The Boroughs, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE BOROUGHS - KAUSI 1

Luojat: Jeffrey Addiss ja Will Matthews

Näyttelijät: Alfred Molina, Alfre Woodard, Denis O'Hare, Clarke Peters, Geena Davis, Seth Numrich, Carlos Miranda, Jena Malone, Alice Kremelberg, Rafael Casal, Eric Edelstein, Ed Begley Jr., Karan Soni, Mary McDonnell, Jane Kaczmarek, Bill Pullman ja Dee Wallace

Genre: jännitys, scifi

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 40 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 13

The Boroughs on Jeffrey Addissin ja Will Matthewsin luoma uusi scifijännityssarja. Netflix tarttui kaksikon ideaan, kuten tekivät myös hittisarja Stranger Thingsin (2016-2025) luoneet Dufferin veljekset, jotka hyppäsivät mukaan projektiin tuottajina. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt The Boroughsin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta heti, kun Netflix alkoi mainostaa uutta scifisarjaa Stranger Thingsin tekijöiltä ja kiinnostukseni vain kasvoi näyttelijäkaartin myötä. Katsoinkin The Boroughsin läpi kahdessa päivässä heti sarjan ilmestyttyä.

Vastikään leskeksi jäänyt Sam Cooper joutuu vasten tahtoaan muuttamaan iäkkäille tarkoitettuun pienkaupunki Boroughsiin. Siellä Sam alkaa uusien naapuriensa kanssa tutkimaan mysteeriä, johon liittyy kauhistuttavia hirviöitä.

Alfred Molina näyttelee Sam Cooperia, eläkkeelle jäänyttä miestä, josta on juuri tullut leski, hänen rakkaan vaimonsa Lillyn (Jane Kaczmarek) menehdyttyä sairauskohtaukseen. Kun Samin tytär Claire (Jena Malone) kokee, ettei hänen isänsä pärjää yksinään, hän vie Samin Boroughsiin, joka on nimenomaan ikäihmisille rakennettu pienkaupunki erilaisine palveluineen. Molina on nappivalinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa surua, turhautumista tilanteeseensa, sekä myös kasvavaa kiinnostusta selvittää Boroughsin mysteeri. Ja onpa muuten ylipäätään ilo nähdä Molina pitkästä aikaa isossa roolissa, miehen tehtyä viime vuonna lähinnä lyhyitä näyttäytymisiä tai äänirooleja.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Boroughsin perustaja Blaine Shaw (Seth Numrich) ja hänen vaimonsa Anneliese (Alice Kremelberg), sekä Boroughsin muut asukkaat, vitsiniekka Jack (Bill Pullman), pariskunta Judy (Alfre Woodard) ja Art (Clarke Peters), syövän kanssa taisteleva Wally (Denis O'Hare), muistisairas Edward (Ed Begley Jr.) ja varsinainen puuma Renee (Geena Davis), joka on iskenyt silmänsä nuoreen turvamieheen Paziin (Carlos Miranda). Sivunäyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan, erityisesti Woodard, Peters ja O'Hare, joiden hahmot ryhtyvät yhdessä Samin kanssa tutkimaan Boroughsin salaisuuksia. Hahmot ovat oivallisia ja jokaisella heistä on omat ongelmansa ja muutenkin kiinnostavat puolensa, jotka auttavat katsojaa kiintymään heihin jo varhaisessa vaiheessa.

Olen usein sanonut, että mielestäni sarjat pitäisi osata jossain kohtaa oikeasti lopettaa ja rahastuksena tehtyjen lisäosien sijaan tekijät voisivat keksiä jotain uutta. Minua ei kuitenkaan haittaa, jos se jokin uusi liippaa läheltä aiempaa työtä. The Boroughs ei linkity tarinallisesti millään tavalla Stranger Thingsiin, mutten ihmettele miksi Dufferin veljekset suostuivat tuottamaan sarjan, koska mukana on paljon samanlaisia elementtejä. Päähenkilöt ovat vain huomattavasti vanhempia ja olenkin nähnyt monien puhuvan The Boroughsista "eläkeläisten Stranger Thingsinä". Juuri tästä minä tykkään: sen sijaan, että tehtäisiin tarpeetonta jatkoa jollekin sarjalle, tehdään uusi sarja, joka tuo mieleen sen aiemman, mutta joka onnistuu olemaan oma juttunsa.

Sarja nappaa välittömästi mukaansa tiivistunnelmaisella avauksellaan, minkä jälkeen onkin erittäin mielenkiintoista ryhtyä selvittämään, mitä Boroughsissa onkaan oikein meneillään? Heti on selvää, että jonkinlaisia olentoja nousee piiloistaan yön pimeydessä, mutta kaupungista löytyy enemmänkin salaisuuksia. Avauskauden ensimmäinen puolikas on mielestäni jopa mahtava. Koukuttavan mysteerin lisäksi hahmot ovat mainioita ja tunnelma tanssahtelee taitavasti jännittävän, lumoavan ja jopa hupaisan välillä. Toinen puolisko kaudesta ei valitettavasti ole yhtä vahva ja siinä, missä sarjalla olisi mahdollisuus päästä tosissaan vauhtiin, se ei ihan onnistu nostamaan kierroksiaan. Pidin näkemästäni jo nyt, mutta koin että potentiaalia olisi ollut enemmänkin. Tästä huolimatta mielsin The Boroughsin yhdeksi kuluneen alkuvuoden parhaista uutuussarjoista ja todella toivon sen saavan jatkoa.

Teknisesti The Boroughs on myös mainio. Sarjan avauskausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset vakuuttavat. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja on täydellinen päätös näyttää sarjan olentoja lähinnä vilaukselta ja usein pimeydessä väijyen. Äänimaailma on todella pätevästi rakennettu ja pidin valtavasti John Paesanon mystiikkaa pursuavista musiikeista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Boroughs, Yhdysvallat, 2026-, Upside Down Pictures

Arvostelu: Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice - 2005)

YLPEYS JA ENNAKKOLUULO

PRIDE & PREJUDICE

Ohjaus: Joe Wright

Pääosissa: Keira Knightley, Matthew Macfadyen, Brenda Blethyn, Donald Sutherland, Rosamund Pike, Jena Malone, Tom Hollander, Penelope Wilton, Judi Dench, Simon Woods, Carey Mulligan, Rupert Friend, Talulah Riley, Kelly Reilly, Tamzin Merchant, Claudie Blakley, Cornelius Booth ja Peter Wright

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 3

Pride & Prejudice, eli suomalaisittain Ylpeys ja ennakkoluulo perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1813. Kirjan pohjalta oli jo tehty muun muassa elokuva vuonna 1940 ja televisiosarjat vuosina 1980 ja 1995. Austenin toiseen kirjaan perustuneen Järki ja tunteet -elokuvan (Sense and Sensibility - 1995) oltua kehuttu hitti, Working Title Films ryhtyi suunnittelemaan elokuvaa Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Deborah Moggach työsti elokuvan käsikirjoitusta ja lähinnä television parissa työskennellyt Joe Wright pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2004 ja lopulta Ylpeys ja ennakkoluulo sai maailmanensi-iltansa 25. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa, lavastus, puvustus ja musiikki), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva ja naispääosa). En ollut itse nähnyt elokuvaa aiemmin, mutta olin tiennyt sen olemassaolosta sen ilmestymisestä lähtien. Kun huomasin Ylpeyden ja ennakkoluulon täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan vihdoin ja samalla arvostella sen.

1700-luvun lopun Englannissa rouva Bennet säikähtää tajutessaan, ettei yksikään hänen tyttäristään voi itsekseen jatkaa suvun perintöä ja ryhtyykin etsimään sopivia sulhoja jokaiselle.

Ylpeys ja ennakkoluulo keskittyy Bennetin perheeseen, johon kuuluvat iäkäs isä herra Bennet (Donald Sutherland) ja hössöttävä äiti rouva Bennet (Brenda Blethyn), sekä heidän tyttärensä, rauhallinen Jane (Rosamund Pike), kirjoihinsa uppoutuva Elizabeth (Keira Knightley), hiljainen Mary (Talulah Riley) ja villimmät Kitty (Carey Mulligan) ja Lydia (Jena Malone). Kun rouva Bennet eräänä päivänä oikeasti hoksaa, että hänen miehensä on tullut vanhaksi ja ettei heillä ole yhtäkään miesperijää, hän alkaa pikaisesti etsimään sopivia miehiä tyttärilleen, jottei sukulinja katkea kuin seinään. Blethyn on hupaisa osassaan, Sutherlandin taas tarjotessa rauhallisemman vanhemman isähahmona. Tyttäristä muut jäävät varsin yksiulotteisiksi, mutta merkittävimmäksi nouseva Elizabeth on mainio ja kiinnostava hahmo. Knightley tarjoaa uralleen poikkeuksellisen vakuuttavan roolisuorituksen nuorena ja innokkaana, mutta silti epäilevänä ja kirjojensa pariin katoavana nuorena naisena.

     Elokuvassa nähdään myös Matthew Macfadyen herra Darcyna, joka iskee silmänsä Elizabethiin, Tom Hollander herra Collinsina, joka myöskin iskee silmänsä Elizabethiin, Simon Woods herra Bingleynä, joka iskee silmänsä Janeen, Kelly Reilly Bingleyn siskona Carolinena, Rupert Friend sotilas Wickhamina, joka iskee silmänsä Lydiaan, sekä Judi Dench herra Darcyn tiukkana tätinä lady Catherinena ja Penelope Wilton rouva Gardinerina. Sivunäyttelijät ovat erittäin mainiot rooleissaan. Macfadyenin ja Knightleyn väliltä löytyy vahvaa kemiaa ja he tulkitsevat rakastumista toisiaan kohtaan monipuolisesti ja usein onnistuneen pienieleisesti.

Ylpeys ja ennakkoluulo ei ole varsinaisesti mitään jatkoa myöskin Jane Austenin kirjaan perustuneelle, kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneelle Järjelle ja tunteille, mutta se on selvästi saman kirjailijan kynästä syntynyt hengenheimolainen, joka monilta paikoin tukee aiempaa tarinaa. Nimensä mukaisesti elokuvassa kuvataan hahmojen ylpeyttä ja ennakkoluuloja, ja miten nämä ilmenevät eri tavoin eri hahmoilla - etenkin päähahmoilla Elizabethilla ja herra Darcylla. Elizabeth on ennakkoluuloinen jäykkää herra Darcya kohtaan ja ylpeänä torjuu tämän kosintayritykset, nähden ne lähinnä epätoivoisina. Herra Darcy taas on ennakkoluuloinen vähävaraisempaa Bennetin perhettä kohtaan. Hahmot ovat katsojan vinkkelistä yhä vain selvemmin rakastuneet toisiinsa, mutta hahmot, jopa Elizabeth ja herra Darcy itse, luulevat heidän inhoavan toisiaan.

Pääkaksikon rakkauskertomus on toisaalta poikkeuksellinen juuri tästä syystä ja kaikenlainen jossittelu on yllättävänkin kiinnostavaa. Ja jotta homma ei varmasti kävisi tylsäksi, on mukana tosiaan erilaisia kilpakosijoita ja Elizabethin siskoihin liittyvää draamaa. Eikä leffa pelkkää draamaa ole, vaan siitä löytyy myös hyvä annos huumoria. Hauskinta on läpi elokuvan toistuva vitsi, missä kaksi hahmoa käyvät yksityistä keskustelua, vain huomatakseen, että muu Bennetin perhe on ollut salakuuntelemassa oven takana isää ja äitiä myöten. Kaikki tämä johtaa loppuhuipennukseen, jota ymmärrettävästi pidetään yhtenä ikonisimmista rakkaustarinoiden finaaleista.

Elokuvan on ohjannut Joe Wright, joka saa näyttelijöistään paljon irti ja rakentaa ilmapiiriä onnistuneesti. Deborah Moggach tasapainottelee pääasiassa hyvin useiden juonikuvioiden kanssa ja hänen työstämä dialoginsa on mainiota. Ylpeys ja ennakkoluulo on myös teknisesti pätevä teos. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus upeaa ja maskeerauksetkin oivat. Äänimaisema on hyvin pistetty kasaan Dario Marianellin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pride & Prejudice, 2005, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, Scion Films

Arvostelu: Love Lies Bleeding (2024)

LOVE LIES BLEEDING

Ohjaus: Rose Glass

Pääosissa: Kristen Stewart, Katy O'Brian, Jena Malone, Ed Harris, Dave Franco, Anna Baryshnikov, David DeLao ja Orion Carrington

Genre: rikos, romantiikka

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Love Lies Bleeding on Kristen Stewartin tähdittämä uutuuselokuva. Tehtyään kehutun kauhuleffan Saint Maudin (2019), ohjaaja-käsikirjoittaja Rose Glass ryhtyi työstämään uutta tarinaa ja sai A24- ja Film4-yhtiöt projektiin mukaan. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022 ja Love Lies Bleeding sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2024, minkä jälkeen sitä on esitetty eri festivaaleilla, muun muassa Suomen Night Visionsissa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun sitä alettiin hehkuttamaan alkuvuodesta. Kun Love Lies Bleedingille annettiin pieni teatterikierros Suomessa, päätin käydä katsomassa, mistä oikein on kyse?

Kuntosalia pyörittävä Lou tapaa salilla treenaavan kehonrakentaja Jackien ja he huomaavat pian joutuneensa keskelle vaikeaa tapahtumaketjua, johon liittyy rakkautta, valheita ja verenvuodatusta.

Love Lies Bleedingin keskiössä ovat Kristen Stewartin näyttelemä Lou ja Katy O'Brianin näyttelemä Jackie. Lou työskentelee kuntosalilla ja eräänä päivänä salille saapuu treenaamaan Jackie, joka on ohikulkumatkalla kohti Las Vegasissa järjestettävää kehonrakennuskilpailua. Loun ja Jackien välille roihahtaa nopeasti tunteita ja Stewartin ja O'Brianin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Stewart ei pysty mielessäni varmaan ikinä karistamaan Twilight-imagoaan, joten pääsen joka kerta yllättymään yhtä positiivisesti, että nainen on oppinut näyttelemään vampyyrirainojen päätyttyä. Stewart on mainio Louna, mutta vielä parempi on O'Brian, jota on aiemmin nähty lähinnä pienemmissä sivurooleissa esimerkiksi Star Wars -sarja The Mandalorianissa (2019-) ja Marvelin supersankarileffa Ant-Man and the Wasp: Quantumaniassa (2023). O'Brian omaa tosielämästä kehonrakennustaustaa ja hän onkin treenannut kehonsa varsinaiseen huippukuntoon, istuen siis jo ulkoisesti täydellisesti osaansa.

     Elokuvassa nähdään myös Ed Harris Loun laittomuuksia puuhailevana isänä, Jena Malone Loun siskona Bethinä ja Dave Franco tämän väkivaltaisena miehenä J.J.:nä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat passelisti osistaan, joskin Malonen ruutuaika jää hassun vähäiseksi. Harris on tuttuun tapaansa karismaattinen ja Franco esittää tympeää aviomieshahmoaan oivallisesti.

Tiesin Love Lies Bleedingistä etukäteen vain sen, että pääroolissa nähdään Kristen Stewart ja tarina liittyy jotenkin lesboihin kehonrakentajiin. Suosittelenkin, että elokuvasta tietää mahdollisimman vähän ennakkoon, sillä lähes sokkona katseltuna se tarjosi varsinaisen kyydin ja jätti lopuksi hämilleen, että mitäköhän helvettiä tuli juuri nähtyä - vähän samaan tapaan kuin ohjaaja Rose Glassin esikoisleffa Saint Maud teki. Elokuvaa on hyvin vaikeaa luokitella mihinkään lokeroon, sillä se on aikamoinen ja yllättävän toimiva yhdistelmä eri lajityyppejä. Siitä löytyy romantiikkaa, draamaa, hieman vinksahtanutta komediaa, kylmäveristä trilleriä, sekä psykedeelisiä näkyjä ja jopa body horroria. Love Lies Bleeding onkin ehtaa A24-kamaa.

Elokuva käynnistyy kahden kuntoilusta intoilevan naisen rakkaustarinana, mutta homma saa pian yllättäviä mutkia ja muita käänteitä, jotka vievät tätä varsin ennalta-arvaamatonta kertomusta eteenpäin. Jännitys tiivistyy ja tapahtumaketju eskaloituu yhä vain hurjemmaksi, kunnes loppuhuipennus tarjoaa aimo laidallisen todellista outoutta. Yliampuva finaali on toisaalta veikeä, mutta toisaalta myös pieni pettymys mainion rakentelun jälkeen.

Rose Glass osoittaa toistamiseen taitojaan kameran takana. Hänen ohjauksensa on oivallista ja yhdessä Weronika Tofilskan kanssa laadittu käsikirjoitus pääasiassa mainio. Love Lies Bleeding on myös pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Erityisesti punaisen valon täyttämät kohtaukset ovat tyylikästä katseltavaa. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa, mutta jösses, kun elokuva on täynnä toinen toistaan kamalampia hiustyylejä. Tehosteet ajavat asiansa ja äänipuoli on kunnossa Clint Mansellin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Love Lies Bleeding, 2024, A24, Film4, Escape Plan Productions, Lobo Films

Arvostelu: Horizon: An American Saga - Chapter 1 (2024)

HORIZON: AN AMERICAN SAGA - CHAPTER 1

Ohjaus: Kevin Costner

Pääosissa: Sienna Miller, Kevin Costner, Sam Worthington, Georgia MacPhail, Michael Rooker, Danny Huston, Abbey Lee, Jena Malone, Jamie Campbell Bower, Michael Angarano, Jon Beavers, Owen Crow Shoe, Luke Wilson, Ella Hunt, Tom Payne, Will Patton, Isabelle Fuhrman, Jeff Fahey, Tatanka Means, Wasé Chief, Tim Guinee, Dale Dickey, Scott Haze, Angus Macfadyen, Naomi Winders, Hayes Costner, Austin R. Grant, Charles Halford, Alejandro Edda ja Giovanni Ribisi

Genre: western

Kesto: 3 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 16

Horizon: An American Saga - Chapter 1 on Kevin Costnerin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä lännenelokuva. Costner sai idean elokuvaan jo vuosikymmeniä sitten, kirjoittaen ensimmäisen käsikirjoituksen vuonna 1988. Hän yritti pitkään saada elokuvaa rahoitettua eri studioiden kautta ja odotellessaan sinnikäs Costner laajensi tarinaa kaiken aikaa, jolloin hän joutui lopulta jakamaan tarinan useampaan elokuvaan, vaihtoehtoisesti pohtien myös televisiosarjaformaattia. Lopulta Costner päätti itse kerätä rahoituksen elokuvaan oman Territory-studionsa kautta, maksaen budjetista omasta taskustaan jopa kymmeniä miljoonia dollareita. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Horizon: An American Saga - Chapter 1 on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin Costnerin työstävän uutta länkkäriä, ovathan genren edustajat olleet vähissä viime aikoina. Meinasin kuitenkin saada ähkyn jo pelkästä ajatuksesta, että kyseessä oli neljän, kolmen tunnin mittaisen elokuvan valtava eepos, joista kaksi ensimmäistä leffaa julkaistaisiin saman kesän aikana. Kävin silti uteliaana katsomassa Horizon: An American Saga - Chapter 1:n heti sen ensi-iltapäivänä.

1800-luvun puolen välin Amerikassa uudisasukkaat yrittävät toipua apassien hurjasta hyökkäyksestä, samalla kun yksinäinen mysteerimies ajautuu keskelle veristä perhekonfliktia.

Horizon: An American Saga pitää sisällään aikamoisen hahmokattauksen ja laajan näyttelijäkaartin, eikä osa ehdi vielä tässä ensimmäisessä elokuvassa juuri muuta tehdä kuin näyttää naamansa ennen lopputekstejä. On Kittredgen uudisasukasperhe, johon kuuluvat äiti Frances (Sienna Miller), isä James (Tim Guinee), tytär Lizzie (Georgia MacPhail) ja poika Nat (Kevin Costnerin poika Hayes)... ja sitten on toinen Kittredgen perhe, johon kuuluvat isä Owen (Will Patton) ja tyttäret Diamond (Isabelle Fuhrman) ja Martha (Naomi Winders). On joukko amerikkalaissotilaita, joihin kuuluvat muun muassa luutnantti Gephart (Sam Worthington), eversti Houghton (Danny Huston) ja sotilas Riordan (Michael Rooker), Sykesin rikollisperhe, johon kuuluu isä James (Charles Halford), äiti (Dale Dickey), sekä pojat Caleb (Jamie Campbell Bower), Gratton (Austin R. Grant) ja Junior (Jon Beavers), vankkureilla halki Amerikan matkustavat Matthew Van Weyden (Luke Wilson), Juliette (Ella Hunt) ja Hugh (Tom Payne), sekä salaileva pariskunta Ellen (Jena Malone) ja Walter (Michael Angarano) ja näiden prostituoitu tuttu Marigold (Abbey Lee). Sekä iso joukko muitakin tyyppejä, jotka jäävät vielä toistaiseksi pintaraapaisuiksi. Näyttelijäkaarti kuitenkin suoriutuu osistaan pääasiassa mallikkaasti.

     Ai niin ja sitten elokuvassa nähdään myös muuan Kevin Costner. Varmaan jokaiselle katsojalle tulee yllätyksenä (ja varmaan myös pettymyksenä), että markkinoinnin keskittyessä nimenomaan Costnerin Hayes Ellison -hahmoon, on Costnerilla ruutuaikaa ehkä parikymmentä minuuttia ja hän saapuu kuvaan ensi kertaa, kun leffaa on mennyt jo tunti. Costner hoitaa hommansa ihan hyvällä vaihteella, mutta eipä miehen näyttelemisestä juuri näy, että kyseessä on hänen suuri intohimoprojektinsa, jota hän on suunnitellut jo muutaman vuosikymmenen ajan.

Kun Costnerin alun perin yhdeksi elokuvaksi suunnittelema Horizon: An American Saga lähti vuosien varrella paisumaan yhä vain isompiin mittoihin, mies pohti jopa jossain kohtaa, että toteuttaisikin projektin televisiosarjana. Ainakin tämän Chapter 1:n perusteella olen sitä mieltä, että televisiosarja olisi palvellut tätä mammuttilänkkäriä huomattavasti paremmin kuin neljä elokuvaa. Sen sijaan, että tänä kesänä julkaistaan kaksi ensimmäistä elokuvaa, molemmat kolmen tunnin mittaisia, olisi ollut mieluisampaa nähdä homma jaettuna kuuden, tunnin mittaisen jakson ensimmäiseksi tuotantokaudeksi westernsarjasta.

Leffan isoin ongelma on ehdottomasti sen köykäinen käsikirjoitus, joka ei palvele yhtäkään hahmoa tai heidän lukuisia juonikuvioitaan. Kuten nimestä voi jo päätellä, kyseessä tosiaan on vasta ensimmäinen osa ja on tiedossa, että tarina jää vielä täysin kesken. Mutta on se nyt ihme, että kun elokuvalla on mittaa kolme tuntia ja vaikka koko aika käytetään yhä vain uusien hahmojen esittelyyn, ei kenestäkään jää juuri mitään käteen. Leffalla on kolme päätarinaa, joista jokainen käynnistyy suunnilleen tunnin välein. Ensimmäisen tunnin ajan seurataan Kittredgen perhettä, joka joutuu intiaanien hyökkäyksen kohteeksi, toinen tunti seurataan Ellisonia, joka ajautuu keskelle Sykesin perheriitoja ja kolmas tunti vietetään lähinnä vankkurimatkaajien parissa. Juuri kun alat uppoutua yhteen tarinaan, seuraava jo käynnistyy, eikä leffa osaa hyppiä sulavasti näiden kertomusten välillä. Asiaa ei myöskään auta, että ainakaan vielä ykkösleffassa ei selvennetä, kuinka nämä kaikki tarinat linkittyvät toisiinsa.

Elokuva etenee täysin omassa rauhassaan eteenpäin, todella verkkaisesti ja on pakko sanoa, että kolmannen tunnin käynnistyessä aloin jo väsähtämään ja odottamaan leffan päättymistä. Vaikka leffalla ei toisaalta ole mikään kiire, on sen kerronta silti rönsyilevää ja pomppivaa. On hämmentävää, että kolmen tunnin mittaisena esittelynäkin tuntuu aika ajoin siltä, että seasta puuttuu kohtauksia. Turhahkon tuntuista täytettä mahtuu sekaan, mutta sitten taas hahmojen välisien suhteiden rakentumiseen ei jakseta käyttää aikaa ollenkaan. Parin hahmon välille syntyy kuin tyhjästä pakollista romanssia, eikä tämä jää ainoaksi kerraksi, kun katsojana ihmettelee, että missä ihmeen välissä nämä hahmot ovat bondanneet ja miksei sitä näytetty meille?

Vaikka olenkin nyt lähinnä kritisoinut Horizon: An American Saga - Chapter 1:ä, en voi kuitenkaan tuomita sitä huonoksi elokuvaksi. Siitä löytyy joitain meriittejä hyvistä näyttelijäsuorituksista lähtien ja etenkin ensimmäisen tunnin aikana nähtävä apassihyökkäys on toimivan jännittävä ja lupailee hyvää loppuleffalle. Kokonaisuus on kuitenkin keskinkertainen, eikä varsinainen elokuva jättänyt juuri minkäänlaista halua nähdä jo kahden kuukauden päästä ensi-iltansa saavaa Chapter 2:a. Onneksi ennen lopputekstejä on kuitenkin luvassa jonkinlainen pikakelausversio kakkososan tapahtumista ja johan meno näyttää ykköstä kiinnostavammalta ja toiminnallisemmalta! Voi olla, että tulevaisuudessa, kun kaikki neljä Chapteria on nähty, Horizon: An American Saga muodostaakin mainion länkkärieepoksen. Tai ehkä tästä pelkästä ykkösestäkin saadaan joskus joku eheämpi neljän tunnin versio puuttuvine palasineen, vähän kuten Costnerin esikoisohjauksesta, huomattavasti paremmasta lännenelokuvasta Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990).

Costnerin ja Jon Bairdin käsikirjoitus jää todella tönköksi, minkä pohjalta Costnerin on ollut vaikeaa ohjata toimivaa filmiä. Costner näyttää aika ajoin tietävänsä, mitä tekee kameran takana, mutta vähän väliä herää myös tunne, että mies on ahmaissut aivan liian ison palan kakkua ja suuruudenhulluus muuttuu projektin kompastuskiveksi. Jos jotain elokuvassa ei kuitenkaan voi moittia, niin sen teknistä taituruutta. Horizon: An American Saga - Chapter 1 on upeasti kuvattu elokuva. Laajat ja pitkät maisemakuvat villistä lännestä ovat näyttäviä ja tätä vain tukee hieno lavastus ja puvustus. Erikoistehosteissa luotetaan vanhoihin hyviin konsteihin ja äänimaailma on mainiosti rakennettu hevosen ratsastuksia ja revolverien laukauksia myöten. John Debneyn musiikki maalailee pääasiassa onnistuneesti, joskin se muuttuu ajoittain turhan melodramaattiseksi paatokseksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Horizon: An American Saga - Chapter 1, 2024, Warner Bros., New Line Cinema, Territory Pictures Entertainment

Arvostelu: Rebel Moon - Part One: A Child of Fire (2023)

REBEL MOON - PART ONE: A CHILD OF FIRE

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Sofia Boutella, Michiel Huisman, Ed Skrein, Charlie Hunnam, Staz Nair, Doona Bae, Djimon Hounsou, Ray Fisher, Cleopatra Coleman, Corey Stoll, Stuart Martin, Alfonso Herrera, Jena Malone, Fra Fee, Charlotte Maggi, Anthony Hopkins, Rhian Rees ja Cary Elwes

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 13

Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on ohjaaja Zack Snyderin uusi scifitoimintaelokuva. Tähtien sota -elokuvista (Star Wars - 1977-) innostunut Snyder kynäili oman Tähtien sota -käsikirjoituksensa, jota hän yritti kymmenisen vuotta sitten kaupitella elokuvasarjan omistavalle Disney-yhtiölle. Disney kuitenkin torjui Snyderin ideat, jolloin tämä päätti muokata tekstistään täysin oman juttunsa. Hän esitteli ideansa Warner Bros. Picturesille, mutta tämäkin yhtiö torjui hänet. Halutessaan ideansa esille muodossa tai toisessa, Snyder kauppasi projektiaan myös videopeliksi. Lopulta Netflix tarttui ideaan, jota ryhdyttiin ensin työstämään televisiosarjana, kunnes Snyder päätti pysyä aiemmassa aikomuksessaan tehdä elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022 ja nyt Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Snyderin työstävän uutta elokuvaa, vaikka hänen filmografiansa onkin ollut äärimmäisen ailahteleva ja katsoin Rebel Moon - Part One: A Child of Firen heti sen julkaisupäivänä.

Kaukaisessa galaksissa paha imperiumi Äitimaailma pitää eri planeettojen asukkaita hirmuotteessaan. Kun Äitimaailman sotilaat saapuvat uhkaamaan pientä maanviljelijöiden planeettaa, planeetan asukkaat päättävät lähteä etsimään galaksin mahtavimpia sotureita, jotka voisivat puolustaa heitä taistelussa Äitimaailmaa vastaan.

Tom Cruisen The Mummy -elokuvan (2017) muumion roolista parhaiten tunnettu Sofia Boutella näyttelee Koraa, salaperäisen menneisyyden omaavaa naista, joka asustaa rauhanomaisella Veldtin maanviljelysplaneetalla. Kun pahat voimat uhkaavat planeetan kylän asukkaita, joista on vuosien varrella muodostunut Koran perhe, Kora päättää auttaa heitä. Ensimmäisen ison sankariroolinsa tekevä Boutella näyttää, että hänessä olisi ainesta ison toimintaleffan keulakuvaksi, mutta valitettavasti hänen hahmonsa jää latteaksi. Koralle on kirjoitettu kiinnostava menneisyys, jota tämä avaa hiljalleen leffan edetessä, mutta silti tämä jää hieman persoonattomaksi ja tylsäksi tyypiksi.

     Hieman persoonattomia ja tylsiä ovat myös elokuvan lukuisat sivuhenkilöt. Corey Stoll esittää Veldtin kylän päällikköä Sindriä, Michiel Huismanin näytellessä Koran mukaan lähtevää maanviljelijä Gunnaria. Ed Skrein nähdään pahana imperiumin amiraali Atticus Noblena, joka saapuu uhkailemaan Veldtiä, kuninkaalta (Cary Elwes) vallan anastaneen Balisariuksen (Fra Fee) nimissä. Charlie Hunnam, Djimon Hounsou, Doona Bae, Staz Nair, Ray Fisher ja Cleopatra Coleman taas näyttelevät salakuljettaja Kaita, kenraali Titusta, miekkamestari Nemesistä, eläinten kanssa kommunikoivaa Tarakia, sekä kapinajohtajasisaruksia Darrian ja Devra Bloodaxea, joilta Kora lähtee pyytämään apua taistelussa Noblen joukkoja vastaan. Menossa on mukana myös Anthony Hopkins kertojaäänenä ja Jimmy-robottina, jonka rooli jää vielä tässä ykkösosassa harmillisen vähäiseksi. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan vaihtelevin tuloksin. Isoimmaksi ongelmaksi muodostuu se, kuinka käsittämättömän mitäänsanomattomia ja unohdettavia leffan hahmot ovat. Monista heistä puhutaan merkittävinä tapauksina, mutta he eivät tee lopulta yhtikäs mitään, mikä saisi katsojankin pitämään heitä merkittävinä.

Erittäin ailahtelevan filmografian tehnyt Zack Snyder on tarjonnut meille nyt uransa huonoimman elokuvan. Siis jos tämä nyt edes on Snyderin elokuva, ainakaan tässä muodossa. Snyder on nimittäin jo vihjaillut, että joskus tulevaisuudessa myös Rebel Moonista julkaistaisiin "Snyder Cut", joka olisi parempi ja eheämpi, mukaillen Snyderin todellista visiota elokuvasta. Tämä herättääkin kysymyksen, että jos kerta jostain Snyderin leffasta on jälleen kerran olemassa jokin parempi versio, miksei sitä julkaista saman tien? Miksi joudumme sen sijaan katsomaan tällaisen sillisalaatin, joka ei herätä mielenkiintoa sitä "parempaa" versiota kohtaan, eikä myöskään jatko-osaa, jo ensi keväänä ilmestyvää Rebel Moon - Part Two: The Scargiveriä (2024) kohtaan.

Vaikka Rebel Moon - Part One: A Child of Firestä olisikin olemassa Snyderille mieluisampi versio, on vaikea kuvitella, että se olisi kovin paljoa tätä parempi. Pohjana kummassakin versiossa on kuitenkin sama käsikirjoitus, joka tuntuu siltä kuin se olisi tekoälyn avulla rustattu. Kuten jo ehkä huomasitte, juoni on ihan puhtaasti otettu Akira Kurosawan klassikosta Seitsemän samuraita (七人の侍 - 1954). Pahikset kiusaavat kylää ja kyläläiset päättävät etsiä käsiinsä mahtavimmat soturit puolustamaan heitä. Erityisen turhauttavaa tästä kopioinnista tekee se, että kun kyseessä on pelkkä ensimmäinen osa kaksiosaisesta kokonaisuudesta, A Child of Fire oikeastaan vain esittelee kaksi tuntia uusia hahmoja, kunnes se jo pistääkin lopputekstit pyörimään.

Lainailu ei rajoitu vain Seitsemään samuraihin. Kuten jo alussa kävi selväksi, Snyder työsti elokuvan alun perin Tähtien sota -leffaksi ja sen todella huomaa. On pahaa galaktista imperiumia ja valomiekkoja. Leffan aikana vain odottaa, milloin pieni sammakkomainen olento ryhtyy opettamaan päähenkilölle mystisiä taikavoimia. Lainailuja voi huomata sieltä sun täältä pitkin leffaa. Tarakin esittelykohtaus on suoraan kopioitu Harry Potter ja Azkabanin vangista (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004). Snyder on aina ollut parhaimmillaan, kun hän adaptoi jotain työtä suoraan, kuten sarjakuvaelokuvat 300 (2006) ja Watchmen (2009) ovat osoittaneet. Rebel Moon näyttää, ettei mieheltä taida löytyä omia ideoita juuri lainkaan.

Valitettavasti elokuvasta ei myöskään löydy juuri mitään viihdearvoa. Jos jotain Snyderiltä voisi odottaa, niin viihdyttäviä ja komeita toimintakohtauksia, mutta taisteleminen on jätetty vielä tässä avausosassa täysin minimiin. Kun tarina tuntuu muualta kopioidulta ja hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä tyyppejä, on Rebel Moon - Part One: A Child of Firen katselu aika pitkäveteistä puuhaa. Snyderin leffaksi se on yllättävän lyhyt vain vähän päälle kahden tunnin kestossaan, mutta meno on niin raskassoutuista, että elokuvaa voisi luulla lähemmäs kolmen tunnin mittaiseksi. Loppuhuipennus sentään pistää hieman haisemaan, mutta eeppiseksi tarkoitettu taistelu kompastuu niin siihen, ettei katsojaa ole saatu piittaamaan hahmojen kohtaloista kuin myös siihen, että taisto on visuaaliselta anniltaan hämmentävän kehno.

Jos jossain Snyder yleensä onnistuu, niin visuaalisuuksissa, mutta myös sillä saralla Rebel Moon jättää kylmäksi. Netflix on selvästi syytänyt rahaa leffaan, mutta lopputulos näyttää silti keskeneräiseltä. Hetken aikaa Snyder oli pohtinut Rebel Moonin muuttamista videopeliksi ja ajoittain leffasta tuleekin mieleen PlayStation 3:n peli grafiikoidensa puolesta. Visuaaliselta puolelta löytyvät tietenkin Snyderin perisynnit. On ylidramaattisia hidastuksia, jotka menevät välillä jopa koomisuuden puolelle ja on ylidramaattista synkistelyä, joka sekin aiheuttaa lähinnä myötähäpeää ja huvittuneisuutta kotisohvalla. Snyder on itse kuvannutkin elokuvan ja vaikka seassa on hyviä kameraotoksia, kuvia vaivaa myös ajoittain epätarkkuus ja kömpelö asettelu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat sentään kelvolliset. Äänimaailma tukee massiivista menoa jylinällään ja säveltäjä Tom Holkenborg kasvattelee musiikkejaan, kunnes ne ovat loppupäässä jo aikamoista pauhaamista.

Yhteenveto: Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on harmillisen kehno scifiraina, joka ei synnytä juuri mitään mielenkiintoa jo muutaman kuukauden päästä ilmestyvää jatko-osaa kohtaan. Pöyristyttävän mielikuvitukseton elokuva varastaa koko ajan muualta, lähtien Seitsemästä samuraista kopioidusta juonesta. Kun tarina on vielä jaettu kahteen leffaan, ei ykkösosa lopulta koostu muusta kuin jatkuvasta uusien hahmojen esittelystä. Hahmot ovat toinen toistaan persoonattomampia ja tylsempiä tyyppejä, joihin ei saa mitään tarttumapintaa ja joiden kohtalot eivät kiinnosta yhtään. Elokuvasta ei valitettavasti löydy edes kummoista viihdearvoa ja toiminta jää oudon vähäiseksi ja latteaksi. Kierrätetyn tarinan ja tylsien hahmojen kanssa elokuva on siis turhauttavaa ja pitkästyttävää katseltavaa, joka tuntuu ainakin puoli tuntia kestoaan pidemmältä. Zack Snyder on tehnyt tähän mennessä uransa huonoimman leffan. Kun efektit näyttävät vielä ajoittain täysin keskeneräisiltä, ei Snyder pysty pelastamaan katselukokemusta edes komeilla visuaalisuuksilla. Miehen vannoutuneimmille faneille Rebel Moon - Part One: A Child of Fire tarjoaa luultavasti nannaa, mutta muuten sanoisin, että tähän oman painonsa alle musertuvaan scifimekastukseen ei juuri kannata tuhlata aikaa. Elokuvasta pitäville tulee varmasti ilouutisena, että jatko-osa Rebel Moon - Part Two: The Scargiver julkaistaan Netflixissä jo 19. huhtikuuta 2024.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rebel Moon - Part One: A Child of Fire, 2023, Grand Electric, The Stone Quarry, Netflix

Arvostelu: Sucker Punch (2011)

SUCKER PUNCH

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Emily Browning, Abbie Cornish, Jena Malone, Vanessa Hudgens, Jamie Chung, Oscar Isaac, Carla Gugino, Scott Glenn, Malcolm Scott, Gerard Plunkett ja Jon Hamm

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

Sucker Punch on Zack Snyderin ohjaama elokuva, mikä lähti liikkeelle hänen omasta villistä ideastaan. Snyder työsti tekstiään 2000-luvun alussa, mutta jätti sen hetkeksi tauolle, kun sai mahdollisuuden ohjata Watchmenin (2009). Watchmenin menestyksen myötä Snyder sai myytyä ideansa Warner Bros. -studiolle ja hän alkoi työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2009, samalla kun Snyder teki toista elokuvaansa, animaatiota Legenda suojelijoista (Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole - 2010). Lopulta Sucker Punch sai maailmanensi-iltansa 21. maaliskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, tuottaen vain juuri ja juuri budjettinsa takaisin, minkä lisäksi kriitikot haukkuivat leffan lähes lyttyyn. Itse näin leffan pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä todella kummallisena kokemuksena. Katsoinkin filmin pian toistamiseen, ymmärtääkseni sitä paremmin, mutta siitä on jo aikaa. Kun huomasin Sucker Punchin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Rikkaille miehille tanssivat, mielisairaalaan vangitut nuoret naiset yrittävät keksiä pakokeinoa. Babydoll kokee näyn, mikä antaa naisille ohjeet pakoon, mutta se vaatii heidän yhteistyötä. Heidän täytyy löytää tietyt esineet, mitkä vaativat taistelua lohikäärmeitä, samuraita, zombeja ja robotteja vastaan.

Pakoa yrittävät viisi nuorta naista ovat Babydoll (Emily Browning), Sweet Pea (Abbie Cornish), Rocket (Jena Malone), Blondie (Vanessa Hudgens) ja Amber (Jamie Chung). Heistä kunnon hahmoksi voi kutsua oikeastaan vain Babydollia, joka on tarinan keskiössä ja jolle annetaan taustatarina. Sweet Pea, Rocket, Blondie ja Amber jäävät täysin pahvisiksi tapauksiksi, joille ei edes yritetä luoda kunnon persoonia tai syvyyksiä. He auttavat Babydollia ja siihen se oikeastaan jää. Hahmoista on vaikea välittää tai kiinnostua, kun heihin ei ole jaksettu panostaa. Tämän takia vaaratilanteet eivät tarjoa toivottua tunnereaktiota katsojassa. Näyttelijät tekevät parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta lopulta kaikki vakuuttavat vain toimintakohtauksissa. Kun naisviisikko etsii pakoon tarvittavia esineitä, he siirtyvät erilaisiin fantasiamaailmoihin, joissa heidän täytyy kohdata erilaisia vastuksia. Browning, Cornish, Malone, Hudgens ja Chung tykittävät vakuuttavasti menemään ja elokuva yrittää olla päheä naisten tähdittämä toimintafilmi, missä naiset vihdoin nousevat niskan päälle, mutta se kuitenkin epäonnistuu viestissään. Naisviisikko puetaan mahdollisimman paljastaviin ja seksikkäisiin asuihin, mikä saa leffan tuntumaan siltä, että toimintakohtaukset ovat pelkkiä himokkaiden nörttimiesten fantasioita. Snyder on haastatteluissa todennut, että elokuva toimisi kritiikkinä juurikin sellaisille miehille, mutta elokuva saa katsojan vain ajattelemaan, että Snyder on itse yksi himokas nörttimies muiden joukossa.

     Elokuvassa nähdään myös Oscar Isaac mielisairaalaa johtavana Bluena, Carla Gugino naisia tanssimaan opettavana tohtori Gorskina ja Scott Glenn naisille fantasiamaailmoissa ohjeita antavana ja taistelussa auttavana miehenä. Glenn on oiva valinta tällaisen mentorin osaan, mutta Gugino ja Isaac eivät onnistu vakuuttamaan suorituksillaan. Isaac on hieman koominen yrittäessään olla uhkaava ja Guginon pöljä venäläiskorostus saa pyörittelemään silmiä.

Ei ole mikään ihme, että Sucker Punch aiheutti kummastuneen reaktion niin kriitikoissa kuin katsojissa - kuinka jotkut suorastaan vihaavat leffaa ja toiset jopa rakastavat sitä. Ei ole myöskään ihme, että elokuva floppasi tuntuvasti lippuluukuilla, sillä näin kummallisen elokuvan on varmasti ollut vaikeaa löytää kohdeyleisönsä. Monet menevät katsomaan elokuvaa odottaen suurta fantasiatoimintaa ja vaikka leffasta toki löytyy sitä, on elokuvassa kyse täysin muusta. Ensimmäinen iso pettymys monille onkin varmasti ollut, että nämä eeppiset taistelut tapahtuvat naishahmojen mielten sisällä. Lisäksi leffa ei todellakaan ole tarinaltaan helpoimmasta päästä, joten en ihmettele sitä, että monet poistuivat teatterista pohtien, mitä hemmettiä juuri tuli katsottua? Leffa jättääkin tietyt jutut katsojan tulkinnan varaan. Toisaalta se on hyvä, sillä siten elokuva pysyy "elossa", kun sen todellisista merkityksistä keskustellaan vielä vuosia myöhemmin, mutta siihen vaadittaisiin sitä, että kyseessä oikeasti olisi hyvä elokuva.

Leffan saama kritiikki on helposti ymmärrettävää, sillä Sucker Punchista löytyy selkeitä virheitä, mitkä vesittävät sen potentiaalia huomattavasti. Kenties isoin ongelma on, kuinka tylsiä leffan päähahmot ovat, minkä takia heidän pakoyritykselleen ei lähde niin intensiivisesti mukaan kuin voisi toivoa. Elokuvan rakenne on myös hieman pökkelö, eikä Snyder ole oikein tiennyt, kuinka kertoa kiehtovaa ideaansa. Snyder on selvästi halunnut monimutkistaa hommaa äärimmilleen, mutta samalla saa kokonaisuuden hajoilemaan. Kritiikin lisäksi ymmärrän myös, miksi jotkut suorastaan rakastavat Sucker Punchia. Kyseessä on todella ainutlaatuinen, rohkea, voimakkaasti tyylitelty ja erikoinen teos, mikä ei päästä katsojaansa helpolla, eikä myöskään syyllisty perinteiseen Hollywood-meininkiin. Sen viehätysvoima on tavallaan suuri. Sucker Punch jakaakin tunteitani vahvasti kahtia, sillä samanaikaisesti ihailen elokuvaa, että myös harmittelen sen epäonnistumisia.

Elokuvantekijänä Zack Snyderiltä löytyy ehdottomasti silmää vahvoille visuaalisuuksille. Hän osaa tehdä upean näköistä jälkeä ja todistaakin sillä saralla kykynsä tässä leffassa monen monta kertaa. Etenkin toimintakohtauksissa Snyder pääsee tietty valloilleen. Hän kuljettaa katsojan ensimmäisen maailmansodan synkkiin ja räjähteleviin maisemiin, keskiaikaiseen linnaan örkkien ja lohikäärmeiden sekaan, sekä futuristiseen junaan täynnä soturirobotteja. Taistelut ovat komeaa katsottavaa, mutta jokainen niistä on hieman liian pitkä. Itse asiassa jokainen tuntuu edellistä pitkäveteisemmältä, etenkin kun niitä vaivaa tietty musiikkivideomaisuus. Paikoitellen ne myös tuovat mieleen videopelit, joita ei kuitenkaan pääse itse pelaamaan. Idealtaan taistot ovat kuitenkin kiehtova ja omaperäinen tapa viedä tarinaa eteenpäin.

Sucker Punch on läpikotaisin erittäin upealta näyttävä elokuva, jos ei lasketa joitain erikoistehosteita, jotka eivät ole vanhentuneet kovinkaan hyvin kymmenen vuoden aikana. Kuvaus on erinomaista ja kameraa hyödynnetään häikäisevän mestarillisesti pitkin leffaa. Peilin sisään kulkevat kamera-ajot, näyttävät laajakuvat taistelun keskeltä, sekä huikean hyvin syvyyttä hyödyntävät otokset tekevät leffasta aikamoista silmäkarkkia. Värimaailmakin on tarkoin suunniteltu ja valaistus on taidokasta myös. Lavasteet ovat hienot ja ääniefektit tykittelevät mahtipontisesti. Musiikit jumputtavat voimakkaasti pitkin leffaa. Osa kappaleista istuu täydellisesti mukaan ja jotkut taas häiritsevät oudosti. Elokuvaa on kritisoitu siitä, että se olisi pelkkää tyyliä ilman sisältöä. Kyllähän tästä sisältöä löytyy, mutta harmillisen heikosti kirjoitettuna.

Elokuvasta on olemassa noin 18 minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Yhdysvalloissa Blu-raylla. Mukana on niin pidennettyjä kohtauksia, joita täytyi ikärajasyistä typistää teatterijulkaisua varten kuin myös kokonaan uusia kohtauksia. Leffan alkupäässä on esimerkiksi isomman luokan show klubilla, minkä lisäksi mm. taistelu örkkejä vastaan kestää kauemmin. Mukana on myös seksikohtaus, mitä leikattiin yhä vain uudestaan lyhyemmäksi teatterijulkaisua varten, kunnes se typistettiin lähes kokonaan pois alkuperäisestä filmistä.

Yhteenveto: Sucker Punch on kiehtova, mutta harmillisen epätasainen elokuva, joka niin ylpeilee kuin kompastelee oman outoutensa vuoksi. Sen tarina on erikoinen ja monisävyinen, mutta samalla se myös jättää kylmäksi kompuroivan ohjauksensa takia. Yksi isoimmista ongelmista on, kuinka tylsiä leffan päähenkilöt ovat, jolloin heidän pakosuunnitelmansa ei koukuta niin hyvin kuin voisi toivoa. Näyttelijäviisikko Emily Browning, Abbie Cornish, Jena Malone, Vanessa Hudgens ja Jamie Chung tekevät parhaansa rooleissaan, mutta heidän hahmonsa jäävät aika latteiksi. Hahmoissa epäonnistutaan myös siinä, kuinka leffa yrittää muka kritisoida naishahmojen seksualisoimista seksualisoimalla itse viisikon. Vaikka fantasiatoimintakohtaukset ovatkin monin tavoin vaikuttavaa antia, niitä vaivaa tietty musiikkivideon ja videopelin tunnelma. Ja kun ne vielä tapahtuvat hahmojen mielen sisällä, ei niistä löydy erityistä jännitettä ja jokainen toimintakohtaus tuntuu edellistä pitkäveteisemmältä. Tiettyjä kehnosti ikääntyneitä erikoistehosteita lukuunottamatta filmi on aikamoista silmäkarkkia visuaalisesti. Zack Snyder osaa tehdä elokuvistaan näyttävän näköisiä, mutta sisältö ontuu turhauttavasti. Ymmärrän, miksi jotkut rakastuvat Sucker Punchiin ja miksi toiset taas inhoavat sitä. Itseäni samanaikaisesti kiehtoo että ärsyttää sen katsominen. Kyseessä onkin oikein tosissaan sellainen filmi, joka pitää vain itse kokea, että uppoaako tämä sekopäinen tykittely vai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Sucker Punch, 2011, Warner Bros., Legendary Entertainment, Lennox House Films, Cruel & Unusual Films

Arvostelu: Donnie Darko (2001)

DONNIE DARKO

Ohjaus: Richard Kelly
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Holmes Osborne, Maggie Gyllenhaal, Mary McDonnell, Daveigh Chase, James Duval, Jena Malone, Katharine Ross, Patrick Swayze, Alex Greenwald, Patience Cleveland ja Seth Rogen
Genre: draama, scifi, trilleri
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 16

Donnie Darko on ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Kellyn ensimmäinen koko illan elokuva. Kelly suunnitteli filmiä pitkään ja pyöritteli sen tarinaa useaan otteeseen, kunnes koki olevansa valmis tekemään leffan. Hänen oli kuitenkin vaikea kerätä rahoitusta ja herättää mielenkiintoa elokuvaansa kohtaan, sillä monet kokivat sen liian hankalaksi ymmärtää. Jopa elokuvan näyttelijät ovat myöntäneet, etteivät he vielä elokuvan nähtyäänkään ymmärtäneet sitä kunnolla. Leffan oli jopa tarkoitus päätyä suoraan videolle julkaistavaksi, mutta filmissä näyttelevä Drew Barrymore sai levitettyä elokuvan teatterikierrokselle oman tuotantoyhtiönsä, Flower Filmsin kautta, minkä lisäksi teatterikierros vaati vakuuttelua myös elokuvasta innostuneelta ohjaaja Christopher Nolanilta. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Donnie Darko sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 19. tammikuuta 2001- tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei todellakaan ollut iso menestys, mutta onnistui tuottamaan budjettinsa takaisin ja ihan mukavasti siihen päälle. Kriitikoilta leffa sai aluksi hämmentyneen ristiriitaisia reaktioita, mutta vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetäänkin modernina kulttiklassikkona. Itse näin Donnie Darkon joitain vuosia sitten ja se todella jätti minut hämmentyneeksi. Olen kuitenkin vuosien varrella tutkinut filmin salaisuuksia enemmän ja pohtinut pitkään sen uudelleenkatselua. Nyt kun elokuva täyttää 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä ja katsoa ja arvostella Donnie Darkon.

Taivaalta putoaa lentokoneen turbiini suoraan Darkon perheen talon katosta läpi. Perheen poika Donnie näkee jättimäisen ihmiskanin, joka varoittaa häntä tulevasta maailmanlopusta. Mistä tässä kaikessa on kyse?

Nimikkoroolissa Donnie Darkona nähdään nuori Jake Gyllenhaal yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan. Donnie on erittäin kummallinen nuori miehenalku, jonka on vaikea sopeutua tavallisiin asioihin ja tehdä jutut kuten muut ne tekevät. Gyllenhaal kanavoi tätä vaikeaa mielentilaa taidokkaasti ja näyttää kunnon kykynsä, kun Frank (James Duval), jonkin sortin jättipupu ilmestyy kuvioihin ja alkaa varoittamaan lähestyvästä maailmanlopusta, sekä antamaan ohjeita sen pysäyttämiseksi. Silloin Donnien häiriintyneisyys todella puskee esille ja Gyllenhaal hoitaa homman samanaikaisesti pelottavasti, kiehtovasti ja huvittavasti.
     Elokuvassa nähdään myös Holmes Osborne ja Mary McDonnell Donnien vanhempina, Jaken oikea isosisko Maggie Gyllenhaal Donnien isosiskona ja Daveigh Chase heidän pikkusiskonaan, Jena Malone Donnien ihastuksen kohteena Gretcheninä, Drew Barrymore opettaja Karenina, Katharine Ross Donnien psykiatriana, Patience Cleveland hulluna Roberta "isoäiti Kuolema" Sparrowina, Patrick Swayze motivaatiopuheita pitävänä Cunninghamina, sekä koomikko Seth Rogen ensimmäisessä leffaroolissaan hölmöilevänä Rickynä. Kaikki näyttelijät ovat erittäin mainioita osissaan ja on hauska nähdä, kuinka useampi nykypäivän iso tähti on tässä vielä aloittelija. Vaikka sisarukset Jake ja Maggie Gyllenhaal ovat tämän lisäksi esiintyneet yhdessä parissa muussakin filmissä, on Donnie Darko ainoa elokuva, missä he näyttelevät sisaruksia.

Donnie Darko ei todellakaan ole elokuva tavallisimmasta päästä, eikä ole mikään ihme, jos sitä ei tajua vielä ensimmäisellä katselukerralla. Hyvä, jos sen kärryille alkaa päästä vielä toisellakaan kerralla täysin itsenäisesti. Kyseessä on äärimmäisen monitasoinen kokonaisuus, jonka kerrokset avautuvat vähitellen, mutta minkä kaikkiin alueisiin jää paljon mysteerisyyttä, sillä elokuva ei halua selittää asioita katsojalle. Vihjeitä ripotellaan läpi leffan ja niiden kautta pitäisi voida kasata oma tulkinta siitä, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Mistä ihmeestä lentokoneen turbiini putosi, kun ainuttakaan lento-onnettomuutta ei ole tiedossa? Onko maailmanloppu oikeasti tulossa? Mikä ihme Frank-kani on? Mitä hemmettiä ihmisten rintakehistä puskee ulos? Tapahtuuko tämä kaikki oikeasti, vai onko Donnie täysin sekaisin? On aivan mahtavaa, että vielä lopputekstien rullatessa nämä kysymykset jäävät pyörimään mielessä. On myös huikeaa, kuinka uudelleenkatselullakin filmin mystisyys ja kummallisuus kiehtovat niin valtavasti. Elokuva on erittäin hypnoottinen kokemus.

Richard Kellyn työ on lumoavaa kaikin puolin. Kelly ei pidä katsojaansa tyhmänä, eikä hän ole tehnyt elokuvastaan millään tavalla helppoa. Hän on tehnyt huolellista työtä niin tarinan kuljetuksen kuin tunnelman kanssa. Donnie Darkoa on vaikea sijoittaa yhteen lajityyppiin, sillä siinä on aineksia vähän kaikenlaisesta. Siinä on vahvasti draamaa, mutta selkeästi myös komediallisempia kohtauksia. Frank tuo mukaan kauhua, kun taas leffan todellinen juttu vie elokuvaa scifin puolelle. Romantiikkaakin löytyy. Elokuva onnistuu kaivautumaan ihon alle, jolloin se iskee tunteisiin vahvasti. Etenkin kun palaset alkavat vihdoin loksahdella paikoilleen (oli kyseessä sitten ensimmäinen, toinen tai kolmas jne. katselukerta), filmin tunteikkuus ja traagisuus liikuttavat syvästi. Donnie Darko todella on täysin omanlaisensa teoksensa, mikä täytyy vain kokea itse.

Tekniseltä toteutukseltaan elokuva on paikoitellen nähnyt parhaat päivänsä. Ihmisten rintakehistä tulevat mitkälie ovat varsinkin ikääntyneet todella kehnosti, minkä lisäksi loppuhuipennuksesta löytyy kehnompia efektejä. Donnie Darkon budjetti oli tosin vain neljä ja puoli miljoonaa dollaria, joten sillä rahalla tehosteet näyttäisivät luultavasti aika lailla samalta tänäkin päivänä tehtynä. Elokuva on kuitenkin kuvattu tyylikkäästi. Leffa on täynnä hienoja ja mieleenpainuvia otoksia (Frank-pupu jää helposti kummittelemaan mielessä), mitkä ovat erinomaisesti sommiteltuja ja valaistuja. Leikkauskin on taidokasta, lavasteet ovat hienosti tehty ja Frankin asu on karmiva, vaikka siitä löytyy hassu puolensa. Äänimaailma on oivallisesti kasattu ja Michael Andrewsin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisänsä tunnelmaan. Elokuva myös sisältää Gary Julesin aavemaisen version Tears for Fearsin kappaleesta Mad World.

Donnie Darkosta on olemassa lähes 20 minuuttia pidempi versio, mikä selittää leffan salaisuuksia auki teatteriversiota enemmän. Pidennetyssä versiossa nähdään esimerkiksi useita otteita aikaan liittyvästä kirjasta, mikä helpottaa elokuvan tulkitsemista. Itse katsoin elokuvan teatteriversion ja vaikka minua kiinnostaisi nähdä pidennetty versio, pidän niin paljon teatteriversion mystisyydestä, etten välttämättä haluaisi katsoa versiota, mikä selittäisi asioita liikaa.

Yhteenveto: Donnie Darko on erinomainen ja monikerroksinen elokuva, joka tekee suuren vaikutuksen, vaikkei sitä oikeastaan ymmärtäisikään. Ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Kelly ei todellakaan ole halunnut tehdä katselukokemuksesta helppoa, vaan filmiä pitää seurata erittäin tarkasti, jotta erilaisten vihjeiden kautta voi muodostaa selkeän kokonaisuuden... tai ainakin oman tulkintansa siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Kellyn luoma mysteerinen tunnelma on kaikessa painostavuudessaankin niin lumoava ja mukaansatempaava, että vaikeaan kertomukseen hyppää mielellään kyytiin. Kelly onnistuu myös pyörittelemään filmissä monenlaisia lajityyppejä, eikä Donnie Darkoa oikein voi sulloa mihinkään tiettyyn kategoriaan. Se on täysin omanlaisensa ja erityinen teos. Näyttelijät ovat kaikki todella hyviä rooleissaan ja on hauska nähdä monia nykypäivän isoja tähtiä vielä aloittelijoina. Jake Gyllenhaal on nappivalinta päärooliin ja tulkitsee Donnien monimutkikkaita tunteita hienosti. Elokuvan erikoistehosteet ovat saattaneet nähdä parhaat päivänsä, mutta elokuvan muuten fantastinen toteutus ja kiehtova tulkinnanvaraisuus tekevät Donnie Darkosta kuitenkin aikaa kestävän teoksen, josta tullaan puhumaan vielä pitkään tulevaisuudessa... jos siis Frank-kanin ennustama maailmanloppu ei käy toteen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Donnie Darko, 1921, Pandora Cinema, Flower Films, Adam Fields Productions, Gaylord Films

Arvostelu: Antebellum (2020)

ANTEBELLUM

Ohjaus: Gerard Bush ja Christopher Renz

Pääosissa: Janelle Monáe, Eric Lange, Jack Huston, Jena Malone, Kiersey Clemons, Marque Richardson Jr., Gabourey Sidibe, Tongayi Chirisa, Robert Aramayo, Lily Cowles ja London Boyce

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Antebellum on ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Gerard Bushin ja Christopher Renzin esikoiselokuva. Kaksikko sai ideansa läpi elokuvaksi ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin keväällä 2019. Alunperin Antebellumin oli tarkoitus ilmestyä jo huhtikuussa 2020, mutta koronaviruksen takia sen ensi-iltaa on siirretty pariinkin otteeseen. Nyt leffa kuitenkin vihdoin julkaistaan ja Suomessa olemme tarpeeksi onnekaita, sillä elokuva saadaan jopa teattereihin asti, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä Antebellum on nähtävillä pääasiassa internetistä vuokrattavana. Itse odotin kovasti filmin näkemistä sen mystisen julisteen perusteella, enkä muuten edes katsonut elokuvan trailereita. Meninkin kiinnostunein mielin katsomaan, mistä Antebellumissa on oikein kyse?

Orjaksi vangittu Eden yrittää paeta jostain, mikä vaikuttaa Amerikan sisällissodan aikaiselta puuvillaplantaasilta...

Paremmin laulajana kuin näyttelijänä tunnettu Janelle Monáe näyttelee Edeniä, puuvillaplantaasilla työskentelevää orjaa, joka yrittää keksiä pakokeinoa. Monáe tulkitsee taidokkaasti Edenin kokemia hirvittäviä tunteita, etenkin kun hahmosta alkaa vähitellen selviämään uusia puolia, mitkä luovat parempaa pohjaa hahmolle. Katsoja kannustaakin pakoon alusta alkaen, mutta leffa itsessään tekee hommat hieman liian helposti, jolloin hänen puolestaan ei jännitä yhtä paljon kuin voisi olettaa.

Elokuvassa nähdään myös Eric Lange plantaasia johtavana Etelävaltioiden kapteenina, Jack Huston orjien työntekoa valvovana komentajana ja Jena Malone tämän vaimona, Kiersey Clemons uutena orjana, joka tuodaan plantaasille, sekä Marque Richardson, London Boyce, Gabourey Sidibe ja Lily Cowles Edenin orjuutta edeltäneen elämän hahmoina, hänen perheenjäseninään ja ystävinään, joiden luokse Eden yrittää päästä takaisin. Muuten näyttelijät ovat kaikki mainioita rooleissaan (Lange ja Huston ovat täydellisen iljettäviä rasistisikoina), mutta Malone ei onnistu vakuuttamaan osassaan. Malone ampuu pahasti yli etenkin filmin loppupäässä ja muuttuu jopa kiusalliseksi.

Ennen kuin käydään kunnolla itse elokuvan onnistumisten ja epäonnistumisten kimppuun, on pakko kritisoida Antebellumin markkinointia. Itse en onneksi ollut nähnyt muuta kuin tyylikkäät, perhosilla koristellut julisteet ja kuullut, että kyseessä olisi jonkin sortin kauhuelokuva. Noh, jo tämän elokuvan kauhuksi kutsuminen tuntuu väärältä. Leffasta löytyisi vaikka kuinka isot potentiaalit rakentaa piinaavaa tunnelmaa, mutta siinä se menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Tiettyä kauhun tunnetta luodaan orjien pelkojen kautta, mutta itse elokuvan pitäisi olla rohkeasti karmivampi ja hyytävämpi, jotta sitä voisi oikeasti kutsua kauhuksi. Sitäkin isompi ongelma markkinoinnissa on elokuvan traileri. Jo filmin vajaan minuutin kestävä teaser trailer paljastaa leffan ison käänteen lähes kokonaan. Olenkin hyvin iloinen, että katsoin trailerin vasta elokuvan näkemisen jälkeen. Trailerin nähneet taas tietävät suunnilleen alusta alkaen, mistä koko hommassa on todellisuudessa kyse, eikä vasta puolen välin paikkeilla ilmestyvä käänne enää tee vaikutusta.

Harmi vain, että vaikka traileria ei olisikaan nähnyt, käänne on silti aika kömpelö. Sen lisäksi, että siitä tulee herkästi mieleen eräs M. Night Shyamalanin filmi, se on myös todella kehnosti istutettu mukaan. Joko käänne olisi kannattanut näyttää jo ainakin vartin aiemmin, sitä olisi pitänyt pohjustaa huomattavasti isommin tai sitä ei olisi pitänyt esittää lainkaan käänteenä. Vaikka tämä käänne ja jotkut sen jälkeen nähtävät asiat, sekä kauhun puute heikentävät elokuvaa huomattavasti siitä, mitä se voisi parhaimmillaan olla, en sano, että Antebellum olisi huono leffa. Siinä on paljon hyvää, mutta siitä myös löytyy kompastuskiviä, joihin elokuva ei osaa olla osumatta. Kuten arvata saattaakin, elokuvalla on paljon sanottavanaan rasismista, orjuudesta ja Amerikan synkästä historiasta, ja se vertailee vahvasti sisällissodan ajan avointa rasismia nykypäivän peiteltyyn, mutta silti selvästi esillä olevaan syrjintään. Leffa ei edes halua esittää sanomaansa hienovaraisesti, vaan selkeän esikuvateoksensa Get Outin (2017) tavoin se takoo nyrkillä pöytää. Toisin kuin aidosti nokkela ja satiirimainen, mutta silti karmiva Get Out, Antebellum on erittäin vakava, mutta silti hieman heiveröinen. Lopputulos jakaa varmasti katsojat kahtia. Toisaalta pidin elokuvasta paljon, mutta toisaalta taas se oli jopa vähän heikko.

Elokuvan ohjaajina ja käsikirjoittajina toimivat aiemmin lähinnä mainoksia, lyhytelokuvia ja musiikkivideoita tehneet Gerard Bush ja Christopher Renz. Kaksikolla on selvästi vahvaa tyylitajua työtaustansa vuoksi, minkä lisäksi he ovat kehitelleet oivan konseptin. Lopputuloksesta kuitenkin näkyy heidän ensikertalaisuutensa. Bush ja Renz voisivat panostaa yhtä vahvasti tunnelmaan kuin leffan sanoman puskemiseen. Lisäksi heidän käsikirjoituksensa on kömpelösti rakennettu. Palaset ovat tavallaan paikoillaan, mutta osa paloista vain vähän siihen suuntaan. Jotkut palaset on aseteltu väärinpäin, mikä saa kokonaisuuden horjumaan. Mutta kuten jo totesin, kaksikolla on sentään vahvaa tyylitajua. Antebellum näyttää upealta. Kuvaus on fantastista. Etenkin leffan aloittava pitkä kuva läpi erinomaisesti lavastetun plantaasin on mielettömän hieno. Kuvauksessa mielenkiintoa lisäävä ratkaisu on kuvata jotkut valkoihoiset hahmot kaulasta alaspäin, näyttämättä heidän kasvojaan lainkaan. Muutenkin tekninen toteutus on valaisua ja äänimaailmaa myöten tehty taidokkaasti. Nate Wonderin ja Roman GianArthurin säveltämistä musiikeista alkukohtauksen sävellykset tekevät suuren vaikutuksen. Jos käsikirjoitus ja tunnelma vastaisivat kuvausryhmän, näyttelijöiden ja filmin kiehtovan konseptin tasoa, Antebellum voisi parhaimmillaan olla loistava kauhuteos.

Yhteenveto: Antebellum on kiehtova ja potentiaalinen elokuva, mikä kuitenkin kompastuu ohjaaja-käsikirjoittajakaksikon ensikertalaisuuteen. Leffan kerronta on hieman kömpelöä, etenkin puolen välin jälkeen. Tunnelmakin jättää toivomisen varaan ja filmistä saisi helposti paljon piinaavamman kuin se tällaisenaan on. Vahvaa sanomaa rasismista löytyy, eikä elokuva jätä sitä hienovaraiseksi, vaan vertailee osuvasti rasismin muovautumista sisällissodan ajasta nykypäivään. Pahasti ylinäyttelevää Jena Malonea lukuunottamatta näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan. Tekninen toteutus on upeaa mm. vaikuttavan kuvauksen ansiosta. Käsikirjoitus vaatisi kuitenkin isosti hiomista ja ohjaus enemmän iskua, jotta lopputulos vastaisi lupaavaa konseptia. Lisäksi ei voi muuta kuin moittia markkinointitiimiä, joka on päättänyt paljastaa elokuvasta aivan liikaa trailereissa. Jo filmin mainostaminen kauhuleffana tuntuu harhaanjohtavalta. Jossain Antebellumin uumenissa piileksii erittäin hyvä elokuva, mutta valitettavasti tämä versio, minkä siitä pääsemme näkemään on aika keskinkertainen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Antebellum, 2020, QC Entertainment