Arvostelu: Babe - urhea possu (Babe - 1995)

BABE - URHEA POSSU

BABE

Ohjaus: Chris Noonan

Pääosissa: Christine Cavanaugh, Miriam Margolyes, James Cromwell, Magda Szubanski, Danny Mann, Hugo Weaving, Miriam Flynn, Zoe Burton, Paul Goddard, Wade Hayward, Brittany Byrnes, Russi Taylor, Michael Edward-Stevens, Charles Bartlett, Paul Livingston ja Roscoe Lee Browne

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 3

Babe - urhea possu perustuu Dick King-Smithin kirjaan Babe: possu joka päätti päästä pitkälle (The Sheep-Pig) vuodelta 1983. Mad Max -elokuvista (1979-) tunnettu George Miller oli innostunut King-Smithin kirjasta ja halusi tehdä siitä elokuvan. Hän kuitenkin koki, ettei teknologia ollut vielä siinä pisteessä, että puhuvat eläimet voisivat olla näytellyn elokuvan päärooleissa. Vuosien suunnittelu- ja valmisteluprosessin jälkeen Miller päätti, että olisi vihdoin aika tehdä leffa. Chris Noonan palkattiin ohjaajaksi, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Babe - urhea possu sai maailmanensi-iltansa 4. elokuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka voitti kriitikotkin puolelleen ja sai jopa seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, miessivuosa, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaiden erikoistehosteiden palkinnon, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan Golden Globe -palkinnon. Elokuvan myötä aktivismi eläintensuojelun puolesta, sekä kasvissyöjien määrä lisääntyi maailmalla. Itse katsoin Babe - urhean possun ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä paljon. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaan, mutta viimeisestä kokonaisesta läpikatselukerrasta on vierähtänyt vähintään kymmenen vuotta. Viime vuosien aikana olen lähinnä jäänyt tuijottamaan elokuvaa muutamiksi minuuteiksi, kun se on sattunut osumaan vastaan joltain televisiokanavalta. Kun huomasin Babe - urhean possun täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa kokonaan ja samalla myös arvostella elokuvan.

Babe-porsas päätyy Hoggettien maatilalle, missä hän saa uusia ystäviä ja kiinnostuu porsaille epätavallisesta aktiviteetista: lampaiden paimentamisesta.

Elokuvan päähenkilö on tietty sen nimikkohahmo - tai siis nimikkopossu - Babe (äänenä Christine Cavanaugh). Baben ollessa vielä ihan pieni porsas, hänet valittiin maatalousnäyttelyssä kilpailuun, jossa possun voi voittaa arvaamalla oikein tämän painon. Kisan kautta Babe päätyy Hoggettien maatilalle, missä hänen elämänsä mullistuu. Babe on valloittavan sympaattinen ja suloinen tapaus, jonka seikkailua ryhtyy seuraamaan erittäin mielellään.

     Maatilan omistavat James Cromwellin ja Magda Szubanskin näyttelemä aviopari Arthur ja Esme Hoggett. Arthur on vähäsanainen ja jämpti mies, kun taas Esme on lempeä ja lämmin. Cromwell ei ollut aluksi halukas rooliin, sillä hänen hahmolleen on kirjoitettu niin vähän repliikkejä, mutta onneksi hän tarttui osaan. Cromwell tarjoaa paljon ilmeillään ja eleillään ja lopulta hän nappasi Babe - urheasta possusta uransa toistaiseksi ainoan Oscar-ehdokkuuden. Szubanski on myös erittäin mainio ja hupsusti hän oli vasta kolmissakymmenissä saatuaan rooliin, joten hänet piti maskeerata vastaamaan noin 55-vuotiasta Cromwellia.

     Muita eläinhahmoja taas ovat muun muassa Hoggettien farmilla asuvat lammaskoirat Fly (Miriam Margolyes) ja Rex (Hugo Weaving), kukkoa leikkivä ankka Ferdinand (Danny Mann), lammas Mää (Miriam Flynn) ja juonitteleva kissa Duchess (Russi Taylor). Hahmogalleria on läpikotaisin oiva. Ferdinandin kautta Babe oppii, että jos eläimelle ei maatilalle keksitä selvää tehtävää, tämä päätyy ruokapöytään ja Flyn ja Rexin kautta Babe taas innostuu lampaiden paimentamisesta.

Babe - urhea possu on aivan ihana koko perheen elokuva, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosikymmenten vieriessä. Päinvastoin. Leffaa seurasi useita enemmän tai vähemmän samanlaisia puhuvien farmieläinten täyttämiä perhe-elokuvia, joista yksikään ei päässyt Babe - urhean possun tasolle. Toisin kuin näistä lukuisista seuraajista, tästä filmistä löytyy aitoa sydäntä ja sielua. Käsikirjoittaja-tuottaja George Miller työsti elokuvaa kymmenen vuoden ajan ja lopputuloksesta näkyy intohimo ja huoli projektia kohtaan. Näin Babe - urhea possu onnistuu oikeasti tavoittamaan katsojansa ja osumaan tunteisiin. Tätä jopa kaunista elokuvaa on aika lailla mahdotonta katsoa herkistymättä jossain kohtaa niin surusta kuin ilostakin.

Elokuvan tarina kerrotaan oivan satukirjamaisesti ja kertomus on jopa jaettu lukuihin. Joka luvussa on oma pointtinsa kertomuksen etenemisen ja hahmojen kehittymisen kannalta. Elokuva on osattu pitää maltillisessa puolentoista tunnin mitassa, mutta silti tarina ei koskaan kiirehdi. Idylliseen maatilamaisemaan sopiikin rauhallisempi kerronta ja elokuvaa katsoessa tulee ikävä aikaa, kun lastenleffat eivät koostuneet pääasiassa hyperaktiivisesta koheltamisesta ja aikaa, kun lastenleffat uskalsivat olla hieman synkkiäkin. Seassa on joitain varsin jännittäviä hetkiä, esimerkiksi kun Hoggettit pohtivat, syödäänkö jouluna kinkkua vai ankkaa? Maatilan eläinten elämien realiteetit tulevat aika kaunistelematta esille, enkä yhtään ihmettele, että elokuvan nähtyään moni lapsi päätti olla syömättä lihaa. Ei Babe - urhea possu kuitenkaan mitään pelkkää synkistelyä ole ja siitä löytyy paljon hauskoja hetkiä, minkä lisäksi elokuvan lopetus täyttää katsojan kasvot leveällä hymyllä ja onnen kyynelillä.

Vaikka elokuva olikin monin osin George Millerin rakkauslapsi Mad Maxien ohella, Miller ei kuitenkaan itse ohjannut leffaa, vaan hommaan valikoitui Chris Noonan. Noonanilla ja Millerillä menivät silti sukset ristiin läpi tuotannon, sillä Noonan koki, että Millerillä oli liikaa valtaa lopputuloksesta. Kaksikko myös kirjoitti käsikirjoituksen ja huolimatta yhteistyön heikkoudesta, siitä syntyi erittäin laadukas perheleffa. Teksti on vahva ja siitä löytyy paljon hyviä teemoja, muun muassa oman paikkansa löytämisestä ja tiettyjen itselle määritettyjen rajojen rikkomisesta. Babe - urhea possu on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on taitavasti kuvattu ja suurimmaksi osaksi sulavasti leikattu. Lavasteet ovat nätit, asut mainiot ja maskeeraukset taidokkaat. Oikeita eläimiä, animatroniikkanukkeja ja tietokonetehosteita yhdistelemällä on saatu aikaan hieno illuusio puhuvista eläimistä. Vaikka välillä on päivänselvää, milloin vaikkapa oikea possu vaihtuu ohjailtavaan nukkeen, ovat nämä alan parhaat taitajat, eli Jim Henson's Creature Shopin tyypit luoneet niin aidon näköisiä nukkeja, että homman katsoo sormien läpi. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Nigel Westlaken säveltämät musiikit tunnelmoivat kauniisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babe, 1995, Universal Pictures, Kennedy Miller Productions

Arvostelu: Pilvikartasto (Cloud Atlas - 2012)

PILVIKARTASTO

CLOUD ATLAS

Ohjaus: Lana Wachowski, Lilly Wachowski ja Tom Tykwer
Pääosissa: Tom Hanks, Halle Berry, Ben Whishaw, Jim Sturgess, Doona Bae, Jim Broadbent, Hugh Grant, Hugo Weaving, Susan Sarandon, Keith David, James D'Arcy, Zhou Xun, David Gyasi ja Robert Fyfe
Genre: draama, scifi, seikkailu, toiminta, romantiikka, trilleri
Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Cloud Atlas, eli suomalaisittain Pilvikartasto perustuu David Mitchellin samannimiseen kirjaan vuodelta 2004. The Matrix -elokuvien (1999-) ohjaajat Lana ja Lilly Wachowski, sekä Tom Tykwer kiinnostuivat työstämään kirjan pohjalta filmatisoinnin ja hankkivatkin sen elokuvaoikeudet. Hollywoodissa ei kuitenkaan nähty elokuvan potentiaalia ja niinpä kolmikon täytyi yrittää kalastella rahoitusta muita reittejä. Monen jo epätoivoisen yrityksen jälkeen he lopulta saivat saksalaisyhtiöt A Companyn, ARD Degeto Filmin ja X Filmen tekemään yhteistyötä leffan rahoittamiseksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011, eri ohjaajien työstäessä samanaikaisesti eri osioita elokuvaan. Lopulta Pilvikartasto sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, minkä lisäksi se jakoi niin kriitikoiden kuin katsojien mielipiteet voimakkaasti kahtia. Toiset ihastuivat elokuvaan, kun taas toiset haukkuivat sen lyttyyn. Itse katsoin Pilvikartaston vasta vuotta myöhemmin vuokralta. Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen, vaikken todellakaan ymmärtänyt siitä kaikkea. Ymmärryksen puutteen takia ostinkin elokuvan heti Blu-raylla ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan - viime kerrasta on tosin kulunut aikaa jo ainakin kuusi vuotta. Kun huomasin Pilvikartaston täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1849 lakimies ystävystyy orjan kanssa laivamatkalla Amerikkaan. Vuonna 1936 homoseksuaalisuuttaan salaileva muusikonalku pääsee avustamaan arvostettua säveltäjää. Vuonna 1973 toimittaja saa selville salajuonen ydinreaktorin tuhoamisesta. Vuonna 2012 kirjakustantaja joutuu ongelmiin rikollisen kirjailijan kanssa. Vuonna 2144 keinotekoinen tarjooja päätyy vallankumoukselliselle karkumatkalle kapinallisen kanssa. Vuonna 2321 ihmiskunnan rippeet taistelevat selviytymisestään, Maan muuttuessa myrkylliseksi asukkailleen. Kaikki on yhteydessä toisiinsa.

Jos hämmennyitte äskeisestä juonikuvauksesta ja pohditte nyt, että mistä ihmeestä Pilvikartastossa on oikein kyse, ette takuulla ole ainoita. Kyseessä on erittäin hämmentävä teos - lähes kolmituntinen eepos, joka kulkee läpi usean vuosisadan, linkittäen vähitellen todella erilaiset tarinat toisiinsa. Läpi elokuvan katsoja jatkaa pohtimista, että miten ihmeessä nämä juonet kuuluvat samaan elokuvaan ja Pilvikartasto todella vaatiikin pari tai vielä useamman katselukerran, jotta siitä pääsee täysin kärryille, eikä välttämättä silloinkaan osaa varmasti sanoa, että mikä filmin kokonaiskertomus on. Katselukokemus ei todellakaan ole helpoimmasta päästä ja tavallaan ymmärrän, jos katselun päättää lopettaa kesken kaiken. Vaikka olinkin hämmentynyt läpi ensimmäisen katselun, Pilvikartasto teki minuun heti ison vaikutuksen, eikä se vaikutus ole haihtunut vuosien ja uudelleenkatselujen varrella. Oikeastaan päinvastoin. Mitä useammin olen leffan nähnyt ja mitä vanhempana sen katson, sitä enemmän saan siitä irti.

Pilvikartaston ensimmäinen katselukerta menee luultavasti lähinnä siihen, että yrittää pysyä jokaisessa juonikuviossa kärryillä. Elokuvassa kerrotaan kuusi päällekkäin kulkevaa tarinaa, jotka sijoittuvat villisti useammalle eri vuosisadalle. Sen lisäksi, että tarinat ovat hyvin erilaiset, kuuluvat kertomukset myös eri lajityyppeihin. On merellistä seikkailua, vakoojajännäriä, humoristisempaa pakoilua, scifitoimintaa ja traagista rakkaustarinaa. Leffa on myös täynnä erilaisia teemoja identiteetistä, orjuudesta, vapaudesta, totuudesta, ihmisluonteesta, rakkaudesta ja sielun uudelleensyntymisestä vuosisatojen, ellei jopa -tuhansien varrella. Tavallaan järki sanoo, etteivät nämä juonikuviot, lajityypit ja teemat millään voi kulkea käsikädessä, eikä elokuva millään voi toimia yhtenäisenä kokonaisuutena. Silti se toimii.

Ei toisaalta ole ihme, että kesti aikaa saada elokuvalle rahoittajia ja että niitä ei Yhdysvalloista löytynyt. Sen lisäksi, että tällaista hurjaa eeposta on vaikea edes markkinoida ja löytää sille oikeaa määrää yleisöä (mitä ei tosiaan harmillisesti löytynyt, elokuvan flopattua taloudellisesti), väärissä käsissä elokuva olisi täysi fiasko. Väärien tekijöiden työstämänä tämä kunnianhimoinen teos hajoaisi täysin käsiin. Niin vain Wachowskit ja Tykwer onnistuivat kyhäilemään tästä voimakkaan kokonaisuuden, jossa eri osaset tukevat toisiaan vakuuttavasti. Jokainen ohjaajista oli vastuussa kahdesta elokuvan tarinoista, mutta on selvää, että he suunnittelivat hommaansa pitkään yhdessä, jotta kaikista visioista muodostuisi lopulta yhteneväisyys. Sen lisäksi, että ihailen suuresti, kuinka vähitellen katsoja alkaa hoksaamaan, kuinka juonikuviot ja hahmot linkittyvät toisiinsa, ihailen valtavasti, kuinka nämä juonikuviot on leikattu yhteen. Pilvikartastossa on jotain hyvin runollista siinä, kuinka se pyörittelee käsittelemiään asioita vuosisadasta toiseen. Filmi on myös aika taiteellinen ja kaikin tavoin omalaatuinen, eikä sitä pysty vertaamaan mihinkään muuhun. Täysin uniikki elämys.

Alexander Bernerin leikkaus on ehdottomasti aplodit ansainnut, sillä kenellä tahansa menisi varmasti pala kurkkuun, kun tulisi pyyntö leikata kuusi juonikuviota toisiinsa sujuvasti. Bernerin työ on tyylikästä ja kaikin tavoin upeasti soljuvaa. Välillä hän keskittyy yhteen kertomukseen pidemmän aikaa, toisinaan hän saattaa leikata yhden minuutin sisällä jokaisen juonikuvion välillä. Palaset loksahtelevat paikoilleen juuri oikein ja läpi leffan intoilin, kuinka hahmojen eri teot tai repliikit tai ylipäätään leffan kuvat tukevat toisiaan, vaikka kuvien välillä tehtäisiin puolen vuosituhannenkin aikahyppy. Leikkauksen soljuvuuden huomaa myös siitä, että vaikka kestoa on liki kolme tuntia, ei se mielestäni ole ikinä tuntunut niin pitkältä. Tähän vaikuttaa isosti se, että siinä ei seurata vain yhtä tarinaa kolmen tunnin ajan, vaan kuutta lyhyempää, noin 20-30 -minuuttista, joiden välillä leikataan tiuhaan tahtiin. Kun Wachowskien ja Tykwerin ohjaus sekä käsikirjoitus ja Bernerin leikkaus tukevat toisiaan näin vahvasti, on Pilvikartasto äärimmäisen mukaansatempaava elokuva.

Leikkauksen lisäksi leffan muukin tekninen työ on onnistunutta. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu kamera-ajoja ja kuvasommitteluja myöten. Valaisukin toimii oivallisesti ja erikoistehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa. Äänimaailma on mainiosti rakennettu, eri aikakausia mukaillen ja ohjaaja Tykwerin, Johnny Klimekin ja Reinhold Heilin yhteistoimin työstetyt musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Lavastajille ja puvustajille elokuva on varsinainen riemuvoitto, sillä useiden juonikuvioiden ansiosta heille on tarjoutunut mahdollisuus työstää niin historiallisia ja moderneja kuin villin futuristisia paikkoja ja asusteita. Maskeeraajat tekevät myös ihailtavaa työtä, vaikka samalla se on myös vuosien varrella herättänyt kritisointia. Elokuvassa on nimittäin maskeerattu eri etnisiin ryhmiin kuuluvia näyttelijöitä näyttämään toisiin etnisiin ryhmiin kuuluvilta. Normaalisti ymmärtäisin kritiikin, mutta tässä elokuvassa tätä tehdään niin suuntaan jos toiseenkin, etten itse näe siinä ongelmaa. Valkoinen mies on maskeerattu aasialaiseksi, aasialainen nainen valkoiseksi. Tummaihoinen nainen taas nähdään valkoisen miehen roolissa, kun taas eräs miesnäyttelijä esittää naista.

Yleensä puhun näyttelijöistä ja heidän roolihahmoistaan arvostelujeni alkupäässä, mutta tällä kertaa päätin jättää tämän osion tekstin loppuun. Elokuva on varustettu erinomaisella näyttelijäkaartilla ja erityisen hämmästyttävää on, kuinka monet näyttelijöistä esiintyvät jokaisessa leffan tarinassa. Vuonna 1849 Jim Sturgess näyttelee lakimies Ewingia, joka ystävystyy laivalla David Gyasin näyttelemän salamatkustajaorja Autuan kanssa. Laivan miehistöä taas esittävät mm. Jim Broadbent, Tom Hanks ja Ben Whishaw. Keith David esittää palvelija Kupakaa, Doona Bae näyttelee Ewingin vaimoa Tildaa ja Hugo Weaving nähdään Tildan isänä.

     Vuoden 1936 kertomuksessa Whishaw taas nostetaan pääosaan Robert Frobisheriksi, jolla on salainen suhde James D'Arcyn näyttelemän Rufus Sixsmithin kanssa ja joka pääsee avustamaan ihailemaansa säveltäjää, Broadbentin näyttelemää Vyvyan Ayrsia. Halle Berry nähdään Ayrsin vaimona ja Weaving taas kapellimestari Kesselringinä.

     Vuonna 1973 tapahtuvassa jännäritarinassa Berry näyttelee toimittaja Luisa Reytä, joka ryhtyy tutkimaan Hugh Grantin näyttelemän Lloyd Hooksin johtamaa tutkimuslaitosta. David esittää Luiselle vinkkejä antavaa Napieria, Hanks laitoksella työskentelevää Isaacia ja Weaving Luisan perään lähtevää palkkatappajaa.

Elokuvan ilmestymisvuoteen 2012 sijoittuvassa tarinassa Broadbent näyttelee kirjakustantaja Timothy Cavendishia, joka kavaltaa rahat Hanksin näyttelemältä rikolliskirjailija Hogginsilta. Weaving ja D'Arcy nähdään vanhainkodin hoitajina, Grantin esittäessä Timothyn veljeä.

     Tulevaisuudessa, vuoden 2144 Neo-Soulissa tapahtuvassa scifikertomuksessa Doona Bae nähdään keinotekoisena tarjoojana, Sonmi-451:nä, jonka Sturgessin esittämä kapinallinen Hae-Joo Chang nappaa mukaansa pakomatkalle. Grant näyttelee Sonmi-451:n työpaikkana toimivan futuristisen kuppilan omistajaa, Näkijä Rheetä, kun taas Weaving esittää arvovaltaista Mephiä.

     Kuudennessa, kaukaiseen tulevaisuuteen 2321 sijoittuvassa kertomuksessa ihmisiä on enää kourallinen jäljellä ja suuri osa ihmisistä on taantunut kehityksessä yli tuhat vuotta taaksepäin. Hanks näyttelee kylää johtavaa Zachryä, Berryn esittäessä kehittyneemmästä, yhä teknologiaa hyödyntävästä joukosta tulevaa Meronymiä. Grant on liki tunnistamaton julmana kannibaalien johtajana, Weavingin uhkuessa pahaenteisyyttä Zachryn näkyjen olentona. Edellä mainitut näyttelijät tekevät myös useita pienempiä rooleja leffassa, joista useita ei varmasti hoksaa ensimmäisellä katselulla, juurikin voimakkaiden maskeerausten takia. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hienoa työtä rooleissaan ja on hienoa nähdä tiettyjen näyttelijöiden tarjoavan täysin erilaisia roolitöitä saman elokuvan aikana. Erityisesti Tom Hanks pääsee esittelemään lahjojaan ja ihailtavaa muuntautumiskykyään.

Yhteenveto: Pilvikartasto on hieno ja tietyillä tavoilla aika käsittämätön elokuva. Sen lisäksi, että katsojalle koituu varmasti vaikeuksia ymmärtää filmin merkitystä ja täysin erilaisten tarinoiden yhteyttä toisiinsa, on myös käsittämätöntä, kuinka hyvin näin kummallinen paketti pysyy kasassa. Heikommissa käsissä leffa murenisi täysin oman painolastinsa alle, mutta Wachowskit ja Tykwer tekevät ihailtavaa työtä filmin parissa. Elokuva on erittäin lahjakkaasti leikattu kasaan. Tarinat soljuvat eteenpäin vakuuttavasti, vaikka heittelevätkin katsojaa aikakaudelta ja tapahtumaketjusta toiseen villisti. Tarinoiden yhteneväisyydessä on jotain kauniin runollista, kun alkaa vihdoin päästä jyvälle menosta. Rytmitys on tehokas ja liki kolmituntinen filmi tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin erinomainen, monen yllättäessä useilla ja monipuolisilla roolitöillään leffan aikana. Myös teknisiltä ansioiltaan elokuva on taidokkaasti loihdittu kasaan. Pilvikartasto ei todellakaan ole elokuva sieltä helpoimmasta päästä, eikä sitä siksi ole helppoa suositella kenellekään. Se on varsinainen elämys, joka hakee vertaistaan ja joka jää pyörimään vielä pitkäksi aikaa mielessä päättymisensä jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cloud Atlas, 2012, Cloud Atlas Productions, X-Filme Creative Pool, Anarchos Pictures, A Company Filmproduktionsgesellschaft, ARD Degeto Film, Media Asia Group, Ascension Pictures, Dreams of Dragon Picture, Five Drops

Arvostelu: Legenda suojelijoista (Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole - 2010)

LEGENDA SUOJELIJOSTA

LEGEND OF THE GUARDIANS: THE OWLS OF GA'HOOLE

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Jim Sturgess, Emily Barclay, Ryan Kwanten, David Wenham, Anthony LaPaglia, Helen Mirren, Geoffrey Rush, Hugo Weaving, Joel Edgerton, Adrienne DeFaria, Miriam Margolyes, Sam Neill, Angus Sampson, Leigh Whannell ja Essie Davis
Genre: animaatio, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 12

Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole, eli suomalaisittain Legenda suojelijoista perustuu Kathryn Laskyn kirjasarjaan Guardians of Ga'Hoole (2003-2013). Warner Bros. -studio hankki elokuvaoikeudet Laskyn kirjoihin vuonna 2005 ja päätti tehdä elokuvasovituksen, mikä yhdistäisi kirjasarjan kolme ensimmäistä teosta, The Capturen (2003), The Journeyn (2003) ja The Rescuen (2004). Animointi alkoi ja lopulta Legenda suojelijoista sai maailmanensi-iltansa 23. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, eikä se ihan ollut toivottu menestys, vaikka tienasikin 140 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa teattereissa, vaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin vuokralta. En pitänyt elokuvasta, enkä ole halunnut katsoa sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, pohdin ja pähkäilin, kunnes lopulta päätin antaa sille uuden mahdollisuuden juhlan kunniaksi.

Pöllöjen maassa nuoret pöllöveljekset Soren ja Kludd siepataan ja viedään vangeiksi Ylväille tornipöllöille. Kun Kludd haluaa liittyä Ylväiden riveihin sotilaana, Soren taas suunnittelee pakoa Ga'Hooleen, löytääkseen legendaariset suojelijat, ainoat pöllöt, jotka voisivat pysäyttää Ylväät.

Pöllöveljekset Soren (äänenä Jim Sturgess) ja Kludd (Ryan Kwanten) ovat hyvin erilaiset persoonat. Soren uskoo hyvyyteen ja siihen, että täytyy tehdä, mikä on oikein, minkä vuoksi hän ihaileekin legendaarisia suojelijapöllöjä, kun taas Kludd synkistellen on sitä mieltä, että jokaisen täytyy tehdä, mitä vaaditaan selviytymiseen, eikä edes usko suojelijoiden olemassaoloon. Soren on kelpo päähenkilö, jollaisia on totuttu näkemään seikkailutarinoissa. Hän lähtee matkalleen normaalina ja pelokkaana, mutta matkan varrella hänestä tehdään kunnon sankari. Kludd voisi olla mielenkiintoinen, valitessaan toisen tien, mutta harmillisesti hahmo on niin kehnosti kirjoitettu, ettei hänen vajoamisesta pahojen tielle jaksa välittää. Sorenin ja Kluddin perheeseen kuuluvat myös isä Noctus (Hugo Weaving), äiti Marella (Essie Davis), sekä sympaattinen pikkusisko Eglantine (Adrienne DaFaria). Lasten hoitajana toimii herttainen käärme, rouva Plithiver (Miriam Margolyes).

Muita hahmoja leffassa ovat mm. paha ja häijy Rautanokka (Joel Edgerton), tätä uskollisesti seuraava Nyra (Helen Mirren), ilkikuriset pöllöveljekset Jutt ja Jatt (Angus Sampson ja Leigh Whannell), hömelö Tonkija (David Wenham) ja tämän ystävä Yönkajo (Anthony LaPaglia), lentämistä Sorenille opettavat Grimble (Weaving) ja Ezylrub (Geoffrey Rush), sekä pieni pöllötyttö Gylfie (Emily Barclay), joka on myös siepattu ja joka ryhtyy suunnittelemaan Sorenin kanssa pakoa. Hahmogalleria ei erityisemmin onnistu vakuuttamaan ja muutamat mahtinäyttelijät (Weaving, Mirren ja Rush) valuvat täysin hukkaan mitäänsanomattomien hahmojen kanssa. Edgerton sentään onnistuu luomaan jonkinlaista uhkaavuutta Rautanokkaan, joka jää kuitenkin todella yhdentekeväksi roistoksi.

Valitettavasti mielipiteeni Legenda suojelijoista -elokuvasta ei muuttunut parempaan suuntaan, muttei toisaalta huonompaankaan. Kyseessä on sama laimea seikkailuraina, minkä parissa tylsistyin yhtä lailla noin kuusi vuotta sitten. Elokuva kuvittelee olevansa suuri ja upean eeppinen teos, mutta mitäänsanomattomien hahmojen ja monta kertaa nähdyn sankaritarinan (tällä kertaa vain pöllöillä kerrottuna) takia se vajoaa vain pitkäveteiseksi. Seikkailuhenkeä ei löydy, eikä elokuva millään nappaa mukaansa. Itse asiassa huomasin tylsistyväni jo ennen kuin leffaa oli kulunut puoli tuntia. Kestoa elokuvalla on yhteensä vain hieman yli puolitoista tuntia, mutta se tuntuu huomattavasti pidemmältä. Mahtipontisiksi tarkoitetut kohtaukset ovat äärimmäisen latteita ja huumori on lähinnä kiusallista.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on se, että se on aivan liian synkkä lapsille, mutta se on myös liian lapsellinen aikuisille. Lopputulos on kummallinen väliinputoaja, joka jättää suuren osan katsojistaan kylmäksi. Hassuttelevat pöllöt saavat vanhemmat pudistelemaan päätään myötähäpeän takia, mutta sitten taas rajuiksi äityvät taistelut saavat lapset jännittämään ehkä liikaakin. Kenelle tämä elokuva on tehty? Kenties kirjasarjan fanit saavat tästä jotain irti tai suuresti pöllöjä rakastavat. Vaikka pöllöjen lentokohtaukset ovat tyylikkäitä visuaalisesti ja niiden kynsiä käytetään yllättävänkin hurjasti hyödyksi taisteluissa, jäävät linnut silti hieman tylsiksi. Kaikki elokuvassa jää parhaimmillaan puolitiehen. Legenda suojelijoista ei koskaan ota tuulta siipiensä alle, jolloin loppupään surullisiksi tarkoitetut kohdat eivät hetkauta, eikä suuri pöllötaistelu innosta. Lopuksi elokuva jättää tietyt jutut vielä auki mahdollista jatko-osaa varten, mutta kun itse puuduin jo tässä leffassa ennen puolta väliä, on turha odottaa, että minulta löytyisi minkäänlaista kiinnostusta katsoa toista tällaista.

Elokuvan visuaalinen puoli on ehdottomasti sen parasta antia. Legenda suojelijoista näyttää todella hyvältä. Sen animaatiolaatu on paikoitellen niinkin erinomaista, että katsoja jopa unohtaa sen olevan animoitu. Pöllöjen sulat erottuvat selvästi ja maisemat ovat upeat. Kohtaus, missä pöllöt lentävät myrskyssä, on henkeäsalpaavan kaunis. Onkin harmi, etteivät käsikirjoitus ja ohjaus yllä lähellekään animaation tasoa. Kun ohjaaja Zack Snyder onnistuu jossain, hän todella onnistuu. Sen osoitti hänen vuotta aiemmin ilmestynyt sarjakuvafilmatisointinsa Watchmen (2009). Harmi vain, että hänen filmografiansa on kuitenkin täynnä lähinnä keskinkertaisuutta ja Legenda suojelijoista taitaa olla hänen heikoin teoksensa. Snyderilla on vahvaa silmää upealle toteutukselle ja hän kyllä osaa käyttää hidastuksia (kenties liiallisuuksiinkin asti), mutta hänen ohjauksensa tässä on muuten kömpelöä. David Hirschfelderin säveltämät musiikitkaan eivät oikein vakuuta, mutta on äänimaailma muuten tarpeeksi mainio, tukeakseen visuaalisuuksia.

Yhteenveto: Legenda suojelijoista on visuaalisesti erittäin vaikuttava ja upea, mutta muuten täysin laimea ja tylsä tekele. Elokuva ei millään onnistu nappaamaan mukaansa, eikä liiankin tavanomainen kertomus jaksa innostaa. Vähän yli puolentoista tunnin kesto tuntuu ainakin puoli tuntia pidemmältä. Vaikka pöllöidea on ajatuksen tasolla mielenkiintoinen, ovat hahmot erittäin mitäänsanomattomia, eikä heidän matkastaan jaksa kiinnostua. Siten myös emotionaalisiksi tarkoitetut hetket lässähtävät kaiken muun ohella. Hienot näyttelijätkin menevät hukkaan. Tunnelmaltaan filmi on äärimmäisen epätasainen ja on vaikea sanoa, kenelle se on tarkoitettu. Aikuisilla elokuva on nolon lapsellinen, mutta lapsille liian synkkä ja raju. Lopulta elokuvasta jää käteen vain näyttäviä otoksia erinomaisen animoinnin kera. Joskus sekin riittää, mutta tämän teoksen kohdalla tuloksena on pelkkä valtava pettymys.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole, 2010, Warner Bros. Village Roadshow Pictures, Animal Logic, FortyFour Studios

Arvostelu: The Wolfman (2010)

THE WOLFMAN

Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Benicio del Toro, Anthony Hopkins, Emily Blunt, Hugo Weaving, Art Malik, Geraldine Chaplin ja Anthony Sher
Genre: kauhu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia - Unrated Director's Cut: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Wolfman on uudelleenfilmatisointi vuoden 1941 hirviöklassikosta Ihmissusi (The Wolf Man). Vuonna 2006 Universal Pictures ilmoitti tekevänsä uuden version klassikosta ja päärooliin valittiin alkuperäistä elokuvaa fanittava ja ihmissusi-oheistuotteita keräilevä Benicio del Toro. Ohjaajaksi taas valittiin Mark Romanek, mutta kun hänen ideansa eivät olleet Universalin mieleen, hänet vaihdettiin Joe Johnstoniin. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2008 ja vaikka jälkituotannossa syntyi ongelmia mm. efektien ja musiikkien kanssa, The Wolfman sai lopulta maailmanensi-iltansa 27. tammikuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin valtava floppi, eikä se tienannut edes budjettiaan takaisin. Lisäksi monet kriitikoista antoivat filmille negatiivisen arvion. Tästä huolimatta leffa onnistui sentään nappaamaan Oscar-palkinnon maskeerauksistaan. Itse näin The Wolfmanin varmaankin kuusi vuotta sitten, kun se esitettiin televisiossa. Leffa jätti hieman ristiriitaiset tunteet, enkä katsonut sitä enää uudestaan. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan ystäväni kanssa.

Vuonna 1891 Lawrence Talbot saa tietää, että hänen veljensä on raa'asti murhattu ja hän matkaa kotiseudulleen Mustanummelle, missä liikkuu huhuja ihmissudesta. Pian Lawrence saa tietää, ettei kyseessä ole pelkkä huhu...

Benicio del Toro nähdään Lawrence Talbotina, perheestään eristäytyneenä näyttelijänä, joka palaa kotiseudulleen kohtaamaan sekä psyykkiset että ihmisiä raatelevat, karvaiset hirviöt. Hyvin nopeasti käy selväksi, miksi Lawrence on aikoinaan lähtenyt kotoaan ja on mielenkiintoista nähdä, kuinka hän suhtautuu paluunsa. Del Toro on tuttuun tapaansa mainio ja hän viestii hahmon erilaiset tuntemukset lahjakkaasti.
     Anthony Hopkins esittää Lawrencen isää, rikasta sir John Talbotia, joka asuu isossa kartanossaan. Valitettavasti siinä, missä Del Toron roolityön kautta käy hyvin selväksi, miksi Talbotien perhe on rikkinäinen, Hopkins ei outoa kyllä kykene samaan. Hopkins tarjoaa yllättävän epätasaisen suorituksen. Välillä hän on nappivalinta osaansa ja välillä hän pistää katsojan pohtimaan, kiinnostiko häntä edes lopulta olla mukana filmissä?
     Emily Blunt taas näyttelee Lawrencen tapetun veljen kihlattua, Gwen Conliffea. Valitettavasti Gwenistä ei saada paljoa irti hahmona, eivätkä Bluntin lahjat pääse oikeuksiinsa. Myös Hugo Weaving on mukana leffassa Scotland Yardin poliisi Abberlinena, joka saapuu tutkimaan kuolleen veljen tapausta, mutta hänkin jää harmillisen alikäytetyksi. Sekä Gwen että Abberline saavat paljon ruutuaikaa, mutta heille keksitään harvoin mitään merkittävää tai kiinnostavaa tekemistä.
     Lisäksi leffassa nähdään mm. Art Malik sir John Talbotin palvelijana, legendaarisen Charlie Chaplinin tytär Geraldine mustalaisrouva Malevana, sekä Anthony Sher mielisairaalan johtajana.

The Wolfman ei onnistu tavoittamaan alkuperäisen Ihmissuden psykologista kauhupuolta kirouksen pelottavuudesta, mikä tekee hirviöklassikosta yhä erittäin tehokkaan, mutta muuten se on oikein kelpo uudelleenfilmatisointi. Elokuva onnistuu luomaan maagisen ja mystisen vanhanaikaista henkeä ja sen goottimaailma tekee siitä jo itsessään todella kiehtovan filmin, mihin uppoutuu erittäin mielellään, vaikka siellä hiippailevaa ihmissutta ei haluaisi kohdata. Usvaiset nummet, 1800-luvun lopun kolkot talot ja hidas kuljeskelu yöllä pelkässä kynttilänvalossa ovat jo ihanan karmivaa ja leffasta löytyykin toimivaa jännitystä. Usein elokuva syyllistyy kuitenkin hyödyntämään 2000-luvun kauhuleffojen suurinta syntiä, eli äkkisäikäytystä, eikä filmi niinkään onnistu pelottamaan, vaikka kovasti sitä yrittääkin. Silti muiden 2000-luvun kauhuleffojen rinnalla The Wolfman tuntuu jotenkin omalaatuiselta teokselta, mikä erottuu edukseen. Ehdottomasti parasta leffassa on ihmissuden maskeeraus, joka on suunniteltu alkuperäisen klassikon pohjalta ja muokattu entistä hyytävämmäksi ilmestykseksi. Ihmissuteen on todella vangittu hirviömäinen peto, minkä näkeminen herättää välittömästi ajatuksen, että nyt lähti muuten henki. Moni poloinen ei ehdi edes tajuta, mikä heihin iski, sillä tämä susimies raatelee kynsillään ja hampaillaan salamannopeasti ja niin että veri roiskuu. Tämä kuuluu ehdottomasti suosikki-ihmissusieni joukkoon.

Vaikka elokuva sisältääkin upeasti maskeeratun ihmissuden, vaikuttavasti toteutetun ajankuvan, oivallista wanhan ajan henkeä ja hyviä näyttelijöitä, on filmi silti hieman epätasainen - kuten Anthony Hopkinsin roolisuoritus. Siinä on useita todella hyviä puolia, joista pidän, mutta sitten taas siinä on selkeitä puolia, joista en pidä. Osittain pidän monista ratkaisuista, jotka käsikirjoittajat Andrew Kevin Walker ja David Self ovat tehneet, ottaessaan alkuperäisen filmin ja muokatessaan sen tarinaa. Käsikirjoituksesta löytyy kuitenkin rytmitysongelmia, sillä jotta ihmissutta voitaisiin näyttää mahdollisimman usein, on sen pakko tehdä useita aikahyppyjä seuraavaan täysikuuhun. Lisäksi mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä heikommin Talbotien perheongelmat ovat kirjoitettuja. Ohjaaja Joe Johnston ei välttämättä ollut lopulta täysin oikea mies hommaan. Leffassa on potentiaalia olla erittäin hyvä hirviöpelottelu, mutta kuten jo totesin, elokuva ei ole erityisen pelottava. Muutenkin se tuntuu joillain tavoilla hillitsevän itseään, kun sen pitäisi ulvoa mahtipontisesti. Silti minun täytyy sanoa, että ongelmistaan huolimatta pidän The Wolfmanista. Jokin sen maailmassa ja etenkin sen ihmissudessa viehättää minua kovasti. Jokaista heikkoutta kohden tuntuu olevan jotain mainiota.

Vaikka elokuvan lavasteet ovat todella näyttävät ja niin ovat myös hahmojen asut, eli ajankuva on upeasti toteutettu, minkä lisäksi itse ihmissusi on huikea ilmestys, löytyy minulta vahvaa kritiikkiä elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Jostain syystä tekijät ovat halunneet värimääritellä elokuvan kellertäväksi, mikä herättää lähinnä tunteen kuin päälle olisi vain nopeasti läimäisty seepia-kuvafiltteri. Upeat lavasteet ja asut menevät hieman hukkaan, kun ne peitetään paikoitellen jopa rumalla värillä. Seepiafiltterin lisäksi useisiin yökohtauksiin on taidettu lisätä vinjetointi-tehoste, mikä tummentaa ruudun kulmat. Leffan digiefektit eivät ole kestäneet aikaa lainkaan. Jopa joitain vuosia sitten, kun näin filmin ensimmäisen kerran, pidin tietokonetehosteita todella surkeina. Itse ihmissusi näyttää täydelliseltä, mutta ihmissudeksi muuttuminen digiefektein on aika järkyttävää katseltavaa - lähinnä siksi, että katsoja näkee heti, kun muuttuva ihminen vaihtuu näyttelijästä digihahmoksi. Asiaa ei auta yhtään, kuinka pitkään muodonmuutos kestää ja kuinka lähelle kamera viedään tätä täysin ilmiselvää diginaamaa. Jälkikäteen tehdyt kuvankäsittelyt ovat leffan heikointa antia ja vievät tehoa filmin parhaimmista puolista. Äänimaailma on onneksi rakennettu hyvin ihmissuden murinoista ja ulvomisista Danny Elfmanin säveltämiin musiikkeihin.

Elokuvasta on olemassa noin vartin pidempi versio, mikä sisältää pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia. Etenkin leffan alku on huomattavasti pidempi. Lawrence ja Gwen esitellään eri tavalla ja Lawrencen matkalla Mustanummelle hän tapaa Max von Sydow'n esittämän vanhan herran. Pidennetyssä versiossa ihmissusihyökkäykset ovat myös hieman verisempiä. Universalin logo on myös vaihdettu, muistuttamaan yhtiön alkuaikojen logosta. Itse katsoin arviota varten tämän pidennetyn version ja suosittelen sitä ylitse teatteriversion.

Yhteenveto: The Wolfman on kelpo uudelleenfilmatisointi hirviöklassikosta. Leffan ajankuva ja goottimaisemat ovat upeasti luotuja hienojen lavasteiden ja asujen kautta. On aivan mahtavaa, että tekijät ovat hyödyntäneet vanhaa ihmissusi-maskeerausta ja muokanneet siitä entistäkin häijymmän. On myös miellyttävän karmivaa hiippailla yöllä sumuisessa metsässä pelkässä kynttilänvalossa, odottaen suden hyökkäystä. Elokuva sortuu kuitenkin usein käyttämään äkkisäikäytyksiä, eikä se tiettyä kutkuttavaa karmivuutta pelottavampi onnistu olemaan. Benicio del Toro on mainio pääroolissa ja hyviä ovat myös Emily Blunt ja Hugo Weaving, jotka saavat kuitenkin harmillisen vähän tekemistä. Anthony Hopkinsin suoritus on yllättävän epätasainen, kuten on myös itse elokuvakin paikoitellen. Tarinankerronta loikkii ja juoksee välillä todella tönkösti, minkä lisäksi jotkut ratkaisut aiheuttavat lähinnä kulmankohotuksia kuin aplodeja. Tekniseltä puolelta löytyy paljon hyvää, mutta jälkitöissä sitä on pilattu kököillä digitehosteilla ja rumilla värisäädöillä. Ongelmistaan huolimatta The Wolfman on tarpeeksi onnistunut tulkinta klassisesta hirviökertomuksesta. Ihmissusifanien kannattaakin vilkaista leffa, jos niin ei ole vielä tehnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Wolfman, 2010, Universal Pictures, Relativity Media, Bluegrass Films

Arvostelu: The Matrix Revolutions (2003)

THE MATRIX REVOLUTIONS

Ohjaus: Lana Wachowski ja Lilly Wachowski
Pääosissa: Keanu Reeves, Carrie-Anne Moss, Laurence Fishburne, Hugo Weaving, Jada Pinkett Smith, Mary Alice, Harry Lennix, Harold Perrineau, Nathaniel Lees, Clayton Watson, Ian Bliss, David Roberts, Nona Gaye, Collin Chou, Lambert Wilson, Monica Bellucci, Bruce Spence, Anthony Zerbe ja Helmut Bakaitis
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Wachowskin sisarusten The Matrix (1999) oli kriitikoiden ja kansan ylistämä menestyselokuva, joten jatkoa oli tietty luvassa. Wachowskit kirjoittivat heti kahden jatko-osan käsikirjoitukset ja ne kuvattiin peräkkäin. The Matrix Reloaded ilmestyi keväällä 2003 ja vaikka se oli menestys, ei se ollut yhtä pidetty kuin ensimmäinen osa. Trilogian päätösosa, The Matrix Revolutions ilmestyi loppuvuodesta 2003, vain puoli vuotta toisen osan jälkeen! Sekin oli suuri hitti, vaikka tuottikin vähemmän rahaa kuin edelliset osat. Valitettavasti se sai kriitikoilta murskaavan vastaanoton, eivätkä monet sarjan fanitkaan pitäneet siitä. Itse näin The Matrix Revolutionsin, kun sain koko trilogian lainaan enoltani. Katsoin kaikki kolme osaa ja pidin niistä. Olen nähnyt leffan muutamaan otteeseen uudestaan, viimeksi parisen vuotta sitten ja omistan koko trilogian Blu-rayna. Olen jo pitkään ajatellut trilogian osien katsomista uudelleen ja vuoden 2017 alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää yhden leffasarjan, jonka osat arvostelen. The Matrix -trilogia oli ehdolla, mutta se ei voittanut. Ajatus leffojen arvioimisesta kävi välillä mielessäni, mutta kun muita arvosteltavia oli niin paljon, tämä sarja pysyi hyllyssä. Kun Finnkino päätti aloittaa uuden "Kuukauden klassikko" -sarjan näyttämällä alkuperäisen The Matrixin leffateatterissa, oli minun pakko mennä katsomaan se ja samalla päätin myös arvostella koko trilogian. Katsoinkin The Matrix Reloadedin ja päätösosa The Matrix Revolutionsin pari päivää ensimmäisen elokuvan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia The Matrix ja The Matrix Reloaded!

Morpheuksen ja Trinityn täytyy pelastaa Neo, joka on jäänyt jumiin todellisen maailman ja Matrixin välille. Aika on loppumassa, sillä koneiden armeija on saapumassa Siioniin. Myös Smith-ohjelma täytyy pysäyttää, sillä hän on levittäytynyt koko Matrixiin.

Vaikka Keanu Reevesin näyttelemä Neo on yhä valittu ja trilogian pääsankari, jää hän oudon paljon sivuun, mikä todella on outoa ottaen huomioon, että kyseessä on tarinan huipennus, jossa hänen olisi tarkoitus toteuttaa kohtalonsa. Leffassa on jopa pitkä pätkä noin puolen välin kohdalla, jolloin Neota ei näytetä lainkaan. Tavallaan se on todella häiritsevää, mutta eipä Neon tarinasta ole enää paljoa kerrottavaa. Reeves on tuttuun tyylinsä toimiva pääroolissa, vaikkei näyttelijänä ole mitä ihmeellisin.
     Myös Trinityn (Carrie-Anne Moss) ja Morpheuksen (Laurence Fishburne) roolit ovat pienentyneet. Molemmat ovat mukana, mutta heillä ei ole kovin paljoa tehtävää. Morpheus, joka oli ensimmäisessä osassa johtohahmo, joka esitteli Neolle ja katsojille eri maailmat, ei oikeastaan tee tässä mitään muuta kuin uskoo Neon onnistuvan. Trinity taas seuraa rakastaan minne vain, mutta hänkin on alikäytetty elokuvassa. Moss ja Laurence ovat kuitenkin yhä hyviä.

Sen sijaan muut edellisessä elokuvassa esitellyt vastarintahahmot nousevat sankareiksi. The Matrix Reloadedissa mitäänsanomaton kapteeni Niobe (Jada Pinkett Smith) osoittaakin olevansa erittäin taitava pilotti. Siionin komentaja Lock (Harry Lennix) on entistä tympeämpi. Aiemmin vain nopeasti nähty kapteeni Mifune (Nathaniel Lees) on johtamassa joukkoja taistoon. Neota ihaileva nimetön poika (Clayton Watson) yrittää todistaa olevansa sotilas siinä missä muutkin. Myös operaattori Linkin (Harold Perrineau) tyttöystävä Zee (Nona Gaye) haluaa osallistua sotaan. Link taas jää pääkolmikon tavoin taka-alalle, mikä on harmi, sillä hän oli todella pidettävä tyyppi.
     Hugo Weavingin näyttelemä ex-agentti Smith jatkaa itsensä monistamista. Vaikka olen yhä sitä mieltä, että Weaving on osuva valinta rooliin, löytyy häneltä silti muutamia kohtia, joissa hänen esiintymisensä on yliampuvaa. Yhdessä kohtaa hän esimerkiksi alkaa nauramaan kuin mikäkin hullu, joka aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. On kuitenkin hienoa, että vaikka leffassa pääasiassa taistellaan robotteja vastaan, löytyy leffasta iso antagonisti, jolla on ihmisen kasvot, josta voi lukea tunteita. Tavallisia agentteja filmissä ei harmillisesti nähdä lainkaan.
     Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut ylimielinen Merovingi (Lambert Wilson), tämän vaimo Persefone (Monica Bellucci), Smithin turmelema Bane (Ian Bliss), Matrixin luoja Arkkitehti (Helmut Bakaitis), sekä tietysti Oraakkeli (Gloria Fosterin kuoleman takia näyttelijä vaihtunut Mary Aliceen) ja tämän suojelija Serafi (Collin Chou). Bane ei vieläkään ole kovin hyvin kirjoitettu hahmo, vaikka tässä käy paremmin järkeen, miksi hän on paha. Uusina tulokkaina leffassa esitellään Junamies (Bruce Spence) ja pieneltä tytöltä näyttävä Sati-ohjelma (Tanveer K. Atwal).

The Matrix Reloaded ja The Matrix Revolutions kuvattiin tosiaan peräkkäin ja siten ne pitää myös katsoa, sillä tämä leffa jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen jäi. Siinä missä Reloaded oli suuren huipennuksen ensimmäinen osa, joka teki vain pohjustusta ja katkesi sitten kesken, Revolutions alkaa samantien pohjustettuun tunnelmaan ja aloittaa huipennuksensa lähes heti. Tämä on kuitenkin selvästi se parempi puolisko trilogian finaalista. Sen sijaan, että elokuva vain esittelisi uusia asioita ja hahmoja, se hyödyntää olemassa olevia juttuja ja se todella on huipennus. Filmin alku ei kuitenkaan vielä vakuuta, kun Neo täytyy pelastaa oudosta limbotilasta, johon hän joutui edellisen leffan lopuksi. Tavallaan on hyvä ratkaisu, että tällä kertaa supervoimilla varustettu henkilö pitää pelastaa, mutta ensimmäiset kohtaukset tuntuvat silti hieman laimeilta. Ihan viihdyttävän, vaikkakin suoraan ensimmäisestä osasta kopioidun ammuskelukohtauksen alku kuitenkin sisältää, minkä lisäksi Neo ymmärtää jotain uutta konemaailmasta, mutta silti filmi lähtee käyntiin vasta, kun Siionin suuri taistelu ihmisten ja koneiden välillä vihdoin alkaa.

Ja huhhuh, millaisesta taistosta onkaan kyse! Eeppisyyttä ei ole turhaan säästelty, vaan mittasuhteet ovat kaikin puolin massiiviset aina jättimäisestä lokaatiosta parinsadan tuhannen robotin armeijaan asti. Vaikka tavallaan harmittaa, ettei Siionin taisto sisällä yhtäkään päähenkilöistä, on sitä silti äärimmäisen viihdyttävää seurata, eikä se onneksi koostu vain aivottomasta tulituksesta. Mukana on hieno jännite, kun massiiviset porakoneet yrittävät kaivautua syvemmälle Siioniin ja niitä tuntuu olevan mahdotonta tuhota. On kiinnostavaa päästä välillä seuraamaan, kun yksittäiset sotilaat yrittävät päästä turvalliseen asemaan, jotta voivat ampua singolla poria. Muutamat kuvat piileskelevistä hahmoista lisäävät uhkaavuutta, jolloin tuntuu todella siltä kuin tosi olisi kyseessä. Samaan aikaan toisaalla tapahtuu hurjan vauhdikas takaa-ajo, kun apujoukot yrittävät päästä Siioniin, samalla kun joutuvat itse koneiden hyökkäämiksi. Toisin kuin edellisissä sarjan elokuvissa, taistot käydään suurimmaksi osaksi oikeassa maailmassa, mutta trilogian "grande finale", eli Neon ja Smithin välinen taistelu tapahtuu onneksi Matrixissa. Ja voi pojat, kun siitäkin on tehty eeppinen, etenkin taustalla pauhaavan, upean "Neodammerung"-hoilotuksen ansiosta. Finaalista on saatu myös kiehtovan erilainen, sillä jos ei ole seurannut elokuvaa tarkasti, voi lopetus tuntua kummalliselta.

Upeista taisteluistaan huolimatta The Matrix Revolutions ei kuitenkaan ole erityisen hyvä filmi. Se on kelpo päätös sarjalle ja selkeä parannus heikon Reloadedin jälkeen, mutta eeppisten sotimisten ja turpaanvetojen väliset hetket eivät ole mitä parhaimmat. Mukana on yksi kohtaus, joka on tarkoitettu koskettavaksi, mutta joka ei ole kovin hyvin toteutettu, jolloin se tuntuu aika laimealta. Banea koskeva sivujuoni ei vieläkään ole erityisen hyvin kirjoitettu, vaikka hänen ja Smithin yhteyden ymmärtää paremmin. Huonointa kuitenkin koko elokuvassa on, ettei se tosiaan kerro edellisten osien päähenkilöiden tarinaa. Neon on tietty aika toteuttaa kohtalonsa, mistä on tehty kiinnostavaa, sillä hänelle määrätty kohtalo ei olekaan sitä, mitä hän luuli, mutta Trinity ja Morpheus ovat täysin statisteja, mikä on suuri harmi. Ja vaikka itse pidän lopusta, on viimeinen kohtaus mielestäni hieman liian arvoituksellinen, jolloin lopputekstien aikana on aika hämmentävä olo. Jotkut eivät ymmärrä lainkaan miksi ja miten trilogia päättyy niin kuin se päättyy, minkä vuoksi he eivät pidä filmistä ollenkaan.

Erikoinen lopetus on toisaalta osuva Wachowskien ohjaamalle työlle, sillä kaksi aiempaakin osaa ovat olleet paikoitellen kummallisia. Jälleen kerran Wachowskeilla on ollut silmää toiminnalle, mutta sitä ympäröivää osuutta olisi voinut tuumia pidempään esituotantovaiheessa. Dialogi on paikoitellen hieman tönkköä, eikä syvällisyyksiä oikein löydy, vaikka uskonnollisia teemoja on taas kerran mukana paljon. Paikoitellen elokuvan aikana tuntuu siltä, että siitä ja edellisestä osasta olisi pitänyt ottaa asioita pois ja yhdistää kaksi filmiä toisiinsa, jolloin huipennus olisi eheämpi paketti. Leffa on pääasiassa hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat mainiot, kuten myös puvustus. Visuaaliset efektit ovat suurimmaksi osaksi tyylikkäät, vaikka myös heikompiakin efektejä on mukana. Vaikka lopputaistelussa on pariin otteeseen käytetty digitaalisesti toteutettuja ihmisiä, näyttävät he paljon paremmilta kuin Smith-armeija The Matrix Reloadedissa. Äänimaailma on erinomainen ja musiikit säveltänyt Don Davis on tehnyt oivallista työtä. Kuten jo sanoin, eeppinen "Neodammerung"-kappale on todella upea.

Yhteenveto: The Matrix Revolutions on mainio päätös trilogialle, joka käy välillä jopa hienon eeppisissä sfääreissä. Aloitusosio ei vielä ole kummoinen, mutta Siionin taistelun alkaessa muuttuu filmi todella kiinnostavaksi. Taisto ei ole onneksi pelkkää aivotonta tulitusta, vaan siihen on saatu kunnon sodan henkeä näyttämällä tilannetta erilaisin tavoin. Edellisessä leffassa nopeasti esitellyt hahmot nostetaan sankareiksi, joille on luotu oivia hetkiä. Harmi vain, että trilogian päähenkilöt jäävät usein sivuun, etenkin Morpheus, jolla ei ole mitään tekemistä koko elokuvan aikana. Vaikka Neon on tarkoitus vihdoin toteuttaa kohtalonsa jollain tapaa, on leffassa pitkä pätkä, jolloin häntä ei nähdä lainkaan. Lopputaistelu on todella mainio, etenkin "Neodammerung"-kappaleen ansiosta. Lopetus on hieman liian arvoituksellinen, jolloin se saattaa jättää oudon tunteen sarjasta, minkä lisäksi jotkut taistojen ympärillä olevat kohdat eivät ole erityisen onnistuneita. Muuten The Matrix Revolutions toimii hyvänä päätöksenä sarjalle, vaikkei todellakaan ole yhtä upea kuin The Matrix. Jos pidit The Matrixista, niin kannattaa vilkaista myös The Matrix Reloaded ja tämä peräkkäin, sillä niin ne on tarkoitus nähdä. Jos oikeasti pidit Reloadedista, niin pidät luultavasti myös tästä. Sarjaa on mietitty käynnistää uudelleen lisäosien voimin, mutta toivon, että niin ei tapahdu, sillä mielestäni The Matrix -sarja on tässä. Yhdeksästä sarjaa laajentavasta lyhytanimaatiosta koostuvan anime-teos The Animatrixin (2003) ymmärrän vielä jotenkin - vaikken olekaan sitä nähnyt - mutta muuten trilogian pitäisi jäädä elokuvahistoriaan tällaisenaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Matrix Revolutions, 2003, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, NPV Entertainment, Silver Pictures

Arvostelu: The Matrix Reloaded (2003)

THE MATRIX RELOADED

Ohjaus: Lana Wachowski ja Lilly Wachowski
Pääosissa: Keanu Reeves, Carrie-Anne Moss, Laurence Fishburne, Hugo Weaving, Harold Perrineau, Gloria Foster, Harry Lennix, Randall Duk Kim, Lambert Wilson, Monica Bellucci, Jada Pinkett Smith, Anthony Zerbe, Nona Gaye, Collin Chou, Ian Bliss, Clayton Watson ja Helmut Bakaitis
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

Wachowskin sisarusten elokuva The Matrix (1999) oli suuri hitti, jota monet ylistävät nykyäänkin. Ei ole siis ihme, että sille päätettiin tehdä jatkoa. Leffan työstäminen alkoikin, kun alkuperäinen elokuva huomattiin menestykseksi. Wachowskit kirjoittivat suoraan kahden jatko-osan käsikirjoitukset ja ne päätettiin kuvata peräkkäin. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2001 ja päättyivät vasta seuraavana vuonna. The Matrix Reloaded sai ensi-iltansa keväällä 2003 ja se oli edeltäjäänsä suurempi hitti, tuottaen lähes 750 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti! Elokuva ei kuitenkaan ollut yhtä pidetty. Leffan suosio on vain laskenut vuosien varrella ja nykypäivänä monet jopa vihaavat sitä. Itse näin filmin ala-asteella, noin pari kuukautta sen jälkeen, kun olin nähnyt ensimmäisen osan. Sain enoltani trilogian lainaan ja katsoin sen parin päivän sisällä kokonaan. Olen nähnyt leffan muutaman kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on jo pari vuotta aikaa. Vuoden 2017 alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat valita yhden leffasarjan arvostelut saman vuoden kesälle ja The Matrix -trilogia oli ehdolla. Sitä ei kuitenkaan valittu, enkä ajatellut vähään aikaan kirjoittavani siitä. Kuitenkin kun Finnkino järjesti "Kuukauden klassikko" -leffaillan, jossa näytettiin ensimmäinen The Matrix, oli minun pakko mennä katsomaan se elokuvateatteriin. Siinä samalla päätin kirjoittaa trilogian osista arvostelut ja katsoinkin The Matrix Reloadedin pari päivää ensimmäisen osan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Matrix!

Koneet ovat hyökkäämässä Siioniin, todellisen maailman viimeiseen ihmiskaupunkiin. Neon, Morpheuksen ja Trinityn täytyy keksiä keino toteuttaa valitun ennustus, jotta sota voidaan pysäyttää, ennen kuin koko ihmiskunta tuhoutuu.

Valitun, eli Neon roolissa nähdään yhä Keanu Reeves, joka ei vieläkään vakuuta taidoistaan. Silti, jotenkin mystisesti, hänestä löytyy tarpeeksi jotain, jotta häntä katsoo mielellään läpi elokuvan. Neo sen sijaan on muuttunut hieman tylsäksi hahmoksi. Edellisen leffan lopussa hän löysi itsestään valitun voimat. Niiden avulla hän pystyy lentämään, pysäyttämään luoteja ajatuksensa voimalla ja ties mitä muuta Matrixissa, mikä on kyllä siistiä, mutta minkä takia yksikään taistelu ei tunnu enää haasteelta hänelle. Se ei kuitenkaan ole tylsintä hahmossa, vaan se, että läpi leffan tuntuu siltä kuin Neon matka olisi jo käsitelty edellisessä elokuvassa. Hänestä on tullut valittu ja tässä filmissä hänen tarkoituksensa on vain pohtia, mikä hänen kohtalonsa oikeasti on?
     Carrie-Anne Mossin näyttelemä Trinity, eli Neon tyttöystävä, on taas kerran kova taistelija. Trinity vaikuttaa yhä kylmältä, mutta hänestä löytyy enemmän herkkää puolta Neon seurassa. Hahmolla on tärkeä merkitys tarinaan Neon rakkauden kautta, mutta muuten hän tuntuu jäävän usein sivuun. Moss on roolissaan kuitenkin oikein mainio.
     Laurence Fishburnen esittämä Morpheus uskoo yhä lujasti siihen, että Neo on ratkaisu sotaan koneita vastaan. Fishburnesta löytyy samaa johtajahenkeä kuin edellisessäkin osassa, mutta on kiinnostavaa nähdä, ettei Morpheus ole todellisuudessa niin suuri johtaja kuin aiemmin olisi voinut luulla.
     Muita vastarinnan hahmoja leffassa ovat Nebukadnessarin uusi operaattori Link (Harold Perrineau), hänen tyttöystävänsä Zee (Nona Gaye), Siionin tympeä komentaja Lock (Harry Lennix), Siionin valtuutettu Hamann (Anthony Zerbe), kapteeni Niobe (Jada Pinkett Smith), vastarinnan taistelija Bane (Ian Bliss) ja nuori Neota ihaileva poika (Clayton Watson). Link on oiva lisäys ja hänestä on luotu todella pidettävä hahmo, minkä lisäksi vanha valtuutettu on mukava heppu. Muut hahmot lähinnä vain roikkuvat mukana - etenkin Bane, joka on todella surkeasti kerrottu hahmo.
     Elokuvan pahiksena nähdään edellisestä elokuvasta tuttu agentti Smith (Hugo Weaving), joka ei ole kuitenkaan enää agentti, vaan hän on päässyt vapaaksi, mitä hän halusikin The Matrixissa. Hahmoon on saatu luotua uutta uhkaavuutta, sillä hän pystyy monistamaan itseään, mutta hän ei silti ole ihan yhtä toimiva hahmo enää. Weaving on kuitenkin loistava antagonisti, jolloin Smithiä haluaa nähdä enemmän. Perinteinen agenttikolmikkokin on mukana ja tällä kertaa he ovat agentti Johnson (Daniel Bernhardt), agentti Jackson (David A. Kilde) ja agentti Thompson (Matt McColm).
     Elokuvassa nähdään myös Gloria Foster vanhana tuttuna Oraakkelina, Collin Chou tämän suojelija Seraphina, Lambert Wilson ylimielisenä Merovinginä, Monica Bellucci tämän vaimona Persefonena, Randall Duk Kim tärkeänä Avaimentekijänä ja Helmut Bakaitis Arkkitehtinä, joka pitää yhden tylsimmistä puheista, joita olen filmeissä nähnyt. Tämä elokuva jäi Gloria Fosterin viimeiseksi, sillä hän menehtyi syyskuussa 2001, ennen kuin sarja ehdittiin kuvata loppuun.

The Matrix Reloaded tehtiin samaan aikaan The Matrix Revolutionsin kanssa ja sen myös huomaa. Tämä on nimittäin todella selkeä väliosa ja aika lailla pelkkää pohjustusta trilogian loppuhuipennukseen. Jotkut uusista hahmoista vain esitellään, sillä he tulevat olemaan myöhemmin tärkeitä ja hyvin nopeasti voi huomata, ettei tässä tulla näkemään minkäänlaista ratkaisua mihinkään. Siinä missä The Matrix oli erinomainen scifitoimintaseikkailu, on tämä vain ihan katsottavaa viihdettä, joka pitää katsoa muun sarjan yhteydessä. Yksinään tämä on aika mitäänsanomaton. Heti alussa kerrotaan, että koneiden armeija on hyökkäämässä Siioniin, millä luodaan oiva jännite. Edellisessä elokuvassa osoitettiin, että jopa pari robottivartijaa on vaikea tuhota ja nyt olisi vastassa parisataa tuhatta samanlaista. Jännitettä kasvatetaan läpi leffan, mutta koska tämä on vasta ensimmäinen osa huipennuksesta, ei kasvatus johda mihinkään ja tämä vain päättyy kesken. Filmin lopetus on hyvinkin antiklimaattinen. Vaikka se saa katsojan haluamaan nähdä myös päätösosan, leffan jälkeen jää vain aika tyhjä olo, sillä elokuva itsessään on lopulta hieman tyhjä, vaikka se onkin täynnä kaikenlaista.

Leffaan on tungettu paljon erilaisia asioita, sekä liian monta sivujuonta. Elokuvan alussa on hienoa päästä vihdoin näkemään Siion, joka vain mainittiin edellisessä osassa, mutta sen sijaan, että sitä tutkittaisiin paremmin, filmi esittelee liudan uusia hahmoja ja yrittää kehitellä jokaiselle jonkin taustatarinan. Link on kyllä mainio hahmo ja häneen tuodaan onnistunutta syvyyttä sillä, että hänellä on tyttöystävä Siionissa. Katsojana toivoo näkevänsä Linkin palaavan jonain päivänä onnellisesti rakkaansa luokse, mutta myös Zeelle on luotu oma taustansa. Hän on edellisessä osassa nähtyjen Tankin (jonka poissaoloa ei selitetä) ja Dozerin veli, jonka takia hän pelkää menettävänsä miehensä, mutta haluaisi myös itse taistella. Ja sitten on nimetön Neo-ihailija, joka haluaisi taistella, mutta noin puolen välin kohdalla hän katoaa tarinasta täysin. Katsojana arvaa nopeasti, että he tulevat tekemään jotain merkittävää vasta seuraavassa filmissä. Hieman naurettavaa on Morpheuksen, komentaja Lockin ja kapteeni Nioben välille luotu kolmiodraama, jota ei käsitellä oikeastaan mitenkään, vaan sillä yritetään nopeasti selittää, miksi Morpheus ja Lock eivät pidä toisistaan, mihin olisi riittänyt se, ettei Morpheus noudata sääntöjä. Kehnoin sivujuoni liittyy kuitenkin Baneen. Elokuvan alkupäässä on tärkeä kohtaus, joka on harmillisesti niin kömpelösti toteutettu, että Banen myöhemmät teot tuntuvat tulevan ihan puskista. Hänet on kirjoitettu mukaan surkeasti, mikä on harmi, sillä hänkin tulee selvästi olemaan tärkeä seuraavassa leffassa.

Pelkkä pohjustus ei kuitenkaan riitä täyttämään yli kahden tunnin kestoa, joten mukana pyörii juoni, jossa Neon pitää tajuta, mikä hänen todellinen tarkoituksensa on. Vaikka se onkin ihan kiinnostavaa, eikä lopputulos ole perinteisimmästä päästä, on juonta hieman hankala seurata, koska ympärillä tapahtuu niin paljon kaikkea. Juoni kulkee eteenpäin joko keskusteluiden tai toiminnan avulla, eikä siinä sinänsä mitään, mutta kun keskustelukohtaukset ovat hieman liiankin arvoituksellisia ja pitkäveteisiä, minkä lisäksi toiminnassa ei ole jännitettä, sillä mistään ei ole vastusta Neolle, on seuraaminen entistä vaikeampaa. Aluksi taistelu Smith-armeijaa vastaan on mainio ja se vaikuttaa haastavalta, mutta se muuttuu lähinnä koomiseksi, kun Neo ottaa yhdestä Smithistä kiinni ja heittää hänet muita päin, jotka kaatuvat kuin keilat. Kohdassa käytetty ääniefektikin tuo mieleen keilaamisen. Tehosteetkaan eivät ole kohtauksessa kummoiset ja hahmot näyttävät selkeästi digitaalisilta kumiukoilta. Se ei silti ole huonointa leffassa. Mielestäni huonointa on alkupään tanssikohtaus, joka vain kestää ja kestää. Ymmärrän, että sillä on tarkoituksensa osoittaa, ettei kaikki todellisessa maailmassa ole kurjaa, mutta se on vain niin surkeasti toteutettu, että suorastaan inhoan sitä!

En kuitenkaan inhoa The Matrix Reloadedia kokonaisuutena kuten monet. Se ei todellakaan ole yhtä hyvä kuin The Matrix, ei lähelläkään. Huono se ei ole, mutta siinä on kuitenkin tarpeeksi huonoja juttuja, jottei se saavuta edes "ihan kiva" -tasoa. Viihdyttäviä hetkiä on kuitenkin luvassa. Parasta koko filmissä on moottoritieosio, jota katsoo oikein mielellään ja jonka aikana teos tuntuu oikein hyvältä. Siihen toimintapätkään on löydetty oivaa jännitettä, sillä siinä taistelevat Trinity ja Morpheus, jotka eivät ole läheskään yhtä taitavia kuin Neo. He taas saavat vastaansa kaksoset, joita tuntuu olevan mahdotonta pysäyttää, jolloin tilanne vaikuttaa tukalalta katsojastakin.

Ohjaajasisarukset Lana ja Lilly Wachowski eivät valitettavasti osuneet maaliinsa tällä kertaa. Tavallaan on kiinnostavaa, että he ovat kehittäneet yhdessä suuren huipennuksen, mutta lopputulos tämän filmin kohdalla osoittaa, että heidän olisi pitänyt keskittyä yhteen elokuvaan kerrallaan. Käsikirjoitus ei ole kummoinen, eikä leffa ole yhtä mukaansatempaava kuin edeltäjänsä. Wachowskeilla on silmää tyylikkäälle toiminnalle, mutta tässä elokuvassa he halusivat selvästi kikkailla liikaa, jolloin taistelut menettävät aika lailla merkityksensä. Syvällisyyksiäkään ei ole samalla lailla, vaikka läpi leffan yritetään tunkea sanomaa syystä ja seurauksesta. Kuvaus ja leikkaus ovat kuitenkin sujuvasti toteutetut. Värimäärittelyllä kaksi eri maailmaa erottuvat jälleen selvästi toisistaan. Maskeeraus, lavasteet ja asut ovat oivalliset. Visuaaliset efektit eivät kuitenkaan ole kovin hyvät enää nykyään. Smith-armeija on aluksi luotu taitavasti, mutta kun heidän ja Neon välinen taisto muuttuu kokonaan digitaalisesti toteutetuksi, sen myös huomaa ja kaikki näyttää vain koomiselta piirretyltä. Smithit liikkuvat niin luonnottoman näköisesti, etteivät he voi mitenkään olla aitoja. Äänitehosteet ovat kuitenkin paria poikkeusta lukuunottamatta onnistuneita ja säveltäjä Don Davis on tehnyt jälleen kelpo työtä musiikkien parissa.

Yhteenveto: The Matrix Reloaded on ihan katsottava väliosa, joka pohjustaa sarjan huipennusta, mutta siihen se jää. Edellisen osan hienoutta se ei saavuta kertaakaan. Mukana on mainioita hetkiä, kuten suuri moottoritiellä tapahtuva toimintakohtaus, mutta vastapainona on erittäin huonoja kohtia, kuten alkupään venytetty ja myötähäpeällinen tanssiosio. Toimintakohtauksiin ei valitettavasti ole saatu jännitettä mukaan, sillä kenestäkään ei ole vastusta Neolle. Hänen ja Smith-armeijan taisto on aluksi viihdyttävä, mutta muuttuu lähinnä koomiseksi surkeiden efektiensä takia. Filmiin on tungettu todella paljon uusia hahmoja, jotka vain esitellään huipennusta varten, eivätkä tunnu Linkiä lukuunottamatta oikein miltään. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä rooleissaan, mutta hahmoja ei ole kirjoitettu erityisen hyvin. En tiedä, mitä Wachowskeille on käynyt tätä tehdessä, mutta heidän työtään ei voi tällä kertaa kutsua melkein millään tasolla onnistuneeksi. Käsikirjoitus kulkee eteenpäin sieluttomien toimintakohtausten ja pitkäveteisten keskustelujen kautta, jolloin filmi tuntuu paikoitellen jopa tylsältä ja laimealta. Jos siis pidit ensimmäisestä The Matrixista, kannattaa tämä vilkaista suurella varauksella. The Matrix Reloaded on ihan viihdyttävää mutta heikkoa hömppää, josta ei kovin paljoa jää mieleen. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt traileri trilogian päätösosasta, The Matrix Revolutionsista (2003), joka täytyy katsoa heti tämän jälkeen, sillä yksinään tämä tuntuu todella antiklimaattiselta pohjustukselta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.solfriddale.wordpress.com
The Matrix Reloaded, 2003, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Silver Pictures, NPV Entertainment, Heineken Branded Entertainment

Arvostelu: The Matrix (1999)

THE MATRIX

Ohjaus: Lana Wachowski ja Lilly Wachowski
Pääosissa: Keanu Reeves, Laurence Fishburne, Carrie-Anne Moss, Hugo Weaving, Joe Pantoliano, Marcus Chong, Matt Doran, Belinda McClory, Julian Arahanga, Anthony Ray Parker, Gloria Foster, Paul Goddard ja Robert Taylor
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun Wachowskin veljekset - tai siis nykyään sisarukset, sillä Larry ja Andy Wachowski ovat molemmat tehneet sukupuolenkorjauksen ja ovat nykyään Lana ja Lilly - tarjosivat Assassins-elokuvan (1995) käsikirjoitusta Warner Bros. Picturesille, diiliin kuuluivat myös kaksi muuta leffaa: Wachowskien esikoisohjaus Bound (1996) sekä toimintaleffa The Matrix. Bound ei menestynyt kovin hyvin, joten yhtiön luotto jälkimmäisen onnistumiseen ei ollut suuri. Elokuva kuitenkin tehtiin ja sitä varten piti kehitellä asioita, joita ei oltu aiemmin nähty isoissa länsimaisissa filmeissä. Leffan kuvaukset alkoivat keväällä 1998 ja The Matrix sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuvan budjetti oli yhtiötä huolestuttanut 60 miljoonaa dollaria, mutta studiopomot saivat nukuttua hyvin, sillä The Matrix oli suuri hitti ja tuotti yli 450 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Elokuva sai myös suuresti kehuja sekä yleisöltä että kriitikoilta. Joidenkin mielestä kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaimmista filmeistä! Leffa voitti useita palkintoja, mm. neljä Oscaria teknisestä toteutuksestaan ja se on jäänyt elämään modernina toimintaklassikkona. Itse näin The Matrixin jo ala-asteen alussa ja olin todella innoissani siitä, sillä en ollut aiemmin nähnyt mitään vastaavaa. Olenkin katsonut leffan muutamaan otteeseen uudestaan ja omistan sen ja sen jatko-osat The Matrix Reloadedin (2003) ja The Matrix Revolutionsin (2003) Blu-rayna. Ajattelin vuoden 2017 alussa arvostella trilogian ja pidinkin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää yhden leffasarjan arviot kesälle 2017 ja The Matrix -trilogia oli yksi vaihtoehdoista. Sitä ei kuitenkaan valittu, mutta tiesin kuitenkin joskus arvostelevani sen. Kun syyskuun alussa huomasin, että Finnkino aloittaa uuden "Kuukauden klassikko" -sarjan ja näyttää The Matrixin elokuvateattereissa, päätin heti mennä katsomaan sen. Samalla päätin vihdoin arvostella trilogian osat vuodelle 2019, kun tämä ensimmäinen osa täyttää 20 vuotta!

Hakkeri Neo on vuosia miettinyt, että maailmassa on jotain outoa. Kun hän kohtaa Morpheuksen, Neo saa tietää, että hän on viettänyt koko elämänsä vankina tietokoneohjelma Matrixissa. Todellinen, koneiden hallitsema maailma on paljon hirveämpi kuin hän olisi voinut koskaan kuvitella.

Neon roolissa nähdään Keanu Reeves, joka ei mielestäni ole erityisen hyvä näyttelijä. Reeves on yleensä jotenkin eloton ja yksi-ilmeinen, mutta Neon rooliin hän sopii silti juuri sopivasti. Hänen tarvitsee nimittäin vain joko näyttää tyylikkäältä tai ihmetellä kaikkea. Sitä Neo nimittäin tekee, kun hänet vapautetaan todelliseen maailmaan: ihmettelee. Eikä mikään ihme, sillä olisihan se suuri järkytys, jos saisi tietää viettäneensä juuri muutaman vuosikymmenen vankina piuhoissa ja letkuissa. Ja että koneet ovat vallassa, eikä ihmisiä ole enää paljoa jäljellä. Hahmona Neo on todella perinteinen sankari, joka tulee tavallisista oloista, mutta jonka kohtalona on tehdä jotain suurta. Se ei kuitenkaan haittaa, vaan Neon sankaritarinaa on erittäin kiehtovaa seurata.
     Laurence Fishburnen esittämä Morpheus on yhden ihmisjoukon johtaja ja Nebukadnessar-nimisen aluksen kapteeni todellisessa maailmassa. Fishburnesta löytyykin juuri oikeaa johtajahenkeä. Suurimmaksi osaksi Morpheus on rauhallinen ja hänet nähdään usein kertomassa Matrixista ja oikeasta maailmasta. Tiukan paikan tullen hän on myös kova taistelija, joka käy taistoon lujan uskonsa vuoksi.
     Neon ja Morpheuksen lisäksi yksi tärkeimmistä hahmoista on Trinity, jota näyttelee Carrie-Anne Moss. Trinity on erinomainen naissankari, josta huomaa heti alussa, ettei hänelle kannata ryttyillä. Hän seuraa uskollisesti Morpheusta, muttei anna kenenkään muun käskyttää häntä. Hahmo vaikuttaa kylmältä ja tarkalta, mutta hänestä löytyy myös pehmeämpääkin puolta. Carrie-Anne Moss suoriutuu roolistaan huikeasti, eikä hänestä ole onneksi väännetty liioitellun maskuliinista naishahmoa.

Morpheuksen tiimiin, eli Nebukadnessar-aluksen miehistöön kuuluvat Trinityn lisäksi tympeä Cypher (Wachowskien edellisessä elokuvassa, Boundissa näytellyt Joe Pantoliano), operaattori Tank (Marcus Chong), hänen veljensä Dozer (Anthony Ray Parker), moottoriturpa Mouse (Matt Doran), sekä todella unohdettavat Switch (Belinda McClory) ja Apoc (Julian Arahanga), jotka eivät oikeastaan tee mitään merkittävää tai muistettavaa leffan aikana. Miehistöstä vain parille on luotu kunnon persoonallisuus, jolloin he tuntuvat kunnon hahmoilta, eivätkä vain potentiaalisilta uhreilta toimintakohtauksissa.
     Filmin pahiksia ovat Matrixissa toimivat agentit; hienoihin pukuihin ja tummiin aurinkolaseihin pukeutunut mieskolmikko, jotka ovat läpi leffan kylmän viileitä ja vaikuttavat tunteettomilta. Agentit ovat äärimmäisen vaarallisia vastuksia, minkä voi huomata jo ensimmäisen kohtauksen aikana. Hahmot pystyvät ikävästi monistumaan, jolloin heitä on mahdotonta tappaa. Kolmikkoon kuuluvat johtaja-agentti Smith (Hugo Weaving), agentti Brown (Paul Goddard) ja agentti Jones (Robert Taylor). Varsinkin Weaving tekee upeaa työtä uhkaavana pahiksena.
     Elokuvassa nähdään myös Gloria Foster pienessä roolissa ennustavana Oraakkelina.

Olen aina pitänyt The Matrixia todella hyvänä elokuvana - varsinkin ensimmäisellä katselukerralla, kun en ollut nähnyt vastaavaa, leffa oli todella huippu - mutten ole kuitenkaan vuosien varrella pitänyt sitä sen ihmeellisempänä tai maailmaani mullistavana. Nyt olen kuitenkin häkeltynyt, enkä ole varma, johtuiko se vain loistavasta elokuvateatterikokemuksesta vai mistä, mutta mielestäni The Matrix on paljon parempi elokuva kuin muistin. Sehän on suorastaan täydellinen! Jo alun kohtaus, jossa Trinity mätkii poliiseja turpaan ja joutuu pakenemaan henkensä edestä agenteilta, on aivan loistava. Filmi nappaa samantien mukaansa, eikä suostu päästämään irti. Neon välityksellä katsoja saa tietää leffan asioista, jotka ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Tarinassa tehdään kaiken aikaa hienoa pohjustusta, eikä se käy koskaan tylsäksi. Kiinnostus elokuvaa kohtaan herää vielä suuremmin, kun päästään todelliseen maailmaan, joka on äärimmäisen synkkä ja karu paikka. Vaikka olen nähnyt leffan useasti ja tiesin, mitä odottaa, olin silti ihmeissäni, sillä en ollut koskaan aiemmin todella miettinyt, miten kauhea leffan todellisuus on. Se miten elokuva näyttää koneiden hallitsevan ihmiskuntaa on erittäin pelottavaa, inhottavaa ja jopa surullista, jolloin todella haluaa nähdä Neon ja kumppaneiden vapauttavan muutamasta miljardista koostuvan ihmisjoukon.

The Matrix on todella tunnettu toimintakohtauksistaan, eikä mikään ihme. Kaikkein tunnetuin juttu leffan toiminnasta on tietysti "Bullet Time", jossa Neo pystyy liikkumaan niin nopeasti, että hän voi väistellä luoteja. Se kohta on tietty aina yhtä erinomainen, mutta mukana on myös muita hienoja taisteluhetkiä. Koko loppuhuipennus on mielettömän mukaansatempaava ja siinä nähtävät taistelut ovat mainiosti erilaisia, jolloin pitkä huipennus ei käy puuduttavaksi. Ja ihan sama, koostuuko taistelu ampumisesta vai nyrkkitappelusta, ovat ne kaikin puolin hienosti koreografioituja. Taisteluihin on yhdistetty itämaisia kamppailulajeja, mikä voisi pahimmassa tapauksessa tuntua liian oudolta länsimaisessa leffassa, kuten esimerkiksi M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:ssa (Mission: Impossible 2 - 2000), mutta tässä yhdistely on onnistunut. Sen lisäksi, että turpaanvedot näyttävät tyylikkäiltä, näyttävät ne myös siltä, että hahmoja sattuu, kuten kuuluukin, sillä se tuo oikean tunnelman mukaan. Useaan otteeseen taistelut ovat yliluonnollisia kuin supersankarielokuvissa, mutta sille on elokuvassa löydetty erittäin hyvä selitys. Itse todellisessa maailmassa ei oikeastaan taistella lainkaan, vaan tappelut käydään Matrixissa, mikä on oiva ratkaisu, sillä pitäähän jatko-osiinkin jotain jättää...

Kun ihmiset keskustelevat The Matrixista, he yleensä puhuvat juurikin leffan siisteistä toimintakohtauksista. Harva kuitenkaan oikeasti miettii, että kyseessä on yllättävänkin syvällinen elokuva. Olen nimittäin täysin varma, että jokainen leffan nähnyt on jossain kohtaa miettinyt, entä jos meitä ympäröivä maailma ei ihan oikeasti olekaan totta? Tällaista ovat monet tietty pohtineet jo kauan ennen kuin filmi ilmestyi, mutta ihailen, kuinka upeasti nämä ajatukset on otettu mukaan. Pinnallisesti The Matrix saa ajatuksen vain tuntumaan helpolta viihteeltä, jossa futuristiset koneet pitävätkin ihmisiä vankeina, mutta kun miettii syvemmin, voi elokuva oikeasti saada katsojan kyseenalaistamaan todellisuuden. Morpheukselle on kirjoitettu erinomaisia repliikkejä, kuten filosofinen "mikä on totta?" ja nokkela "luuletko, että tämä on ilmaa, jota hengität?". Leffasta löytyy myös karmiva, mutta ymmärrettävä (mikä lisää karmivuutta) ajatus siitä, että ihmiskunta on kuin virus, joka pilaa maailman, minkä takia ihmiset täytyy tuhota. Sen lisäksi, että The Matrix yhdistelee taiturimaisesti perinteikästä toimintaa ja itämaista kamppailuhenkeä pelottavaan scifimaailmaan, se on myös jännittävä ja pohdiskeleva elokuva, joka sisältää uskonnollisia teemoja. Ei vaadi paljoa, että huomaa uskonnollisuutta Neosta ja hänen kohtalostaan olla mieltensä sisälle vangittujen ihmisparkojen vapahtaja. Ja kun kyseessä on vielä todella mukaansatempaava leffa, niin kyllä The Matrix ansaitsee mestariteoksen arvonimen.

Leffan ohjaaja-käsikirjoittajat, eli Lana ja Lilly Wachowski onnistuivat huikeasti elokuvan kanssa. Kaksikolla on selvästi silmää toiminnalle ja futuristiselle maailmalle, minkä lisäksi he ovat tehneet hienoa työtä käsikirjoituksen parissa. Monet repliikit ovat erinomaisia ja tarina itsessään on mahtava. Siistit taistelut eivät yksinään riitä muodostamaan mestariteosta, vaan siihen todella tarvitaan hieno tarina. The Matrix on hienosti kuvattu ja taidokkaasti leikattu. Varsinkin toimintakohtauksissa on hienoa, ettei kamera heilu hulluna, eikä leikkaus ole nopeatempoista silppua, jolloin voi nähdäkin, mitä kohtauksissa tapahtuu. "Bullet Time" -kuvien toteutus on upea. Värimäärittelyllä on hauskasti kikkailtu erottamaan todellinen maailma ja Matrix toisistaan. Lavasteet ovat näyttävät ja puvustuksessa on tyyliä. Visuaaliset efektit ovat paikoitellen nähneet parhaat päivänsä. Varsinkin lentävät mustekalamaiset vartijarobotit ovat hieman tietokonepelivastusten näköisiä, mutta ne toimivat kuitenkin tarpeeksi hyvin. Äänimaailma on upea ja säveltäjä Don Davis on tehnyt oivallista työtä musiikkien parissa. Joissain toimintakohtauksissa musiikit olisi tosin voinut miettiä kuitenkin hieman uusiksi, sillä niihin on laitettu jumputtamaan taustalle kovaääninen kappale, joka lähinnä ärsyttää. Nämä muutamat hölmöt biisivalinnat ovat elokuvan heikkous.

Yhteenveto: The Matrix on ihan mielettömän hieno toimintaelokuva, jossa on myös paljon scifiä ja pohdiskelua. Itse juoni on aika perinteinen tarina täysin tavallisesta hepusta, jonka on tarkoitus tehdä suuria, mutta mukana on paljon kaikkea yllättävää ja erikoista, jolloin tuttu juonikuvio ei tunnu tylsältä. Filmi on erittäin mukaansatempaava ja kiehtova, jolloin sitä seuraa enemmän kuin mielellään. Läpi leffan kulkee hieno jännite ja mukaan on saatu jopa hieman karmivia hetkiä, sekä todella pelottavia ajatuksia. Toimintakohtaukset ovat äärimmäisen tyylikkäitä, vaikka niissä soivat musiikit olisi voinut miettiä hieman uudestaan. Visuaaliset efektit ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta ne toimivat silti tarpeeksi hyvin edelleen. Keanu Reeves ei ole erityisen hyvä näyttelijä, mutta sopii silti päärooliin Neoksi. Carrie-Anne Moss ja Laurence Fishburne ovat erinomaiset valinnat Trinityksi ja Morpheukseksi, ja Hugo Weaving on loistava pahiksena. Ohjaajasisarukset Lana ja Lilly Wachowski ovat todella tienneet, mitä tekevät ja he ovat saaneet aikaan upean filmin, joka ehdottomasti ansaitsee mestariteoksen arvonimen. Jokaisen toiminta- tai scifielokuvien ystävän täytyy nähdä The Matrix, minkä lisäksi se on sopiva myös niille, jotka kaipaavat jotain syvällistä ja pohdiskelevaa, sillä leffa ei ole puhdasta viihdettä. Jos joku teistä ei ole tämän filmin takia (tai jostain muusta syystä) kertaakaan kyseenalaistanut todellisuutta, kertokaa se alla kommenteissa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Matrix, 1999, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Groucho II Film Partnership, Silver Pictures