Arvostelu: Aquaman and the Lost Kingdom (2023)

AQUAMAN AND THE LOST KINGDOM

Ohjaus: James Wan

Pääosissa: Jason Momoa, Patrick Wilson, Yahya Abdul-Mateen II, Amber Heard, Randall Park, Temuera Morrison, Nicole Kidman, Dolph Lundgren, Vincent Regan, John Rhys-Davies ja Pilou Asbæk

Genre: toiminta, fantasia, scifi

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva supersankarielokuva Aquaman (2018) oli valtava menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jo ensimmäistä elokuvaa tehdessään päätähti Jason Momoa esitteli ideansa jatko-osan tarinasta ja sen pohjalta David Leslie Johnson-McGoldrick ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Samaan aikaan elokuvalle suunniteltiin lisäosaleffaa "The Trench", mutta idea lopulta kuopattiin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime jouluna, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin viivästyttämään. Nyt Aquaman and the Lost Kingdom on vihdoin saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ristiriitaisin odotuksin. Ensimmäinen Aquaman oli mielestäni mainio supersankarirymistely, mutta DC:n elokuvauniversumi on ollut viime aikoina erityisen hajanainen, eivätkä huhut leffan tuotanto-ongelmista tai pieleen menneistä testinäytöksistä herättäneet luottoa jatko-osan toimivuutta kohtaan. Kävin silti katsomassa Aquaman and the Lost Kingdomin heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Aquaman tarvitsee vangitun veljensä Ormin apua, kun myyttisen ja voimakkaan Mustan kolmikärjen löytänyt Black Manta palaa kostamaan isänsä kuoleman.

Lukuun ottamatta Willem Dafoen näyttelemää Vulkoa, ensimmäisestä Aquaman-elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun ja ainakin näillä näyttelijöillä nähtävästi viimeistä kertaa, Aquaman and the Lost Kingdomin lopettaessa tämänhetkisen DC-elokuvauniversumin. Jason Momoan on huhuttu palaavan tulevaan, James Gunnin johtamaan DC-leffauniversumiin uudessa roolissa Lobona, mutta hänet nähdään vielä ainakin nyt Arthur Currynä, eli Aquamanina. Karismaattinen Momoa toimii roolissa edelleen, esittäen oivallisesti niin hahmon hupsumman kuin vakavammankin puolen. Aquaman pohtii entistä enemmän paikkaansa maailmassa, saatuaan lapsen. Hänen pitäisi nyt toimia sekä isänä lapselleen, Atlantiksen kuninkaana, että niin maanpäällisen kuin merenalaisenkin maailman suojelijana.

     Ex-miehensä Johnny Deppin kanssa käytyjen oikeudenkäyntien aikana ja niiden jälkeen on puhuttu paljon Amber Heardin paluusta Aquamanin rakkaan Meran rooliin. Jotkut sanoivat, että Heard olisi saanut potkut leffasta, minkä puolesta kirjoitettiin jopa vetoomuksia. Heard itse on sanonut joutuneensa taistelemaan roolinsa puolesta ja DC Filmsiä johtava Walter Hamada on jopa myöntänyt, että Meran uudelleenroolitusta oli pohdittu. James Wan halusi kuitenkin pitää Heardin Merana. Hahmon ruutuaikaa on vähennetty huomattavasti ykkösleffaan verrattuna. Heard hoitaa roolinsa kelvollisesti kuten ykkösosassa, mutta elokuvaa katsoessa voi huomata, etteivät tekijät oikein tienneet, mitä tehdä näyttelijän ja tämän hahmon kanssa.

Sivurooleissa nähdään toistamiseen myös Temuera Morrison ja Nicole Kidman Aquamanin ihmisisä Tomina ja atlantislaisäiti Atlannana, Dolph Lundgren Meran isänä, kuningas Nereusina ja Patrick Wilson Aquamanin veljenä, Ormina, eli Ocean Masterina. Pahisroolia edustaa tälläkin kertaa Yahya Abdul-Mateen II:n näyttelemä David Kane, eli Black Manta, jonka apurina häärää ykkösleffan lopputekstikohtauksessa nähty tohtori Stephen Shin (Randall Park), joka haaveilee Atlantiksen löytämisestä. On hieman tylsää, että Black Manta toimii tälläkin kertaa pahiksena. Vaikka hahmo saakin uusia voimia Mustan kolmikärjen avulla, ei hänestä saada paljoa irti. Sen sijaan Wilsonin näyttelemästä Ormista kaivetaan uusia puolia, kun Aquaman tarvitsee tämän apua Black Mantan pysäyttämiseen. Leffan aikana on vaikea olla tuumimatta, miksei Aquaman vain soittanut kavereilleen Justice Leaguesta sen sijaan, että luottaisi veljeensä, joka tuntee syvää vihaa häntä kohtaan.

Ottaen huomioon, että ensimmäinen Aquaman on DC-elokuvien suurin kassamagneetti, olisi voinut luulla, että jatko-osan teko tapahtuisi kuin leikiten. Aquaman and the Lost Kingdomin matka valkokankaille oli kuitenkin kivikkoinen ja siihen mahtui monta mutkaa matkaan, oli kyse sitten Heardin erottamista koskevista vetoomuksista, nähtävästi vaikeasta ilmapiiristä kuvauksissa, useista uusintakuvauksista tai koko DC-leffauniversumin uudelleenkäynnistämisen ilmoittamisesta, kun vanha leffauniversumi oli edelleen käynnissä. Vaikea tuotanto näkyy lopputuloksessa, ainakin osittain.

Ei Aquaman and the Lost Kingdom huono leffa ole, se on lähinnä vain todella yhdentekevä ja keskinkertainen. Se tarjoaa silloin tällöin ihan menevää supersankaritoimintaa ja sen seikkailu viihdyttää aika ajoin, mutta eipä kokonaisuudesta tunnu jäävän käteen mitään. Mukana on niin hyvää kuin kehnoa huumoria. Pienimuotoisemmat käsirysyt ovat mainioita, mutta isommat spektaakkelitaistelut kaatuvat oman painonsa alle. Tarina on tarpeeksi kelvollinen, mutta käsikirjoitus kaipaisi silti reippaasti potkua. On aika tylsää, että viiden vuoden odotuksen jälkeen luvassa on jälleen Black Mantan kostoyritystä ja myyttisen kolmikärjen etsintää. Taustalla lymyilee ihan kiinnostava takapiru, josta ei kuitenkaan saada oikein mitään irti. Käsikirjoitus yrittää ottaa hieman kantaa ilmastonmuutokseen ja luonnonsuojeluun, mutta teema jää pintaraapaisuksi. Mielenkiintoisen merenalaisen maailman ja mytologian syventämisen ohella elokuvan kantavana voimana toimii Aquamanin ja Ormin yritys parantaa välejään - joskin veljesten naljailevista keskusteluista herää herkästi mielleyhtymiä Marvel-leffoista tuttujen ukkosenjumala Thorin ja tämän pahan Loki-veljen kanssakäymisiin. Asiaahan ei auta, että Aquaman jopa kutsuu Ormia Lokiksi yhdessä kohtaa.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa modernina kauhutaiturina pidetty James Wan, jonka kannattaisi pysytellä siellä kauhun puolella. Wanin käsissä Aquaman and the Lost Kingdom äityy toisinaan hieman turhauttavaksi mekastukseksi, eivätkä leffan dramaattisemmat ja humoristisemmat puolet kulje käsi kädessä. Tekniseltä puoleltaan elokuva näyttää keskeneräiseltä. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet ja asut oivalliset, mutta tietokonetehosteista tulee usein mieleen videopelit. Vedenalaisissa kohtauksissa hahmojen digihiukset näyttävät kummallisilta ja toimintakohtauksissa on selvää, kun näyttelijä vaihdetaan animoituun hahmoon. Äänimaailma rymistelee kovaäänisesti, oli kyse sitten efekteistä tai Rupert Gregson-Williamsin musiikeista.

Yhteenveto: Aquaman and the Lost Kingdom on harmillisen keskinkertainen ja unohdettava jatko-osa mainiolle supersankarielokuvalle. Leffan haastava tuotanto näkyy lopputuloksesta ja elokuva on rakenteeltaan hieman takkuileva. Ajoittain elokuva viihdyttää passelisti, mutta toisinaan taas se on raskassoutuista seurattavaa. Niin huumorin kuin toiminnan taso vaihtelee ja suuret, keskeneräisiltä näyttävien digitehosteiden täyttämät taistelut saavat ähkyn nopeasti aikaiseksi. On hieman tylsää, että tarina kierrättää paljon juttuja ykkösosasta pahiksesta lähtien. Tekijät kuitenkin laajentavat kiinnostavasti tätä merenalaista maailmaa. Parasta elokuvassa on Aquamanin ja Ormin välien lämpeneminen. Jason Momoa toimii edelleen nimikkoroolissa Aquamanina ja muu näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa vaihtelevin lopputuloksin. Aquaman and the Lost Kingdom ei ole huono elokuva, mutta se on todella valitettavan yhdentekevä tapaus ja erityisen iso pettymys, kun sen mieltää nykyisen DC-elokuvauniversumin päätösosaksi. Parin vuoden päästä uusi DC-leffauniversumi pyörähtää käyntiin Superman: Legacylla (2025), jossa nähdään David Corenswet Supermanina Henry Cavillin sijaan. Aquaman on takuulla mukana siinäkin leffauniversumissa, varmaan jonkun toisen näyttelijän esittämänä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Aquaman and the Lost Kingdom, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: Totally Killer (2023)

TOTALLY KILLER

Ohjaus: Nahnatchka Khan

Pääosissa: Kiernan Shipka, Olivia Holt, Troy Leigh-Anne Johnson, Charlie Gillespie, Liana Liberato, Stephi Chin-Salvo, Anna Diaz, Kelcey Mawema, Jeremy Monn-Djasgnar, Jonathan Potts, Lochlyn Munro, Julie Bowen, Kimberly Huie, Patti Kim, Randall Park, Nicholas Lloyd, Conrad Coates, Ella Choi, Nathaniel Appiah, Tommy Europe, Zach Gibson

Genre: kauhu, komedia, scifi

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Totally Killer on Kiernan Shipkan tähdittämä kauhukomediaelokuva. David Matalon ja Sasha Perl-Raver kehittelivät elokuvan idean ja kirjoittivat sen pohjalta käsikirjoituksen yhdessä Jen D'Angelon kanssa, johon Amazon Studios ja Blumhouse-yhtiö tarttuivat. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022 ja nyt Totally Killer on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin sen premissistä ja katsoinkin Totally Killerin heti sen julkaisuviikonloppuna.

Teinityttö Jamie Hughes matkustaa ajassa 35 vuotta menneisyyteen, pelastaakseen äitinsä ja tämän kaverit sarjamurhaajalta.

Netflixin Sabrina: Pimeällä puolella -sarjasta (Chilling Adventures of Sabrina - 2018-2020) tuttu Kiernan Shipka näyttelee Jamie Hughesia, teinityttöä, joka päätyy matkustamaan ajassa taaksepäin vuoteen 1987, estääkseen Sweet Sixteen Killer -nimistä sarjamurhaajaa (tappaja saanut nimensä iskettyään jokaista uhriaan tasan kuusitoista kertaa veitsellä) tappamasta Jamien äitiä ja tämän kavereita. Shipka on oiva valinta päärooliin ja sinnikkään hahmon aikamatkalle hyppää mielellään mukaan. Jamien äitinä Pamina nähdään nykyajassa Modernista perheestä (Modern Family - 2009-2020) tuttu Julie Bowen ja teini-ikäisenä vuodessa 1987 Olivia Holt, kun taas Jamien isää Blakea esittävät nykyajassa Lochlyn Munro ja menneisyydessä Charlie Gillespie. Nämäkin näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti ja vaikka Jamien järkytykseksi hänen vanhempansa olivat täysin erilaiset persooniltaan nuorina, Bowen ja Holt, ja Munro ja Gillespie saavat hahmonsa tuntumaan selkeiltä jatkumoilta toisistaan.

     Elokuvassa nähdään myös Kelcey Mawema Jamien ystävänä Ameliana ja Kimberly Huie ja Troy Leigh-Anne Johnson tämän äitinä Laurenina, Liana Liberato, Stephi Chin-Salvo ja Anna Diaz Pamin kavereina Tiffanyna, Marisana ja Heatherina, Patti Kim ja Ella Choi Karana, joka työskentelee aikuisena isänsä (Randall Park) jalanjäljissä paikallisena seriffinä, Conrad Coates ja Nathaniel Appiah Dougina, joka toimii aikuisena Jamien koulun rehtorina, Tommy Europe ja Jeremy Monn-Djasgnar Randyna, joka taas toimii aikuisena koulun liikunnanopettajana, sekä Jonathan Potts ja Nicholas Lloyd Dubusagena, joka pitää aikuisena podcastia Sweet Sixteen Killeristä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan. Hahmot toimivat tarpeeksi menevästi, joskin he ovat pääasiassa vain potentiaalisia murhattavia tai murhaajia.

Blumhouse-yhtiö on nähtävästi luonut kauhukomedioiden sarjan, joissa yhdistetään joku vanhempi komediaklassikko sarjamurhaajiin. Ensin ilmestyi Päiväni murmelina -elokuvan (Groundhog Day - 1993) ideaa samaa päivää elävästä henkilöstä hyödyntävä Happy Death Day (2017), sitten Perjantai on pahin -elokuvien (Freaky Friday - 1976, 1995 ja 2003) ideaa vartaloita vaihtavista hahmoista hyödyntävä Freaky (2020) ja nyt on sitten luvassa Paluu tulevaisuuteen -leffan (Back to the Future - 1985) aikamatkustuskonseptilla ja omien vanhempiensa nuorempien versioiden tapaamisella leikittelevä Totally Killer. Jollain ilveellä yhdistelmäidea toimii tälläkin kertaa ja Totally Killer osoittautui varsin meneväksi kauhukomediaksi. Enpä muista, että olisin aiemmin nähnyt elokuvan, jossa päähenkilö matkustaa ajassa taaksepäin, yrittääkseen pelastaa vanhempansa sarjamurhaajan kourista.

Elokuva ei ole ihan niin hauska kuin sillä olisi varmasti potentiaalia olla, eikä se myöskään ole erityisen jännittävä, mutta leffa pitää silti mukavasti mukanaan läpi kestonsa ja toimii takuulla, jos etsii näin halloweenin aikaan katseltavaksi jotain, jossa on kauhuvivahteita, mutta jonka aikana ei haluaisi nostella sormia silmien eteen. Sormien läpi tarvitsee oikeastaan katsoa vain itse aikakone, joka on mukana varsin hupsuin perustein. On kiinnostavaa seurata Jamien yrityksiä saada ihmiset uskomaan hänen tarinaansa sarjamurhaajasta ja estää murhaajaa vahingoittamasta hänen äitiään ja tämän kavereita. Mukana on tietty mysteeri murhaajan henkilöllisyydestä, joka pääsi jopa yllättämään minut paljastuksillaan. Jotain jää silti uupumaan, eikä lopputulos tunnu niin nokkelalta ja vekkulilta kuin voisi toivoa. Totally Killer on jo tällaisenaan toimiva, mutta siitä löytyisi kyllä ainekset räväkämpään ja muistettavampaan leffaan.

Elokuvan on ohjannut Nahnatchka Khan, joka on tätä ennen ohjannut vain yhden täyspitkän leffan, romanttisen komedian Always Be My Mayben (2019). Khan onnistuukin paremmin kevyessä hömppäpuolessa ja kauhuosasto jää hieman laimeaksi. David Matalonin, Sasha Perl-Raverin ja Jen D'Angelon käsikirjoitus on idealtaan veikeä, eikä kolmikko piilottele tekstissään lainkaan selviä lainailuja Paluusta tulevaisuuteen. Käsikirjoitus vaatisi kuitenkin hieman lisää potkua ja etenkin loppuhuipennus laski silmissäni leffan pisteitä hieman. Lukuun ottamatta erästä, todennäköisesti 360-asteisella kameralla otettua varsin rumaa otosta Totally Killer on hyvin kuvattu. Lavastajat ja puvustajat tekevät oivaa työtä kasarin kanssa, mutta itse murhaaja on aika laimea ilmestys. Maskin kanssa on selvästi otettu vaikutteita Halloween-kauhuleffojen (1978-2022) Michael Myersista, mutta lopputulos ei ole yhtään niin hyytävä. Tietokonetehosteet eivät ole järin vakuuttavat, eivätkä Michael Andrewsin säveltämät musiikit erotu koskaan edukseen, mutta muuten äänimaailma on kelvollisesti rakennettu.

Yhteenveto: Totally Killer on kelpo kauhukomedia, joka jättää kuitenkin tunteen, että vekkulissa konseptissa olisi ollut aineksia parempaankin lopputulokseen. Aikamatkustustarinan yhdistäminen sarjamurhaajakertomukseen on hauska idea ja aikamatkalle hyppää mielellään mukaan. On kiinnostavaa seurata Jamien yrityksiä pelastaa äitinsä ja tämän kaverit, sekä saada kaikki vakuuttuneiksi murhaajasta. On myös koukuttavaa arvailla, kuka maskin takaa paljastuu murhaajaksi ja mikä häntä motivoi? Elokuva ei ole kuitenkaan niin hauska kuin se luulee olevansa, eikä se ole myöskään erityisen jännittävä. Lähtökohdat leffalle ovat todella mainiot, mutta jotain jää uupumaan, jotta lopputulos vastaisi premissin potentiaalia. Näyttelijät ovat rooleissaan toimivia, mutta visuaalinen anti jättää hieman toivomisen varaa. Heikkouksineenkin Totally Killer jatkaa toimivasti Happy Death Dayn ja Freakyn jalanjäljissä yhdistämällä jonkin komediaklassikon veikeän idean sarjamurhaajaan ja jos pidit noista kahdesta muusta leffasta, kannattaa Totally Killerkin katsoa. Mikäköhän komediaklassikko saa seuraavaksi saman käsittelyn? Big - isoksi yhdessä yössä (Big - 1988)? Tai ehkä Valehtelija, valehtelija (Liar Liar - 1997)?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Totally Killer, 2023, Blumhouse Television, Divide/Conquer

Arvostelu: Suuri kusetus (Strays - 2023)

SUURI KUSETUS

STRAYS

Ohjaus: Josh Greenbaum

Pääosissa: Will Ferrell, Jamie Foxx, Isla Fisher, Randall Park, Will Forte, Brett Gelman, Rob Riggle, Greta Lee, Sofia Vergara, Josh Gad, Jimmy Tatro, Dan Perrault, Harvey Guillén, Jack De Sanz ja Dennis Quaid

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

Strays, eli suomalaisittain Suuri kusetus on Will Ferrellin ja Jamie Foxxin tähdittämä komediaelokuva. Dan Perrault kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ideansa pohjalta ja Universal Pictures hankki tekstin käsiinsä vuonna 2021. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Suuri kusetus on saapumassa elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että teattereihin olisi tulossa aikuisille suunnattu räävitön komediaelokuvia puhuvista koirista. Koin leffan trailerin hauskana ja harmittelinkin, kun elokuvan alkuperäinen kesäkuinen ensi-ilta viivästyi kahdella kuukaudella. Kävin positiivisin mielin katsomassa Suuren kusetuksen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Reggie-koira rakastaa omistajaansa Dougia sydämensä kyllyydestä. Doug taas ei voi sietää Reggietä ja yrittää toistuvasti hankkiutua koirasta eroon. Eräänä päivänä Doug ajaa usean tunnin matkan kaupunkiin ja jättää Reggien sinne. Kun Reggie kohtaa muita hylättyjä koiria, hän ymmärtää vihdoin, ettei hänen kiintymyksensä Dougiin ole molemminpuolista ja päättää kostaa omistajalleen.

Elokuvan keskiössä on Will Ferrellin ääninäyttelemä koira Reggie, aika hönö tapaus, joka ei tajua, että hänen rakas omistajansa Doug (Will Forte) vihaa koiraansa. Kun Reggielle vihdoin valkenee, mitä Doug on hänestä mieltä, hän päättää kostaa miehelle tuntuvasti. Ferrellin ääni istuu hauvalle oivallisesti ja hän on varsin hupaisa roolissaan. Suloinen ja sympaattinen Reggie voittaa toki välittömästi katsojan puolelleen ja katsojana haluaakin nähdä koiran saavan kostonsa. Forte taas toimii mainiosti Reggien mulkvistina omistajana, joka yrittää epätoivoisesti päästä rakistaan eroon.

     Reggie ei joudu kostoreissulle yksin, vaan hän saa kaverikseen kulkukoira Bugin (äänenä Jamie Foxx), terapiakoira Hunterin (Randall Park) ja perheensä hankittua uuden koiranpennun, hylätyksi itsensä kokeman Maggien (Isla Fisher). Muutkin koirat toimivat mainiosti ja tuovat oivat omat persoonansa peliin mukaan. Bug on rääväsuu, Hunter on hiljaisempi tapaus ja Maggien vainu toimii paremmin kuin poliisikoirien. Koiranelikon matkaa ryhtyy seuraamaan varsin mielellään, kun he kohtaavat monenlaista tyyppiä, niin ihmisten kuin eläinten muodoissa. Sivuosissa nähdään ja kuullaan muun muassa Brett Gelman, Rob Riggle, Sofia Vergara, Josh Gad ja käsikirjoittaja Dan Perrault itse.

En tiedä, lupailiko traileri hauskempaa elokuvaa, vai odotinko rivoja puhuvista koirista kertovalta elokuvalta liikoja, mutta koin Suuren kusetuksen harmilliseksi pettymykseksi. Se on ihan kiva hömppä, mitä voi suositella katsottavaksi kaveriporukalla, jolloin se on luultavasti hauskimmillaan, mutta vekkulissa premississä olisi mielestäni ollut aineksia parempaankin. Elokuvan traileri oli hulvaton ja harmillisesti parhaat vitsit löytyivätkin jo siitä. Tämä ei toki ole ongelma heille, jotka eivät ole traileria nähneet, mutta itse olen nähnyt sen useita kertoja ja kun katsoin vihdoin itse elokuvan, vitsit olivat menettäneet jo tehonsa. Osa ongelmasta on, että traileriin napakasti leikatut vitsit esitetään hieman hitaammin itse filmissä ja moni potentiaalisesti hauska kohtaus kärsiikin tästä komediallisen ajoituksen tökkimisestä. Jotkut vitseistä jäävät lähinnä idean tasolla hyviksi, kun taas osa vitseistä ampuu täysin maalitaulun ohi. Söpöjen koirien törkyturpaisuus jaksaa naurattaa aluksi, mutta siitäkin katoaa särmä, kun esimerkiksi Bugin lähes jokainen lause sisältää kirosanan.

Leffan tarina kantaa tarpeeksi hyvin läpi puolentoista tunnin keston, joskin ajoittain elokuva käy hämmentävän pitkäveteiseksi. Koirien matka pitää sisällään monenlaisia koettelemuksia, joista osa viihdyttää onnistuneesti ja osaa kohtauksista katsoo lähinnä toivoen, että elokuva osaisi jo siirtyä eteenpäin. Loppuhuipennus on onneksi odotuksen arvoinen, mutta silti leffasta jää uupumaan jotain. Se on kyllä tarpeeksi ronski (jopa niin ronski, että leffan saama K12-ikäraja tuntuu turhan alhaiselta), mutta ronskius ei ihan siirry aidosti hauskaksi komediaksi.

Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä isompaa leffaansa tekevä Josh Greenbaum, joka suoriutuu tontistaan pääasiassa menevästi - erityisesti kun huomioi, että monissa kohtauksissa kameran edessä pyörivät vain koulutetut koirat. Koiria ja heidän kouluttajiaan täytyykin kehua, sillä jossain kohtaa katsoja voi huomata uskovansa, että hauvat oikeasti puhuvat ja suunnittelevat kostoa. Greenbaumin komediantaju on kuitenkin vielä vähän hakusessa ja Suuresta kusetuksesta olisi luultavasti saatu parempi osaavammalla ohjaajalla. Dan Perraultin käsikirjoitus on ihan lystikäs, vaikka se luottaa liikaa muualta lainattuihin vitseihin, sekä koirille ominaisen toiminnan huomioimiseen, joka on ajatuksen tasolla hupaisaa, mutta toteutukseltaan aika latteaa. Suuri kusetus on kelvollisesti kuvattu, mutta leikkauksessa sitä olisi voinut tiivistää vielä hieman lisää. Koirien suut ovat mainio erikoistehoste, mutta jotkut muut efekteistä näyttävät halvoilta, etenkin finaalissa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu, vaikkei Dara Taylorin musiikki nousekaan koskaan esille.

Yhteenveto: Suuri kusetus on ihan kivaa komediahömppää, joka ei kuitenkaan yllä vekkulissa premississään täyteen potentiaaliinsa. Tarina on oikein menevä ja nappaa tarpeeksi hyvin mukaansa. Koirille on keksitty monenlaista kommellusta, jotka viihdyttävät kuitenkin vaihtelevasti. Osa kohtauksista huvittaa onnistuneesti, kun taas jotkut kohtaukset jopa pitkästyttävät. Myös komedian taso vaihtelee läpi leffan. Parhaat vitsit löytyivät jo trailerista ja loput tarjoavat lähinnä hymähdyksiä, jos sitäkään. Rivoja puhuvien hauvojen hauskuus hiipuu oudonkin nopeasti. Koiria ja näiden kouluttajia täytyy silti kehua ja ääninäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti. Suuri kusetus jäi itselleni harmilliseksi pettymykseksi, eikä se ollut läheskään niin lystikäs leffa kuin toivoin. On se silti menevää kertakäyttöviihdettä, josta tosiaan saa parhaiten irti kaveriporukalla katsottuna. Vanhemmille täytyy kuitenkin huomiona todeta, että vaikka elokuvan ikäraja on vain K12, eli voisit viedä jopa 9-vuotiaan katsomaan Suurta kusetusta, ei se jatkuvan kiroilunsa, huumejuttujensa ja erilaisten seksikohtaustensa takia ole soveliasta katseltavaa vielä ihan niin nuorille.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Strays, 2023, Universal Pictures, Lord Miller, Gloria Sanchez Productions, Picturestart, Rabbit Hole Productions (II), Universal Animation Studios

Arvostelu: Long Shot - Mahdoton yhtälö (Long Shot - 2019)

LONG SHOT - MAHDOTON YHTÄLÖ

LONG SHOT

Ohjaus: Jonathan Levine
Pääosissa: Seth Rogen, Charlize Theron, O'Shea Jackson Jr., June Diane Raphael, Ravi Patel, Bob Odenkirk, Tristan D. Lalla, Andy Serkis, Alexander Skarsgård, Lisa Kudrow ja Randall Park
Genre: draama, komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Long Shot - Mahdoton yhtälö on Seth Rogenin ja Charlize Theronin tähdittämä uusi romanttinen draamakomedia. Elokuva lähti liikkeelle muutama vuosi sitten työnimellä "Flarsky" ja sen tarinan oli keksinyt Dan Sterling. Mukaan saapui kuitenkin uusi kirjoittaja Liz Hannah, joka pisti Sterlingin käsikirjoituksen uusiksi ennen kuvauksia, jotka alkoivat alkuvuodesta 2018. Nimi vaihdettiin ja nyt Long Shot - Mahdoton yhtälö on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta, kun kuulin, ketkä sitä tähdittävät ja mielenkiintoni heräsi entisestään, kun näin filmin trailerin. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa leffan yhdessä tätini ja serkkuni kanssa ensi-iltaviikonloppuna.

Toimittaja Fred Flarsky on juuri saanut potkut, kun hän saa uuden, paljon mielenkiintoisemman työtarjouksen. Frediä lapsena vahtineesta Charlotte Fieldistä on tullut Yhdysvaltain ulkoministeri, joka aikoo pyrkiä maan ensimmäiseksi naispresidentiksi. Charlotten puheet eivät kuitenkaan ole parhaimmasta päästä ja siksi hän tarvitsee Fredin taitoja kirjoittajana.

Fred Flarskyna nähdään komediatähti Seth Rogen, joka tekee yllättävän maltillisen roolityön tässä leffassa. Pössyttelykomedioistaan ja tunnistettavasta hörönaurustaan tuttu Rogen tuo tähänkin rooliin mukaan tuttuja piirteitään, mutta hillitsee niitä kaikkia. Parissa kohtaa Rogen päästää sekoiluaan hieman valloilleen, mutta suurimmaksi osaksi hän ymmärtää, ettei yliampuvuus sovi tällaiseen filmiin. Hänen mukanaolonsa jakaa hyvin luultavasti katsojat kahtia ja ne, jotka yleensä inhoavat Rogenia, ajattelevat varmaan hänen pilaavan muuten hyvän leffan. Itse taas pidin hänen roolittamistaan yllättävänkin toimivana ratkaisuna. Rogen on tuttuun tapaansa pidettävä ja rento heppu, ja joka kerta, kun hän on ruudulla, leviää tunne siitä kuin viettäisi aikaa hieman hönön ystävän kanssa.
     Ulkoministeri Charlotte Fieldinä taas nähdään Charlize Theron, joka on erittäin hyvä valinta arvokkaan naisen rooliin. Theron huokuu oikeanlaista johtajahenkeä, mutta hän tuo mukaan myös tiettyä rentoutta, kun Fred saapuu kuvioihin. Rogen ja Theron eivät ensisilmäyksellä vaikuta loogiselta parilta, mutta todella positiivisena yllätyksenä heidän kemiansa iskevät täysillä yhteen. Fred ja Charlotte tulevat täysin erilaisista maailmoista ja juuri sen takia he tukevat toisiaan niin hyvin. Elokuvan aikana molemmat oppivat uutta toistensa kautta ja leffan parasta antia ovatkin Rogenin ja Theronin kahdenkeskeiset kohtaukset.
     Elokuvassa nähdään myös O'Shea Jackson Jr. Fredin parhaana ystävänä Lancena, June Diane Raphael ja Ravi Patel Charlotten tärkeinä avustajina, Bob Odenkirk Yhdysvaltain presidenttinä, Alexander Skarsgård Kanadan pääministerinä, sekä lähes tunnistamattomaksi maskeerattu Andy Serkis lierona bisnesmiehenä Parker Wembleynä. Kaikki näyttelijät suoriutuvat osistaan mainiosti, vaikkei Skarsgård pääsekään pökkelyydestään eroon ja suuni todella loksahti auki, kun tajusin Wembleyn olevan Serkis.

Riippuen siitä, pidätkö Seth Rogenin komedioista vai et, Long Shot - Mahdoton yhtälö tulee olemaan joko pettymys tai positiivinen yllätys. Rogenin tyyliä inhoavat saattavat tykästyä tähän, kun taas Rogenin ronskimmasta tuotannosta innostuneille tämä voi tuntua liian kiltiltä kokonaisuudelta. Itse tosiaan pidin siitä, että Rogen hoitaa hommansa maltillisemmin, mutta itse elokuvasta jäi silti hieman ristiriitainen tunne. Elokuvasta löytyy Rogenin filmeille tuttuja piirteitä, mutta vain muutamassa kohtaa. Sekaan on heitetty oudon härkejä vitsejä, jotka eivät pääasiassa sovi mukaan, sillä leffa ei muuten ole sellainen. Long Shot - Mahdoton yhtälö yrittää olla romanttinen komedia, mikä miellyttäisi sekä naisia että miehiä, minkä lisäksi leffa kallistuu usein draaman puolelle ja monessa kohtaa se pyrkii puskemaan vahvaa poliittista näkemystään esille. Elokuvan viittaukset Yhdysvaltojen nykyiseen hallitukseen eivät voi mennä ohi ja leffa onkin selvä sanoma siitä, kuinka asioiden pitäisi olla toisin. Bob Odenkirkin näyttelemä presidentti välittää enemmän julkisesta asemastaan kuin maan johtamisesta, kansan hyvinvoinnista tai vaikkapa ilmastonmuutoksesta. Tuleeko ketään mieleen...?

Paikoitellen leffan poliittinen puoli muuttuu jopa päällekäyväksi, jolloin se tekee muuten kevyehköstä romanttisesta draamakomediasta raskasta seurattavaa. Suurimmaksi osaksi draamapuoli on kunnossa, mutta liikuttavissa kohtauksissa leffa ei onnistu menemään tunteisiin asti, vaan katsoja jää etäiseksi emotionaalisella tasolla. Romantiikkapuoli elokuvalla on parhaiten hoidossa ja kuten jo totesin, Theronin ja Rogenin kemiat toimivat yllättävänkin hyvin. Komediaosastolla leffa kompastelee eniten ja vaikka siinä onkin paljon hauskoja juttuja (kuten hulvaton alkukohtaus), löytyy elokuvasta paljon vitsejä, jotka eivät osu maaliinsa - jotkut jopa lentävät täysin eri suuntaan maalilta. Leffa nimittäin pysähtyy paikoitellen näyttämään keskusteluohjelmaa, missä puhutaan Charlottesta ja siitä, voiko nainen johtaa Yhdysvaltoja, eivätkä nämä hetket toimi yhtään. Ne ovat todella seksistisiä vitsejä, mitkä eivät istu muuten aika feministiseen elokuvaan ja niitä pahentaa vielä se, kuinka elokuva kokee pakottavaa tarvetta pyydellä jokaista ilkeää vitsiä anteeksi. Jos sitä karkeaa huumoria on pakko istuttaa muuten kiltihköön elokuvaan, niin pistäkää se mukaan rohkeasti, eikä niin että täytyy pyytää aina anteeksi, ettei kukaan vain pahoita mieltään. Nämä kohtaukset voisi poistaa kokonaan leffasta. Ja poistamisesta puheenollen leffasta löytyy muutenkin tiivistämisen varaa. Long Shotilla on kestoa yli kaksi tuntia ja se pärjäisi todella hyvin vartin lyhyempänäkin. Kyseessä on siis aika epätasainen paketti, joka pysyy kuitenkin plussan puolella sen erittäin mainion pääparin ansiosta.

Elokuvan on ohjannut Jonathan Levine, mutta sen epätasaisuus tunnelmissa viestii siitä, että mukana olisi ollut useampikin tekijä, eikä kyseessä ole vain yhden ihmisen visio. Levine saa Theronin ja Rogenin pistämään paikoitellen parastaan, muttei onnistu pitämään pakettia kunnolla kasassa. Dan Sterlingin kirjoittama ja Liz Hannahin muokkaama käsikirjoitus vaatii tiivistämistä, mitä olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkausvaiheessa. Elokuvasta kuitenkin löytyy paljon sujuvaa editointia ja paikoitellen kekseliäitä siirtymiä. Kuvauskin on oivallista ja leffa näyttää kaikin puolin oikein hyvältä. Marco Beltramin ja Miles Hankinsin säveltämät musiikit toimivat taustalla, mutteivät erotu koskaan tai jää millään tavalla mieleen.

Yhteenveto: Long Shot - Mahdoton yhtälö on kelpo romanttinen draamakomedia, mikä kuitenkin kompastelee erikoiseen epätasaisuuteensa. Seth Rogenille tutummat ronskit vitsit eivät sovi leffaan lainkaan ja paikoitellen ne ovat tökeröitä lähinnä sen takia, että elokuva itse alkaa pyytelemään niitä anteeksi. Välillä filmin poliittinen agenda puskee hieman liiankin kovaa ja tekee joistakin hetkistä turhan raskasta katsottavaa. Katsoja ymmärtää vähemmälläkin, mitä leffalla on sanottavanaan. Lisäksi elokuva kaipaa tiivistämistä, sillä yli kahden tunnin pituudessa mukaan mahtuu paljon ylimääräistä, mitä ilman elokuva tuntuisi napakammalta paketilta. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen ja romanttinen puoli hoituu yllättävänkin hyvin Seth Rogenilta ja Charlize Theronilta, jotka ovat pääsyy siihen, että elokuvan katsoo sujuvasti loppuun saakka. Long Shot - Mahdottoman yhtälön katsoo kerran ihan mielellään, muttei siitä paljoa jää mieleen ja tuskinpa sitä tarvitsee enää toistamiseen nähdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Long Shot, 2019, Denver and Delilah Productions, Good Universe, Point Grey Pictures

Arvostelu: Aquaman (2018)

AQUAMAN

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Jason Momoa, Amber Heard, Patrick Wilson, Yahya Abdul-Mateen II, Willem Dafoe, Dolph Lundgren, Nicole Kidman, Temuera Morrison, Djimon Hounsou, Randall Park ja Julie Andrews
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

Aquaman perustuu DC Comicsin samannimiseen supersankariin, joka teki ensiesiintymisensä "More Fun Comics #73" -lehdessä vuonna 1941. Kyseessä on myös DC:n elokuvauniversumin kuudes filmi Man of Steelin (2013), Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), Suicide Squadin (2016), Wonder Womanin (2017) ja Justice Leaguen (2017) jälkeen, joista jälkimmäisessä Aquaman nähtiin yhtenä pääsankareista. Hahmo on vuosikausia ollut pilkattu koomisen asunsa ja tyylinsä takia, minkä takia monien hymyt hyytyivät, kun Jason Momoan näyttelemästä hahmon elokuvaversiosta julkaistiin ensimmäinen kuva ja Aquamanista oltiin tehty karski taistelija. Aquamanista suunniteltiin jo vuonna 2004 omaa filmatisointia, mutta projekti lähti kunnolla käyntiin vasta, kun DC aloitti oman elokuvauniversuminsa. Leffan teosta ilmoitettiin vuonna 2014 ja sen kuvaukset alkoivat keväällä 2017. Itse en erityisemmin innostunut, kun kuulin Aquaman-elokuvan olevan tekeillä. Hahmo ei ole koskaan kiinnostanut minua ja mielenkiintoni leffaa kohtaan heräsikin lähinnä, kun huomasin, että ohjaajana toimisi kauhukonkari James Wan. Kiinnostukseni kasvoi, kun näin Justice Leaguen ja pidin Aquamania yhtenä elokuvan paremmista puolista. En kuitenkaan sen kummemmin jäänyt odottamaan filmin ilmestymistä, mutta tämä taas johtuu siitä, että minulla on suuri haikammo ja pääasiassa veden alle sijoittuvassa elokuvassa olisi varmasti haita uiskentelemassa. Minulle tulee muutenkin epämiellyttävä olo katsoessani vedenalaisia kohtauksia, minkä vuoksi olin erittäin jännittynyt, kun menin tyttöystäväni kanssa katsomaan Aquamania sen lehdistö/kutsuvierasnäytökseen Finnkinon uudelta jättimäiseltä IMAX-valkokankaalta ja vieläpä 3D:nä.

Kun Atlantiksen kuningas Orm julistaa sodan maanpäällistä ihmiskuntaa kohtaan, Arthur Curryn eli Aquamanin täytyy löytää myyttinen kuningas Atlanin kolmikärki, noustakseen todelliseksi merten hallitsijaksi ja päättääkseen koko maailmaa uhkaavan sodan.

Jason Momoa palaa Arthur Curryn eli Aquamanin rooliin ja osoittaa jälleen olevansa oikea mies rooliin. Momoalta löytyy roolin vaatimaa lihaksikkuutta, mutta myös itseironista huumoria ja hölmöyttä, mikä tekee hänestä pidettävän hahmon. DC:n sankareissa tuntuu paikoitellen olevan ongelmana, että he ovat liiankin voittamattomia jumalolentoja, mikä tekee heistä vaikeasti lähestyttäviä, mutta Aquamanista on onneksi luotu maanläheinen (vai pitäisikö sanoa "vedenläheinen", heh heh) tyyppi ja siten helposti tykättävä. Justice Leaguessa Aquamanin taustat jäivät lähes täysin pimentoon ja hahmo vain saapui mukaan yrmyilemään tai virnuilemaan, riippuen toimiko kuvauksissa ohjaajana Zack Snyder vai Joss Whedon. Tässä leffassa Aquaman on enemmän vitsiniekka, mutta hänestä löytyy synkempääkin puolta. Hahmon taustoja avataan lisää ja hänelle kirjoitettu matka todelliseksi sankariksi on tuttu ja turvallinen, mutta hyvin toteutettuna erittäin kiinnostava.
     Justice Leaguessa nopeasti näyttäytynyt Amber Heardin esittämä atlantislainen Mera nähdään tämän elokuvan naispäähenkilönä. Mera tulee kuninkaallisesta suvusta, muttei ole täysin sinut roolinsa kanssa, jolloin hänen on helpompi lähteä etsintäreissulle Aquamanin kanssa. Heard on mainio osassaan ja hänen hahmonsa pääsee vähän väliä toimintaan erikoisten kykyjensä kanssa. Elokuvan tekijät eivät kuitenkaan ole osanneet päättää, onko hahmon tarkoitus olla nainen joka ei tarvitse miestä selvitäkseen, vai pelkkä neito hädässä, sillä taistelukyvyistään huolimatta Mera tarvitsee oudonkin usein Aquamanin pelastamaan hänet pinteestä.
     Atlantiksen johtajana, kuningas Ormina nähdään ohjaaja James Wanin vakionäyttelijä Patrick Wilson. Kuningas Orm on vallan sokaisema ja julma johtaja, ja Wilson sopii osaan kelvollisesti. Onkin vain valitettavaa, että hyvistä lähtökohdista huolimatta hahmosta on lopulta kirjoitettu todella tylsä ja hieman rasittava pahis, joka geneerisyydellään saa katsojan lähinnä pyörittelemään silmiään. Hahmolle on onnistuttu luomaan motiivi teoilleen, mutta Orm on silti unohdettava roisto, vaikka Wilson yrittääkin parhaansa.

Paljon kuningas Ormia kiinnostavampi vastus on Yahya Abdul-Mateen II:n näyttelemä Black Manta, huipputeknologisia aseita käyttävä piraatti, jolla on kalavelkoja (ehe ehe) maksettavana Aquamanin kanssa. Lähes purskahdin nauruun, kun traileria katsoessani näin Black Mantan asun, mutta itse leffassa se on yllättävänkin toimiva ja hahmosta on saatu uhkaava. On kiinnostavaa nähdä, kuinka tavallinen ihminen yrittää luoda tekniikkaa taistellakseen jumalolentoa vastaan ja Abdul-Mateen II suoriutuu osastaan erittäin oivallisesti. Harmi vain, että hahmo jätetään kuningas Ormin varjoon, eikä häntä päästetä näyttämään täyttä potentiaaliaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Aquamanin isä Thomas Curry (Temuera Morrison), kuninkaan neuvonantaja Vulko (Willem Dafoe), sekä Meran kuningasisä Nereus (Dolph Lundgren). Morrison on oikein sympaattinen tapaus sankarin ihmisisänä, joka kaipaa rakasta vaimoaan, Atlantiksen kuningatarta (Nicole Kidman). Dafoe on hieman hölmö valinta omaan rooliinsa, eikä osoita tavallista lahjakkuuttaan, mutta Lundgren on yllättäen nappivalinta arvokkaan kuninkaan osaan.

Jason Momoan ohessa elokuvan parasta antia on ehdottomasti sen maailma. Vedenalaisia maailmoja harvemmin nähdään leffoissa ja silloinkin ne ovat aika pienessä osassa. Justice Leaguessa nähtiin todella pieni vilaus tästä maailmasta, mikä herätti kiinnostuksen ja Aquaman avaa Atlantiksen maailmaa vielä enemmän. Merenpohjaan sijoittuvat kohtaukset ovat kiehtovia ja ne tekevät elokuvasta ennennäkemättömän ja raikkaan tuntuisen supersankarigenressä. Lisäksi leffa poikkeaa perinteisistä supersankarileffoista lisäämällä mukaan enemmän seikkailuelokuvan tuntua, hahmojen etsiessä myyttistä objektia ympäri maailman. Toki mukaan mahtuu perinteistä supersankarimäiskettä, mutta elokuva löytää uusia suuntia, mitkä tekevät tästä yllättävänkin tuoreen oloisen. Mäiskeestä puheenollen toimintakohtaukset ovat todella näyttäviä ja kekseliäitä. Vettä hyödynnetään taidokkaasti ja esimerkiksi Italiaan sijoittuva pitkä taisto on erinomaisesti rakennettu. DC-leffojen tapaan lopputaistelu on todella massiivinen, mutta tällä kertaa suuri sota jopa sopii mukaan, eikä käy puuduttavaksi.

Tämän lisäksi Aquaman ei ota itseään kovin vakavasti. Se on itse asiassa jopa itsetietoisen hölmö elokuva. Lähivuosina ilmestyneitä DC-leffoja, kuten Man of Steeliä ja Batman v Superman: Dawn of Justicea kritisoitiin paljon siitä, kuinka synkkiä ja ilottomia ne ovat, ja Aquaman onkin täysin niiden vastakohta. Vaikka mukana onkin synkemmät ja vakavammat hetkensä, on leffa pääasiassa todella pöhkö, värikäs ja huumorintajuinen. Tekijät ovat ymmärtäneet, etteivät he voi haudanvakavina pistää merihevosarmeijaa taistelemaan haiarmeijaa vastaan ja pistää sekaan vielä laserammuskelua merenpohjassa, vaan elokuva tiedostaa hölmöytensä ja painelee menemään oikein kunnolla. Elokuva koettelee rajojaan yllättävänkin paljon, testaten kuinka pitkälle se voi mennä hölmöydessään. Itse nautin todella paljon leffan kevyemmästä hengestä ja se tukee hienosti filmin seikkailumeininkiä. Elokuva jaksaa jatkuvasti yllättää sillä, kuinka pöhköksi se voikaan muuttua, ilman että se menettää kasvonsa kokonaan.

Vaikka elokuva onnistuukin hölmöytensä ansiosta viihdyttämään ja tarjoamaan useat naurut, eivät sen vitseiksi tarkoitetut repliikit ole kovin hyviä. Vitsirepliikit ovat itse asiassa lähes surkeita. Itse hymähdin kerran jollekin vitseistä, mutta muuten vitsit ovat lähinnä myötähäpeällisiä, sillä ne eivät ole läheskään yhtä nokkelia kuin tekijät kuvittelevat, eivätkä ne ole kummoisesti ajoitettuja. Lisäksi Aquamanilla on ongelmia kestonsa kanssa. Elokuvalla on pituutta lähes kaksi ja puoli tuntia, mistä saisi helposti noin vartin pois. Esimerkiksi Saharaan sijoittuva osio tuntuu ylipitkältä ja etenkin siinä vitsit tuottivat suurta häpeän tunnetta. Suurin ongelma leffassa kuitenkin on, että sen olisi pitänyt ilmestyä ennen Justice Leagueta. Nyt Aquamanin täytyy olla jatkoa sille, mutta samalla sen täytyy avata sankarin taustatarina niille katsojille, jotka eivät ole sarjakuvia lukeneet. Tämän elokuva tekee todella kömpelösti. Leffan menneisyyteen sijoittuva alku on vielä toimiva, mutta läpi leffan nähtävät takaumat ovat tönkösti mukaan tungettuja. Tekijät ovat selvästi halunneet kertoa omaa tarinaansa, mutta ovat tajunneet, että hahmon menneisyyttä on pakko avata. Se onkin johtanut todella innottomiin takaumiin, jotka keskeyttävät elokuvan rytmityksen joka ikinen kerta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa pääasiassa kauhuleffoja, kuten Saw (2004), Riivattu (Insidious - 2010) ja Kirottu (The Conjuring - 2013) tehnyt James Wan. Wan on jo kerran aiemmin hypännyt pois mukavuusalueeltaan tehdessään toimintaviihdepläjäyksen Fast & Furious 7 (Furious 7 - 2015) ja Aquamanissa hän jatkaa samalla tyylillä. Wanilla on selvästi ollut hauskaa leffaa tehdessään, minkä lisäksi hän on todella panostanut toimintakohtauksiin. Taistelut ovat erinomaisesti kuvattuja ja koreografioituja. Muutenkin leffa on oivallisesti kuvattu, mutta leikkauksessa olisi voitu panostaa enemmän kokonaisuuden rytmitykseen. David Leslie Johnson-McGoldrickin ja Will Beallin työstämä käsikirjoitus vaatisi myös selkeää hiomista, etenkin repliikkien osalta. Visuaaliset tehosteet ovat suurimmaksi osaksi näyttävät. Atlantis ja erilaiset merenelävät on hienosti toteutettu, mutta paikoitellen hahmojen hiusten liike veden alla näyttää liiankin digitaaliselta. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet taidokasta työtä luodessaan yksityiskohtaista Atlantista, minkä lisäksi äänitiimi pistää parastaan jyrisevillä ääniefekteillä. Elokuvan musiikkivalinnat ovat kuitenkin aika kamalat. Leffassa kuullaan välillä kappaleita, jotka eivät tunnu kuuluvan mukaan lainkaan ja Saharakohtauksien sävellykset tuntuvat enemmän puhtaalta komedialta ja häiritsevät tunnelmaa liikaa.

Yhteenveto: Aquaman on erittäin viihdyttävä ja hauskan pöhkö supersankariseikkailu, mikä kärsii kuitenkin hieman kehnosta rytmityksestä. Tietty elokuvan täytyy avata päähenkilön taustoja katsojille, mutta mukaan tungetut takaumat ovat erittäin kömpelösti toteutettuja. Lisäksi elokuvaa voisi tiivistää, sillä sen ei tarvitsisi kestää melkein kahta ja puolta tuntia. Tarinan roistot eivät ole mitä parhaiten kirjoitettuja, kuningas Ormin ollessa hyvin geneerinen tapaus, ja Black Mantan ollessa harmillisen alikäytetty. Elokuvaan kirjoitetut vitsit ovat yllättävänkin huonoja, mutta muuten filmi onnistuu hauskuuttamaan hölmöydellään. On aivan mahtavaa, ettei ohjaaja James Wan ole seurannut Zack Snyderin yrmyilevissä jalanjäljissä, vaan pitää oikeasti hauskaa elokuvan kanssa ja tarjoaa jatkuvasti mitä hulluimpia juttuja. Elokuva onnistuu monessa kohtaa yllättämään, kuinka pitkälle se uskaltaa mennä hölmöytensä kanssa. Jason Momoa on erinomainen nimikkoroolissa Aquamanina ja hän osaa hyvin vitsailla omalla kustannuksellaan. Amber Heard on kelpo naispääroolissa, mutta Willem Dafoe on hieman kummallinen valinta omaan osaansa. Elokuvan merenalainen maailma on äärimmäisen kiehtova ja fantastisesti luotu, minkä lisäksi leffan seikkailuhenki tekee tästä hyvin poikkeuksellisen supersankariteoksen. Toimintakohtaukset ovat todella tyylikkäät ja ongelmistaan huolimatta Aquaman onnistuu viihdyttämään erittäin mainiosti. Supersankari- ja popcornviihteen ystäville tämä filmi toimii takuulla, mutta Snyderin synkkää DC-maailmaa ihannoivat saattavat pettyä tähän pahasti. Kovin fiksua leffaa ei kannata odottaa näkevänsä, vaikka mukana onkin sanomaa saastuttamisesta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Aquaman, 2018, Warner Bros. Pictures, DC Comics, DC Entertainment, Panoramic Pictures

Arvostelu: Ant-Man and the Wasp (2018)

ANT-MAN AND THE WASP

Ohjaus: Peyton Reed
Pääosissa: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Michael Douglas, Michael Peña, Hannah John-Kamen, Walton Goggins, Randall Park, Laurence Fishburne, Tip T.I. Harris, David Dastmalchian, Abby Ryder Fortson, Judy Greer, Bobby Cannavale ja Michelle Pfeiffer
Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Ant-Man and the Wasp on Marvelin elokuvauniversumin KAHDESKYMMENES elokuva. 10 vuotta sitten Marvel aloitti leffauniversuminsa Iron Manilla (2008), minkä jälkeen useat sankarit, kuten Captain America, Thor, Black Panther, Hulk, Doctor Strange ja Spider-Man ovat saaneet omat elokuvansa, minkä lisäksi he ovat välillä kokoontuneet yhteen Avengers-elokuvissa. Aluksi muutamien vuosien ajan Marvel teki elokuvia lähinnä tunnetuimmista sankareistaan, kunnes vuonna 2014 he päättivät kokeilla pienelle huomiolle jäänyttä avaruussankariryhmää. Guardians of the Galaxy (2014) osoittautui jättihitiksi, minkä jälkeen Marvel alkoi työstämään elokuvia muistakin vähemmän tunnetuista hahmoista ja vuonna 2015 ensi-iltansa sai Ant-Man. Tämä pienemmän luokan supersankareilla höystetty rikoskomedia nousi isoksi menestykseksi ja hyvin nopeasti tekijät alkoivat suunnittelemaan jatkoa. Kuvaukset alkoivat vihdoin kesällä 2017 ja nyt Ant-Man and the Wasp on vihdoin saanut ensi-iltansa. Itse pidin ensimmäisestä Ant-Manista todella paljon, enkä malttanut odottaa hahmon uutta seikkailua. Jatko-osa onkin yksi eniten odottamistani filmeistä tältä vuodelta. Kuitenkin muutaman aiemman supersankariseikkailun, Black Pantherin (2018), Avengers: Infinity Warin (2018), sekä leffauniversumiin kuulumattoman Deadpool 2:n (2018) osoituttua pieniksi pettymyksiksi, odotukseni Ant-Man and the Waspia laskivat hieman. Meninkin katsomaan elokuvan hieman varautuneena, mutta silti toiveikkaana heti ensi-iltapäivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien Marvelin elokuvauniversumin edellisiä osia Ant-Man ja Captain America: Civil War (2016)!

Scott Lang eli Ant-Man lupautuu auttamaan tohtori Hank Pymiä ja Hope van Dyneä eli Waspia etsimään Hopen äidin, joka katosi vuosia sitten kvanttimaailmaan. Kvanttitekniikka kiinnostaa muitakin, joten kolmikon täytyy kiirehtiä, ennen kuin heidän etsintälaitteensa ajautuvat vääriin käsiin.

Paul Rudd palaa kolmatta kertaa Scott Langin/Ant-Manin rooliin ja näyttää jälleen olevansa oikea mies hommaan. Ruddista löytyy juuri oikea määrä rentoutta hömelöhkön Scottin osaan, mutta myös tarpeeksi kovuutta ollakseen uskottava supersankari. Rudd pääsee läpi leffan oikein herkuttelemaan leikkisällä roolillaan, joka on hyvin erilainen kuin Marvelin muut sankarit. Hän tekee Scottista äärimmäisen pidettävän hepun, jonka seikkailua on jälleen kerran ilo seurata. Sen lisäksi, että Scott on sankari Ant-Manina, on hän myös siviilissäkin aikamoinen sankari, ollessaan mitä mahtavin isä pienelle Cassie-tyttärelleen (riemukas Abby Ryder-Fortson).
     Edellisessä leffassa turhankin ämmämäiseltä vaikuttanut Hope van Dyne (Evangeline Lilly) muuttuu tässä osassa paljon pidettävämmäksi persoonaksi. Paikoitellen Hopesta löytyy tuttua inhottavaa asennetta, mutta suurimmaksi osaksi hän saa katsojan puolelleen. Lilly myös osoittaa olevansa aikamoinen taistelija Waspina, jota jo edellisen osan lopputekstikohtauksessa pohjustettiin. Ant-Manin toilaillessa Waspin täytyy olla se vakavampi sankari ja näin erilaisten päähahmojen yhdistelmästä saadaan aikaiseksi mitä erinomaisin kaksikko.

Myös Michael Douglasin esittämä vanha tohtori Hank Pym pääsee paremmin seikkailun ja toiminnan makuun. Vaikka Hank on sama vanha yrmy edellisestä osasta, syventää vaimon kaipuu hahmoa mukavasti. Myös Hankin ja Hopen isä-tytär-suhdetta nostetaan tuntuvammin esille ja tuttuun tapaansa Douglas osoittaa olevansa lahjakas näyttelijä.
     Ensimmäisen Ant-Manin tekijät selvästi huomasivat, että fanit innostuivat Michael Peñan näyttelemästä Scottin suupaltista kaverista Luisista, sillä hahmo saa enemmän ruutuaikaa ja tekemistä kuin viimeksi. Jos ennen leffaa kävi epäilys mielessä, että Luisin tarjoama vitsi ei riittäisi toiseen filmiin, niin Peña kyllä osoittaa epäilykset pahasti vääräksi. Peña on aivan hulvattoman hauska joka ikisessä kohtauksessaan! Joka ikinen Luisin sana nostaa vähintään hymyn huulille ja hän tarjoaa ehdottomasti parhaat naurut koko leffassa. Hahmolle kirjoitetut repliikit ovat mahtavia ja Peña tekee niistä täydellisiä käsittämättömällä energiamäärällään. Luisin toveritkin, Dave (Tip T.I. Harris) ja Kurt (David Dastmalchian) esiintyvät leffassa ja heillekin on saatu aikaiseksi nerokasta läpänheittoa.
     Kuitenkin siinä missä tekijät huomasivat, että kaverikolmikko sai erittäin lämpimän vastaanoton, he taisivat huomata, ettei monia kiinnosta Scottin ex-vaimo Maggie (Judy Greer) ja tämän poliisipoikaystävä Jim (Bobby Cannavale). Hahmojen osuus on pieni, mutta on heillekin keksitty pari hilpeää juttua.
     Ant-Man ja Wasp saavat elokuvassa vastaansa parikin vihollista: Hannah John-Kamenin näyttelemän Aaveen, joka kykenee mm. liikkumaan seinien läpi, sekä Walton Gogginsin esittämän Sonny Burch -rikollisen, joka on täysin tavallinen ihminen. Aaveelle on saatu luotua oivaa taustatarinaa (mitä en paljasta), minkä lisäksi hänen voimansa tekevät hänestä kiinnostavamman vastuksen kuin edellisen osan Yellowjacket, joka oli vain paha versio Ant-Manista laserpyssyjen kera. Hahmo on kuitenkin hieman hätäisesti kirjoitettu ja useat hänen pahoista teoistaan voisi estää ihan vain sillä, jos hän osaisi kuunnella muita hahmoja. John-Kamen tekee kyllä kelpo työtä sen kanssa, mitä hänelle on annettu, mutta hahmo ei ole mitä parhain. Jos Aavetta tosin vertaa moniin muihin Marvel-pahiksiin, on hän siitä laadukkaammasta päästä. Gogginskin suoriutuu osastaan hyvin, mutta myös Sonny kaipaisi jonkinlaista syvennystä. Hahmo ilmestyy jatkuvasti paikalle kätyreidensä kanssa, mutta hänen taustojaan olisi voinut avata paremmin.
     Roistoja parempi uusi tulokas on ehdottomasti FBI-agentti Woo (Randall Park), josta on saatu aikaiseksi yllättävän koominen hahmo. Aluksi Woo vaikuttaa olevan samanlainen kuin Jim-poliisi ensimmäisessä Ant-Manissa, mutta hyvin nopeasti hän osoittaa olevansa yksi leffan hauskimmista henkilöistä ja Park sopii osaansa erittäin hyvin. Elokuvassa nähdään myös mainio Laurence Fishburne tohtori Pymin entisenä työparina Bill Fosterina, minkä lisäksi useita Marvelin hahmoja luonut Stan Lee käy tietty kääntymässä pikaisesti.

Vaikka Ant-Man and the Wasp ilmestyi vasta Avengers: Infinity Warin jälkeen, tapahtuu leffa ennen sen tapahtumia. Tarkemmin sanottuna leffa on jatkoa Captain America: Civil Warille, missä Scott kävi hieman taistelemassa kahtia jakautunutta Avengers-ryhmää vastaan. Alkupäässä elokuva tuntuu muistuttavan Civil Warin tapahtumista turhankin monta kertaa, ennen kuin itse juoni lähtee käyntiin. Kun tarina sitten vihdoin saa kunnolla alkunsa, filmi aloittaa mitä viihdyttävimmän, vauhdikkaimman, hauskimman ja energisimmän supersankariseikkailun, mitä leffakesälle vain voi toivoa. Tarina painelee eteenpäin erinomaisella rytmityksellä kuin mitä mahtavin vuoristorata. Siinä on tasaisia rauhoittumishetkiä juuri sopiva määrä ja sitten taas mennään. Elokuvasta ei löydy ainuttakaan tylsää kohtaa ja olin hyvin yllättynyt, kun tajusin, että nyt ollaan jo loppuhuipennuksessa - niin mukaansatempaavan lystikäs leffa on!

Olen lukenut muutamastakin paikasta kritiikkiä, että massiivisen Avengers: Infinity Warin jälkeen, missä koko maailmankaikkeuden kohtalo oli vaakalaudalla, Ant-Man and the Waspin olisi hyvin vaikea löytää mitään jännitettä pienimuotoisesta seikkailustaan. Itse olen täysin eri mieltä. Mielestäni Ant-Manin hahmolle ei edes sovi mikään jättimäinen teos ja juuri leffan pienempi koko tekee siitä niin mainion. Samalla tavalla miten ensimmäinen Ant-Man toimi erittäin hyvänä piristysruiskeena suuren Avengers: Age of Ultronin (2015) jälkeen, Ant-Man and the Wasp tekee saman synkän Infinity Warin perään. Sanoisinpa jopa, että pidin leffasta enemmän kuin Infinity Warista juuri pienemmän koon takia. Elokuvassa on yksinkertaisempi tarina, mutta sitä suuremmalla syyllä se pääsee paremmin oikeuksiinsa kuin megalomaaninen taisto Thanosia vastaan. Tarina pysyy paremmin kasassa, eikä se joudu hyppimään kymmenien sankarien takia jatkuvasti tapahtumapaikasta toiseen, eikä tarinakaan kiirehdi, vaikka kulkee hyvin nopealla temmolla eteenpäin. Ja kyllä elokuvasta ihan tarpeeksi jännitettä löytyy, varsinkin kun hahmot tuntuvat jatkuvasti olevan alakynnessä. Roistot pysyvät sinnikkäästi sankarien perässä ja pidin todella paljon siitä, että tällä kertaa supersankarileffassa sankarit eivät yritä pysäyttää roistoa, vaan roistot yrittävät pysäyttää sankarit, joiden aika käy vähiin. Tähän vielä päälle se, ettei sankarien tekniikka usein toimi toivotulla tavalla, löytyy jännitystä vieläkin enemmän.

Ei Ant-Man and the Wasp kuitenkaan mikään mestariteos ole, ei tietenkään. Filmistä kyllä löytyy omat ongelmansa. Kuten jo sanoin, sen vihollishahmot ovat harmillisen alikäytettyjä, minkä lisäksi leffan huipennus tuntuu ratkeavan liian helposti. Alkupäässä leffa tosiaan käyttää turhaa aikaa selittääkseen vanhoja tapahtumia ja pari muuta kohtaa käyttävät muuten liikaa aikaa pelkkään selittämiseen. Ilman Scottin hauskoja kommentteja monet tiedehetket olisivat vain tylsää hölötystä, mutta se siinä juuri onkin: elokuva on niin täynnä mitä hauskimpia juttuja, etten voinut olla nauttimatta kokemuksesta täysillä, puutteista huolimatta. Sen lisäksi, että leffassa on useita hulvattomia keskusteluja liittyen mm. taikatemppuihin ja tiettyyn aineeseen, ja että filmi huomioi kaksikin kertaa hauskasti, miten Marvel-leffoissa valeasuna käytetään aina lippistä ja aurinkolaseja, Ant-Man and the Wasp on myös visuaalisesti erittäin vitsikäs. Toimintakohtauksissa pienentymistä ja suurentumista käytetään nerokkaasti, etenkin sankarien autojen kanssa, jotka pystyvät tähän kikkaan. Toimintakohtaukset ovat muutenkin taidokkaasti rakennettuja aina vauhdikkaista takaa-ajoista nyrkeillä käytäviin lähitaisteluihin asti. Viihdyttävyystasollaan, mahtavalla huumorillaan, mainioilla hahmoillaan, hyvin kerrotulla ja kiinnostavalla tarinallaan, sekä jännittävällä toiminnallaan Ant-Man and the Wasp oli juuri sitä, mitä halusinkin siltä saada ja vieläkin enemmän, mistä olin hyvin positiivisesti yllättynyt ja sitäkin iloisempi.

Edellisen Ant-Manin tavoin myös tämän elokuvan ohjauksesta vastaa Peyton Reed. Viimeksi Reed osoitti taitavansa veikeän rikoskomedian teon supersankareilla höystettynä ja nyt hän näyttää osaavansa myös puhdasverisen supersankariseikkailun teon. Reed ja leffan käsikirjoittajanelikko eivät ole onneksi huumorissa säästelleet, minkä ansiosta Ant-Man and the Wasp nousee Marvelin elokuvauniversumin hauskimpien leffojen, eli Guardians of the Galaxyn ja Thor: Ragnarökin (Thor: Ragnarok - 2017) joukkoon. Kirjoittajat ovat tehneet erittäin oivallista työtä tarinan kanssa, mutta roistoihin he olisivat voineet panostaa enemmän. Paremmin kirjoitettujen roistojen kanssa leffa saattaisi nousta korkeammalle Marvel-listauksessani. Elokuva on tietty taidokkaasti kuvattu ja leikkauksessa se on napakkaasti rytmitetty. Puvustajat ovat tehneet hyvää työtä Ant-Manin, Waspin ja Aaveen asujen kanssa, minkä lisäksi lavastajat ovat saaneet aikaiseksi kiehtovia maailmoja yhdessä efektitiimin kanssa. Tehosteet ovat näyttävät, mutta suurimmaksi osaksi tarpeeksi maltilliset. Äänimaailma on hienosti rakennettu aina efekteistä Christophe Beckin mainioihin musiikkeihin asti. Elokuvan tunnusmusiikki on jumputtanut päässäni siitä lähtien, kun poistuin teatterista...

Yhteenveto: Ant-Man and the Wasp on mitä parhainta seikkailuviihdettä, vaikka sisältääkin omat ongelmansa. Hieman hitaan alkunsa jälkeen filmi starttaa oikein kunnolla ja painelee vain menemään suuren energian ja todella hauskojen vitsien kanssa. Kyseessä on yksi Marvelin hauskimmista elokuvista aina hulvattomasta dialogista nerokkaisiin toimintakohtauksiin asti. Michael Peña on tietty aivan täydellinen hysteerisen hauskana Luisina, mutta hän saa kelpo vastuksen Randall Parkin uudesta poliisihahmosta. Paul Rudd on jälleen lystikkään mahtava Ant-Manina ja tällä kertaa paljon pidettävämpi Evangeline Lilly tarjoaa erinomaista vastapainoa Wasp-sankarittarena. Hahmoista vain pahikset ontuvat, mutta molemmat kyllä ajavat asiansa tarpeeksi hyvin. Hidasta alkua ja hieman liian nopeasti ratkeavaa huipennusta lukuunottamatta elokuva on täydellisesti rytmitetty, eikä siitä tylsää kohtaa löydy kaiken huumorin, toiminnan ja jännityksen keskellä. Leffa osaa myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Mielestäni Peyton Reed ylitti itsensä ja sankarien edellisen seikkailun Ant-Man and the Waspilla, enkä malta odottaa, mitä hahmoille seuraavaksi käy. Marvel-fanien on aivan pakko käydä katsomassa tämä leffa, minkä lisäksi suosittelen sitä myös niille, jotka vain haluavat nähdä äärimmäisen hilpeän, mukaansatempaavan ja vauhdikkaan elokuvan. Tuttuun Marvel-tyyliin lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ant-Man and the Wasp, 2018, Marvel Studios

Arvostelu: Office Christmas Party / Firman pikkujoulut (2016)

OFFICE CHRISTMAS PARTY (2016)

FIRMAN PIKKUJOULUT

Ohjaus: Josh Gordon ja Will Speck
Pääosissa: Jason Bateman, Olivia Munn, T.J. Miller, Jennifer Aniston, Kate McKinnon, Courtney B. Vance, Karan Soni, Vanessa Bayer, Randall Park, Sam Richardson, Abbey Lee ja Jillian Bell
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Näin Office Christmas Partyn julisteen Kinopalatsilla ja kiinnostuin heti. En itse ole biletyyppi, mutta jostain syystä juhlimisleffojen katsominen on mielestäni viihdyttävää. Kai sitä vain haluaa nauraa, kun hahmot sekoilevat humalassa ja lopputuloksena on usein täysi kaaos. Kovin paljoa en innostunut näyttelijälistasta, vaikka Jason Bateman onkin mielestäni ihan hyvä. Minulla ei oikeastaan ollut odotuksia elokuvaa kohtaan ja ne vähäisetkin odotukset vähenivät paljon, kun näin elokuvan trailerin, vieläpä juuri pari tuntia ennen kuin näin itse elokuvan. Pitää muistaa, etten enää tee niin. Jos en olisi katsonut traileria, niin olisin varmasti mennyt paljon avoimemmin mielin katsomaan elokuvaa. Toivoin vain, että itse leffa olisi parempi kuin trailer.

Zenotek-yhtiöllä menee huonosti ja johtajat keksivät ainoaksi ratkaisuksi pitää todella mahtavat pikkujoulut.

Pääosassa Joshina nähdään Jason Bateman, joka on mielestäni tosiaan ihan hyvä näyttelijä. Batemanin ongelmana on, että hän on aina täysin samanlainen rooleissaan. Office Christmas Party ei ole poikkeus ja Bateman vetää roolinsa tutulla tavallaan. Josh on vastaeronnut mies, joka on selvästi yksi henkisesti viisaimmista Zenotek-yhtiön työntekijöistä.
     X-Men: Apocalypsessa (2016) Psylocke-pahista esittänyt Olivia Munn nähdään koodari Traceyna. Munn näyttää olevan myös ihan hyvä näyttelijä ja tässä hän tuntuu olevan mukana kykyjensä, eikä ulkonäkönsä vuoksi. Tracey ei alkupuolella tunnu vielä olevan erityisemmin isossa osassa, mutta hahmon merkitys kasvaa elokuvan aikana.
     Zenotek-yhtiön Clay-pomoa näyttelee T.J. Miller. Mielestäni Miller on yleensä erittäin ärsyttävä, joten olin yllättynyt, että siedin hänen näkemistään lähes ongelmitta. Välillä hänestä huokui hänen rasittava tyylinsä, muttei onneksi liikaa. Clay on henkilö, jota ei oikeasti haluaisi yhtiön pomoksi, mutta persoonana hän on lystikäs yksilö. Clay miettii työntekijöiden parasta ja hänellä on sydän paikallaan.
     En ole koskaan ymmärtänyt, miksi monet ylistävät Jennifer Anistonia, sillä omasta mielestäni hän ei ole kovin erityinen näyttelijä. Tässä elokuvassa hän esittää Clayn tiukkapiposisko Carolia. Hahmo on yhtiön toimitusjohtaja ja hän ei pidä yhtään veljensä toiminnasta. Aniston toimii roolissa, muttei ole kovin uskottavaa, että hahmo olisi samanikäinen kuin Clay, ottaen huomioon näyttelijöiden yli kymmenen vuoden ikäeron.
     Saturday Night Livessa (1975-) esiintyvä Kate McKinnon nähdään Maryna, hieman kummallisena työntekijänä, jolle työsäännöt ovat kuin raamattu. Mielestäni McKinnon ei ole hyvä näyttelijä, eikä edes hauska, joten hänen puuhiaan on paikoitellen todella vaivalloista seurata. Ghostbustersissa (2016) hän ei ollut mielestäni kovin hyvä ja Mastermindsissa (2016) hän oli mielestäni huono. Tässä McKinnonilla on pari viihdyttävää juttua, mutta muuten hän vetää huonon ja yliampuvan roolisuorituksen. Toivon todella, ettei McKinnonia tulla vastaisuudessa näkemään lähes jokaisessa jenkkikomediassa.
     Elokuvassa nähdään paljon Zenotekin työntekijöitä, joista osalla on oudonkin suuret roolit. Työntekijähahmoja ja heidän tuomia sivujuonia on mukana jopa liikaa. Yhtiössä työskentelee mm. ärsyttävä Jeremy (Rob Corddry), kunnollisesta miehestä haaveileva Allison (Vanessa Bayer), DJ:näkin toimiva Joel (Sam Richardson), Allisonista kiinnostunut Fred (Randall Park), tyttöystävävaleita kertova Nate (Karan Soni) ja aika mitäänsanomaton Meghan (Jamie Chung). Hahmoista paras oli selkeästi Nate. Yhtiön alakerran Carla-vartijaa näyttelee Da'Vine Joy Randolph ja mielestäni häntä olisi voinut olla enemmän elokuvassa.
     Leffassa nähdään myös Courtney B. Vancen näyttelemä Walter Davis, joka voi koitua yhtiön pelastukseksi, sekä Jillian Bellin esittämä parittaja Trina ja Abbey Leen esittämä prostituoitu Savannah.

Zenotek-yhtiöllä on rahaongelmia ja useita työntekijöitä uhkaa erottaminen. Bonuksia ei ole luvassa ja pikkujouluja ei ole lupaa järjestää. Vain tekemällä sopimuksen Walter Davisin kanssa, voisi Zenotek nousta takaisin jaloilleen. Carol ei usko, että tällainen voisi tapahtua, mutta Clay, Josh ja Tracey ovat varmoja, että saavat tehtyä sopimuksen ja houkuttelevatkin Walterin luvattomiin pikkujouluihinsa. Kaikki ei tietenkään mene niin kuin on toivottu, eikä alkoholi tuo työntekijöiden parhaita puolia esille. Zenotekin tilat saavat kyytiä, kun viina virtaa.

Office Christmas Party ei ole periaatteessa muuta kuin bailaamista. Ja kuten arvata saattaa, se käy nopeasti tylsäksi. Mukaan on yritetty tunkea sivuhahmojen kautta sivujuonia, joista yksi nousee tärkeäksi tekijäksi. Kyseinen sivujuoni voisi olla toimiva, mutta toteutus ei ole kovin erikoinen. Elokuva kestää tunnin ja neljäkymmentäviisi minuuttia ja siinä on parikymmentä minuuttia liikaa. Lyhyempänä elokuvana Office Christmas Partyyn ei kyllästyisi niin helposti. Ja vielä kun elokuva olisi hauska, mutta kun ei. Muutamat naurut leffasta saa, mutta suurin osa vitseistä vain vaivaannuttaa. Joitakin vitsejä on pidennetty todella säälittävästi. Juhlissa vain meuhkataan paljon, jolloin metelitaso nousee todella kovaksi. Syy bileille on aika hölmö. Ymmärrän, että elokuvan nimessä puhutaan juhlista, mutta ne kestävät aivan liian kauan. Lopputuloksena on todella heikko esitys ja Office Christmas Party pääsee vuoden huonoimpien elokuvien joukkoon.

Elokuvan ovat ohjanneet Josh Gordon ja Will Speck, jotka ovat aiemmin ohjanneet yhdessä mm. elokuvat Blades of Glory (2007) ja The Switch (2010). Käsikirjoituksesta on vastannut yhteensä kuusi henkilöä, minkä takia onkin hieman kummallista, ettei elokuva toimi. Toisaalta usean henkilön takia tarina luultavasti poukkoileekin minne sattuu. Office Christmas Party on ihan hyvin kuvattu. Jotkut kuvat ovat oikeasti hienoja ja jotkut selkeästi heikompia. Leikkaus on ihan sujuvaa, mutta välillä liian hätäistä. Äänitehosteilla on paikoitellen päästy leikittelemään. Musiikkina on lähinnä käytetty olemassa olevia kappaleita, lähinnä jouluvetoisia. Musiikin jumputtaminen aiheutti minulle päänsäryn elokuvan aikana. Siihen vielä lisäksi välkkyvät valot ja hahmojen metelöinti päälle, niin loppuleffan katsominen oli eri kivaa...

Yhteenveto: Office Christmas Party on komedia, joka ei oikeastaan naurata ja yksi vuoden heikoimmista elokuvista. Leffa on liian pitkä ja siinä on mukana turhia sivujuonia. Jotkut vitsit toimivat, mutta suurin osa ei. Välkkyvät valot, jumputtava musiikki ja hahmojen mekastus aiheuttaa helposti päänsäryn. Näytteleminen on ihan hyvää, muttei kovin ihmeellistä. Kate McKinnon on jälleen todella rasittava. Lapsille elokuvaa ei ole suunnattu, enkä usko, että vanhemmat löytävät tästä paljoa iloa. Office Christmas Party on suunnattu esiteineille, jotka tykkäävät biletyksestä ja joille kaikki komediat toimivat. Itselleni elokuva ei toiminut, enkä suosittele menemään elokuvateatteriin katsomaan tätä.

Kirjoittanut: Joonatan, 8.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.movieinsider.com
Office Christmas Party, 2016, DreamWorks Pictures, DreamWorks SKG, Paramount Pictures, Bluegrass Films, FROSCH Entertainment, Reliance Entertainment