Arvostelu: Takaa-ajettu (The Fugitive - 1993)

TAKAA-AJETTU

THE FUGITIVE

Ohjaus: Andrew Davis

Pääosissa: Harrison Ford, Tommy Lee Jones, Joe Pantoliano, Jeroen Krabbé, Andreas Katsulas, Daniel Roebuck, Tom Wood, L. Scott Caldwell, Johnny Lee Davenport, Julianne Moore, Nick Searcy ja Sela Ward

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

The Fugitive, eli suomalaisittain Takaa-ajettu perustuu David Janssenin tähdittämään samannimiseen televisiosarjaan, jota esitettiin vuodesta 1963 vuoteen 1967. Hollywoodissa ryhdyttiin 1980-luvulla työstämään elokuvasovituksia suosittujen televisiosarjojen pohjalta ja Warner Bros. otti tähtäimeensä Takaa-ajetun. Käsikirjoitusta työstettiin useiden kirjoittajien toimesta, kunnes Jeb Stuartin ja David Twohyn teksti sai studiopomot tyytyväisiksi. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1993 ja lopulta Takaa-ajettu sai maailmanensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, 29. heinäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä, joka voitti myös kriitikot puolelleen ja sai muun muassa seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, kuvaus, leikkaus, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja miespääosa), joista se voitti myös parhaan miessivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Takaa-ajettua, mutta olen tiennyt sen olemassaolosta jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin etsiä leffan käsiini ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kirurgi Richard Kimbleä syytetään virheellisesti vaimonsa murhasta ja hänet tuomitaan kuolemanrangaistukseen. Richard pääsee kuitenkin pakoon ja päättää todistaa syyttömyytensä etsimällä käsiinsä todellisen murhaajan. Hän joutuu takaa-ajetuksi, kun liittovaltion sheriffi Sam Gerard lähtee hänen peräänsä.

Päärooliin kirurgi Richard Kimbleksi oli ehdolla muun muassa Alec Baldwin, Nick Nolte, Kevin Costner ja Michael Douglas, ennen kuin Tähtien sota -scifielokuvista (Star Wars - 1977-) ja Indiana Jones -seikkailuista (1981-2023) tuttu Harrison Ford sai roolin. Ford istuu osaansa täydellisesti, tulkiten väkevän karismaattisesti hahmonsa vimmaa löytää oikea syyllinen ja kostaa tälle rakkaan vaimonsa Helenin (Sela Ward) murha. Kuten Ford oli jo vuosia aiemmin osoittanut, hän on uskottava toimintakohtauksissa, mutta sen lisäksi hän näyttää myös kykynsä draamapuolella surevana leskenä.

     Richard Kimblen kostoretkeä vaikeuttaa hänen peräänsä lähtevät poliisit ja erityisesti sinnikäs liittovaltion sheriffi Sam Gerard, jona nähdään Tommy Lee Jones. Hauskasti tarinan mukaan Jones totesi vastanäyttelijöilleen, että tällä leffalla ei kyllä palkintoja voiteta ja juuri hän meni nappaamaan parhaan miessivuosan pystit niin Oscar- kuin Golden Globe -gaalassa. Jones on erinomainen vastapari Fordille ja tuo hyvää ja tyylilleen tuttua sarkastista särmää sheriffihahmoonsa. Gerardille on kirjoitettu myös oiva kehityskaari läpi leffan, hahmon alkaessa vähitellen pohtia, olisiko Richardin syyttömyysväitteissä sittenkin jotain perää. Lisäksi elokuvassa ovat mukana muun muassa Joe Pantoliano Gerardin oikeana kätenä toimivana sheriffi Renfrona, sekä Julianne Moore yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan.

Kuten olin jo pitkään olettanutkin, Takaa-ajettu osoittautui mahtavaksi ja tiivistunnelmaiseksi jännitysnäytelmäksi, joka pitää napakasti otteessaan läpi parin tunnin kestonsa. Elokuva hyppää heti itse asiaan. Helen Kimble on murhattu ja aviomies Richard viedään kuulusteltavaksi. Ei aikaakaan, kun Richard saa keploteltua itsensä vapauteen ja siitä käynnistyykin mukaansatempaava takaa-ajo. Jännitettä rakennetaan tehokkaasti. On jännittävää seurata, kun Richard yrittää etsiä tietoa vaimonsa todellisesta murhaajasta, etenkin kun tämä tutkimus alkaa pikkuhiljaa viemään kohti loppuhuipennusta. Tiukkaa lisäjännitystä tuo totta kai kintereillä juoksevat liittovaltion sheriffit, liipaisinherkkien sormiensa kanssa. Richard oli jo tuomittu kuolemanrangaistukseen ja nyt hän on vieläpä karkuri, joten Gerardia ja hänen kumppaneita ei Richardin kohdatessaan kiinnosta alkaa kuunnella miehen yritystä selittää viattomuuttaan.

Elokuva nostattaa tasaisin väliajoin kierroksiaan, kun Richardin kiinnijäämisen riski käy vähän väliä lähellä. On mielenkiintoista katsoa, kuinka ansioitunut kirurgi yrittää pysyä tilanteessa niskan päällä huomattavasti tällaisiin tapahtumiin kokeneempien sheriffien edessä. Hienon lisäyksen tuovat hetket, joissa Richardin ammatti nousee esille. Hän on toistuvasti riskeeraamassa oman selviytymisensä, jos joku muu tarvitsee apua. Tämä tuo paljon lisää päähenkilöön ja erottaa Richardin elokuvahistorian lukuisista muista kostoretkellä olevista miehistä, jotka haluavat etsiä käsiinsä vaimonsa murhaajan. Katsoja on tietysti alusta loppuun Richardin puolella, haluten myös vimmaisena oikean syyllisen löytyvän ja saavan potut pottuina.

Takaa-ajetun ohjauksesta vastaa Andrew Davis ja kyseessä onkin Davisin tunnetuin ja kehutuin teos. Davis pitää jännittävää pakettia ihailtavasti kasassa, nostatellen tunnelmaa tehokkaasti pitkin leffaa. Erittäin mainio on myös Jeb Stuartin ja David Twohyn työstämä käsikirjoitus. Elokuva on lisäksi taidokkaasti kuvattu, kuten myös sulavasti leikattu yhteen, kertoen onnistuneesti niin Richardin kuin Gerardin puolia takaa-ajosta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja erikoistehosteista etenkin aidosti toteutettu ja yhdellä otoksella purkkiin saatu junaonnettomuus on komea näky. Äänimaailma tykittelee hyvin menemään James Newton Howardin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Takaa-ajettu on mahtava trilleri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Katsoja hyppää saman tien Richard Kimblen mukaan karkuretkelle ja selvittämään, kuka todellisuudessa on hänen vaimonsa murhan takana? Elokuva kasvattelee jännitystään tehokkaasti ja tarjoaa useita erittäin tiivistunnelmaisia läheltä-piti -hetkiä, joiden aikana katsojan syke nousee. Kaikki johtaa tehokkaaseen finaaliin, joka vie kertomuksen onnistuneesti päätökseensä. Harrison Ford on nappivalinta Richard Kimbleksi ja erityisen kiinnostavaa hänen hahmossaan on hänen tapansa auttaa muita silloinkin, kun se voi riskeerata hänen oman henkensä. Tommy Lee Jones toimii täydellisenä vastaparina Richardia jahtaavan liittovaltion sheriffi Gerardin osassa. Andrew Davisin ohjaus on tiukkaa, Jeb Stuartin ja David Twohyn käsikirjoitus on mainio ja teknisiltäkin ansioiltaan filmi toimii. Suosittelenkin Takaa-ajettua kaikille tiivistunnelmaisten jännäreiden ystäville. Seuraavaksi täytyy varmaan ottaa käsittelyyn jonkin sortin jatko- ja lisäosana toimiva Takaa-ajajat (U.S. Marshals - 1998). Saa nähdä, onnistuuko se ollenkaan toistamaan Takaa-ajetun vahvuuksia...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fugitive, 1993, Warner Bros., Kopelson Entertainment

Arvostelu: 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights - 1987)

007 VAARAN VYÖHYKKEELLÄ

THE LIVING DAYLIGHTS

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Timothy Dalton, Maryam d'Abo, Jeroen Krabbé, Joe Don Baker, John Rhys-Davies, Art Malik, Andreas Wisniewski, Thomas Wheatley, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Geoffrey Keen, Caroline Bliss, John Terry ja Walter Gotell
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

007 vaaran vyöhykkeellä on 15. James Bond -elokuva ja se perustuu löyhästi Ian Flemingin lyhyttarinaan "Hetken huumaus" ("The Living Daylights") novellikokoelmasta "Mustekala" ("Octopussy and The Living Daylights" - 1966). Aiemman Bond-leffan, 007 ja kuoleman katseen (A View to a Kill - 1985) saatua kehnon vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta, tekijät päättivät tehdä muutoksia sarjaan. Seitsemän Bond-leffaa peräkkäin tähdittänyt Roger Moore oli jo aiemmin todettu liian vanhaksi rooliin ja 007 ja kuoleman katseen jälkeen Moore päättikin lopettaa hahmon esittämisen. Uudeksi James Bondiksi pohdittiin Sam Neilliä, Mel Gibsonia, aiemmin rooliin harkittua Timothy Daltonia, sekä myöhemmin roolin saavaa Pierce Brosnania. Siihen aikaan Brosnan tähditti NBC:n sarjaa nimeltä Remington Steele (1982-1987), jolla oli alkanut mennä huonommin ja joka oli jopa lakkautettu. Brosnanille tarjottiin Bondin roolia, mikä nosti hänet heti suurempaan suosioon, mikä taas sai NBC:n jatkamaan Remington Steeleä. Brosnanin sopimus velvoitti hänet sarjaan, eikä häntä pystyttykään käyttämään Bondina (mikä taas laski yleisön kiinnostusta Remington Steeleen, mikä lopetettiinkin vain viiden uuden jakson jälkeen pysyvästi). Roolia tarjottiin Daltonille, joka pohti pitkään, kunnes lopulta suostui. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 1986 ja lopulta 007 vaaran vyöhykkeellä sai ensi-iltansa kesällä 1987. Elokuva menestyi paremmin kuin kaksi aiempaa Bondia, minkä lisäksi se sai kriitikoilta paremmat arvostelut. Itse näin filmin lapsena eräänä kesänä, kun isäni päätti näyttää minulle Daniel Craigin aikaa edeltäneet 20 vanhaa Bond-elokuvaa. Olen vuosien varrella katsonut elokuvan kerran uudestaan. Nyt kun 007-sarja on saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. 007 ja kuoleman katse oli mielestäni todella keskinkertainen tekele ja sai minut hetkeksi menettämään mielenkiintoni sarjan jatkamiseen. Kuitenkin kun hoksasin, että seuraavassa osassa vaihtuisi näyttelijä, katsoin 007 vaaran vyöhykkeellä jo pari päivää 007 ja kuoleman katseen jälkeen.

MI6 pelastaa KGB-loikkari Georgi Koskov'n, mutta kun tämä siepataan turvatalolta, agentti James Bond lähetetään etsimään häntä.

Vaikka Roger Moore olikin erinomainen James Bond, hänen parissa viimeisessä leffassaan, Octopussy - mustekalassa (Octopussy - 1983) ja 007 ja kuoleman katseessa näkyi selvää väsymystä rooliin, minkä vuoksi onkin hienoa nähdä uuden näyttelijän ottavan 007-titteli haltuunsa. Timothy Dalton hoitaakin homman kunnialla ja mikä parasta, hän tekee hahmosta omanlaisensa, eikä lähde kopioimaan aiempia näyttelijöitä. Hän suostuikin rooliin vasta, kun sai varmistuksen, ettei hänen pitäisi imitoida Moorea tai Connerya. Mooren lupsakkaan Bondin jälkeen Dalton on selvä muutos synkempään suuntaan. Daltonin Bond on paljon vakavampi, mutta kyllä hän silti heittää huulta pariin otteeseen. Naisten seurassa Daltonin Bond ei ole yhtä päällekäyvä kuin hahmon aiemmat versiot, mutta taisteluissa hän saattaa olla häikäilemättömämpi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi perinteistä "Bond-tyttöä". Maryam d'Abo näyttelee Kara Milovya, sellonsoittajaa, joka sotkeutuu operaatioon mukaan. Parin kehnomman Bond-tytön jälkeen Kara on jälleen toimiva tapaus, eikä hän ole täysin avuton neito pulassa -tyyppinen ratkaisu. Daltonin ja d'Abon välille on saatu sujuvaa kemiaa, ja erityisesti onkin kiinnostavaa, että tätä suhdetta kuvataan romanttisemmin kuin Bondin monia muita lempeilyjä.
     Valitettavasti filmin pahikset tuottavat kuitenkin pettymyksen. Joe Don Baker on kummallinen asekauppias Whitakerina ja John Rhys-Davies on alikäytetty KGB:n uutena johtajana, kenraali Pushkinina. Andreas Wisniewskin hahmo Necros on hyvin tyypillinen kätyri, josta tulee mieleen mm. Salainen agentti 007 Istanbulissa -leffan (From Russia with Love - 1963) salamurhaaja Grant. Hahmot ovat unohdettavia ja vain Necros onnistuu luomaan uhan tunnetta Bondille.
     Elokuvassa nähdään myös Jeroen Krabbé loikkari-Koskovina, Art Malik afgaani vastarintaliikkeen varakomentaja Kamran Shahina, Robert Brown MI6:n johtaja M:nä, Desmond Llewelyn erikoislaitteet Bondille valmistavana Q:na ja Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä. Sihteeri Moneypennyn näyttelijä Lois Maxwell oli koettu jo liian vanhaksi rooliin ja varsinkin nyt, kun Bondkin vaihdettiin nuorempaan näyttelijään, myös Maxwell teki viimeisen esiintymisensä Bond-filmissä 007 ja kuoleman katseessa. Maxwell nähtiin roolissa ihailtavat neljätoista kertaa! Tällä kertaa Moneypennyä esittää Caroline Bliss. CIA-agentti Felix Leiter pistäytyy pitkästä aikaa ja tällä kertaa roolissa nähdään John Terry.

Itse James Bond -hahmo ei ole ainoa, joka muuttuu tämän elokuvan myötä synkempään suuntaan, vaan itse filmikin on Mooren teoksia tummempi sävyiltään. Heti alusta alkaen käy selväksi, että tätä on tehty vakavammin mielin. Muutos on kannattanut ja parin keskinkertaisemman elokuvan jälkeen 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä lisä Bond-sarjaan. Kevyt Mooren henki saa kyytiä ja filmi panostaa enemmän jännitykseen. Etenkin alkupäässä on pidempiä tiivistunnelmaisia hetkiä, mitkä nappaavat katsojan tiukasti mukaan tapahtumiin. Uudenlainen lähestymistapa ja uusi Bond-näyttelijä tekevätkin leffasta heti raikkaamman tuntuisen kuin pari viimeisintä osaa sarjasta, mikä jo itsessään saa katsojan hyppäämään mukaan suuremmalla mielenkiinnolla. Tiettyjen viilauksien, kuten parempien roistojen kanssa, kyseessä voisi olla jopa loistofilmi.

Vaikka elokuvassa on aiempaa enemmän synkkää ja tiivistunnelmaista jännityksen rakentelua, ei tämä tarkoita, etteikö filmissä olisi myös selkeää ja vauhdikasta toimintaa tai humoristisia hetkiä. Q:n uudet hilavitkuttimet tarjoavat parit naurut - etenkin Bondin uuteen Aston Martiniin kytketyt laitteet. Tsekkoslovakian ja Itävallan rajalla käytävä takaa-ajo on todella viihdyttävää seurattavaa, minkä lisäksi lopputaistelu äityy aikamoiseksi sodaksi. Loppumäiske on myös jotain erilaista aiempiin Bondeihin verrattuna. Ennen sitä leffan taso notkahtaa hieman, mutta iso ja vaikuttavasti tehty taistelu palauttaa erittäin hyvän laadun. Elokuvasta löytyy myös tosiaan enemmän romantiikkaa kuin monissa muissa 007-elokuvissa. 007 vaaran vyöhykkeellä erottuukin siis monella tapaa edukseen.

On ilo nähdä, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Hänen ohjaama Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981) on mielestäni yksi sarjan parhaista filmeistä, mutta sen jälkeiset Octopussy - mustekala ja 007 ja kuoleman katse olivat selvästi heikompia. Glen onkin löytänyt nyt uutta puhtia työhönsä ja tarjoaa pitkästä aikaa jännitystä ja hienoja vaaratilanteita. Richard Maibaumin ja Michael G. Wilsonin käsikirjoitus on huomattavasti parempi kuin 007 ja kuoleman katseessa, mikä on myös auttanut Gleniä. Leffa on myös kuvattu hyvin, vaikka mukaan mahtuu muutama kehnompikin otos. Leikkaus on sujuvaa, eikä elokuva tarvitse tiivistämistä kuten pari pitkäveteistä edellistä leffaa. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut, minkä lisäksi efektit ovat laadukkaammat. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja John Barryn musiikit säestävät jälleen tapahtumia mainiosti. Elokuvan tunnuslaulu, A-han "The Living Daylights" on hyvä, muttei nouse parhaimpien Bond-kappaleiden joukkoon.

Yhteenveto: 007 vaaran vyöhykkeellä on todella mainio James Bond -leffa, mikä nostaa sarjan tasoa parin keskinkertaisemman tekeleen jälkeen. Timothy Dalton ottaa salaisen agentin roolin taidokkaasti vastaan ja luo Bondista omannäköisensä, tiputtaen Mooren humoristisuuden. Itse elokuvakin muuttuu synkemmäksi ja siinä panostetaan paljon jännitykseen. Vauhdikkaita toimintakohtauksiakin on luvassa ja lopputaistelu on jopa aikamoinen sota, millaista ei ole sarjassa aiemmin nähty. Synkkeneminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi edes jonkinlaista vitsailua. Romantiikkaakin löytyy ja Bondin ja Karan välille on saatu vahvempaa kemiaa ja rakkauden tuntua kuin monissa muissa sarjan osissa. Harmi vain, että tämänkertaiset pahikset jäävät aika tylsiksi tapauksiksi. Heistä huolimatta 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä teos ja on ilo huomata, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Kenties uusi 007-näyttelijä antoi Glenillekin uudenlaista puhtia ja vimmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Living Daylights, 1987, Eon Productions