Arvostelu: Mufasa: Leijonakuningas (Mufasa: The Lion King - 2024)

MUFASA: LEIJONAKUNINGAS

MUFASA: THE LION KING

Ohjaus: Barry Jenkins

Pääosissa: Aaron Pierre, Kelvin Harrison Jr., John Kani, Blue Ivy Carter, Mads Mikkelsen, Braelyn Rankins, Billy Eichner, Seth Rogen, Tiffany Boone, Theo Somolu, Kagiso Lediga, Thandiwe Newton, Lennie James, Anika Noni Rose, Keith David, Donald Glover ja Beyoncé Knowles-Carter

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 12

Walt Disneyn Leijonakuningas-piirrosanimaatioelokuvan (The Lion King - 1994) pohjalta tehty samanniminen tietokoneanimaatioelokuva vuodelta 2019 oli jättimenestys, joten Disneyllä päätettiin tietty tienata lisää rahaa Leijonakuningas-nimellä. Vuonna 2020 ilmoitettiin, että Moonlightin (2016) ohjaaja Barry Jenkins oli pestattu tekemään esiosaelokuva Leijonakuninkaan päähenkilön, Simban isästä Mufasasta. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Mufasa: Leijonakuningas saapuu elokuvateattereihin. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet pohjalukemissa. Koin vuoden 2019 Leijonakuningas-uudelleenfilmatisoinnin tympäännyttävän sieluttomaksi ja tylsäksi versioksi omasta Disney-suosikistani. Olin hitusen optimistinen Mufasan suhteen, koska hahmon tarinaa ei oltu vielä kerrottu, mutta kun näin elokuvan trailerin ja tarina paljastui, suorastaan pöyristyin. Kävinkin todella skeptisin ennakko-odotuksin katsomassa Mufasa: Leijonakuninkaan sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Eksynyt leijonanpentu Mufasa saa uuden perheen, kun leijonaprinssi Takan perhe adoptoi hänet. Kun hurja uhka vaarantaa Mufasan ja Takan henget, he lähtevät urhealle retkelle, löytääkseen turvapaikan.

Ennen kuin hän oli leijonakuningas, Mufasa (äänenä pentuna Braelyn Rankins ja aikuisena Aaron Pierre) oli täysin siniveritön leijona, joka joutui lapsena eroon vanhemmistaan. Ja ennen kuin hän oli petturi Scar, hän oli Taka (pentuna Theo Somolu, aikuisena Kelvin Harrison Jr.), leijonaprinssi, jonka kohtalona oli nousta seuraavaksi leijonakuninkaaksi. Kohtalon saattelemana nämä leijonat kohtasivat pentuina ja heidän veljeytensä muovaisi kummankin tulevaisuudet päälaelleen. Kun etukäteen sain tietää, etteivät Mufasa ja Scar olleetkaan veriveljekset, eikä Mufasa edes ollut kruununperijä, pelkäsin, että uutuuselokuvan tekijät olisivat pilanneet hahmojen taustat ja siten heidän merkityksensä myöhemmin tapahtuvissa tarinoissa kokonaan, vain silkan uudelleenkontekstualisoinnin iloksi. Huojennuksekseni näin ei kuitenkaan käy, vaan Mufasan ja Scarin - tai siis Takan - tarinat kerrotaan onnistuneesti ja kunnioituksella hahmoja ja heidän perintöjään kohtaan. Mufasan matka kohti kuninkuuttaan on väkevä, samalla kun Takan vajoaminen kierommalle tielle on yhtä lailla vakuuttava.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Takan vanhemmat Eshe (Thandiwe Newton) ja Obasi (Lennie James), paha albiinoleijona Kiros (Mads Mikkelsen), sekä vanhat tutut, naarasleijona Sarabi (Tiffany Boone), sarvinokkalintu Zazu (Preston Nyman) ja mandrilliapina Rafiki (nuorena Kagiso Lediga ja aikuisena John Kani), joka toimii myös kertojana niin katsojille kuin Mufasan lapsenlapselle Kiaralle (laulaja Beyoncén tytär Blue Ivy Carter), sekä fanisuosikkiduo Timon-mangustille (Billy Eichner) ja Pumba-pahkasialle (Seth Rogen). Kiros on mainio uusi vihollinen ja Eshe ja Obasi ajavat asiansa, ajaessaan sekä poikaansa Takaa, että Mufasaa kohti tulevaisuuksiaan. Sarabi, Zazu ja Rafiki toimivat myös hyvin, mutta nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset, joissa Rafiki kertoo Mufasan tarinaa Kiaralle, tuntuvat väkinäisiltä. Timon ja Pumba piti jotenkin saada tungettua mukaan ja vaikka olen lapsesta asti tykännyt kaksikosta, tässä leffassa he olivat pääasiassa ärsyttäviä. Joo joo, me tiedetään, että Hakuna Matata on ollut todellinen korvamato jo kolme vuosikymmentä, ei sitä tarvitse hieroa katsojien naamaan toistuvalla vitsillä!

Mufasa: Leijonakuningas oli kyllä iloinen yllätys. Vaikka alkuperäisestä piirrosklassikosta jäädään edelleen kauaksi, on kyseessä oiva esiosa ja huomattavasti parempi elokuva kuin sieluton uudelleenfilmatisointi viiden vuoden takaa. Elokuvaa katsoessani huomasin useasti toivovani, että Disney olisi vain suoraan tehnyt Mufasan ja jättänyt uudelleenfilmatisoinnin väliin. Tärkeintä on, ettei esiosa tee hallaa Mufasan ja Takan taustatarinoille. Vaikka lopputuloksen tietää ennalta, on näiden kahden matkaa ystävystyvistä leijonanpennuista yllätyskuninkaaksi ja tämän katkeraksi veljeksi kiinnostavaa seurata. Luvassa on myös pääasiassa mukaansatempaavaa seikkailua ja vauhtia ja vaaratilanteita. Kohtaamiset pahan Kirosin kanssa tai paot nälkäisiltä krokotiileilta voivat kuitenkin olla jopa liian jännittäviä kohtauksia lapsille. Sekaan mahtuu huumoriakin, mutta se ei tunnu olevan sen kummemmin ohjaaja Barry Jenkinsin kuin käsikirjoittaja Jeff Nathansoninkaan vahvuus.

Elokuva on kuitenkin kaukana loistokkuudesta ja sen lisäksi, että nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset saavat lähinnä ärsyyntymään Timoniin ja Pumbaan, nämä kohtaukset myös rikkovat tarinankerronnan jouhevuutta, venyttäen keston täysin turhaan kahteen tuntiin. Toinen mojova vika on elokuvan lukuisat fanipalvelushetket, jotka ovat lähinnä kiusallisia. On kiva nähdä, kuinka Mufasa tapasi Sarabin, Zazun ja Rafikin, sekä kaikkia katsojia on taatusti kiinnostanut saada tietää, mistä Scar sai arpensa, mutta täytyikö leffaan tunkea niin monia silmäniskuja, lähtien useasta gnulauman vauhkoontumista muistuttavasta kohtauksesta ja kierrätetystä repliikistä? Tuskin kukaan oli pohtinut, että miten itse Jylhäkallio sai ikonisen muotonsa.

Leijonakuninkaan tapaan myös Mufasa on musikaali ja tällä saralla leffa jättää toivomisen varaa. Takan laulu prinssiydestään on turhankin samanlainen kuin alkuperäisestä tuttu I Just Can't Wait To Be King ja Kirosin Bye Bye -kappale on oudon vitsikäs muuten synkistelevälle hahmolle. Muuten biisit eivät jää juuri mieleen, mikä on kummallista, sillä niistä vastaa alan tämänhetkinen ykkösnimi Lin-Manuel Miranda. Dave Metzgerin ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit koostuvat lähinnä vanhoista, Hans Zimmerin upeista melodioista.

Visuaalisesti Mufasa on kuitenkin pääasiassa huippuluokkaa, vaikka osa pikaisesti näkyvistä eläimistä näyttääkin hieman viimeistelemättömiltä. Vuoden 2019 Leijonakuningas-uudelleenfilmatisointi oli myös visuaalisesti näyttävä, mutta sen realismia hakenut animaatiotyyli johti lopulta siihen, ettei eläinhahmojen kasvoilta löytynyt tippaakaan tunnetta ja yleisilme oli myös perin ankea. Kritiikki on selvästi kuultu, sillä Mufasassa tehdään heti alussa selväksi, että tällä kertaa eläimet ovat paljon ilmeikkäämpiä, minkä lisäksi leffa on huomattavasti värikkäämpi. Maisemat, oli kyse sitten kuivista savanneista, vehreistä viidakoista tai lumisista vuorista, ovat näyttäviä ja etenkin leijonat näyttävät ylväiltä yksityiskohtaisine turkkeineen kaikkineen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mufasa: The Lion King, 2024, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Road House - kuuma kapakka (Road House - 1989)

ROAD HOUSE - KUUMA KAPAKKA

ROAD HOUSE

Ohjaus: Rowdy Herrington

Pääosissa: Patrick Swayze, Kelly Lynch, Kevin Tighe, Ben Gazzarra, Sam Elliott, Red West, Jeff Healey, Sunshine Parker, Marshall Teague, John Doe, Kathleen Wilhoite, Terry Funk, Anthony De Longis, Travis McKenna ja Keith David

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Road House - kuuma kapakka on Patrick Swayzen tähdittämä toimintaelokuva. Projekti lähti liikkeelle David Lee Henryn ideasta, johon Silver Pictures -yhtiö tarttui. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1988 ja lopulta Road House - kuuma kapakka sai ensi-iltansa toukokuussa 1989. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kuitenkin lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta ja viisi Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus). Itse en ollut aiemmin nähnyt Road House - kuumaa kapakkaa ja tiesin elokuvan oikeastaan vain Family Guy -animaatiosarjan (1999-) kautta. Nyt kun elokuvasta on tulossa Jake Gyllenhaalin tähdittämä uudelleenfilmatisointi Road House (2024), päätin sitä ennen vihdoin ja viimein katsoa, sekä arvostella alkuperäisleffan.

Yökerhon järjestyksenvalvojana toimiva Dalton saa työtarjouksen siistiä todelliseksi räkäläksi muuttuneen Double Deuce -pikkukapakan. Ryhtyessään hommiin, Dalton saa vihamiehekseen paikallisen ja häikäilemättömän bisnesmies Brad Wesleyn, jolla on omat suunnitelmansa Double Deucen varalle.

Pääroolissa Road House - kuumassa kapakassa nähdään tosiaan Patrick Swayze, joka oli noussut isoksi tähdeksi pari vuotta aiemmin ilmestyneen Dirty Dancing - kuuman tanssin (Dirty Dancing - 1987) myötä. Swayze näyttelee portsarina toimivaa Daltonia, josta on vuosien varrella muodostunut suorastaan legenda ja myytti baaripiireissä. Dalton on niin kova ja kokenut äijä, ettei hän helposta säikähdä. Puukoniskunkin jälkeen hän vain mulkaisee, että "helvettiäkö sinä siinä tökit!" Dalton on siis täydellinen mies pistämään täydellisen mellakan vallassa olevan Double Deuce -kapakan takaisin ruotuun. Swayze istuu rooliinsa erittäin hyvin, tehden vähäsanaisesta ja tarkasta hahmostaan nopeasti kiinnostavan ja tykättävän. Kun Daltonin täytyy todistaa katsojalle olevansa muiden puheiden tasoinen tekijä, Swayze vakuuttaa mainiosti.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin Tighe Double Deucen omistajana Frank Tillmanina, Sunshine Parker farmari Emmettinä, jonka latoon Dalton muuttaa työkeikkansa ajaksi, Ben Gazzarra inhottavana bisnesmies Brad Wesleynä, joka periaatteessa määrää kaiken tapahtuvan lähiseudulla, Kelly Lynch tohtori Elizabeth Clayna, johon Dalton iskee silmänsä, Red West Elizabethin enona ja paikallisen pikkukaupan myyjänä Websterinä, Sam Elliott Daltonin vanhana tuttuna Wade Garrettina, sekä muun muassa Kathleen Wilhoite, John Doe, Terry Funk ja Keith David Double Deucen työntekijöinä. Sokea muusikko ja omalaatuista kitaransoittotapaa hyödyntävä Jeff Healey esiintyy bändeineen Double Deucessa joka ilta. Sivunäyttelijät ajavat asiansa tarpeeksi hyvin. Lynch ei pahemmin vakuuta pakollisena tyttöystävälisäyksenä, eikä Gazzarrankaan Wesley-pahis juuri säväytä. Elliott on kuitenkin mainio kenties vielä Daltoniakin kokeneempana pokena.

Road House - kuuma kapakka on ilmestymisestään asti nauttinut varsin ristiriitaisista mielipiteistä. Jotkut pitävät sitä tyhmänä roskana, jotkut pitävät sitä niin huonona, että se on hyvä ja jotkut taas aidosti viihtyvät sen parissa. Yllätyksekseni kuuluin tähän jälkimmäiseen joukkoon. Kyseessä on mielestäni oikein mainio leffa, joka nappaa hyvin mukaansa ja pitääkin menevästi mukanaan läpi kestonsa. Rakkauspuoli tuntuu tosiaan väkinäiseltä ja pahisosastokin lähinnä ajaa asiansa, mutta silti homma toimii. On kiinnostavaa lähteä Daltonin kanssa parantamaan rähjäisen kapakan oloja ja leffa tekee hyvää työtä pohjustaakseen Daltonin taitoja. Elokuvan parasta antia ovatkin ensimmäiset kohtaukset Double Deucessa, kun näemme, millaisesta räkälästä onkaan kyse ja kun Dalton alkaa pikkuhiljaa ottamaan hommaa haltuunsa. Kohtaukset ovat myös perin hupaisia, baaritappelujen ampuessa veikeästi yli.

Toisella puoliskollaan elokuva vakavoituu ja ryhtyy enemmän rakentamaan konfliktia Daltonin ja Wesleyn välille. Daltonin pinna pistetään kohtaus kohtaukselta kireämmälle, kunnes katsoja jo lähes huutaa ruudulle, että voisiko mies jo käydä vetämässä ylimielistä bisnesmulkvistia turpaan. Homma eskaloituu yhä vain isommaksi ja loppuhuipennuksen välienselvittelyt ovat yllättävässä verisyydessään odotuksen arvoista seurattavaa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rowdy Herrington, joka oli aiemmin työskennellyt elokuvissa lähinnä valaisupuolella, muun muassa alkuperäisessä Painajainen Elm Streetillä -kauhuklassikossa (A Nightmare on Elm Street - 1984). Herrington rakentaa tunnelmaa mainiosti ja pitää pakettia hyvin kasassa. David Lee Henryn idean pohjalta hänen ja Hilary Henkinin käsikirjoitus on menevä, tarjoten paikoitellen hauskoja hetkiä. Road House - kuuma kapakka on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu, Double Deucen lavasteet ovat hienot kaikessa ränsistyneisyydessään, maskeeraukset käyvät loppua kohti yhä vain raaemmiksi ja äänimaailma on kelvollisesti työstetty Michael Kamenin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Road House, 1989, Silver Pictures, Star Partners II Ltd.

Arvostelu: American Fiction (2023)

AMERICAN FICTION

Ohjaus: Cord Jefferson

Pääosissa: Jeffrey Wright, Erika Alexander, John Ortiz, Sterling K. Brown, Tracee Ellis Ross, Issa Rae, Leslie Uggams, Mary Lucretia Taylor, Adam Brody, Okieriete Onaodowan ja Keith David

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 18

American Fiction perustuu Percival Everettin kirjaan Erasure vuodelta 2001. Televisiosarjoissa The Good Place (2016-2020) ja Watchmen (2019) käsikirjoittajana työskennellyt Cord Jefferson halusi kääntää kirjan elokuvaksi ja päätti tehdä siitä esikoisohjauksensa. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2022 ja lopulta American Fiction sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2023, missä se voitti yleisöpalkinnon. Siitä huolimatta, että elokuva sai parhaan komedia- tai musikaalielokuvan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet ja parhaan elokuvan, miespääosan, miessivuosan, sovitetun käsikirjoituksen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, sitä ei päätetty tuoda Suomen teattereihin. Odotellessani Oscar-gaalaa, minua alkoi harmittaa, että kävisikö tänäkin vuonna niin, että yksi parhaan elokuvan ehdokkaista saapuisi Suomeen liian myöhään ja ilahduinkin, kun huomasin American Fictionin ilmestyneen kaikessa hiljaisuudessa Amazon Prime Videon valikoimaan. Katsoinkin elokuvan aika lailla heti.

Kirjailija ja kirjallisuuden professori Thelonious "Monk" Ellison on turhautunut siitä, kuinka tummaihoisten elämää kuvataan kirjoissa. Hän päättääkin kirjoittaa satiirin tällaisista kirjoista, mutta tuleekin tehneeksi jättimenestyksen, jota ylistetään Monkin mielestä täysin vääristä syistä.

Elokuvan pääroolissa Thelonious Ellisonina, eli siis Monkina nähdään Jeffrey Wright, joka on jo vuosien ajan tehnyt minuun useasti vaikutuksen sivurooleissa, erityisesti Westworld-sarjassa (2016-2022). American Fictionissa Wright pääsee irrottelemaan isommin ja paremmin kuin olen aiemmin häneltä nähnyt. Wright tulkitsee erinomaisesti monisävyistä hahmoaan, joka on tuskastunut siitä, kuinka tummaihoiset esitetään kirjallisuudessa - ja usein vieläpä tummaihoisten itsensä toimesta. Monk näkee tämän kaiken valkoisille mielistelynä, eikä asiaa auta, kun hänen omat kirjansa, jotka eivät liity stereotyyppiseen tummien elämään, eivät mene kaupaksi. Monk päättää eräänä päivänä kirjoittaa satiirin, yliampuvan stereotyyppisen kuvauksen tummaihoisten elämän rankkuudesta, vain huomatakseen, ettei opusta nähdä minkäänlaisena parodiana, vaan traagisena kuvauksena, josta tulee valtava hitti. On todella kiinnostavaa seurata, kuinka Monk suhtautuu uuden kirjansa tuottamaan maineeseen. Pystyykö hän pysymään moraaliensa mittaisena miehenä, vai olisiko tässä kokemuksessa jotain opittavaa?

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Tracee Ellis Ross ja Sterling K. Brown Monkin Lisa-siskona ja Cliff-veljenä, Leslie Uggams heidän äitinään Agnesina ja Myra Lucretia Taylor tämän avustajana Lorrainena, John Ortiz Monkin agenttina Arthurina, Erika Alexander naapurissa asuvana asianajaja Coralinena, sekä Issa Rae kirjailija Sintara Goldenina, jonka valtavan suosion saavuttanut uutuuskirja herättää Monkissa idean uudelle teokselleen. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös mainiosti osistaan.

American Fiction osoittautui erittäin mehukkaaksi ja oivaltavaksi yhteiskuntakritiikiksi. Heti avauskohtauksestaan lähtien leffa ottaa varsin reilulla otteella kantaa tummaihoisten esittämiseen kirjoissa ja mediassa, sekä valkoihoisten hyvesignalointiin. Monk on turhautunut siitä, kuinka hän kokee, että tummaihoiset näytetään tarinoissa vain kärsijöinä, joiden elämät pyörivät rap-musiikin, poliisiväkivallan, jengisotien, perheensä jättäneiden isien ja huonon kielitaidon ympärillä. Häntä turhauttaa Sintara Goldenin kaltaiset kirjailijat, jotka hänen mukaansa mielistelevät tragedioita rakastavia valkoisia, kirjoittamalla kirjoja juuri näiden stereotyyppisten aihepiirien ympärillä. Hän ei jaksa valkoisia puolestaloukkaantujia, jotka toimivat "liittolaisina" lähinnä pönkittämässä omaa hyvyyttään muiden silmissä. Häntä ärsyttävät pakotetut monimuotoisuudet ja että huomio hänessä keskittyy aina hänen ihonväriinsä, eikä hänen saavutuksiinsa.

Todellinen yhteiskuntakritiikki vasta alkaakin, kun Monk saa päähänsä kirjoittaa "Minun pafologiani" -kirjan valeminän alla. Sen sijaan, että ihmiset hoksaisivat kyseen olevan satiirista, Monk alkaa saada valtavien summien diilitarjouksia kustantamoilta ja elokuvaoikeuksien perässä olevilta tuottajilta, jotka ovat muka syvästi liikuttuneita tästä "raadollisesta ja osuvasta kuvauksesta". Kohtaukset, jotka liittyvät tähän kirjahässäkkään ovat parhaimmillaan hulvatonta seurattavaa kaikkine silmienpyörittelyineen. Leffasta löytyy runsaasti napakkaa sanottavaa, joka pistää takuulla itse kunkin miettimään - myös Monkin. Yksi elokuvan huippuhetkistä onkin, kun Monk ja Sintara juttelevat toistensa kirjoista ja näkevät enemmän toistensa pointteja. Vastapainona tässä ovat Monkin muu elämä ja perhedraama. Toisaalta tämä puoli on kaikessa arkisuudessaan varsin tavanomaista ja sanoisinko jopa että hieman pitkäveteistä. Se kuitenkin sopii täydellisesti leffaan, kun pointti onkin siinä, ettei tummaihoisten elämä ole sitä yliampuvan mässäilevää kurjuuskuvausta, mitä Monk niin kritisoi. American Fictionin saamat lukuisat palkintoehdokkuudet taas pistävät pohtimaan, katsoivatko eri akatemiat leffaa oikeasti lainkaan, hoksasivatko he mitä leffalla oli sanottavanaan ja todistavatko palkintoehdokkuudet vain elokuvan pointin mediakulttuurimme menosta?

Ensikertalaiseksi Cord Jefferson tekee loistotyötä ohjaajana. Hän saa näyttelijöistä paljon irti ja rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, tasapainotellen hyvin komedian ja draaman välillä. Hänen käsikirjoituksensa on sitäkin parempi. Se on täynnä nerokasta dialogia, joka tarjoaa useita nauruja ja pistää tosissaan ajattelemaan. Erityisen hyvä on kohtaus, jossa tuomaristo äänestää, mille kirjalle he antaisivat merkittävän palkinnon ja valkoihoinen enemmistö valitsee tietty Monkin kirjan, sillä he kokevat, että ihmisten pitäisi kuunnella enemmän, mitä tummaihoisilla on sanottavanaan - siitä huolimatta, että tuomariston tummaihoiset jäsenet ovat äänestäneet kirjaa vastaan. Käsikirjoitus on täynnä syvällisyyksiä, joissa riittäisi aihioita ja teemoja monisivuisiin esseisiin asti. Kaiken tämän päälle American Fictionin tekniset aspektit ovat myös kohdillaan kuvausta, leikkausta, lavasteita ja äänityöskentelyä myöten. Laura Karpmanin tunnelmoivat musiikit ovat ansaitusti ehdolla Oscar-palkinnosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

American Fiction, 2023, Metro-Goldwyn-Mayer, Orion Pictures, 3 Arts Entertainment, MRC Film, Media Rights Capital, T-Street

Arvostelu: Mr. & Mrs. Smith (2005)

MR. & MRS. SMITH

Ohjaus: Doug Liman

Pääosissa: Brad Pitt, Angelina Jolie, Vince Vaughn, Kerry Washington, Adam Brody, Chris Weitz, Michelle Monaghan, Keith David, Rachael Huntley, Stephanie March, Jennifer Morrison, Perrey Reeves, William Fichtner ja Angela Bassett

Genre: toiminta, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Mr. & Mrs. Smith on Brad Pittin ja Angelina Jolien tähdittämä toimintakomedia. Elokuva lähti liikkeelle tuohon aikaan vielä yliopistossa opiskelleen Simon Kinbergin työstämästä käsikirjoituksesta, johon Kinberg oli saanut idean kuunneltuaan kavereidensa puheita pariterapiassa käymisestä. Summit Entertainment sai Kinbergin tekstin käsiinsä ja innostui siitä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Mr. & Mrs. Smith sai ensi-iltansa kesäkuussa 2005. Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai ailahtelevaa palautetta niin kriitikoilta kuin kolumbialaisilta, jotka suuttuivat elokuvan tavasta kuvata maan pääkaupunkia, Bogotáa. Kritisoijien listalta löytyi myös kirjailija Gavin Bishop, jonka mukaan tekijät olivat varastaneet idean hänen kirjastaan The Secret Lives of Mr and Mrs Smith (1997). Itse katsoin Mr. & Mrs. Smithin vasta myöhemmin vuokralta ja pidin näkemästäni. Olen katsonut elokuvan muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut ainakin vuosikymmen. Nyt kun Amazon on tehnyt Mr. & Mrs. Smith -televisiosarjan (2024-), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

John ja Jane Smith ovat olleet naimisissa viiden tai kuuden vuoden ajan, mutta kummallakaan ei ole aavistustakaan, mitä he molemmat tekevät työkseen: he ovat molemmat palkkamurhaajia, parhaita alallaan. Smithien avioliitto joutuu todelliselle koetukselle, kun he saavat tappokohteikseen toisensa.

Päärooleissa herra ja rouva Smithinä, eli Johnina ja Janena oli alun perin tarkoitus nähdä Brad Pitt ja Nicole Kidman, mutta kun Kidman jättäytyi elokuvasta pois aikataulusyistä, myös Pitt poistui hetkeksi projektista. Tilalle kaavailtiin Will Smithiä ja Catherine Zeta-Jonesia ja Johnny Deppiä ja Cate Blanchettia, mutta kun Janeksi valittiin Angelina Jolie, Pitt palasikin elokuvaan. Tuohon aikaan Pitt oli parisuhteessa Frendit-komediasarjan (Friends - 1994-2004) tähti Jennifer Anistonin kanssa, mutta Mr. & Mrs. Smithin kuvauksissa Pitt rakastui Jolieen, mikä johti eroon Anistonista ja yli vuosikymmenen suhteeseen Jolien kanssa. Tämä oikean elämän lemmen leiskuminen näkyy myös elokuvassa ja Pittin ja Jolien väliltä löytyy todella vahvaa kemiaa - siitäkin huolimatta, että kaksikko pyrkii näyttelemään avioparia, jolla ei ole hetkeen mennyt kummoisesti. John ja Jane työskentelevät molemmat palkkamurhaajina kilpaileville firmoille, mutta kumpikaan ei tiedä toisen ammatista. Arkisen elämän esittäminen käy molemmille tylsäksi ja suhde löytääkin uutta kipinää vasta, kun John ja Jane määrätään tappamaan toisensa. Pitt tekee hahmostaan todella lystikkään, mutta silti tehokkaan tappajan, kun taas Jolie tulkitsee hahmoaan huomattavasti päämääräisemmin ja totisemmin. On oletettavaa, että tekijät pelkäsivät, etteivät katsojat ottaisi naista tappajana tosissaan, jos hänkin olisi samanlainen vitsiniekka kuin Pitt.

     Elokuvassa nähdään myös Vince Vaughn Johnin kaverina Eddienä, Kerry Washington Janen työkaverina Jasminena, Adam Brody parin yhteisenä kohteena "Tankkina", sekä Chris Weitz ja Rachael Huntley Smithien naapureina. Keith David kuullaan Janen työnantajana Fatherina, Angela Bassett Johnin työnantajana Atlantana ja William Fichtner pariskunnan terapeuttina.

En tiedä, johtuiko se jonkin sortin nostalgiasta, vai siitä, että myöhemmin ilmestyneet hieman vastaavanlaiset vakoojakomediat ovat olleet aika heikkoja (katson nyt muun muassa sinua, viime vuoden Ghosted), mutta olin yllättynyt, kuinka hyvin viihdyinkään Mr. & Mrs. Smithin parissa monen vuoden (yli viiden tai kuuden) tauon jälkeen. Elokuvan premissi on aivan mahtava, oli se sitten täysin Simon Kinbergin omaa mielikuvitusta tai salaa Gavin Bishopin kirjasta lainattua. John ja Jane Smithin haastavan avioliiton pyörteiseen hyppää mielellään, erityisesti Pittin ja Jolien erinomaisen kemian ansiosta. Näyttelijöitä on todellinen ilo seurata, oli kohtauksessa kyse heidän tylsästä arjen esittämisestään, erittäin lystikkäästä naljailusta tai heidän yrityksistään tappaa toisensa, kun totuus paljastuu. Vaikka Mr. & Mrs. Smith vasta käynnisti Pittin ja Jolien suhteen, he tuntuvat todelliselta, useamman vuoden ajan suhteessa olleelta pariskunnalta.

Elokuvan ensimmäinen tunti on todella mainio, sen rakennellessa pääparia ja heidän suhdettaan, sekä ajaessa hahmoja kohti vääjäämätöntä konfliktia. Kun kissa nostetaan niin sanotusti pöydälle ja aviopari pistetään toisiaan vastaan, ovat kohtaukset aivan mahtavia. Johnin ja Janen väliselle dialogille on onnistuttu löytämään hyvät kaksoismerkityksensä, jolloin ne tuntuvat samaan aikaan tavanomaisilta pariskunnan keskusteluilta kuin tappajien heitoilta. Toinen tunti ei ole ihan yhtä napakka kuin ensimmäinen. Sen käänteet ovat hyvin ennalta-arvattavia ja loppuhuipennus on kaiken kasvattelun jälkeen aika jännityksetön ammuskelu. Kokonaisuus on silti kauneusvirheineenkin oikein toimiva.

Simon Kinbergin vekkulin käsikirjoituksen pohjalta ohjaaja Doug Liman on tehnyt kepeän ja todella viihdyttävän paketin. Mr. & Mrs. Smith on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäät ja käytännön tehosteet komeaa katseltavaa. Muutamat digiefektit sen sijaan ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten. Äänimaailma on hyvin rakennettu rymistelevistä toimintakohtauksista John Powellin erittäin mainioihin musiikkeihin, jotka ovat yksi elokuvan parhaista puolista, vain vahvistaen Limanin rakentamaa ilmapiiriä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mr. & Mrs. Smith, 2005, New Regency Productions, Summit Entertainment, Weed Road Pictures, Epsilon Motion Pictures

Arvostelu: Pilvikartasto (Cloud Atlas - 2012)

PILVIKARTASTO

CLOUD ATLAS

Ohjaus: Lana Wachowski, Lilly Wachowski ja Tom Tykwer
Pääosissa: Tom Hanks, Halle Berry, Ben Whishaw, Jim Sturgess, Doona Bae, Jim Broadbent, Hugh Grant, Hugo Weaving, Susan Sarandon, Keith David, James D'Arcy, Zhou Xun, David Gyasi ja Robert Fyfe
Genre: draama, scifi, seikkailu, toiminta, romantiikka, trilleri
Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Cloud Atlas, eli suomalaisittain Pilvikartasto perustuu David Mitchellin samannimiseen kirjaan vuodelta 2004. The Matrix -elokuvien (1999-) ohjaajat Lana ja Lilly Wachowski, sekä Tom Tykwer kiinnostuivat työstämään kirjan pohjalta filmatisoinnin ja hankkivatkin sen elokuvaoikeudet. Hollywoodissa ei kuitenkaan nähty elokuvan potentiaalia ja niinpä kolmikon täytyi yrittää kalastella rahoitusta muita reittejä. Monen jo epätoivoisen yrityksen jälkeen he lopulta saivat saksalaisyhtiöt A Companyn, ARD Degeto Filmin ja X Filmen tekemään yhteistyötä leffan rahoittamiseksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011, eri ohjaajien työstäessä samanaikaisesti eri osioita elokuvaan. Lopulta Pilvikartasto sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, minkä lisäksi se jakoi niin kriitikoiden kuin katsojien mielipiteet voimakkaasti kahtia. Toiset ihastuivat elokuvaan, kun taas toiset haukkuivat sen lyttyyn. Itse katsoin Pilvikartaston vasta vuotta myöhemmin vuokralta. Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen, vaikken todellakaan ymmärtänyt siitä kaikkea. Ymmärryksen puutteen takia ostinkin elokuvan heti Blu-raylla ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan - viime kerrasta on tosin kulunut aikaa jo ainakin kuusi vuotta. Kun huomasin Pilvikartaston täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1849 lakimies ystävystyy orjan kanssa laivamatkalla Amerikkaan. Vuonna 1936 homoseksuaalisuuttaan salaileva muusikonalku pääsee avustamaan arvostettua säveltäjää. Vuonna 1973 toimittaja saa selville salajuonen ydinreaktorin tuhoamisesta. Vuonna 2012 kirjakustantaja joutuu ongelmiin rikollisen kirjailijan kanssa. Vuonna 2144 keinotekoinen tarjooja päätyy vallankumoukselliselle karkumatkalle kapinallisen kanssa. Vuonna 2321 ihmiskunnan rippeet taistelevat selviytymisestään, Maan muuttuessa myrkylliseksi asukkailleen. Kaikki on yhteydessä toisiinsa.

Jos hämmennyitte äskeisestä juonikuvauksesta ja pohditte nyt, että mistä ihmeestä Pilvikartastossa on oikein kyse, ette takuulla ole ainoita. Kyseessä on erittäin hämmentävä teos - lähes kolmituntinen eepos, joka kulkee läpi usean vuosisadan, linkittäen vähitellen todella erilaiset tarinat toisiinsa. Läpi elokuvan katsoja jatkaa pohtimista, että miten ihmeessä nämä juonet kuuluvat samaan elokuvaan ja Pilvikartasto todella vaatiikin pari tai vielä useamman katselukerran, jotta siitä pääsee täysin kärryille, eikä välttämättä silloinkaan osaa varmasti sanoa, että mikä filmin kokonaiskertomus on. Katselukokemus ei todellakaan ole helpoimmasta päästä ja tavallaan ymmärrän, jos katselun päättää lopettaa kesken kaiken. Vaikka olinkin hämmentynyt läpi ensimmäisen katselun, Pilvikartasto teki minuun heti ison vaikutuksen, eikä se vaikutus ole haihtunut vuosien ja uudelleenkatselujen varrella. Oikeastaan päinvastoin. Mitä useammin olen leffan nähnyt ja mitä vanhempana sen katson, sitä enemmän saan siitä irti.

Pilvikartaston ensimmäinen katselukerta menee luultavasti lähinnä siihen, että yrittää pysyä jokaisessa juonikuviossa kärryillä. Elokuvassa kerrotaan kuusi päällekkäin kulkevaa tarinaa, jotka sijoittuvat villisti useammalle eri vuosisadalle. Sen lisäksi, että tarinat ovat hyvin erilaiset, kuuluvat kertomukset myös eri lajityyppeihin. On merellistä seikkailua, vakoojajännäriä, humoristisempaa pakoilua, scifitoimintaa ja traagista rakkaustarinaa. Leffa on myös täynnä erilaisia teemoja identiteetistä, orjuudesta, vapaudesta, totuudesta, ihmisluonteesta, rakkaudesta ja sielun uudelleensyntymisestä vuosisatojen, ellei jopa -tuhansien varrella. Tavallaan järki sanoo, etteivät nämä juonikuviot, lajityypit ja teemat millään voi kulkea käsikädessä, eikä elokuva millään voi toimia yhtenäisenä kokonaisuutena. Silti se toimii.

Ei toisaalta ole ihme, että kesti aikaa saada elokuvalle rahoittajia ja että niitä ei Yhdysvalloista löytynyt. Sen lisäksi, että tällaista hurjaa eeposta on vaikea edes markkinoida ja löytää sille oikeaa määrää yleisöä (mitä ei tosiaan harmillisesti löytynyt, elokuvan flopattua taloudellisesti), väärissä käsissä elokuva olisi täysi fiasko. Väärien tekijöiden työstämänä tämä kunnianhimoinen teos hajoaisi täysin käsiin. Niin vain Wachowskit ja Tykwer onnistuivat kyhäilemään tästä voimakkaan kokonaisuuden, jossa eri osaset tukevat toisiaan vakuuttavasti. Jokainen ohjaajista oli vastuussa kahdesta elokuvan tarinoista, mutta on selvää, että he suunnittelivat hommaansa pitkään yhdessä, jotta kaikista visioista muodostuisi lopulta yhteneväisyys. Sen lisäksi, että ihailen suuresti, kuinka vähitellen katsoja alkaa hoksaamaan, kuinka juonikuviot ja hahmot linkittyvät toisiinsa, ihailen valtavasti, kuinka nämä juonikuviot on leikattu yhteen. Pilvikartastossa on jotain hyvin runollista siinä, kuinka se pyörittelee käsittelemiään asioita vuosisadasta toiseen. Filmi on myös aika taiteellinen ja kaikin tavoin omalaatuinen, eikä sitä pysty vertaamaan mihinkään muuhun. Täysin uniikki elämys.

Alexander Bernerin leikkaus on ehdottomasti aplodit ansainnut, sillä kenellä tahansa menisi varmasti pala kurkkuun, kun tulisi pyyntö leikata kuusi juonikuviota toisiinsa sujuvasti. Bernerin työ on tyylikästä ja kaikin tavoin upeasti soljuvaa. Välillä hän keskittyy yhteen kertomukseen pidemmän aikaa, toisinaan hän saattaa leikata yhden minuutin sisällä jokaisen juonikuvion välillä. Palaset loksahtelevat paikoilleen juuri oikein ja läpi leffan intoilin, kuinka hahmojen eri teot tai repliikit tai ylipäätään leffan kuvat tukevat toisiaan, vaikka kuvien välillä tehtäisiin puolen vuosituhannenkin aikahyppy. Leikkauksen soljuvuuden huomaa myös siitä, että vaikka kestoa on liki kolme tuntia, ei se mielestäni ole ikinä tuntunut niin pitkältä. Tähän vaikuttaa isosti se, että siinä ei seurata vain yhtä tarinaa kolmen tunnin ajan, vaan kuutta lyhyempää, noin 20-30 -minuuttista, joiden välillä leikataan tiuhaan tahtiin. Kun Wachowskien ja Tykwerin ohjaus sekä käsikirjoitus ja Bernerin leikkaus tukevat toisiaan näin vahvasti, on Pilvikartasto äärimmäisen mukaansatempaava elokuva.

Leikkauksen lisäksi leffan muukin tekninen työ on onnistunutta. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu kamera-ajoja ja kuvasommitteluja myöten. Valaisukin toimii oivallisesti ja erikoistehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa. Äänimaailma on mainiosti rakennettu, eri aikakausia mukaillen ja ohjaaja Tykwerin, Johnny Klimekin ja Reinhold Heilin yhteistoimin työstetyt musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Lavastajille ja puvustajille elokuva on varsinainen riemuvoitto, sillä useiden juonikuvioiden ansiosta heille on tarjoutunut mahdollisuus työstää niin historiallisia ja moderneja kuin villin futuristisia paikkoja ja asusteita. Maskeeraajat tekevät myös ihailtavaa työtä, vaikka samalla se on myös vuosien varrella herättänyt kritisointia. Elokuvassa on nimittäin maskeerattu eri etnisiin ryhmiin kuuluvia näyttelijöitä näyttämään toisiin etnisiin ryhmiin kuuluvilta. Normaalisti ymmärtäisin kritiikin, mutta tässä elokuvassa tätä tehdään niin suuntaan jos toiseenkin, etten itse näe siinä ongelmaa. Valkoinen mies on maskeerattu aasialaiseksi, aasialainen nainen valkoiseksi. Tummaihoinen nainen taas nähdään valkoisen miehen roolissa, kun taas eräs miesnäyttelijä esittää naista.

Yleensä puhun näyttelijöistä ja heidän roolihahmoistaan arvostelujeni alkupäässä, mutta tällä kertaa päätin jättää tämän osion tekstin loppuun. Elokuva on varustettu erinomaisella näyttelijäkaartilla ja erityisen hämmästyttävää on, kuinka monet näyttelijöistä esiintyvät jokaisessa leffan tarinassa. Vuonna 1849 Jim Sturgess näyttelee lakimies Ewingia, joka ystävystyy laivalla David Gyasin näyttelemän salamatkustajaorja Autuan kanssa. Laivan miehistöä taas esittävät mm. Jim Broadbent, Tom Hanks ja Ben Whishaw. Keith David esittää palvelija Kupakaa, Doona Bae näyttelee Ewingin vaimoa Tildaa ja Hugo Weaving nähdään Tildan isänä.

     Vuoden 1936 kertomuksessa Whishaw taas nostetaan pääosaan Robert Frobisheriksi, jolla on salainen suhde James D'Arcyn näyttelemän Rufus Sixsmithin kanssa ja joka pääsee avustamaan ihailemaansa säveltäjää, Broadbentin näyttelemää Vyvyan Ayrsia. Halle Berry nähdään Ayrsin vaimona ja Weaving taas kapellimestari Kesselringinä.

     Vuonna 1973 tapahtuvassa jännäritarinassa Berry näyttelee toimittaja Luisa Reytä, joka ryhtyy tutkimaan Hugh Grantin näyttelemän Lloyd Hooksin johtamaa tutkimuslaitosta. David esittää Luiselle vinkkejä antavaa Napieria, Hanks laitoksella työskentelevää Isaacia ja Weaving Luisan perään lähtevää palkkatappajaa.

Elokuvan ilmestymisvuoteen 2012 sijoittuvassa tarinassa Broadbent näyttelee kirjakustantaja Timothy Cavendishia, joka kavaltaa rahat Hanksin näyttelemältä rikolliskirjailija Hogginsilta. Weaving ja D'Arcy nähdään vanhainkodin hoitajina, Grantin esittäessä Timothyn veljeä.

     Tulevaisuudessa, vuoden 2144 Neo-Soulissa tapahtuvassa scifikertomuksessa Doona Bae nähdään keinotekoisena tarjoojana, Sonmi-451:nä, jonka Sturgessin esittämä kapinallinen Hae-Joo Chang nappaa mukaansa pakomatkalle. Grant näyttelee Sonmi-451:n työpaikkana toimivan futuristisen kuppilan omistajaa, Näkijä Rheetä, kun taas Weaving esittää arvovaltaista Mephiä.

     Kuudennessa, kaukaiseen tulevaisuuteen 2321 sijoittuvassa kertomuksessa ihmisiä on enää kourallinen jäljellä ja suuri osa ihmisistä on taantunut kehityksessä yli tuhat vuotta taaksepäin. Hanks näyttelee kylää johtavaa Zachryä, Berryn esittäessä kehittyneemmästä, yhä teknologiaa hyödyntävästä joukosta tulevaa Meronymiä. Grant on liki tunnistamaton julmana kannibaalien johtajana, Weavingin uhkuessa pahaenteisyyttä Zachryn näkyjen olentona. Edellä mainitut näyttelijät tekevät myös useita pienempiä rooleja leffassa, joista useita ei varmasti hoksaa ensimmäisellä katselulla, juurikin voimakkaiden maskeerausten takia. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hienoa työtä rooleissaan ja on hienoa nähdä tiettyjen näyttelijöiden tarjoavan täysin erilaisia roolitöitä saman elokuvan aikana. Erityisesti Tom Hanks pääsee esittelemään lahjojaan ja ihailtavaa muuntautumiskykyään.

Yhteenveto: Pilvikartasto on hieno ja tietyillä tavoilla aika käsittämätön elokuva. Sen lisäksi, että katsojalle koituu varmasti vaikeuksia ymmärtää filmin merkitystä ja täysin erilaisten tarinoiden yhteyttä toisiinsa, on myös käsittämätöntä, kuinka hyvin näin kummallinen paketti pysyy kasassa. Heikommissa käsissä leffa murenisi täysin oman painolastinsa alle, mutta Wachowskit ja Tykwer tekevät ihailtavaa työtä filmin parissa. Elokuva on erittäin lahjakkaasti leikattu kasaan. Tarinat soljuvat eteenpäin vakuuttavasti, vaikka heittelevätkin katsojaa aikakaudelta ja tapahtumaketjusta toiseen villisti. Tarinoiden yhteneväisyydessä on jotain kauniin runollista, kun alkaa vihdoin päästä jyvälle menosta. Rytmitys on tehokas ja liki kolmituntinen filmi tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin erinomainen, monen yllättäessä useilla ja monipuolisilla roolitöillään leffan aikana. Myös teknisiltä ansioiltaan elokuva on taidokkaasti loihdittu kasaan. Pilvikartasto ei todellakaan ole elokuva sieltä helpoimmasta päästä, eikä sitä siksi ole helppoa suositella kenellekään. Se on varsinainen elämys, joka hakee vertaistaan ja joka jää pyörimään vielä pitkäksi aikaa mielessä päättymisensä jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cloud Atlas, 2012, Cloud Atlas Productions, X-Filme Creative Pool, Anarchos Pictures, A Company Filmproduktionsgesellschaft, ARD Degeto Film, Media Asia Group, Ascension Pictures, Dreams of Dragon Picture, Five Drops

Arvostelu: Nope (2022)

NOPE

Ohjaus: Jordan Peele

Pääosissa: Daniel Kaluuya, Keke Palmer, Brandon Perea, Steven Yeun, Michael Wincott, Wrenn Schmidt, Keith David, Donna Mills, Osgood Perkins, Jacob Kim ja Terry Notary

Genre: scifi, kauhu, komedia, western

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

Nope on Get Outin (2017) ja Usin (2019) ohjaaja-käsikirjoittaja Jordan Peelen uusi elokuva. Peele teki yhtiöllään Monkeypaw Productionsilla useamman vuoden diilin Universal Picturesin kanssa ja ryhtyi Usin jälkeen suunnittelemaan uutta filmiä. Kun koronavirus johti elokuvateatterien sulkeutumiseen, elokuva-alalla huolestuttiin alan tulevaisuudesta. Peele päättikin koronaeristyksen aikana luoda alkuperäisideaa hyödyntävän elokuvaspektaakkelin, joka houkuttelisi katsojat takaisin teattereihin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja nyt Nope saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvaa todella paljon siitä lähtien, kun Peele ilmoitti työstävänsä uutta filmiä. Get Out oli mielestäni loistoleffa ja Uskin oli ongelmineen mainio kauhufilmi, joten halusin nähdä, mitä Peele saisi seuraavaksi aikaan. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Nopen sen lehdistönäytöksessä IMAXissa muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kaliforniassa Haywoodin tilalla tapahtuu kummia. Hevoset käyttäytyvät oudosti, sähköt katkeilevat, esineitä tippuu taivaalta ja jokin näyttäisi liikkuvan pilvissä. Haywoodin sisarukset Otis ja Emerald yrittävät selvittää, mistä on kyse.

Get Outia tähdittänyt Daniel Kaluuya palaa työskentelemään Jordan Peelen kanssa ja näyttelee Otis Haywood Junioria tai ihan vain OJ:tä, joka pyörittää sukunsa hevostilaa, hänen isänsä (Keith David) kuollessa mystisen ilmiön seurauksena. Haywoodin tila on kouluttanut hevosia Hollywoodia varten elokuvahistorian alkuajoista lähtien ja OJ jatkaa sukunsa perinnettä, toisin kuin siskonsa Emerald eli Em (Kiki Palmer), joka haluaa luoda jotain uutta. Kun Haywoodin tilalla alkaa tapahtua outoja juttuja, OJ ja Em lyöttäytyvät yhteen selvittääkseen, mitä on oikein meneillään? Kaluuya ja etenkin Palmer ovat hyviä rooleissaan, tuoden täysin erilaisia energioita ruudulle. Kaluuyan esittämä OJ on hiljainen tarkkailijatyyppi, kun taas Em on puhelias ja innokas, varastaen show'n vähän väliä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. The Walking Dead -sarjasta (2010-2022) tuttu Steven Yeun teemapuistoa pyörittävänä Jupena ja Wrenn Schmidt tämän vaimona Amberina, Brandon Perea elektroniikkakaupan myyjänä Angelina, sekä Michael Wincott videokuvaaja Holstina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti. Yeun toimii hiukan eksentrisenä bisnesmiehenä, jota varjostaa traumatisoiva menneisyys. Tämä menneisyys rikastuttaa hahmoa, vaikkakin tarjoaa filmiin juonikuvion, mikä voi paikoitellen tuntua kömpelösti istutetulta. Perea tuo hyvää huumoria mukaan ja Wincott istuu täydellisesti elokuvantekijäksi, joka etsii haastetta ja jotain, mistä hänet muistettaisiin.

Jordan Peele on tehnyt sen taas! Hieman epätasaisen ja juonenkäänteisiinsä kompastelleen Usin jälkeen Nope on osoitus siitä, että Peele on yksi Hollywoodin kovimmista nimistä tällä hetkellä ja jonka uusia tuotoksia odottaa vesi kielellä jo ennen kuin edes tietää, mistä niissä on kyse. Oscar-gaalassakin huomioidun kauhukomediallisen satiirielokuva Get Outin ja puhdasverisemmän kauhufilmi Usin jälkeen Peele on päättänyt kokeilla onneaan scifin parissa. Peele on saanut tarjouksia tehdä jatko-osia ja uudelleenfilmatisointeja, kuten Hollywood-version animeklassikko Akirasta (アキラ - 1988), mutta hän kieltäytyi, halutessaan tarjota uusia ideoita Hollywoodin jatko-osakoneiston sekaan. Hieno juttu! Vaikka Peele onkin ottanut vaikutteita monista aiemmista tieteisfilmeistä - esimerkiksi Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind - 1977) ja Signs (2002) tulevat mieleen - onnistuu Nope olemaan oma juttunsa.

Peelen tuttuun tapaan mukana on poliittista ja yhteiskunnallista sanomaa, mm. tummaihoisten unohdetusta panoksesta elokuvien syntyyn, ja spektaakkelien ja traumojen kaupallistamisesta, mutta Nope on silti huomattavasti simppelimpi ja suoraviivaisempi elokuva kuin herran edelliset tuotokset. Enkä sano tätä missään pahassa. Get Out oli erinomainen kauhukomedia yhteiskunnallisessa satiirissaan, mutta on hienoa nähdä, että Peele osaa myös tehdä puhdasveristä viihdettä ja vieläpä näin tyylikkäästi. Peelen aiempien töiden tavoin Nopekaan ei takerru vain yhteen lajityyppiin, vaan se on aikamoinen genreblenderi, yhdistellen scifiä kauhuun ja komediaan, kuten myös länkkäreihin. Yhdistelmä voisi olla kaoottinen, mutta Peele pitää varmoin käsin pakettia kasassa.

Elokuvasta löytyy onnistuneen hauskoja hetkiä ja repliikkejä, jotka eivät kuitenkaan syö jännitystä. Mukana on pari erityisen tiivistunnelmaista ja karmivaa kohtausta, jotka pitävät niin hahmot kuin katsojan hiirenhiljaa. Suurin jännite syntyy tietty siitä, mikä kumma oikein vaanii pilvissä? Vaikka hahmot sanovatkin usein "nope" nähdessään jotain pelottavaa ja luonnotonta, ja kääntyvät paetakseen paikalta, Nope myös tutkii ihmisen luontaista halua selvittää mysteeri ja parhaassa tapauksessa myös tehdä rahaa sillä. Nämä ovatkin hyviä oivalluksia Peeleltä; ensin näpäyttää kauhun peruskliseeseen, missä hahmot mieluummin tutkivat outoja ilmiöitä kuin pakenevat paikalta, mutta samalla osoittaen, että outo ilmiö kuitenkin kiehtoo itse kutakin. Monitasoinen ja -puoleinen leffa pitää napakasti mukanaan läpi vähän päälle kahden tunnin kestonsa ja sen haluaa mielellään nähdä uudestaan. Kun tiettyjä asioita selviää, olisi kiinnostavaa katsoa elokuva toistamiseen, tietäessään niiden asioiden todellisen laidan.

Nope on myös teknisiltä ansioiltaan laadukas teos. Se on kuvattu todella tyylikkäästi. Mukana on useita näyttäviä, jopa jylhiä otoksia ja jättimäisellä IMAX-kankaalla ne pääsevät oikeuksiinsa. Kuvasommittelun myötä tuntuu usein siltä kuin olisi itsekin Haywoodien tilalla, katselemassa pilvissä tapahtuvia ilmiöitä. Valaisua hyödynnetään taidokkaasti ja leikkaus on sulavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja efektit tietyssä pienimuotoisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan tehokkaat. Äänimaailma on myös onnistuneesti luotu Michael Abelsin musiikkeja myöten, joskin parissa kohtaa kauhu luottaa liikaa kovaäänisiin pelottelupamauksiin.

Yhteenveto: Nope on mahtava scifiä, kauhua, komediaa ja westerniä yhdistelevä elokuva, joka valaa toivoa alkuperäisideoista koostuvien suurelokuvien paluuseen jatko-osien ja uudelleenfilmatisointien täyttämässä leffabisneksessä. Jordan Peele näyttää jälleen lahjansa, tarjoten nyt isompaa, suoraviivaisempaa ja viihteellisempää menoa kuin ennen ohjaajaurallaan. Peele tuo mukaan yhteiskunnallisia ja syviä teemoja, mutta pääasiassa panostaa siihen, että onnistuu pitämään katsojan tiukasti kiinni mysteerissä ja rakentamaan hyviä hahmoja, joiden selviämisen puolesta jännittää loppuun saakka. Elokuva tarjoaa oivallisia kauhun hetkiä, mutta myös toimivaa huumoria. Länkkärin ja scifin yhdistelmä toimii ja on hienoa, ettei Peele ole halunnut lokeroida elokuvaansa yhden lajityypin alle. Näyttelijät suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan filmi on todella pätevästi tehty. Nope on pakkokatseltavaa kaikille scifielokuvien ystäville ja elokuvafaneille, jotka ovat kaivanneet alkuperäisideoista koostuvia suurelokuvia takaisin teattereihin. Elokuva on tähän mennessä tienannut ihan mukavasti maailmalla ja toivon, että se löytää katsojansa myös Suomessa, jotta voisimme saada tällaista lisää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nope, 2022, Universal Pictures, Monkeypaw Productions

Arvostelu: DC Superlemmikkien liiga (DC League of Super-Pets - 2022)

DC SUPERLEMMIKKIEN LIIGA

DC LEAGUE OF SUPER-PETS

Ohjaus: Jared Stern

Pääosissa: Dwayne Johnson, Kevin Hart, Kate McKinnon, John Krasinski, Vanessa Bayer, Natasha Lyonne, Diego Luna, Marc Maron, Thomas Middleditch, Ben Schwartz, Keanu Reeves, Olivia Wilde, Jameela Jamil, Jemaine Clement, John Early, Daveed Diggs, Dascha Polanco, Winona Bradshaw, Keith David, Dan Fogler, Alfred Molina ja Lena Headey

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

DC League of Super-Pets, eli suomalaisittain DC Superlemmikkien liiga perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2018 Warner Bros. alkoi kehitellä elokuvaa sarjakuvien pohjalta. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä toukokuussa 2021, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua päätettiin siirtää. Nyt DC Superlemmikkien liiga on saapunut elokuvateattereihin ja itse en ollut kovinkaan kiinnostunut leffasta. Päätin kuitenkin toki käydä vilkaisemassa, mistä on oikein kyse. Pääsin tosin katsomaan elokuvan vasta ensi-iltaviikonlopun jälkeen, sillä siitä oli niin heikosti näytöksiä alkuperäisellä englanninkielellä.

Superman ja hänen koiransa Krypto ovat olleet parhaat ystävät siitä asti, kun heidät lähetettiin vauvana ja pentuna Maahan tuhoutuvalta Krypton-planeetalta. Kun ilkikurinen marsu Lulu onnistuu sieppaamaan Supermanin, Krypton ja hänen uusien eläinkaveriensa täytyy pelastaa sankari pulasta.

Myöhemmin syksyllä ilmestyvää Black Adam -elokuvaa (2022) tähdittävä Dwayne Johnson tekee DC-debyyttinsä DC Superlemmikkien liigassa Kryptona, Supermanin (äänenä John Krasinski) koirana. Krypto seuraa ikonista sankaria uskollisesti kaikkialle ja ollessaan itsekin kotoisin Krypton-planeetalta, myös hauva omaa supervoimat lentämisestä vahvuuteen, laserkatseeseen ja hyytävään henkäykseen. Krypto on omaksunut monia omistajansa maneereista, yrittäen siviilissä naamioitua itsekin silmälasien taakse Bark Kentinä. Koira on hupaisa tapaus ja Johnson tekee hyvää työtä hännänheiluttajan äänenä. Superman itse jää taka-alalle, vaikka hänellä on oma juonikuvionsa, hahmon aikoessa kosia rakastaan, toimittaja Lois Lanea (Olivia Wilde).

     Elokuvan pahisosastoa edustavat Supermanin arkkivihollinen Lex Luthor (Marc Maron), sekä suuruudenhullu marsu Lulu (Kate McKinnon), joka kidnappaa Supermanin ja jonka pelastamiseen Krypto tarvitsee apua. Mutta kun Justice Leaguen jäsenet, eli Batman (Keanu Reeves), Wonder Woman (Jameela Jamil), Aquaman (Jemaine Clement), Flash (John Early), Cyborg (Daveed Diggs) ja Green Lantern (Dascha Polanco) osoittautuvat hyödyttömiksi, koiran täytyy kääntyä muiden supervoimaisten eläinten, Ace-koiran (Kevin Hart), PB-possun (Vanessa Bayer), Merton-kilpikonnan (Natasha Lyonne) ja Chip-oravan (Diego Luna) puoleen. Ikonisten sankareiden muuttaminen lähes kyvyttömiksi marsun edessä on ratkaisu, joka saa katsojan herkästi kohottelemaan kulmiaan - etenkin kun Lulu on pahiksena aika rasittava. Onneksi kuitenkin Krypton tapaamat eläinhahmot toimivat hyvin. Acella on onnistunut taustatarina ja Merton tarjoaa aikuiskatsojalle parhaat naurut.

Minulla ei ollut ennakkoon mitään odotuksia DC Superlemmikkien liigaa kohtaan. Tuumin, että onhan se kiva, että lapsillekin saadaan tarjottua leffa Supermanin, Batmanin jne. kera, mutta ajatus supervoimaisten eläinten seikkailuista ei herättänyt minussa kiinnostusta. Nyt elokuvan nähtyäni täytyy kuitenkin todeta, että olen positiivisesti yllättynyt. Ei DC Superlemmikkien liiga erityisen säväyttävä ja hieno teos ole, mutta se on oikein kelpo viihdettä, joka onnistuu naurattamaan usein. Leffa ei mene ihan samoille meta-tasoille kuin muutaman vuoden takainen Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017), mutta hieman sen tapaan tässäkin heitetään oivaltavaa piikittelyä DC:n hahmoja, tarinoita ja yleisesti supersankarileffoja kohtaan.

Elokuvasta löytyy heikkoutensa esimerkiksi ärsyttävään pahikseen liittyen, mutta muuten leffa toimii varsin passelisti. Eläinten seikkailu vie sujuvasti mukanaan ja jaksaa pääasiassa kantaa läpi keston. Mukana on kaikenlaista kommellusta, joka onnistuu ilahduttamaan eri-ikäisiä katsojia ja vaikka filmi onkin pääasiassa lapsiyleisölle tehty, ei siinä ole onneksi unohdettu vanhempia. Leffassa nähdään ihan kekseliäitä ja vauhdikkaita toimintakohtauksia, joissa eläinten erilaisia voimia hyödynnetään sopivan tasaisesti. Itseäni ilahdutti erityisesti hahmojen kohtaaminen psykopaattisen Whiskers-kissan (Winona Bradshaw) kanssa. Lopputaistelu äityy hieman liian massiiviseksi, mutta silti elokuva pitää katsojan tyytyväisenä viime minuuteille asti.

Elokuvan animaatiojälki on oivallista, joskin se ei yllä samalle tasolle kuin Disneyn ja Pixarin näyttävissä luomuksissa. Hahmot ovat veikeän näköiset ja taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia. Valoja ja varjoja hyödynnetään taitavasti ja elokuva on miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Steve Jablonsky tunnelmoi kelvollisesti musiikeillaan. Jared Sternin ohjaus, sekä käsikirjoitus yhdessä John Whittingtonin kanssa toimivat mainiosti. Kaksikko on saanut kirjoitettua useita hauskoja vitsejä, jotka naurattavat lapsia ja aikuisia joko yhdessä tai vuorotellen.

Yhteenveto: DC Superlemmikkien liiga on oikein passelia supersankariviihdettä koko perheelle. Elokuva on oivallisen mukaansatempaava ja onnistuu naurattamaan niin lapsia kuin aikuisia kommelluksellaan ja monitulkintaisilla vitseillään. Supereläimistä on saatu toinen toistaan lystikkäämpiä hahmoja ja niiden seikkailua seuraa mielellään, vaikka se tarkoittaakin, että ikonisista sankareista, kuten Supermanista ja Wonder Womanista tehdään liki hyödyttömiä kömpelyksiä. Elokuvan pahis ei oikein vakuuta ja loppuhuipennus äityy turhankin isoksi mekastukseksi, mutta muuten filmi toimii todella passelina hömppänä. Animaatiojälki on oivallista ja ääninäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin hommastaan. DC Superlemmikkien liiga sopii täydellisesti lasten ensiaskeleeksi ikonisten supersankarien maailmaan, tarjoten samalla myös vanhemmille hyvää hupia.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

DC League of Super-Pets, 2022, Warner Animation Group, DC Entertainment, Seven Bucks Productions, A Stern Talking To

Arvostelu: The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982)

THE THING - "SE" JOSTAKIN

THE THING

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Kurt Russell, Keith David, A. Wilford Brimley, Donald Moffat, T. K. Carter, David Clennon, Richard Dysart, Thomas Waites, Richard Masur, Joel Polis ja Peter Maloney
Genre: kauhu, scifi
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

The Thing - "se" jostakin perustuu John W. Campbell Jr:n novelliin Olento (Who Goes There? - 1938). Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty filmatisointi 'Se' toisesta maailmasta (The Thing from Another World) vuonna 1951, mutta se poikkesi vahvasti lähdemateriaalista ja niinpä 1970-luvulla novellista haluttiin tehdä uskollisempi elokuva. Universal Pictures hankki The Thingin oikeudet ja ohjaajaksi valittiin Tobe Hooper, joka oli vakuuttanut kauhupuolella elokuvallaan Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre - 1974). Projekti ei kuitenkaan edennyt toivotusti ja se pistettiin jäihin pariksi vuodeksi. Kuitenkin Ridley Scottin scifikauhuelokuva Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979) herätti jälleen Universalin kiinnostuksen projektia kohtaan ja he pyysivätkin John Carpenteria ohjaamaan, joka oli juuri tehnyt kauhuhitin Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978). Aluksi Carpenter ei uskonut voivansa tehdä parempaa leffaa kuin vuoden 1951 versio, mutta suostuttelun ja alkuperäisen novellin lukemisen jälkeen Carpenter hyppäsi projektiin mukaan. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1981 ja lopulta The Thing - "se" jostakin sai maailmanensi-iltansa 25. kesäkuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Ilmestyessään elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti lippuluukuilla, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille, minkä lisäksi elokuva sai jopa Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta musiikista. Elokuvalle on kuitenkin vuosien varrella käynyt sama kuin tismalleen samana päivänä ilmestyneelle Blade Runnerille (1982), jota ei myöskään ilmestyessään pidetty korkeassa arvossa ja nyt molempia pidetään tieteiselokuvien merkkiteoksina ja klassikkoina. Itse näin The Thing - "se" jostakin ensi kertaa viitisen vuotta sitten ja pidin siitä. En ole kuitenkaan katsonut sitä toistamiseen ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla elokuvan jälleen ja kirjoittamalla siitä arvostelun.

Etelämantereella aggressiiviset norjalaiset jahtaavat koiraa amerikkalaiselle tutkimuslaitokselle asti. Itsepuolustuksena amerikkalaiset joutuvat tappamaan raivokkaat norjalaiset ja päättävät ottaa koiran hoteisiinsa. Pian käy kuitenkin selväksi, ettei kyseessä ole koira lainkaan, vaan vaarallinen muukalaisolento, mikä voi muovautua keneksi tahansa.

Amerikkalaista tutkimuslaitosta pyörittävään ja kauhistuttavan tapahtumaketjun keskelle päätyvään joukkoon kuuluvat helikopterilentäjä MacReady (Kurt Russell), johtohahmo Garry (Donald Moffat), lääkäri Blair (A. Wilford Brimley), radiomies Windows (Thomas Waites), Childs (Keith David), Nauls (T. K. Carter), Palmer (David Clennon), tohtori Copper (Richard Dysart), Norris (Charles Hallahan), Bennings (Peter Maloney), Clark (Richard Masur) ja Fuchs (Joel Polis). Erityisen monisävyisistä ihmisistä ei ole kyse, eikä hahmoista ja heidän taustoistaan paljoa selviä leffan aikana. Loppujen lopuksi se ei kuitenkaan haittaa lainkaan. Näyttelijät tuovat täydellisesti esiin hitaasti kasvavan pakokauhunsa ja epätoivonsa, ja hahmojen monipuolisuus syntyy siitä, kuinka itse kukin reagoi tilanteeseen. Yhtäkään ärsyttävää hahmoa ei ole mukana, eikä kenenkään toivo kuolevan. Parhaiten valokeilaan pääsee toki ohjaaja Carpenterin luottonäyttelijä Kurt Russell, joka tarjoaakin yhden uransa parhaista roolisuorituksista.

Nykypäivänä on todella kummallista ajatella, että 40 vuotta sitten The Thing - "se" jostakin sai kylmän ja tylyn vastaanoton kriitikoilta ja katsojilta. Kyseessä on fantastisen erinomainen elokuva ja omassa lajityypissään suorastaan mestariteos. On myös pöyristyttävää miettiä, että legendaarisen Ennio Morriconen säveltämät musiikit olivat edes ehdolla vuoden huonoimpina elokuvasävellyksinä. Carpenterin rautaisen ohjauksen lisäksi Morriconen tiivistunnelmaiset musiikit juurikin ovat yksi iso syy, miksi The Thing - "se" jostakin on niin onnistunut teos. Heti ensi kuvillaan elokuva nappaa mukaansa - jo pelkkä piinaava tapa tuoda elokuvan nimi näyttöön vangitsee katsojan. Kauaa ei tarvitse ihmetellä, miksi norjalaiset jahtaavat koiraa Etelämantereella, sillä koirasta on kaiken suloisuutensakin kanssa saatu aikaiseksi uhkaava. Kun amerikkalaiset vihdoin hoksaavat, että heidän olisi vain pitänyt antaa norjalaisten tappaa hauva, on jo liian myöhäistä.

Elokuvasta tulee herkästi mieleen vain muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Alien - kahdeksas matkustaja, vaikka se sijoittuukin ulkoavaruuteen ja tämä lumimyräkän keskelle. Kummassakin elokuvassa ihmisryhmä joutuu kohtaamaan hirvittävän muukalaisolion. Kaikki vieläpä tapahtuu täydellisessä eristyksessä, eikä pakoon pääse. Keskeltä Etelämannerta on turha odottaa löytävänsä asutusta, joten ainoa syy lähteä ulos on kokea hyytävä kylmyys armollisempana tapana kuolla. Iso poikkeus Alieniin on kuitenkin se, että kun siinä pelättiin, missä päin avaruusalusta olento lymyilee, The Thing - "se" jostakin -leffassa jännitetään, kuka ihmisistä onkin olio valeasussa? Luvassa on aidosti karmiva parituntinen, jossa niin hahmot kuin katsojakin pidetään jatkuvasti varpaillaan.

Toisin kuin suurimmassa osassa kauhuelokuvia, jotka tarjoavat katsojalleen aina välillä aikaa hengähtää ja odottaa seuraavaa pelottelua, The Thing - "se" jostakin ei koskaan suostu hellittämään otettaan. Tämä on erityinen saavutus jo myös siinä mielessä, kuinka rauhallisesti elokuva etenee. Tylsää hetkeä ei ole tiedossa, vaan leffa pitää tiukasti mukanaan loppuun saakka, joka tulee luultavasti elämään ikuisesti sen ansiosta, että loppuratkaisusta väitellään edelleen. Sitä ennen on kuitenkin luvassa monta hetkeä, joissa piinaavuus nostetaan huippuunsa, oli kyse sitten tiivistunnelmaisesta kohtauksesta, jossa hahmot yrittävät kokeen avulla löytää, kuka ryhmäläisistä on se "se jostakin" tai kohtauksista, joissa hirviö pääsee vauhtiin erilaisissa kuvottavissa olomuodoissaan. Ei voi muuta kuin ihailla erikoistehostetiimin luovuutta, kun he ovat taiteilleet käytännön efekteillä mitä kammottavimpia ilmestyksiä. Yhä vain kekseliäämmin muovautuva (esim. vatsasta ilmestyvät torahampaat, päästä työntyvät hämähäkkimäiset jalat, kehosta esiin puskevat visvaiset lonkerot) monsteri on yksi pelottavimmista kauhuolennoista koskaan ja yhä 40 vuotta myöhemmin sen toteutus toimii vakuuttavasti.

John Carpenter rakentaa tunnelmaa läpikotaisin fantastisesti. Vaikka hän olikin jo osoittanut lahjakkuutensa kauhun saralla muutamaa vuotta aiemmin Halloween - naamioiden yössä (missä hahmot muuten katsovat alkuperäistä 'Se' toisesta maailmasta -elokuvaa), tässä Carpenter hioo osaamisen huippuunsa. Hän saa katsojan tuntemaan olevansa itsekin epämiellyttävän klaustrofobisessa tutkimuslaitoksessa ja odotinkin sopivasti, että ulkona olisi oikeastikin hyytävä pakkanen, jotta elokuvan tunnelma osuisi vielä paremmin kohdalleen. Käsikirjoittaja Bill Lancaster kuljettaa tarinaa taidokkaasti ja pistää katsojan koko ajan arvailemaan, kenessä olio milloinkin lymyilee. Sen lisäksi, että erikoistehosteet ovat hienot ja Ennio Morriconen säveltämät musiikit ahdistavat ihanasti, muukin tekninen puoli on onnistunutta. Elokuva on erittäin tyylikkäästi kuvattu, mitä tukee erinomainen valaisu, sekä upeat lavasteet. Leikkauksessa elokuva on taiturimaisesti pistetty kasaan ja on aivan mahtavaa, ettei äänimaailma luota lainkaan typeriin äkkisäikäytyksiin. Näin tehdään kauhua!

Yhteenveto: The Thing - "se" jostakin on kauhugenren kiistaton mestariteos. Ohjaaja John Carpenter rakentaa hyytävää tunnelmaa tehokkaasti, pitäen katsojan jännityksen vallassa koko keston ajan. Elokuva ei koskaan hellitä otettaan, vaan rauhallisemmatkin hetket ovat painostavia. Tutkimuslaitoksen väen ahdistus ja epätoivo tarttuvat katsojaan ja onkin samanaikaisesti niin koukuttavaa kuin pelottavaakin yrittää saada selville, kuka joukosta onkaan avaruusolio valeasussa? Näyttelijät tekevät hyvää työtä tulkitessaan kasvavaa kauhuaan ja vaikka hahmoista ei paljoa sisältöä löydy, heidän kautta pääsee näkemään erilaisia tapoja reagoida tilanteeseen. Itse monsteri on erinomaisen kekseliäs ja upeasti toteutettu ilmestys, jonka muovautumiskyky ällistyttää ja ällöttää kerta toisensa perään. Teknisesti elokuva on vahvasti työstetty ja Ennio Morriconen musiikit vain lisäävät jännittävää tunnelmaa. On mahtavaa, että vuosien varrella The Thing - "se" jostakin on saanut ansaitsemaansa arvostusta. Jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt, suosittelen sitä erittäin paljon kaikille kauhufaneille. 40-vuotisjuhla on myös mitä parhain syy katsoa se taas kerran uudestaan. 

Vuonna 2011 elokuvalle tehtiin esiosa, myös nimeltään The Thing. Kenties jonain päivänä otan niin sen kuin vuoden 1951 filmin käsittelyyn...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Thing, 1982, Universal Pictures, Turman-Foster Company