Arvostelu: Tosi valheita (True Lies - 1994)

TOSI VALHEITA

TRUE LIES

Ohjaus: James Cameron

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Jamie Lee Curtis, Tom Arnold, Art Malik, Bill Paxton, Tia Carrere, Eliza Dushku, Grant Heslov, Marshall Manesh ja Charlton Heston

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 16

True Lies, eli suomalaisittain Tosi valheita on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta toimintakomediasta La Totale! vuodelta 1991. James Cameron kiinnostui tekemään oman elokuvasovituksensa leffan pohjalta ja tarjosi Arnold Schwarzeneggerille pääosaa, joka suostui. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1993, joiden aikana elokuvan budjetti paisui ennätyksellisen suureksi - kyseessä oli ensimmäinen elokuva, joka maksoi yli sata miljoonaa dollaria. Lopulta Tosi valheita sai maailmanensi-iltansa 12. heinäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista menestyksistä, joka keräsi positiivista palautetta myös kriitikoilta, sai parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden ja voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan naispääosan Golden Globe -palkinnon. Itse näin Tosi valheita ensimmäistä kertaa joskus lapsena, kun isäni esitteli minulle Arnold Schwarzeneggerin tuotantoa. Pidin elokuvasta, mutten ole nähnyt sitä uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen noin kymmenen vuoden jälkeen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Perheensä silmissä Harry Tasker on tavallinen tietokonekauppias, mutta todellisuudessa Harry on salainen agentti. Harry on parhaillaan tutkimassa ydinaseita Yhdysvaltoihin salakuljettavaa terroristiorganisaatiota, kun hän saa vihiä, että hänen vaimollaan olisi salasuhde.

Ohjaaja James Cameronin scifitoimintaelokuvia Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) ja Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) tähdittänyt ja niiden myötä Hollywoodin kovimmaksi toimintastaraksi noussut Arnold Schwarzenegger nähdään elokuvan pääroolissa Harry Taskerina, salaisena agenttina, joka valehtelee vaimolleen Helenille (Jamie Lee Curtis) ja tyttärelleen Danalle (Eliza Dushku) olevansa tietokoneiden kaupittelija, joka myyntireissujensa takia joutuu vähän väliä poistumaan maasta. Schwarzenegger sopii tietty täydellisesti vakoojaksi, joka pistää pahiksia kumoon toimintakohtauksissa ja murjoo samalla pöljiä vitsejä. Hän ei onneksi vedä rooliaan tosikkona, vaan hän tarjoaa paljon aidosti hauskoja hetkiä olemuksellaan ja ilmeillään. Mainio on myös Curtis tietämättömänä vaimona, jolla on kanssa oma salaisuutensa. Dushku suoriutuu mallikkaasti osastaan perheen tyttärenä.

     Elokuvassa nähdään myös Tom Arnold Harryn työparina Gibinä, Art Malik terroristiorganisaatio Verenpunaisen jihadin johtajana Salim Abu Azizina, Tia Carrere taiteesta kiinnostuneena Juno Skinnerinä, sekä Cameronin luottonäyttelijä Bill Paxton kenties uransa parhaassa roolissa Simonina, jonka kanssa Harry epäilee vaimonsa vehtailevan. Arnold on oivan vekkuli pari pääsankarille, Malikin istuessa passelisti varsin stereotyyppisen terroristipomon osaan. Hahmon ja hänen johtaman liikkeensä motiiveja tuodaan esille yhdessä kohtauksessa, missä olisi mahdollista ottaa kantaa Yhdysvaltojen kyseenalaisiin toimiin Lähi-Idässä, mutta lopulta Salimista maalaillaan aika yksiulotteinen roisto.

Ai että, enpä muistanutkaan Tosi valheita olevan näin hyvä elokuva! Muistin kyllä pitäneeni filmistä, mutta uusintakatselulla elokuvahan osoittautui aivan mahtavaksi. Leffa koukuttaa heti alussa mukaansa James Bond -agenttiklassikoista (1962-) paljon lainaavalla vakoojatehtävällä, jossa smokkiin pukeutunut Harry käy ensin liehittelemässä neitokaista juhlissa ja pakenee sitten paikalta hiihtävät sotilaat perässään. Elokuvassa käy nopeasti selväksi, että mistään ryppyotsaisesta patsastelusta ei ole kyse, vaan filmiä on tehty pilke silmäkulmassa. Leffa on täynnä hulvattomia vitsejä ja hetkiä, ilman että elokuva muuttuu koskaan miksikään puhtaaksi komediaksi tai koheltamiseksi. Erityisesti osio, jossa Harry alkaa arvella Helenin pettävän häntä, on hykerryttävän hauska, Harryn etsiessä eksentrisen miehen käsiinsä.

Elokuvan tarina vie tehokkaasti mennessään ja on erittäin mielenkiintoista seurata niin salasuhdekuvion avautumista kuin Harryn päätehtävää pysäyttää Verenpunainen jihad, ennen kuin tämä toteuttaa uhkauksensa ydinaseillaan. Meno toki sen kuin paranee, kun nämä kaksi juonikuviota risteytyvät ja Harrylla on varsinainen soppa selvitettävänään. Elokuva tarjoaa tasaväkisesti niin hyvää huumoria kuin toinen toistaan sähäkämpiä toimintakohtauksia. Cameron oli muutamaa vuotta aiemmin tehnyt ehkä kaikkien aikojen parhaan toimintaelokuvan, Terminator 2:n ja vaikkei hän sitä tässä ylitäkään, hän esittelee jälleen huikeita lahjojaan genren saralla. Tosi valheita on täynnä mitä luovempia taisteluita ja takaa-ajoja, joissa hyödynnetään kekseliäästi niin moottoripyöriä kuin hevosia, autoja ja hävittäjälentokoneitakin. Elokuvan liki kahden ja puolen tunnin kesto alkaa hieman tuntua yhä vain isommaksi paisuvassa loppuhuipennuksessa, mutta pääasiassa leffa pitää kutinsa loppuun asti ja kasvattelee jännitystä tehokkaasti.

Cameron tasapainottelee vakuuttavasti toiminnan ja huumorin välillä niin ohjauksessaan kuin käsikirjoituksessaan. Tekstin komedia ei synny pääasiassa mistään hihhahhoo-hölmöilystä, vaan ovelasti keksityistä skenaarioista ja hahmojen reaktioista niihin. Teknisiltä ansioiltaan Tosi valheita on erittäin vakuuttava teos, eikä ajan julma hammas ole purrut siihen oikeastaan ollenkaan. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää pienesti, mutta pääasiassa elokuvan kerronta soljuu vahvasti eteenpäin. Leffa on tyylikkäästi kuvattu ja taidokkaasti valaistu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja erikoistehosteet ovat toinen toistaan näyttävämpiä. Äänimaailma tykittelee hyvin niin efektiensä kuin Brad Fiedelin musiikkien puolesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

True Lies, 1994, Twentieth Century Fox, Lightstorm Entertainment

Arvostelu: 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights - 1987)

007 VAARAN VYÖHYKKEELLÄ

THE LIVING DAYLIGHTS

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Timothy Dalton, Maryam d'Abo, Jeroen Krabbé, Joe Don Baker, John Rhys-Davies, Art Malik, Andreas Wisniewski, Thomas Wheatley, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Geoffrey Keen, Caroline Bliss, John Terry ja Walter Gotell
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

007 vaaran vyöhykkeellä on 15. James Bond -elokuva ja se perustuu löyhästi Ian Flemingin lyhyttarinaan "Hetken huumaus" ("The Living Daylights") novellikokoelmasta "Mustekala" ("Octopussy and The Living Daylights" - 1966). Aiemman Bond-leffan, 007 ja kuoleman katseen (A View to a Kill - 1985) saatua kehnon vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta, tekijät päättivät tehdä muutoksia sarjaan. Seitsemän Bond-leffaa peräkkäin tähdittänyt Roger Moore oli jo aiemmin todettu liian vanhaksi rooliin ja 007 ja kuoleman katseen jälkeen Moore päättikin lopettaa hahmon esittämisen. Uudeksi James Bondiksi pohdittiin Sam Neilliä, Mel Gibsonia, aiemmin rooliin harkittua Timothy Daltonia, sekä myöhemmin roolin saavaa Pierce Brosnania. Siihen aikaan Brosnan tähditti NBC:n sarjaa nimeltä Remington Steele (1982-1987), jolla oli alkanut mennä huonommin ja joka oli jopa lakkautettu. Brosnanille tarjottiin Bondin roolia, mikä nosti hänet heti suurempaan suosioon, mikä taas sai NBC:n jatkamaan Remington Steeleä. Brosnanin sopimus velvoitti hänet sarjaan, eikä häntä pystyttykään käyttämään Bondina (mikä taas laski yleisön kiinnostusta Remington Steeleen, mikä lopetettiinkin vain viiden uuden jakson jälkeen pysyvästi). Roolia tarjottiin Daltonille, joka pohti pitkään, kunnes lopulta suostui. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 1986 ja lopulta 007 vaaran vyöhykkeellä sai ensi-iltansa kesällä 1987. Elokuva menestyi paremmin kuin kaksi aiempaa Bondia, minkä lisäksi se sai kriitikoilta paremmat arvostelut. Itse näin filmin lapsena eräänä kesänä, kun isäni päätti näyttää minulle Daniel Craigin aikaa edeltäneet 20 vanhaa Bond-elokuvaa. Olen vuosien varrella katsonut elokuvan kerran uudestaan. Nyt kun 007-sarja on saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. 007 ja kuoleman katse oli mielestäni todella keskinkertainen tekele ja sai minut hetkeksi menettämään mielenkiintoni sarjan jatkamiseen. Kuitenkin kun hoksasin, että seuraavassa osassa vaihtuisi näyttelijä, katsoin 007 vaaran vyöhykkeellä jo pari päivää 007 ja kuoleman katseen jälkeen.

MI6 pelastaa KGB-loikkari Georgi Koskov'n, mutta kun tämä siepataan turvatalolta, agentti James Bond lähetetään etsimään häntä.

Vaikka Roger Moore olikin erinomainen James Bond, hänen parissa viimeisessä leffassaan, Octopussy - mustekalassa (Octopussy - 1983) ja 007 ja kuoleman katseessa näkyi selvää väsymystä rooliin, minkä vuoksi onkin hienoa nähdä uuden näyttelijän ottavan 007-titteli haltuunsa. Timothy Dalton hoitaakin homman kunnialla ja mikä parasta, hän tekee hahmosta omanlaisensa, eikä lähde kopioimaan aiempia näyttelijöitä. Hän suostuikin rooliin vasta, kun sai varmistuksen, ettei hänen pitäisi imitoida Moorea tai Connerya. Mooren lupsakkaan Bondin jälkeen Dalton on selvä muutos synkempään suuntaan. Daltonin Bond on paljon vakavampi, mutta kyllä hän silti heittää huulta pariin otteeseen. Naisten seurassa Daltonin Bond ei ole yhtä päällekäyvä kuin hahmon aiemmat versiot, mutta taisteluissa hän saattaa olla häikäilemättömämpi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi perinteistä "Bond-tyttöä". Maryam d'Abo näyttelee Kara Milovya, sellonsoittajaa, joka sotkeutuu operaatioon mukaan. Parin kehnomman Bond-tytön jälkeen Kara on jälleen toimiva tapaus, eikä hän ole täysin avuton neito pulassa -tyyppinen ratkaisu. Daltonin ja d'Abon välille on saatu sujuvaa kemiaa, ja erityisesti onkin kiinnostavaa, että tätä suhdetta kuvataan romanttisemmin kuin Bondin monia muita lempeilyjä.
     Valitettavasti filmin pahikset tuottavat kuitenkin pettymyksen. Joe Don Baker on kummallinen asekauppias Whitakerina ja John Rhys-Davies on alikäytetty KGB:n uutena johtajana, kenraali Pushkinina. Andreas Wisniewskin hahmo Necros on hyvin tyypillinen kätyri, josta tulee mieleen mm. Salainen agentti 007 Istanbulissa -leffan (From Russia with Love - 1963) salamurhaaja Grant. Hahmot ovat unohdettavia ja vain Necros onnistuu luomaan uhan tunnetta Bondille.
     Elokuvassa nähdään myös Jeroen Krabbé loikkari-Koskovina, Art Malik afgaani vastarintaliikkeen varakomentaja Kamran Shahina, Robert Brown MI6:n johtaja M:nä, Desmond Llewelyn erikoislaitteet Bondille valmistavana Q:na ja Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä. Sihteeri Moneypennyn näyttelijä Lois Maxwell oli koettu jo liian vanhaksi rooliin ja varsinkin nyt, kun Bondkin vaihdettiin nuorempaan näyttelijään, myös Maxwell teki viimeisen esiintymisensä Bond-filmissä 007 ja kuoleman katseessa. Maxwell nähtiin roolissa ihailtavat neljätoista kertaa! Tällä kertaa Moneypennyä esittää Caroline Bliss. CIA-agentti Felix Leiter pistäytyy pitkästä aikaa ja tällä kertaa roolissa nähdään John Terry.

Itse James Bond -hahmo ei ole ainoa, joka muuttuu tämän elokuvan myötä synkempään suuntaan, vaan itse filmikin on Mooren teoksia tummempi sävyiltään. Heti alusta alkaen käy selväksi, että tätä on tehty vakavammin mielin. Muutos on kannattanut ja parin keskinkertaisemman elokuvan jälkeen 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä lisä Bond-sarjaan. Kevyt Mooren henki saa kyytiä ja filmi panostaa enemmän jännitykseen. Etenkin alkupäässä on pidempiä tiivistunnelmaisia hetkiä, mitkä nappaavat katsojan tiukasti mukaan tapahtumiin. Uudenlainen lähestymistapa ja uusi Bond-näyttelijä tekevätkin leffasta heti raikkaamman tuntuisen kuin pari viimeisintä osaa sarjasta, mikä jo itsessään saa katsojan hyppäämään mukaan suuremmalla mielenkiinnolla. Tiettyjen viilauksien, kuten parempien roistojen kanssa, kyseessä voisi olla jopa loistofilmi.

Vaikka elokuvassa on aiempaa enemmän synkkää ja tiivistunnelmaista jännityksen rakentelua, ei tämä tarkoita, etteikö filmissä olisi myös selkeää ja vauhdikasta toimintaa tai humoristisia hetkiä. Q:n uudet hilavitkuttimet tarjoavat parit naurut - etenkin Bondin uuteen Aston Martiniin kytketyt laitteet. Tsekkoslovakian ja Itävallan rajalla käytävä takaa-ajo on todella viihdyttävää seurattavaa, minkä lisäksi lopputaistelu äityy aikamoiseksi sodaksi. Loppumäiske on myös jotain erilaista aiempiin Bondeihin verrattuna. Ennen sitä leffan taso notkahtaa hieman, mutta iso ja vaikuttavasti tehty taistelu palauttaa erittäin hyvän laadun. Elokuvasta löytyy myös tosiaan enemmän romantiikkaa kuin monissa muissa 007-elokuvissa. 007 vaaran vyöhykkeellä erottuukin siis monella tapaa edukseen.

On ilo nähdä, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Hänen ohjaama Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981) on mielestäni yksi sarjan parhaista filmeistä, mutta sen jälkeiset Octopussy - mustekala ja 007 ja kuoleman katse olivat selvästi heikompia. Glen onkin löytänyt nyt uutta puhtia työhönsä ja tarjoaa pitkästä aikaa jännitystä ja hienoja vaaratilanteita. Richard Maibaumin ja Michael G. Wilsonin käsikirjoitus on huomattavasti parempi kuin 007 ja kuoleman katseessa, mikä on myös auttanut Gleniä. Leffa on myös kuvattu hyvin, vaikka mukaan mahtuu muutama kehnompikin otos. Leikkaus on sujuvaa, eikä elokuva tarvitse tiivistämistä kuten pari pitkäveteistä edellistä leffaa. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut, minkä lisäksi efektit ovat laadukkaammat. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja John Barryn musiikit säestävät jälleen tapahtumia mainiosti. Elokuvan tunnuslaulu, A-han "The Living Daylights" on hyvä, muttei nouse parhaimpien Bond-kappaleiden joukkoon.

Yhteenveto: 007 vaaran vyöhykkeellä on todella mainio James Bond -leffa, mikä nostaa sarjan tasoa parin keskinkertaisemman tekeleen jälkeen. Timothy Dalton ottaa salaisen agentin roolin taidokkaasti vastaan ja luo Bondista omannäköisensä, tiputtaen Mooren humoristisuuden. Itse elokuvakin muuttuu synkemmäksi ja siinä panostetaan paljon jännitykseen. Vauhdikkaita toimintakohtauksiakin on luvassa ja lopputaistelu on jopa aikamoinen sota, millaista ei ole sarjassa aiemmin nähty. Synkkeneminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi edes jonkinlaista vitsailua. Romantiikkaakin löytyy ja Bondin ja Karan välille on saatu vahvempaa kemiaa ja rakkauden tuntua kuin monissa muissa sarjan osissa. Harmi vain, että tämänkertaiset pahikset jäävät aika tylsiksi tapauksiksi. Heistä huolimatta 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä teos ja on ilo huomata, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Kenties uusi 007-näyttelijä antoi Glenillekin uudenlaista puhtia ja vimmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Living Daylights, 1987, Eon Productions

Arvostelu: The Wolfman (2010)

THE WOLFMAN

Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Benicio del Toro, Anthony Hopkins, Emily Blunt, Hugo Weaving, Art Malik, Geraldine Chaplin ja Anthony Sher
Genre: kauhu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia - Unrated Director's Cut: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Wolfman on uudelleenfilmatisointi vuoden 1941 hirviöklassikosta Ihmissusi (The Wolf Man). Vuonna 2006 Universal Pictures ilmoitti tekevänsä uuden version klassikosta ja päärooliin valittiin alkuperäistä elokuvaa fanittava ja ihmissusi-oheistuotteita keräilevä Benicio del Toro. Ohjaajaksi taas valittiin Mark Romanek, mutta kun hänen ideansa eivät olleet Universalin mieleen, hänet vaihdettiin Joe Johnstoniin. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2008 ja vaikka jälkituotannossa syntyi ongelmia mm. efektien ja musiikkien kanssa, The Wolfman sai lopulta maailmanensi-iltansa 27. tammikuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin valtava floppi, eikä se tienannut edes budjettiaan takaisin. Lisäksi monet kriitikoista antoivat filmille negatiivisen arvion. Tästä huolimatta leffa onnistui sentään nappaamaan Oscar-palkinnon maskeerauksistaan. Itse näin The Wolfmanin varmaankin kuusi vuotta sitten, kun se esitettiin televisiossa. Leffa jätti hieman ristiriitaiset tunteet, enkä katsonut sitä enää uudestaan. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan ystäväni kanssa.

Vuonna 1891 Lawrence Talbot saa tietää, että hänen veljensä on raa'asti murhattu ja hän matkaa kotiseudulleen Mustanummelle, missä liikkuu huhuja ihmissudesta. Pian Lawrence saa tietää, ettei kyseessä ole pelkkä huhu...

Benicio del Toro nähdään Lawrence Talbotina, perheestään eristäytyneenä näyttelijänä, joka palaa kotiseudulleen kohtaamaan sekä psyykkiset että ihmisiä raatelevat, karvaiset hirviöt. Hyvin nopeasti käy selväksi, miksi Lawrence on aikoinaan lähtenyt kotoaan ja on mielenkiintoista nähdä, kuinka hän suhtautuu paluunsa. Del Toro on tuttuun tapaansa mainio ja hän viestii hahmon erilaiset tuntemukset lahjakkaasti.
     Anthony Hopkins esittää Lawrencen isää, rikasta sir John Talbotia, joka asuu isossa kartanossaan. Valitettavasti siinä, missä Del Toron roolityön kautta käy hyvin selväksi, miksi Talbotien perhe on rikkinäinen, Hopkins ei outoa kyllä kykene samaan. Hopkins tarjoaa yllättävän epätasaisen suorituksen. Välillä hän on nappivalinta osaansa ja välillä hän pistää katsojan pohtimaan, kiinnostiko häntä edes lopulta olla mukana filmissä?
     Emily Blunt taas näyttelee Lawrencen tapetun veljen kihlattua, Gwen Conliffea. Valitettavasti Gwenistä ei saada paljoa irti hahmona, eivätkä Bluntin lahjat pääse oikeuksiinsa. Myös Hugo Weaving on mukana leffassa Scotland Yardin poliisi Abberlinena, joka saapuu tutkimaan kuolleen veljen tapausta, mutta hänkin jää harmillisen alikäytetyksi. Sekä Gwen että Abberline saavat paljon ruutuaikaa, mutta heille keksitään harvoin mitään merkittävää tai kiinnostavaa tekemistä.
     Lisäksi leffassa nähdään mm. Art Malik sir John Talbotin palvelijana, legendaarisen Charlie Chaplinin tytär Geraldine mustalaisrouva Malevana, sekä Anthony Sher mielisairaalan johtajana.

The Wolfman ei onnistu tavoittamaan alkuperäisen Ihmissuden psykologista kauhupuolta kirouksen pelottavuudesta, mikä tekee hirviöklassikosta yhä erittäin tehokkaan, mutta muuten se on oikein kelpo uudelleenfilmatisointi. Elokuva onnistuu luomaan maagisen ja mystisen vanhanaikaista henkeä ja sen goottimaailma tekee siitä jo itsessään todella kiehtovan filmin, mihin uppoutuu erittäin mielellään, vaikka siellä hiippailevaa ihmissutta ei haluaisi kohdata. Usvaiset nummet, 1800-luvun lopun kolkot talot ja hidas kuljeskelu yöllä pelkässä kynttilänvalossa ovat jo ihanan karmivaa ja leffasta löytyykin toimivaa jännitystä. Usein elokuva syyllistyy kuitenkin hyödyntämään 2000-luvun kauhuleffojen suurinta syntiä, eli äkkisäikäytystä, eikä filmi niinkään onnistu pelottamaan, vaikka kovasti sitä yrittääkin. Silti muiden 2000-luvun kauhuleffojen rinnalla The Wolfman tuntuu jotenkin omalaatuiselta teokselta, mikä erottuu edukseen. Ehdottomasti parasta leffassa on ihmissuden maskeeraus, joka on suunniteltu alkuperäisen klassikon pohjalta ja muokattu entistä hyytävämmäksi ilmestykseksi. Ihmissuteen on todella vangittu hirviömäinen peto, minkä näkeminen herättää välittömästi ajatuksen, että nyt lähti muuten henki. Moni poloinen ei ehdi edes tajuta, mikä heihin iski, sillä tämä susimies raatelee kynsillään ja hampaillaan salamannopeasti ja niin että veri roiskuu. Tämä kuuluu ehdottomasti suosikki-ihmissusieni joukkoon.

Vaikka elokuva sisältääkin upeasti maskeeratun ihmissuden, vaikuttavasti toteutetun ajankuvan, oivallista wanhan ajan henkeä ja hyviä näyttelijöitä, on filmi silti hieman epätasainen - kuten Anthony Hopkinsin roolisuoritus. Siinä on useita todella hyviä puolia, joista pidän, mutta sitten taas siinä on selkeitä puolia, joista en pidä. Osittain pidän monista ratkaisuista, jotka käsikirjoittajat Andrew Kevin Walker ja David Self ovat tehneet, ottaessaan alkuperäisen filmin ja muokatessaan sen tarinaa. Käsikirjoituksesta löytyy kuitenkin rytmitysongelmia, sillä jotta ihmissutta voitaisiin näyttää mahdollisimman usein, on sen pakko tehdä useita aikahyppyjä seuraavaan täysikuuhun. Lisäksi mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä heikommin Talbotien perheongelmat ovat kirjoitettuja. Ohjaaja Joe Johnston ei välttämättä ollut lopulta täysin oikea mies hommaan. Leffassa on potentiaalia olla erittäin hyvä hirviöpelottelu, mutta kuten jo totesin, elokuva ei ole erityisen pelottava. Muutenkin se tuntuu joillain tavoilla hillitsevän itseään, kun sen pitäisi ulvoa mahtipontisesti. Silti minun täytyy sanoa, että ongelmistaan huolimatta pidän The Wolfmanista. Jokin sen maailmassa ja etenkin sen ihmissudessa viehättää minua kovasti. Jokaista heikkoutta kohden tuntuu olevan jotain mainiota.

Vaikka elokuvan lavasteet ovat todella näyttävät ja niin ovat myös hahmojen asut, eli ajankuva on upeasti toteutettu, minkä lisäksi itse ihmissusi on huikea ilmestys, löytyy minulta vahvaa kritiikkiä elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Jostain syystä tekijät ovat halunneet värimääritellä elokuvan kellertäväksi, mikä herättää lähinnä tunteen kuin päälle olisi vain nopeasti läimäisty seepia-kuvafiltteri. Upeat lavasteet ja asut menevät hieman hukkaan, kun ne peitetään paikoitellen jopa rumalla värillä. Seepiafiltterin lisäksi useisiin yökohtauksiin on taidettu lisätä vinjetointi-tehoste, mikä tummentaa ruudun kulmat. Leffan digiefektit eivät ole kestäneet aikaa lainkaan. Jopa joitain vuosia sitten, kun näin filmin ensimmäisen kerran, pidin tietokonetehosteita todella surkeina. Itse ihmissusi näyttää täydelliseltä, mutta ihmissudeksi muuttuminen digiefektein on aika järkyttävää katseltavaa - lähinnä siksi, että katsoja näkee heti, kun muuttuva ihminen vaihtuu näyttelijästä digihahmoksi. Asiaa ei auta yhtään, kuinka pitkään muodonmuutos kestää ja kuinka lähelle kamera viedään tätä täysin ilmiselvää diginaamaa. Jälkikäteen tehdyt kuvankäsittelyt ovat leffan heikointa antia ja vievät tehoa filmin parhaimmista puolista. Äänimaailma on onneksi rakennettu hyvin ihmissuden murinoista ja ulvomisista Danny Elfmanin säveltämiin musiikkeihin.

Elokuvasta on olemassa noin vartin pidempi versio, mikä sisältää pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia. Etenkin leffan alku on huomattavasti pidempi. Lawrence ja Gwen esitellään eri tavalla ja Lawrencen matkalla Mustanummelle hän tapaa Max von Sydow'n esittämän vanhan herran. Pidennetyssä versiossa ihmissusihyökkäykset ovat myös hieman verisempiä. Universalin logo on myös vaihdettu, muistuttamaan yhtiön alkuaikojen logosta. Itse katsoin arviota varten tämän pidennetyn version ja suosittelen sitä ylitse teatteriversion.

Yhteenveto: The Wolfman on kelpo uudelleenfilmatisointi hirviöklassikosta. Leffan ajankuva ja goottimaisemat ovat upeasti luotuja hienojen lavasteiden ja asujen kautta. On aivan mahtavaa, että tekijät ovat hyödyntäneet vanhaa ihmissusi-maskeerausta ja muokanneet siitä entistäkin häijymmän. On myös miellyttävän karmivaa hiippailla yöllä sumuisessa metsässä pelkässä kynttilänvalossa, odottaen suden hyökkäystä. Elokuva sortuu kuitenkin usein käyttämään äkkisäikäytyksiä, eikä se tiettyä kutkuttavaa karmivuutta pelottavampi onnistu olemaan. Benicio del Toro on mainio pääroolissa ja hyviä ovat myös Emily Blunt ja Hugo Weaving, jotka saavat kuitenkin harmillisen vähän tekemistä. Anthony Hopkinsin suoritus on yllättävän epätasainen, kuten on myös itse elokuvakin paikoitellen. Tarinankerronta loikkii ja juoksee välillä todella tönkösti, minkä lisäksi jotkut ratkaisut aiheuttavat lähinnä kulmankohotuksia kuin aplodeja. Tekniseltä puolelta löytyy paljon hyvää, mutta jälkitöissä sitä on pilattu kököillä digitehosteilla ja rumilla värisäädöillä. Ongelmistaan huolimatta The Wolfman on tarpeeksi onnistunut tulkinta klassisesta hirviökertomuksesta. Ihmissusifanien kannattaakin vilkaista leffa, jos niin ei ole vielä tehnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Wolfman, 2010, Universal Pictures, Relativity Media, Bluegrass Films