Näyttelijät: Alfred Molina, Alfre Woodard, Denis O'Hare, Clarke Peters, Geena Davis, Seth Numrich, Carlos Miranda, Jena Malone, Alice Kremelberg, Rafael Casal, Eric Edelstein, Ed Begley Jr., Karan Soni, Mary McDonnell, Jane Kaczmarek, Bill Pullman ja Dee Wallace
Genre: jännitys, scifi
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 40 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 13
The Boroughs on Jeffrey Addissin ja Will Matthewsin luoma uusi scifijännityssarja. Netflix tarttui kaksikon ideaan, kuten tekivät myös hittisarja Stranger Thingsin (2016-2025) luoneet Dufferin veljekset, jotka hyppäsivät mukaan projektiin tuottajina. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt The Boroughsin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta heti, kun Netflix alkoi mainostaa uutta scifisarjaa Stranger Thingsin tekijöiltä ja kiinnostukseni vain kasvoi näyttelijäkaartin myötä. Katsoinkin The Boroughsin läpi kahdessa päivässä heti sarjan ilmestyttyä.
Vastikään leskeksi jäänyt Sam Cooper joutuu vasten tahtoaan muuttamaan iäkkäille tarkoitettuun pienkaupunki Boroughsiin. Siellä Sam alkaa uusien naapuriensa kanssa tutkimaan mysteeriä, johon liittyy kauhistuttavia hirviöitä.
Alfred Molina näyttelee Sam Cooperia, eläkkeelle jäänyttä miestä, josta on juuri tullut leski, hänen rakkaan vaimonsa Lillyn (Jane Kaczmarek) menehdyttyä sairauskohtaukseen. Kun Samin tytär Claire (Jena Malone) kokee, ettei hänen isänsä pärjää yksinään, hän vie Samin Boroughsiin, joka on nimenomaan ikäihmisille rakennettu pienkaupunki erilaisine palveluineen. Molina on nappivalinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa surua, turhautumista tilanteeseensa, sekä myös kasvavaa kiinnostusta selvittää Boroughsin mysteeri. Ja onpa muuten ylipäätään ilo nähdä Molina pitkästä aikaa isossa roolissa, miehen tehtyä viime vuonna lähinnä lyhyitä näyttäytymisiä tai äänirooleja.
Muita hahmoja sarjassa ovat Boroughsin perustaja Blaine Shaw (Seth Numrich) ja hänen vaimonsa Anneliese (Alice Kremelberg), sekä Boroughsin muut asukkaat, vitsiniekka Jack (Bill Pullman), pariskunta Judy (Alfre Woodard) ja Art (Clarke Peters), syövän kanssa taisteleva Wally (Denis O'Hare), muistisairas Edward (Ed Begley Jr.) ja varsinainen puuma Renee (Geena Davis), joka on iskenyt silmänsä nuoreen turvamieheen Paziin (Carlos Miranda). Sivunäyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan, erityisesti Woodard, Peters ja O'Hare, joiden hahmot ryhtyvät yhdessä Samin kanssa tutkimaan Boroughsin salaisuuksia. Hahmot ovat oivallisia ja jokaisella heistä on omat ongelmansa ja muutenkin kiinnostavat puolensa, jotka auttavat katsojaa kiintymään heihin jo varhaisessa vaiheessa.
Olen usein sanonut, että mielestäni sarjat pitäisi osata jossain kohtaa oikeasti lopettaa ja rahastuksena tehtyjen lisäosien sijaan tekijät voisivat keksiä jotain uutta. Minua ei kuitenkaan haittaa, jos se jokin uusi liippaa läheltä aiempaa työtä. The Boroughs ei linkity tarinallisesti millään tavalla Stranger Thingsiin, mutten ihmettele miksi Dufferin veljekset suostuivat tuottamaan sarjan, koska mukana on paljon samanlaisia elementtejä. Päähenkilöt ovat vain huomattavasti vanhempia ja olenkin nähnyt monien puhuvan The Boroughsista "eläkeläisten Stranger Thingsinä". Juuri tästä minä tykkään: sen sijaan, että tehtäisiin tarpeetonta jatkoa jollekin sarjalle, tehdään uusi sarja, joka tuo mieleen sen aiemman, mutta joka onnistuu olemaan oma juttunsa.
Sarja nappaa välittömästi mukaansa tiivistunnelmaisella avauksellaan, minkä jälkeen onkin erittäin mielenkiintoista ryhtyä selvittämään, mitä Boroughsissa onkaan oikein meneillään? Heti on selvää, että jonkinlaisia olentoja nousee piiloistaan yön pimeydessä, mutta kaupungista löytyy enemmänkin salaisuuksia. Avauskauden ensimmäinen puolikas on mielestäni jopa mahtava. Koukuttavan mysteerin lisäksi hahmot ovat mainioita ja tunnelma tanssahtelee taitavasti jännittävän, lumoavan ja jopa hupaisan välillä. Toinen puolisko kaudesta ei valitettavasti ole yhtä vahva ja siinä, missä sarjalla olisi mahdollisuus päästä tosissaan vauhtiin, se ei ihan onnistu nostamaan kierroksiaan. Pidin näkemästäni jo nyt, mutta koin että potentiaalia olisi ollut enemmänkin. Tästä huolimatta mielsin The Boroughsin yhdeksi kuluneen alkuvuoden parhaista uutuussarjoista ja todella toivon sen saavan jatkoa.
Teknisesti The Boroughs on myös mainio. Sarjan avauskausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset vakuuttavat. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja on täydellinen päätös näyttää sarjan olentoja lähinnä vilaukselta ja usein pimeydessä väijyen. Äänimaailma on todella pätevästi rakennettu ja pidin valtavasti John Paesanon mystiikkaa pursuavista musiikeista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
The Boroughs, Yhdysvallat, 2026-, Upside Down Pictures
Pääosissa: Ryan Reynolds, Hugh Jackman, Emma Corrin, Matthew Macfadyen, Morena Baccarin, Rob Delaney, Leslie Uggams, Karan Soni, Brianna Hildebrand, Stefan Kapičić, Shioli Kutsuna, Aaron Stanford ja Peggy
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16
Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Deadpool(2016) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Deadpool 2 (2018) menestyi yhtä vahvasti ja kolmannen leffan suunnittelu käynnistyi heti. Aluksi suunnitelmissa oli elokuva kakkosleffassa esitellystä X-Force -tiimistä, mutta suunnitelmat kariutuivat, kun Disney-studio osti 20th Century Fox -yhtiön, joka omisti oikeudet Deadpooliin ja muihin Marvelin mutanttihahmoihin. Päätähti Ryan Reynolds halusi tehdä kolmannesta elokuvasta Deadpoolin ja Wolverinen yhteiselokuvan, siitäkin huolimatta, että Wolverinea näytellyt Hugh Jackman oli todennut, ettei enää palaisi rooliin Logan-elokuvan (2017) jälkeen. Vuonna 2022 Jackman kuitenkin pyörsi päätöksensä, sillä ei päässyt eroon halusta nähdä hahmot seikkailemassa yhdessä. Disney ja Marvel Studios innostuivat kaksikon ideoista ja tuotanto pyörähti käyntiin. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2023, mutta ne jouduttiin keskeyttämään heinäkuussa, kun näyttelijöiden lakko käynnistyi Hollywoodissa. Syksyllä leffa saatiin kuvattua loppuun ja nyt Deadpool & Wolverine saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin valtavasti ensimmäisestä Deadpoolista ja tykkäsin myös jatko-osasta. Olen odottanut kolmososaa innoissani ja intoni räjähti, kun kuvauksista vuodettiin internetiin kuva, jossa nähtiin Hugh Jackman ensi kertaa sarjakuvista tutussa keltasinisessä Wolverine-puvussa. Pääsin näkemään elokuvan ensimmäisen puolituntisen jo pari viikkoa sitten, osallistuessani virtuaaliseen haastattelutilaisuuteen, jossa paikalla olivat sarjan näyttelijät ja tekijät (haastattelutekstin voi lukea tästä) ja kävin katsomassa Deadpool & Wolverinen päivää ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä ISENSE-salissa, sekä heti uudestaan seuraavan yön ennakkonäytöksessä IMAX-salissa 3D:nä.
Wade "Deadpool" Wilson saa tietää maailmansa kohtalon olevan vaakalaudalla ja pelastaakseen rakkaimpansa, hänen täytyy matkata halki multiversumin ja etsiä avukseen Wolverine.
Kuten elokuvan nimestä voi päätellä, Ryan Reynolds ja Hugh Jackman palaavat rooleihinsa Wade Wilsoniksi ja Loganiksi, eli rääväsuiseksi palkkatappaja Deadpooliksi ja adamantium-kynsiensä kanssa raivoavaksi Wolverineksi. Tämähän ei toki ole ensimmäinen kerta, kun näyttelijät esittävät näitä hahmoja samassa leffassa, sillä kummatkin nähtiin vuoden 2009 X-Men Origins: Wolverinessa, mutta tuota... ei puhuta siitä rainasta yhtään enempää. Reynolds on tuttuun tapaansa elämänsä parhaassa vedossa punanuttuisena törkyturpana, pitäen taas roimasti hauskaa, mutta tuoden hahmoonsa myös ehtaa sydäntä. Jackman taas, no, hän nyt vain on Wolverine. Hän on aina fantastinen roolissa ja hänen ja Reynoldsin kemiat pelaavat yhteen juurikin niin hyvin kuin fanit ovat märissä päiväunissaan haaveilleet.
Elokuvassa nähdään myös aiemmista Deadpool-leffoista vanhoja tuttuja, kuten Morena Baccarinin näyttelemä Deadpoolin rakastama Vanessa, Leslie Uggamsin esittämä Sokea Al, Karan Sonin esittämä taksikuski Dopinder, Brianna Hildebrandin näyttelemä Negasonic Teenage Warhead ja Rob Delaneyn esittämä lämpöä ja rakkautta uhkuva Peter. Uusina tuttavuuksina elokuva esittelee Succession-sarjasta (2018-2023) tutun Matthew Macfadyenin esittämän herra Paradoxin ja The Crown -sarjasta (2016-2023) tutun Emma Corrinin näyttelemän Xavierin siskon Cassandra Novan. Niin ja ei pidä tietenkään unohtaa Peggyä, Britannian rumimmaksi koiraksi palkittua hauvaa, joka tekee elokuvassa debyyttiroolinsa, ihastuttaen niin Deadpoolin kuin taatusti katsojatkin. Sivunäyttelijät suoriutuvat rooleistaan mainiosti, joskin Corrinin hahmo jää lopulta hieman tylsäksi antagonistiksi.
Siitä lähtien, kun Disney osti Foxin ja Marvel Studios sai käyttöönsä Foxin omistamat mutanttihahmot, moni (minä mukaanlukien) on jännittänyt, kuinkakohan Deadpoolin käy? Roolitetaanko hahmo uudestaan ja muokataanko hahmo Disneyn lapsiystävälliseen brändiin sopivammaksi? Deadpool & Wolverine haluaakin heti ensiminuuteillaan osoittaa, että siirtyminen studiolta toiselle ei ole poistanut lainkaan leffasarjan särmää ja ronskiutta, vaan jo alkutekstien aikana meno on niin räävitöntä ja veristä, että voi pojat. Parituntinen elokuva on täynnä raakuuksia ja kiroilua, sekä Deadpoolille ominaista paskanjauhantaa suuntaan jos toiseen. Leffa pursuaa metavitsejä, joista suuri osa kohdistuu tietty Marvelin elokuvauniversumiin ja Disneyhyn, eivätkä fanitkaan säästy. Tekijöitä ei ole ryhdytty rajoittamaan ja hyvä niin.
Luvassa onkin mitä lystikkäin supersankariviihdepläjäys, jonka luulisi miellyttävän näiden hahmojen faneja suunnattomasti. Elokuva tarjoaa runsaasti toimintaa ja nauraa saa kohtaus toisensa perään, mutta mukana on myös synkempiä ja herkempiä hahmovetoisia hetkiä, etenkin Wolverinen kanssa. Elokuvan juoni voi tuntua ohkaiselta ja pikemminkin raameilta, joiden kautta nämä kaksi nimikkohahmoa saadaan tekemään yhteistyötä, mutta kun Deadpool ja Wolverine ovat yhdessä ruudulla, ei toisaalta ole edes juuri väliä, mitä he tekevät, kunhan he tekevät sen yhdessä. Hahmojen ja heidän näyttelijöidensä välinen kemia vie täysin mukanaan ja heitä olisi jäänyt mielellään katsomaan kauemminkin. Marvel-pomo Kevin Feigen mukaan mutantit saapuvat nyt ryminällä Marvelin elokuvauniversumiin ja X-Men '97 -animaatiosarjan (2024-) ja Deadpool & Wolverinen jälkeen olen vesi kielellä ottamassa lisää.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Shawn Levy, jonka kahta aiempaakin leffaa, Free Guyta(2021) ja The Adam Projectia (2022) tähditti Ryan Reynolds. Levy pitää veikeää tunnelmaa hyvin yllä ja koettelee rajoja, mutta ei kaiken räävittömyyden keskellä unohda tosissaan keskittyä sen kahden nimikkohahmon sisäisiin ongelmiin ja kasvutarinoihin. Hänen, Levyn ja aika monen muun työstämä käsikirjoitus saattaa hieman ontua juonipuolella, mutta korvaa sen lähes kaikella muulla. Lisäksi Deadpool & Wolverine on myös teknisesti pätevä teos. Se on hyvin kuvattu ja tarpeeksi napakasti leikattu kasaan (leffassa jopa vitsaillaan nykypäivän ylipitkistä elokuvista). Lavasteet ovat oivat ja puvustustiimi on tehnyt upeaa työtä. Kun Deadpool ja Wolverine nähdään vihdoin samassa kuvassa punamustassa ja keltasinisessä asussaan, ilopissa saattaa lirahtaa housuun yhdellä jos toisellakin. Ei siinä mennyt kuin neljännesvuosisata, että Jackmanille saatiin vihdoin ylle hahmon ikoninen sarjakuva-asu. Erikoistehosteet toimivat pääasiassa hyvin ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Rob Simonsenin musiikit eivät jää mieleen, mutta päässä soi leffan jälkeen parikin täsmähittibiisiä, etenkin alkuteksteihin valittu riemastuttavuus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Deadpool & Wolverine, 2024, Marvel Studios, 20th Century Studios, 21 Laps Entertainment, Donners' Company, Maximum Effort, TSG Entertainment
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Dennis Quaid, Jaboukie Young-White, Gabrielle Union, Lucy Liu, Karan Soni, Alan Tudyk, Adelina Anthony, Abraham Benrubi, Jonathan Melo, Nik Dodani ja Francesca Reale
Genre: animaatio, seikkailu, scifi
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7
Strange World, eli suomalaisittain Ihmeellinen maailma on Walt Disney -yhtiön uusi animaatioelokuva. 1900-luvun alun pulp-lehdistä innostuneet Don Hall ja Qui Nguyen ryhtyivät työstämään seikkailutarinaa, josta yhtiö kiinnostui ja tekoprosessi käynnistyi. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, samalla kun animointi alkoi. Nyt Ihmeellinen maailma on saapunut elokuvateattereihin vailla oikein minkäännäköistä mainostusta ja näyttäisikin jo nyt siltä, että kyseessä on yksi Disneyn isoimmista taloudellisista flopeista vuosiin. Itse pidän studion animaatioista, etenkin kun ne ovat uusia ja alkuperäisiä ideoita, eivätkä jatko-osia tai uudelleenkierrätyksiä studion vanhemmista projekteista. Kävinkin kiinnostuneena katsomassa Ihmeellisen maailman sen ensi-iltaviikonloppuna, tietämättä oikeastaan yhtään mitään sen tarinasta.
Claden perhe elää Avaloniassa, jota ympäröivät korkeat ja vaaralliset vuoret, joita kukaan ei ole onnistunut ylittämään. Energiaa tuottavaa pando-kasvia viljelevän Searcher Claden isä, seikkailija Jaeger Clade katosi 25 vuotta sitten, lähtiessään kokeilemaan onneaan vuorten kanssa. Kun pandot vaikuttaisivat tekevän kuolemaa, Searcher ja hänen perheensä lähtevät kasvin alkulähteille selvittämään parannuskeinoa ja törmäävät kuolleeksi luultuun Jaegeriin.
Ihmeellinen maailma kertoo Claden perheestä, kolmesta sukupolvesta katsottuna. On Jaeger Clade (äänenä Dennis Quaid), ylpeä ja vahva seikkailijasielu, joka janoaa tietoa siitä, mitä Avaloniaa kauttaaltaan ympäröivien vuorten takaa löytyy. Hänen poikansa Searcher Clade (Jake Gyllenhaal) ei halunnut seurata isänsä jalanjäljissä, vaan päätti jäädä Avaloniaan ja keskittyä viljelemään löytämäänsä ihmekasvia, pandoa, joka tuottaa kaupungille energiaa. Aikuistuessaan Searcher meni naimisiin Meridianin (Gabrielle Union) kanssa ja pariskunta sai lapsen, Ethan Claden (Jaboukie Young-White), joka elokuvassa teini-ikäisenä pohtii omaa paikkaansa tässä maailmassa. Seuratako isänsä vai isoisänsä menoa? Jäädäkö Avaloniaan vai selvittääkö, mitä vuorten toisella puolella on? Mies-Cladet ovat toimivasti rakennettuja hahmoja, joilla on jokaisella omat vahvuutensa ja heikkoutensa, eivätkä kolmen sukupolven perheenjäsenet tule yhteisymmärrykseen siitä, minne kenenkin sydän heitä vie. Erityisen kiinnostava onkin välistä löytyvä Searcher, joka halusi irtautua isästään ja luoda oman tulevaisuutensa omien kiinnostuksenkohteidensa kautta, mutta joka ei kuitenkaan tunnu hyväksyvän poikaansa, joka pyrkii samaan. Ethanin kautta taas esitellään Disney-animaatiohistorian ensimmäinen homopäähenkilö. Poika on nimittäin ihastunut avalonialaispoikaan, Diazoon (Jonathan Melo). Searcherin vaimo ja Ethanin äiti Meridian jää sen sijaan hieman paitsioon. Hahmosta on päätetty rakentaa nykypäivään sopivampi voimakas nainen, joka pärjää seikkailun tiimellyksessä yhtä hyvin kuin miehetkin ja vaikka on hienoa nähdä myös tällaista edustusta, valitettavasti Meridian tuntuu jäävän samalla aika yksiulotteiseksi tapaukseksi.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Avalonian seikkailullinen presidentti Callisto (Lucy Liu), jota tuntuu vaivaavan hieman sama kuin perheenäitiä, eli hahmo on voimakas naistapaus, mikä myös jää hahmon lähes ainoaksi luonteenpiirteeksi, minkä lisäksi mukana on tietty Disneyn tapaan perinteinen eläin, eli perheen Legenda-koira ja matkan varrella seikkailuun tarttuva sininen mikä-lie Splät, joka nousee helposti monen katsojan suosikiksi iästä riippumatta.
Kuten alussa kerroin, Disneyllä näyttäisi nyt olevan käsissään yksi pahimmista taloudellisista takaiskuista vuosiin. Syitä Ihmeellisen maailman floppaamiseen on monia. Yhtiö on uskaltanut vihdoin nostaa uuden elokuvansa keskiöön seksuaalivähemmistöä edustavan hahmon, mutta uskallusta vesittää selvä perääntyminen, kun leffaa on tuotu markkinoille. Aiemmin kesällä yhtiön levittämä Pixar-elokuva Lightyear(2022) herätti suurta kohua sosiaalisessa mediassa pienessä roolissa olleen lesbopariskunnan takia, jonka vuoksi monet konservatiiviset vanhemmat ilmoittivat kovaan ääneen, etteivät vie lapsiaan teattereihin. Muun muassa tämä johti siihen, ettei Lightyear oikein pärjännyt teatterikierroksella ja tienasi hädin tuskin budjettinsa takaisin. Tästä säikähtänyt Disney taisi päättää tuoda homohahmoa isompaan rooliin nostavan uutuusanimaationsa huomattavasti vähemmin äänin teattereihin, jotta uudelta someriehaantumiselta vältyttäisiin. Lähes olematon markkinointi on kuitenkin johtanut siihen, ettei lähes kukaan tunnu edes tietävän koko filmin olemassa olosta. Niin tai näin, Ihmeellisen maailman taloudelliset tappiot tulevat varmasti lisäämään bensiiniä "go woke, go broke" -joukon liekkeihin ja voi valitettavasti käydä niin, että seksuaalivähemmistöjen toivoma ja viime aikoina lisääntyvä edustus tulee ottamaan takapakkia tulevaisuudessa.
Elokuvan rahallista ahdinkoa ei myöskään auta se, ettei kyseessä ole mikään kovinkaan erityinen tai edes järin mieleenpainuva teos. Ihmeellinen maailma vain on. Se viihdyttää ihan passelisti, mutta sen olemassa olon luultavasti unohtaa nopeasti, sillä minkäänlaista säväyttävää se ei sisällä - ei edes ennennäkemättömästä edustuksesta huolimatta. 1900-luvun alkupään pulp-lehtien seikkailutarinoista ja mm. Jules Vernen klassikkokirjasta Matka maan keskipisteeseen (Voyage au centre de la Terre - 1864) ja monsterifilmistä King Kong (1933) ammentava Ihmeellinen maailma on hyvin potentiaalinen seikkailu koko perheen leffahetkeen. Siitä löytyy kuitenkin selvät vahvuutensa kuin myös heikkoutensa. Vahvuuksiin mahtuu oivallisesti rakennettu perhedraama Cladejen välille, ajoittain mukaansatempaavat kohtaukset, jotka ovat varmasti sopivan jännittäviä perheen pienemmille, ihan vekkulimaiset mölliäiset, joita matkalla kohdataan, sekä toimivan kekseliäs kannanotto ilmastonmuutokseen - joka on tosin omiaan sulkemaan lisää tiettyjä ihmisiä yleisöstä.
Vaikka kyseessä onkin omalla tavallaan ihan mainio seikkailuraina, josta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu, jotain kaiken keskellä kuitenkin uupuu. Lopputulos tuntuu hyvinekin puolineen jotenkin oudon laskelmoidulta, aivan kuin joku olisi pistänyt tekoälyn katsomaan koko Disneyn tuotannon läpi ja sitten kirjoittamaan oman tulkintansa, mitä Disney-leffan kuuluu pitää sisällään. Tämä laskelmoiva henki johtaa siihen, että tunnepuolella elokuva jää harmillisen etäiseksi. Vaikka perhedraama on oivasti työstetty, eivät konfliktit tarjoa sellaisia tunnetiloja katsojassa kuin tekijät olisivat varmasti odottaneet. Huumoriosasto jää myös aika latteaksi, eikä leffa onnistu naurattamaan paria täsmävitsiä lukuun ottamatta. Leffaa vaivaa lisäksi käsikirjoituksen turha monimutkaisuus kuin myös sen liiallinen yksinkertaisuus. Homma avautuu vähän turhan vaikeasti, mutta elokuvan edetessä mukaan heitetyt konfliktit ja vastoinkäymiset ratkotaan liian helposti.
Visuaaliselta puolelta ei kuitenkaan moitittavaa löydy, joskin kohtauksien väliset pyyhkivät leikkaukset tuovat lähinnä mieleen PowerPoint -esityksen. Ihmeellinen maailma on upeasti ja yksityiskohtaisesti animoitu. Elokuvan värikäs ja kekseliäs maailma lumoaa puolelleen silloin, kun Qui Nquyenin käsikirjoitus ei siihen kykene. Hahmot ovat veikeän näköisiä ja heidän tutkimansa Avalonian uumenista löytyvä maailma tarjoaa toinen toistaan näyttävämmin tehtyä ihmeteltävää. Hyviä visuaalisuuksia on tukemassa oivallisesti rakennettu äänimaisema. Ääniefektien lisäksi säveltäjä Henry Jackman tunnelmoi seikkailullisesti musiikeillaan, tehostaen joitakin kohtauksia toimivasti.
Yhteenveto: Ihmeellinen maailma on kelvollinen, mutta aika unohdettava animaatioelokuva. Sen visuaalinen anti on varsin komeaa, Claden perheen välinen draama on hyvin kirjoitettua, teemat ilmastonmuutoksesta ovat ihan oivaltavia ja elokuva tarjoaa vihdoin seksuaalivähemmistöedustusta ison Disney-animaation keulilla. Elokuvan tarina ja ohjaus kuitenkin ontuvat, eikä seikkailu nappaa mukaansa toivotulla tavalla. Kaikki tuntuu oudon laskelmoidulta ja tunnepuoli jää kummallisen etäiseksi. Toisaalta homma on liian monimutkikas, toisaalta taas liian simppeli ja osa konflikteista ratkotaan turhan helposti. Huumoriosasto ei vakuuta, mutta sininen olio Splät ja koira Legenda naurattavat luultavasti perheen pienempiä. Lapsikatsojille myös luulisi jännityspuolenkin toimivan mainiosti. Animaattoreiden työ on näyttävää ja elokuvaa on miellyttävää katsella sen mielikuvituksellisen ja yksityiskohtaisen jäljen ansiosta. Ihmeellinen maailma ei ole ihmeellinen elokuva, mutta se on silti ihan kelpo raina koko perheen yhteiseen leffahetkeen. Kokonaisuutena se on ailahteleva ja ristiriitainen, mutta sen tietyt ansiot nostavat sen tarpeeksi plussan puolelle. Tuskinpa elokuvaa kuitenkaan muistaa enää vähän ajan jälkeen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.11.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Strange World, 2022, Walt Disney Studios, Walt Disney Animation Studios
Ohjaus: Walt Dohrn Pääosissa: Anna Kendrick, Justin Timberlake, Rachel Bloom, James Corden, Ron Funches, Sam Rockwell, Ozzy Osbourne, Karan Soni, Anderson Paak, George Clinton, Mary J. Blige, Kelly Clarkson, Kunal Nayyar, Jamie Dornan, J Balvin, Kenan Thompson, Walt Dohrn, Aino Jawo, Caroline Hjelt, Zooey Deschanel ja Christopher Mintz-Plasse Genre: animaatio, musikaali, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia Ikäraja: 7
Tanskalaisen Thomas Damin vuonna 1959 luomiin trolli-peikkonukkeihin perustuva DreamWorksin animaatioelokuva Trolls(2016) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. Näyttelijät palasivat äänittämään repliikkinsä ja animointi alkoi. Trolls: Maailmankiertueen oli tarkoitus saada ensi-iltansa tänä keväänä, mutta koronaviruksen takia elokuvateatterit suljettiin, eikä teatterilevitys ollut mahdollista. Yhdysvalloissa ja muutamissa muissa maissa filmi julkaistiinkin suoraan vuokrattavaksi internetistä, mutta Suomessa olemme joutuneet odottamaan lähes puoli vuotta, sillä vasta nyt Trolls: Maailmankiertue saa meillä ensi-iltansa. Suomessa olemme tosin onnekkaita, sillä elokuvateatterimme ovat auki ja filmin pääsee näkemään valkokankaalta muun yleisön kanssa, eikä kotisohvalla televisiosta. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan eivät todellakaan olleet korkeat, sillä en pitänyt ensimmäisestä Trolls-rainasta lähes lainkaan. Olen kuitenkin ihmetellyt kesäkuusta asti, kun leffateatterit taas aukesivat, että miksei filmiä päätetty heti julkaista teattereissa - olihan se pyörinyt monissa maissa jo pari kuukautta netissä. Kun Trolls: Maailmankiertue nyt vihdoin saapui Suomen teattereihin, päätin heti käydä katsomassa sen ensi-illassa.
Poptrollit Poppy ja Risu saavat selville, että on olemassa muitakin trolleja, jotka kaikki kuuntelevat eri musiikkia. Hevitrollien kuningatar Roxy on päättänyt tuhota muun musiikin ja yhdistää kaikki trollit rockin alle. Poppy ja Risu yrittävät saada muut trolliheimot yhdistymään hevitrolleja vastaan.
Tutut trollihahmot ensimmäisestä elokuvasta tekevät paluun ja he ovat yhtä iloisia, säihkyviä ja energisiä kuin viimeksikin - niin hyvässä kuin pahassa. Poppysta (äänenä Anna Kendrick) on tullut poptrollien kuningatar ja hänen isänsä Pepe (ääni vaihtunut ohjaaja Walt Dohrniin) seuraa ylpeänä sivusta. Poppy on heti valmis seikkailuun, eikä vieläkään anna minkään tulla hänen eteensä - ei edes viisaiden neuvojen. Risusta (Justin Timberlake) muovautui viime leffan lopussa rennompi ja iloisempi tyyppi, mutta tässä hän palaa aika samaksi araksi synkistelijäksi, mistä hänen hahmonsa lähti alunperin liikkeelle. Mukana ovat myös hieman ärsyttävä Biggie (James Corden) ja tämän herra Tinkle, omaa heimoaan etsivä Cooper (Ron Funches), kaksoset Satin ja Chenille (ruotsalaisduo Icona Pop), sekä glitterinen Kai Timantti (autotunetettu Kunal Nayyar) ja tämän uusi poika, yllättävän lystikäs Mini Timantti (Kenan Thompson).
Elokuvassa esitellään poptrollien lisäksi uusia trolliheimoja, joiden piirteet tietty määräytyvät heidän fanittamansa musiikkilajityypin perusteella. On funktrolleja, klassisen musiikin trolleja, kantritrolleja, jazztrolleja, teknotrolleja, sekä hevitrolleja, joiden johtaja Thanos... ei kun siis Roxy (Rachel Bloom) yrittää kerätä kuusi värikästä ikuisuuskiveä... ei kun siis musiikkikieltä, jotta voi yhdistää ne ikuisuushanskaansa... ei kun siis kitaraansa ja muokata maailmaa tahtonsa mukaan. Roxy on paikoitellen hieman ärsyttävä tapaus, mutta siitä huolimatta pystyin samaistumaan hänen synkistelyynsä enemmän kuin poptrollien glitterhuumaan. Roxyn isän äänenä muuten kuullaan itse Ozzy Osbourne.
Kuten jo alussa totesin, odotukseni Trolls: Maailmankiertuetta kohtaan eivät olleet korkeat. Kenties juuri siksi poistuin teatterista positiivisesti yllättyneenä. Elokuva ei ollutkaan huono, vaan jopa parannus ensimmäiseen osaan verrattuna. Ei tämäkään filmi kovin kummoinen ole ja siitä löytyy paljon ongelmia, joille pudistelin päätäni pitkin filmiä, mutta minua ei ärsyttänyt elokuvan päätyttyä, kuten ensimmäisen Trollsin kohdalla kävi. Kyseessä on harmitonta viihdettä, mistä lapset voivat innostua ja minkä kappaleita vanhemmat joutuvat luultavasti kuuntelemaan vielä pitkään. Elokuvassa on kivaa ja tärkeää sanomaa lapsille siitä, että ei pitäisi olla ennakkoluuloinen, että erilaisuus on hieno juttu ja että maailma olisi mukavampi paikka, jos kaikki olisivat kivoja toisilleen. Periaatteessa sanoma on sama kuin viimeksi, mutta tällä kertaa toteutus on parempi. Ensimmäinen Trolls-leffa tuntui sanomansa kanssa liian naiivilta ja sinisilmäiseltä, mutta Trolls: Maailmankiertue osaa mennä vähän syvemmälle - etenkin kun painotetaan, etteivät poptrollit ole välttämättä olleet sen kivempia kuin hevitrollit. Viime vuosina isosti esillä ollut kulttuurillinen omiminenkin on pohdiskelussa.
Paria aikuisille suunnattua silmäniskua lukuunottamatta elokuva ei paljoa onnistunut itseäni naurattamaan. Ensimmäisen osan tavoin Trolls: Maailmankiertuekin on pääasiassa perheen pienimmille katsojille suunnattu. Lapsia filmin pöhköt hahmot takuulla ilahduttavat ja värikäs, tapahtumarikas seikkailu pitää innon korkealla. Itselleni elokuva tuntui paikoitellen pitkäveteiseltä, eikä tarina koskaan napannut minua mukaansa. Tämä johtuu luultavasti siitä, kuinka turvallisia latuja elokuva hiihtelee, mennen jatkuvasti aidan matalimmasta kohdasta. Alusta alkaen on selvää, miten homma ratkeaa, eikä yllätyksiä edes tarjoa se, miten lopputulokseen päädytään. Isoin harmi on, kuinka helposti asiat lopulta saadaankaan selvitettyä. Elokuva päättyy tietenkin yhteislauluun, missä kaikki musiikkigenret ovat esillä.
Edellisen osan tavoin Trolls: Maailmankiertuekin on musikaali. Toisin kuin edellisessä osassa, tästä ei kuitenkaan löydy samanlaista uutta megahittikappaletta, mitä soitettaisiin radiossa kyllästymiseen asti ja vielä satoja kertoja senkin jälkeen kuin Can't Stop the Feeling. Leffa luottaakin lähinnä jo olemassa oleviin biiseihin, luomatta oikein mitään uutta siihen sekaan. Elokuvassa kuullaan mm. Rock You Like a Hurricane, Wannabe, Party Rock Anthem, Crazy Train, Gangnam Style, Who Let the Dogs Out, sekä Girl Just Want to Have Fun - tosin muotoiltuna elokuvassa Trolls Just Want to Have Fun. Mukaan mahtuu myös useita lyhyitä pätkiä joistain biiseistä. Alussa peräkkäin kuultavat musikaalinumerot saivat kiusaantuneena ajattelemaan, että tätäkö tämä koko filmi nyt on? Onneksi elokuvasta löytyy lopulta oikeaakin sisältöä... edes jonkin verran.
Jos jostain elokuvassa ei löyty erityisemmin kritisoitavaa, niin sen animaatiolaadusta. Trolls: Maailmankiertue on visuaalisesti aikamoinen väripläjäys, täynnä upeita yksityiskohtia. En tiedä, huomasinko edes ensimmäistä elokuvaa katsoessani, että lähes kaikki trollien maailmassa on valmistettu villasta ja huovasta. Maa on täynnä täytettä kuin pehmolelut. Hahmot ovat veikeän näköiset ja heidän liikkeensä sulavat, vaikka mukana on myös muutama, stop motion -tyyliin tönkösti liikkuva hahmo. Tämänkertainen ohjaaja Walt Dohrn tekee parempaa työtä kuin edeltäjänsä ja käsikirjoittajakaksikko Jonathan Aibel ja Glenn Berger parantavat tasoaan. Silti on vielä matkaa, jotta he saisivat näistä trolleista oikeasti hyvää filmiä aikaiseksi.
Yhteenveto:Trolls: Maailmankiertue on keskinkertainen animaatioraina, mutta silti ensimmäistä osaa laadukkaampi teos. Sanoma erilaisuuden hyväksymisestä on aika pitkälti sama kuin viime leffassa, mutta nyt paremmin ja hieman syvällisemmin toteutettuna. Aikuiset voivat hoksata elokuvan kertomuksesta selviä viittauksia eri kulttuurien kohteluun vuosisatojen varrella ja kuinka historiaa kirjoitellaan uusiksi kertojan eduksi. Lapset varmasti viihtyvät filmin parissa, eikä seikkailusta vauhtia ja hölmöä huumoria puutu. Aikuiskatsojat meno voi silti jättää kylmäksi. Jokin leffan energisessä kimalleloistossa ja väripommituksessa, sekä isoissa musikaalinumeroissa on kamalan väsyttävää. Tarina on turhankin tuttu ja se kulkee helpoimpia reittejä maaliinsa. Animointi on kyllä erinomaista ja visuaalisesti filmi on näyttävä. Hahmot eivät tee kummoista vaikutusta, vaikka Marvel-fanille onkin hilpeää huomata yhtäläisyyksiä Roxyn ja Thanoksen välillä. Trolls: Maailmankiertuetta voikin suositella lähinnä vain lapsille, sekä niille aikuisille, jotka pitivät ensimmäisestä Trollsista. Itse pidin tätä siedettävänä parannuksena ensimmäiseen elokuvaan verrattuna, mutta enpä silti ala innoissani odottamaan mahdollista kolmososaa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Trolls World Tour, 2020, DreamWorks Animation
Ohjaus: Rob Letterman Pääosissa: Justice Smith, Ryan Reynolds, Kathryn Newton, Bill Nighy, Ken Watanabe, Chris Geere, Rita Ora, Suki Waterhouse, Omar Chaparro ja Karan Soni Genre: seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 44 minuuttia Ikäraja: 12
Pokémon Detective Pikachu perustuu "Detective Pikachu" -videopeliin (名探偵ピカチュウ) vuodelta 2016, mikä taas on osa isompaa, huippusuosittujen "Pokémon"-pelien sarjaa. Pelisarja alkoi vuonna 1996 ja vuosien varrella Pokémonin suosio on vain kasvanut kasvamistaan pelien, keräiltävien pelikorttien ja muiden oheistuotteiden, kuten anime-televisiosarjojen (1997-) kautta. Vuonna 1998 ilmestyi anime-elokuva Pokémon - Mewtwon vastaisku (劇場版ポケットモンスター ミュウツーの逆襲), mitä seurasivat useat filmit. Pokémonin suosio levisi myös muihin maihin ja viime vuosien aikana franchise nousi jälleen isoksi hitiksi puhelinpeli "Pokémon Go'n" (2016) myötä. Samana vuonna julkaistiin myös vähemmälle huomiolle jäänyt "Detective Pikachu" -peli. Hollywoodissa tämä peli herätti kuitenkin mielenkiintoa ja Warner Bros.- ja Legendary-yhtiöt lähtivät työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018 ja nyt Pokémon Detective Pikachu on saanut ensi-iltansa. Itse katsoin lapsena innoissani alkuperäistä Pokémon-animea ja ostin jopa pelikortteja, vaikken niillä koskaan mitään tehnyt. Varttuessani into sarjaa kohtaan katosi, enkä edes lähtenyt "Pokémon Go" -villitykseen mukaan, mutta toivoin silti, että Hollywoodissa tehtäisiin joskus ison luokan näytelty Pokémon-filmatisointi. Mielenkiintoni heräsi, kun kuulin elokuvan olevan tekeillä, mutta kiinnostus lopahti, kun kuulin, millaisesta leffasta on kyse. Trailerit eivät tehneet minuun vaikutusta ja pohdinkin jopa elokuvan jättämistä väliin sen teatterikierroksella. Lopulta päätin kuitenkin antaa filmille reilun mahdollisuuden ja kävin katsomassa sen, toivoen yllättyväni positiivisesti.
Nuori Tim Goodman saa kuulla, että hänen salapoliisi-isänsä on menehtynyt. Hänen isänsä pokémon, sähköä kehostaan tuottava Pikachu on kuitenkin selvinnyt hengissä, ja yhdessä Tim ja Pikachu päättävät selvittää, mitä Timin isälle oikein tapahtui?
Leffoissa, kuten Paper Towns (2015) ja Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018) sivurooleja tehnyt Justice Smith on ensimmäistä kertaa urallaan asetettu pääosaan. Smith näyttelee nuorta miehenalkua, Tim Goodmania, joka on yrittänyt aloittaa elämän, mihin ei liity pokémoneja, mutta joka tietty päätyy seikkailuun täynnä näitä "taskuhirviöitä". Leffa pyrkii saamaan katsojan heti välittämään Timistä ja kokemaan empatiaa tämän kuolleen isän vuoksi, mutta harmillisesti tämä ei onnistu ja katsojan on vaikea hypätä hahmon mukaan - pääasiassa Smithin roolityön vuoksi. Ei Smith huono ole, mutta häneltä puuttuu vaadittavaa karismaa ja leffa toimisikin paremmin, jos Timin rooliin olisi keksitty joku muu.
Mukaansa matkalleen Tim saa sähkö-pokémon Pikachun ja yllättäen Tim ja Pikachu pystyvät ymmärtämään toisiaan. Siinä missä muut kuulevat Pikachun vain suloisesti hokevan "Pika pika!", Tim kuuleekin Ryan Reynoldsin äänen, mikä on aluksi hämmentävää niin päähenkilölle kuin katsojallekin. Kun alunperin kuulin, että Reynolds oli roolitettu Pikachuksi, olin täysin ihmeissäni ja vielä elokuvan alkupäässä pohdin, oliko tämä kovin hyvä ratkaisu. Deadpoolin (2016) nähtyäni Reynoldsia on ollut vaikea kuvitella muissa rooleissa ja nyt kun Pikachu kuulostaa Deadpoolilta, on siinä jotain... väärää. Paikoitellen minusta tuntui kuin Reynoldsille tuottaisi suuria vaikeuksia pitää roolityönsä lapsiystävällisenä, mutta huojennuin, kun noin puolen tunnin jälkeen huomasinkin tottuneeni Reynoldsiin Pikachuna. Kun Smith ei vakuuta pääroolissa, on leffan onnistuminen aika pitkälti Reynoldsin harteilla ja hänen ansiostaan mielenkiintoni säilyi suurimman osan elokuvan kestosta. Etukäteen pelkäsin Reynoldsin pilaavan koko homman, mutta loppujen lopuksi ilman häntä leffa olisi tuhoon tuomittu. Pikachun lisäksi elokuvasta löytyy paljon muitakin tuttuja pokémoneja, kuten luuta heiluttava Cubone, migreeninen Psyduck, nuoleskeleva Lickitung, tulta hönkivä Charizard, suloinen Squirtle ja monien suosikki Bulbasaur. Pelien ja animen faneille riittää paljon bongailtavaa. Samassa näytöksessä kanssani oli joku kovempi Pokémon-intoilija, jonka näytti olevan vaikea pysyä penkissään, kun uusi digiversio tutusta pokémonista ilmestyi valkokankaalle. Itse en tosiaan ole ollut innoissani Pokémonista yli kymmeneen vuoteen, mutta pidin silti hauskana nähdä vanhoja tuttuja päivitettynä digimuotoon. Jo tässä kohtaa täytyy sanoa, että paria olentoa lukuunottamatta pokémonit olivat upeasti luotu elämään oikeiden näyttelijöiden rinnalle. Harmi vain, että Pikachua lukuunottamatta muut pokémonit tekevät lähinnä lyhyitä visiittejä filmissä ja elokuva keskittyy enemmän ihmishahmoihin, jotka ovat todella unohdettavia ja mitäänsanomattomia tapauksia. Mukana on mm. Kathryn Newtonin esittämä nuori reportteri Lucy, Bill Nighyn näyttelemä bisnesmies Howard Clifford, Omar Chaparron näyttelemä pokémonien taisteluareenan johtaja, sekä Ken Watanaben näyttelemä etsivä Yoshida, jolle Timin isä työskenteli. Näyttelijät tekevät kohtalaista työtä, mutta Watanaben ja Nighyn kohdalla huomaa jatkuvasti, kuinka hekin taitavat tiedostaa pystyvänsä parempaan ja ettei käsikirjoituksen tarjoama materiaali ole tarpeeksi.
Odotukseni Pokémon Detective Pikachua kohtaan eivät olleet korkeat. Odotin filmin olevan ihan kiva, kerran katsottava leffa, minkä varmaan unohtaisin hyvin nopeasti sen näkemisen jälkeen ja juuri sen myös sain. Ainoa positiivinen yllätys, minkä elokuva tarjosi, oli, että Ryan Reynolds olikin kelpo valinta Pikachun rooliin. Muuten kyseessä on juurikin kertakäyttöinen paketti, mitä katsoo jokseenkin mielellään, mutta minkä näkemistä ei muista enää parin päivän jälkeen (paitsi jos on kovemman luokan Pokémon-fani, kuten se eräs näytöksessäni ollut). Elokuva ei ole erityisen kiinnostava, eikä se onnistunut tarjoamaan minkäänlaista "hei vau" -hetkeä. Tarinan käänteet ovat todella ennalta-arvattavia ja tiesin, kuka on filmin salaperäinen pahis heti, kun hän ilmestyi ruutuun ensimmäisen kerran. Parissa kohtaa elokuva käy jopa hieman pitkäveteiseksi, eikä se koskaan nappaa mukaansa siten kuin voisi toivoa. Leffan jälkeen en voinut olla pohtimatta samaa kuin ennen sitä, eli miksi tekijät valitsivat juuri tämän tarinan? Ash Ketchumin ja Pikachun seikkailut olisi varmasti parempi elokuva. Tai jos ei parempi, niin ainakin mielenkiintoisempi. Itse olen aina nähnyt Pokémonin hilpeänä seikkailuna, missä napataan pokémoneja ja niillä sitten taistellaan areenoilla muita pokémon-kouluttajia vastaan. Animesarja, mitä lapsena katsoin, oli juurikin tätä ja se sisälsi veikeitä hahmoja ja otuksia, joiden pariin halusi aina palata takaisin. Niinpä minulle tuli suurena yllätyksenä (eikä tällä kertaa positiivisena), että Pokémon Detective Pikachu painottuu usein enemmän draaman puolelle. Ymmärrän, että leffan pitää yrittää saada katsoja välittämään Timistä ja että vanhemman menettäminen on surullinen asia, mutta alkupäässä tuntui siltä kuin olisin päätynyt katsomaan väärää elokuvaa, kun sen hilpeän seikkailun sijaan katsoinkin ankeaa ja masentavaa tarinan alkua. Kuka haluaa masentua Pokémonia katsoessaan?! Mukana on onneksi myös huumoria, lähinnä Pikachun puolelta, mutta suuri osa vitseistä meni mielestäni enemmän tai vähemmän huti. Mukaan mahtuu hieman toivottua pokémon-taistoakin, mutta valitettavasti toimintapuolikin jättää keskinkertaisen maun suuhun. Eikä se draamapuolikaan niin haittaisi, jos siitä olisi osattu tehdä oikeasti katsojan tunteisiin iskevä ja koskettava osuus.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Rob Letterman, jonka pari edellistäkään filmiä, Gulliverin matkat (Gulliver's Travels - 2010) ja Goosebumps (2015) eivät olleet lähdemateriaaleistaan huolimatta kovin kummoisia. Letterman kuuluu selvästi niihin ohjaajiin, jotka tekevät mielellään sen, mitä studio sanoo ja veikkaan, että Pokémon Detective Pikachu olisi parempi filmi pätevämmän ohjaajan kanssa. Ainakin leffa vaatisi huomattavasti paremman käsikirjoituksen. Lettermanin, Dan Hernandezin, Benji Samitin ja Derek Connollyn työstämä teksti aliarvioi katsojaansa todella pahasti. Olin välillä erittäin hämmentynyt, kuinka tyhminä tekijät taitavat pitää katsojiaan, kun hahmojen täytyy selittää kaikista simppeleimmätkin tapahtumat, teot ja juonenkäänteet ääneen. Mukaan on jopa lisätty tutkijahahmo, jonka ainoa tarkoitus on selittää asioita, jottei katsoja varmasti putoa pois kärryiltä. Sentään Pokémon Detective Pikachu on kuvattu tyylikkäästi ja leffa sisältää hienoja lavasteita ja asuja. Kuten jo sanoin, suurimmaksi osaksi pokémonit ovat vaikuttavasti toteutetut, mutta mukaan mahtuu myös paljon kehnompiakin efektejä, etenkin loppuhuipennuksessa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ääniefekteistä Henry Jackmanin säveltämiin musiikkeihin asti. Vanha kunnon Pokémon-tunnuslaulu kuullaan tietty elokuvassa... ainakin jossain muodossa.
Yhteenveto:Pokémon Detective Pikachu on ihan kiva, kerran katsottava leffa, minkä unohtaa hyvin nopeasti sen näkemisen jälkeen. Valitettavasti mukana ei ole lainkaan animesarjasta tuttua riemua, lystikkyyttä ja mukaansatempaavaa tarinaa mainioilla hahmoilla höystettynä, vaan leffa painottuu oudonkin paljon masentavaan draamaan ja tylsiin, yksiulotteisiin ihmisiin. Päähenkilö Tim Goodman on lattea tapaus, mitä ei helpota Justice Smithin keskinkertainen roolisuoritus. Toisin kuin etukäteen pelkäsin, Ryan Reynolds on Pikachuna elokuvan selkeä tähti ja vaikka monet hänen vitseistään ovatkin aika kehnoja, onnistuu hän pitämään mielenkiinnon yllä muuten hieman pitkäveteisessä filmissä. Pikachu ja muut pokémonit ovat näyttävästi toteutetut, enkä voisi kuvitella parempia digiversioita tutuista möröistä. Onkin vain suuri sääli, että tekijät valitsivat tämän tarinan, eikä huomattavasti tunnetumpaa Ash Ketchumin kertomusta, mitä fanit ovat toivoneet vuosia. Käsikirjoittajia voi myös moittia todella pahasti katsojia aliarvioivasta tekstistä, mikä menee usein jopa typeryyden puolelle. Leffa on täysin ennalta-arvattava, mutta silti se kokee suurta tarvetta selittää mahdollisimman selkeästi aivan kaiken, vaikka selitykset eivät millään sopisi dialogiin mukaan. Pokémon Detective Pikachu voi olla toimiva pätkä kaikista kovimmille Pokémon-faneille, mutta muille leffalla on harmillisen vähän tarjottavanaan. Kenties me vielä jonain päivänä saamme sen kunnon Pokémon-filmin...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Pokémon Detective Pikachu, 2019, Warner Bros., Legendary Entertainment, The Pokémon Company, Toho Company
Ohjaus: David Leitch Pääosissa: Ryan Reynolds, Josh Brolin, Julian Dennison, Zazie Beetz, T. J. Miller, Karan Soni, Leslie Uggams, Stefan Kapičić, Brianna Hildebrand, Morena Baccarin, Rob Delaney, Bill Skarsgård, Terry Crews, Lewis Tan, Shioli Kutsuna ja Eddie Marsan Genre: toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 59 minuuttia Ikäraja: 16
Marvelin sarjakuviin perustuva supersankarielokuva Deadpool(2016) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Jo ensimmäisen osan lopussa vihjailtiin jatkosta ja siitä ilmoitettiinkin vähän elokuvan ilmestymisen jälkeen. Toisen osan työstämisessä ilmeni kuitenkin ongelmia, kun päätähti Ryan Reynoldsilla ja ohjaaja Tim Millerillä tuli esiin selkeitä mielipide-eroja siitä, miten tarinaa pitäisi jatkaa, jolloin Miller erosi projektista. Uudeksi ohjaajaksi valittiin David Leitch ja kuvaukset alkoivat. Itse pidin Deadpoolia yhtenä vuoden 2016 parhaista elokuvista, joten en tietenkään malttanut odottaa sen jatkoa. Innostukseni on kuitenkin valitettavasti laskenut, sillä en pitänyt Leitchin edellisestä ohjaustyöstä Atomic Blondesta (2017) ja ihmettelin, miten hän voisi sopia tällaisen filmin tekijäksi. Sen lisäksi huomasin ikäväkseni, etten oikeastaan nauranut lainkaan trailereiden aikana, jolloin aloin tosissaan jännittämään, millainen lopputulos sitten olisi. Pelon sekaisin tuntein meninkin katsomaan Deadpool 2:n yhdessä tyttöystäväni kanssa heti ensi-iltapäivän aamuna.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Deadpool!
Kun kyborgimutantti Cable saapuu tulevaisuudesta murhaamaan nuoren mutanttipoika Russellin, Deadpoolin täytyy muodostaa oma supertiiminsä suojellakseen poikaa.
Ryan Reynolds tekee paluun Wade Wilsonin eli Deadpoolin rooliin ja osoittaa jälleen kerran olevansa täydellinen valinta. Reynoldsista huokuva energia ja innostus hahmoa kohtaan välittyvät katsojalle leffan alusta loppuun, minkä lisäksi hänellä kyllä riittää vitsejä. Deadpool itsessään ei kuitenkaan ole yhtä menevä hahmo kuin edellisessä elokuvassaan. Tällä kertaa hahmon draamapuolta on nimittäin kasvatettu ja hän alkaa enemmän pohtimaan tekojensa moraalista puolta. Tuttu veijari viime filmistä on onneksi yhä tallella, mutta välillä hahmo muuttuu hieman liian pehmoksi. Deadpool myös viettää harmillisen paljon aikaa ilman asuaan, esitellen Waden epämuodostunutta naamaa kameralle. Tuttuun tapaansa hahmo tietty rikkoo neljättä seinää, eli kääntyy usein puhumaan kameralle ja tiedostaa olevansa elokuvassa. Vaikka homma toimii, tapahtuu tätä hieman liian usein, jolloin jossain kohtaa se lakkaa olemasta hauskaa ja muuttuu vain ylimääräiseksi tehokeinoksi. Paluun tekevät myös monet muut edellisestä osasta tutut hahmot. Taksikuski Dopinder (huvittava Karan Soni) on siirtynyt kuljettamaan ainoastaan Deadpoolia, jota hän ihannoi yli kaiken. Sokea Al (Leslie Uggams) on yhä sama kärttyinen mummeli. Baarimikko Weasel (T. J. Miller) pysyy aikamoisena pelkurina, mutta hieman laiskasta olemuksestaan huolimatta onnistuu tarjoamaan useat naurut. Waden tyttöystävä Vanessa (Morena Baccarin) on pehmentynyt huomattavasti, eikä ole täysin innoissaan miehensä supersankarihommista. Myös X-Menin jäsenet metallinen Kolossi (Stefan Kapičić) ja tympeä teini Negasonic Teenage Warhead (Brianna Hildebrand) ovat mukana, mutta harmillisen pienissä rooleissa. Kolossi pysyy aika lailla samanlaisena sääntöjennoudattajana kuin viime osassa, mutta Negasonic Teenage Warheadiin on sentään tuotu jotain supersankarileffoja mullistavaa. Tällä sankarittarella on nimittäin tyttöystävä, Shioli Kutsunan esittämä Yukio. Tärkeimpänä uutuushahmona elokuvassa esitellään Josh Brolinin näyttelemä aikamatkaajakyborgi Cable. Brolin nähtiin jo aiemmin tänä vuonna supersankarileffan vihollishahmona, Avengers: Infinity Warin (2018) pahana Thanos-titaanina, mutta Cable on niin erilainen tyyppi, ettei katsojana ala vertailemaan hahmoja. Brolin osaa selkeästi valita roolinsa, sillä hän on tässäkin leffassa erinomainen ja hänen tyly Cablensa luo hyvän vastakohdan törkyturpaiselle Deadpoolille. Hahmo on kirjoitettu niinkin hyvin, että katsojana voi täysin ymmärtää, miksi hän matkaa menneisyyteen jahtaamaan nuorta Russellia.
Russellina taas nähdään Hunt for the Wilderpeoplesta (2016) tuttu Julian Dennison, joka suoriutuu yllättävän moniulotteisesta roolistaan hienosti. Hahmosta itsestään on vaikea puhua paljastamatta filmin juonikuvioita, mutta sen sanon, että katsojana pääsee hienosti Russellin pään sisälle, mikä on tärkeää koko leffan onnistumisen kannalta. Yksi Deadpool 2:n parhaista asioista on, kuinka siitä löytyvä hyvän ja pahan taisto ei ole niin mustavalkoista kuin monissa supersankarifilmeissä, vaan katsoja onnistutaan haastamaan useaan otteeseen. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Deadpoolin perustaman sankaritiimi X-Forcen jäsenet, eli onnekas Domino (naisvoimaa mukaan tuova Zazie Beetz), sähköihin vaikuttava Bedlam (Terry Crews), happoa oksentava Zeitgeist (Se-kauhuleffasta, It - 2017, tuttu Bill "Pennywise" Skarsgård), miekkoja heilutteleva Shatterstar (Lewis Tan), sekä Peter (Rob Delaney), joka saa pari hulvatonta tähtihetkeä. Leffassa nähdään myös yllättäviä cameorooleja, joten kannattaa pysyä tarkkana koko elokuvan ajan!
Noh, onnistuiko Deadpool 2 yllättämään minut ennakkoluuloistani huolimatta ja nousemaan edeltäjänsä tasolle? Sen voin kyllä myöntää, että elokuva onnistuu yllättämään useassa kohtaa, mutta valitettavasti minun täytyy sanoa, ettei filmi yllä millään ensimmäisen Deadpool-leffan tasolle. Parhaimmillaan elokuva pääsee lähelle sitä tasoa, mutta pääasiassa kyseessä on aika selkeä pettymys. Itselleni Deadpool 2:sta tuli nopeasti mieleen Kick-Ass 2 (2013) ja Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017): kaikki kolme ovat jatkoa niin yllättävän mahtaville toimintakomedioille, etteivät jatko-osat voineet mitenkään ylittää niitä. Filmistä kyllä huomaa, että ohjaaja Tim Miller on vaihtunut, eikä valitettavasti parempaan suuntaan. Ihan sama, vaikka Reynoldsilla ja Millerillä olisikin tullut kiistaa kuvauksissa, itse jäin kaipaamaan Millerin luomaa henkeä, mikä edellisestä osasta löytyi. Uusi ohjaaja David Leitch on parhaansa mukaan yrittänyt kopioida sitä ja lopputulos tuntuukin vain siltä kopiolta. Leitch on myös tehnyt leffaa ajatuksella "isompi on parempi", mikä on useissa jatko-osissa ongelmana. Hän ei ole ymmärtänyt, mikä ensimmäisessä osassa oli niin mahtavaa, vaan on kierrättänyt tuttuja juttuja uudestaan heikommassa paketissa.
Tämän lisäksi Leitchillä ei tunnelma tunnu pysyvän käsissä. Siinä missä Miller yhdisteli mestarillisesti huumoria, synkkyyttä, draamaa, toimintaa ja jopa koskettavuutta, Leitch ei saa niitä toimimaan yhdessä. Onkin harmillista, että suurimmaksi osaksi ajasta Deadpool 2 on paljon edeltäjäänsä synkempi ja siitä löytyy enemmän draamaa kuin komediaa. Ensimmäisen tunnin ajan filmi vain etsii ja etsii suuntaansa, eikä onnistu nappaamaan katsojaa mukaansa siinä samalla. Olin todella yllättynyt, kuinka pitkäveteinen elokuvan alkupuolisko on, ottaen huomioon, kuinka viihdyttävä ja nopeatempoinen edellinen osa oli. Tarpeettoman synkkää vankilaosiota katsoessani aloin jo pelätä, että elokuva ei koskaan löytäisi hakemaansa.
Sitten jotain onneksi tapahtuu. En tiedä mitä, mutta kun puolessa välissä leffaa Deadpool alkaa tosissaan kasaamaan itselleen omaa supersankariryhmäänsä, elokuva vihdoin käynnistyy ja sitten sitä vasta mennäänkin. Nupit väännetään kaakkoon ja samalla leffan taso nousee huomattavasti. Muutamaa laskua lukuunottamatta elokuva onnistuu pitämään korkean tasonsa lähes loppuun saakka. Vasta loppuhuipennuksessa leffa vajoaa juurikin siihen "isompi parempi" -ajatusmaailmaan, mikä ei mielestäni sovi Deadpooliin. Finaalia on myös venytetty ihan liian pitkäksi, jolloin aloin jossain kohtaa miettimään, että lopputekstit voisi jo pistää pyörimään. Onneksi sitä edeltävät kolme varttia ovat kuitenkin niin päheää menoa ja meininkiä, että filmi onnistuu nousemaan plussan puolelle. On vain suuri sääli, että leffalla kestää lähes tunti löytää itsensä.
Sen lisäksi, ettei ohjaaja Leitch osaa yhdistellä eri lajityyppejä toimivaksi paketiksi, ei hän myöskään hallitse sitä Deadpoolin tärkeintä, eli komediaa. Useaan otteeseen hän ei vain osaa ajoittaa vitsejä oikein, jolloin ne menettävät tehonsa. Varsinkin synkkään vankilaosioon kirjoitetut vitsit on aseteltu hyvin omituisesti, jolloin harva niistä onnistuu tarjoamaan muuta kuin hymähdyksen. Edellisen osan tavoin myös tässä filmissä monet vitsit koostuvat nopeista viittauksista muihin elokuviin, mutta jotkut niistäkin epäonnistuvat, sillä ne ovat liian nopeita. Esimerkiksi erään toimintakohtauksen aikana Deadpool päätyy keittiöön, jossa lapsi on syömässä muroja. Deadpool päättää hyvittää rikkomansa asiat ja kirjoittaa nopeasti nimikirjoituksensa muropakettiin. Tai itse asiassa hän kirjoittaa näyttelijä Ryan Reynoldsin nimen, joka olisi yksinään toimiva vitsi, mutta kun vielä itse muropaketista löytyy Hugh Jackmanin naama, niin vitsejä löytyy liikaa noin sekunnin kestävään kuvaan. Katsoja ehtii huomaamaan nämä kaksi asiaa, mutta tarina liikkuu liian nopeasti eteenpäin, jolloin tajuaminen ei ehdi muuttua naurahdukseksi. Monet vitsit on myös kierrätetty edellisestä osasta, mikä on lähinnä aika tylsää. Vaikka bondmainen alkutekstijakso onkin tyylikäs, oli sen vitsi ehtinyt jo käydä vanhaksi. Parhaimmillaan elokuva saa kyllä nauramaan ihan kunnolla ääneen, mutta heikoimmillaan se saa toivomaan, että kyseinen vitsi olisi jätetty pois. Kun ottaa huomioon, miten yleisö ulvoi naurusta ensimmäisen Deadpoolin aikana, on aikamoinen pettymys, kun sen jatko-osa tarjoaa lähinnä pieniä hekotteluja.
Se, missä Leitch lopulta onnistuu, on toiminta. Tämä ei tosin ole ihme, sillä vaikken pitänytkään Atomic Blondesta, en kiellä, etteikö Leitch osaisi ohjata tyylikkäitä toimintakohtauksia. Taistelut ovat brutaaleja ja ne näyttävät usein siltä, että hahmoja oikeasti sattuu. Harmillisesti toimintakohtauksia latistaa hieman liian nopeatempoinen leikkaus, jolloin niistä on välillä vaikea saada selvää. Atomic Blonden jälkeen olin varma, että Deadpoolissa nähtäisiin edes yksi todella näyttävä, muka yhdellä otolla kuvattu taisto, mutta ei. Leffa on kyllä kuvattu oivallisesti, mutta sitä pitkää otosta jäin kaipaamaan. Visuaaliset tehosteet eivät valitettavasti ole mitä parhaimmasta päästä. Ottaen huomioon, millainen megamenestys ensimmäinen osa oli, voisi luulla, että efekteihin olisi käytetty enemmän rahaa. Vaikka puolen välin pitkä takaa-ajo onkin filmin parasta antia, on digitaalisuus siinä hyvin silmiinpistävää. Tämän lisäksi minun täytyy myös sanoa, että mielestäni Deadpoolin silmät olivat kehnommin toteutetut kuin viimeksi. En tiedä muista katsojista, mutta itseäni tämä häiritsi. Ne eivät välillä näyttäneet täysin viimeistellyiltä. Puvustus Deadpoolilla on kuitenkin kunnossa, kuten on myös muilla hahmoilla. Äänimaailma on muuten erinomaisesti luotu, mutta valitettavasti Tyler Batesin säveltämät musiikit eivät jää mieleen.
Yhteenveto: Deadpool 2 on loppujen lopuksi erittäin mainio supersankarihömpötys, vaikka sillä kestääkin noin tunti käynnistyä. Ensimmäisen puoliskon ajan filmi vain hakee suuntaansa, jolloin vaarana on menettää katsojat. Ohjaaja David Leitch pyrkii matkimaan edellisen osan tunnelmaa, mutta taidon puutteen takia vitsit eivät kolahda, eikä oikeaa henkeä löydy. Elokuva painottuu usein täysin turhan synkkyyden ja pitkäveteisen draamailun puolelle, ja unohtaa, mikä edellisessä Deadpoolissa oli niin mahtavaa ja viehättävää. Puolessa välissä Leitch onneksi löytää otteen hommasta ja pistää haisemaan oikein kunnolla. X-Forcen esittelystä aina loppuhuipennukseen asti filmi onnistuu olemaan loistava, mutta harmillisesti ihan viime metreillä Leitch menettää jälleen otteensa, tehdessään liian massiivisesti ja pitkittäessään loppua liikaa. Onneksi silloin, kun Leitch hapuilee, näyttelijäkaksikko Ryan Reynolds ja Josh Brolin vievät katsojaa mukanaan vahvojen suoritustensa ansiosta. Näyttelijätyö on muutenkin mainiota. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, mutta suuri osa vitseistä ei oikein toimi. Nauraa kyllä saa, mutta paljon vähemmän kuin olin toivonut. Ainoa parannus edelliseen osaan verrattuna on se, ettei filmissä ole täysin selkeää hyvän ja pahan vastakkainasettelua, vaan se on paljon moniulotteisempaa. Muuten Deadpool 2 jää pahasti edeltäjänsä jalkoihin. Onneksi mukana on tarpeeksi hienoja juttuja, jolloin elokuva onnistuu nousemaan oikein viihdyttäväksi teokseksi. Jos siis piditte ensimmäisestä Deadpoolista, niin tämäkin luultavasti uppoaa. Jos taas ette voineet sietää Deadpoolia, niin jättäkää myös jatko-osa suosiolla väliin. Sitä törkyilyä, raakuuksilla mässäilyä ja hölmöilyä on nimittäin ihan yhtä paljon, ellei jopa enemmän. Vaikken pitänyt leffasta niin paljon kuin olisin halunnut, toivon silti, että hahmo saisi vielä ainakin yhden sooloelokuvan... kunhan mukana ei ole David Leitchiä. Lopputekstien aikana nähdään vielä aivan hulvaton kohtaus, joten muistakaa jäädä katsomaan se!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.marvel.wikia.com
Deadpool 2, 2018, Twentieth Century Fox, Marvel Entertainment, Kinberg Genre, Donner's Company
Ohjaus: Josh Gordon ja Will Speck Pääosissa: Jason Bateman, Olivia Munn, T.J. Miller, Jennifer Aniston, Kate McKinnon, Courtney B. Vance, Karan Soni, Vanessa Bayer, Randall Park, Sam Richardson, Abbey Lee ja Jillian Bell Genre: komedia, jouluelokuva Kesto: 1 tunti 45 minuuttia Ikäraja: 12
Näin Office Christmas Partyn julisteen Kinopalatsilla ja kiinnostuin heti. En itse ole biletyyppi, mutta jostain syystä juhlimisleffojen katsominen on mielestäni viihdyttävää. Kai sitä vain haluaa nauraa, kun hahmot sekoilevat humalassa ja lopputuloksena on usein täysi kaaos. Kovin paljoa en innostunut näyttelijälistasta, vaikka Jason Bateman onkin mielestäni ihan hyvä. Minulla ei oikeastaan ollut odotuksia elokuvaa kohtaan ja ne vähäisetkin odotukset vähenivät paljon, kun näin elokuvan trailerin, vieläpä juuri pari tuntia ennen kuin näin itse elokuvan. Pitää muistaa, etten enää tee niin. Jos en olisi katsonut traileria, niin olisin varmasti mennyt paljon avoimemmin mielin katsomaan elokuvaa. Toivoin vain, että itse leffa olisi parempi kuin trailer. Zenotek-yhtiöllä menee huonosti ja johtajat keksivät ainoaksi ratkaisuksi pitää todella mahtavat pikkujoulut.
Pääosassa Joshina nähdään Jason Bateman, joka on mielestäni tosiaan ihan hyvä näyttelijä. Batemanin ongelmana on, että hän on aina täysin samanlainen rooleissaan. Office Christmas Party ei ole poikkeus ja Bateman vetää roolinsa tutulla tavallaan. Josh on vastaeronnut mies, joka on selvästi yksi henkisesti viisaimmista Zenotek-yhtiön työntekijöistä. X-Men: Apocalypsessa(2016) Psylocke-pahista esittänyt Olivia Munn nähdään koodari Traceyna. Munn näyttää olevan myös ihan hyvä näyttelijä ja tässä hän tuntuu olevan mukana kykyjensä, eikä ulkonäkönsä vuoksi. Tracey ei alkupuolella tunnu vielä olevan erityisemmin isossa osassa, mutta hahmon merkitys kasvaa elokuvan aikana. Zenotek-yhtiön Clay-pomoa näyttelee T.J. Miller. Mielestäni Miller on yleensä erittäin ärsyttävä, joten olin yllättynyt, että siedin hänen näkemistään lähes ongelmitta. Välillä hänestä huokui hänen rasittava tyylinsä, muttei onneksi liikaa. Clay on henkilö, jota ei oikeasti haluaisi yhtiön pomoksi, mutta persoonana hän on lystikäs yksilö. Clay miettii työntekijöiden parasta ja hänellä on sydän paikallaan. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi monet ylistävät Jennifer Anistonia, sillä omasta mielestäni hän ei ole kovin erityinen näyttelijä. Tässä elokuvassa hän esittää Clayn tiukkapiposisko Carolia. Hahmo on yhtiön toimitusjohtaja ja hän ei pidä yhtään veljensä toiminnasta. Aniston toimii roolissa, muttei ole kovin uskottavaa, että hahmo olisi samanikäinen kuin Clay, ottaen huomioon näyttelijöiden yli kymmenen vuoden ikäeron. Saturday Night Livessa (1975-) esiintyvä Kate McKinnon nähdään Maryna, hieman kummallisena työntekijänä, jolle työsäännöt ovat kuin raamattu. Mielestäni McKinnon ei ole hyvä näyttelijä, eikä edes hauska, joten hänen puuhiaan on paikoitellen todella vaivalloista seurata. Ghostbustersissa (2016) hän ei ollut mielestäni kovin hyvä ja Mastermindsissa (2016) hän oli mielestäni huono. Tässä McKinnonilla on pari viihdyttävää juttua, mutta muuten hän vetää huonon ja yliampuvan roolisuorituksen. Toivon todella, ettei McKinnonia tulla vastaisuudessa näkemään lähes jokaisessa jenkkikomediassa. Elokuvassa nähdään paljon Zenotekin työntekijöitä, joista osalla on oudonkin suuret roolit. Työntekijähahmoja ja heidän tuomia sivujuonia on mukana jopa liikaa. Yhtiössä työskentelee mm. ärsyttävä Jeremy (Rob Corddry), kunnollisesta miehestä haaveileva Allison (Vanessa Bayer), DJ:näkin toimiva Joel (Sam Richardson), Allisonista kiinnostunut Fred (Randall Park), tyttöystävävaleita kertova Nate (Karan Soni) ja aika mitäänsanomaton Meghan (Jamie Chung). Hahmoista paras oli selkeästi Nate. Yhtiön alakerran Carla-vartijaa näyttelee Da'Vine Joy Randolph ja mielestäni häntä olisi voinut olla enemmän elokuvassa. Leffassa nähdään myös Courtney B. Vancen näyttelemä Walter Davis, joka voi koitua yhtiön pelastukseksi, sekä Jillian Bellin esittämä parittaja Trina ja Abbey Leen esittämä prostituoitu Savannah.
Zenotek-yhtiöllä on rahaongelmia ja useita työntekijöitä uhkaa erottaminen. Bonuksia ei ole luvassa ja pikkujouluja ei ole lupaa järjestää. Vain tekemällä sopimuksen Walter Davisin kanssa, voisi Zenotek nousta takaisin jaloilleen. Carol ei usko, että tällainen voisi tapahtua, mutta Clay, Josh ja Tracey ovat varmoja, että saavat tehtyä sopimuksen ja houkuttelevatkin Walterin luvattomiin pikkujouluihinsa. Kaikki ei tietenkään mene niin kuin on toivottu, eikä alkoholi tuo työntekijöiden parhaita puolia esille. Zenotekin tilat saavat kyytiä, kun viina virtaa. Office Christmas Party ei ole periaatteessa muuta kuin bailaamista. Ja kuten arvata saattaa, se käy nopeasti tylsäksi. Mukaan on yritetty tunkea sivuhahmojen kautta sivujuonia, joista yksi nousee tärkeäksi tekijäksi. Kyseinen sivujuoni voisi olla toimiva, mutta toteutus ei ole kovin erikoinen. Elokuva kestää tunnin ja neljäkymmentäviisi minuuttia ja siinä on parikymmentä minuuttia liikaa. Lyhyempänä elokuvana Office Christmas Partyyn ei kyllästyisi niin helposti. Ja vielä kun elokuva olisi hauska, mutta kun ei. Muutamat naurut leffasta saa, mutta suurin osa vitseistä vain vaivaannuttaa. Joitakin vitsejä on pidennetty todella säälittävästi. Juhlissa vain meuhkataan paljon, jolloin metelitaso nousee todella kovaksi. Syy bileille on aika hölmö. Ymmärrän, että elokuvan nimessä puhutaan juhlista, mutta ne kestävät aivan liian kauan. Lopputuloksena on todella heikko esitys ja Office Christmas Party pääsee vuoden huonoimpien elokuvien joukkoon.
Elokuvan ovat ohjanneet Josh Gordon ja Will Speck, jotka ovat aiemmin ohjanneet yhdessä mm. elokuvat Blades of Glory (2007) ja The Switch (2010). Käsikirjoituksesta on vastannut yhteensä kuusi henkilöä, minkä takia onkin hieman kummallista, ettei elokuva toimi. Toisaalta usean henkilön takia tarina luultavasti poukkoileekin minne sattuu. Office Christmas Party on ihan hyvin kuvattu. Jotkut kuvat ovat oikeasti hienoja ja jotkut selkeästi heikompia. Leikkaus on ihan sujuvaa, mutta välillä liian hätäistä. Äänitehosteilla on paikoitellen päästy leikittelemään. Musiikkina on lähinnä käytetty olemassa olevia kappaleita, lähinnä jouluvetoisia. Musiikin jumputtaminen aiheutti minulle päänsäryn elokuvan aikana. Siihen vielä lisäksi välkkyvät valot ja hahmojen metelöinti päälle, niin loppuleffan katsominen oli eri kivaa...
Yhteenveto: Office Christmas Party on komedia, joka ei oikeastaan naurata ja yksi vuoden heikoimmista elokuvista. Leffa on liian pitkä ja siinä on mukana turhia sivujuonia. Jotkut vitsit toimivat, mutta suurin osa ei. Välkkyvät valot, jumputtava musiikki ja hahmojen mekastus aiheuttaa helposti päänsäryn. Näytteleminen on ihan hyvää, muttei kovin ihmeellistä. Kate McKinnon on jälleen todella rasittava. Lapsille elokuvaa ei ole suunnattu, enkä usko, että vanhemmat löytävät tästä paljoa iloa. Office Christmas Party on suunnattu esiteineille, jotka tykkäävät biletyksestä ja joille kaikki komediat toimivat. Itselleni elokuva ei toiminut, enkä suosittele menemään elokuvateatteriin katsomaan tätä.
Kirjoittanut: Joonatan, 8.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.movieinsider.com
Office Christmas Party, 2016, DreamWorks Pictures, DreamWorks SKG, Paramount Pictures, Bluegrass Films, FROSCH Entertainment, Reliance Entertainment
Ohjaus: Tim Miller Pääosissa: Ryan Reynolds, Morena Baccarin, Ed Skrein, T.J. Miller, Brianna Hildebrand, Stefan Kapicic, Karan Soni ja Gina Carano Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 16
Kaikki Deadpool-fanit pettyivät siihen, miten hahmoa käytettiin X-Men Origins: Wolverinessa(2009) - tai siis eivät vain pettyneet, vaan suorastaan vihasivat ratkaisua. Deadpool tuli minulle kunnolla tutuksi vasta pari vuotta sen jälkeen, kun olin nähnyt X-Men Origins: Wolverinen. Kun tajusin, millainen hahmon pitäisi olla, innostuin Deadpoolista todella paljon ja halusin nähdä hänen oman elokuvansa, kuten monet muutkin. Idea rajummasta supersankarielokuvasta ei kuitenkaan viehättänyt studiota, joka olisi elokuvan tuottanut, kun taas idea siistitystä Deadpool-elokuvasta ei viehättänyt niitä, jotka oikeasti tekisivät elokuvan, eikä myöskään faneja. Lopulta kuitenkin Foxilla näytettiin vihreää valoa tylymmälle pätkälle ja lopulta se näki päivänvalonsa ystävänpäiväviikonloppuna 2016. Elokuvan mainostus oli ollut aivan loistavaa ja ne saivat minut innostumaan vielä enemmän Deadpoolista. Meninkin katsomaan elokuvan ensi-iltaan. Silloin en vielä kirjoittanut uutuuselokuvien arvosteluja, joten Deadpool jäi valitettavasti kirjoittamatta. Tänään katsoin sen vihdoin uudestaan ja on aika kirjoittaa mielipiteeni:
Tarina nuoren pariskunnan rakkaudesta, johon tulee ongelmia, kun mies saa syövän. Mies tekee kuitenkin kaikkensa parantuakseen... tai jotain sellaista.
Ryan Reynolds on syntynyt näyttelemään Deadpoolia. Aiemmin en pitänyt Reynoldsia kovin erityisenä näyttelijänä ja tuntui, että hän oli elokuvissa vain ulkonäkönsä takia, mistä vitsaillaankin elokuvan aikana. Tämä leffa kuitenkin todistaa, että Reynolds voi sopia johonkin rooliin aivan täydellisesti. Deadpool on yksi parhaita sarjakuvasta elokuvaan siirrettyjä hahmoja kaikin puolin. Moottoriturpainen ääliö punaisessa asussa on yksi parhaista Marvelin elokuvissa esiintyvistä hahmoista. Deadpool, eli Wade Wilson, on loppuun asti tarkkaan mietitty ja hahmolle on vihdoin tehty oikeutta. Deadpool on omien sanojensa mukaan aina valmis pistämään kaikkensa peliin! Waden tyttöystävä Vanessaa näyttelee Morena Baccarin, joka suoriutuu osastaan hyvin. Hahmo ei kuitenkaan pääse tekemään paljoa, mutta muuten hahmo toimii. Pahiksena on Francis (Ed Skrein), joka käyttää itsestään nimeä Ajax. Monet Marvelin pahiksista eivät ole kovin vakuuttavia, eikä Ajax ole poikkeus. Hahmo toimii sen verran, mitä häntä tarvitsee, muttei häntä koe oikeastaan koskaan uhkana ja hän lähinnä ärsyttää. Onneksi hän ei esiinny enempää elokuvassa. Ajaxin apurina toimii Angel, jota esittää Gina Carano. Elokuva tapahtuu samassa maailmassa kuin X-Men -elokuvat (2000-) ja elokuvassa nähdäänkin pari X-Menin jäsentä: Negasonic Teenage Warhead ja Kolossi. Kolossi on hahmona tuttu mm. X-Men 2:sta (2003) ja X-Men: The Last Standista (2006), mutta tässä häntä esittää eri näyttelijä, Stefan Kapicic. Kolossi on ulkomuodoltaan lähempänä sarjakuvia kuin aiemmissa X-Men -elokuvissa, mutta hahmosta on tehty hieman hölmö, mikä välillä häiritsee. Negasonic Teenage Warheadia näyttelee Brianna Hildebrand, jonka suoritus on oikein mainio ja hahmo toimii hyvin murjottavana teininä. Tämä on varmaan ainoa elokuva tähän mennessä, jossa T.J. Miller ei ole ärsyttänyt minua. Hän näyttelee Waden ystävää Weaselia. Miller heittää toimivia vitsejä, mutten oikein tiedä, mikä hänessä häiritsee minua niin paljon. Karan Soni esittää hyvin stereotypistä intialaista Dopinder-taksikuskia, jolla on ongelmia ihastuksensa kanssa, sillä hänen serkkunsakin on kiinnostunut samasta tytöstä. Yllättävää kyllä, hahmo toimii todella hyvin. Marvel-cameon tekevä Stan Lee on nähtävissä strippiklubikohtauksessa.
Elokuva alkaa parhaalla alkutekstijaksolla ikinä. Näyttelijöiden ja tekijöiden nimien tilalla lukee, mitä kyseiset ihmiset oikeasti ovat kliseinä. Ensimmäisenä lukee "Jonkun mulkeron leffa", minkä jälkeen tulee näyttelijälista: täysi idiootti, kuuma typy, brittipahis, koominen pelle, jne. Lopuksi ilmestyvät myös tekstit "Tuottajina ääliöt", "Käsikirjoittajina todelliset sankarit" ja "Ohjannut ylipalkattu nuija". Vitsiksi vedetyt alkutekstit näyttävät samantien katsojalle, ettei tätä pätkää kannata katsoa vakavasti. Vitsiä heitetään vähän kaikesta: elokuvan näyttelijöistä, etenkin Reynoldsista; supersankarijutuista, kuten monien fanien toivoma Batmanin ja Robinin salasuhteesta, supersankarien laskeutumisesta korkeista paikoista; elokuvan katsojista; muista elokuvista, kuten The Godfather (1972) ja Alien 3 (1992); sekä monista asioista, joista ei kai saisi edes vitsailla. Jos siis nykypäivän supersankarielokuvat tuntuvat liian synkiltä, niin ei hätää! Deadpool ei ota itseään kovin vakavasti, joten se on juuri oikea elokuva sinulle. Siinä irvaillaan jopa Ikean kalustoille, elokuvan tuottaneelle studiolle ja sille, miten tuotteistettuja supersankarielokuvat ovatkaan. Elokuva tietää kuuluvansa supersankarigenreen, mutta pyrkii pääsemään pois sen kliseistä, olemalla itse yksi iso klisee.
Deadpool tietää olevansa fiktiivinen hahmo. Läpi elokuvan hän rikkookin "neljättä seinää" ja juttelee katsojille. Hän ei siis vain selitä juonta, vaan käy keskustelua katsojille ja jopa kääntää kameraa poispäin. Hän heittää huomiota siitä, miten sekavia X-Men -elokuvien aikajanat nykyään ovat ja kumpi tässä pitäisi nähdä Professori X:nä: James McAvoy vai Patrick Stewart? X-Men Origins: Wolverinesta heitetään tietty vitsiä: Wadella on leluna se versio Deadpoolista, mikä kyseisessä elokuvassa nähtiin. Elokuvassa kuullaan jopa repliikkejä siitä, että kyseessä on pelkkä elokuva, esimerkiksi Weaselin heittämä kommentti "Se voisi vaikka edistää juonta tai jotain." Nämä vitsit on mietitty todella tarkkaan ja käsikirjoittajat ovat saaneet leikitellä elokuvan kanssa, kuten myös näyttelijätkin, sillä monet kohdat ovat selkeästi improvisoituja. Osa jutuista ovat niin ylivedettyjä ja outoja, että joidenkin mielestä tämä elokuva ei toimi. Minä olen eri mieltä ja sanon, että tämä elokuva toimii täydellisesti... noh, ainakin melkein.
Alkutekstien jälkeen päästään kohtaan, jota monet odottivat, eli taisteluun autotiellä. En varmasti ollut ainoa, joka luuli, että taistelu tapahtuisi vasta loppupuolella, mutta jos totta puhutaan, niin aikajanalla se itse asiassa sijoittuukin tarinan loppuun. Alkumätkinnän aikana nimittäin siirrytään ajassa taaksepäin, jotta saataisiin selitettyä, miten alun tapahtumiin on päädytty. Rahasta pahoja ihmisiä hakkaava Wade tapaa Vanessan ja he rakastuvat. Rakastuminen näytetään monien elokuvien tapaan montaasina, mutta mikä poikkeaa muista elokuvista on, että montaasissa näytetään, kun Wade ja Vanessa harrastavat seksiä eri juhlapäivinä. Kuitenkin kaiken huumorin ja vitsinheiton ohella elokuvassa on synkempikin puoli, enkä tarkoita vain sitä, että elokuva on todella raaka ja verinen. Wade saa kuulla, että hänellä on syöpä ja hän haluaa parantaa sen. Hoitokeinoksi hänelle tarjotaan mutantiksi muuttamista, jolloin hänen elimistönsä paranisi kaikesta. Tämä ei kuitenkaan ole ihan sitä, mitä Wade odottaa ja hoitokeino onkin lähinnä sitä, että Ajax kiduttaa häntä, mikä aiheuttaa lopulta kauhean näköisen ihon Wadelle - hän tosin saa myös supervoimia. Kidutuskohta on ehkä heikointa elokuvassa, sillä se tuntuu kestävän hieman liian kauan ja silloin elokuva muuttuu turhankin synkäksi. Katsojana toivoisi, että näkisi jälleen Deadpoolin toiminnassa. Onneksi aina välillä leikataan toimintakohtauksiin. Tarina on periaatteessa yksinkertainen kostokertomus, jossa Wade etsii Ajaxia naamioon ja asuun pukeutuneena, ja hakkaa muita pahiksia. Se toimii silti erittäin hyvin.
Elokuva on myös kuvattu ja leikattu hyvin - mitä nyt tosiaan muutaman minuutin olisi voinut ottaa pois kidutuksista. Elokuvan on ohjannut Tim Miller, jolle tämä on ensimmäinen ohjaustyö pitkän elokuvan parissa. Sitä ei kuitenkaan huomaa ja Miller on tehnyt todella hyvää työtä Deadpoolin parissa. Junkie XL:n säveltämä musiikki jumputtaa toimivasti taustalla, mutta parasta ovatkin erikoiset kappalevalinnat, jotka soivat aina välillä, kuten alkutekstien aikana soiva Chip Taylorin "Angel of the Morning", DMX:n "X Gon' Give It to Ya" ja Wham!:n "Careless Whisper". Tehosteet eivät ole niin näyttäviä kuin monessa muussa supersankarielokuvassa, mutta näyttävät silti ihan hyviltä. Kovin tehostepainotteinen elokuva ei Deadpool ole muutenkaan.
Blu-rayn kuvanlaato on erittäin hyvä. Valikko on toimivasti suunniteltu: aluksi näytetään mikrossa pyörivää chimichangaa, jonka jälkeen näytetään nopeatempoisia pätkiä elokuvasta, "X Gon' Give It to Yan" soidessa taustalla. Tämä pistää katsojan heti oikeaan tunnelmaan. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia, "Gag Reel", galleria, X-Men: Apocalypsen (2016) mainos, sekä "From Comics to Screen... to Screen", joka käsittelee elokuvan tekoa pätkissä "Origin...ier!", "Peoples and Muties!", "Stylin'!", "'splosions!" ja "Magic!". Mukana on myös "Deadpool's Fun Sack", joka sisältää elokuvan mainoksia, kuten myös lyhyitä videoklippejä, joissa Deadpool juttelee katsojalle mm. joulusta, Fantastic Fourista (2015), ja kives- ja rintasyövästä. Elokuvan tapaan myöskin sen lisämateriaalit ovat paikoitellen todella kummallisia.
Yhteenveto:Deadpool on sekä yksi parhaista supersankarielokuvista, että myös yksi vuoden 2016 parhaista elokuvista. Se ei ole kaikkien elokuva, mutta mielestäni jokaisen kuuluu nähdä se edes kerran. Ryan Reynolds loistaa Deadpoolina ja tämä rooli on kuin hänelle varta vasten tehty! Elokuva sisältää todella voimakasta kielenkäyttöä, veristä toimintaa ja alastomuutta, joten lapsille tätä elokuvaa en suosittele. "Neljännen seinän" rikkominen toimii todella hyvin, alkutekstiosio on aivan mahtava ja lähes koko elokuva on yhtä hupia. Kidutuspätkää olisin lyhentänyt, sillä se alkaa hieman laahata, mutta muuten kokonaisuus toimii. Huumori naurattaa kunnolla ja kovin vakavaa kokemusta ei kannata odottaa. Kyseessä on kostotarina, sekä hahmon ensimmäinen oma elokuva, joten paikoitellen tämä voi tuntua vain pintaraapaisulta siitä, mitä Deadpoolilta voisi odottaa jatkossa. Lopputekstien jälkeen tuleekin kohtaus, jossa Deadpool vihjailee Deadpool 2:sta, jota on alettu jo tekemään. Kuten elokuvassa sanotaan, Deadpool kuulostaa menestyssarjalta ja sitä se toivottavasti tulee olemaan. Ihan oikeasti, katsokaa tämä elokuva!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2016 - Muokattu 15.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Deadpool, 2016, Twentieth Century Fox Film Corporation, Marvel Entertainment, Kinberg Genre, TSG Entertainment, Donner's Company
