensimmäisellä katselukerralla Mementon tarinan seuraaminen tuotti minulle suuria vaikeuksia, etenkin kun jouduin pitämään yli tunnin mittaisen tauon sen puolessa välissä. Olenkin katsonut filmin pariin otteeseen uudestaan ja joka kerralla olen pitänyt siitä enemmän. Kun huomasin, että Memento täyttää nyt 20 vuotta, tiesin heti, että minun täytyy katsoa ja arvostella se.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Memento, 2000, Newmarket Capital Group, Team Todd, I Remember Productions, Summit Entertainment

Arvostelu: Bad Boys for Life (2020)

BAD BOYS FOR LIFE

Ohjaus: Adil El Arbi ja Bilall Fallah
Pääosissa: Will Smith, Martin Lawrence, Jacob Scipio, Paola Núñez, Vanessa Hudgens, Alexander Ludwig, Charles Melton, Kate del Castillo, Joe Pantoliano, Nicky Jam, Theresa Randle, DJ Khaled ja Michael Bay
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Michael Bayn esikoiselokuva Pahat pojat (Bad Boys - 1995) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Bad Boys II (2003) oli vielä isompi menestys, vaikkei voittanutkaan kriitikoita puolelleen. Sen ilmestymisestä asti kolmatta osaa on suunniteltu. Vuonna 2009 Columbia Pictures palkkasi Peter Craigin kirjoittamaan kolmannen osan käsikirjoitusta, mutta vuonna 2014 ilmoitettiin, että hänet on vaihdettu David Guggenheimiin. Vuotta myöhemmin ohjaajaksi valittiin Joe Carnahan. Samoihin aikoihin ilmoitettiin myös, että elokuva ilmestyisi helmikuussa 2017. Kuitenkin leffan teon aloittamisen kanssa koituvien ongelmien vuoksi ensi-iltaa siirrettiin tammikuulle 2018, minkä jälkeen se siirrettiin marraskuulle 2018, kunnes yhtiö ilmoitti, ettei elokuva olisikaan tulossa. Helmikuussa 2018 kuitenkin paljastui, että filmi oli edelleen tekeillä ja sen kuvaukset alkoivat vihdoin tammikuussa 2019. Nyt Bad Boys for Life saa 17 vuoden odotuksen jälkeen ensi-iltansa ja itse en oikein tiennyt, mitä miettiä asiasta. Tavallaan pidin siitä, että sarja saa vihdoin kauan puhutun ja huhutun kolmannen osansa, mutta samalla en uskonut, että leffa olisi kovin kummoinen, Bad Boys II:n ollessa mielestäni laimea toimintarymistely. Meninkin katsomaan Bad Boys for Lifea lähinnä toivoen, että se onnistuisi viihdyttämään paremmin kuin sarjan toinen osa. Siinä se kyllä onnistui, mutta se, että onko kyseessä hyvä elokuva, onkin sitten toinen kysymys...

Poliisikaksikko Mike ja Marcus ovat erkaantumassa toisistaan, Marcuksen päättäessä jäädä eläkkeelle. Duon pitää kuitenkin toimia yhdessä vielä kerran, kun menneisyys palaa kummittelemaan huippuluokan tappajan muodossa.

Will Smith ja Martin Lawrence palaavat pahoiksi pojiksi, eli Mikeksi ja Marcukseksi. Elokuvan traileri näytti siltä, että Smith olisi edelleen energisesti menossa mukana, kun taas Lawrence on muuttunut hitaammaksi ja väsyneemmäksi. Itse leffassa meno on kuitenkin toinen. Lawrence on yllättäen elokuvan hauskin tapaus ja hän kääntääkin tietyn väsähtäneisyyden toimivasti edukseen. Smith sen sijaan kulkee läpi leffan perussuorittamisen vaihde päällä. Hän toimii edelleen Mikena, mutta tuntuu tekevän vain sen, mistä hänelle maksetaan, eikä yhtään enempää. Hahmoina Mike ja Marcus ovat samat kyttäveikkoset kuin aiemminkin ja on kyllä ilo päästä takaisin heidän seuraansa.

Muita hahmoja leffassa ovat mm. Miken ja Marcuksen pomo Howard (aina yhtä mahtava Joe Pantoliano), Marcuksen vaimo Theresa (Theresa Randle), uuden AMMO-erikoistiimin jäsenet Rita (Paola Núñez), Kelley (Vanessa Hudgens), Dorn (Alexander Ludwig) ja Rafe (Charles Melton), sekä tämänkertaiset pahikset, tappaja Armando (Jacob Scipio) ja hänen äitinsä Isabel (Kate del Castillo). Vanhojen hahmojen paluu on veikeä nähdä 17 vuoden jälkeen, mutta uudet hahmot eivät tee erityistä vaikutusta. AMMO-tiimi tuntuu paikoitellen olevan mukana mahdollista lisäosaleffaa varten, mutta hahmot eivät ole tarpeeksi kummoisia, jotta heitä jaksaisi seurata yksinään. Scipio on kyllä pätevä valinta tehokkaan pahiksen rooliin. Elokuvassa nähdään myös kaksi ensimmäistä Bad Boysia ohjannut Michael Bay pienessä cameoroolissa, sekä DJ Khaled (tai kuten hänet on nimetty alku- ja lopputeksteihin Khaled "DJ Khaled" Khalediksi) teurastajana.

Bad Boys for Life on juurikin sitä, mitä siltä voi odottaa, eikä yhtään mitään sen enempää. Aivot narikkaan -toimintaa, minkä tarkoitus on vain viihdyttää. Jollekin tämä voi olla vuoden paras elokuva ja toiselle vuoden surkein - ja vieläpä aika pitkälti samoista syistä. Jos pitää aiemmista Bad Boyseista, iskee tämä takuulla. Omasta mielestäni ensimmäinen elokuva on kelpo toimintakomedia, toinen elokuva taas laimea. Tämä putoaa listallani niiden kahden väliin. Bad Boys for Life on ihan kivaa viihdettä näin vuoden alkuun, mutta eipä tarvitse odottaa edes kesään asti, kun tämän näkemisen ja olemassaolon on jo unohtanut. Edellisten osien tavoin filmi on jälleen parhaimmillaan, kun se vain antaa Will Smithin ja Martin Lawrencen pitää hauskaa kahdestaan. Katsojalle nousee väkisinkin hymy huulille, kun seuraa heidän läpänheittoaan. Muutamassa kohtaa elokuva sai minut jopa nauramaan ääneen.

Lisäksi leffan toimintapuoli onnistuu viihdyttämään tarpeeksi passelisti. Etenkin noin puolessa välissä nähtävä takaa-ajo on hyvinkin mukaansatempaava ja veikeä. Pelkät ammuskelukohtaukset ovat hieman yksitoikkoisia, mutta sentään elokuva ei venytä toimintaansa niin äärimmäisyyksiin kuin pitkäveteinen Bad Boys II. Vaikka Bad Boys for Life ei ole sentään yhtä pitkä kuin kaksi ja puolituntinen toinen osa, on tässäkin typistämisen varaa, sillä etenkin elokuvan alkupää laahailee. Edellisten osien tavoin filmi heikkenee huomattavasti, kun se yrittää kertoa tarinaa kaiken vitsailun ja toiminnan ohessa. Elokuvan vakavoituessa se käy usein melodramaattisen puolella ja katsojana huomaa herkästi pyörittelevänsä silmiään. Draamapuolesta on vaikea välittää, jolloin elämää - ei, vaan universumia suuremmat ylidraamailut ovat lähinnä myötähäpeällisiä.

Elokuvan ohjauksesta ei vastaa tällä kertaa Michael Bay, vaan Adil El Arbi ja Bilall Fallah, joiden työpanosta ei kuitenkaan näe millään lailla, sillä Bad Boys for Life on niin Bay-leffa kuin vain voi olla. Bayn tyylin näkee väreistä, kameran asetteluista ja kuvauskikkailuista, huumorityylistä, sekä toiminnan näyttämisestä. On vaikea kuvitella, että Arbilla ja Fallahilla olisi ollut minkäänlaista sananvaltaa, vaan tuottajana toimiva Bay pyöri selvästi puikoissa läpi tuotannon. Kun hahmot astuvat autosta ulos, täytyy se tietty kuvata maantasosta, hidastetusti ja dramaattisesti. Kun taas pahis pääsee karkuun, täytyy sankarien pysähtyä hengästyneinä ja tuijottaa mahdollisimman hävinneen näköisinä kaukaisuuteen, kun kamera pyörii heidän ympärillään. Jos auringonlaskun saa vielä taustalle, niin Bay on tyytyväinen. Efektit ovat pääasiassa toimivat, mutta mukaan mahtuu myös turhankin selviä digiliekkejä. Äänitehosteet iskevät lujaa ja Lorne Balfen säveltämät musiikit toimivat hyvin. Parasta on, kuinka paljon Balfe hyödyntää ensimmäisen elokuvan tunnusmusiikkia. Ja onhan se Inner Circlen "Bad Boys" -korvamatokappale tietty mukana.

Yhteenveto: Bad Boys for Life on ihan kelpo toimintakomedia, mikä tarjoaa tarpeeksi viihdykettä niin taisteluita kuin huumoriakin kaipaaville. Elokuvalla kestää lähteä käyntiin ja sen alku tuntuu laahaavan, mutta onneksi jossain kohtaa se onnistuu imaisemaan mukaansa vauhdikkaalla takaa-ajolla. Kyseinen kohtaus on leffan parasta antia toimintapuolella ja se pitää tiukasti mukanaan, toisin kuin hieman yksitoikkoisiksi käyvät ammuskelut. Leffassa saa muutaman kerran jopa nauraa ääneen ja Martin Lawrence tarjoaa yllättäen filmin parhaat vitsit. Lawrence on vuosien varrella väsähtänyt, mutta pystyy kääntämään sitä edukseen elokuvan aikana. Will Smith taas hoitaa homman tutulla tyylillään, yrittämättä sen kummemmin tarjota mitään erityistä. Uusi ohjaajakaksikko Adil El Arbi ja Bilall Fallah eivät ole tainneet saada lainkaan sananvaltaa elokuvan tuotannossa, sillä kaikin puolin Bad Boys for Life tuntuu Michael Bayn teokselta. Kuvauskikkailut ovat tuttua Bayta ja koska hän ei osaa olla maltillinen missään, on kaikki yliampuvaa. Etenkin draamakohtauksissa vellotaan melodramaattisuudessa. Sarjan aiempien osien faneille ja aivot narikkaan -toimintaviihteen ystäville Bad Boys for Life on varmasti juurikin sitä, mitä on kaivannut. Muille leffa osoittautuu luultavasti tyhjänpäiväiseksi ja typeräksi rainaksi.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Boys for Life, 2020, Columbia Pictures, 2.0 Entertainment, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films, Overbrook Entertainment

Arvostelu: Bad Boys II (2003)

BAD BOYS II

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Will Smith, Martin Lawrence, Jordi Mollà, Gabrielle Union, Joe Pantoliano, Peter Stormare, Theresa Randle, Otto Sanchez, Jon Seda ja Michael Shannon
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia
Ikäraja: 16

Michael Bayn esikoiselokuva Pahat pojat (Bad Boys - 1995) oli valtava menestys, joten jatkoa oli odotettavasti tulossa. Bay alkoi heti pohtia jatko-osaa, mutta päättikin ensin tehdä filmit The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996), Armageddon (1998) ja Pearl Harbor (2001), jotka saivat vaihtelevan reaktion niin katsojilta kuin kriitikoilta. Samaan aikaan työstettiin käsikirjoitusta Bad Boys II:lle, jonka kuvaukset alkoivatkin syksyllä 2002. Lopulta leffa sai ensi-iltansa kesällä 2003 ja vaikka se tuotti tuplasti sen, mitä ensimmäinen osa tuotti, ensimmäisen osan budjetti oli yli 100 miljoonaa dollaria pienempi, mikä teki ensimmäisestä osasta tekijöille isomman hitin. Kriitikot kuitenkin lyttäsivät leffan ja se jopa "voitti" huonoimman jatko-osan Stinkers Bad Movie -palkinnon. Itse näin Bad Boys II:n noin kymmenen vuotta sitten ja pidin sitä ihan viihdyttävänä toimintahuttuna. Olen katsonut leffan kerran kokonaan uudestaan ja jämähtänyt useasti tuijottamaan siitä pätkiä, kun se on esitetty televisiossa. Nyt kun sarja saa kolmannen osan Bad Boys For Life (2020), päätin katsoa ja arvostella edelliset elokuvat.

Poliisikaksikko Marcus ja Mike tutkivat, kuka salakuljettaa jättimääriä ekstaasia Floridaan. Ongelmia syntyy, kun he hoksaavat, että Marcuksen sisko Syd yrittää soluttautua salakuljettajien joukkoon ja vaarantaa siten heidän operaationsa.

Siinä, missä 1995 Martin Lawrencen Marcus-hahmo oli isommassa roolissa, sillä Lawrence oli siihen aikaan isompi tähti kuin Will Smith, on tässä Smithin näyttelemä Mike nostettu näyttävämmin esille, Smithin noustessa kaksikosta selvästi isommaksi staraksi. Smith ja Lawrence ovat tässäkin elokuvassa parasta antia ja heidän välistä sanailuaan on jälleen hauska kuunnella. Etenkin tässä heistä näkee, että he ovat tunteneet toisensa kauan, jolloin heidän ystävyytensä tuntuu entistä todellisemmalta. Hahmoina Mike ja Marcus ovat hyvin pitkälti samanlaisia kuin ensimmäisessäkin elokuvassa, Miken ollessa siisti toimintasankari ja Marcuksen seuratessa valittaen perästä.
     Elokuvassa nähdään myös Gabrielle Union Marcuksen siskona Sydinä, Jordi Mollà kuubalaisena rikollispomo Johnny Tapiana, Peter Stormare venäläisroisto Alexeina, sekä Michael Shannon Ku Klux Klanin jäsenenä. Union on tarpeeksi toimiva osassaan, mutta hänen hahmonsa ei vakuuta, että kyseessä voisi olla soluttautumistehtävään päässyt agentti. Mollàlle roiston rooli syntyy kuin luonnostaan ja Stormare on sujuva toisena rikollisjohtajana. Edellisestä osasta tutut poliisikapteeni Howard (alikäytetty Joe Pantoliano) ja Marcuksen vaimo Theresa (Theresa Randle) tekevät paluun. Ohjaaja Michael Bay itse tekee nopean roolin autoilijana, jonka auton Marcus yrittää ottaa käyttöön takaa-ajoa varten.

Ensimmäinen Pahat pojat -elokuva ei ollut mitään päätä huimaavaa tarinansa tai toimintansa puolesta, mutta sen pääkaksikko oli niin veikeä, että he kannattelivat taidokkaasti vajaan parin tunnin kyttäkomediaa. Elokuva oli simppeli, viihdyttävä ja oikein mainio. Ongelmana vain on, että sen jälkeen Bay teki huomattavasti isokokoisemman toimintaelokuvan The Rock - paluu helvettiin, avaruudessakin tapahtuvan maailmanloppurymistelyn Armageddon ja noin kolmetuntisen sotadraaman Pearl Harbor. Eihän Bay niiden jälkeen voinut enää palata simppelin kyttäkomedian pariin, etenkin kun hän sai Bad Boys II:lle yli 100 miljoonaa dollaria isomman budjetin. Siinä, missä ensimmäinen osa oli vielä maltillinen teos, Bad Boys II ei osaa hidastella missään, vaan sillä on pakottava tarve paisua yhä vain massiivisempiin mittoihin. Kestoa elokuvalla on lähes kaksi ja puoli tuntia, missä on ainakin puoli tuntia liikaa. Siihen mahtuu paljon liian pitkiksi venytettyjä kohtauksia - toimintaa, mikä alkaa nopeasti toistamaan itseään ja komediahetkiä, mitkä tuntuvat väkisin mukaan tungetuilta sketseiltä. Mukana on muutamia hetkiä, mitkä kuuluisivat selvästi poistettuihin kohtauksiin tai DVD:llä julkaistuun pidennettyyn versioon, mutta ei. Tämä mammuttiteos julkaistiin tällaisenaan teattereissa.

Vaikka Will Smith ja Martin Lawrence ovat toistamiseen erinomainen kaksikko, eivät hekään onnistu kannattelemaan leffaa loppuun asti. Heiltä loppuu puhti jo puolen välin paikkeilla, mutta Bay on päättänyt tykittää yhä vain lisää suuria taisteluita mukaan, varmaankin treenatessaan tulevia Transformers-teoksiaan (2007-2017) varten. Vaikka toimintaan mahtuu tyylikkäitä sekä hauskoja hetkiä, ovat ne pääasiassa täysin tyhjänpäiväistä tykitystä ja autojen romutusta. Luulisi, että jo tekovaiheessa työryhmä olisi kyllästynyt samanlaisten toimintakohtausten tekoon. Mukana on useampikin takaa-ajokohtaus, missä kokeillaan, kuinka monta autoa onnistutaan pistämään paskaksi yhden leffan aikana. Ruumiita tulee paljon, mutta mikään ei tunnu miltään. Leffassa ei ole lainkaan jännitystä ja varsinkin sen vajaan puolen tunnin lopputaistelu puuduttaa oikein toden teolla. Bad Boys II on pitkäveteinen elokuva, mikä on hassua, sillä siinä tuntuu tapahtuvan koko ajan jotain.

Vielä ensimmäisessä Pahat pojat -leffassa Michael Bay ei ollut löytänyt omaa tyyliään, mutta tässä hänen tavaramerkki-kikkailunsa ovat vahvasti läsnä. On paljon hahmojen ympärillä pyörivää, alakulmasta kuvaavaa kameraa. Nopeatempoisia leikkauksia, joista on välillä vaikea sanoa, mitä ruudulla tapahtuu. Isoja räjähdyksiä, nopeita autoja, tuotesijoittelua, sekä paljon hidastettuja kuvia vähäpukeisista naisista ja etenkin heidän takapuolistaan. Värimäärittelyssä korostetaan saturaatiota ja kontrastia. Oranssi ja sininen ovat todella vahvat päävärit leffassa. Lisäksi Bay myös matkii muita tekijöitä ja etenkin ensimmäisessä toimintakohtauksessa varastaa John Woolle tyypillisen sankarin hyppäämisen kuvaan sivuttain, huutaen ja ampuen samalla kahdella pistoolilla. Baylla ei tunnu olleen mitään itsehillintää leffaa tehdessään ja siksi kokonaisuus on näin valtava ja paikoitellen kauhean ylidramaattinen. Kyllä häneltä löytyy silmää visuaalisille kikoille ja mukana on erittäin tyylikkäitä kuvia. Efektit ovat näyttäviä ja lavasteet ovat tyylikkäät. Äänimaailma on aikamoista mekastusta musiikeista äänitehosteisiin. On muuten hassua, kuinka ääniefekteillä korostetaan useita kamera-ajoja.

Yhteenveto: Bad Boys II on ylipitkä toimintarymistely, mikä puuduttaa jo ennen kuin massiivinen lopputaistelu alkaa. Kahden ja puolen tunnin leffassa on kestoa ainakin puoli tuntia liikaa. Itse tarina ei todellakaan kanna niin pitkäksi aikaa ja toimintakohtauksetkin alkavat nopeasti toistamaan itseään. Michael Baylla ei tunnu olevan ollut minkäänlaista hillintää filmiä tehdessään, vaan hän on halunnut paisutella elokuvaa yhä suurempiin mittoihin. Tunnepuolikin on äärimmäisen ylidramaattista. On hassua, kuinka näin kovaa vauhtia eteenpäin paineleva elokuva voikin olla näin pitkäveteinen. Osa vitseistä tuntuu ylimääräisiltä sketseiltä ja jotkut kohtaukset kuuluisivat ennemminkin poistettuihin kohtauksiin tai esimerkiksi pidennettyyn versioon. Will Smith ja Martin Lawrence ovat toistamiseen mahtavat päärooleissa, mutta tällä kertaa edes heidän veikeytensä ei riitä pitämään mielenkiintoa yllä loppuun asti. Elokuva vaatisi paljon tiivistämistä, hillitsemistä ja uudelleenkirjoitusta, jotta siitä saisi ensimmäisen osan veroisen toimintakomedian. Bad Boys II hukkuu omaan massiivisuuteensa ja sitä on jopa raskasta katsoa. Toivonkin, että uusien ohjaajien tekemä Bad Boys for Life olisi huomattavasti hillitympi teos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Boys II, 2003, Columbia Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films

Arvostelu: Pahat pojat (Bad Boys - 1995)

PAHAT POJAT

BAD BOYS

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Martin Lawrence, Will Smith, Téa Leoni, Theresa Rhandle, Joe Pantoliano, Tchéky Karyo, Marg Helgenberger, Nestor Serrano, Julio Oscar Mechoso ja Michael Imperioli
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

"Bad boys, bad boys
Whatcha gonna do, whatcha gonna do
When they come for you?"

Bad Boys, eli suomalaisittain Pahat pojat on ohjaaja Michael Bayn esikoiselokuva. Tuottaja Jerry Bruckheimer oli vaikuttunut Bayn hommista mainosten ohjaajana ja tarjosi tälle töitä uuden toimintaelokuvansa parissa. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 1994 ja kuvausten aikana Bay kehotti päänäyttelijöitä Martin Lawrencea ja Will Smithiä improvisoimaan useat repliikkinsä, sillä hän ei pitänyt käsikirjoituksen dialogista. Pahat pojat sai ensi-iltansa keväällä 1995 ja se oli valtava menestys. Kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet leffalle. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa joskus ala-asteella ja pidin sitä kelpo toimintakomediana. Olen katsonut sen kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa leffalla Bad Boys For Life (2020), päätin katsoa edelliset filmit uudestaan ja arvostella ne.

Poliisikaksikko Mike ja Marcus tutkivat poliisiasemalta varastetun heroiinin tapausta, kun he joutuvat suojelemaan murhan todistanutta Juliaa, jota heroiinivarkaat nyt jahtaavat.

Leffan "pahoja poikia", eli poliisiduo Mikea ja Marcusta näyttelevät Will Smith ja Martin Lawrence. Nykypäivänä Smith on huomattavasti isompi stara kuin Lawrence, jota ei hädin tuskin enää edes näe missään. Toisin oli kuitenkin tämän elokuvan ilmestyessä vuonna 1995. Smith oli noussut tunnetuksi Bel-Airin prinssi -sarjallaan (The Fresh Prince of Bel-Air - 1990-1996), mutta Pahat pojat oli hänen ensimmäinen iso leffansa. Tämän voikin huomata, sillä Lawrence on itse asiassa hieman isommassa roolissa kuin hän. Kaksikkona he kuitenkin toimivat parhaiten ja heidän väliset kemiansa iskevät timanttisesti yhteen. He saavat Miken ja Marcuksen todella tuntumaan siltä kuin he olisivat olleet ystäviä vuosikaudet ja työskennelleet yhdessä todella kauan. Katsoja voi suorastaan aistia, kuinka Mike ja Marcus tuntevat toisensa niin tarkkaan, että he pystyvät ottamaan tilanteet haltuunsa eri konstein. He tietävät täysin, milloin alkaa hämäys ja milloin palataan itse asiaan. Yksittäisinä persoonina he ovat tietty toistensa vastakohdat, Miken ollessa naisia iskevä sinkkumies ja Marcuksen ollessa aviossa ja muutaman lapsen isä. Mike on äkkipikainen ja valmis taistoon, kun taas Marcus epäröi ja haluaisi mieluummin puhua asiat läpi. Hahmot ja etenkin heitä näyttelevät Smith ja Lawrence ovat ehdottomasti parasta koko elokuvassa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. murhan nähnyt Julia (Téa Leoni), Marcuksen vaimo Theresa (Theresa Rhandle), tympeä poliisikapteeni Howard (Joe Pantoliano), sekä tarinan pääroisto, jota näyttelee Tchéky Karyo. Karyo kyllä sopii pahikseksi, mutta hänen hahmonsa on täysin mitäänsanomaton ja tylsä. Muutenkin leffan roistot ovat todella unohdettavia tapauksia. Pantoliano sen sijaan istuu kuin valettu äksyilevän pomon rooliin ja Rhandle on hauska miestään nenänvartta pitkin katsovana vaimona. Leoni sopii ihan hyvin henkensä puolesta pelkäävän Julian osaan.

Pahat pojat pistää kaiken luottonsa siihen, että sen pääkaksikko toimii ja katsoja tykästyy Smithin ja Lawrencen esittämiin persoonallisiin poliisihahmoihin. Itse tarina ei ole mitään ihmeellistä ja tarinan roisto on tosiaan todella laimea tapaus. Jos pääkaksikko ei toimisi, ei leffakaan toimisi. Elokuva on selvästi parhaimmillaan, kun siinä vain nähdään Mike ja Marcus hölisemässä tyhjänpäiväisiä asioita tai kettuilemassa toisilleen. Bay teki oikean ratkaisun ehdottaessaan Smithille ja Lawrencelle, että he improvisoisivat keskustelujaan, sillä siten niiden energia ja veikeys ovat tapissaan. Monet heidän kohtauksistaan nostavat hölmön virneen katsojan kasvoille ja onkin selvää, että leffa puhuttelee yhä tänäkin päivänä pääasiassa vain sen hahmojen vuoksi. Jos Smithin ja Lawrencen vaihtaisi toisiin näyttelijöihin, olisi filmi luultavasti vaipunut nopeasti unholaan, eikä Michael Bayn ura olisi välttämättä auennut yhtä massiiviseksi. Toisaalta joku voisi pitää jälkimmäistä vaihtoehtoista todellisuutta parempana kuin mitä oikeasti tapahtui...

Kun leffa keskittyy enemmän tarinaan ja tunnelma vakavoituu, on se heti tylsempi. Vaikka kohtauksiin Julian kanssa tuodaan oma huumoripuolensa, ovat ne lähinnä oudon haikeaa ja paikoitellen hieman melodramaattista seurattavaa. On erikoista kritisoida elokuvaa siitä, kun se yrittää olla jotain vakavasti otettavaa, mutta minkäs teet, kun leffa toimii huomattavasti paremmin, kun se tajuaa olla ihan vain hömppää. Leffan aikana saa nauraa usein ja suuren osan ajasta se viihdyttää erittäin passelisti. Toimintakohtauksia on Bayn nykymittariin verrattuna vähän, eivätkä Pahojen poikien taistelut ole läheskään yhtä mahtipontisia kuin tuoreemmissa Bay-elokuvissa. Räjähdyksissä on säästelty, eikä hidastuskuviakaan ole ihan yhtä paljon. Kestoakin leffalla on alle kaksi tuntia, eli Bay on ymmärtänyt pitää pakettinsa tiiviinä. Transformersit (2007-) kestävät kaikki reippaasti yli kaksi tuntia, puhumattakaan kahden ja puolen tunnin katastrofileffasta Armageddon (1998) tai kolmen tunnin sotafilmi Pearl Harborista (2001).

Tuttuja Bay-piirteitä on silti läsnä, kuten hahmojen ympärillä alakulmasta kuvaava kamera ja saturaation korostaminen värimäärittelyssä. Pääasiassa Bay tekee kelpo työtä ohjaajana. Ongelmat syntyvät lähinnä Michael Barrien, Jim Mulhollandin ja Doug Richardsonin käsikirjoituksesta. Kolmikko ei ole vaivautunut panostamaan roistoihin tarpeeksi, minkä lisäksi itse tarinakaan ei ole ihmeellinen. Ja jos kerran suuri osa Smithin ja Lawrencen dialogista on improvisoitua, ei kolmikolle voi paljoa antaa kehuja. Teknisesti Pahat pojat on ihan tyylikkäästi toteutettu filmi. Kameratyöskentely on suurimmaksi osaksi oivallista, vaikka mukana on myös kehnompia kuvia. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta mukaan mahtuu Baylle tuttua turboleikkausta toiminnassa. Lavasteet ovat hyvin toteutetut ja äänimaailmakin on oivasti rakennettu. Mark Mancinan säveltämät musiikit, etenkin leffassa usein taustalla soiva melodia, ovat yllättävänkin hyvät. Silti leffan jälkeen päässä jää tietty lähinnä pyörimään Inner Circlen "Bad Boys" -kappale.

Yhteenveto: Pahat pojat on kelpo toimintakomedia, missä parasta on ehdottomasti sen pääkaksikko. Martin Lawrence ja Will Smith muodostavat mahtavan duon, jonka hölmöilyjä ja tekemisiä on viihdyttävää seurata. Heidän hahmonsa Mike ja Marcus tuntuvat todellisilta ystävyksiltä. Smithin ja Lawrencen kemiat kohtaavat täysillä ja he hallitsevat hienosti improvisoimisen taidon vitseissään. Kun leffa keskittyy ihan vain näyttämään heitä kahta ja heidän tapojaan toimia eri tilanteissa, on leffa oikein lystikäs. Kun elokuva vakavoituu itse tarinan kanssa ja tuo Juliaa mukaan, muuttuu se melodramaattiseksi ja paikoitellen pitkäveteiseksi. Roistot eivät ole kummoiset, eivätkä Mike ja Marcus saa arvoisiaan vastuksia. Ohjaaja Michael Bay onnistuu ensimmäisessä leffassaan vielä hillitsemään itsensä, eikä hänen kikkailunsa ole yhtä voimakasta kuin nykyään. Lisäksi hän osaa pitää leffan napakkana pakettina, eikä venytä kestoa pitkälti yli kahteen tuntiin. Smithin ja Lawrencen loistavuuden ansiosta Pahat pojat jaksaa viihdyttää uudelleenkin katseltuna. Jos olet toimintakomedioiden ystävä, etkä ole tätä vielä nähnyt, suosittelen elokuvan vilkaisemista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Boys, 1995, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films