Arvostelu: Grimmin veljekset (The Brothers Grimm - 2005)

GRIMMIN VELJEKSET

THE BROTHERS GRIMM

Ohjaus: Terry Gilliam

Pääosissa: Matt Damon, Heath Ledger, Lena Headey, Peter Stormare, Jonathan Pryce, Tomáš Hanák, Mackenzie Crook, Richard Ridings, Julian Beach ja Monica Bellucci

Genre: fantasia, seikkailu, jännitys, komedia

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 12

The Brothers Grimm, eli suomalaisittain Grimmin veljekset perustuu Grimmin veljesten satuihin ja kertoo fiktiivisen tarinan veljesten elämästä. Elokuvan idea lähti liikkeelle Ehren Krugerin käsikirjoituksesta, jonka Metro-Goldwyn-Mayer hankki vuonna 2001. Vuotta myöhemmin Terry Gilliam palkattiin ohjaajaksi ja ennen kuvausten alkua kesällä 2003 hän ja Tony Grusoni työstivät käsikirjoituksen uudelleen, mutta Writers Guild of America kieltäytyi antamasta heille tunnustusta tekstistä. Kuvausten aikana Gilliam ja Weinsteinin tuottajaveljekset riitelivät jatkuvasti taiteellisten erimielisyyksien takia, mikä johti kuvausten venyymiseen, kun Gilliam ei suostunut työskentelemään, jos ei saanut tahtoaan läpi. Tästä syystä elokuvan suunniteltu ensi-ilta marraskuussa 2004 jouduttiin perumaan ja lopulta Grimmin veljekset sai maailmanensi-iltansa vasta 26. elokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta ja se oli taloudellinen pettymys. Itse katsoin Grimmin veljekset pian sen jälkeen, kun elokuva oli saapunut vuokralle ja pidin leffasta tuolloin paljon. Olen katsonut sen pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Nyt kun huomasin Grimmin veljesten täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pitkästä aikaa katsoa ja samalla arvostella leffan.

1800-luvun alun ranskalaisten hallitsemassa Saksassa legendaariset Grimmin veljekset pestataan pelastamaan pieni Marbadenin kaupunki kirouksesta. Kaupunkilaiset eivät tosin tiedä, että veljekset ovat pelkkiä huijareita, joiden aiemmat urotyöt ovat olleet sepitettä.

Päärooleissa Grimmin veljeksinä, Willinä ja Jakena nähdään Matt Damon ja Heath Ledger, jotka roolitettiin alun perin juuri toisin päin, mutta he kokivat toistensa osien sopivan itselleen paremmin ja päätyivät vaihtokauppoihin. Gilliam olisi halunnut Ledgerin rinnalle Johnny Deppin, mutta Weinsteinin tuottajaveljekset kokivat Deppin tähteyden olevan hiipunut, jolloin Gilliam päätyi Damoniin, joka oli juuri nousussa Medusan verkon (The Bourne Identity - 2002) myötä. Damon on jälkikäteen kertonut, että kun Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) julkaistiin, Weinsteinit kirosivat, mikseivät olleet kuunnelleet Gilliamin Depp-toivetta. Damon ja Ledger istuvat kuitenkin täydellisesti rooleihinsa. Damonin esittämä Will on enemmän toiminnan mies, kun taas Ledgerin esittämä Jake on kirjaviisas. Yhdessä veljekset kiertelevät kylästä toiseen, auttaen ihmisiä erilaisten kummitusten, noitien sun muiden hirviöiden kanssa, minkä takia heitä pidetään suurina sankareina. Grimmien salaisuus tosin on, että he ovat itse tekaisseet nämä tapaukset ja hyötyvät taikauskoisista höynäytettävistä. Will ja Jake joutuvatkin todelliseen koetukseen, kun heidät pistetään auttamaan kirottua Marbadenin kylää, jonka lapset ovat katoilleet viereisessä metsässä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jonathan Pryce ranskalaiskenraali Delatombena, Peter Stormare tämän uskollisena apurina, kiduttaja Cavaldina, Lena Headey marbadenilaisena Angelikana, jonka isä ja siskot ovat kadonneet, sekä Monica Bellucci ilkeänä kuningattarena. Headey ja Bellucci istuvat mainiosti osiinsa, mutta Pryce ja etenkin Stormare ovat lähinnä vaivaannuttavia kaameiden aksenttiensa kanssa. Stormare selvästi luulee olevansa paljon hauskempi kuin hän onkaan.

Nyt vuosien jälkeen uusintakatselulla en pitänyt Grimmin veljeksistä enää yhtä paljon kuin lapsena, enkä myöskään pitänyt sitä yhtään niin jännittävänä kuin tuolloin, mutta mielsin elokuvan edelleen oikein meneväksi fantasiaseikkailuksi. Elokuva hyödyntää pääasiassa toimivasti, välillä jopa ihan kekseliäästi tuttuja Grimmin veljesten satuja, kuten Hannua ja Kerttua, Punahilkkaa, Sammakkoprinssiä, Tähkäpäätä, Prinsessa Ruususta, Prinsessaa ja hernettä, Jaakkoa ja pavunvartta ja Piparkakkupoikaa, usein sekoittaen yksityiskohtia näistä saduista toisiinsa. Sitten taas esimerkiksi Tuhkimo on heivattu sekaan aika väkinäisen oloisesti. Elokuva ei siis suoraan adaptoi mitään Grimmin veljesten töistä, vaan kertoo enemmän fiktiivisen tarinan itse veljeksistä, näyttäen samalla, mistä nämä sadut mahdollisesti syntyivät.

Vajaan parin tunnin kesto kulkee pääasiassa sulavasti, rytmityksen ollessa varsin reipas. Kun veljekset on tehty tutuksi metkuineen kaikkineen, heidät jo heivataan Marbadeniin, selvittämään kadonneiden lasten tapausta ja kylän yllä leijailevaa kirousta. On hupaisaa seurata, kuinka veljekset yrittävät aluksi ratkoa asioita järjellä, luullen kyseen olevan toisesta huijariporukasta, kunnes vähitellen heille alkaa valjeta, että kyse on kerrankin ihan tosihommasta. Tämän jälkeen on kiinnostavaa seurata tapauksen ratkomista. Onko veljeksissä sittenkään ainesta aidoiksi sankareiksi? Ajoittain elokuva on erittäin hupaisa, toisinaan taas se uskaltaa tarjota hieman jännittäviäkin hetkiä. Heikkouksineenkin meno on viihdyttävää ja Grimmin veljekset sopii passelisti katsottavaksi halloweenin aikaan, kun haluaa katsoa leffan, missä on hirviöitä, noitia ja sen sellaista, mutta ei kuitenkaan halua mennä puhtaan kauhun puolelle.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millainen Grimmin veljeksistä olisi tullut, jos Weinsteinit olisivat antaneet ohjaaja Terry Gilliamille vapaat kädet. Pääasiassa Gilliamin vekkuli tyyli pääsee esille, mutta välillä voi huomata, että hän on työskennellyt rajoitetuissa olosuhteissa, eikä pääse täysillä toteuttamaan visiotaan. Gilliam vastasi todellisuudessa myös lopullisesta käsikirjoituksesta, vaikkei Writers Guild of America suostunutkaan myöntämään hänelle kunniaa tästä. Teknisiltä ansioiltaankin Grimmin veljekset on hieman ailahteleva tapaus. Se on hyvin kuvattu ja mukana on upeita lavasteita ja asuja. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Etenkin metsässä vaaniva susi on menettänyt kaiken uhkaavuutensa, kun se näyttää lähinnä videopelivastukselta. Äänimaailma sen sijaan on hyvin rakennettu ja Dario Marianellin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Brothers Grimm, 2005, Metro-Goldwyn-Mayer, Dimension Films, Mosaic, Reforma Films, Atlas Entertainment, Summit Entertainment, The Weinstein Company

Arvostelu: DC Superlemmikkien liiga (DC League of Super-Pets - 2022)

DC SUPERLEMMIKKIEN LIIGA

DC LEAGUE OF SUPER-PETS

Ohjaus: Jared Stern

Pääosissa: Dwayne Johnson, Kevin Hart, Kate McKinnon, John Krasinski, Vanessa Bayer, Natasha Lyonne, Diego Luna, Marc Maron, Thomas Middleditch, Ben Schwartz, Keanu Reeves, Olivia Wilde, Jameela Jamil, Jemaine Clement, John Early, Daveed Diggs, Dascha Polanco, Winona Bradshaw, Keith David, Dan Fogler, Alfred Molina ja Lena Headey

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

DC League of Super-Pets, eli suomalaisittain DC Superlemmikkien liiga perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2018 Warner Bros. alkoi kehitellä elokuvaa sarjakuvien pohjalta. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä toukokuussa 2021, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua päätettiin siirtää. Nyt DC Superlemmikkien liiga on saapunut elokuvateattereihin ja itse en ollut kovinkaan kiinnostunut leffasta. Päätin kuitenkin toki käydä vilkaisemassa, mistä on oikein kyse. Pääsin tosin katsomaan elokuvan vasta ensi-iltaviikonlopun jälkeen, sillä siitä oli niin heikosti näytöksiä alkuperäisellä englanninkielellä.

Superman ja hänen koiransa Krypto ovat olleet parhaat ystävät siitä asti, kun heidät lähetettiin vauvana ja pentuna Maahan tuhoutuvalta Krypton-planeetalta. Kun ilkikurinen marsu Lulu onnistuu sieppaamaan Supermanin, Krypton ja hänen uusien eläinkaveriensa täytyy pelastaa sankari pulasta.

Myöhemmin syksyllä ilmestyvää Black Adam -elokuvaa (2022) tähdittävä Dwayne Johnson tekee DC-debyyttinsä DC Superlemmikkien liigassa Kryptona, Supermanin (äänenä John Krasinski) koirana. Krypto seuraa ikonista sankaria uskollisesti kaikkialle ja ollessaan itsekin kotoisin Krypton-planeetalta, myös hauva omaa supervoimat lentämisestä vahvuuteen, laserkatseeseen ja hyytävään henkäykseen. Krypto on omaksunut monia omistajansa maneereista, yrittäen siviilissä naamioitua itsekin silmälasien taakse Bark Kentinä. Koira on hupaisa tapaus ja Johnson tekee hyvää työtä hännänheiluttajan äänenä. Superman itse jää taka-alalle, vaikka hänellä on oma juonikuvionsa, hahmon aikoessa kosia rakastaan, toimittaja Lois Lanea (Olivia Wilde).

     Elokuvan pahisosastoa edustavat Supermanin arkkivihollinen Lex Luthor (Marc Maron), sekä suuruudenhullu marsu Lulu (Kate McKinnon), joka kidnappaa Supermanin ja jonka pelastamiseen Krypto tarvitsee apua. Mutta kun Justice Leaguen jäsenet, eli Batman (Keanu Reeves), Wonder Woman (Jameela Jamil), Aquaman (Jemaine Clement), Flash (John Early), Cyborg (Daveed Diggs) ja Green Lantern (Dascha Polanco) osoittautuvat hyödyttömiksi, koiran täytyy kääntyä muiden supervoimaisten eläinten, Ace-koiran (Kevin Hart), PB-possun (Vanessa Bayer), Merton-kilpikonnan (Natasha Lyonne) ja Chip-oravan (Diego Luna) puoleen. Ikonisten sankareiden muuttaminen lähes kyvyttömiksi marsun edessä on ratkaisu, joka saa katsojan herkästi kohottelemaan kulmiaan - etenkin kun Lulu on pahiksena aika rasittava. Onneksi kuitenkin Krypton tapaamat eläinhahmot toimivat hyvin. Acella on onnistunut taustatarina ja Merton tarjoaa aikuiskatsojalle parhaat naurut.

Minulla ei ollut ennakkoon mitään odotuksia DC Superlemmikkien liigaa kohtaan. Tuumin, että onhan se kiva, että lapsillekin saadaan tarjottua leffa Supermanin, Batmanin jne. kera, mutta ajatus supervoimaisten eläinten seikkailuista ei herättänyt minussa kiinnostusta. Nyt elokuvan nähtyäni täytyy kuitenkin todeta, että olen positiivisesti yllättynyt. Ei DC Superlemmikkien liiga erityisen säväyttävä ja hieno teos ole, mutta se on oikein kelpo viihdettä, joka onnistuu naurattamaan usein. Leffa ei mene ihan samoille meta-tasoille kuin muutaman vuoden takainen Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017), mutta hieman sen tapaan tässäkin heitetään oivaltavaa piikittelyä DC:n hahmoja, tarinoita ja yleisesti supersankarileffoja kohtaan.

Elokuvasta löytyy heikkoutensa esimerkiksi ärsyttävään pahikseen liittyen, mutta muuten leffa toimii varsin passelisti. Eläinten seikkailu vie sujuvasti mukanaan ja jaksaa pääasiassa kantaa läpi keston. Mukana on kaikenlaista kommellusta, joka onnistuu ilahduttamaan eri-ikäisiä katsojia ja vaikka filmi onkin pääasiassa lapsiyleisölle tehty, ei siinä ole onneksi unohdettu vanhempia. Leffassa nähdään ihan kekseliäitä ja vauhdikkaita toimintakohtauksia, joissa eläinten erilaisia voimia hyödynnetään sopivan tasaisesti. Itseäni ilahdutti erityisesti hahmojen kohtaaminen psykopaattisen Whiskers-kissan (Winona Bradshaw) kanssa. Lopputaistelu äityy hieman liian massiiviseksi, mutta silti elokuva pitää katsojan tyytyväisenä viime minuuteille asti.

Elokuvan animaatiojälki on oivallista, joskin se ei yllä samalle tasolle kuin Disneyn ja Pixarin näyttävissä luomuksissa. Hahmot ovat veikeän näköiset ja taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia. Valoja ja varjoja hyödynnetään taitavasti ja elokuva on miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Steve Jablonsky tunnelmoi kelvollisesti musiikeillaan. Jared Sternin ohjaus, sekä käsikirjoitus yhdessä John Whittingtonin kanssa toimivat mainiosti. Kaksikko on saanut kirjoitettua useita hauskoja vitsejä, jotka naurattavat lapsia ja aikuisia joko yhdessä tai vuorotellen.

Yhteenveto: DC Superlemmikkien liiga on oikein passelia supersankariviihdettä koko perheelle. Elokuva on oivallisen mukaansatempaava ja onnistuu naurattamaan niin lapsia kuin aikuisia kommelluksellaan ja monitulkintaisilla vitseillään. Supereläimistä on saatu toinen toistaan lystikkäämpiä hahmoja ja niiden seikkailua seuraa mielellään, vaikka se tarkoittaakin, että ikonisista sankareista, kuten Supermanista ja Wonder Womanista tehdään liki hyödyttömiä kömpelyksiä. Elokuvan pahis ei oikein vakuuta ja loppuhuipennus äityy turhankin isoksi mekastukseksi, mutta muuten filmi toimii todella passelina hömppänä. Animaatiojälki on oivallista ja ääninäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin hommastaan. DC Superlemmikkien liiga sopii täydellisesti lasten ensiaskeleeksi ikonisten supersankarien maailmaan, tarjoten samalla myös vanhemmille hyvää hupia.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

DC League of Super-Pets, 2022, Warner Animation Group, DC Entertainment, Seven Bucks Productions, A Stern Talking To

Arvostelu: Dredd (2012)

DREDD

Ohjaus: Pete Travis
Pääosissa: Karl Urban, Olivia Thirlby, Lena Headey, Wood Harris, Domhnall Gleeson, Warrick Grier, DeObia Oparei, Rakie Ayola, Francis Chouler, Daniel Hadebe, Langley Kirkwood, Edwin Perry, Karl Thaning ja Michele Levin
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 18

Dredd perustuu John Wagnerin ja Carlos Ezquerran Judge Dredd -sarjakuvaan, joka ilmestyi ensi kertaa vuonna 1977 osana 2000 AD -lehteä. Sarjakuvan pohjalta oli jo vuonna 1995 tehty Sylvester Stallonen tähdittämä elokuva Judge Dredd - tuomari (Judge Dredd), joka sai negatiivisen vastaanoton sarjakuvan faneilta. Vuonna 2006 Alex Garland ryhtyi työstämään käsikirjoitusta kokonaan uudelle elokuvalle sarjakuvan pohjalta. Hän sai DNA Filmsin, IM Globalin ja Reliance Big Picturesin tekemään yhteistyötä saadakseen filmin tehtyä. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2010 ja lopulta Dredd sai maailmanensi-iltansa San Diegon Comic-Conissa 11. heinäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuvaa kehuivat niin fanit kuin kriitikot, mutta se oli taloudellinen pettymys. Itse näin Dreddin vasta vuonna 2013 vuokralta ja pidin elokuvasta todella paljon. Olen nähnyt elokuvan muutamaan otteeseen uudestaan ja kun huomasin Dreddin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin tietty katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa Yhdysvallat ovat lähes kokonaan aavikoitunutta jätemaata ja koko maan asukkaat ovat ahtautuneet yhteen valtavaan kaupunkiin, Mega City Oneen, missä rikos kukoistaa ja lakia valvovat vain tuomarit. Tuomari Dredd ja hänen kokelaansa Anderson saavat tehtäväksi pysäyttää suurta tornitaloa hallitsevan huumeparonitar Ma-Man.

Pääroolissa tuomari Dreddinä nähdään Karl Urban, joka oli jo nähty esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja Star Trekissä (2009), mutta joka nousi vihdoin tässä leffassa kunnolla toimintasankariksi... ja vietti koko elokuvan lähes koko naaman peittävä kypärä päässään. Urbanin täytyy tehdä lähes kaikki työ äänellään, suullaan ja päänsä kääntelyillä, sillä Dreddin silmät ovat piilossa koko elokuvan ajan. Ratkaisu on toimiva ja Urban saa yllättävänkin paljon aikaan hyvin vähällä. Hän huokuu karismaa ja äijäilee täydellisesti läpi filmin. Hahmona tuomari Dredd on mitä tylyin lainvalvoja, joka on ottanut elämäntehtäväkseen puhdistaa Mega City Onen saastaa niin paljon kuin ehtii. Hän seuraa lakia kuin se määrittäisi pyhästi kaiken hänen elämässään, eikä anna armoa niille, jotka poikkeavat laista. Avukseen tehtävälleen Dredd saa kokelastuomari Andersonin, jota esittää Olivia Thirlby. Anderson tuo huomattavasti enemmän tunteita esille kuin Dredd ja Thirlby suoriutuu mainiosti osastaan. Hahmosta löytyvät omat kiinnostavat puolensa, joiden vuoksi en ihmettele, vaikka osa katsojasta innostuu enemmän Andersonista kuin Dreddistä.

     Elokuvan pahiksena toimii Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Cersei Lannisterina parhaiten tunnetun Lena Headeyn näyttelemä huumeparonitar Ma-Ma. Headey osoittaa tässäkin olevansa mitä parhain valinta häikäilemättömän vihollisen osaan ja oikein kunnolla eläytyy inhan hahmonsa vietäväksi. Lisäksi leffassa nähdään mm. Wood Harris, Domhnall Gleeson ja Warrick Grier Ma-Man kätyreinä, jotka avustavat huumeparonitarta joko vapaasta tahdostaan tai pakotettuina.

Jos Dreddin tarina lainvalvojista, jotka jäävät jumiin tornitaloon, rikollispomon joukkojen jahdatessa heitä, kuulostaa tutulta, olet mitä luultavimmin nähnyt indonesialaisen toimintaelokuvan The Raid: Redemption (2011). Elokuvien väliltä löytyy paljon samankaltaisuuksia, mutta ottaen huomioon, että Dreddiä lähdettiin kuvaamaan jo lähes vuosi ennen The Raid: Redemptionin ilmestymistä, yhteydet ovat luultavasti puhdasta sattumaa. Vaikka The Raid: Redemption onkin filminä hieman parempi ja sen toimintakohtaukset tyylikkäämpiä, olen silti aina intoillut Dreddistä enemmän. Suurimmat syyt tähän ovat Dredd itse, sekä elokuvan synkkä kuva tulevaisuudesta. Yhdysvaltojen muuttuminen pääasiassa kuolleeksi ja myrkylliseksi autiomaaksi ja koko kansan ahtautuessa samaan rikollisuuden valtaamaan kaupunkiin, jota puolustaa vain tuomariryhmä, on kiehtova ajatus. Elokuva esittelee heti alussa tämän dystopian napakasti, eikä aikaakaan, kun Dredd ja Anderson ovat jumissa Ma-Man hallitsemassa tornitalossa ja toiminta voi alkaa.

Ja kun puhun toiminnasta, niin tarkoitan ääriväkivaltaista ja brutaalia taistelua, jonka vuoksi leffan korkea K18-ikäraja on täysin perusteltu. Toimintaa ei ole siistitty yhtään nuoremmille katsojille sopivaksi, vaan veri roiskuu ja elokuvassa keksitään yhä vain luovempia ja kauheampia tapoja pistää ihmisiä hengiltä. Dredd ei todellakaan sovellu herkemmille katsojille, mutta itse olen aina pitänyt filmin toimintapuolesta. Toiminnan kuuluukin olla onnistunutta, sillä elokuvan tarina on todella ohut, eikä päähahmolle ole vaivauduttu kirjoittamaan kehityskaarta. Kun tykitys alkaa, on meno niin päheää, etteivät tällaiset puutteet paljoa vaivaa. Vasta muutaman uudelleenkatselun myötä tiettyihin vikoihin alkaa kiinnittää huomiota, mutta silti Dredd on tarpeeksi rautainen teos, että se pitää tiukasti mukanaan. Osa leffan viehätystä on sen tietynlainen yksinkertaisuus. Turhat on karsittu pois ja kesto on ymmärretty pitää vain puolessatoista tunnissa, jolloin aika ei käy pitkäksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Pete Travis, joka rakentaa mukaan erittäin ytimekkään tunnelman ja täyttää elokuvan mitä mainioimmalla toimintarytinällä. Travisilla on myös silmää tyylikkäille visuaalisuuksille. Dredd on vaikuttavasti kuvattu, erityisesti silloin, kun hahmot käyttävät SloMo-huumetta, joka saa ajan hidastumaan käyttäjänsä vinkkelistä. Hidastuksena kuvattuja hetkiä vahvistaa aistikkaaksi muuttuva räikeä värimaailma. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat taidokkaasti tehdyt ja alle 50 miljoonan dollarin budjetin filmiksi erikoistehosteet ovat yllättävänkin hyvin kestäneet aikaa. Äänimaailma on myös onnistunut, niin tykittävien tehosteiden kuin Paul Leonard-Morganien musiikkien puolesta.

Yhteenveto: Dredd on tehokas toimintarymistely, joka tykittelee tyylikkäästi menemään. Vain puolentoista tunnin kestossaan homma on napakka, eikä turhalle jää aikaa. Elokuva vie hyvin mukanaan, esitellessään alussa nopeasti dystooppinen tulevaisuudenkuvansa ja heittäen sankarit sitten selviytymistaistelun keskelle. Toiminta on brutaalia ja häijyä, ja leffa on ehdottomasti K18-ikärajansa ansainnut. Rankat tappotavat tekevät leffasta vaikeaa katseltavaa osalle katsojista, kun taas toiset tulevat tykkäämään häpeilemättömästä meiningistä. Tarina on todella yksinkertainen, mutta silti tehokas. Karl Urban on erinomainen valinta tylyn tuomari Dreddin rooliin ja muutkin näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan - etenkin Olivia Thirlby alokastuomari Andersonina ja Lena Headey huumeparonitar Ma-Mana. Aika pienen budjetin leffaksi Dredd näyttää yhä oikein hyvältä. Jos kaipaat tylyä toimintateosta iltaasi ja/tai olit pettynyt Stallonen tähdittämään tulkintaan sarjakuvien pohjalta, suosittelen erittäin lämpimästi Dreddiä, etenkin nyt sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi. Elokuva on yksi viime vuosikymmenen parhaista toimintarainoista ja on huutava vääryys, ettei sille ole vieläkään saatu jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dredd, 2012, DNA Films, Peach Trees, Rena Films, IM Global, Reliance Big Pictures, Reliance Big Entertainment

Arvostelu: Puhdistuksen yö (The Purge - 2013)

PUHDISTUKSEN YÖ

THE PURGE

Ohjaus: James DeMonaco
Pääosissa: Ethan Hawke, Lena Headey, Max Burkholder, Adelaide Kane, Edwin Hodge, Rhys Wakefield, Tony Oller, Arija Bareikis, Chris Mulkey, Tisha French ja Dana Bunch
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 16

The Purge, eli suomalaisittain Puhdistuksen yö on James DeMonacon ohjaama ja käsikirjoittama trilleri. DeMonaco sai idean elokuvaan, kun hän oli joutunut tappeluun humaltuneen miehen kanssa, joka oli lähes törmännyt häneen autollaan. Tappelun jälkeen DeMonacon vaimo oli todennut, että pitäisikö joka vuosi olla kerran laillista murhata joku ja DeMonaco kiinnostui tästä pohdinnasta. Hän alkoi työstämään käsikirjoitusta ja sai tuottaja Jason Blumin kiinnostumaan ideasta. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Puhdistuksen yö sai ensi-iltansa kesällä 2013. Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli massiivinen hitti pieneen, vain kolmen miljoonan dollarin budjettiinsa verrattuna. Itse katsoin leffan ensimmäisen kerran vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasin sen ja jatko-osan Puhdistuksen yö: Anarkian (The Purge: Anarchy - 2014) serkkujeni kanssa. En pitänyt leffoista, enkä ole katsonut niiden jälkeen tehtyjä jatko-osia tai televisiosarjaa The Purge (2018-2019). Olen kuitenkin pohtinut, että antaisin leffoille uuden mahdollisuuden ja kun huomasin, että sarja oli jälleen saamassa jatkoa elokuvalla The Forever Purge (2021), päätin aloittaa koko homman alusta. Kuitenkin kun The Forever Purge siirrettiin koronaviruksen takia ensi vuodelle, päätin katsoa ja arvostella alkuperäisen Puhdistuksen yön nyt 10. heinäkuuta, jolloin uuden elokuvan oli alunperin tarkoitus ilmestyä.

Tulevaisuuden Yhdysvalloissa rikollisuus on laillista yhtenä päivänä vuodesta 12 tunnin ajan. 21. maaliskuuta 2022 rikas Sandinin perhe valmistautuu tähän "puhdistukseen", kun heidän kotiinsa hyökkää joukko psykopaatteja.

Sandinin perheeseen kuuluvat Ethan Hawken näyttelemä James-isä, Game of Thronesista (2011-2019) tutun Lena Headeyn esittämä Mary-äiti, sekä heidän kaksi lastaan, Charlie (Max Burkholder) ja Zoey (Adelaide Kane). Hawke ja Headey ovat mainioita vanhempina ja tuovat hyvin esille hahmojen pelon, kun puhdistus alkaa, mutta heidän hahmonsa eivät harmillisesti ole kiinnostavat. Burkholder ja Kane ovat tarpeeksi kelvolliset valinnat perheen lapsiksi, mutta valitettavasti heidän hahmonsa ovat jopa raivostuttavan ärsyttäviä. Charlie aiheuttaa pelkästään ongelmia ja pian katsoja huomaa toivovansa, että vanhemmat potkisivat tämän kadulle, jotta rellestävät puhdistautujat voisivat listiä kakaran. Zoey ei ole yhtä rasittava, mutta kyllä hänkin alkaa ärsyttämään, kun hahmon on kaiken aikaa pakko lähteä jonnekin - etenkin silloin, kun turvallisinta olisi pysyä yhdessä.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Tony Oller Zoeyn poikaystävänä Henrynä (jonka ohjaaja DeMonaco on sanonut studion pakottaneen lisäämään mukaan ja sen kyllä huomaa, sillä hahmo on niin surkeasti tungettu tarinaan), Edwin Hodge puhdistautujia pakenevana miehenä, sekä Rhys Wakefield Sandinin perhettä piinaavan joukon johtajana. Oller on kehno roolissaan, mutta Hodge ja Wakefield toimivat hyvin omissa osissaan. Wakefield etenkin on nappivalinta psykoottisen ylemmistönuoren rooliin, joka uskoo olevansa muiden yläpuolella ja pyhällä tehtävällä, tappaessaan "alempiarvoisia".

Puhdistuksen yön konsepti on äärimmäisen kiehtova ja jopa karmiva. Yhdysvaltojen vanhan hallituksen tuhouduttua ja uuden noustessa valtaan, maahan on luotu kiero kokeilu rikollisuuden poistamiseksi, eli rikollisuuden salliminen kerran vuodessa 12 tunnin ajaksi. Elokuvan aikana kuullaan radiolähetyksiä, joissa puhutaan kokeilun kyseenalaisuudesta. Rikollisuusluvut ovat ennätyksellisen alhaiset, mutta vain koska kaikki murhaavat, raiskaavat ja ryöstelevät silloin, kun se on hetken aikaa laillista. Työttömyys on lähes kadonnut, mutta vain koska puhdistuksen aikana tapetaan pois ne, joita ei pidetä yhteiskunnalle merkittävinä. Perheet jopa kerääntyvät yhteen seuraamaan puhdistusta televisiosta kuin se olisi parasta viihdettä. Kertomus selvästi toimii DeMonacon kritiikkinä Yhdysvaltoja kohtaan: kuinka aseiden hankkiminen siellä on arkipäiväisen helppoa, kuinka maa korostaa erilaisia lukemiaan, kuinka luokkaerot ovat surullisen selkeitä ja kuinka tällainen olisi mitä luultavimmin mahdollista juuri siellä. Lisäksi hän pohtii myös ihmisluonnetta. Onko meidän jokaisen sisällä tarve päästä tekemään näitä pahoja asioita? Tekisimmekö niitä, jos se olisi kerran vuodessa laillista, eikä seuraamuksia tulisi? Aluksi mukavat naapurit nähdään myöhemmin psykoottisissa tiloissa. Vaikka DeMonaco saa katsojan kiehtoutumaan ajatuksista, hän myös painottaa, että tällainen kokeilu olisi vain väärin ja sairasta.

Koska elokuvan idea on näin mielenkiintoinen, on surullista, ettei DeMonaco ole saanut tämän parempaa filmiä aikaiseksi. On ymmärrettävää, että budjettisyistä hän ei voi näyttää valtavaa tuhoa ympäri Yhdysvaltoja, vaan joutuu keskittymään vain yhden perheen selviytymisyritykseen. Ongelmana on, ettei DeMonaco ole tehnyt kummoista työtä perhettä kirjoittaessaan, joten kenenkään kohtalosta ei ole kiinnostunut, eikä kenenkään puolesta jaksa jännittää. DeMonaco myös pistää hahmonsa tekemään idioottimaisia asioita, mikä saa katsojan lähinnä tuumimaan, että he itse aiheuttavat ongelmansa. Elokuvalla kestää kauan lähteä oikeasti käyntiin. Ei siinä mitään, jos DeMonaco osaisi rakentaa jännitettä. Hän on selvästi yrittänyt kasvattaa tunnelmaa, ennen kuin päästää helvetin valloilleen, mutta hän epäonnistuu. Jännite perustuu lähinnä kömpelöihin äkkisäikäytyksiin. Meno on yllättävänkin mitäänsanomatonta loppuhuipennuksessa. Lisäksi itse lopetus on aika antikliimaksinen. Vaikka toisaalta on kiinnostavaa nähdä, kuinka tämä maailma pystyy palaamaan normaaliin puhdistuksen päätyttyä, saa se katsojan tuumimaan, että tässäkö tämä nyt oli?

Tekniseltä toteutukseltaan Puhdistuksen yö on myös aika keskinkertainen. Kuvauksesta huomaa, että elokuvaa on tehty vauhdilla ja tekijöillä on harvemmin ollut aikaa ottaa oikeasti näyttäviä otoksia. Kun paniikki alkaa, kameran heilumisella ymmärrettävästi korostetaan hermostunutta olotilaa, mutta kamera heiluu jo ennen puhdistusta. Leikkauskaan ei ole kaksista, mutta ajaa sentään asiansa. Lavasteet ovat tyylikkäät ja hyökkääjien naamarit karmivia. Valaistusta hyödynnetään mainiosti... paitsi silloin kun idiootti-Charlie päättää piileskellä päällä olevan taskulampun kanssa. On hämmentävää, että Charlie on edes selvinnyt hengissä aiempien vuosien puhdistuksista näillä älynlahjoilla. Äkkisäikäytyksiä tukevia pamauksia ja säveltäjä Nathan Whiteheadin mitäänsanomattomia musiikkeja lukuunottamatta äänimaailma on tarpeeksi kelvollinen.

Yhteenveto: Puhdistuksen yö sisältää erittäin kiehtovan ja kieron idean, mutta hukkaa sen heikossa toteutuksessa. Ohjaaja-käsikirjoittaja James DeMonacolla on paljon sanottavaa Yhdysvalloista ja hän esittääkin kritiikkinsä äärimmäisyyksiin vedetyssä skenaariossa. DeMonaco heittelee ilmoille mielenkiintoisia ajatuksia ja pistää pohtimaan ihmisluonnetta. Tämän kaiken aidosti kiehtovan hän on kuitenkin pistänyt mukaan aika mitäänsanomattomaan trilleriin. Hahmoihin ei ole jaksettu panostaa ja etenkin perheen lapset raivostuttavat typeryydellään. Perheen kohtalosta ei jaksa piitata, joten jännitettäkään ei onnistuta luomaan. Suurimmaksi osaksi jännitys perustuukin lähinnä pöhköihin äkkisäikäytyksiin. Elokuvalla kestää lähteä käyntiin ja alle puolentoista tunnin filmiksi se ehtii jopa tylsistyttämään parissa kohtaa. Lopetus saa lähinnä kohauttamaan olkiaan. Tarina tuntuu hätäiseltä, aivan kuin DeMonacon olisi pitänyt kirjoittaa teksti ideansa pohjalta alle päivässä. Lopputulos on sen mukainen ja Puhdistuksen yö kadottaa suuren potentiaalinsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Purge, 2013, Universal Pictures, Platinum Dunes, Blumhouse Productions, Why Not Productions, Overlord Productions

Arvostelu: 300 (2006)

300 (2006)

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Gerard Butler, David Wenham, Vincent Regan, Michael Fassbender, Tom Wisdom, Lena Headey, Dominic West, Andrew Pleavin, Andrew Tiernan ja Rodrigo Santoro
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

"This is Sparta!"

300 perustuu Frank Millerin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 1998, joka taas perustuu vuoden 1962 elokuvaan The 300 Spartans, joka taas perustuu todelliseen Thermopylain taisteluun, joka sodittiin noin 2500 vuotta sitten. Elokuvan suunnittelu alkoi 2000-luvun alussa, kun tuottaja Gianni Nunnari luki Millerin sarjakuvan. Tuotanto lähti kunnolla käyntiin vuonna 2004, kun ohjaajaksi valittiin Zack Snyder. Kuvaukset alkoivat vuotta myöhemmin. Elokuva näytettiin ensimmäistä kertaa loppuvuodesta 2006, mutta oikeat ensi-illat olivat vasta seuraavana vuonna. 300 oli menestys ja monet pitivät siitä todella paljon, kehuen leffan visuaalisuutta, mutta osa taas kritisoi elokuvaa sen hölmöydestä. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa muistaakseni ala-asteen lopussa, kun isäni suositteli sitä. Olin innoissani fantasialeffoista ja eeppisistä taisteluista, joten hän ajatteli tietty, että 300 tarjoaisi juurikin niitä, sekä paljon verta. Oikeassa oli ja pidin elokuvasta todella paljon. Olen katsonut leffan muutamaan otteeseen uudestaan ja omistan sen Blu-rayna. Kun tajusin, että olen julkaissut jo lähes kolmesataa arvostelua, en voinut vastustaa kiusausta ja katsoin elokuvan jälleen kirjoittaakseni sen kolmanneksi sadanneksi arvostelukseni.

Spartan kuningas Leonidas lähtee kolmensadan spartalaisen sotilaan kanssa taistelemaan persialaisten massiivista armeijaa ja näiden jumalallista johtajaa Kserksestä vastaan, joka aikoo vallata koko Kreikan itselleen.

Pääosassa kuningas Leonidasina nähdään Gerard Butler, joka ei näyttelijänä ole mitä parhain, mutta hän kykenee tuomaan tarvittavaa voimaa, raivoa, huumoria ja henkeä rooliin, jolloin ei voisi kuvitella ketään muuta hahmoksi. Leonidas rakastaa Spartaa ja sen asukkaita, sekä vaimoaan Gorgoa (Lena Headey) ja on valmis tekemään mitä tahansa puolustaakseen rakkaitaan. Hahmo on ylväs johtaja, joka on erinomainen taisteluissa. Butler toimii roolissaan täydellisesti ja katsojana haluaa nähdä koko ajan lisää hänen machoilujaan. Myös Headey toimii Spartan kuningattarena, eli Leonidasin vaimona.
     Leonidasin kolmensadan sotilaan joukosta tärkeimmät hahmot ovat The Lord of the Rings -trilogiasta (2001-2003) tutun David "Faramir" Wenhamin esittämä Dilios, joka toimii myös elokuvan kertojaäänenä, Vincent Ragenin näyttelemä kapteeni Artemis, Tom Wisdomin esittämä Artemiksen nuori poika Astinos ja nykyään todella tunnetun Michael Fassbenderin näyttelemä Stelios. Sotilaille ei ole luotu erityisesti persoonia, vaan he ovat lähinnä vain taitavia lihaskimppuja, jotka eivät anna minkään tulla tielleen. Vaikka Diliosin kertojaääni toimii, jossain kohtaa alkaa kuitenkin ärsyttämään, että hän on todella usein äänessä.
     Elokuvan suurta pahista, Kserksestä näyttelee Rodrigo Santoro. Kserkses on kirjaimellisesti suuri, ollessaan selvästi muita hahmoja muutaman pään pidempi, mikä voikin olla syy siihen, miksi hän kokee olevansa jumala. Kuitenkin kun spartalaiset listivät hänen persialaisia sotilaitaan, Kserkseksestä näkyy tärinä, joka syntyy raivosta ja ennen kaikkea pelosta, joten kovin jumalainen hän ei voi olla. Santoro sopii erittäin hyvin arvokkaaksi, mutta uhkaavaksi Kserksekseksi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat inhottava poliitikko Theron (Dominic West), arkadialaisia sotilaita johtava Daksos (Andrew Pleavin) ja epämuodostunut Efialtes (Andrew Tiernan), joka haluaisi olla spartalainen soturi.

300:n juoni on hyvin yksinkertainen. Spartalaiset saavat tietää persialaisten olevan tulossa valloittamaan Kreikkaa ja päättävät pistää lopun näille aikeille. Jokseenkin pitkien alkuselitysten jälkeen päästään sotimaan ja siinä sitten taistellaan kolmensadan hengen voimin tuhatkertaista armeijaa vastaan loppuleffa. Hommaa monimutkistetaan hieman sillä, että spartalaisten tärkeä juhla lähestyy, eikä silloin saisi taistella ketään vastaan, minkä lisäksi jotkut Spartan tärkeimmät ovat korruptoituneet ja ovat siirtyneet rahan ja vallan toivossa Kserkseksen puolelle. Nämä asiat eivät kuitenkaan tunnu tärkeimmältä elokuvassa. Tärkeintä tekijöille on ollut, miten sarjakuva on saatu muutettua elokuvaksi. Itse en ole "300" -sarjista lukenut, mutta olen nähnyt siitä sivuja ja kuvia, ja on pakko sanoa, että visuaalisesti teos on siirretty aivan mielettömän upeasti filmatisoinniksi. Läpi elokuvan kulkee vahva visuaalinen teema, joka syntyy voimakkaasta, kultaista ja ruskeaa korostavasta värimäärittelystä, kamerakikkailusta ja hidastuksista. Elokuvan on tarkoitettu vaikuttavaksi ja eeppiseksi elämykseksi, ja sitä se myös on.

Onneksi leffaa ei ole yritetty lapsiystävällistää, vaan raakuudet on pidetty vahvasti mukana. Näyttävissä taisteluissa roiskuu verta, katkotaan raajoja ja survotaan miekkoja sekä keihäitä ihmisistä läpi. Muitakin hirveyksiä on mukana, kuten ihmisistä tehtyjä seinämiä ja puiden koristeita. Leffassa nähdään myös seksiä ja alastomuutta, joten lapsille tämä ei todellakaan sovi. Vaikka elokuva, sekä sarjakuva pohjautuvatkin todelliseen tapahtumaan, on mukaan lisätty fantasiaelementtejä, kuten outoja ihmisten ja eläinten sekoituksia, sekä muita hirviöitä. Yliluonnollisuudet sopivat täydellisesti mukaan tarinaan ja luovat lisää kiehtovuutta visuaaliseen ilmeeseen. Sen lisäksi, että taisteluun ilmestyy kummallisia olentoja, sotimisen yksitoikkoisuutta on saatu vähennettyä tarjoamalla kaiken aikaa uusia ja erilaisia vastuksia. Kun ensimmäiset persialaissotilaat makaavat verilammikoissa, Kserkses lähettää kuolemattomia taistelijoita, sarvikuonoja, elefantteja ja noitia. Kaikki on tehty niin massiivisesti ja näyttävästi, että paikoitellen koko jutun eeppisyys tuntuu yliampuvalta. Onneksi elokuva selvästi tietää olevansa yliampuva, jolloin liiallisuudet kruunaavat kokonaisuuden.

300 on aivan varmasti enemmän miesten leffa kuin naisten. Alusta loppuun elokuvassa kulkee sellainen äijätunnelma, että katsojienkin testosteronitaso nousee huomattavasti ja tekisi todella paljon mieli katsoa leffa loppuun pelkissä alushousuissa ja sandaaleissa - pyyhe tietty liehuvaa viittaa korvaamassa. Moni katsoja ei tietenkään näytä samalta rasvaprosentti-nollalta kuin spartalaiset sotilaat, mutta ainahan voi kuvitella. Siinä voi sitten nousta ylös ja huutaa kuningas Leonidasin kanssa taistojen välissä repliikkejä, kuten "Nyt kannattaa syödä, sillä tänä yönä illastamme helvetissä!" ja "Valmistautukaa saamaan kunniaa!" Monia naisia ja homoja tässä voivat kiinnostaa lähinnä spartalaisten paljaat, lihaksikkaat vartalot, jotka on tietenkin öljytty, jotta ne kiiltävät kaiken aikaa. Niitä tosiaan riittää, mutta onneksi elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää lihasten pullistelua ja raakuuksia, vaan mukana on myös ihan kiva määrä huumoria. Vaikka vitsit toimivat, parhaat naurut leffa tuottaa ollessaan äärimmäisen hölmö, mitä se tekee lähes koko kestonsa ajan. Elokuva tiedostaa olevansa hölmö ja tekee sen arvokkaasti, jolloin ei voi muuta kuin nauttia. Kyseessä ei todellakaan ole erityisen hyvä elokuva, mutta siinä on sitä oikeaa särmää, miksi sen haluaa katsoa yhä vain uudestaan.

Elokuvan on ohjannut Zack Snyder, joka oli tätä ennen tehnyt zombieleffan kehutun uudelleenfilmatisoinnin Dawn of the Dead (2004), jota itse tosin inhoan. 300 on huomattava parannus siihen ja Snyderillä on selvästi silmää upeille kohtauksille, minkä hän on osoittanut myös myöhemmissä elokuvissaan. Nykyäänhän Snyder on tunnettu muistakin sarjakuvaleffoista, kuten Watchmen (2009), Man of Steel (2013) ja Batman v Superman: Dawn of Justice (2016). Hän on myös ollut käsikirjoittamassa 300:a yhdessä Kurt Johnstadin ja Michael B. Gordonin kanssa. Kolmikolla on selvästi ollut hauskaa kirjoitellessaan, mikä näkyy lopputuloksessa. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Puvustus on onnistuneesti toteutettu (jos spartalaisten sandaaleja, viittaa ja kalsareita voi erityisemmin puvuiksi kutsua), kuten myös maskeeraus. Monet taustat ovat selvästi tietokoneella toteutetut ja nykypäivänä elokuva näyttää usein todella digitaaliselta, mutta toisaalta se tuo oman lisäyksensä voimakkaan visuaaliseen ilmeeseen. Ainoa harmi on, että veriroiskeet on toteutettu tietokoneella, eikä tekoveripanoksilla, jolloin niissä olisi aidompi ja karumpi tunnelma. Äänitehosteet ovat mainiot, minkä lisäksi säveltäjä Tyler Bates on tehnyt erittäin hyvää työtä musiikkien parissa. Pauhaava musiikki yhdistettynä mahtipontisiin kuoroihin nostaa elokuvan eeppisyystasoa entisestään.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, "The 300 - Fact or Fiction?" jossa kerrotaan, mikä kaikki elokuvasta pohjautuu historiallisiin tapahtumiin ja hahmoihin, spartalaisten esittelyvideo, lyhyt pätkä elokuvan teosta, alkuperäinen testikuvaus, sekä kaksitoista "Webisodea", joissa kerrotaan lisää elokuvan teosta, hahmoista, kuvauksesta, tehosteista, lavasteista ja puvuista. Katsottavaa on yhteensä hieman yli puoleksitoista tunniksi.

Yhteenveto: 300 on niin äijäleffa kuin äijäleffa vain voi olla. Kaikki elokuvassa on yliampuvaa, mutta se sopii teoksen tyyliin upeasti. Leffa on erittäin hölmö, mutta se onneksi myös tietää sen, jolloin elokuva onnistuu, eikä ole kuraa, kuten jokseenkin samanlaiset Wrath of the Titans (2012) ja Gods of Egypt (2016). Elokuvan visuaalinen ilme on todella voimakas ja tuntuu kuin sarjakuvan sivut olisi muutettu eläviksi. Tehosteet ovat eläneet aikansa, mutta digitaalisuus tavallaan myös sopii lopputulokseen. Elokuva on todella eeppinen, massiivinen ja näyttävä, sekä erittäin raaka, joten lapsille tämä ei sovi. Pääosassa nähtävä Gerard Butler on paras valinta rooliinsa ja tarjoaa oman eeppisyytensä mukaan. Muut näyttelijät ovat ihan hyviä, joitain hieman parempia poikkeuksia lukuunottamatta. Jos pidät suurista miekka-ja-magia -elokuvista tai jos olet sarjakuvan fani, niin kannattaa vilkaista 300. Monet nuoret miehet voivat innostua leffan äijäilystä, kun taas jotkut naiset voivat pitää spartalaisten miesten öljytyistä lihaksista. Ne taas, jotka kaipaavat elokuvasta jotain oikeasti henkistä sisältöä, voivat kiertää tämän pätkän kaukaa. Elokuvalle tehtiin jatkoa vuonna 2014 leffalla 300: Rise of an Empire (2014), mutta siitä en oikein pitänyt. Voi olla, että kirjoitan siitä joskus, mutta erityisemmin minua ei houkuta katsoa sitä uudestaan. 300:sta on tehty myös pilaversio Meet the Spartans (2008), mutta siihen en suosittele koskemaan pitkällä tikullakaan... tai tässä tapauksessa keihäällä.

Kirjoittanut: Joonatan, 30.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
300, 2006, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Virtual Studios, Hollywood Gang Productions, Atmosphere Entertainment MM, Mel's Cite du Cinema, Nimar Studios