Cliffhanger - kuilun partaalla (Cliffhanger - 1993) - elokuva-arvostelu

CLIFFHANGER - KUILUN PARTAALLA

CLIFFHANGER

Ohjaus: Renny Harlin

Näyttelijät: Sylvester Stallone, Michael Rooker, John Lithgow, Janine Turner, Rex Linn, Caroline Goodall, Leon Robinson, Craig Fairbrass, Gregory Scott Cummins, Denis Forest, Michelle Joyner, Paul Winfield, Ralph Waite, Max Perlich, Trey Brownell ja Vyto Ruginis

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

Cliffhanger - kuilun partaalla on Sylvester Stallonen tähdittämä toimintajännäri. Elokuvan idea syntyi vuorikiipeilijä John Longilta, jonka pohjalta Michael France kynäili tarinan. Alun perin Stallone oli työstämässä suomalaisohjaaja Renny Harlinin kanssa Carolco-yhtiölle toimintaelokuvaa "Gale Force", mutta taiteellisten erimielisyyksien ja alati kasvaneen budjetin takia elokuvaa ei saatu aikaiseksi. Harlin ja Stallone hoksasivat Longin ja Francen kynästä syntyneen vuorikiipeilyyn liittyvän toimintaelokuvan ja innostuivat siitä. He saivat Carolcon vakuuttuneeksi projektista ja Stallone työsti Francen käsikirjoitusta reippaasti uusiksi ennen kuvausten alkamista. Lopulta Cliffhanger - kuilun partaalla sai ensi-iltansa toukokuussa 1993. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kelpuutettavan vastaanoton kriitikoilta ja sai parhaan äänityksen ja parhaiden äänitehosteiden ja erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuudet, mutta myös huonoimman elokuvan, miessivuosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen Razzie-ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin nähnyt Cliffhangeria, mutta olin tiennyt elokuvasta jo vuosia, lähinnä sen hassun DVD-kansikuvan takia, missä vähäpukeinen ja hikinen Stallone roikkuu köydestä lumisen taustan edessä. Nyt kun on tulossa uusi Cliffhanger-elokuva (2026), päätin sitä odotellessa katsoa tämän alkuperäisleffan uudestaan ja samalla arvostella sen. 

Vuorikiipeilijä Gabe Walker joutuu auttamaan ryhmää rikollisia, jotka ovat kadottaneet ison rahalastin lumisille Kalliovuorille.

Pääroolissa Gabe Walkerina nähdään tosiaan Sylvester Stallone, joka oli tuohon aikaan kovassa asemassa toimintatähtenä. Stallone kanavoikin tuttua kova äijä -karismaansa, vaikka hänen tämänkertainen hahmonsa ei olekaan mikään sotilas. Gabe on taidokas vuorikiipeilijä, joka käyttää taitojaan auttaakseen pulassa olevia ihmisiä. Hänen viimeisin työkeikkansa päättyi kuitenkin ikävään onnettomuuteen, minkä tuottamasta syyllisyydentunteesta Gabe ei pääse eroon. Hahmo on heti tykättävä ja kun tämä pistetään eräänä päivänä ahdinkoon rikollisryhmän toimesta, Gaben haluaa nähdä käyttävän nokkeluuttaan, kiipeilytaitojaan ja haastavan alueen tuntemustaan noustakseen tilanteessa niskan päälle.

     Elokuvassa nähdään myös Janine Turner, Michael Rooker ja Ralph Waite Gaben metsänvartija-kollegoina, tyttöystävä Jessienä, Halina ja helikopteripilotti Frankina, John Lithgow rikollisryhmää johtavana Eric Qualenina, Rex Linn korruptoituneena agentti Traversina, joka auttaa Qualenia, sekä Caroline Goodall, Leon Robinson, Craig Fairbrass, Gregory Scott Cummins ja Denis Forest Qualenin kätyreinä, joille on saatu sopivasti luotua erilaisia persoonia. Lithgow on näyttelijäkaartin paras osaaja ja hän oikein herkuttelee häikäilemättömän ja täysin kylmäsydämisen rikollispomon roolissa, joka on valmis uhraamaan omia miehiäänkin tavoitteidensa saavuttamiseksi. Muista näyttelijöistä parasta työtä tekee Rooker Halina, Gaben entisenä parhaana ystävänä, joka syyttää Gabea ikävästä onnettomuudesta ja joutuu Gaben kanssa Qualenin ja tämän miesten ansaan, kun nämä hävittävät sata miljoonaa dollaria lumivuorille.

Cliffhanger - kuilun partaalla osoittautui erittäin hyväksi toiminnantäyteiseksi jännäriksi, joka sai minut kyllä kohottelemaan kulmiani elokuvan saamien useiden Razzie-ehdokkuuksien takia. Heti avauskohtauksesta lähtien ohjaaja Renny Harlin osoittaa lahjojaan tunnelmanluojana ja kun Gabe yrittää pelastaa hädässä olevaa Sarahia (Michelle Joyner), ei katsojan tarvitse edes potea korkeanpaikankammoa, että kohtaus saa sydämen hakkaamaan ja kämmenet hikoamaan jännityksestä. Eipä siitä aikaakaan, kun varsinainen tarina jo alkaa ja loppuleffa on mukaansatempaavan tiivistunnelmaista seurattavaa, Gaben yrittäessä keksiä keinon pelastaa niin itsensä kuin kollegansa Qualenin kynsistä ja siinä samalla myös sabotoida miehen katalat suunnitelmat.

Elokuvasta löytyy useita vangitsevia skenaarioita, joissa hahmoja pistetään erilaisiin kiipeleihin ja leikitellään kivasti vaativalla ympäristöllä. Aika ei käy pitkäksi, kun toiminnalliset ja jännittävät kohtaukset tuovat aina jotain uutta sekaan, eivätkä lähde liikaa toistelemaan itseään. Välillä ammutaan, välillä vedetään turpaan ja toisinaan ajetaan jotakuta takaa. Vuoristossa tapahtuvien osioiden lisäksi maininnan arvoinen on myös huimasti toteutettu kohtaus kahden lentokoneen välillä, missä nähtävä stuntti pääsi ihan Guinnessin ennätysten kirjaan. Kaikki tämä huipentuu mainion yliampuvassa finaalissa.

John Longin idean pohjalta Michael Francen kynäilemä ja sitten Sylvester Stallonen hioma käsikirjoitus on juoneltaan oivallisen mielikuvituksellinen ja erilainen. Sen pohjalta Harlinin on ollut helppo ammentaa tiukkaan toimintaleffaan. Cliffhanger - kuilun partaalla on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava, joskin yhdessä kohtaa tarkkasilmäinen katsoja voi bongata pörröisen mikrofonin kuvasta puiden oksien keskeltä. Kameratyöskentely on tyylikästä ja laajat kuvat lumisista vuorimaisemista ovat upeat. Vaaran tuntu on jatkuvasti läsnä jo pelkästään kuvauskikkailun ansiosta, kun katsojalle näytetään vähän väliä, kuinka haastavissa olosuhteissa hahmot pyörivät. Yksikin harha-askel voi johtaa äkkikuolemaan. Erikoistehosteet ovat hienot, oli kyse sitten räjähdyksistä tai taitavasta taustakankaan käytöstä. Vahvaa visuaalista ilmettä tukee mainio äänimaailma Trevor Jonesin seikkailullisine musiikkeineen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cliffhanger, Yhdysvallat, 1993, Carolco Pictures, Canal+, Pioneer, RCS Video, Cliffhanger Productions

Arvostelu: Horizon: An American Saga - Chapter 1 (2024)

HORIZON: AN AMERICAN SAGA - CHAPTER 1

Ohjaus: Kevin Costner

Pääosissa: Sienna Miller, Kevin Costner, Sam Worthington, Georgia MacPhail, Michael Rooker, Danny Huston, Abbey Lee, Jena Malone, Jamie Campbell Bower, Michael Angarano, Jon Beavers, Owen Crow Shoe, Luke Wilson, Ella Hunt, Tom Payne, Will Patton, Isabelle Fuhrman, Jeff Fahey, Tatanka Means, Wasé Chief, Tim Guinee, Dale Dickey, Scott Haze, Angus Macfadyen, Naomi Winders, Hayes Costner, Austin R. Grant, Charles Halford, Alejandro Edda ja Giovanni Ribisi

Genre: western

Kesto: 3 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 16

Horizon: An American Saga - Chapter 1 on Kevin Costnerin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä lännenelokuva. Costner sai idean elokuvaan jo vuosikymmeniä sitten, kirjoittaen ensimmäisen käsikirjoituksen vuonna 1988. Hän yritti pitkään saada elokuvaa rahoitettua eri studioiden kautta ja odotellessaan sinnikäs Costner laajensi tarinaa kaiken aikaa, jolloin hän joutui lopulta jakamaan tarinan useampaan elokuvaan, vaihtoehtoisesti pohtien myös televisiosarjaformaattia. Lopulta Costner päätti itse kerätä rahoituksen elokuvaan oman Territory-studionsa kautta, maksaen budjetista omasta taskustaan jopa kymmeniä miljoonia dollareita. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Horizon: An American Saga - Chapter 1 on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin Costnerin työstävän uutta länkkäriä, ovathan genren edustajat olleet vähissä viime aikoina. Meinasin kuitenkin saada ähkyn jo pelkästä ajatuksesta, että kyseessä oli neljän, kolmen tunnin mittaisen elokuvan valtava eepos, joista kaksi ensimmäistä leffaa julkaistaisiin saman kesän aikana. Kävin silti uteliaana katsomassa Horizon: An American Saga - Chapter 1:n heti sen ensi-iltapäivänä.

1800-luvun puolen välin Amerikassa uudisasukkaat yrittävät toipua apassien hurjasta hyökkäyksestä, samalla kun yksinäinen mysteerimies ajautuu keskelle veristä perhekonfliktia.

Horizon: An American Saga pitää sisällään aikamoisen hahmokattauksen ja laajan näyttelijäkaartin, eikä osa ehdi vielä tässä ensimmäisessä elokuvassa juuri muuta tehdä kuin näyttää naamansa ennen lopputekstejä. On Kittredgen uudisasukasperhe, johon kuuluvat äiti Frances (Sienna Miller), isä James (Tim Guinee), tytär Lizzie (Georgia MacPhail) ja poika Nat (Kevin Costnerin poika Hayes)... ja sitten on toinen Kittredgen perhe, johon kuuluvat isä Owen (Will Patton) ja tyttäret Diamond (Isabelle Fuhrman) ja Martha (Naomi Winders). On joukko amerikkalaissotilaita, joihin kuuluvat muun muassa luutnantti Gephart (Sam Worthington), eversti Houghton (Danny Huston) ja sotilas Riordan (Michael Rooker), Sykesin rikollisperhe, johon kuuluu isä James (Charles Halford), äiti (Dale Dickey), sekä pojat Caleb (Jamie Campbell Bower), Gratton (Austin R. Grant) ja Junior (Jon Beavers), vankkureilla halki Amerikan matkustavat Matthew Van Weyden (Luke Wilson), Juliette (Ella Hunt) ja Hugh (Tom Payne), sekä salaileva pariskunta Ellen (Jena Malone) ja Walter (Michael Angarano) ja näiden prostituoitu tuttu Marigold (Abbey Lee). Sekä iso joukko muitakin tyyppejä, jotka jäävät vielä toistaiseksi pintaraapaisuiksi. Näyttelijäkaarti kuitenkin suoriutuu osistaan pääasiassa mallikkaasti.

     Ai niin ja sitten elokuvassa nähdään myös muuan Kevin Costner. Varmaan jokaiselle katsojalle tulee yllätyksenä (ja varmaan myös pettymyksenä), että markkinoinnin keskittyessä nimenomaan Costnerin Hayes Ellison -hahmoon, on Costnerilla ruutuaikaa ehkä parikymmentä minuuttia ja hän saapuu kuvaan ensi kertaa, kun leffaa on mennyt jo tunti. Costner hoitaa hommansa ihan hyvällä vaihteella, mutta eipä miehen näyttelemisestä juuri näy, että kyseessä on hänen suuri intohimoprojektinsa, jota hän on suunnitellut jo muutaman vuosikymmenen ajan.

Kun Costnerin alun perin yhdeksi elokuvaksi suunnittelema Horizon: An American Saga lähti vuosien varrella paisumaan yhä vain isompiin mittoihin, mies pohti jopa jossain kohtaa, että toteuttaisikin projektin televisiosarjana. Ainakin tämän Chapter 1:n perusteella olen sitä mieltä, että televisiosarja olisi palvellut tätä mammuttilänkkäriä huomattavasti paremmin kuin neljä elokuvaa. Sen sijaan, että tänä kesänä julkaistaan kaksi ensimmäistä elokuvaa, molemmat kolmen tunnin mittaisia, olisi ollut mieluisampaa nähdä homma jaettuna kuuden, tunnin mittaisen jakson ensimmäiseksi tuotantokaudeksi westernsarjasta.

Leffan isoin ongelma on ehdottomasti sen köykäinen käsikirjoitus, joka ei palvele yhtäkään hahmoa tai heidän lukuisia juonikuvioitaan. Kuten nimestä voi jo päätellä, kyseessä tosiaan on vasta ensimmäinen osa ja on tiedossa, että tarina jää vielä täysin kesken. Mutta on se nyt ihme, että kun elokuvalla on mittaa kolme tuntia ja vaikka koko aika käytetään yhä vain uusien hahmojen esittelyyn, ei kenestäkään jää juuri mitään käteen. Leffalla on kolme päätarinaa, joista jokainen käynnistyy suunnilleen tunnin välein. Ensimmäisen tunnin ajan seurataan Kittredgen perhettä, joka joutuu intiaanien hyökkäyksen kohteeksi, toinen tunti seurataan Ellisonia, joka ajautuu keskelle Sykesin perheriitoja ja kolmas tunti vietetään lähinnä vankkurimatkaajien parissa. Juuri kun alat uppoutua yhteen tarinaan, seuraava jo käynnistyy, eikä leffa osaa hyppiä sulavasti näiden kertomusten välillä. Asiaa ei myöskään auta, että ainakaan vielä ykkösleffassa ei selvennetä, kuinka nämä kaikki tarinat linkittyvät toisiinsa.

Elokuva etenee täysin omassa rauhassaan eteenpäin, todella verkkaisesti ja on pakko sanoa, että kolmannen tunnin käynnistyessä aloin jo väsähtämään ja odottamaan leffan päättymistä. Vaikka leffalla ei toisaalta ole mikään kiire, on sen kerronta silti rönsyilevää ja pomppivaa. On hämmentävää, että kolmen tunnin mittaisena esittelynäkin tuntuu aika ajoin siltä, että seasta puuttuu kohtauksia. Turhahkon tuntuista täytettä mahtuu sekaan, mutta sitten taas hahmojen välisien suhteiden rakentumiseen ei jakseta käyttää aikaa ollenkaan. Parin hahmon välille syntyy kuin tyhjästä pakollista romanssia, eikä tämä jää ainoaksi kerraksi, kun katsojana ihmettelee, että missä ihmeen välissä nämä hahmot ovat bondanneet ja miksei sitä näytetty meille?

Vaikka olenkin nyt lähinnä kritisoinut Horizon: An American Saga - Chapter 1:ä, en voi kuitenkaan tuomita sitä huonoksi elokuvaksi. Siitä löytyy joitain meriittejä hyvistä näyttelijäsuorituksista lähtien ja etenkin ensimmäisen tunnin aikana nähtävä apassihyökkäys on toimivan jännittävä ja lupailee hyvää loppuleffalle. Kokonaisuus on kuitenkin keskinkertainen, eikä varsinainen elokuva jättänyt juuri minkäänlaista halua nähdä jo kahden kuukauden päästä ensi-iltansa saavaa Chapter 2:a. Onneksi ennen lopputekstejä on kuitenkin luvassa jonkinlainen pikakelausversio kakkososan tapahtumista ja johan meno näyttää ykköstä kiinnostavammalta ja toiminnallisemmalta! Voi olla, että tulevaisuudessa, kun kaikki neljä Chapteria on nähty, Horizon: An American Saga muodostaakin mainion länkkärieepoksen. Tai ehkä tästä pelkästä ykkösestäkin saadaan joskus joku eheämpi neljän tunnin versio puuttuvine palasineen, vähän kuten Costnerin esikoisohjauksesta, huomattavasti paremmasta lännenelokuvasta Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990).

Costnerin ja Jon Bairdin käsikirjoitus jää todella tönköksi, minkä pohjalta Costnerin on ollut vaikeaa ohjata toimivaa filmiä. Costner näyttää aika ajoin tietävänsä, mitä tekee kameran takana, mutta vähän väliä herää myös tunne, että mies on ahmaissut aivan liian ison palan kakkua ja suuruudenhulluus muuttuu projektin kompastuskiveksi. Jos jotain elokuvassa ei kuitenkaan voi moittia, niin sen teknistä taituruutta. Horizon: An American Saga - Chapter 1 on upeasti kuvattu elokuva. Laajat ja pitkät maisemakuvat villistä lännestä ovat näyttäviä ja tätä vain tukee hieno lavastus ja puvustus. Erikoistehosteissa luotetaan vanhoihin hyviin konsteihin ja äänimaailma on mainiosti rakennettu hevosen ratsastuksia ja revolverien laukauksia myöten. John Debneyn musiikki maalailee pääasiassa onnistuneesti, joskin se muuttuu ajoittain turhan melodramaattiseksi paatokseksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Horizon: An American Saga - Chapter 1, 2024, Warner Bros., New Line Cinema, Territory Pictures Entertainment

Arvostelu: JFK - avoin tapaus (JFK - 1991)

JFK - AVOIN TAPAUS

JFK

Ohjaus: Oliver Stone
Pääosissa: Kevin Costner, Sissy Spacek, Michael Rooker, John Candy, Joe Pesci, Laurie Metcalf, Gary Oldman, Tommy Lee Jones, Kevin Bacon, Jay O. Sanders, Jack Lemmon, Walter Matthau, Wayne Knight, Donald Sutherland, Edward Asner, Brian Doyle-Murray, Vincent D'Onofrio ja Jim Garrison
Genre: draama
Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 12

JFK - avoin tapaus perustuu tositapahtumiin Yhdysvaltojen 35. presidentin, John F. Kennedyn salamurhasta 22. marraskuuta 1963 ja sen jälkeisestä murhatutkinnasta, sekä salaliittoteorioista. Kennedyn murhaa tutkinut New Orleansin piirisyyttäjä Jim Garrison työsti kirjan On the Trail of Assassins (1988) tutkimuksensa pohjalta, mikä päätyi elokuvaohjaaja Oliver Stonen käsiin, joka kiehtoutui tekstistä ja osti heti kirjan elokuvaoikeudet. Stone osti oikeudet myös erilaisia Kennedy-salaliittoteorioita käsittelevään Jim Marrsin kirjaan Crossfire: The Plot That Killed Kennedy (1989). Hän sai ideansa läpi Warner Brosilla ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1991 ja lopulta JFK - avoin tapaus sai maailmanensi-iltansa 19. joulukuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Jo ennen ilmestymistään filmi herätti paljon kritisointia ja monet lehdet kirjoittivat elokuvasta negatiiviseen sävyyn. Leffa sai jonkin verran kritiikkiä myös ilmestyessään, mutta siinä kohtaa enemmistö kehui elokuvaa suuresti. Elokuvasta myös muodostui yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä lippuluukuilla. JFK - avoin tapaus sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miessivuosa, musiikki ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan kuvauksen ja leikkauksen palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon, sekä neljä BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja miessivuosa), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänen palkinnot. Itse olin tiennyt filmistä jo pidemmän aikaa, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt sitä. Kun huomasin JFK - avoimen tapauksen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kolme vuotta presidentti John F. Kennedyn kuoleman jälkeen piirisyyttäjä Jim Garrison ryhtyy tutkimaan tapausta uudestaan. Tekijäksi ilmoitettu henkilö ei vaikuta pystyneen tekoon yksin ja pian Garrisonille aukeaa salaliittojen, korruption, maiden välisten juonittelun, sekä itse Yhdysvaltojen hallituksen peittelyjen maailma.

Pääroolissa Jim Garrisonina nähdään Kevin Costner, joka oli muutamaa vuotta aiemmin noussut isoksi tähdeksi - etenkin voitettuaan kaksikin Oscar-palkintoa westernistään Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990) vuotta aiemmin. Tässä Costner tekee kenties parhaan roolisuorituksensa, minkä olen häneltä nähnyt. Hän on fantastinen piirisyyttäjänä, joka ryhtyy tutkimaan Kennedyn salamurhaa, mikä menee niinkin pitkälle, että hän muuttuu täysin pakkomielteiseksi tapauksen selvittämisestä. Garrisonin tavoin katsojakin kokee pakottavaa tarvetta saada tapaus ratkaistua ja hahmon tarinaa seuraa kiehtoutuneena. Parhaimmillaan Costner on kuitenkin filmin viimeisen puolituntisen aikana, missä on todella pitkiä pätkiä, joissa vain Costner on äänessä. Voin vain kuvitella, kuinka käheä Costnerin ääni on ollut, kun hänen on pitänyt toistaa samaa, varmaan yli vartin kestävää monologia kuvauksissa yhä uudestaan ja uudestaan.

     Elokuvassa nähdään Costnerin lisäksi aikamoinen näyttelijäkattaus. Carrie-kauhuelokuvasta (1976) tuttu Sissy Spacek esittää Garrisonin vaimoa, Liziä. Nuoren Michael Rookerin esittämä Bill, Laurie Metcalfin näyttelemä Susie ja Wayne Knightin näyttelemä Bertel auttavat Garrisonia tämän tutkinnassa. John Candy, Kevin Bacon ja Donald Sutherland esittävät hahmoja, jotka paljastavat Garrisonille tietoja. Myöhemmin Äksyt vanhat herrat -komediassa (Grumpy Old Men - 1993) ilahduttava kaksikko Jack Lemmon ja Walter Matthau tekevät pienet roolit etsivänä ja senaattorina. Tommy Lee Jonesin näyttelemällä Clay Shaw'lla ja Joe Pescin esittämällä David Ferriellä on jotain peiteltävää. Gary Oldman taas nähdään takaumissa Lee Harvey Oswaldina, jota heti syytettiin Kennedyn murhasta, mutta jonka Garrison uskoo olevan pelkkä osanen isommasta kokonaisuudesta. Oikea Jim Garrison tekee nopean esiintymisen Earl Warrenina, jonka kirjoittaman Kennedyn salamurharaportin epäkohtien vuoksi Garrison päätti ryhtyä tutkimaan Kennedyn murhaa uudestaan. Näyttelijät tekevät läpikotaisin upeaa työtä. Tommy Lee Jones onnistui saamaan niin Oscar- kuin BAFTA-ehdokkuuden roolityöllään. Pesci on tuttuun tapaansa mahtava, mutta katsojan on vaikea olla häiriintymättä hänen hahmonsa kamalasta peruukista ja vielä hirveämmistä kulmakarvoista.

Presidentti Kennedyn salamurha on erittäin kiehtova aihe minkä tahansa maan asukkaalle. Vielä kiehtovamman siitä tekee se, kuinka hämäriltä ja salaperäisiltä itse murha, sen tekijä ja motiivit vaikuttavat. Jo heti alussa niin Garrison kuin katsojakin pohtii, että jos murhan ainoana syyllisenä pidetty ampui Kennedyä takaapäin, miten ihmeessä tappava luoti on poistunut Kennedyn takaraivosta, eikä otsasta? Ei olekaan mikään ihme, miksi tapauksesta on luotu paljon erilaisia teorioita, joihin Garrisonkin alkaa pian uskoa, kun virallinen tiedote tapauksesta ei vain tunnu oikealta. Onko Lee Harvey Oswald sittenkin pelkkä syntipukki huomattavasti vaarallisemmalle taholle? Vaikka katsojana uskoisikin viralliset lausunnot, pistää filmi nopeasti miettimään uudestaan. Näihin teorioihin uppoutuu nopeasti ja todella syvälle. Elokuvalla on kestoa yli kolme tuntia (ohjaajan versiona kolme ja puoli tuntia) ja vaikka elokuva tuntuukin pitkältä, on kesto lopulta täysin ansaittu ja oikeutettu.

Vaikka elokuvan pituuden kyllä huomaa, ei meno käy koskaan raskassoutuiseksi. Kertomus on kiehtova ja nappaa yhä koukuttavammin mukaansa, mitä enemmän uusia paljastuksia tulee vastaan. Kun itse Yhdysvaltojen hallituksen jäsenet Kennedyä seurannutta presidentti Lyndon B. Johnsonia myöten alkavat vaikuttamaan syyllisiltä, muuttuu JFK - avoin tapaus äärimmäisen tiivistunnelmaiseksi trilleriksi. Tunnelma on läpikotaisin erinomaisesti rakennettu. Kun Garrison tuumii CIA:n ja FBI:n osuutta salamurhaan, hänestä tulee yhä vain vainoharhaisempi, mikä lisää jännitettä entisestään. Hienon lisän kaikkeen tuo Garrisonin mureneva parisuhde vaimonsa kanssa, kun Garrison ei enää tunnu edes huomaavan perheensä olemassaoloa tapauksen selvittelyn takia. Vaikka ajatuksen tasolla elokuvan huipentaminen pitkään oikeussalikäsittelyyn voisi vaikuttaa puiselta, on se fantastinen ja elokuvan aiempia osioita eri tavalla vangitseva lopetus tälle yli kolmituntiselle salaliittojen kertomukselle. Lopputekstien mukaan Yhdysvaltojen hallituksen pitäisi luovuttaa salatut tietonsa Kennedyn murhasta vuonna 2029. Kenties silloin pääsemme näkemään, mullistuuko virallinen tieto murhasta ja kuinka lähelle totuutta tämä elokuva osuikaan?

Elokuvan ohjauksesta vastaa Oliver Stone, jolle JFK - avoin tapaus ei todellakaan jäänyt viimeiseksi Yhdysvaltojen presidentistä kertovaksi elokuvaksi. Stone on myöhemmin ohjannut Richard Nixonista kertovan Nixonin (1995) ja George W. Bushista kertovan W.-elokuvan (2008). Stone tekee upeaa työtä läpi filmin, niin rakentaessaan tunnelmaa kuin ohjatessaan näyttelijöitä, sekä pitäessään valtavaa kokonaisuutta kasassa. Stone on myös käsikirjoittanut filmin yhdessä Zachary Sklarin kanssa. Kaksikko kehittelee kertomusta yhä vain lumoavammaksi, mitä pidemmälle se etenee. Filmi on myös pääasiassa taidokkaasti kuvattu, vaikka paikoitellen tiukat lähikuvat hahmojen kasvoista menevät hieman liiankin lähelle. Kuvauksessa ja leikkauksessa on kekseliäästi kikkailtu aitojen, tilanteista saatujen kuvamateriaalien, sekä elokuvaan kuvatun materiaalin välillä. Välillä näytettävät mustavalkoiset pätkät luovat elokuvaan hieman dokumentaaristakin henkeä. Mustavalkoisuuden lisäksi väreillä temppuillaan muutenkin. Alkupäässä voimakkaat värit häiritsevät hieman, mutta ne muuttuvat vähitellen tyylikkäämmiksi. Lavasteet ja asut ovat upeat, minkä lisäksi äänimaailmakin on onnistunut. Musiikeista vastaava John Williams tekee tuttuun tapaansa loistotyötä ja hän saikin Oscar-ehdokkuuden sävellyksistään.

Yhteenveto: JFK - avoin tapaus on erinomainen lakidraamaa ja trilleriä sekoitteleva elokuva, joka herättää katsojan syvän mielenkiinnon salamurhaa ja kaikkia sitä koskevia teorioita kohtaan. Salaliittohommat alkavat vähitellen kuulostaa täysin järkeenkäyviltä ja tapaus muuttuu kaiken aikaa vain kiehtovammaksi. Samalla vainoharhaisuus kasvaa niin päähenkilöllä kuin katsojallakin ja tunnelma sen kuin tiivistyy. Elokuva onnistuu olemaan yllättävänkin jännittävä. Kertomus on niin vangitseva, että yli kolmetuntinen kesto kuluu nopeasti. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistava. Pääroolissa hienosti vakuuttavan Kevin Costnerin lisäksi eritoten Gary Oldman ja Tommy Lee Jones tekevät loistotyötä. Oliver Stonen ohjaus on vahvaa ja hän saa pidettyä katsojan tiukasti otteessaan. JFK - avoin tapaus edustaa lakileffojen aatelia ja suosittelen sitä erittäin lämpimästi. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
JFK, 1991, Warner Bros., Canal+, Regency Enterprises, Alcor Films, Ixtlan, Camelot

Arvostelu: The Suicide Squad: Suicide Mission (The Suicide Squad - 2021)

THE SUICIDE SQUAD: SUICIDE MISSION

THE SUICIDE SQUAD

Ohjaus: James Gunn

Pääosissa: Idris Elba, Margot Robbie, John Cena, Daniela Melchior, Joel Kinnaman, David Dastmalchian, Viola Davis, Sylvester Stallone, Peter Capaldi, Michael Rooker, Juan Diego Botto, Joaquín Cosío, Jai Courtney, Pete Davidson, Nathan Fillion, Flura Borg, Mayling Ng, Alice Braga, Storm Reid, Sean Gunn ja Taika Waititi

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 16

The Suicide Squad: Suicide Mission perustuu DC Comicsin Suicide Squad -sarjakuviin. Vuonna 2016 sarjakuvien pohjalta tehtiin elokuvasovitus Suicide Squad, mutta se sai todella kehnon vastaanoton niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Alun perin sen ohjaajan, David Ayerin oli tarkoitus tehdä jatko-osa, mutta negatiivisen palautteen jälkeen Warner Bros. päätti lähteä työstämään jatkoa uudesta vinkkelistä. Ohjaajaksi pohdittiin mm. Mel Gibsonia, Ruben Fleischeriä, David S. Goyeria ja Gavin O'Connoria, kunnes Disneyn erottama Guardians of the Galaxy -ohjaaja James Gunn palkattiin ohjaamaan, sekä käsikirjoittamaan leffa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja nyt The Suicide Squad: Suicide Mission saa ensi-iltansa. Itse en pitänyt edellisestä Suicide Squad -elokuvasta lähes yhtään, enkä siis kiinnostunut, kun ilmoitettiin, että se olisi saamassa jatkoa. Kuitenkin parin viime viikon aikana elokuvasta on alkanut kantautua lähinnä pelkkiä kehuja, mikä sai minut lopulta antamaan leffalle reilun mahdollisuuden. Meninkin toiveikkain mielin katsomaan The Suicide Squad: Suicide Missionia sen lehdistönäytökseen, mikä järjestettiin Finnkinon upeassa IMAX-salissa.

Amanda Waller kokoaa superroistojen iskuryhmän, Suicide Squadin matkaamaan Corto Maltesen saarelle ja tuhoamaan siellä salaisen laboratorion ja sieltä löytyvän Projekti Meritähden.

Margot Robbie, Viola Davis, Joel Kinnaman ja Jai Courtney palaavat rooleihinsa edellisestä Suicide Squad -elokuvasta tutuiksi sekopäiseksi Harley Quinniksi, Suicide Squad -ryhmän kasaavaksi Amanda Walleriksi, ryhmää johtavaksi Rick Flagiksi ja virnuilevaksi kapteeni Bumerangiksi. Robbie näyttelee tässä kohtaa Harley Quinnia jo kolmatta kertaa, esiinnyttyään hahmona viimeksi Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) -leffassa (2020). Tässä kohtaa Robbie osaisi esittää tätä hullua vaikka unissaan ja tekeekin jälleen ilahduttavaa työtä roolissa. Davis on onnistuneella tavalla alati tympeä Wallerina, jota ei kiinnosta iskuryhmänsä selviytyminen, kunhan homma tulee hoidettua. Kinnaman on viime kertaa parempi Rick Flagin roolissa, mutta hänen hahmonsa jää jälleen yhdeksi porukan tylsimmistä. Courtney on yhä lystikäs kapteeni Bumerangina.

     Tuttujen hahmojen lisäksi elokuva esittelee myös hurjan määrän uusia hahmoja, jotka lähetetään vaaralliselle tehtävälle. Idris Elba näyttelee Bloodsportia, vaarallista tappajaa, jolla selvästi korvataan Will Smithin Deadshot-hahmo viime filmistä, Smithin oltua kiireinen muiden projektien kanssa. Bloodsportista löytyy paljon samaa kyvyistä vaikeaan suhteeseen tyttärensä (Storm Reid) kanssa. John Cena nähdään Peacemakerina, rauhaa niin paljon rakastavana sotilaana, että hän on valmis tappamaan vaikka tuhansia saavuttaakseen rauhan. Hahmo on mainio ja odotan ihan mielenkiinnolla ensi vuonna ilmestyvää Peacemaker-televisiosarjaa (2022-). Toimintastara Sylvester Stallone kuullaan King Sharkina, puoliksi ihmisenä ja puoliksi haina, joka on aikamoinen peto, muttei kovinkaan fiksu. Haikammostani huolimatta huomasin King Sharkin nousevan nopeasti suosikkihahmokseni tiimistä, sillä ystävää kaipaavaa haimies on kaikessa ihmislihan himossaan sympaattinen. Sympaattinen on myös Daniela Melchiorin esittämä Ratcatcher 2, joka osaa laitteen avulla käskeä rottia toteuttamaan tahtonsa. David Dastmalchianin esittämä Polka-Dot Man nousi kanssa yhdeksi lemppareistani, sillä hahmon pöljistä voimista on saatu yllättävänkin syvällistä sisältöä aikaiseksi. Muita hahmoja tiimissä ovat mm. tarkka tappaja Savant (Michael Rooker), sotilas Blackguard (Pete Davidson), raajansa irrottava T.D.K. (Nathan Fillion), avaruusolento Mongal (Mayling Ng), keihästävä Javelin (Flula Borg), sekä vesikauhuiselta, sottaisalta ja nollaälykkyysosamääräiseltä näyttävä Weasel (Sean Gunn), joka on porukan hilpeintä antia. Vaikka ryhmään kuuluu useita hahmoja, eikä osa taaskaan saa paljoa ruutuaikaa, leffa onnistuu silti syventämään suurta osaa tiimiläisistä yllättävänkin hyvin ja katsoja jopa haluaa nähdä hahmojen selviytyvän - toisin kuin edellistä Suicide Squadia katsoessa.

Kuten jo elokuvan markkinointi sanoo, ei näihin hahmoihin kannata kuitenkaan kiintyä liikaa, sillä superpahiksia pistetään lihoiksi yllättävänkin armottomasti. Heti prologi tekee hyvin selväksi, millaisesta leffasta on kyse, kun hahmoja ryhdytään listimään puolin jos toisin ja vieläpä yllättävän rankoilla tavoilla. The Suicide Squad: Suicide Mission ei todellakaan ole mikään lasten sarjakuvaelokuva, vaan se on K16-ikärajaleimansa ansainnut. Sen väkivalta on brutaalia. Veri roiskuu läpi leffan, ihmisiltä katkotaan raajoja ja päitä irti ja King Shark syö ihmisiä elävältä. Kirosanoja viljellään ja elokuva onnistuu vähän väliä yllättämään sillä, kuinka pitkälle James Gunn on uskaltanut menemään. Gunn on sanonut Warner Brosin antaneen hänelle vapaat kädet filmin kanssa ja hän on selvästi päättänyt kokeilla rajojaan.

Raakuudestaan huolimatta elokuva ei kuitenkaan ole mitään synkkyydessä murjottamista, mitä monissa DC:n elokuvissa on totuttu näkemään, vaan The Suicide Squad: Suicide Mission on vallan viihdyttävä ja hauskakin leffa. Tämän ei tosin pitäisi tulla yllätyksenä, kun puikoissa pyörii Marvelin erittäin mainioiden Guardians of the Galaxy -elokuvien (2014-) ohjaaja. James Gunn on pitänyt hauskaa filmin kanssa ja onneksi sama ilo tarttuu myös katsojaan. Siinä, missä edellistä Suicide Squad -elokuvaa katsoessa lähinnä turhautti ja ärsytti, tätä on aidosti riemukasta seurata. Elokuva on juuri oikealla tavalla pöljä, mutta samalla tarpeeksi vakavasti otettava, ettei kyseessä ole pelkkää hassuttelua. Suurten taisteluiden välissä tapahtuvat pienemmät hahmohetket ovat elokuvan parasta antia. Gunn on ymmärtänyt, että hyvin vähällä voi saada aikaiseksi paljon ja yhdellä lauseella voi jo kertoa valtavasti. Lisäksi Gunn osaa ovelasti pyöritellä pakettia pitkin filmiä ja aina kun katsoja uskoo arvaavansa, minne homma on menossa, Gunn näpäyttää nokkelasti takaisin, kääntäen homman päälaelleen. Väärissä käsissä (kuten David Ayerilla) tällainen monen pahishahmon räjähtävä seikkailu voisi hajota täysin, mutta Gunnilta löytyy ammattitaitoa ja tyylitajua, jotta kaikki hulluttelukin pysyy loppuun asti visusti kasassa.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on jopa loistokas viihdepläjäys, mikä on ainakin sata kertaa parempi kuin se epäonnistunut elokuvanraakile vuodelta 2016. Jos huomasitte, en kutsunut sitä filmiä kertaakaan "ensimmäiseksi Suicide Squadiksi", enkä tätä liiemmin sen jatko-osaksi. Muutamasta samasta hahmosta huolimatta The Suicide Squad: Suicide Mission esittäytyy kuin mitään aiempaa Suicide Squad -elokuvaa ei olisi olemassakaan. Edellinen raina on selvästi studionkin mielestä häpeäpilkku katalogissaan, eikä ihme, että uusi elokuva nimessään kantaa etuliitettä "THE Suicide Squad", aivan kuin jo nimi sanoisi, että unohtakaa se edellinen, tämä on se elokuva, mitä olisi alun perinkin pitänyt tehdä. Omalla tavallaan filmi tuntuukin maaliskuussa ilmestyneen Zack Snyder's Justice Leaguen (2021) ohella vuoden jo toiselta DC:n ja Warner Brosin anteeksipyynnöltä aiemmasta epäonnistumisestaan.

Myös teknisiltä ansioiltaan The Suicide Squad: Suicide Mission on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu (etenkin eräs Peacemakerin kypärän heijastusta hyödyntävä otos on näyttävä), mitä tukee oiva valaisu ja pääasiassa sujuva leikkaus. Parista kohtaa filmiä voisi hieman typistää, eikä sen tarvitsisi kestää ihan kahta tuntia ja varttia. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. On hauskaa, kuinka tiimiläisten asujen laadukkuus vaihtelee kunnon huippuluokan sotisovista kotikutoisiin pukuihin. Maskeerauksessa ei tekoverta säästellä. Erikoistehosteet ovat pääosin vakuuttavat ja erityisesti King Shark on huikeasti loihdittu tietokone-efekteillä. Hömelön digihain silmiin on saatu yllättävän paljon sydämellisyyttä ja tunnetta mukaan. Äänimaailma on myös hyvin kasattu. John Murphyn säveltämät musiikit tosin hukkuvat useiden jo olemassa olleiden kappaleiden alle, joita filmissä käytetään vähän väliä.

Yhteenveto: The Suicide Squad: Suicide Mission on yllättävänkin mahtava aikuisille suunnattu sarjakuvaelokuva, joka viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Lapsilta kielletty meno sopii filmin luonteeseen täydellisesti ja aikuiskatsojat voivat varmasti ilahtua, kun elokuvassa pistetään tosissaan haisemaan. Sen lisäksi, että toimintakohtaukset ovat brutaaleja, ovat ne myös hilpeitä. Elokuva tarjoaa monet naurut niin hauskojen tapahtumiensa kuin veikeiden repliikkiensä ansiosta. Tämänkertainen iskuryhmä on erittäin hyvin rakennettu ja näistä toisilleen naljailevista superroistoista huomaa pian pitävänsä. Näyttelijät tekevät oivaa työtä ja erityisesti Sylvester Stallone jaksaa naurattaa hölmönä King Sharkina. Hahmoihin ei kannata kuitenkaan liikaa kiintyä, sillä James Gunn ei ole halunnut säästellä niin heitä kuin katsojaakaan. Gunnin ohjaus on napakkaa ja hallittua, vaikka samalla filmi levittyykin sinne sun tänne. Hänen käsikirjoituksensa on nokkela ja hän onnistuu hyvin välttämään ennalta-arvattavuuksia sekoittamalla pakkaa vähän väliä entisestään. Kaikin puolin The Suicide Squad: Suicide Mission on riemastuttava lisäys DC:n elokuvauniversumiin, nousten ainakin omissa kirjoissani tämän leffauniversumin parhaaksi tekeleeksi. Se on erittäin yllättävää, sillä mielestäni vuoden 2016 Suicide Squad on varmistanut paikkansa universumin huonoimpana elokuvana. Tämän jälkeen se kammotus on kuitenkin enää kaukainen muisto vain!

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Suicide Squad, 2021, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment

Arvostelu: Fast & Furious 9 (F9 - 2021)

FAST & FURIOUS 9

F9

Ohjaus: Justin Lin
Pääosissa: Vin Diesel, Michelle Rodriguez, Tyrese Gibson, Chris "Ludacris" Bridges, Nathalie Emmanuel, Jordana Brewster, John Cena, Sung Kang, Thue Ersted Rasmussen, Charlize Theron, Anna Sawai, Michael Rooker, Vinnie Bennett, Finn Cole, Lucas Black, Bow Wow, Jason Tobin, Kurt Russell, Helen Mirren, Cardi B ja Jason Statham
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 12

Vin Dieselin tähdittämä kaahailuelokuva Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. 2 Fast 2 Furious (2003) oli vielä hitti, mutta Hurjapäät: Tokio Drift (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006) ei menestynyt toivotulla tavalla teattereissa. Elokuvasarjaa päätettiin viedä uuteen suuntaan vuoden 2009 Fast & Furiousissa, joka nousi siinä kohtaa sarjan isoimmaksi hitiksi. Sen jatko-osat Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011), Fast & Furious 6 (2013) ja Fast & Furious 7 (2015) olivat kaikki toinen toistaan valtavampia megamenestyksiä lippuluukuilla. Seitsemännen osan jälkeen tekijät ilmoittivat, että olisi tulossa ainakin kolme elokuvaa lisää. Vuonna 2017 ilmestyi Fast & Furious 8 (The Fate of the Furious - 2017), jota seurasi elokuvasarjan tähtien välille riidan aiheuttanut Fast & Furious: Hobbs & Shaw (2019). Yhdeksännen elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja sen oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian alettua, sen ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Nyt Fast & Furious 9 (tai kuten se tunnetaan monissa maissa yksinkertaisesti nimellä F9) saa vihdoin ensi-iltansa ja minun täytyy todeta, etten odottanut leffaa kovinkaan paljon. Vaikka olen pitänyt sarjan muutamasta osasta, on sen taso lähtenyt hiipumaan parin viime filmin myötä. Fast & Furious 9:n hölmöltä näyttävät trailerit saivat minut epäileväksi ja meninkin todella varautunein mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.

Dominic Toretto on elänyt elämäänsä neljännesmaili kerrallaan. Nyt hänen täytyy kuitenkin lähteä (jälleen) viimeiselle ajelulleen perheensä vuoksi - sillä tällä kertaa Dom ja hänen kumppaninsa saavat vastaansa Domin veljen Jakobin, joka aikoo käyttää vaarallista Aries-asetta pahoihin tarkoituksiin.

Tuttu hahmokaarti edellisistä osista tekee paluun - poislukien Dwayne Johnsonin näyttelemä Hobbs, Johnsonin ja Dominic Torettoa näyttelevän Vin Dieselin ajauduttua riitoihin Fast & Furious 8:a tehdessä. Johnsonin lihaspullistelua ei ehdi tulla ikävä, sillä Diesel hoitaa hommaa kahdenkin edestä. Dieselillä on sama tympeä murjotusilme jälleen kasvoillaan ja hän vetää roolinsa turhankin vakavasti, ottaen huomioon, kuinka paljon kaikenlaista pöljää hänen ympärillä tapahtuu. Dom on yrittänyt siirtyä hiljaiseloon Lettyn (Michelle Rodriguez) ja lapsensa Brianin kanssa, mutta kun huvitteleva Roman (Tyrese Gibson), automekaanikkona aikoinaan toiminut Tej (Chris "Ludacris" Bridges), hakkeri Ramsey (Nathalie Emmanuel), sekä paluun sarjaan tekevä Mia-sisko (Jordana Brewster) tulevat kyselemään mukaan uuteen tehtävään, on parin painettava taas kaasu pohjaan... ja nähtävästi jätettävä lapsi ainakin joksikin aikaa oman onnensa nojaan. Rodriguez pääsee paremmin esille kuin aiemmin, uhattuaan kahdeksannen leffan jälkeen jättävänsä sarjan, jos Letty ei saa isompaa roolia. Gibson ja Ludacris tarjoavat taas muutamat ihan hilpeät hetket ja Emmanuelkin pääsee tekemään enemmän kuin ennen. Brewsterin näkeminen Miana pitkästä aikaa on ihan mukavaa, mutta paluu taitaa johtua enemmän siitä, ettei Brewsterille ole sen kummemmin auennut uraa Fast & Furiousin ulkopuolella.

     Vastaansa tiimi saa tällä kertaa Domin veljen, Jakob Toretton, jota näyttelee showpainijasta näyttelijäksi siirtynyt John "you can't see me" Cena. Cena sopii hyvin machoäijäksi, jonka kanssa Diesel voi ottaa äijämäistä tuijotuskisaa lihasten pullistuessa ja verisuonten pulpahdellessa näkyviin hauiksista ja ohimoista. Jakobille ja Domille on kirjoitettu tietty vaikea menneisyys, minkä takia he ovat ajautuneet erilleen ja millä voidaan selittää se, että kuulemme koko veljestä vasta nyt. 

Nuoria Domia ja Jakobia esittävät Vinnie Bennett ja Finn Cole, jotka onnistuvat tulkitsemaan samaa tuimaa pullistelua, mutta joista on paikoitellen vaikea uskoa, että heistä kasvaisi isona Diesel ja Cena. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään mm. Thue Ersted Rasmussen Jakobia auttavana Ottona, Michael Rooker Domin lapsuudentuttuna Buddyna, kehnoa työtä tekevä Charlize Theron edellisestä osasta tuttuna pahis-Cipherina, Kurt Russell salaista järjestöään pyörittävänä herra Nobodyna, Helen Mirren Shaw-veljesten äitinä Queeniena, sekä kenties muutamia muitakin...

Siitä huolimatta, että olen tiedostanut Fast & Furious -elokuvasarjan kasvavan hölmöyden ja olen kokenut jotkut osat sarjasta selvästi heikommiksi, olen tähän asti pysynyt edes jotenkin sarjan puolella. Se taisi kuitenkin loppua nyt tähän. Kehno Hurjapäät: Tokio Drift pitää mielestäni yhä sijaa sarjan heikoimpana elokuvana, mutta ei Fast & Furious 9 siitä kauas jää. Hölmön sijaan kyseessä on jo lähes täysin aivoton sekoilu, josta on vaikea enää löytää järjen hiventäkään. Sarjassa on nähty jo monia urpouksia, mutta tässä mennään sellaisiin idioottimaisuuksiin, ettei voi muuta kuin miettiä, onko tätä käsikirjoitettu selvinpäin. Tunnustan, että nopeatempoiset kaahailut jaksoivat pariin otteeseen viihdyttää ja seasta löytyy muutamia ihan veikeitä autostuntteja, mutta jotkut hetket menevät jo myötähäpeän puolelle. Sankareita runnotaan taas joka suunnasta ja hyvä, että he saavat edes naarmua. Yhdessä kohtaa filmi yrittää olla itseironinen ja pistää hahmot keskustelemaan siitä, että mitä jos he ovatkin jotain supersankareita tai jumalia. Meno on jo sen mukaista, että jos Dom lähtisi viitta heiluen lentämään ja ampuisi lasersäteitä silmistään, en enää yllättyisi.

Nyt varmaan joku teistä ajattelee, että olen liian tyly elokuvalle, jonka on tarkoituskin olla pöljää popcorn-viihdettä. Niin ajattelisin itsekin, jos Fast & Furious 9 ei yrittäisi puolet ajasta olla vakavasti otettaa perhedraamaa. Voi kiesus, kuinka melodramaattista murjottamista leffasta löytyykään! Aina kun hahmot poistuvat autoistaan, leffa tuntuu painavan jarrua kaasun sijaan. Useassa kohtaa tylsistyin ja vain odotin, että elokuva tajuaisi taas lähteä hölmöilemään. Draamapuoli on todella kökköä, enkä voinut olla pyörittelemättä silmiäni joillekin kohdille. Katsoisin fysiikan lakien rikkomista sun muuta sormien läpi, jos elokuva tajuaisi olla vain sitä kieli poskessa tehtyä urpoilua. Mutta jostain syystä filmi yrittää aina joka toimintakohtauksen välissä olla jotain vakavaa ja syvällistä. Jatkuvasti tuntuu siltä kuin mukana olisi ollut kaksi ohjaajaa tekemässä täysin erilaisia elokuvia ja ne on päätetty liittää yhteen. Lopputulos on aikamoinen sillisalaatti, mitä ei todellakaan auta liki kahden ja puolen tunnin kesto.

Useammankin Fast & Furiousin tehnyt Justin Lin tekee paluun ohjaajan paikalle, muttei löydä lainkaan yhtenäistä visiota uudelle rainalle. Lin, tuottajana toimiva Diesel ja käsikirjoittaja Daniel Casey taitavat olla jo epätoivoisia, yrittäessään keksiä uusia, entistäkin päättömämpiä stuntteja, joilla saada katsojan silmät suurenemaan ihmetyksestä. Linin ja Caseyn teksti on suoraan sanottuna huono. Kaksikko repii takapuolistaan täysin typeriä ideoita ja käänteitä, joita he sekoittavat mukaan, koska miksipä ei. Ei Fast & Furiousilta mitään Shakespearea voikaan odottaa, mutta on tämä jo oman sarjansa mittarilla rimanalitus. Käsikirjoitus on vieläpä aivan liian pitkä ja viimeistään leikkauksessa sitä olisi pitänyt älytä tiivistää reippaasti. Sentään elokuva on taidokkaasti kuvattu ja siinä on onnistuneita lavasteita ja asuja. Erikoistehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma pärisee oivallisen tykittelevästi, mutta Brian Tylerin musiikit hukkuvat täysin jatkuvasti jumputtavien rap- ja hiphop-kappaleiden alle.

Yhteenveto: Fast & Furious 9 on todella heikko ja käsittämättömän ylipitkä toimintasekoilu. Ohjaaja Justin Lin ei tunnu tietävän, haluaako tehdä elokuvasta vakavasti otettavaa perhedraamaa vai täysin aivotonta rymistelyä ja yrittää sekoittaa molempia todella epätasaiseksi paketiksi. Kaahailut saavat välillä kaikessa hölmöydessäänkin katsojan viihtymään ja autojen ruttaamista on ihan veikeää seurata. Kuitenkin lähes kaikki kohtaukset näiden kaahailujen välissä ovat toinen toistaan tylsempää ja tympeämpää melodraamaa, joka meinaa saada nukahtamaan. Käsikirjoitus on jo oman leffasarjansa puitteissa oikeasti kehno, etenkin kun kaikenlaista vanhaa ja uutta tuodaan mukaan erittäin löyhin perusteluin. Gibson ja Ludacris saavat naurahtamaan muutamaan otteeseen jutuillaan, mutta Dieselin ja Cenan machopullistelu alkaa kyllästyttää nopeasti. Sentään filmi on visuaalisesti menevä ja elokuvateatterissa kunnon äänentoistolla sen rymistely tehoaa mukavasti. Osan elokuvasta voi katsoa typeryyksineenkin kelpo popcorn-viihteenä, mutta kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu kaikenlaista muuta ja täysin turhaa, minkä vuoksi itse menetin viimeisetkin kiinnostuksen rippeet elokuvasarjaa kohtaan. Ja tätä olisi kuulemma tulossa vielä ainakin kaksi lisää...

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
F9, 2020, Universal Pictures, Original Film, Perfect Storm Entertainment, Roth/Kirschenbaum Films

Arvostelu: Love and Monsters (2020)

LOVE AND MONSTERS

Ohjaus: Michael Matthews

Pääosissa: Dylan O'Brien, Jessica Henwick, Michael Rooker, Ariana Greenblatt, Pacharo Mzembe, Senie Priti, Dan Ewing, Ellen Hollman, Tre Hale ja Melanie Zanetti

Genre: seikkailu, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 13

Love and Monsters on Dylan O'Brienin tähdittämä seikkailuelokuva. Leffan teko lähti liikkeelle jo 2010-luvun alussa Brian Duffieldin kynäilemän "Monster Problems" -nimisen tekstin pohjalta. Kesti kuitenkin muutama vuosi, ennen kuin projektin napannut Paramount Pictures alkoi tosissaan työstämään filmiä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja Love and Monstersin oli tarkoitus ilmestyä maaliskuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronavirusepidemian takia elokuvan julkaisua lykättiin ja lopulta se julkaistiin Yhdysvalloissa suoraan vuokralle lokakuussa 2020. Itse en ollut kuullutkaan koko leffasta, ennen kuin seuraamani YouTube-kriitikko Sean Chandler kehui sitä yhdeksi viime vuoden parhaista elokuvista. Mutta kun Love and Monsters ei saapunutkaan Suomeen viime syksynä, ehdin unohtaa sen kokonaan, kunnes Netflix ilmoitti levittävänsä elokuvan maailmanlaajuisesti suoratoistopalvelussaan. Katsoinkin Love and Monstersin heti, kun se oli julkaistu Netflixissä.

Kylmäveristen eläinten mutatoiduttua jättimäisiksi hirviöiksi ja tapettua suuren osan ihmiskunnasta, jäljelle jääneet selviytyjät piileskelevät maanalaisissa siirtokunnissa. Yksi näistä selviytyjistä on nuori ja heikkohermoinen Joel Dawson, joka päättää lähteä vaaralliselle matkalle ja löytää kouluaikaisen tyttöystävänsä.

Labyrintti-toimintaseikkailuista (The Maze Runner - 2014-2018) tuttu Dylan O'Brien nähdään elokuvan pääroolissa Joel Dawsonina, joka päättää seitsemän vuoden piileskelyn jälkeen rohkaistua ja lähteä etsimään yhä rakastamaansa Aimeeta (Jessica Henwick) hirviömaailmanlopun keskeltä. Siitä huolimatta, että ihailin, kuinka O'Brien hoiti hommansa Labyrintti - Tappavan lääkkeen (Maze Runner: The Death Cure - 2018) kuvauksissa pahasti pieleen menneestä stuntista huolimatta, mikä mursi luita hänen kasvoissaan ja aiheutti hänelle aivovaurion, en ole koskaan pitänyt häntä erityisen kaksisena näyttelijänä. Tähän leffaan hän tuntuu kuitenkin sopivan kuin valettu. O'Brienista löytyy oikeanlaista ja sympaattista intoa projektia kohtaan, mikä jo itsessään herättää katsojassa tunnetta hypätä Joelin matkaan, kun tämä lähtee vaaralliselle reissulleen. O'Brien heittäytyy täysillä seikkailun vietäväksi ja tekee parasta työtä, mitä olen häneltä tähän mennessä nähnyt.

     Matkansa varrella Joel kohtaa mm. yksinäisen koiran nimeltä Boy (jota esittävät hauvat Hero ja Dodge), selviytymisekspertti Clyden (Michael Rooker) ja tämän suojeleman tytön Minnow'n (Ariana Greenblatt), laivalla matkustavat Kapun (Dan Ewing), Danan (Ellen Hollman) ja Rockon (Tre Hale), sekä robotti Mav1sin (äänenä Melanie Zanetti). Hahmogalleria on oivallinen ja heidän näyttelijänsä hyviä. Rooker on vekkulimainen Joelille selviytymisohjeita antavana Clydena ja Greenblatt hilpeä liki yhtä kovanaamaisena Minnow'na. Erityisen ihailtavaa on kuitenkin, kuinka fantastista työtä tekevät hienosti koulutetut koirat Hero ja Dodge Boy-koiran roolissa. Boysta todella luodaan oma hahmonsa ja hänen ja Joelin välille muodostuva ystävyys on elokuvan sykkivä sydän. Eli vaikka hirviöt ja maailmanlopun seikkaileminen ei kiinnostaisi, todellisille koirafaneille Love and Monsters on pakkokatseltavaa.

Love and Monsters osoittautui kuin osoittautuikin erittäin mukavaksi ja positiiviseksi yllätykseksi, mitä katsoessa minua jopa harmitti, että se päätettiin heittää suoraan vuokralle ja suoratoistopalveluun, eikä se saanut ansaitsemaansa teatterikierrosta. Kyseessä on vallan mainio ja piristävä seikkailuelokuva, joka yhdistelee oivallisesti lajityyppejä fantasiasta road trip -komediaan, romanttisuudesta jännitykseen ja scifistä draamaan. Se voi aluksi vaikuttaa hyvin tyypilliseltä dystopiseen tulevaisuuteen sijoittuvalta young adult -yleisön teinirainalta, mutta tietyllä pilkkeellä silmäkulmassa ja kepeän raikkaalla otteella siitä kuoriutuu lopulta oikein viihdyttävä filmi, minkä katsoo mielellään toistamiseen ja mille voisi sujuvasti katsoa jatkoakin. Harmillisesti korona-aikana vaivaisen miljoonan dollarin lipputuloilla ei mikään studio luultavasti näe kannattavaksi tehdä jatkoa.

Tarinaltaan elokuvasta löytyy omat heikkoutensa siinä, kuinka toisaalta ennalta-arvattava juoni onkaan kyseessä, mutta samalla filmi on todella hyvä osoitus siitä, että joskus ennalta-arvattava juoni tai genrekliseet eivät haittaa, jos toteutus toimii. Jo pelkkä oivallinen tunnelma antaa asioita anteeksi. Elokuva pitää mukavasti otteessaan läpi kestonsa, saaden välillä nauramaan ja toisinaan taas hieman jännittämäänkin. Leffa saa salakavalasti tehtyä päähahmosta ja hänen matkastaan katsojalle tärkeitä, jolloin otollisimpana aikana se onnistuu myös osumaan tunteisiin herkkyydellään. Kenties loppuhuipennus kaipasi mielestäni hieman enemmän, mutta jo tällaisena se toimii kelvollisesti.

Toimivuudesta puheenollen, jos jonkin elokuvassa täytyy tietty toimia, niin niiden hirviöiden. Jos elokuva epäonnistuisi monstereiden suhteen, olisi siinä jo iso kompastuskivi koko filmille. Nämä hirviöt toimivat kuitenkin erittäin hyvin - jopa yllättävän hyvin, ottaen huomioon, että elokuva maksoi vain 30 miljoonaa dollaria. Toki jo sellainen summa kuulostaa isolta, mutta yleensä tällaiset filmit tehdään vähintään 100:lla miljoonalla. Suuriksi hirviöiksi mutatoituneiden kylmäveristen eläinten, kuten sammakoiden ja ötököiden erikoistehosteet ovat vaikuttavat, eikä ihme, että elokuva on ehdolla Oscar-palkinnosta efektikategoriassa. Erityisesti pidin hirviöissä siitä, kuinka niistä tulee voimakkaasti mieleen Studio Ghiblin anime-elokuvien taianomaiset otukset, jotka pääosin pohjautuvat todellisiin eläimiin. Niissä on jotain karmivaa, mutta maagista samanaikaisesti.

Love and Monstersin ohjaajana toimii vasta toista täyspitkää leffaansa tekevä Michael Matthews, jonka esikoisteos Five Fingers for Marseilles (2017) ei sano nimeltä minulle yhtään mitään. Tässä Matthews kuitenkin näyttää taitonsa ja kykynsä leikitellä nuortenelokuvalla niin, että viime vuosina puhkikulunut ja ummehtunut genrekin tuntuu tuoreelta. Matthew Robinsonin ja Brian Duffieldin työstämä käsikirjoitus on tosiaan juonikuvioiltaan arvattava, joten on onni, että Matthewsin kaltainen ohjaaja pyörittelee siitä jotain nokkelampaa. Lisäksi leffa on kuvattu, valaistu ja leikattu hyvin. Se on tyylikkään värikäs ja niin lavasteilla kuin erikoistehosteilla tehdyt maailmanlopun maisemat ovat vaikuttavat - erityisesti kun ne eivät ole niinkään kaamivia, vaan kasvillisuuden valtaamat kaupungit ovat jopa aika kaunis näky. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Marco Beltrami ja Marcus Trumpp tuovat oman panoksensa tunnelmaan.

Yhteenveto: Love and Monsters on positiivisesti yllättävä ja oikein mainio seikkailuelokuva, joka tuo valoa ummehtuneeseen young adult -lajityyppiin. Elokuvan tunnelma ja ohjaus toimivat hyvin ja genrelle tavanomaisen synkistelyn sijaan kyseessä onkin kevytmielinen, mukaansatempaava ja viihdyttävä seikkailu, mikä yhdistelee road trip -komediaa jättimäisiin hirviöihin. Itse hirviöt ovat onnistuneesti luotuja. Niiden ulkonäöt muistuttavat usein Studio Ghiblin valloittavista töistä ja niiden toteutus on yllättävänkin näyttävä näin pienen budjetin elokuvaksi. Dylan O'Brien on aika lailla nappivalinta pääosaan ja tekee uransa parasta työtä Joelina. Muutkin näyttelijät ovat hyviä - erityisesti Boy-koiraa esittävä hauvakaksikko. Joelin ja Boyn välille luotu ystävyys tuo filmiin sydäntä. Elokuvasta löytyy tiettyjä heikkouksia koskien ennalta-arvattavaa tarinaa ja hieman laimeaa loppuhuipennusta, mutta ne asiat voi tavallaan katsoa sormien läpi, sillä muuten Love and Monsters on niin piristävän veikeä leffa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Love and Monsters, 2020, Paramount Pictures, Entertainment One, 21 Laps Entertainment

Arvostelu: Fantasy Island (2020)

FANTASY ISLAND

Ohjaus: Jeff Wadlow
Pääosissa: Lucy Hale, Maggie Q, Austin Stowell, Jimmy O. Yang, Ryan Hansen, Michael Peña, Portia Doubleday, Parisa Fitz-Henley, Michael Rooker, Mike Vogel, Evan Evagora, Ian Roberts, Kim Coates ja Robbie Jones
Genre: kauhu, fantasia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Fantasy Island pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan, mikä pyöri vuodesta 1977 vuoteen 1984. Blumhouse Productions hankki sarjan oikeudet ja alkoi työstämään uutta kauhuelokuvaa sarjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2019 ja lopulta Fantasy Island sai maailmanensi-iltansa tämän vuoden helmikuussa. Suomessa elokuva ei jostain syystä saapunut lainkaan elokuvateattereihin, vaan se on julkaistu täällä vasta nyt suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Itse aloin jopa odottamaan filmin näkemistä, kun luin sen saaneen murska-arviot niin kriitikoilta kuin katsojilta ja minua hieman harmitti, ettei elokuva saanut teatterilevitystä Suomessa. Heti, kun leffa saapui vuokrattavaksi, katsoin sen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Erilaisista ihmisistä koostuva ryhmä lähtee lomailemaan Haavesaarella, minkä on luvattu toteuttavan vierailijoidensa syvimmät haaveet. Aluksi vieraat ovat innoissaan, mutta ei kestä kauaa, kun he jo haluavat paeta saarelta, kun käy vaarallisen selväksi, että haaveiden toteutumisella on ikäviä seurauksia...

Haavesaarelle saapuvat vierailijat ovat Lucy Halen näyttelemä Melanie, Maggie Q:n näyttelemä Gwen, Austin Stowellin esittämä Patrick, sekä Jimmy O. Yangin ja Ryan Hansenin näyttelemät veljekset Brax ja J. D. Jokaisella hahmolla on oma fantasiansa, jonka he haluavat toteuttaa saarella - toiset liittyvät hauskanpitoon, toiset taas vanhojen vääryyksien korjaamiseen ja osa taas voi olla hyvinkin synkkää settiä. Nämä haaveet ovat enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia, mutta niiden haaveilijat eivät todellakaan ole. Melanie, Gwen, Patrick, Brax ja J. D. ovat toinen toistaan tylsempiä ja mitäänsanomattomampia tyyppejä, joiden kohtalo ei jaksa kiinnostaa lainkaan, kun saaren todellinen luonne käy ilmi. Brax ja J. D. ovat itse asiassa niin raivostuttavan ärsyttäviä bailausinnostuksissaan, että katsoja jopa toivoo heidän heittävän henkensä heti. Näyttelijätkään eivät tee kummoista työtä. Yang ja Hansen ampuvat roolinsa pahasti yli, Hale on vain huono, Stowell on täysin pökkelö, eikä Maggie Q:kaan onnistu repimään mitään irti tästä käsikirjoituksesta.

Michael Peña taas näyttelee mystistä herra Roarkea, Haavesaaren omistajan, jolla on jotain ilkikurista suunnitelmissaan ja joka onnistuu saapumaan hämmentävän moniin keskusteluihin mukaan täysin kulman takaa. Peña on näyttelijänä oikein mainio, mutta hän ei oikein sovi rooliinsa. En tiedä, johtuuko se siitä, että olen tottunut näkemään häntä enemmän vitsiniekkana, mutta hänestä ei löytynyt lainkaan uhkaavuutta tai vaarallisuuden tunnetta.

Fantasy Islandista kertoo jo varmaan aika paljon se, että elokuvan taustalla pyörii sama porukka ja päätähti, jotka tekivät parin vuoden takaisen, surkuhupaisan kauhurainan Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018). Ero on kuitenkin siinä, että Totuuden vai tehtävän kököistä ja koomisista Snapchat-tehosteista löytyi sentään jotain viihdearvoa, kun taas Fantasy Island ei onnistu olemaan edes niin kehno, että se olisi viihdyttävä juuri sen takia. Kyseessä on yllättävänkin tylsä kauhuelokuva - tai pikemminkin sellaisen yritys, sillä eipä leffa koskaan pelota tai oikein edes yritä olla pelottava. Vielä ensimmäiset parikymmentä minuuttia menevät ihan sujuvasti, kun katsojaa kiehtoo Haavesaaren mysteeri ja millaisia haaveita vieraat tuovat mukanaan. Ei kestä kauaa, kun katsoja jo hoksaa, että hahmot ovat aikamoista kuraa, jolloin heidän haaveidenkaan toteutuminen ei jaksa kiinnostaa. Kun vaikeudet alkavat, voi huomata ajattelevansa, että sitä saa mitä tilaa.

Elokuva on monella tapaa erittäin epätasainen teos, mikä yrittää olla vähän sitä sun tätä, olematta lopulta oikein mitään (kuten vaikkapa kauhuelokuva). Vierailijoiden haaveet ovat hyvin erilaisia ja kun niiden välillä hypitään, tunnelma vaihtuu radikaalisti. Yksi vieras toivoo, että olisikin vastannut myöntävästi ex-poikaystävänsä kosintaan, kun taas toinen haluaa kiduttaa entistä koulukiusaajaansa. Aivan kuin joku yhdistäisi romanttista draamaa ja Saw-kauhuelokuvia (2004-) toisiinsa. Epätasaisuus vain pahenee, mitä pidemmälle leffa kulkee. Elokuvassa on hetki, jolloin voisi hyvinkin luulla, että käsikirjoitustiimi on vaihtunut kesken kuvausten, eivätkä uudet kirjoittajat ole vaivautuneet lukemaan aiempaa tekstiä, ennen kuin työstivät toisen puoliskon. Sen lisäksi, että leffa ryhtyy rikkomaan alussa laatimiaan sääntöjä ja yrittää tietty luoda hölmöä yhteyttä saaren vierailijoiden välille, se myös tuo mukaan yhä vain typerämpiä käänteitä. Elokuvan isoin juonenkäänne pilaa viimeisetkin kelvolliset puolet leffasta, sillä sen takia lähes koko leffassa ja etenkin yhden hahmon juonikuviossa ja motiivissa ei ole enää järjen hiventäkään. Potentiaalisesti alkava leffa vajoaa vähitellen tylsyyden ja heikkouden kautta täydeksi roskaksi.

Ohjaaja Jeff Wadlow ei ole parantunut elokuvantekijänä lainkaan Totuuden vai tehtävän jälkeen, vaan onnistuu tekemään jopa vielä huonomman leffan. Wadlow'lla ei ole mitään tyylitajua leffan ohjauksessa, eikä hän saa millään eheää tunnelmaa mukaan. Fantasy Island lähtee leviämään käsiin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Wadlow'n, Chris Roachin ja Jillian Jacobsin (jotka kirjoittivat myös Totuuden vai tehtävän) käsikirjoitus vain huononee, mitä pidemmälle se etenee. Aiemmin mainitsemieni kehnouksien lisäksi myös dialogi on erittäin kömpelöä. Edes tekninen toteutus ei ole kaksinen. Etenkin vähäisissä kauhukohtauksissa kuvauskikat kierrätetään laiskasti monista kauhuleffoista samalla tavalla, samalla tavalla miten Nunna (The Nun - 2018) teki. Ylikorostettu värimaailma tekee leffasta usein jopa ruman visuaalisesti. Äänimaailma taas perustuu pöljiin äkkisäikäytyksiin. Sentään jotkut maskeeraukset ovat onnistuneet.

Yhteenveto: Fantasy Island on surkea kauhuraina... tai pikemminkin surkea yritys olla sellainen. Elokuva ei kauhistuta, vaan se jopa tylsistyttää katsojansa. Vielä alussa kiehtova konsepti pitää mukanaan, mutta mitä ärsyttävämmäksi ja mitäänsanomattomammiksi hahmot ja heidän juonikuvionsa käyvät, sitä tympivämmäksi itse leffa muuttuu. Silti vielä ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on lähinnä laimea muka-kauhuilu, mitä katsoo ihan sujuvasti. Toinen puolisko taas luiskahtaa jyrkkään alamäkeen ja herkästi tuntuu siltä, että käsikirjoittajat ovat vaihtuneet kesken kaiken. Mukaan tulee yhä vain typerämpiä käänteitä, jotka tiputtavat kerta toisensa perään elokuvan pisteitä. Lisäksi tekijät alkavat rikkomaan luomiaan sääntöjä. Sen lisäksi, että käsikirjoitusten kanssa tuntuu siltä, etteivät he ole lukeneet toistensa töitä leffaan liittyen, myös epätasainen ohjaus antaa mielikuvan useammasta tekijästä, joilla ei ole yhteistä suuntaa. Tunnelma hyppii sinne sun tänne ja vielä täysin tyylitajuttomasti. Tekninenkään puoli ei ansaitse kehuja, eivätkä näyttelijät tee kummoista työtä. Yleensä hyvä Michael Peñakin haaskaa aikaansa roolissa, mihin hän ei sovi yhtään. Fantasy Island on lopulta kamala leffa, mitä ei oikein voi suositella kenellekään. Se on vielä huonompi kuin samojen tekijöiden Totuus vai tehtävä, jonka huonoudesta ainakin löytyi jotain viihdearvoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Fantasy Island, 2020, Columbia Pictures, Blumhouse Productions

Arvostelu: Brightburn (2019)

BRIGHTBURN

Ohjaus: David Yarovesky
Pääosissa: Jackson A. Dunn, Elizabeth Banks, David Denman, Meredith Hagner, Matt Jones, Emmie Hunter, Becky Wahlstrom ja Gregory Alan Williams
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Brightburn on David Yaroveskyn ohjaama kauhuelokuva, joka lähti liikkeelle Guardians of the Galaxy -ohjaaja James Gunnin veljen Brian Gunnin ja serkun Mark Gunnin ideasta "mitä jos Superman olisikin paha"? Brian ja Mark saivat Jamesin innostumaan ideasta ja sen työstäminen alkoi nopeasti. Kuvaukset lähtivät käyntiin maaliskuussa 2018 ja Brightburnin oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo saman vuoden marraskuussa, mutta sen julkaisua siirrettiin tälle keväälle. Täällä Suomessa olemme valitettavasti joutuneet odottamaan vielä kauemmin. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä keväällä täälläkin ja leffalla oli jopa ensi-iltapäivä näkyvissä mm. Finnkinon sivuilla. Ensi-iltaa kuitenkin siirrettiin pariin otteeseen, kunnes elokuva katosi kokonaan tulevien filmien listoilta. Itselleni tämä tuotti suuren pettymyksen, sillä innostuin Brightburnista todella paljon, kun kuulin siitä viime vuonna ja olin kovasti odottanut sen näkemistä. Nyt elokuva on vihdoin julkaistu myyntiin ja vuokralle, ja katsoinkin sen heti yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa. Olimme puhuneet filmistä ja sen katsomisesta yhdessä vuoden alusta alkaen ja nyt kun tilaisuus vihdoin koitti, pistimme elokuvan innokkaasti pyörimään.

Lasta pitkään toivonut Breyerin pariskunta saa vastauksen rukouksiinsa, kun he löytävät läheiseen metsään pudonneesta aluksesta poikavauvan. Aluksi Brandoniksi nimetty poika vaikuttaa täysin tavalliselta, mutta täytettyään 12 vuotta, Brandon huomaa omaavansa yliluonnollisia kykyjä.

Pääroolissa Brandon Breyerinä nähdään nuori Jackson A. Dunn, joka hoitaa hommansa tarpeeksi mallikkaasti. Dunnilta löytyy selkeät heikommat hetkensä, mutta suurimmaksi osaksi hän pärjää kelvollisesti erikoisessa roolissa. Brandon on selvästi kummallinen tapaus ja Dunn pääseekin leikkimään hahmon outoudella. Valitettavasti hahmon motiivit toimia tietyllä tavoin jäävät todella ohuiksi ja samalla hänen muutoksensa superminäkseen jää harmillisen kömpelöksi.
     Brandonin vanhempia, Tori ja Kyle Breyeriä esittävät Elizabeth Banks ja David Denham, jotka ovat molemmat mainioita rooleissaan. On mielenkiintoista seurata, kuinka he suhtautuvat poikaansa ja kuinka he alkavat pikkuhiljaa ymmärtämään, mitä on meneillään. Banks on erityisen hyvä äitinä, joka on valmis puolustamaan rakasta poikaansa, vaikka mikä olisi.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Meredith Hagner Torin siskona Merileenä ja Matt Jones tämän miehenä Noahina, Emmie Hunter Brandonin luokkatoveri Caitlyninä ja Gregory Alan Williams sheriffinä. Kaikki näyttelijät ovat passeleita rooleissaan, miksi onkin harmi sanoa, että heidän lahjansa valuvat hieman hukkaan tässä teoksessa.

Brightburn sisältää mielestäni yhden fantastisimmista ideoista, mitä olen vähään aikaan lukenut tai kuullut: mitä jos Superman olisikin paha? Elokuva ei yritä lainkaan piilotella sitä, että Brandonin tarinan pohjana toimii Supermanin taustatarina. Kuinka farmilla asuva pariskunta löytää avaruudesta saapuneen lapsen ja päättää kasvattaa tämän omanaan. Kuinka kasvaessaan tämä nuorukainen huomaa, että omaa kykyjä, mitä muut eivät, kuten läpäisemättömän ihon, kyvyn lentää ja laserkatseen. Mutta sen sijaan, että Brandon seuraisi Clark Kentin jalanjäljissä ja matkaisi suurkaupunkiin taistelemaan rikollisuutta vastaan, hän alkaa tappamaan ihmisiä... raaoilla tavoilla. Jos joku ei vielä tiennyt tai hoksannut, Brightburn ei ole supersankarileffa, vaan kauhuelokuva. Minä suorastaan rakastan tämän elokuvan ideaa! Se on aivan nerokas! Mutta valitettavasti tämä elokuva on hyvä esimerkki siitä, ettei hyvä idea riitä, jos sen käsikirjoittaa elokuvaksi näin kömpelösti. Brightburn on yksi vuoden isoimmista pettymyksistä.

Minua suorastaan harmitti tämän elokuvan aikana, kun en voinut olla miettimättä, kuinka mahtava idea tuhlataan näin laimeaan tekeleeseen ja kuinka tästä olisi helposti saanut paljon paremman. Ensinnäkin filmin tarina on todella kompastellen kerrottu ja elokuvalla tuntuu olevan aivan kamala kiire. Hahmoja ehditään hädin tuskin edes esittelemään, kun Brandon jo hoksaa kykynsä, eikä siitä aikaakaan, kun hän jo aloittaa lahtausprojektinsa kotitekoisessa naamiaisasussaan. Aivan kuin elokuvasta olisi poistettu ainakin puolen tunnin edestä materiaalia. Alusta tuntuu puuttuvan useita tärkeitä kohtauksia. Mihinkään ei ehditä keskittyä, vaan leffa heittää kaikenlaisen pohjustuksen välinpitämättömästi esille, jotta pääsee vihdoin pitämään hauskaa Brandonin superpahuuden kanssa. Ongelma vain on, että kehnon alustuksen vuoksi yhdestäkään hahmosta ei välitä, eikä kenenkään kuolema tunnu missään. Kuten jo sanoin, syyt Brandonin tapporeissulle tuodaan huonosti mukaan ja loppuleffa onkin sitten vain supertappamista ilman vahvaa draamaa, mitä tällainen tarina vaatisi toimiakseen kunnolla.

Lisäksi iso ongelma on se, ettei Brightburn pelota. Leffa luottaa täysin halpoihin äkkisäikäyttelyihin sen sijaan, että se yrittäisi rakentaa pelottavaa tunnelmaa. Suuri osa säikäytyksistä on myös täysin typeriä, kun leffa yrittää epätoivoisesti saada huomiota katsojaltaan. Mukana on pari karmivaa kuvaa, kun Brandon vaanii uhriaan, mutta siihen se sitten jää. Päiväsaikaan Brandonin superpahis-asu on lähinnä koominen, mikä myös rikkoo vähäisenkin yrityksen tunnelmasta. Yllättävän raakojakin hetkiä mahtuu mukaan, mutta eivät ne riitä. Elokuva kulkee turbovauhdilla kohti loppuhuipennustaan, mikä sekin aiheuttaa suuren pettymyksen. Lopussa leffa vielä kehtaa pohjustaa uutta elokuvauniversumia erilaisista supervoimaisista pahiksista, mutta sellainen universumi ei tunnu ansaitulta tämän jälkeen. Brightburn onnistuu tunaroimaan ideansa kanssa niin, ettei ainakaan itseäni kiinnosta enää nähdä muita samanlaisia filmejä.

Elokuvan on ohjannut David Yarovesky, joka on aiemmin ohjannut vain yhden leffan, todella pienelle huomiolle jääneen The Hiven (2014). Sen lisäksi hän on tehnyt pienen roolityön Guardians of the Galaxyn (2014) ravagerina, sekä toteuttanut Guardians of the Galaxy Vol. 2:n (2017) myyntijulkaisun markkinointivideon. Kokemattomuuden kyllä huomaa. Yarovesky ei onnistu rakentamaan tunnelmaa, eikä kerro tarinaansa kunnolla - mihin tietty vaikuttaa myös Brian ja Mark Gunnin kömpelö käsikirjoitus, sekä leikkaus. Sentään Brightburn on muuten teknisesti hyvin toteutettu ja tekijät ovat hyödyntäneet todella pienen, noin 10 miljoonan dollarin budjettinsa nerokkaasti, saaden elokuvan näyttämään huomattavasti kalliimmalta kuin se oikeasti on. Mukaan mahtuu muutama täysin selvä digiefekti, mutta muuten toteutus on taidokasta. Mukana on paljon upeita kuvia, minkä lisäksi lavasteet ja maskeeraukset ovat hienot. Äänimaailma on muuten onnistunut, mutta äkkisäikäytysten ääniefektit saavat usein kohottelemaan kulmia säpsähtämisen sijaan.

Yhteenveto: Brightburn on valitettavan suuri pettymys, mikä tuhlaa mahtavan ideansa heikon toteutuksensa vuoksi. Tekijöillä on aivan kauhea kiire kertoa tätä tarinaa, jolloin katsojan on todella vaikea hypätä mukaan. Hahmoihin ei ehdi luomaan emotionaalista sidettä missään kohtaa, jolloin tappamisen alkaessa katsojaa ei niinkään kiinnosta. Varsinkin päähenkilö Brandon on harmillisen kehnosti kirjoitettu hahmo ja hänen motiivinsa teoilleen tuodaan kömpelösti mukaan. Elokuva ei myöskään pelota, eikä ohjaaja David Yarovesky osaa luoda tunnelmaa. Elokuva luottaa täysin halpoihin äkkisäikäytyksiin. Läpi leffan en voinut olla ajattelematta, kuinka tästä voisi saada paljon paremman teoksen. Idea pahasta Supermanista on erinomainen ja onkin suuri sääli nähdä sen valuvan täysin hukkaan osaamattomissa käsissä. Sentään tekninen toteutus saa elokuvan näyttämään kalliimmalta kuin se oikeasti on ja näyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan. Jos hätäinen kerronta, laiskat böö-pelottelut ja ohuiksi jäävät hahmot eivät haittaa, voi Brightburn toimia. Itse odotin kuitenkin paljon enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Brightburn, 2019, The H Collective