Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vincent Regan. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vincent Regan. Näytä kaikki tekstit

maanantai 16. maaliskuuta 2026

One Piece, kausi 2: Into the Grand Line (2026) - sarja-arvostelu

ONE PIECE - KAUSI 2: INTO THE GRAND LINE



Luojat: Matt Owens ja Steven Maeda
Näyttelijät: Iñaki Godoy, Emily Rudd, Mackenyu, Jacob Romero Gibson, Taz Skylar, Charithra Chandran, Vincent Regan, Mikaela Hoover, Callum Kerr, Julia Rehwald, Lera Abova, Sendhil Ramamurthy, Rob Colletti, Jeff Ward, Camrus Johnson, Ty Keogh, Katey Sagal, Morgan Davies, David Dastmalchian, Aidan Scott, Ilia Isorelýs Paulino, Rigo Sanchez, Daniel Lasker, Yonda Thomas, Jazzara Jaslyn, Brendan Murray, Mark Harelik, Werner Coetser, Sophia Anne Caruso ja Joe Manganiello
Genre: seikkailu, toiminta, komedia, jännitys
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 54 minuuttia - 1 tunti 6 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 13

Eiichiro Odan samannimiseen mangaan (1997-) perustuva yhdysvaltalainen näytelty sarja One Piece nousi saman tien jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa elokuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt One Piecen toinen tuotantokausi, Into the Grand Line on saapunut Netflixiin. Itse pidin sarjan avauskaudesta ja olen odottanut innolla sen jatkumista. Katsoinkin One Piece: Into the Grand Linen parissa päivässä heti sen ilmestyttyä.

Merivoimien jahtaamat Monkey D. Luffy ja hänen olkihattumiehistönsä matkaavat Grand Linelle etsimään aarteista suurinta, One Pieceä ja kohtaavat erilaisia vaaroja merihirviöistä salamurhaajajengi Baroque Worksiin.




One Piecen tutut merirosvot palaavat seikkailemaan, lähtien tietty nuoresta ja innokkaasta Monkey D. Luffysta (Iñaki Godoy), jonka tavoitteena on löytää jonnekin päin maailmaa piilotettu aarteista suurin, eli One Piece ja nousta merirosvojen kuninkaaksi. Apunaan Luffylla ovat hänen uskolliset olkihattupiraattinsa, kartanpiirtäjä Nami (Emily Rudd), miekkamies Roronoa Zoro (Mackenyu), aikamoinen satuilija Usopp (Jacob Romero Gibson) ja kokki Sanji (Taz Skylar). Tämä viisikko on aivan mahtava ja heidän matkaansa hyppää jälleen ilomielin. Näyttelijät istuvat täydellisesti rooleihinsa, etenkin Godoy hurjatkin vaarat hymyssä suin kohtaavana Luffyna ja kaikkien kemiat kohtaavat ilahduttavalla tavalla.
     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös merivoimien lippueamiraali Garp (Vincent Regan), tätä seuraava Koby (Morgan Davies) ja katala klovni Buggy (Jeff Ward), kun taas uusina hahmoina kaudella esitellään Alabastan kadonnut prinsessa Nefertari Vivi (Charithra Chandran), merivoimiin kuuluvat Smoker (Callum Kerr) ja Tashigi (Julia Rehwald), pahaan Baroque Works -järjestöön kuuluvat Miss All Sunday (Lera Abova), Mr. 5 (Camrus Johnson), Miss Valentine (Jazzara Jaslyn), Mr. 3 (David Dastmalchian), Miss Goldenweek (Sophia Anne Caruso), sekä heidän salaperäinen johtajansa Mr. 0 (Joe Manganiello), Drum-kuningaskunnan tyrannimainen kuningas Wapol (Rob Colletti), tohtori Kureha (Katey Sagal) ja Tony Tony Chopper (Mikaela Hoover), ylisöpö poropoika, josta on täysin ymmärrettävästi muodostunut monien fanien suosikki. Uudet hahmot ovat täynnä mitä kiinnostavampia ja vekkulimpia tyyppejä. Baroque Worksin jäsenet ovat hauskan erilaisia toisistaan ja kaikilla on omat pirunmarjojen suomat voimansa, mitkä tekevät heistä haasteita olkihatuille. Hupaisa on myös överimacho Smoker, jolla on kaiken aikaa kaksi sikaria suussaan.




Pidin jo One Piecen ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta mielestäni toinen kausi Into the Grand Line toimii vielä paremmin, viilaten sarjan vahvuuksia ja onnistuen korjaamaan joitain avauskauden ongelmia, liittyen esimerkiksi hieman kiirehtivään tarinankerrontaan. Kakkoskaudella ylipäätään seikkailu pääsee paremmin vauhtiin, kun hahmot ovat tulleet tutuiksi ja olkihatut pääsevät East Bluelta Grand Linelle seilaamaan. Jaksojen varrella hahmot seikkailevat esimerkiksi kaktussaarella, dinosaurussaarella ja jäätikkösaarella ja kohtaavat monenmoisia vaaroja jättiläisviikingeistä lähtien. One Piece -jahti vie täysillä mukanaan ja jaksoja onkin helppo tuijottaa yksi toisensa perään.

Eiichiro Odan luoma maailma on valtavan mielikuvituksellinen ja jo yksinään se lumoaa matkaansa. Ilahduttava seikkailuhenki on erittäin vahvasti läsnä ja tapahtumat viihdyttävät täysillä. Jokainen jakso tuo mukaan jotain uutta, kekseliästä, hupaisaa ja kiehtovaa, mikä vääntää hymyn vähän väliä katsojan huulille. Sekaan on ripoteltu tasaiseen tahtiin oivaa huumoria ja vauhdikasta toimintaa, mutta todelliset kyntensä kausi näyttää loppusuorallaan, kun se osoittaa taitavansa myös vahvan draaman. Tony Tony Chopperin menneisyyteen liittyvä seitsemäs jakso on suorastaan sydäntäsärkevää katsottavaa kaikessa traagisuudessaan ja paria viimeistä jaksoa on hyvin hankala katsoa kuivin silmin. One Piece: Into the Grand Line on kertakaikkisen mahtava paketti, sementoiden sarjan aseman parhaana mangaan ja animeen perustuvana näyteltynä jenkkituotantona, enkä malta odottaa näkeväni tätä lisää. Kolmatta kautta työstetään parhaillaan ja todella toivon, ettei sitä jouduta odottamaan taas montaa vuotta.




Tuotantokauden ohjaajat tekevät loistotyötä tunnelman kanssa, samalla kun käsikirjoittajat petraavat hieman tarinankerronnan soljuvuuden suhteen, sekä pääsevät syventymään hahmoihin entistä paremmin. Teknisesti One Piece: Into the Grand Line on kuitenkin hitusen ailahteleva. Kausi on kelvollisesti kuvattu, joskin toisinaan pyöristävät kasvolähikuvat näyttävät hieman kummallisilta. Lavasteet ovat upeat, maskeeraukset ja hiustenmuotoilut ovat ihastuttavan villit ja puvustuskin on pääasiassa onnistunutta, joskin mukaan mahtuu häiritseviä tyylirikkoja, kun esimerkiksi eräällä hahmolla on päällään talvitakki, joka näyttää H&M:stä ostetulta. Tällaisessa hurjan mielikuvituksellisessa fantasiamaailmassa tällaiset arkiset kuteet pistävät oudosti silmään. Tietokonetehosteet ajavat asiansa, mutta niiden digitaalisuus ja tietynlainen videopelimäisyys jättävät toivomisen varaa. Onneksi kuitenkin Tony Tony Chopper on mainiosti toteutettu digihahmo. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja Sonya Belousovan ja Giona Ostinellin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla innostavasti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
One Piece, Yhdysvallat, Japani, 2023-, Netflix, Tomorrow Studios, Film Afrika Worldwide, Kaji Productions, Shueisha


perjantai 22. joulukuuta 2023

Arvostelu: Aquaman and the Lost Kingdom (2023)

AQUAMAN AND THE LOST KINGDOM



Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Jason Momoa, Patrick Wilson, Yahya Abdul-Mateen II, Amber Heard, Randall Park, Temuera Morrison, Nicole Kidman, Dolph Lundgren, Vincent Regan, John Rhys-Davies ja Pilou Asbæk
Genre: toiminta, fantasia, scifi
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva supersankarielokuva Aquaman (2018) oli valtava menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jo ensimmäistä elokuvaa tehdessään päätähti Jason Momoa esitteli ideansa jatko-osan tarinasta ja sen pohjalta David Leslie Johnson-McGoldrick ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Samaan aikaan elokuvalle suunniteltiin lisäosaleffaa "The Trench", mutta idea lopulta kuopattiin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime jouluna, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin viivästyttämään. Nyt Aquaman and the Lost Kingdom on vihdoin saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ristiriitaisin odotuksin. Ensimmäinen Aquaman oli mielestäni mainio supersankarirymistely, mutta DC:n elokuvauniversumi on ollut viime aikoina erityisen hajanainen, eivätkä huhut leffan tuotanto-ongelmista tai pieleen menneistä testinäytöksistä herättäneet luottoa jatko-osan toimivuutta kohtaan. Kävin silti katsomassa Aquaman and the Lost Kingdomin heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Aquaman tarvitsee vangitun veljensä Ormin apua, kun myyttisen ja voimakkaan Mustan kolmikärjen löytänyt Black Manta palaa kostamaan isänsä kuoleman.




Lukuun ottamatta Willem Dafoen näyttelemää Vulkoa, ensimmäisestä Aquaman-elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun ja ainakin näillä näyttelijöillä nähtävästi viimeistä kertaa, Aquaman and the Lost Kingdomin lopettaessa tämänhetkisen DC-elokuvauniversumin. Jason Momoan on huhuttu palaavan tulevaan, James Gunnin johtamaan DC-leffauniversumiin uudessa roolissa Lobona, mutta hänet nähdään vielä ainakin nyt Arthur Currynä, eli Aquamanina. Karismaattinen Momoa toimii roolissa edelleen, esittäen oivallisesti niin hahmon hupsumman kuin vakavammankin puolen. Aquaman pohtii entistä enemmän paikkaansa maailmassa, saatuaan lapsen. Hänen pitäisi nyt toimia sekä isänä lapselleen, Atlantiksen kuninkaana, että niin maanpäällisen kuin merenalaisenkin maailman suojelijana.
     Ex-miehensä Johnny Deppin kanssa käytyjen oikeudenkäyntien aikana ja niiden jälkeen on puhuttu paljon Amber Heardin paluusta Aquamanin rakkaan Meran rooliin. Jotkut sanoivat, että Heard olisi saanut potkut leffasta, minkä puolesta kirjoitettiin jopa vetoomuksia. Heard itse on sanonut joutuneensa taistelemaan roolinsa puolesta ja DC Filmsiä johtava Walter Hamada on jopa myöntänyt, että Meran uudelleenroolitusta oli pohdittu. James Wan halusi kuitenkin pitää Heardin Merana. Hahmon ruutuaikaa on vähennetty huomattavasti ykkösleffaan verrattuna. Heard hoitaa roolinsa kelvollisesti kuten ykkösosassa, mutta elokuvaa katsoessa voi huomata, etteivät tekijät oikein tienneet, mitä tehdä näyttelijän ja tämän hahmon kanssa.




Sivurooleissa nähdään toistamiseen myös Temuera Morrison ja Nicole Kidman Aquamanin ihmisisä Tomina ja atlantislaisäiti Atlannana, Dolph Lundgren Meran isänä, kuningas Nereusina ja Patrick Wilson Aquamanin veljenä, Ormina, eli Ocean Masterina. Pahisroolia edustaa tälläkin kertaa Yahya Abdul-Mateen II:n näyttelemä David Kane, eli Black Manta, jonka apurina häärää ykkösleffan lopputekstikohtauksessa nähty tohtori Stephen Shin (Randall Park), joka haaveilee Atlantiksen löytämisestä. On hieman tylsää, että Black Manta toimii tälläkin kertaa pahiksena. Vaikka hahmo saakin uusia voimia Mustan kolmikärjen avulla, ei hänestä saada paljoa irti. Sen sijaan Wilsonin näyttelemästä Ormista kaivetaan uusia puolia, kun Aquaman tarvitsee tämän apua Black Mantan pysäyttämiseen. Leffan aikana on vaikea olla tuumimatta, miksei Aquaman vain soittanut kavereilleen Justice Leaguesta sen sijaan, että luottaisi veljeensä, joka tuntee syvää vihaa häntä kohtaan.

Ottaen huomioon, että ensimmäinen Aquaman on DC-elokuvien suurin kassamagneetti, olisi voinut luulla, että jatko-osan teko tapahtuisi kuin leikiten. Aquaman and the Lost Kingdomin matka valkokankaille oli kuitenkin kivikkoinen ja siihen mahtui monta mutkaa matkaan, oli kyse sitten Heardin erottamista koskevista vetoomuksista, nähtävästi vaikeasta ilmapiiristä kuvauksissa, useista uusintakuvauksista tai koko DC-leffauniversumin uudelleenkäynnistämisen ilmoittamisesta, kun vanha leffauniversumi oli edelleen käynnissä. Vaikea tuotanto näkyy lopputuloksessa, ainakin osittain.




Ei Aquaman and the Lost Kingdom huono leffa ole, se on lähinnä vain todella yhdentekevä ja keskinkertainen. Se tarjoaa silloin tällöin ihan menevää supersankaritoimintaa ja sen seikkailu viihdyttää aika ajoin, mutta eipä kokonaisuudesta tunnu jäävän käteen mitään. Mukana on niin hyvää kuin kehnoa huumoria. Pienimuotoisemmat käsirysyt ovat mainioita, mutta isommat spektaakkelitaistelut kaatuvat oman painonsa alle. Tarina on tarpeeksi kelvollinen, mutta käsikirjoitus kaipaisi silti reippaasti potkua. On aika tylsää, että viiden vuoden odotuksen jälkeen luvassa on jälleen Black Mantan kostoyritystä ja myyttisen kolmikärjen etsintää. Taustalla lymyilee ihan kiinnostava takapiru, josta ei kuitenkaan saada oikein mitään irti. Käsikirjoitus yrittää ottaa hieman kantaa ilmastonmuutokseen ja luonnonsuojeluun, mutta teema jää pintaraapaisuksi. Mielenkiintoisen merenalaisen maailman ja mytologian syventämisen ohella elokuvan kantavana voimana toimii Aquamanin ja Ormin yritys parantaa välejään - joskin veljesten naljailevista keskusteluista herää herkästi mielleyhtymiä Marvel-leffoista tuttujen ukkosenjumala Thorin ja tämän pahan Loki-veljen kanssakäymisiin. Asiaahan ei auta, että Aquaman jopa kutsuu Ormia Lokiksi yhdessä kohtaa.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa modernina kauhutaiturina pidetty James Wan, jonka kannattaisi pysytellä siellä kauhun puolella. Wanin käsissä Aquaman and the Lost Kingdom äityy toisinaan hieman turhauttavaksi mekastukseksi, eivätkä leffan dramaattisemmat ja humoristisemmat puolet kulje käsi kädessä. Tekniseltä puoleltaan elokuva näyttää keskeneräiseltä. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet ja asut oivalliset, mutta tietokonetehosteista tulee usein mieleen videopelit. Vedenalaisissa kohtauksissa hahmojen digihiukset näyttävät kummallisilta ja toimintakohtauksissa on selvää, kun näyttelijä vaihdetaan animoituun hahmoon. Äänimaailma rymistelee kovaäänisesti, oli kyse sitten efekteistä tai Rupert Gregson-Williamsin musiikeista.




Yhteenveto: Aquaman and the Lost Kingdom on harmillisen keskinkertainen ja unohdettava jatko-osa mainiolle supersankarielokuvalle. Leffan haastava tuotanto näkyy lopputuloksesta ja elokuva on rakenteeltaan hieman takkuileva. Ajoittain elokuva viihdyttää passelisti, mutta toisinaan taas se on raskassoutuista seurattavaa. Niin huumorin kuin toiminnan taso vaihtelee ja suuret, keskeneräisiltä näyttävien digitehosteiden täyttämät taistelut saavat ähkyn nopeasti aikaiseksi. On hieman tylsää, että tarina kierrättää paljon juttuja ykkösosasta pahiksesta lähtien. Tekijät kuitenkin laajentavat kiinnostavasti tätä merenalaista maailmaa. Parasta elokuvassa on Aquamanin ja Ormin välien lämpeneminen. Jason Momoa toimii edelleen nimikkoroolissa Aquamanina ja muu näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa vaihtelevin lopputuloksin. Aquaman and the Lost Kingdom ei ole huono elokuva, mutta se on todella valitettavan yhdentekevä tapaus ja erityisen iso pettymys, kun sen mieltää nykyisen DC-elokuvauniversumin päätösosaksi. Parin vuoden päästä uusi DC-leffauniversumi pyörähtää käyntiin Superman: Legacylla (2025), jossa nähdään David Corenswet Supermanina Henry Cavillin sijaan. Aquaman on takuulla mukana siinäkin leffauniversumissa, varmaan jonkun toisen näyttelijän esittämänä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Aquaman and the Lost Kingdom, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, Atomic Monster, The Safran Company


perjantai 16. kesäkuuta 2017

Arvostelu: 300 (2006)

300 (2006)



Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Gerard Butler, David Wenham, Vincent Regan, Michael Fassbender, Tom Wisdom, Lena Headey, Dominic West, Andrew Pleavin, Andrew Tiernan ja Rodrigo Santoro
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

"This is Sparta!"

300 perustuu Frank Millerin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 1998, joka taas perustuu vuoden 1962 elokuvaan The 300 Spartans, joka taas perustuu todelliseen Thermopylain taisteluun, joka sodittiin noin 2500 vuotta sitten. Elokuvan suunnittelu alkoi 2000-luvun alussa, kun tuottaja Gianni Nunnari luki Millerin sarjakuvan. Tuotanto lähti kunnolla käyntiin vuonna 2004, kun ohjaajaksi valittiin Zack Snyder. Kuvaukset alkoivat vuotta myöhemmin. Elokuva näytettiin ensimmäistä kertaa loppuvuodesta 2006, mutta oikeat ensi-illat olivat vasta seuraavana vuonna. 300 oli menestys ja monet pitivät siitä todella paljon, kehuen leffan visuaalisuutta, mutta osa taas kritisoi elokuvaa sen hölmöydestä. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa muistaakseni ala-asteen lopussa, kun isäni suositteli sitä. Olin innoissani fantasialeffoista ja eeppisistä taisteluista, joten hän ajatteli tietty, että 300 tarjoaisi juurikin niitä, sekä paljon verta. Oikeassa oli ja pidin elokuvasta todella paljon. Olen katsonut leffan muutamaan otteeseen uudestaan ja omistan sen Blu-rayna. Kun tajusin, että olen julkaissut jo lähes kolmesataa arvostelua, en voinut vastustaa kiusausta ja katsoin elokuvan jälleen kirjoittaakseni sen kolmanneksi sadanneksi arvostelukseni.

Spartan kuningas Leonidas lähtee kolmensadan spartalaisen sotilaan kanssa taistelemaan persialaisten massiivista armeijaa ja näiden jumalallista johtajaa Kserksestä vastaan, joka aikoo vallata koko Kreikan itselleen.

Pääosassa kuningas Leonidasina nähdään Gerard Butler, joka ei näyttelijänä ole mitä parhain, mutta hän kykenee tuomaan tarvittavaa voimaa, raivoa, huumoria ja henkeä rooliin, jolloin ei voisi kuvitella ketään muuta hahmoksi. Leonidas rakastaa Spartaa ja sen asukkaita, sekä vaimoaan Gorgoa (Lena Headey) ja on valmis tekemään mitä tahansa puolustaakseen rakkaitaan. Hahmo on ylväs johtaja, joka on erinomainen taisteluissa. Butler toimii roolissaan täydellisesti ja katsojana haluaa nähdä koko ajan lisää hänen machoilujaan. Myös Headey toimii Spartan kuningattarena, eli Leonidasin vaimona.
     Leonidasin kolmensadan sotilaan joukosta tärkeimmät hahmot ovat The Lord of the Rings -trilogiasta (2001-2003) tutun David "Faramir" Wenhamin esittämä Dilios, joka toimii myös elokuvan kertojaäänenä, Vincent Ragenin näyttelemä kapteeni Artemis, Tom Wisdomin esittämä Artemiksen nuori poika Astinos ja nykyään todella tunnetun Michael Fassbenderin näyttelemä Stelios. Sotilaille ei ole luotu erityisesti persoonia, vaan he ovat lähinnä vain taitavia lihaskimppuja, jotka eivät anna minkään tulla tielleen. Vaikka Diliosin kertojaääni toimii, jossain kohtaa alkaa kuitenkin ärsyttämään, että hän on todella usein äänessä.
     Elokuvan suurta pahista, Kserksestä näyttelee Rodrigo Santoro. Kserkses on kirjaimellisesti suuri, ollessaan selvästi muita hahmoja muutaman pään pidempi, mikä voikin olla syy siihen, miksi hän kokee olevansa jumala. Kuitenkin kun spartalaiset listivät hänen persialaisia sotilaitaan, Kserkseksestä näkyy tärinä, joka syntyy raivosta ja ennen kaikkea pelosta, joten kovin jumalainen hän ei voi olla. Santoro sopii erittäin hyvin arvokkaaksi, mutta uhkaavaksi Kserksekseksi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat inhottava poliitikko Theron (Dominic West), arkadialaisia sotilaita johtava Daksos (Andrew Pleavin) ja epämuodostunut Efialtes (Andrew Tiernan), joka haluaisi olla spartalainen soturi.

300:n juoni on hyvin yksinkertainen. Spartalaiset saavat tietää persialaisten olevan tulossa valloittamaan Kreikkaa ja päättävät pistää lopun näille aikeille. Jokseenkin pitkien alkuselitysten jälkeen päästään sotimaan ja siinä sitten taistellaan kolmensadan hengen voimin tuhatkertaista armeijaa vastaan loppuleffa. Hommaa monimutkistetaan hieman sillä, että spartalaisten tärkeä juhla lähestyy, eikä silloin saisi taistella ketään vastaan, minkä lisäksi jotkut Spartan tärkeimmät ovat korruptoituneet ja ovat siirtyneet rahan ja vallan toivossa Kserkseksen puolelle. Nämä asiat eivät kuitenkaan tunnu tärkeimmältä elokuvassa. Tärkeintä tekijöille on ollut, miten sarjakuva on saatu muutettua elokuvaksi. Itse en ole "300" -sarjista lukenut, mutta olen nähnyt siitä sivuja ja kuvia, ja on pakko sanoa, että visuaalisesti teos on siirretty aivan mielettömän upeasti filmatisoinniksi. Läpi elokuvan kulkee vahva visuaalinen teema, joka syntyy voimakkaasta, kultaista ja ruskeaa korostavasta värimäärittelystä, kamerakikkailusta ja hidastuksista. Elokuvan on tarkoitettu vaikuttavaksi ja eeppiseksi elämykseksi, ja sitä se myös on.

Onneksi leffaa ei ole yritetty lapsiystävällistää, vaan raakuudet on pidetty vahvasti mukana. Näyttävissä taisteluissa roiskuu verta, katkotaan raajoja ja survotaan miekkoja sekä keihäitä ihmisistä läpi. Muitakin hirveyksiä on mukana, kuten ihmisistä tehtyjä seinämiä ja puiden koristeita. Leffassa nähdään myös seksiä ja alastomuutta, joten lapsille tämä ei todellakaan sovi. Vaikka elokuva, sekä sarjakuva pohjautuvatkin todelliseen tapahtumaan, on mukaan lisätty fantasiaelementtejä, kuten outoja ihmisten ja eläinten sekoituksia, sekä muita hirviöitä. Yliluonnollisuudet sopivat täydellisesti mukaan tarinaan ja luovat lisää kiehtovuutta visuaaliseen ilmeeseen. Sen lisäksi, että taisteluun ilmestyy kummallisia olentoja, sotimisen yksitoikkoisuutta on saatu vähennettyä tarjoamalla kaiken aikaa uusia ja erilaisia vastuksia. Kun ensimmäiset persialaissotilaat makaavat verilammikoissa, Kserkses lähettää kuolemattomia taistelijoita, sarvikuonoja, elefantteja ja noitia. Kaikki on tehty niin massiivisesti ja näyttävästi, että paikoitellen koko jutun eeppisyys tuntuu yliampuvalta. Onneksi elokuva selvästi tietää olevansa yliampuva, jolloin liiallisuudet kruunaavat kokonaisuuden.

300 on aivan varmasti enemmän miesten leffa kuin naisten. Alusta loppuun elokuvassa kulkee sellainen äijätunnelma, että katsojienkin testosteronitaso nousee huomattavasti ja tekisi todella paljon mieli katsoa leffa loppuun pelkissä alushousuissa ja sandaaleissa - pyyhe tietty liehuvaa viittaa korvaamassa. Moni katsoja ei tietenkään näytä samalta rasvaprosentti-nollalta kuin spartalaiset sotilaat, mutta ainahan voi kuvitella. Siinä voi sitten nousta ylös ja huutaa kuningas Leonidasin kanssa taistojen välissä repliikkejä, kuten "Nyt kannattaa syödä, sillä tänä yönä illastamme helvetissä!" ja "Valmistautukaa saamaan kunniaa!" Monia naisia ja homoja tässä voivat kiinnostaa lähinnä spartalaisten paljaat, lihaksikkaat vartalot, jotka on tietenkin öljytty, jotta ne kiiltävät kaiken aikaa. Niitä tosiaan riittää, mutta onneksi elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää lihasten pullistelua ja raakuuksia, vaan mukana on myös ihan kiva määrä huumoria. Vaikka vitsit toimivat, parhaat naurut leffa tuottaa ollessaan äärimmäisen hölmö, mitä se tekee lähes koko kestonsa ajan. Elokuva tiedostaa olevansa hölmö ja tekee sen arvokkaasti, jolloin ei voi muuta kuin nauttia. Kyseessä ei todellakaan ole erityisen hyvä elokuva, mutta siinä on sitä oikeaa särmää, miksi sen haluaa katsoa yhä vain uudestaan.

Elokuvan on ohjannut Zack Snyder, joka oli tätä ennen tehnyt zombieleffan kehutun uudelleenfilmatisoinnin Dawn of the Dead (2004), jota itse tosin inhoan. 300 on huomattava parannus siihen ja Snyderillä on selvästi silmää upeille kohtauksille, minkä hän on osoittanut myös myöhemmissä elokuvissaan. Nykyäänhän Snyder on tunnettu muistakin sarjakuvaleffoista, kuten Watchmen (2009), Man of Steel (2013) ja Batman v Superman: Dawn of Justice (2016). Hän on myös ollut käsikirjoittamassa 300:a yhdessä Kurt Johnstadin ja Michael B. Gordonin kanssa. Kolmikolla on selvästi ollut hauskaa kirjoitellessaan, mikä näkyy lopputuloksessa. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Puvustus on onnistuneesti toteutettu (jos spartalaisten sandaaleja, viittaa ja kalsareita voi erityisemmin puvuiksi kutsua), kuten myös maskeeraus. Monet taustat ovat selvästi tietokoneella toteutetut ja nykypäivänä elokuva näyttää usein todella digitaaliselta, mutta toisaalta se tuo oman lisäyksensä voimakkaan visuaaliseen ilmeeseen. Ainoa harmi on, että veriroiskeet on toteutettu tietokoneella, eikä tekoveripanoksilla, jolloin niissä olisi aidompi ja karumpi tunnelma. Äänitehosteet ovat mainiot, minkä lisäksi säveltäjä Tyler Bates on tehnyt erittäin hyvää työtä musiikkien parissa. Pauhaava musiikki yhdistettynä mahtipontisiin kuoroihin nostaa elokuvan eeppisyystasoa entisestään.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, "The 300 - Fact or Fiction?" jossa kerrotaan, mikä kaikki elokuvasta pohjautuu historiallisiin tapahtumiin ja hahmoihin, spartalaisten esittelyvideo, lyhyt pätkä elokuvan teosta, alkuperäinen testikuvaus, sekä kaksitoista "Webisodea", joissa kerrotaan lisää elokuvan teosta, hahmoista, kuvauksesta, tehosteista, lavasteista ja puvuista. Katsottavaa on yhteensä hieman yli puoleksitoista tunniksi.

Yhteenveto: 300 on niin äijäleffa kuin äijäleffa vain voi olla. Kaikki elokuvassa on yliampuvaa, mutta se sopii teoksen tyyliin upeasti. Leffa on erittäin hölmö, mutta se onneksi myös tietää sen, jolloin elokuva onnistuu, eikä ole kuraa, kuten jokseenkin samanlaiset Wrath of the Titans (2012) ja Gods of Egypt (2016). Elokuvan visuaalinen ilme on todella voimakas ja tuntuu kuin sarjakuvan sivut olisi muutettu eläviksi. Tehosteet ovat eläneet aikansa, mutta digitaalisuus tavallaan myös sopii lopputulokseen. Elokuva on todella eeppinen, massiivinen ja näyttävä, sekä erittäin raaka, joten lapsille tämä ei sovi. Pääosassa nähtävä Gerard Butler on paras valinta rooliinsa ja tarjoaa oman eeppisyytensä mukaan. Muut näyttelijät ovat ihan hyviä, joitain hieman parempia poikkeuksia lukuunottamatta. Jos pidät suurista miekka-ja-magia -elokuvista tai jos olet sarjakuvan fani, niin kannattaa vilkaista 300. Monet nuoret miehet voivat innostua leffan äijäilystä, kun taas jotkut naiset voivat pitää spartalaisten miesten öljytyistä lihaksista. Ne taas, jotka kaipaavat elokuvasta jotain oikeasti henkistä sisältöä, voivat kiertää tämän pätkän kaukaa. Elokuvalle tehtiin jatkoa vuonna 2014 leffalla 300: Rise of an Empire (2014), mutta siitä en oikein pitänyt. Voi olla, että kirjoitan siitä joskus, mutta erityisemmin minua ei houkuta katsoa sitä uudestaan. 300:sta on tehty myös pilaversio Meet the Spartans (2008), mutta siihen en suosittele koskemaan pitkällä tikullakaan... tai tässä tapauksessa keihäällä.




Kirjoittanut: Joonatan, 30.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
300, 2006, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Virtual Studios, Hollywood Gang Productions, Atmosphere Entertainment MM, Mel's Cite du Cinema, Nimar Studios