Näytetään tekstit, joissa on tunniste Geena Davis. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Geena Davis. Näytä kaikki tekstit

lauantai 15. elokuuta 2026

Kärpänen (The Fly - 1986) - elokuva-arvostelu

KÄRPÄNEN

THE FLY



Ohjaus: David Cronenberg
Näyttelijät: Jeff Goldblum, Geena Davis, John Getz, Joy Boushel, Leslie Carlson ja George Chuvalo
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 18

The Fly, eli suomalaisittain Kärpänen on uudelleenfilmatisointi samannimisestä elokuvasta vuodelta 1958, joka puolestaan pohjautuu George Langelaanin novelliin The Fly vuodelta 1957. 1980-luvun alussa tuottaja Kip Ohman halusi tehdä uuden version novellin pohjalta ja pestasi Charles Edward Poguen työstämään käsikirjoituksen. He veivät ideansa 20th Century Foxille, missä innostuttiin aluksi. Poguen teksti ei kuitenkaan vakuuttanut studiopomoja, mutta edelleen innoissaan oleva tuottaja Stuart Cornfeld onnistui lopulta hieromaan diilin, missä Fox suostui levittämään leffan, kunhan elokuva saisi rahoituksen muualta. Cornfeld löysi rahat yllättävästä lähteestä, komedioista tunnetulta Mel Brooksilta. Brooks ei tosin myöskään lämmennyt Poguen käsikirjoitukselle ja tilalle pestattiin Walon Green. Greenin aikaansaannos sai vielä negatiivisemman vastaanoton, jolloin Pogue tuotiin takaisin kirjoittamaan teksti itse uusiksi. Robert Bierman pestattiin ohjaajaksi, mutta juuri kun kuvausten oli tarkoitus alkaa, Biermanin tytär menehtyi onnettomuudessa ja surusta rikkoutunut mies jätti projektin. Tilalle palkattiin David Cronenberg, jota oltiin pyydetty jo aiemmin, mutta joka oli tuolloin kiireinen Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan (Total Recall - 1990) parissa, jonka hän oli kuitenkin lopulta jättänyt väliin. Cronenberg kirjoitti käsikirjoituksen lähes täysin uusiksi, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1985. Lopulta Kärpänen sai maailmanensi-iltansa 15. elokuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä pienimuotoinen menestys, joka voitti parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnon. Itse katsoin Kärpäsen ensi kertaa kahdeksan vuotta sitten ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, pitäen siitä joka katselulla enemmän. Kun huomasin Kärpäsen täyttävän nyt 40 vuotta, päätin tietty juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudelleen ja samalla arvostella sen.

Seth Brundle on saanut aikaan mullistavan keksinnön, ihka aidon teleportaatiolaitteen. Kun mies testaa laitetta itseensä, hän ei kuitenkaan huomaa laitteeseen livahtanutta kärpästä ja kone yhdistää Sethin ja kärpäsen toisiinsa. Aluksi Seth luulee laitteen tehostaneen häntä ihmisenä, kunnes hän kauhukseen huomaa muuttuvansa hirviömäiseksi kärpäshybridiksi.




Päärooliin Seth Brundleksi valikoitui Jeff Goldblum, joka oli tuolloin vasta tekemässä nousuaan tähteyteen ja joka tultaisiin myöhemmin muistamaan elokuvista Jurassic Park (1993) ja Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996). Kärpäsessä Goldblum tarjoaa kuitenkin parhaan suorituksen, jonka olen häneltä nähnyt, pitkälti sen takia, että kyseessä on niitä harvoja isoja rooleja, joissa Goldblum ei tunnu vain esittävän itseään. Monet miehelle ominaisista maneereista ovat esillä leffan alkupäässä, mutta mitä pidemmälle Sethin hirvittävä muodonmuutos alkaa kehittyä, sitä paremmin Goldblum pääsee vakuuttamaan, ihmisyyden hiipuessa pois. Seth on erittäin mainio päähenkilö, joka on saman tien sympaattinen ja jonka haluaa nähdä onnistuvan hommassaan. Onkin siis sitäkin hirvittävämpää seurata sivusta, kun mies alkaa muuttua yhä vain enemmän hyönteismäisemmäksi.
     Elokuvassa nähdään myös Goldblumin tuolloinen tosielämän tyttöystävä Geena Davis reportteri Veronicana, joka ryhtyy tekemään juttua Sethin huimasta keksinnöstä, joka toki rakastuu Sethiin ja joka joutuu katsojan tavoin seuraamaan avuttomana vierestä, kun mies alkaa käydä läpi muodonmuutostaan, sekä John Getz Veronican pomona ja entisenä poikaystävänä Stathisina, joka on katkera Veronican ja Sethin lämpenevistä väleistä. Davis ja Getz ovat molemmat mainiot osissaan, etenkin Davis, joka tulkitsee hienosti kasvavaa tuskaansa, kun hän ei meinaa enää tunnistaa rakastamaansa miestä.




Kärpänen on yksi kauhuelokuvasuosikeistani, sekä todennäköisesti paras body horror -leffa, joka on koskaan tehty. Eikä vain sen takia, että elokuva sisältää aidosti poikkeuksellisenkin ällöttävää, jopa kuvottavaa kuvastoa, kun Seth muuttuu ihmisen ja kärpäsen sekoitukseksi. Ensin ilmestyy kummallisia karvoja ja paiseita, sitten lähtevät kynnet ja hampaat ja sitten... noh, loput saatte nähdä itse. Mukana on useita otoksia, joissa tekisi mieli peittää silmät tai kääntää katse television ruudulta, sillä niin häijyjä näkyjä on saatu mukaan. Mitä enemmän hyönteismäiset piirteet näkyvät ulkoisesti Sethissä, sitä enemmän mies myös alkaa käyttäytyä kuin hyönteinen. Hänestä tulee arvaamaton, aggressiivinen ja monin tavoin karmiva.

Kuvottavalla kuvastolla pääsee kuitenkin vain tiettyyn pisteeseen asti ja Kärpäsen todellinen hienous syntyy siitä, että se kuvataan suurena tragediana ja rakkaustarinana. Elokuva käyttää aikansa rakentaakseen Sethin ja Veronican suhdetta, jolloin on entistä hirvittävämpää nähdä, kun suhde murenee miehen muodonmuutoksen takia. Veronica yrittää tukea rakastamaansa miestä, mutta mitä vähemmän Seth on ihminen, sitä vaikeammaksi tukeminen muuttuu. Rakkaustarina ei ole millään lailla imelä, vaan aidosti työstetty ja siksi niin vahva. Elokuvan ilmestymisen aikaan monet viittasivat Kärpästä metaforaksi HIV:istä ja kuinka monet joutuivat olemaan rakkaidensa tukena, kun sairaus tuhosi heidät hitaasti.




Sen lisäksi, että Kärpänen on onnistuneen karmiva, se on myös todella surullinen teos. Katsojana ei voi olla tuntematta valtavaa sääliä Sethiä kohtaan, kun tämä hyvää tarkoittava ja todellisen maailmaa mullistavan keksinnön kehittäjä muuttuu kohtaus kohtaukselta hirviömäisemmäksi. Harvoissa kauhuleffoissa on kyynelhanojen avautuminen näin useasti herkässä, etenkin kohtauksessa, jossa Seth pyytää Veronicaa poistumaan hänen elämästään, koska miestä pelottaa, että hän satuttaisi naista haluamattaan. Viimeistään finaalin aikana on tippa linssissä. Eipä tule äkkiseltään mieleen toista kauhuelokuvaa, joka veisi katsojansa tällaiseen tunteiden vuoristorataan ja särkisi sydämen näin perusteellisesti. Kärpänen teki minuun jo ensimmäisellä katselulla suuren vaikutuksen ja joka katselukerralla huomaan rakastuvani elokuvaan entistä voimakkaammin.

Elokuvan ohjauksesta vastasi lopulta David Cronenberg, joka oli täysin oikea heppu hommaan. Cronenberg tunnetaan body horrorin kuninkaana, osittain juuri Kärpäsen ansiosta. Hän ei kuitenkaan tässä mässäile ällöttävyyksillä, vaan tarjoaa ne harvinaisella tyylitajulla. Väärissä käsissä Sethin muodonmuutos voisi näyttäytyä todella kömpelönä. Elokuva on myös teknisesti erinomainen. Se on taitavasti kuvattu ja ensiluokkaisesti leikattu kasaan. Puolitoistatuntisesta leffasta ei löydy mitään ylimääräistä. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus oivaa ja maskeeraukset sekä erikoistehosteet... voi pyhä jysäys, millaista jälkeä Chris Walas kumppaneineen ovat saaneetkaan aikaiseksi! Sethin maskeeraukset näyttävät yhä vain inhottavammilta ja tämän ihmiskärpäsen lopullinen muoto on kaiken odotuksen arvoinen, sekä käytännön tehoste, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosien varrella. Äänimaailma on myös hienosti rakennettu ja kirsikkana kakun päällä toimivat Howard Shoren fantastiset musiikit, jotka ovat niin jylhät kuin karmivat, sekä pohjattoman surumieliset.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Fly, Yhdysvallat, 1986, SLM Production Group, Brooksfilms, Province of British Columbia Production Services Tax Credit


perjantai 29. toukokuuta 2026

The Boroughs, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE BOROUGHS - KAUSI 1



Luojat: Jeffrey Addiss ja Will Matthews
Näyttelijät: Alfred Molina, Alfre Woodard, Denis O'Hare, Clarke Peters, Geena Davis, Seth Numrich, Carlos Miranda, Jena Malone, Alice Kremelberg, Rafael Casal, Eric Edelstein, Ed Begley Jr., Karan Soni, Mary McDonnell, Jane Kaczmarek, Bill Pullman ja Dee Wallace
Genre: jännitys, scifi
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 40 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 13

The Boroughs on Jeffrey Addissin ja Will Matthewsin luoma uusi scifijännityssarja. Netflix tarttui kaksikon ideaan, kuten tekivät myös hittisarja Stranger Thingsin (2016-2025) luoneet Dufferin veljekset, jotka hyppäsivät mukaan projektiin tuottajina. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt The Boroughsin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta heti, kun Netflix alkoi mainostaa uutta scifisarjaa Stranger Thingsin tekijöiltä ja kiinnostukseni vain kasvoi näyttelijäkaartin myötä. Katsoinkin The Boroughsin läpi kahdessa päivässä heti sarjan ilmestyttyä.

Vastikään leskeksi jäänyt Sam Cooper joutuu vasten tahtoaan muuttamaan iäkkäille tarkoitettuun pienkaupunki Boroughsiin. Siellä Sam alkaa uusien naapuriensa kanssa tutkimaan mysteeriä, johon liittyy kauhistuttavia hirviöitä.




Alfred Molina näyttelee Sam Cooperia, eläkkeelle jäänyttä miestä, josta on juuri tullut leski, hänen rakkaan vaimonsa Lillyn (Jane Kaczmarek) menehdyttyä sairauskohtaukseen. Kun Samin tytär Claire (Jena Malone) kokee, ettei hänen isänsä pärjää yksinään, hän vie Samin Boroughsiin, joka on nimenomaan ikäihmisille rakennettu pienkaupunki erilaisine palveluineen. Molina on nappivalinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa surua, turhautumista tilanteeseensa, sekä myös kasvavaa kiinnostusta selvittää Boroughsin mysteeri. Ja onpa muuten ylipäätään ilo nähdä Molina pitkästä aikaa isossa roolissa, miehen tehtyä viime vuonna lähinnä lyhyitä näyttäytymisiä tai äänirooleja.
     Muita hahmoja sarjassa ovat Boroughsin perustaja Blaine Shaw (Seth Numrich) ja hänen vaimonsa Anneliese (Alice Kremelberg), sekä Boroughsin muut asukkaat, vitsiniekka Jack (Bill Pullman), pariskunta Judy (Alfre Woodard) ja Art (Clarke Peters), syövän kanssa taisteleva Wally (Denis O'Hare), muistisairas Edward (Ed Begley Jr.) ja varsinainen puuma Renee (Geena Davis), joka on iskenyt silmänsä nuoreen turvamieheen Paziin (Carlos Miranda). Sivunäyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan, erityisesti Woodard, Peters ja O'Hare, joiden hahmot ryhtyvät yhdessä Samin kanssa tutkimaan Boroughsin salaisuuksia. Hahmot ovat oivallisia ja jokaisella heistä on omat ongelmansa ja muutenkin kiinnostavat puolensa, jotka auttavat katsojaa kiintymään heihin jo varhaisessa vaiheessa.




Olen usein sanonut, että mielestäni sarjat pitäisi osata jossain kohtaa oikeasti lopettaa ja rahastuksena tehtyjen lisäosien sijaan tekijät voisivat keksiä jotain uutta. Minua ei kuitenkaan haittaa, jos se jokin uusi liippaa läheltä aiempaa työtä. The Boroughs ei linkity tarinallisesti millään tavalla Stranger Thingsiin, mutten ihmettele miksi Dufferin veljekset suostuivat tuottamaan sarjan, koska mukana on paljon samanlaisia elementtejä. Päähenkilöt ovat vain huomattavasti vanhempia ja olenkin nähnyt monien puhuvan The Boroughsista "eläkeläisten Stranger Thingsinä". Juuri tästä minä tykkään: sen sijaan, että tehtäisiin tarpeetonta jatkoa jollekin sarjalle, tehdään uusi sarja, joka tuo mieleen sen aiemman, mutta joka onnistuu olemaan oma juttunsa.

Sarja nappaa välittömästi mukaansa tiivistunnelmaisella avauksellaan, minkä jälkeen onkin erittäin mielenkiintoista ryhtyä selvittämään, mitä Boroughsissa onkaan oikein meneillään? Heti on selvää, että jonkinlaisia olentoja nousee piiloistaan yön pimeydessä, mutta kaupungista löytyy enemmänkin salaisuuksia. Avauskauden ensimmäinen puolikas on mielestäni jopa mahtava. Koukuttavan mysteerin lisäksi hahmot ovat mainioita ja tunnelma tanssahtelee taitavasti jännittävän, lumoavan ja jopa hupaisan välillä. Toinen puolisko kaudesta ei valitettavasti ole yhtä vahva ja siinä, missä sarjalla olisi mahdollisuus päästä tosissaan vauhtiin, se ei ihan onnistu nostamaan kierroksiaan. Pidin näkemästäni jo nyt, mutta koin että potentiaalia olisi ollut enemmänkin. Tästä huolimatta mielsin The Boroughsin yhdeksi kuluneen alkuvuoden parhaista uutuussarjoista ja todella toivon sen saavan jatkoa.




Teknisesti The Boroughs on myös mainio. Sarjan avauskausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset vakuuttavat. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja on täydellinen päätös näyttää sarjan olentoja lähinnä vilaukselta ja usein pimeydessä väijyen. Äänimaailma on todella pätevästi rakennettu ja pidin valtavasti John Paesanon mystiikkaa pursuavista musiikeista.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
The Boroughs, Yhdysvallat, 2026-, Upside Down Pictures


sunnuntai 25. elokuuta 2024

Arvostelu: Blink Twice (2024)

BLINK TWICE



Ohjaus: Zoë Kravitz
Pääosissa: Naomi Ackie, Channing Tatum, Alia Shawkat, Adria Arjona, Christian Slater, Haley Joel Osment, Liz Caribel, Trew Mullen, Simon Rex, Levon Hawke, Geena Davis, María Elena Olivares, Cris Costa ja Kyle MacLachlan
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Blink Twice on näyttelijä Zoë Kravitzin esikoisohjaus. Kravitz oli vuosia halunnut kokeilla elokuvantekoa kameran toisella puolella ja ryhtyi vuonna 2017 kynäilemään käsikirjoitusta, joka kulki työnimellä "Pussy Island". Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022 ja nyt Blink Twice on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Kravitzin kokeilevan onneaan ohjaajan penkillä ja kiinnostukseni kasvoi, kun näin elokuvan lupaavan trailerin. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Blink Twicen heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Cocktail-tarjoilija Frida saa kutsun teknomoguli Slater Kingin paratiisisaarelle. Aluksi jatkuva juhlinta vaikuttaa huippulomalta, mutta pian Frida alkaa epäillä, että saarella on meneillään jotain shokeeraavaa...




I Wanna Dance: The Whitney Houston Movieta (Whitney Houston: I Wanna Dance With Somebody - 2022) tähdittänyt Naomi Ackie näyttelee Fridaa, cocktail-tarjoilijaa, joka haaveilee hulppeammasta elämästä ja kiinnostuukin työkeikkanaan toimivan varainkeruugaalan järjestävästä teknomoguli Slater Kingistä, jota näyttelee ohjaaja Kravitzin poikaystävä Channing Tatum. Frida on pidettävä hahmo ja varmasti samaistuttava monelle, tämän painaessa tylsää duunia ja tarttuessa sitten tietty aikamoiseen irtiotto arjesta -tarjoukseen. Ackie on hyvä valinta rooliinsa ja mainio on myös Tatum, josta löytyy karismaa hurmaavaksi bisnesmieheksi ja joka parantaa otettaan elokuvan edetessä.
     Elokuvassa nähdään myös Alia Shawkat Fridan työkaveri-kämppis-bestiksenä Jessinä, joka pääsee myös paratiisisaarelle, sekä Adria Arjona, Haley Joel Osment, Christian Slater, Liz Caribel, Trew Mullen, Geena Davis, Simon Rex, Levon Hawke, Cris Costa ja Kyle MacLachlan saaren muina vieraina, Sarahina, Tomina, Vicinä, Camillana, Heatherina, Stacyna, Codynä, Lucasina, Stanina ja tohtori Richinä. Sukuvika-komediasarjasta (Arrested Development - 2003-2019) tuttu Shawkat on lystikäs osassaan ja hän ja Ackie vakuuttavat siitä, että he olisivat olleet parhaita ystäviä vuosikaudet. Oivallinen on kanssa alkukesän Hit Man -leffassakin (2023) nähty Arjona fiktiivisestä Selviytyjät-tyyppisestä sarjasta tunnettuna Sarahina.




Blink Twice alkaa sisältövaroituksella, elokuvan käsitellessä vallan väärinkäyttöä ja sisältäessä kuvausta seksuaalisesta väkivallasta. Kyseessä onkin hyvin ajankohtainen trilleri, jonka kauhukertomuksesta on helppo vetää yhtymäkohtia tosielämän ikäviin tapauksiin. Mukana on pari kohtausta, jotka saattavat laukaista herkemmällä ja/tai traumaattisen kokemuksen läpikäyneellä katsojalla paniikkikohtauksen, joten tässä tapauksessa suosittelen elokuvaa varauksella. Muuten suosittelen varsin lämpimästi käymään kurkkaamassa Blink Twicen, sillä kyseessä on oikein toimiva jännäri ja ennen kaikkea ihan pätevä esikoiselokuva Zoë Kravitzilta.

Kravitzin työssä parasta on hänen ohjauksensa. Hän rakentaa ilmapiiriä onnistuneesti ja hissuksiin. Aluksi unelmalomalta paratiisisaarella vaikuttava reissu alkaa vähitellen saada synkkiä pilviä ylleen ja meno muuttuu kohtaus kohtaukselta epämiellyttävämmäksi. Kravitz ei paljoa säästele katsojaansa, vaan ne parit aiemmin mainitut kohtaukset ovat aidosti ahdistavia. Painostavuuden lisäksi sekaan on ujutettu myös hyvää huumoria, paikoin varsin synkkää sellaista ja kelpo satiiria. Kravitzin käsikirjoitus ei kuitenkaan ole yhtä vahva kuin ohjaus ja itse jäin kaipaamaan menoon jotain mojovampaa koukkua. Kenelle ihan oikeasti tulee yllätyksenä, että naisen ohjaamassa ja käsikirjoittamassa trillerissä valkoisen rikkaan miehen bilesaari ei ole kiva paikka naisille? Fridalta ja muilta kestää todella kauan hoksata asian todellinen laita, mutta tämänkin jälkeen leffa kulkee turhan yllätyksettömiä polkuja lopputeksteihin asti. Alusta saakka Kravitz istuttaa katsojan mieleen tarinan loppupään kannalta tärkeitä yksityiskohtia, mutta tekee sitä turhankin alleviivaavasti, jolloin näiden yksityiskohtien todellisen merkityksen voi arvata hyvissä ajoin etukäteen. Siitä huolimatta, että käsikirjoitus kaipaisi hieman potkua, on Blink Twice silti pääosin hyvä jännäri, joka jättää positiivisena odottamaan, mitä Kravitz seuraavaksi tekee kameran takana.




Tekniseltäkin puoleltaan Blink Twice on hyvin tehty. Se on taitavasti kuvattu ja kameratyöskentelyllä ja leikkauksella korostetaan epämiellyttävää ilmapiiriä, kun kuvat ovat esimerkiksi hieman vinksahtaneita tai vaivaannuttavan lähellä kohteitaan. Luksussaaren lavastukset ovat hienot, puvustus on oivaa ja maskeeraukset äityvät kivan rajuiksi. Äänimaailma on hyvin rakennettu Chanda Dancyn musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Blink Twice, 2024, Metro-Goldwyn-Mayer, Bruce Cohen Productions, Free Association, Redrum


maanantai 19. elokuuta 2024

Arvostelu: Beetlejuice (1988)

BEETLEJUICE



Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Alec Baldwin, Geena Davis, Winona Ryder, Catherine O'Hara, Jeffrey Jones, Michael Keaton, Glenn Shadix, Sylvia Sidney, Robert Goulet, Dick Cavett, Maree Cheatham, Patrice Martinez ja Tony Cox
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

Beetlejuice on Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia. Elokuva lähti liikkeelle Michael McDowellin ideasta, jonka pohjalta hän työsti yhdessä Larry Wilsonin kanssa käsikirjoituksen, jota he yrittivät kaupitella tekstiään eri yhtiöille. Universal kieltäytyi jyrkästi, mutta Geffen Company tarttui projektiin. Samoihin aikoihin Tim Burton oli juuri julkaissut esikoiselokuvansa Pee-wee's Big Adventure (1985) ja alkanut työstämään käsikirjoitusta DC:n sarjakuviin perustuvalle Batman-elokuvalle (1989). Sen tuotantoyhtiö Warner Bros. jarrutteli kuitenkin tuotannon aloittamista ja Burton etsi itselleen toista projektia odotellessaan. Geffen Companyn perustaja David Geffen esitteli Burtonille Beetlejuicen, josta Burton innostui valtavasti. Warren Skaaren pestattiin muokkaamaan käsikirjoitusta kevyempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1987 ja lopulta Beetlejuice sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1988. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi kehuja myös kriitikoilta ja voitti parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnon. Itse katsoin Beetlejuicen ensi kertaa joitain vuosia sitten ja pidin näkemästäni. Olen nähnyt leffan kerran uudestaan ja vieläpä elokuvateatterissa ja nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Beetlejuice Beetlejuice (2024), päätin katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella sen.

Adam ja Barbara Maitland kuolevat auto-onnettomuudessa ja jäävät jumiin taloonsa kummittelemaan. Kun heidän taloonsa muuttaa uusi perhe, Adam ja Barbara yrittävät keksiä keinon karkottaa heidät ja kun heidän omat keinonsa eivät auta, he kääntyvät eksentrisen biomanaaja Beetlejuicen puoleen.




Beetlejuicen ilmestymisen aikaan vasta uransa alkutaipaleella olleet Alec Baldwin ja Geena Davis näyttelevät Maitlandin pariskuntaa, Adamia ja Barbaraa, jotka kuolevat äkillisesti, heidän autonsa suistuttua sillalta alas. Pari ei päädy taivaaseen tai helvettiin, vaan jää jumiin limbotilaan, vangittuina vanhaan taloonsa. Catherine O'Hara taas näyttelee taiteilija Delia Deetziä, Jeffrey Jones tämän uutta miestä Charlesia ja Winona Ryder tämän synkkyyksissä vellovaa tytärtä Lydiaa, jotka muuttavat Maitlandien taloon näiden kuoltua. Baldwin ja Davis ovat mainiot ja sympaattiset pariskuntana, jotka kohtaavat traagisen kohtalon ja yrittävät sen jälkeen nauttia tuonpuoleisesta vanhassa kodissaan, mitä uudet asukkaat saapuvat häiritsemään. O'Hara on loistava yliampuvana taiteilijasieluna ja tässä vasta kolmannen elokuvaroolinsa tekevä Ryder istuu täydellisesti angstisen teinin osaan. Jones sopii passelisti hieman vässykän Charlesin rooliin, mutta hänen hahmonsa jää pääpoppoosta tylsimmäksi. Elokuvassa nähdään myös Sylvia Sidney kuolleita opastavana Junona ja Glenn Shadix Delian hämäränä ystävänä Othona.
     Mutta elokuvan todellinen tähti on kuitenkin itse nimikkohahmo Betelgeuse, eli helpommin Beetlejuice. Rooliin pohdittiin aluksi Sammy Davis Jr:a, kunnes Geffenin kehotuksesta Burton päätyi Michael Keatoniin, joka oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä komedianäyttelijänä. Keaton hyppää villin Beetlejuicen saappaisiin hurjalla antaumuksella ja tätä sekopäistä ja häpeilemättömän ronskia koheltamista on suuri riemu seurata - osittain siksi, että hahmoa hyödynnetään säästeliäästi ja siten sitäkin tehokkaammin. Keaton on lähes tunnistamaton roolissa ja hänen esiintymisestään tulee mieleen pirullisilla voimilla varusteltu Batmanin arkkivihollinen Jokeri. Ei siis ihme, että kun Keatonin ilmoitettiin näyttelevän Burtonin Batmanissa nimenomaan Batmania, monet olivat täysin pöyristyneitä valinnasta.




Beetlejuice on myös elokuvana riemastuttavaa seurattavaa ja yksi kaikkien aikojen parhaista kauhukomedioista. Sen konsepti on erittäin vekkuli. En voi olla ainoa, joka kummituselokuvia katsoessa pohtii, että millainenkohan tarina olisi niiden kummitusten vinkkelistä ja Beetlejuice vastaa juuri tähän. Alun yllättävän traagisuuden jälkeen meno muuttuu pian vallan hupaisaksi, kun Beetzit saapuvat taloon ja Maitlandit yrittävät keksiä keinoa päästä tunkeilijoista eroon. Maitlandien yritykset ovat toinen toistaan mainiompia, mutta kun mikään ei tunnu auttavan, on viimeisenä oljenkortena turvauduttava kaikista epäluotettavimpaan liittolaiseen, eli elokuvan nimikkohahmoon. Jos jo ennen Beetlejuicen mukaan saapumista elokuva on ollut veikeä, hänen hyppääminen kaiken sekaan vain pistää myllyn liikkumaan vielä lujempaa.

Puolentoista tunnin kestossa Beetlejuice on tehokkaan napakka paketti, joka onnistuu hyvin imaisemaan katsojan mielikuvitukselliselle matkalleen. Kekseliäs tarina pitää tiukasti mukanaan, elokuvan tarjotessa lukuisia mahtavia hetkiä, joissa Burton esittelee räväkkää energiaansa ja pähkähullua visiotaan, eikä mikään ihme, että hänestä muovautui nopeasti monien suosikkiohjaaja ja yksi Hollywoodin kiinnostavimmista elokuvantekijöistä. Yksi muistettavimmista kohtauksista on lystikäs ruokailu, jossa Maitlandit riivaavat Beetzit laulamaan ja tanssimaan Harry Belafonten Day-O (The Banana Boat Song) -kappaleen tahtiin. Yleisestikin ottaen kieli on ollut visusti poskessa ja nauraa saa useampaan otteeseen, mutta perheen pienimmille ja joillekin vanhemmillekin, hieman herkemmille katsojille leffa saattaa olla myös ajoittain jännittäväkin. Elokuvasta jää kuitenkin valtavan hyvä fiilis ja Beetlejuicen katsoo ilomielin useampaankin kertaan uudelleen.




Ennen Beetlejuicea Burtonilla oli takanaan vain yksi täyspitkä elokuva, joka rakentui kuitenkin enemmän Paul Reubensin luoman Pee-wee Herman -hahmon varaan. Beetlejuicessa Burton pääsi sitten kertaheitolla esittelemään, mikä hän onkaan elokuvantekijänä miehiään. Elokuvassa ovat mukana aika lailla kaikki Burtonille ominaiset maneerit, joita hän on hyödyntänyt lukuisia kertoja myöhemmin muissa filmeissään, vaihtelevin tuloksin. Tässä Burtonin persoonallinen tyylittely tuntuu vielä äärimmäisen raikkaalta piristysruiskeelta, jonka kautta muodostui yksi visuaalisesti veijarimaisimmista leffoista ikinä. Lavastajat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen, oli kyse sitten tuonpuoleisesta maailmasta, pienoismallien esittämisestä valtavina tai Delian taideteoksista. Kaikki on mielikuvituksellisen värikästä ja vinksahtanutta. Maskeeraajat ovat päässeet leikittelemään Beetlejuicen ja muiden demonien ja elävienkuolleiden kanssa, voittaen ansaitusti Oscar-palkinnon työstään. Erikoistehosteista näkyy pieni budjetti, mutta efektien tietty kotikutoisuus tuntuu istuvan elokuvaan kuin nenä päähän ja on vain osa sen viehätystä. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Danny Elfmanin säveltämät reippaat musiikit vahvistavat tunnelmaa entisestään.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Beetlejuice, 1988, The Geffen Company