Arvostelu: Pilvikartasto (Cloud Atlas - 2012)

PILVIKARTASTO

CLOUD ATLAS

Ohjaus: Lana Wachowski, Lilly Wachowski ja Tom Tykwer
Pääosissa: Tom Hanks, Halle Berry, Ben Whishaw, Jim Sturgess, Doona Bae, Jim Broadbent, Hugh Grant, Hugo Weaving, Susan Sarandon, Keith David, James D'Arcy, Zhou Xun, David Gyasi ja Robert Fyfe
Genre: draama, scifi, seikkailu, toiminta, romantiikka, trilleri
Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Cloud Atlas, eli suomalaisittain Pilvikartasto perustuu David Mitchellin samannimiseen kirjaan vuodelta 2004. The Matrix -elokuvien (1999-) ohjaajat Lana ja Lilly Wachowski, sekä Tom Tykwer kiinnostuivat työstämään kirjan pohjalta filmatisoinnin ja hankkivatkin sen elokuvaoikeudet. Hollywoodissa ei kuitenkaan nähty elokuvan potentiaalia ja niinpä kolmikon täytyi yrittää kalastella rahoitusta muita reittejä. Monen jo epätoivoisen yrityksen jälkeen he lopulta saivat saksalaisyhtiöt A Companyn, ARD Degeto Filmin ja X Filmen tekemään yhteistyötä leffan rahoittamiseksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011, eri ohjaajien työstäessä samanaikaisesti eri osioita elokuvaan. Lopulta Pilvikartasto sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, minkä lisäksi se jakoi niin kriitikoiden kuin katsojien mielipiteet voimakkaasti kahtia. Toiset ihastuivat elokuvaan, kun taas toiset haukkuivat sen lyttyyn. Itse katsoin Pilvikartaston vasta vuotta myöhemmin vuokralta. Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen, vaikken todellakaan ymmärtänyt siitä kaikkea. Ymmärryksen puutteen takia ostinkin elokuvan heti Blu-raylla ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan - viime kerrasta on tosin kulunut aikaa jo ainakin kuusi vuotta. Kun huomasin Pilvikartaston täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1849 lakimies ystävystyy orjan kanssa laivamatkalla Amerikkaan. Vuonna 1936 homoseksuaalisuuttaan salaileva muusikonalku pääsee avustamaan arvostettua säveltäjää. Vuonna 1973 toimittaja saa selville salajuonen ydinreaktorin tuhoamisesta. Vuonna 2012 kirjakustantaja joutuu ongelmiin rikollisen kirjailijan kanssa. Vuonna 2144 keinotekoinen tarjooja päätyy vallankumoukselliselle karkumatkalle kapinallisen kanssa. Vuonna 2321 ihmiskunnan rippeet taistelevat selviytymisestään, Maan muuttuessa myrkylliseksi asukkailleen. Kaikki on yhteydessä toisiinsa.

Jos hämmennyitte äskeisestä juonikuvauksesta ja pohditte nyt, että mistä ihmeestä Pilvikartastossa on oikein kyse, ette takuulla ole ainoita. Kyseessä on erittäin hämmentävä teos - lähes kolmituntinen eepos, joka kulkee läpi usean vuosisadan, linkittäen vähitellen todella erilaiset tarinat toisiinsa. Läpi elokuvan katsoja jatkaa pohtimista, että miten ihmeessä nämä juonet kuuluvat samaan elokuvaan ja Pilvikartasto todella vaatiikin pari tai vielä useamman katselukerran, jotta siitä pääsee täysin kärryille, eikä välttämättä silloinkaan osaa varmasti sanoa, että mikä filmin kokonaiskertomus on. Katselukokemus ei todellakaan ole helpoimmasta päästä ja tavallaan ymmärrän, jos katselun päättää lopettaa kesken kaiken. Vaikka olinkin hämmentynyt läpi ensimmäisen katselun, Pilvikartasto teki minuun heti ison vaikutuksen, eikä se vaikutus ole haihtunut vuosien ja uudelleenkatselujen varrella. Oikeastaan päinvastoin. Mitä useammin olen leffan nähnyt ja mitä vanhempana sen katson, sitä enemmän saan siitä irti.

Pilvikartaston ensimmäinen katselukerta menee luultavasti lähinnä siihen, että yrittää pysyä jokaisessa juonikuviossa kärryillä. Elokuvassa kerrotaan kuusi päällekkäin kulkevaa tarinaa, jotka sijoittuvat villisti useammalle eri vuosisadalle. Sen lisäksi, että tarinat ovat hyvin erilaiset, kuuluvat kertomukset myös eri lajityyppeihin. On merellistä seikkailua, vakoojajännäriä, humoristisempaa pakoilua, scifitoimintaa ja traagista rakkaustarinaa. Leffa on myös täynnä erilaisia teemoja identiteetistä, orjuudesta, vapaudesta, totuudesta, ihmisluonteesta, rakkaudesta ja sielun uudelleensyntymisestä vuosisatojen, ellei jopa -tuhansien varrella. Tavallaan järki sanoo, etteivät nämä juonikuviot, lajityypit ja teemat millään voi kulkea käsikädessä, eikä elokuva millään voi toimia yhtenäisenä kokonaisuutena. Silti se toimii.

Ei toisaalta ole ihme, että kesti aikaa saada elokuvalle rahoittajia ja että niitä ei Yhdysvalloista löytynyt. Sen lisäksi, että tällaista hurjaa eeposta on vaikea edes markkinoida ja löytää sille oikeaa määrää yleisöä (mitä ei tosiaan harmillisesti löytynyt, elokuvan flopattua taloudellisesti), väärissä käsissä elokuva olisi täysi fiasko. Väärien tekijöiden työstämänä tämä kunnianhimoinen teos hajoaisi täysin käsiin. Niin vain Wachowskit ja Tykwer onnistuivat kyhäilemään tästä voimakkaan kokonaisuuden, jossa eri osaset tukevat toisiaan vakuuttavasti. Jokainen ohjaajista oli vastuussa kahdesta elokuvan tarinoista, mutta on selvää, että he suunnittelivat hommaansa pitkään yhdessä, jotta kaikista visioista muodostuisi lopulta yhteneväisyys. Sen lisäksi, että ihailen suuresti, kuinka vähitellen katsoja alkaa hoksaamaan, kuinka juonikuviot ja hahmot linkittyvät toisiinsa, ihailen valtavasti, kuinka nämä juonikuviot on leikattu yhteen. Pilvikartastossa on jotain hyvin runollista siinä, kuinka se pyörittelee käsittelemiään asioita vuosisadasta toiseen. Filmi on myös aika taiteellinen ja kaikin tavoin omalaatuinen, eikä sitä pysty vertaamaan mihinkään muuhun. Täysin uniikki elämys.

Alexander Bernerin leikkaus on ehdottomasti aplodit ansainnut, sillä kenellä tahansa menisi varmasti pala kurkkuun, kun tulisi pyyntö leikata kuusi juonikuviota toisiinsa sujuvasti. Bernerin työ on tyylikästä ja kaikin tavoin upeasti soljuvaa. Välillä hän keskittyy yhteen kertomukseen pidemmän aikaa, toisinaan hän saattaa leikata yhden minuutin sisällä jokaisen juonikuvion välillä. Palaset loksahtelevat paikoilleen juuri oikein ja läpi leffan intoilin, kuinka hahmojen eri teot tai repliikit tai ylipäätään leffan kuvat tukevat toisiaan, vaikka kuvien välillä tehtäisiin puolen vuosituhannenkin aikahyppy. Leikkauksen soljuvuuden huomaa myös siitä, että vaikka kestoa on liki kolme tuntia, ei se mielestäni ole ikinä tuntunut niin pitkältä. Tähän vaikuttaa isosti se, että siinä ei seurata vain yhtä tarinaa kolmen tunnin ajan, vaan kuutta lyhyempää, noin 20-30 -minuuttista, joiden välillä leikataan tiuhaan tahtiin. Kun Wachowskien ja Tykwerin ohjaus sekä käsikirjoitus ja Bernerin leikkaus tukevat toisiaan näin vahvasti, on Pilvikartasto äärimmäisen mukaansatempaava elokuva.

Leikkauksen lisäksi leffan muukin tekninen työ on onnistunutta. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu kamera-ajoja ja kuvasommitteluja myöten. Valaisukin toimii oivallisesti ja erikoistehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa. Äänimaailma on mainiosti rakennettu, eri aikakausia mukaillen ja ohjaaja Tykwerin, Johnny Klimekin ja Reinhold Heilin yhteistoimin työstetyt musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Lavastajille ja puvustajille elokuva on varsinainen riemuvoitto, sillä useiden juonikuvioiden ansiosta heille on tarjoutunut mahdollisuus työstää niin historiallisia ja moderneja kuin villin futuristisia paikkoja ja asusteita. Maskeeraajat tekevät myös ihailtavaa työtä, vaikka samalla se on myös vuosien varrella herättänyt kritisointia. Elokuvassa on nimittäin maskeerattu eri etnisiin ryhmiin kuuluvia näyttelijöitä näyttämään toisiin etnisiin ryhmiin kuuluvilta. Normaalisti ymmärtäisin kritiikin, mutta tässä elokuvassa tätä tehdään niin suuntaan jos toiseenkin, etten itse näe siinä ongelmaa. Valkoinen mies on maskeerattu aasialaiseksi, aasialainen nainen valkoiseksi. Tummaihoinen nainen taas nähdään valkoisen miehen roolissa, kun taas eräs miesnäyttelijä esittää naista.

Yleensä puhun näyttelijöistä ja heidän roolihahmoistaan arvostelujeni alkupäässä, mutta tällä kertaa päätin jättää tämän osion tekstin loppuun. Elokuva on varustettu erinomaisella näyttelijäkaartilla ja erityisen hämmästyttävää on, kuinka monet näyttelijöistä esiintyvät jokaisessa leffan tarinassa. Vuonna 1849 Jim Sturgess näyttelee lakimies Ewingia, joka ystävystyy laivalla David Gyasin näyttelemän salamatkustajaorja Autuan kanssa. Laivan miehistöä taas esittävät mm. Jim Broadbent, Tom Hanks ja Ben Whishaw. Keith David esittää palvelija Kupakaa, Doona Bae näyttelee Ewingin vaimoa Tildaa ja Hugo Weaving nähdään Tildan isänä.

     Vuoden 1936 kertomuksessa Whishaw taas nostetaan pääosaan Robert Frobisheriksi, jolla on salainen suhde James D'Arcyn näyttelemän Rufus Sixsmithin kanssa ja joka pääsee avustamaan ihailemaansa säveltäjää, Broadbentin näyttelemää Vyvyan Ayrsia. Halle Berry nähdään Ayrsin vaimona ja Weaving taas kapellimestari Kesselringinä.

     Vuonna 1973 tapahtuvassa jännäritarinassa Berry näyttelee toimittaja Luisa Reytä, joka ryhtyy tutkimaan Hugh Grantin näyttelemän Lloyd Hooksin johtamaa tutkimuslaitosta. David esittää Luiselle vinkkejä antavaa Napieria, Hanks laitoksella työskentelevää Isaacia ja Weaving Luisan perään lähtevää palkkatappajaa.

Elokuvan ilmestymisvuoteen 2012 sijoittuvassa tarinassa Broadbent näyttelee kirjakustantaja Timothy Cavendishia, joka kavaltaa rahat Hanksin näyttelemältä rikolliskirjailija Hogginsilta. Weaving ja D'Arcy nähdään vanhainkodin hoitajina, Grantin esittäessä Timothyn veljeä.

     Tulevaisuudessa, vuoden 2144 Neo-Soulissa tapahtuvassa scifikertomuksessa Doona Bae nähdään keinotekoisena tarjoojana, Sonmi-451:nä, jonka Sturgessin esittämä kapinallinen Hae-Joo Chang nappaa mukaansa pakomatkalle. Grant näyttelee Sonmi-451:n työpaikkana toimivan futuristisen kuppilan omistajaa, Näkijä Rheetä, kun taas Weaving esittää arvovaltaista Mephiä.

     Kuudennessa, kaukaiseen tulevaisuuteen 2321 sijoittuvassa kertomuksessa ihmisiä on enää kourallinen jäljellä ja suuri osa ihmisistä on taantunut kehityksessä yli tuhat vuotta taaksepäin. Hanks näyttelee kylää johtavaa Zachryä, Berryn esittäessä kehittyneemmästä, yhä teknologiaa hyödyntävästä joukosta tulevaa Meronymiä. Grant on liki tunnistamaton julmana kannibaalien johtajana, Weavingin uhkuessa pahaenteisyyttä Zachryn näkyjen olentona. Edellä mainitut näyttelijät tekevät myös useita pienempiä rooleja leffassa, joista useita ei varmasti hoksaa ensimmäisellä katselulla, juurikin voimakkaiden maskeerausten takia. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hienoa työtä rooleissaan ja on hienoa nähdä tiettyjen näyttelijöiden tarjoavan täysin erilaisia roolitöitä saman elokuvan aikana. Erityisesti Tom Hanks pääsee esittelemään lahjojaan ja ihailtavaa muuntautumiskykyään.

Yhteenveto: Pilvikartasto on hieno ja tietyillä tavoilla aika käsittämätön elokuva. Sen lisäksi, että katsojalle koituu varmasti vaikeuksia ymmärtää filmin merkitystä ja täysin erilaisten tarinoiden yhteyttä toisiinsa, on myös käsittämätöntä, kuinka hyvin näin kummallinen paketti pysyy kasassa. Heikommissa käsissä leffa murenisi täysin oman painolastinsa alle, mutta Wachowskit ja Tykwer tekevät ihailtavaa työtä filmin parissa. Elokuva on erittäin lahjakkaasti leikattu kasaan. Tarinat soljuvat eteenpäin vakuuttavasti, vaikka heittelevätkin katsojaa aikakaudelta ja tapahtumaketjusta toiseen villisti. Tarinoiden yhteneväisyydessä on jotain kauniin runollista, kun alkaa vihdoin päästä jyvälle menosta. Rytmitys on tehokas ja liki kolmituntinen filmi tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin erinomainen, monen yllättäessä useilla ja monipuolisilla roolitöillään leffan aikana. Myös teknisiltä ansioiltaan elokuva on taidokkaasti loihdittu kasaan. Pilvikartasto ei todellakaan ole elokuva sieltä helpoimmasta päästä, eikä sitä siksi ole helppoa suositella kenellekään. Se on varsinainen elämys, joka hakee vertaistaan ja joka jää pyörimään vielä pitkäksi aikaa mielessä päättymisensä jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cloud Atlas, 2012, Cloud Atlas Productions, X-Filme Creative Pool, Anarchos Pictures, A Company Filmproduktionsgesellschaft, ARD Degeto Film, Media Asia Group, Ascension Pictures, Dreams of Dragon Picture, Five Drops

Arvostelu: Hävitys (Annihilation - 2018)

HÄVITYS

ANNIHILATION

Ohjaus: Alex Garland
Pääosissa: Natalie Portman, Jennifer Jason Leigh, Tessa Thompson, Gina Rodriguez, Tuva Novotny, Oscar Isaac, Benedict Wong ja David Gyasi
Genre: scifi
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

Annihilation, eli suomalaisittain Hävitys perustuu Jeff VanderMeerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Paramount Pictures ja Scott Rudin Productions hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja alkoivat työstämään filmatisointia. Kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja sen oli tarkoitus ilmestyä jo 2017, mutta kehnon testiyleisöreaktion vuoksi filmiä jouduttiin kuvaamaan ja leikkaamaan uudestaan, jolloin ensi-iltaa piti siirtää. Lisäongelmia syntyi, kun yhtiöiden pomot riitaantuivat. Tämän vuoksi Hävitys myytiin suoratoistopalvelu Netflixiin, missä se julkaistiin, kun elokuva oli ensin pyörinyt parin viikon ajan Yhdysvaltojen teattereissa. Tästä syystä leffan menestys oli kehno ja se sai vain juuri ja juuri tienattua budjettinsa takaisin. Elokuva oli kuitenkin kriitikoiden mieleen ja monet kutsuvat sitä yhdeksi vuoden 2018 parhaimmista filmeistä. Minun oli tarkoitus katsoa Hävitys, kun se ilmestyi Netflixiin, mutta jostain syystä se jäi tekemättä ja ehdin jopa unohtaa koko leffan. Kun vuoden lopussa aloin pohtia, mitä filmejä minulla on vielä näkemättä, Hävitys tuli mieleeni ja katsoinkin sen vihdoin juuri ennen joulua.

Ryhmä tutkijoita lähtee selvittämään, mikä on keskelle ei-mitään ilmestynyt "hohde"? Ulkoapäin "hohde" näyttää värikkäältä muurilta, joka laajetessaan imaisee kaiken sisäänsä, eikä kukaan tai mikään sinne päätynyt ole palannut takaisin. Mitä salaisuuksia paikka kätkee sisäänsä?

Tutkijaryhmä koostuu viidestä hahmosta. Tarinan päähenkilö on Natalie Portmanin näyttelemä Lena, joka on armeijataustainen biologi. Lenalla on siis sekä tietoa, jolla tutkia hohdetta että myös asetaitoja, joilla kohdata mahdolliset hohteen sisältämät vaarat. Hahmo on oivasti kirjoitettu ja hänen taustojaan avataan läpi leffan. Lenasta alkaa hyvin nopeasti välittämään ja katsojana jännittää hänen puolestaan, kun tutkijat marssivat kohti pelottavaa tuntematonta. Portman on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan ja onnistuu usein tekemään paljon hyvin vähällä.
     Harmillisesti tutkijaryhmän muista jäsenistä on aika hankala välittää elokuvan aikana. Jokaiselle luodaan jonkinlaista taustaa ja jokainen pääsee ainakin hetkeksi esille kunnolla, mutta hahmot tuntuvat silti oudon etäisiltä. Heti elokuvan alussa myös paljastetaan asia, minkä vuoksi hahmoihin on hankala luoda tunnesidettä. Tutkijoiden näyttelijät tekevät kuitenkin hyvää työtä. Jennifer Jason Leigh on mainio kylmänä johtohahmo tohtori Ventressinä ja Tessa Thompson myy hieman nörttimäisen tutkijan roolin uskottavasti. Gina Rodriguez pääsee parissa kohtaan oikein kunnolla vauhtiin Anyana, kun taas Tuva Novotnyn esittämä Cassie jää hahmoista kaikista etäisimmäksi. Hahmot lähinnä palvelevat tarkoituksensa tarinan kannalta, mutta jäävät persoonina aika yksiulotteisiksi.
     Elokuvassa nähdään myös Oscar Isaac Lenan miehenä Kanena, Benedict Wong eräänä tutkijana, sekä David Gyasi Lenan kanssa työskentelevänä professorina, jolle on luotu oma sivujuoni. Tavallaan tällä on tarkoituksensa isomman kokonaisuuden kannalta, mutta toisaalta sen voisi myös leikata kokonaan pois.

Hieman tylsähköistä hahmoistaan huolimatta Hävitys on erinomainen, koukuttava, kiehtova ja hypnoottinen teos, mikä jättää katsojan pohdiskelemaan sen sisältöä vielä pitkäksi aikaa. Kirjoitan tätä arvostelua muutama päivä elokuvan näkemisen jälkeen ja huomaan aina välillä löytäneeni leffasta jotain uutta ja mielenkiintoista, mikä saa minut pitämään siitä entistäkin enemmän. Jos on nähnyt elokuvan trailerin, ei tavallaan ole ihme, että viihteellisempää scifiä katsovat eivät pitäneet Hävityksestä. Traileri saa leffan vaikuttamaan enemmän toimintaa ja kauhua yhdistelevältä scifiseikkailulta, missä taistellaan erilaisia yliluonnollisia hirvityksiä vastaan, eikä elokuva todellakaan ole sitä. Tai no, kyllä filmissä pari sellaistakin hetkeä on, mutta pääasiassa kyseessä on hidastempoinen teos, joka rakentaa rauhassa tunnelmaansa ja mysteeriään, herättäen jatkuvasti kysymyksiä. Mikä hohde on? Mistä se on tullut? Miksi se on tullut? Mitä se tekee? Mihin se pyrkii? Mysteeri avautuu upealla tavalla hitaasti ja varmasti, mikä teki filmistä itselleni erittäin jännittävän ja vangitsevan kokemuksen. Elokuva vaatii kunnon keskittymistä, mutta tämä ei tuota vaikeuksia, sillä leffa on niin hienosti tehty. Mukana on myös vaikeita teemoja ihmisyydestä, mitkä lisäävät elokuvan kiehtovuutta entisestään. Jälkeenpäin on mahtava tunne, kun tajuaa, kuinka läpi leffan on pohjustettu tiettyjä asioita hohteesta ja annettu vihjeitä loppuhuipennuksesta.

Hävitykseen on onnistuttu luomaan mahtava ilmapiiri, joka tekee siitä samaan aikaan kauniin ja karmivan. Hohde ei aluksi kuulostaa mitenkään houkuttelevalta paikalta, kun sanotaan, ettei sieltä ole kukaan palannut, mutta samalla sen saippuakuplaa muistuttava taianomaisen värikäs muuri kutsuu voimakkaasti luokseen. Hohteen sisällä nähdään asioita, jotka aiheuttavat epämiellyttävää tunnetta, sillä niissä on jotain luonnotonta ja väärin, mutta samalla monet niistä asioista ovat erittäin kauniita. Oikeasti pelottaviakin hetkiä löytyy ja mukana on häiriintynyttä kuvastoa, joka voi jäädä kummittelemaan mielessä. Minun tekisi todella kovasti mieli ryhtyä kunnolla analysoimaan elokuvan sisältöä ja kertomaan omia ajatuksiani filmin teemoista ja hohteen merkityksestä, mutta enemmän kuitenkin haluan, että jokainen katsoisi leffan itse ja tekisi omat tulkintansa. Kaiken kaikkiaan Hävitys on loistokas scifiteos. Elokuvasta löytyy vikansa, kuten hahmot jotka kaipaisivat viilausta, minkä lisäksi leffan alussa löytyy juoniaukko siitä, miten koko maailma ei muka tiedä laajenevasta hohteesta, mutta sen syvällinen pohdiskelu, erinomaisesti luotu mysteeri, hienosti rakennettu tunnelma ja pysäyttävä loppu saavat antamaan anteeksi pieniä heikkouksia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Alex Garland, joka on tätä ennen ohjannut scifileffan Ex Machina (2014). Garlandilla on selvää taitoa tehdä ajattelevaa scifiä ja hän osaa luoda tunnelmaa mestarillisesti. Lisäksi hän tietää yksinkertaisen tehokkaita tapoja, joilla järkyttää katsojaa. Garland on myös käsikirjoittanut leffan ja tehnyt siinäkin mahtavaa työtä, vaikka hän olisikin voinut hieman panostaa hahmoihin enemmän. Paria hieman liian digitaaliselta näyttävää hetkeä lukuunottamatta Hävitys on teknisesti aivan huikea filmi. Elokuva on upeasti kuvattu. Kuvat ovat täynnä näyttäviä lavasteita ja tehosteita, sekä väriä, mikä lisää leffan hypnoottisuutta. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut, kuten on myös valaisu. Äänimaailma on fantastisesti rakennettu aina äänitehosteista Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämiin musiikkeihin asti. Yksi leffan sävelmistä on aivan täydellinen scifielokuvalle ja siihen on saatu mukaan juurikin sitä mystisyyttä ja outoutta, mitä elokuva muutenkin tarjoaa.

Yhteenveto: Hävitys on upea scifielokuva, mikä tarjoaa pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa. Leffa menee erittäin syvälliseksi teemoissaan ja on mahtava tunne, kun filmin mysteerit alkavat selviämään elokuvan aikana ja sen jälkeen. Ohjaaja Alex Garland tekee erinomaista työtä tunnelman kanssa, luoden filmistä ja hohteesta samalla sekä kauniin että karmivan. Uhkaavuudestaan huolimatta hohteen saloja on pakko päästä tutkimaan. Leffassa riittää aidosti järkyttäviä asioita, jotka jäävät kummittelemaan mielessä elokuvan hienon musiikin kera. Näyttelijät ovat todella mainioita rooleissaan, etenkin Natalie Portman, mutta harmillisesti hahmot jäävät aika unohdettaviksi. Visuaalisesti filmi on todella näyttävä hienojen efektiensä ja lavasteidensa ansiosta. Hävitys ei todellakaan ole kaikille, ja nopeatempoisemmasta toiminta-kauhu-scifistä pitävät saattavat tylsistyä tämän parissa. Kuitenkin ne, jotka ovat kaivanneet syvällisempää scifiteosta, tulevat varmasti riemastumaan leffasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Annihilation, 2018, DNA Films, Paramount Pictures, Scott Rudin Productions, Skydance Media

Arvostelu: Interstellar (2014)

INTERSTELLAR

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Matthew McConaughey, Anne Hathaway, Jessica Chastain, Mackenzie Foy, David Gyasi, Wes Bentley, Michael Caine, John Lithgow, Casey Affleck, Timothée Chalamet, Bill Irwin, Josh Stewart, Topher Grace, Matt Damon ja Ellen Burstyn
Genre: scifi
Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia
Ikäraja: 12

Interstellarin teko lähti käyntiin, kun elokuvatuottaja Lynda Obst ja teoreettinen fyysikko Kip Thorne keksivät tarinan avaruusmatkasta, joka pohjautuisi mahdollisimman paljon tieteeseen. Elokuvan ohjaajaksi valittiin Steven Spielberg ja kaksikon idean pohjalta käsikirjoituksen työsti Jonathan Nolan. Spielberg kuitenkin jätti projektin, jolloin filmille tarvittiin uusi ohjaaja ja Jonathan ehdotti veljeään, Christopher Nolania. Christopher ja Jonathan työstivät käsikirjoituksen uudestaan, ja alkoivat kunnolla tekemään elokuvaa. Kuvaukset alkoivat kesän lopussa 2013 ja päättyivät joulukuussa. Interstellar ilmestyi loppuvuodesta 2014 ja se oli suuri menestys. Kriitikot ihailivat elokuvaa ja se sai nopeasti "uuden 2001: Avaruusseikkailun (2001: A Space Odyssey - 1968)" maineen. Monet fyysikot kehuivat, kuinka hyvin leffan tapahtumat perustuivat todelliseen tieteeseen. Elokuva pääsi useilla listoilla ilmestymisvuotensa parhaiden elokuvien joukkoon, minkä lisäksi se oli ehdolla mm. viidestä Oscar-palkinnosta, joista se voitti vain yhden eli Parhaat erikoistehosteet. Itse näin Interstellarin heti ensi-illassa. Olin äärimmäisen innoissani leffasta, sillä Christopher Nolan on ehdoton suosikkiohjaajani. Hänen neljä edellistä elokuvaansa (The Prestige, 2006, The Dark Knight, 2008, Inception, 2010 ja The Dark Knight Rises, 2012) olivat mielestäni kaikki täyskymppejä, eikä Batman Begins (2005) jäänyt niistä kauas. Odotukseni olivat siis todella suuret ja olin todella huojentunut, sillä en pettynyt lainkaan. Interstellar oli ja on edelleen mielestäni vuoden 2014 paras teos, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Kun vuoden 2016 lopussa päätin, että Inception on ensimmäinen elokuva, jonka arvostelen vuodelle 2017, päätin samalla Interstellarin olevan viimeinen. Niinpä joulun ja uuden vuoden lähestyessä katsoin elokuvan uudestaan, enkä voinut olla ihastelematta sen mestarillisuutta jälleen kerran.

Kun ihmiskunta on vaarassa kuolla kuivuneelle maapallolle, ryhmä tutkijoita lähtee etsimään uutta planeettaa, jonka ihmiset voisivat asuttaa.

Elokuvan päähenkilö on entinen lentäjä, nykyinen maanviljelijä Cooper, jota näyttelee Matthew McConaughey. Ja kuinka upeasti näytteleekään! McConaughey on aivan täydellinen valinta Cooperin rooliin, josta katsoja kiinnostuu heti alussa. Cooperin vaimo on kuollut, joten hän joutuu hoitamaan kahta lastaan yksin (tai no, lasten isoisän kanssa), eikä hän ole mitä parhain hommassa. Maanviljely ei erityisemmin kiinnosta häntä, vaan hän unelmoi jatkuvasti Maan ulkopuolisesta maailmasta. Avaruusmatka onkin samalla sekä parasta että huonointa, mitä Cooperille koskaan tapahtuu. McConaughey tuo hienosti esille hahmon ihailun maailmankaikkeutta kohtaan, mutta samalla katsojana voi kaiken aikaa nähdä, kuinka häntä sattuu jättää lapsensa kotiin, tietämättä milloin hän näkee heidät seuraavan kerran... tai näkeekö hän heitä koskaan. Parhaiten McConaughey onnistuu Cooperin traagisessa puolessa, sillä katsojana voi täydellisesti tuntea hänen surunsa.
     Uutta kotia lähtevät etsimään myös Anne Hathawayn näyttelemä tohtori Brand, David Gyasin esittämä tohtori Romilly ja Wes Bentleyn näyttelemä tohtori Doyle. Kolmikosta parhaiten esille pääsee tohtori Brand, joka joutuu myös jättämään jotain taakseen Maahan. Toisin kuin muilla, häneltä kuitenkin löytyy jotain henkilökohtaisesti tärkeää odotettavaa määränpäässään. Hathaway on erittäin mainio osassaan ja McConaugheyn tavoin hän taitaa traagisimmat hetken parhaiten. Gyasin ja Bentleyn esittämät hahmot ovat toimivat lisäykset, mutta hahmot jäävät aika ontoiksi. Tohtori Romilly pääsee esille lähinnä sen takia, että nelikon aluksen huojuminen aiheuttaa hänelle heikon olon. Nelikon mukana liikkuvat myös robotit TARS (äänenä Bill Irwin) ja CASE (äänenä Josh Stewart). Roboteista on saatu aikaan yllättävän aidot, minkä lisäksi heistä on tehty erinomaisesti erilaiset. TARS on enemmän äänessä ja heittää vitsiä, kun taas CASE on paljon hiljaisempi ja asiallisempi.
     Cooperin lapsia ovat Murphy ja Tom, joita näyttelevät lapsina Mackenzie Foy ja Timothée Chalamet, ja aikuisina Jessica Chastain ja Casey Affleck. Lapsista Murphy pääsee paljon selkeämmin esille, sillä tuntuu täysin siltä, että hän on Cooperin suosikki. Minun ainoa ongelmani elokuvassa onkin se, ettei Cooper vaikuta välillä piittavan lainkaan pojastaan. Avaruusmatkan aikana hän puhuu lähinnä Murphysta, mikä tuntuu paikoitellen ikävältä, kun näytetään Maan tapahtumia ja Tomia. Paikoitellen siihen löytyy syitä, mutta muutamassa kohdassa tuntuu siltä kuin Tom olisi unohtunut käsikirjoitusvaiheessa kokonaan. Hahmojen kehitys on kuitenkin onnistunutta molempien lasten osalta, kuten on myös näyttelijöiden työ. Näyttelijät ovat täydellisesti valitut, sillä Chastain ja Affleck näyttävät ja tuntuvat siltä, että he todella olisivat aikuisiksi kasvaneet Foy ja Chalamet. Jopa ulkonäöstä löytyy hämmästyttävän samanlaisia piirteitä.
     Elokuvassa nähdään myös Christopher Nolanin vakionäyttelijä Michael Caine tohtori Brandin isänä professori Brandina, joka lähettää Cooperin avaruuteen; John Lithgow Cooperin kuolleen vaimon isänä, eli Murphyn ja Tomin ukkina; sekä Topher Grace lääkärinä, jonka osuus jää harmillisen mitättömäksi. Mukana on myös eräs näyttelijä, jonka esiintyminen elokuvassa taisi tulla ihan kaikille yllätyksenä.

Mikä Interstellarissa on sitten niin täydellistä mielestäni? Itse asiassa lähestulkoon kaikki. Elokuvan maailma, sen hahmot, niiden näyttelijät ja heidän kokema tarinansa, mahtavasti luodut tunnelmat, sekä filmin teemat ja pohdinnat, kuten myös sen rytmitys, outous ja fantastinen tekninen toteutus. Interstellar on erittäin pysäyttävä teos. Se on todellinen kokemus, joka pitää vain yhä tiukemmin ja tiukemmin otteessaan. Heti alussa elokuva nappaa mukaansa dokumentin kaltaisten videoiden avulla, minkä lisäksi on äärimmäisen mielenkiintoista nähdä, millaiseksi maailma on muuttunut. Maapallo ei ole nimittäin kovin hilpeä paikka elää. Maanviljelijöiden sadot kuivuvat, jolloin joka vuosi ruokaa on aina vain vähemmän ja vähemmän. Kuivuus aiheuttaa hiekkamyrskyjä, jotka jättävät kaiken tomun peittoon, mikä aiheuttaa sairauksia ihmisissä. Elokuvan maailmanlopussa ei ole kyse mistään asteroidista, joka kiitää kohti Maata tai Maan sisuksen räjähtämisestä. Filmissä viedään ilmastonmuutos hyvin pitkälle ja näytetään, kuinka ihmisten maailma tekee hidasta ja tuskallista kuolemaa. Kuten elokuvassa sanotaan, suurin ongelma ei ole ruoan puute, vaan se, että lopulta ihmiset tukehtuvat, kun ilma ei ole enää hengitettävää. Uuden kotiplaneetan löytymisen tarve on selvä katsojille heti alussa, sillä ilmastonmuutoksen takia jotain tällaista voisi hyvinkin olla tiedossa monien vuosien päästä.

Realistisen maailmanlopun lisäksi myös filmin tiedepuoli on saatu erittäin uskottavaksi. Monet asiat saattavat aluksi tuntua pelkältä höpöhöpöltä, mutta silloin kannattaa katsoa elokuvan lisämateriaaleja, joissa oikeat tutkijat kertovat, miten paljon leffan avaruusihmeistä pohjautuu oikeaan tieteeseen. Interstellarissa nähdään esimerkiksi tutkijoiden mukaan elokuvahistorian realistisin musta aukko, minkä lisäksi siinä käsitellään aikaa tavalla, mitä en ole aiemmin nähnyt filmeissä. Monien katsojien kannattaakin heti aluksi ymmärtää, että monet asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät meillä Maassa. Se, miten aika toimii elokuvassa, on täyttä totta. Joissain paikoissa aika kulkee paljon nopeammin kuin toisissa paikoissa, mitä on hyödynnetty aivan täydellisesti. Ajan kuluminen luo yhden filmin surullisimmista hetkistä, jota on hieman sydäntäsärkevää katsoa. Elokuva ei siis paikoitellen edes ole tieteisfiktiota, vaan ihka oikeaa tiedettä. Mitään avaruusolentoja laserpyssyjen kanssa on siis turha odottaa näkevän. Fiktiota löytyy tietysti leffasta, mutta sitä on käytetty lähinnä avaruuden asioissa, joita tiede ei vielä ymmärrä. Ne ovat kuitenkin katsojille ymmärrettävissä, kunhan leffaa seuraa tarkkaan ja pitää mielessä, että aika ei ole sitä, miten me ajattelemme sitä joka kerta katsoessamme kelloa.

Niin ja ajasta puheen ollen... Interstellar kestää lähes kolme tuntia, mutta siinä aika on käytetty niin mestarillisesti hyödyksi ja se on rytmitetty niin taidokkaasti, ettei kesto tunnu missään. Olen nähnyt puolentoista tunnin filmejä, jotka tuntuvat tätä pidemmiltä. Mukana ei ole ainuttakaan tylsää kohtaa, sillä silloin kun elokuva ei saa katsojaa lumoutumaan maailmankaikkeudesta ja sen outouksista, leffa osuu tunteillaan suoraan maalitauluun. Minä en lähes koskaan itke elokuvien aikana, mutta Interstellar sisältää kolme niin koskettavaa kohtausta, että minullakin tuli tippa linssiin! Ja jos kaksi jälkimmäistä niistä ovat liikuttavia, niin se hetki alkupäässä, kun Cooper hyvästelee tyttärensä ja poikansa, ja jättää maatilansa lähteäkseen avaruuteen pelastamaan ihmiskunnan, on kaikessa sydämenhajottavuudessaan ja traagisuudessaan aivan käsittämättömän upea. Sillä hetkellä elokuva nousee täyskympin tasolle, kun katsojana on täysin mukana Cooperin tunteissa. Samalla haluaisi lähteä huikealle avaruusmatkalle, mutta samalla ei voi olla miettimättä, että Cooperin pitäisi kääntää autonsa ja palata takaisin perheensä luokse. Se on sekä Interstellarin paras kohtaus, että yksi kaikkien aikojen parhaimmista kohtauksista! Filmiä vallitsee yleisestikin lohduton tunnelma, jolloin pienet ilon hetket saavat katsojan taidokkaasti onnelliseksi.

Traagisuuden lisäksi leffaan on myös luotu todella voimakas eeppisyys. Kyseessä on erittäin mahtipontinen elokuva, joka on kuitenkin niin nappiin työstetty, ettei se kertaakaan huku massiivisuuteensa. On upeaa, kuinka elokuvassa näytetään pieniä asioita isolla taustalla, oli se sitten visuaalisesti tai teemallisesti toteutettu. Sen lisäksi, että avaruusalus näyttää planeettojen vieressä todella pieneltä, leffa tuo asian esille myös siten, että melkein mitättömän pieni ihmismäärä lähtee pelastamaan koko suurta ihmiskuntaa. Eeppisyys tuodaan huikeasti esille teknisessä toteutuksessakin, mutta siitä lisää kohta. Ensin on kuitenkin pakko puhua hieman loppuhuipennuksesta, muttei kuitenkaan juonta paljastavasti. Monille leffan finaali on nimittäin todella vaikea kynnys ylittää. Jotkut eivät ymmärrä loppua, kun taas jotkut eivät vain pidä siitä. Ensimmäisellä katselukerralla pidin lopetusta todella kummallisena, enkä oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella. Kuitenkin toisella ja tällä katselukerralla huomasin yhä enemmän vihjeitä läpi leffan siihen, että huipennuksesta tulee järkevä. Tai no, järkevä ja järkevä... Interstellar osoittaa usein, ettei maailmankaikkeudessa ole järkevää selitystä kaikelle. On paljon asioita, joita ihmismieli ei kykene ymmärtämään ja joita he ovat valmis paikkaamaan omilla uskomuksillaan. Tämän loppuhuipennus tuo hienosti esille. Sitä ei selitetä, vaikka sille pohditaankin syitä. Mitä useammin filmin katson, sitä enemmän pidän sen huipennuksesta. Se on outo, mutta niin on meitä ympäröivä maailmakin. Ja siitähän Interstellar kertoo.

Oi Christopher Nolan, älä ikinä lopeta elokuvien tekoa! Sinun kaltaistasi ei ole toista tässä maailmassa! Pitipä hänen filmeistään tai ei, se on selvää, että Nolan tullaan muistamaan yhtenä merkittävimpänä ohjaajana koko maailmassa. Hänen tarinankerrontatapansa, tunnelmanluomisensa ja muutenkin elokuvantekotyylinsä on vain niin mieletöntä, ettei kukaan mielestäni pysty samaan. Nolan osaa käsitellä tunnelmaa niin hienosti, etteivät hänen pitkät filminsä tunnu pitkiltä. Hän saa mukaan niin paljon maagisuutta, ettei katselua edes haluaisi lopettaa. Nolan tuo näyttelijöistä parhaat puolet esille, minkä lisäksi hän on kirjoittanut veljensä kanssa loistokkaan tarinan, eikä käsikirjoituksen dialogista heikkoja repliikkejä oikeastaan löydy. Visuaalisesti ja audiollisesti Interstellar on pelkkää upeutta. Filmi on aivan mahtavasti kuvattu ja leikattu. Etenkin jäisellä planeetalla leikkaus eri tilanteista toiseen on erinomaisesti toteutettu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet upeaa työtä avaruusalusten ja hahmojen avaruusasujen kanssa. Visuaaliset efektit ovat puhdasta silmäkarkkia. Pienoismallit ja digitehosteet on yhdistetty toisiinsa täydellisesti. Äänitehosteet ovat myös mahtavat ja on hienoa, että niissä on otettu huomioon se, ettei avaruudessa kuulu ääntä. Nolanin monen aiemman leffan tavoin myös Interstellarin musiikit on säveltänyt Hans Zimmer. Tässä Zimmer tekee aivan mielettömän hyvää työtä. Hänen musiikkinsa lisäävät elokuvan traagisuuden, eeppisyyden ja koskettavuuden tunteita. Etenkin leffateatterissa katsottuna Zimmerin pauhaava musiikki sai ihoni nousemaan kananlihalle useita kertoja.

Yhteenveto: Interstellar on mielettömän upea ja äärimmäisen koskettava tarina ihmiskunnan pelastamisesta ja rakkaudesta. Heti alussa elokuva näyttää maailmanlopun uskottavasti, jolloin katsoja kokee suurempaa halua nähdä nelikon avaruusmatkan onnistuvan. Matkasta ei mahtipontisuutta ja outouksia puutu, ja monet saattavat kokea jotkut tiedejutut liian kummallisina. Elokuva kuitenkin näyttää, että maailmankaikkeus todella on kummallinen paikka, eikä kaikelle voi löytää selitystä. Filmin teemat ovat upeasti luodut, minkä lisäksi se sisältää kolme erittäin liikuttavaa hetkeä. Kohtaus, jossa Cooper jättää lapsensa Maahan ja lähtee kohti tuntematonta, on aivan mielettömän täydellinen. Myös näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia. Matthew McConaughey suoriutuu varsinkin traagisista hetkistä loistavasti. Myös Anne Hathaway tekee loistotyötä, minkä lisäksi on pakko kehua sitä, että Murphin ja Tomin lapsinäyttelijöiksi löydettiin aika samannäköiset henkilöt kuin heidän aikuisvastineensa. Ja tietenkin sitä, että Mackenzie Foy on paras mahdollinen valinta Murphiksi. Tekninen toteutus filmissä on aivan mestarillinen. Efektit, äänet, kuvaus, valaisu ja leikkaus ovat huikeasti toteutetut. Myös puvustus- ja lavastustiimit ovat tehneet taidokasta työtä. Isoin kunnia kuuluu kuitenkin ohjaaja Christopher Nolanille, joka on luonut suoraan sanottuna mestariteoksen. Hän on jälleen kerran pistänyt kaikkensa peliin ja saanut aikaiseksi parhaan mahdollisen lopputuloksen. Ainoa asia, mikä minua häiritsee elokuvassa, on se ettei Cooper vaikuta välittävän pojastaan. Muuten suosittelen Interstellarin näkemistä todella lämpimästi scifielokuvien ystäville, sekä niille jotka pitävät pohdiskelevista, koskettavista, eeppisistä ja yksinkertaisesti erinomaisista elokuvista. Interstellar on todella pitkä, mutta sen katsoo helposti ilman taukoja, sillä se on niin koukuttava. Monet eivät ymmärrä leffan juttuja kunnolla, joten siihen kannattaa todella keskittyä. Kyseessä ei nimittäin ole kovin helppo avaruusleffa. Ja pitäähän se sanoa, että onhan tämä päivänselvästi uusi 2001: Avaruusseikkailu. Se filmi ei ollut kuitenkaan mielestäni mitä ihmeellisin, vaan paikoitellen todella pitkäveteinen. Samankaltaisuuksia on kuitenkin useita, eivätkä ne jää siihen, että molemmat tapahtuvat avaruudessa. Kumpikin kertoo ihmiskunnasta, minkä lisäksi molemmat päättyvät todella kummallisesti. Lisäksi TARS ja CASE -robotit muistuttavat ulkoisesti hyvin paljon outoja mustia palikoita, joita 2001:ssä esiintyy.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Interstellar, 2014, Warner Bros. Pictures, Paramount Pictures, Legendary Entertainment, Syncopy, Lynda Obst Productions, Government of Alberta, Alberta Media Fund