Arvostelu: The Wolfman (2010)

THE WOLFMAN

Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Benicio del Toro, Anthony Hopkins, Emily Blunt, Hugo Weaving, Art Malik, Geraldine Chaplin ja Anthony Sher
Genre: kauhu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia - Unrated Director's Cut: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Wolfman on uudelleenfilmatisointi vuoden 1941 hirviöklassikosta Ihmissusi (The Wolf Man). Vuonna 2006 Universal Pictures ilmoitti tekevänsä uuden version klassikosta ja päärooliin valittiin alkuperäistä elokuvaa fanittava ja ihmissusi-oheistuotteita keräilevä Benicio del Toro. Ohjaajaksi taas valittiin Mark Romanek, mutta kun hänen ideansa eivät olleet Universalin mieleen, hänet vaihdettiin Joe Johnstoniin. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2008 ja vaikka jälkituotannossa syntyi ongelmia mm. efektien ja musiikkien kanssa, The Wolfman sai lopulta maailmanensi-iltansa 27. tammikuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin valtava floppi, eikä se tienannut edes budjettiaan takaisin. Lisäksi monet kriitikoista antoivat filmille negatiivisen arvion. Tästä huolimatta leffa onnistui sentään nappaamaan Oscar-palkinnon maskeerauksistaan. Itse näin The Wolfmanin varmaankin kuusi vuotta sitten, kun se esitettiin televisiossa. Leffa jätti hieman ristiriitaiset tunteet, enkä katsonut sitä enää uudestaan. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan ystäväni kanssa.

Vuonna 1891 Lawrence Talbot saa tietää, että hänen veljensä on raa'asti murhattu ja hän matkaa kotiseudulleen Mustanummelle, missä liikkuu huhuja ihmissudesta. Pian Lawrence saa tietää, ettei kyseessä ole pelkkä huhu...

Benicio del Toro nähdään Lawrence Talbotina, perheestään eristäytyneenä näyttelijänä, joka palaa kotiseudulleen kohtaamaan sekä psyykkiset että ihmisiä raatelevat, karvaiset hirviöt. Hyvin nopeasti käy selväksi, miksi Lawrence on aikoinaan lähtenyt kotoaan ja on mielenkiintoista nähdä, kuinka hän suhtautuu paluunsa. Del Toro on tuttuun tapaansa mainio ja hän viestii hahmon erilaiset tuntemukset lahjakkaasti.
     Anthony Hopkins esittää Lawrencen isää, rikasta sir John Talbotia, joka asuu isossa kartanossaan. Valitettavasti siinä, missä Del Toron roolityön kautta käy hyvin selväksi, miksi Talbotien perhe on rikkinäinen, Hopkins ei outoa kyllä kykene samaan. Hopkins tarjoaa yllättävän epätasaisen suorituksen. Välillä hän on nappivalinta osaansa ja välillä hän pistää katsojan pohtimaan, kiinnostiko häntä edes lopulta olla mukana filmissä?
     Emily Blunt taas näyttelee Lawrencen tapetun veljen kihlattua, Gwen Conliffea. Valitettavasti Gwenistä ei saada paljoa irti hahmona, eivätkä Bluntin lahjat pääse oikeuksiinsa. Myös Hugo Weaving on mukana leffassa Scotland Yardin poliisi Abberlinena, joka saapuu tutkimaan kuolleen veljen tapausta, mutta hänkin jää harmillisen alikäytetyksi. Sekä Gwen että Abberline saavat paljon ruutuaikaa, mutta heille keksitään harvoin mitään merkittävää tai kiinnostavaa tekemistä.
     Lisäksi leffassa nähdään mm. Art Malik sir John Talbotin palvelijana, legendaarisen Charlie Chaplinin tytär Geraldine mustalaisrouva Malevana, sekä Anthony Sher mielisairaalan johtajana.

The Wolfman ei onnistu tavoittamaan alkuperäisen Ihmissuden psykologista kauhupuolta kirouksen pelottavuudesta, mikä tekee hirviöklassikosta yhä erittäin tehokkaan, mutta muuten se on oikein kelpo uudelleenfilmatisointi. Elokuva onnistuu luomaan maagisen ja mystisen vanhanaikaista henkeä ja sen goottimaailma tekee siitä jo itsessään todella kiehtovan filmin, mihin uppoutuu erittäin mielellään, vaikka siellä hiippailevaa ihmissutta ei haluaisi kohdata. Usvaiset nummet, 1800-luvun lopun kolkot talot ja hidas kuljeskelu yöllä pelkässä kynttilänvalossa ovat jo ihanan karmivaa ja leffasta löytyykin toimivaa jännitystä. Usein elokuva syyllistyy kuitenkin hyödyntämään 2000-luvun kauhuleffojen suurinta syntiä, eli äkkisäikäytystä, eikä filmi niinkään onnistu pelottamaan, vaikka kovasti sitä yrittääkin. Silti muiden 2000-luvun kauhuleffojen rinnalla The Wolfman tuntuu jotenkin omalaatuiselta teokselta, mikä erottuu edukseen. Ehdottomasti parasta leffassa on ihmissuden maskeeraus, joka on suunniteltu alkuperäisen klassikon pohjalta ja muokattu entistä hyytävämmäksi ilmestykseksi. Ihmissuteen on todella vangittu hirviömäinen peto, minkä näkeminen herättää välittömästi ajatuksen, että nyt lähti muuten henki. Moni poloinen ei ehdi edes tajuta, mikä heihin iski, sillä tämä susimies raatelee kynsillään ja hampaillaan salamannopeasti ja niin että veri roiskuu. Tämä kuuluu ehdottomasti suosikki-ihmissusieni joukkoon.

Vaikka elokuva sisältääkin upeasti maskeeratun ihmissuden, vaikuttavasti toteutetun ajankuvan, oivallista wanhan ajan henkeä ja hyviä näyttelijöitä, on filmi silti hieman epätasainen - kuten Anthony Hopkinsin roolisuoritus. Siinä on useita todella hyviä puolia, joista pidän, mutta sitten taas siinä on selkeitä puolia, joista en pidä. Osittain pidän monista ratkaisuista, jotka käsikirjoittajat Andrew Kevin Walker ja David Self ovat tehneet, ottaessaan alkuperäisen filmin ja muokatessaan sen tarinaa. Käsikirjoituksesta löytyy kuitenkin rytmitysongelmia, sillä jotta ihmissutta voitaisiin näyttää mahdollisimman usein, on sen pakko tehdä useita aikahyppyjä seuraavaan täysikuuhun. Lisäksi mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä heikommin Talbotien perheongelmat ovat kirjoitettuja. Ohjaaja Joe Johnston ei välttämättä ollut lopulta täysin oikea mies hommaan. Leffassa on potentiaalia olla erittäin hyvä hirviöpelottelu, mutta kuten jo totesin, elokuva ei ole erityisen pelottava. Muutenkin se tuntuu joillain tavoilla hillitsevän itseään, kun sen pitäisi ulvoa mahtipontisesti. Silti minun täytyy sanoa, että ongelmistaan huolimatta pidän The Wolfmanista. Jokin sen maailmassa ja etenkin sen ihmissudessa viehättää minua kovasti. Jokaista heikkoutta kohden tuntuu olevan jotain mainiota.

Vaikka elokuvan lavasteet ovat todella näyttävät ja niin ovat myös hahmojen asut, eli ajankuva on upeasti toteutettu, minkä lisäksi itse ihmissusi on huikea ilmestys, löytyy minulta vahvaa kritiikkiä elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Jostain syystä tekijät ovat halunneet värimääritellä elokuvan kellertäväksi, mikä herättää lähinnä tunteen kuin päälle olisi vain nopeasti läimäisty seepia-kuvafiltteri. Upeat lavasteet ja asut menevät hieman hukkaan, kun ne peitetään paikoitellen jopa rumalla värillä. Seepiafiltterin lisäksi useisiin yökohtauksiin on taidettu lisätä vinjetointi-tehoste, mikä tummentaa ruudun kulmat. Leffan digiefektit eivät ole kestäneet aikaa lainkaan. Jopa joitain vuosia sitten, kun näin filmin ensimmäisen kerran, pidin tietokonetehosteita todella surkeina. Itse ihmissusi näyttää täydelliseltä, mutta ihmissudeksi muuttuminen digiefektein on aika järkyttävää katseltavaa - lähinnä siksi, että katsoja näkee heti, kun muuttuva ihminen vaihtuu näyttelijästä digihahmoksi. Asiaa ei auta yhtään, kuinka pitkään muodonmuutos kestää ja kuinka lähelle kamera viedään tätä täysin ilmiselvää diginaamaa. Jälkikäteen tehdyt kuvankäsittelyt ovat leffan heikointa antia ja vievät tehoa filmin parhaimmista puolista. Äänimaailma on onneksi rakennettu hyvin ihmissuden murinoista ja ulvomisista Danny Elfmanin säveltämiin musiikkeihin.

Elokuvasta on olemassa noin vartin pidempi versio, mikä sisältää pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia. Etenkin leffan alku on huomattavasti pidempi. Lawrence ja Gwen esitellään eri tavalla ja Lawrencen matkalla Mustanummelle hän tapaa Max von Sydow'n esittämän vanhan herran. Pidennetyssä versiossa ihmissusihyökkäykset ovat myös hieman verisempiä. Universalin logo on myös vaihdettu, muistuttamaan yhtiön alkuaikojen logosta. Itse katsoin arviota varten tämän pidennetyn version ja suosittelen sitä ylitse teatteriversion.

Yhteenveto: The Wolfman on kelpo uudelleenfilmatisointi hirviöklassikosta. Leffan ajankuva ja goottimaisemat ovat upeasti luotuja hienojen lavasteiden ja asujen kautta. On aivan mahtavaa, että tekijät ovat hyödyntäneet vanhaa ihmissusi-maskeerausta ja muokanneet siitä entistäkin häijymmän. On myös miellyttävän karmivaa hiippailla yöllä sumuisessa metsässä pelkässä kynttilänvalossa, odottaen suden hyökkäystä. Elokuva sortuu kuitenkin usein käyttämään äkkisäikäytyksiä, eikä se tiettyä kutkuttavaa karmivuutta pelottavampi onnistu olemaan. Benicio del Toro on mainio pääroolissa ja hyviä ovat myös Emily Blunt ja Hugo Weaving, jotka saavat kuitenkin harmillisen vähän tekemistä. Anthony Hopkinsin suoritus on yllättävän epätasainen, kuten on myös itse elokuvakin paikoitellen. Tarinankerronta loikkii ja juoksee välillä todella tönkösti, minkä lisäksi jotkut ratkaisut aiheuttavat lähinnä kulmankohotuksia kuin aplodeja. Tekniseltä puolelta löytyy paljon hyvää, mutta jälkitöissä sitä on pilattu kököillä digitehosteilla ja rumilla värisäädöillä. Ongelmistaan huolimatta The Wolfman on tarpeeksi onnistunut tulkinta klassisesta hirviökertomuksesta. Ihmissusifanien kannattaakin vilkaista leffa, jos niin ei ole vielä tehnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Wolfman, 2010, Universal Pictures, Relativity Media, Bluegrass Films