Arvostelu: Fantasy Island (2020)

FANTASY ISLAND

Ohjaus: Jeff Wadlow
Pääosissa: Lucy Hale, Maggie Q, Austin Stowell, Jimmy O. Yang, Ryan Hansen, Michael Peña, Portia Doubleday, Parisa Fitz-Henley, Michael Rooker, Mike Vogel, Evan Evagora, Ian Roberts, Kim Coates ja Robbie Jones
Genre: kauhu, fantasia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Fantasy Island pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan, mikä pyöri vuodesta 1977 vuoteen 1984. Blumhouse Productions hankki sarjan oikeudet ja alkoi työstämään uutta kauhuelokuvaa sarjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2019 ja lopulta Fantasy Island sai maailmanensi-iltansa tämän vuoden helmikuussa. Suomessa elokuva ei jostain syystä saapunut lainkaan elokuvateattereihin, vaan se on julkaistu täällä vasta nyt suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Itse aloin jopa odottamaan filmin näkemistä, kun luin sen saaneen murska-arviot niin kriitikoilta kuin katsojilta ja minua hieman harmitti, ettei elokuva saanut teatterilevitystä Suomessa. Heti, kun leffa saapui vuokrattavaksi, katsoin sen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Erilaisista ihmisistä koostuva ryhmä lähtee lomailemaan Haavesaarella, minkä on luvattu toteuttavan vierailijoidensa syvimmät haaveet. Aluksi vieraat ovat innoissaan, mutta ei kestä kauaa, kun he jo haluavat paeta saarelta, kun käy vaarallisen selväksi, että haaveiden toteutumisella on ikäviä seurauksia...

Haavesaarelle saapuvat vierailijat ovat Lucy Halen näyttelemä Melanie, Maggie Q:n näyttelemä Gwen, Austin Stowellin esittämä Patrick, sekä Jimmy O. Yangin ja Ryan Hansenin näyttelemät veljekset Brax ja J. D. Jokaisella hahmolla on oma fantasiansa, jonka he haluavat toteuttaa saarella - toiset liittyvät hauskanpitoon, toiset taas vanhojen vääryyksien korjaamiseen ja osa taas voi olla hyvinkin synkkää settiä. Nämä haaveet ovat enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia, mutta niiden haaveilijat eivät todellakaan ole. Melanie, Gwen, Patrick, Brax ja J. D. ovat toinen toistaan tylsempiä ja mitäänsanomattomampia tyyppejä, joiden kohtalo ei jaksa kiinnostaa lainkaan, kun saaren todellinen luonne käy ilmi. Brax ja J. D. ovat itse asiassa niin raivostuttavan ärsyttäviä bailausinnostuksissaan, että katsoja jopa toivoo heidän heittävän henkensä heti. Näyttelijätkään eivät tee kummoista työtä. Yang ja Hansen ampuvat roolinsa pahasti yli, Hale on vain huono, Stowell on täysin pökkelö, eikä Maggie Q:kaan onnistu repimään mitään irti tästä käsikirjoituksesta.

Michael Peña taas näyttelee mystistä herra Roarkea, Haavesaaren omistajan, jolla on jotain ilkikurista suunnitelmissaan ja joka onnistuu saapumaan hämmentävän moniin keskusteluihin mukaan täysin kulman takaa. Peña on näyttelijänä oikein mainio, mutta hän ei oikein sovi rooliinsa. En tiedä, johtuuko se siitä, että olen tottunut näkemään häntä enemmän vitsiniekkana, mutta hänestä ei löytynyt lainkaan uhkaavuutta tai vaarallisuuden tunnetta.

Fantasy Islandista kertoo jo varmaan aika paljon se, että elokuvan taustalla pyörii sama porukka ja päätähti, jotka tekivät parin vuoden takaisen, surkuhupaisan kauhurainan Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018). Ero on kuitenkin siinä, että Totuuden vai tehtävän kököistä ja koomisista Snapchat-tehosteista löytyi sentään jotain viihdearvoa, kun taas Fantasy Island ei onnistu olemaan edes niin kehno, että se olisi viihdyttävä juuri sen takia. Kyseessä on yllättävänkin tylsä kauhuelokuva - tai pikemminkin sellaisen yritys, sillä eipä leffa koskaan pelota tai oikein edes yritä olla pelottava. Vielä ensimmäiset parikymmentä minuuttia menevät ihan sujuvasti, kun katsojaa kiehtoo Haavesaaren mysteeri ja millaisia haaveita vieraat tuovat mukanaan. Ei kestä kauaa, kun katsoja jo hoksaa, että hahmot ovat aikamoista kuraa, jolloin heidän haaveidenkaan toteutuminen ei jaksa kiinnostaa. Kun vaikeudet alkavat, voi huomata ajattelevansa, että sitä saa mitä tilaa.

Elokuva on monella tapaa erittäin epätasainen teos, mikä yrittää olla vähän sitä sun tätä, olematta lopulta oikein mitään (kuten vaikkapa kauhuelokuva). Vierailijoiden haaveet ovat hyvin erilaisia ja kun niiden välillä hypitään, tunnelma vaihtuu radikaalisti. Yksi vieras toivoo, että olisikin vastannut myöntävästi ex-poikaystävänsä kosintaan, kun taas toinen haluaa kiduttaa entistä koulukiusaajaansa. Aivan kuin joku yhdistäisi romanttista draamaa ja Saw-kauhuelokuvia (2004-) toisiinsa. Epätasaisuus vain pahenee, mitä pidemmälle leffa kulkee. Elokuvassa on hetki, jolloin voisi hyvinkin luulla, että käsikirjoitustiimi on vaihtunut kesken kuvausten, eivätkä uudet kirjoittajat ole vaivautuneet lukemaan aiempaa tekstiä, ennen kuin työstivät toisen puoliskon. Sen lisäksi, että leffa ryhtyy rikkomaan alussa laatimiaan sääntöjä ja yrittää tietty luoda hölmöä yhteyttä saaren vierailijoiden välille, se myös tuo mukaan yhä vain typerämpiä käänteitä. Elokuvan isoin juonenkäänne pilaa viimeisetkin kelvolliset puolet leffasta, sillä sen takia lähes koko leffassa ja etenkin yhden hahmon juonikuviossa ja motiivissa ei ole enää järjen hiventäkään. Potentiaalisesti alkava leffa vajoaa vähitellen tylsyyden ja heikkouden kautta täydeksi roskaksi.

Ohjaaja Jeff Wadlow ei ole parantunut elokuvantekijänä lainkaan Totuuden vai tehtävän jälkeen, vaan onnistuu tekemään jopa vielä huonomman leffan. Wadlow'lla ei ole mitään tyylitajua leffan ohjauksessa, eikä hän saa millään eheää tunnelmaa mukaan. Fantasy Island lähtee leviämään käsiin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Wadlow'n, Chris Roachin ja Jillian Jacobsin (jotka kirjoittivat myös Totuuden vai tehtävän) käsikirjoitus vain huononee, mitä pidemmälle se etenee. Aiemmin mainitsemieni kehnouksien lisäksi myös dialogi on erittäin kömpelöä. Edes tekninen toteutus ei ole kaksinen. Etenkin vähäisissä kauhukohtauksissa kuvauskikat kierrätetään laiskasti monista kauhuleffoista samalla tavalla, samalla tavalla miten Nunna (The Nun - 2018) teki. Ylikorostettu värimaailma tekee leffasta usein jopa ruman visuaalisesti. Äänimaailma taas perustuu pöljiin äkkisäikäytyksiin. Sentään jotkut maskeeraukset ovat onnistuneet.

Yhteenveto: Fantasy Island on surkea kauhuraina... tai pikemminkin surkea yritys olla sellainen. Elokuva ei kauhistuta, vaan se jopa tylsistyttää katsojansa. Vielä alussa kiehtova konsepti pitää mukanaan, mutta mitä ärsyttävämmäksi ja mitäänsanomattomammiksi hahmot ja heidän juonikuvionsa käyvät, sitä tympivämmäksi itse leffa muuttuu. Silti vielä ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on lähinnä laimea muka-kauhuilu, mitä katsoo ihan sujuvasti. Toinen puolisko taas luiskahtaa jyrkkään alamäkeen ja herkästi tuntuu siltä, että käsikirjoittajat ovat vaihtuneet kesken kaiken. Mukaan tulee yhä vain typerämpiä käänteitä, jotka tiputtavat kerta toisensa perään elokuvan pisteitä. Lisäksi tekijät alkavat rikkomaan luomiaan sääntöjä. Sen lisäksi, että käsikirjoitusten kanssa tuntuu siltä, etteivät he ole lukeneet toistensa töitä leffaan liittyen, myös epätasainen ohjaus antaa mielikuvan useammasta tekijästä, joilla ei ole yhteistä suuntaa. Tunnelma hyppii sinne sun tänne ja vielä täysin tyylitajuttomasti. Tekninenkään puoli ei ansaitse kehuja, eivätkä näyttelijät tee kummoista työtä. Yleensä hyvä Michael Peñakin haaskaa aikaansa roolissa, mihin hän ei sovi yhtään. Fantasy Island on lopulta kamala leffa, mitä ei oikein voi suositella kenellekään. Se on vielä huonompi kuin samojen tekijöiden Totuus vai tehtävä, jonka huonoudesta ainakin löytyi jotain viihdearvoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Fantasy Island, 2020, Columbia Pictures, Blumhouse Productions

Arvostelu: M:i:III - Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006)

M:I:III - VAARALLINEN TEHTÄVÄ III

MISSION: IMPOSSIBLE III

Ohjaus: J. J. Abrams

Pääosissa: Tom Cruise, Philip Seymour Hoffman, Ving Rhames, Michelle Monaghan, Maggie Q, Jonathan Rhys Meyers, Billy Crudup, Laurence Fishburne, Simon Pegg ja Eddie Marsan

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

Mission: Impossible -televisiosarjan (1966-1973) pohjalta tehtiin elokuva Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible) vuonna 1996.   Elokuva ei kuitenkaan saanut kovin lämmintä vastaanottoa faneilta ja kriitikoilta, vaikka olikin myös niitä, jotka siitä pitivät. Sarjan toista osaa, M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:a (Mission: Impossible II - 2000) kritisoitiin vielä enemmän. Molemmat elokuvat olivat kuitenkin isoja hittejä - jälkimmäinen ilmestymisvuotensa suurin kassamagneetti - joten jatkoa tietty seurasi. Kolmannen osan työstäminen lähti liikkeelle, kun Fight Club (1999) -ohjaaja David Fincher palkattiin ohjaajaksi. Hän kuitenkin hylkäsi projektin, sillä hänelle tuli erimielisyyksiä tuotantoyhtiön kanssa, joten hänet korvasi Joe Carnahan. Hän työsti elokuvaa yli vuoden, kunnes jätti elokuvan erimielisyyksien vuoksi. Lopullinen ohjaaja löytyi vihdoin, kun päätähti Tom Cruise pyysi J. J. Abramsia ohjaajaksi. Leffan teko lähti liikkeelle ja Mission: Impossible III, eli suomeksi M:i:III - Vaarallinen tehtävä III sai ensi-iltansa keväällä 2006. Elokuva ei menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, mutta siitä pidettiin enemmän kuin niistä. Leffa sai myös negatiivista palautetta, mutta yleisesti kolmatta osaa pidettiin siihen asti sarjan parhaana. Itse olin myös sitä mieltä, kun näin elokuvan ensimmäisen kerran. En ollut kovin innoissani kahdesta ensimmäisestä osasta, joten olin todella yllättynyt siitä, miten mainio kolmas osa oli, mikä on hyvin epätavallista elokuvissa. Olenkin katsonut filmin muutaman kerran uudestaan ja kun huomasin, että sarja on taas kerran saamassa jatkoa elokuvalla Mission: Impossible - Fallout (2018), päätin arvostella aiemmat Mission: Impossiblet ennen uutta osaa. Katsoinkin M:i:III - Vaarallinen tehtävä III:n kolme päivää toisen osan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Vaarallinen tehtävä ja M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2!

Kun vaarallinen mustanpörssin kauppias Owen Davian tappaa IMF-agentin, Ethan Huntin täytyy palata kentälle ja etsiä hänet käsiinsä.

M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:ssa Tom Cruisen näyttelemä agentti Ethan Hunt oli todella erilainen kuin ensimmäisessä elokuvassa, mikä häiritsi katselukokemusta. Tässä edeltäjien kaksi erilaista Ethania on saatu yhdistettyä hienosti yhdeksi hahmoksi, jolloin hän on sekä kekseliäs ja fiksu että asetta käyttävä toimintasankari. Ethan on löytänyt rakkauden, jonka takia hän on siirtynyt pois vaarallisista kenttätehtävistä ja alkanut kouluttaa uusia agentteja. Mutta kun juuri hänen kouluttamansa agentti tapetaan, on aika kostaa. Läpi elokuvan Ethan pääsee näyttämään taitojaan sekä älyllisesti että taistelumielessä. Cruise suoriutuu roolista paremmin kuin kahdessa edellisessä leffassa ja tuo uusia tunteita esille hahmosta, jotka tekevät Ethanista kiinnostavamman kuin ennen. Cruise pääsee myös näyttämään kuntoaan, sillä leffan aikana hän juoksee paljon.
     Ethanin tyttöystävä ei suinkaan ole edellisen osan varashahmo Nyah, vaan Michelle Monaghanin näyttelemä sairaanhoitaja Julia, joka ei tiedä, mitä hänen poikaystävänsä tekee oikeasti työkseen. Tietämättömyys luo oivallisen jännitteen suhteeseen. Vaikka Julian ruutuaika ei ole iso, on hän silti tärkeässä asemassa ja hänet on kirjoitettu hyvin mukaan tarinaan. Monaghan suoriutuu roolistaan hyvin.
     Ethan tarvitsee tottakai mukaansa tiimin ja tälläkin kertaa siihen kuuluu Ving Rhamesin esittämä Luther, jolle on keksitty hauskoja hetkiä. Rhames on yhä sama mainio heppu, jonka tietää turvaavan Ethanin selustan tilanteessa kuin tilanteessa. Uusina hahmoina tiimiin tulevat pilotti Declan (Jonathan Rhys Meyers), josta on saatu paljon mielenkiintoisempi kuin edellisen osan pilottihahmosta ja Zhen (Maggie Q), joka pääsee hieman liian vähän toimintaan. Tulokkaat ovat hyvä lisäys ja jokaisella tiimin jäsenellä tuntuu olevan tarkoitus tehtävissä, jolloin kertaakaan ei mieti, miksi joku hahmoista on pitänyt lisätä mukaan.
     Elokuvan pahis Owen Davian, jota Philip Seymour Hoffman näyttelee, on huomattavasti parempi kuin sarjan aiemmat roistot. Tällä kertaa pahishahmo ei ole entinen IMF-agentti, vaan rikollisille ja terroristeille vaarallisia asioita myyvä mies. Owen on todella vaikutusvaltainen henkilö, mikä oikein huokuu Hoffmanin roolityöstä. Vaikka Hoffmanin tapa puhua kuulostaa välillä laiskalta, luo se myös taidokkaasti tunteen siitä, että hän tietää asemansa. Leffan aikana Owen osoittaa vaarallisuutensa muutamaankin otteeseen.
     Muita hahmoja filmissä ovat IMF:n johtaja Brassel (Laurence Fishburne), operaatiojohtaja Musgrave (Billy Crudup) ja teknikko Benji (Simon Pegg). Fishburne ja Pegg hoitavat hommansa oivasti ja heitä voisi nähdä elokuvassa enemmänkin. Crudup on myös ihan kelpo, muttei kovin muistettava.

M:i:III - Vaarallinen tehtävä III tuntuu vihdoin ja viimein käynnistävän elokuvasarjan, joka on kahden edellisen osan perusteella tuntunut vain ihan kivalta agenttihömpältä. Leffa nappaa samantien mukaansa, sillä heti ensimmäisessä kohtauksessa nähdään Ethan vangittuna ja hänelle kerrotaan, että hänen päähänsä on asennettu räjähde. Kohtaus pistää katsojan välittömästi jännittämään ja miettimään, mitä ihmettä on tapahtunut ja kun leffa siirtyy siitä hetkestä alkutekstien kautta muutaman päivän ajassa taaksepäin, katsojana haluaa nähdä, miten siihen tilanteeseen päädytään. Leffa myös jatkaa mielenkiinnon ylläpitoa, eikä kestä kauaa, kun Ethan lähtee suorittamaan ensimmäistä tehtäväänsä ja päästään toiminnan makuun. Läpi elokuvan toimintakohtaukset ovat huomattavasti parempia kuin kahdessa edeltäjässä. Aiemmassa osassa nähdyt kungfuliikkeet ovat poissa ja toiminta hoidetaan siten, miten agenttileffoissa kuuluukin: joko vedetään turpaan tai ammutaan. Tulitaistelukohtaukset ovat tyylikkäästi toteutetut ja myös nyrkkitappelut ovat erinomaisia. Mukana on esimerkiksi yksi hieno toimintakohtaus sillalla, joka näyttää selvästi suuremman luokan tapahtumalta kuin kahden edellisen osan taistelut yhteensä. Toimintaan on saatu myös kekseliäisyyttä mukaan, jolloin se ei ole vain hölmöä räiskintää ja mätkimistä.

Ensimmäisen elokuvan nokkeluus on palannut sarjaan ja varsinkin, kun Ethan tiimeineen lähtee suorittamaan tehtävää Vatikaanissa, katsojana pääsee jopa naurahtelemaan pariin otteeseen, koska filmi on niin oivaltava. Huumoria on muutenkin mukana sopiva määrä, vaikka vitsit eivät hulvattomia olekaan. Jännitystä on saatu hienosti mukaan, jolloin elokuva pääsee paikoitellen nimensä tasolle ja katsojana voi ajatella tehtävän olevan mahdoton. Etenkin Vatikaaniosioon ja loppuhuipennukseen on saatu erittäin oivallisesti jännitettä. Vatikaaniosio on muutenkin mestarillisesti hiottu loppuun saakka, jolloin se nousee selkeästi elokuvan tähtikohdaksi. Siinä kaikki palaset loksahtavat taidokkaasti kohdalleen ja koko tiimiä hyödynnetään oikein, jolloin osion katsoisi mielellään heti uudestaan. Koskettavuuttakin on hieman mukana, minkä lisäksi elokuva saattaa yllättää pariin otteeseen, mikä on (lähes) aina hieno asia. Teos on myös äärimmäisen viihdyttävä, jolloin siitä nauttii useammankin katselukerran ajan.

Heikkouksiakin valitettavasti löytyy elokuvasta ja suurin heikkous on tarinan MacGuffin. Te, jotka ette tiedä, mikä McGuffin on, niin selitän lyhyesti: se tarkoittaa tarinankerronnan apuvälinettä, joka pitää tarinaa ja hahmoja liikkeellä, ja läpi tarinan sanotaan, että se on äärimmäisen tärkeä asia, mutta yleisölle se on aika yhdentekevä. Edellisissäkin Mission: Impossible -filmeissä on sellainen ollut, mutta harmillisesti tässä ei siinä kohtaa onnistuta paremmin kuin aiemmin. Leffan McGuffinin, eli "Jäniksenkäpälän" tarkoitusta ei koskaan selitetä elokuvassa. Sen tiedetään olevan vaarallinen, mutta koska sen vaarallisuutta ei avata, ei katsojaa jaksa kiinnostaa, mitä esineelle käy. Benji heittää yhdessä kohtaa arvauksensa, mikä se voisi olla, mutta tarkkaa tietoa siitä ei saa. Ja koska Jäniksenkäpälästä puhutaan vähän väliä, vie hieman makua, kun ei tiedä yhtään, mistä on kyse. Ja kun Jäniksenkäpälä ei kiinnosta, on myös turhauttavaa, kun se tuodaan jatkuvasti esille.

Elokuvan on tosiaan ohjannut J. J. Abrams, joka oli aiemmin ohjannut vain televisiosarjoja, kuten Alias (2001-2006) ja Lost (2004-2010). Tämä on hänen esikoiselokuvansa, mutta sitä ei huomaa lainkaan, sillä Abrams hoitaa hommansa hienosti. Hän saa tuotua sarjaan erilaisia tunteita ja hänellä on selvästi silmää tyylikkäille toimintakohtauksille. Abrams on saanut mukaan pari tavaramerkkiään, eli linssiin heijastuvat valot (joita ei kuitenkaan ole yhtä paljon kuin hänen uudemmissa leffoissaan) ja isoisänsä Kelvinin nimen. Hänen, Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin käsikirjoitus on todella mainio, jos ei lasketa mukaan, kuinka Jäniksenkäpälä on kirjoitettu tarinaan. M:i:III - Vaarallinen tehtävä III on kuvattu pääasiassa käsivaralla, jolloin kuva heiluu paikoitellen täysin tarpeettomasti. Jännittävissä kohtauksissa tyyli on kuitenkin saatu onnistumaan ja se tuo oman lisäyksensä tunnelmaan, mutta paikoitellen toivoisi, että kamera olisi ihan paikoillaan. Leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, mutta muutamassa kohtaa liian nopeatempoista. Muuten tekninen toteutus on onnistunutta ja Michael Giacchino on tehnyt loistavaa työtä musiikkien parissa. Mukana on tietty Lalo Schifrinin upea tunnusmusiikki, joka jää taas kerran päähän soimaan.

Yhteenveto: M:i:III - Vaarallinen tehtävä III on loistava agenttiseikkailu, joka kohoaa helposti kahden edeltäjänsä yläpuolelle. Elokuva nappaa paremmin mukaansa ja se on paikoitellen jopa jännittävä, jolloin tuntuu siltä kuin tehtävä tosiaan olisi mahdoton. Philip Seymour Hoffman on erinomainen valinta pahikseksi ja Tom Cruisen esittämä Ethan Hunt on saatu juuri oikeanlaiseksi sankariksi. Tällä kertaa myös tiimi tuntuu läpikotaisin toimivalta. Edellisten osien tapaan leffan paras osio nähdään noin puolessa välissä ja siinä kekseliäisyys on tuotu takaisin sarjaan. Toimintakohtauksetkin ovat parempia kuin aiemmin, jolloin kyseessä todella on paljon mainiompi paketti. Onkin harmi, että hahmojen jahtaama Jäniksenkäpälä jää niin turhauttavaksi asiaksi, kun sen merkitystä ei koskaan kerrota. Muuten J. J. Abrams on tiiminsä kanssa saanut aikaiseksi erinomaisen teoksen, joka viihdyttää läpi kestonsa, eikä mukana ole ainuttakaan tylsää kohtaa. Toiminnallisten ja jännittävien agenttielokuvien ystäville suosittelenkin lämpimästi M:i:III - Vaarallinen tehtävä III:a ja koska tämä ei ole selkeää jatkoa kahdelle edelliselle osalle, niin ne voi vaikka hypätä kokonaan yli ja aloittaa tästä. Tämä elokuva nosti Mission: Impossible -sarjan parhaimpien James Bond -leffojen tasolle, jolloin sarja on muutakin kuin pelkkää kertakäyttöviihdettä. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org

Mission: Impossible III, 2006, Paramount Pictures, Cruise/Wagner Productions, MI 3 Film, China Film Co-Production Corporation, The Fourth Production Company Film Group, China Film Group Corporation (CFGC), Studio Babelsberg

Arvostelu: Divergent / Outolintu (2014)

DIVERGENT (2014)

OUTOLINTU

Ohjaus: Neil Burger
Pääosissa: Shailene Woodley, Theo James, Jai Courtney, Ashley Judd, Ray Stevenson, Zoë Kravitz, Miles Teller, Ansel Elgort, Maggie Q ja Kate Winslet
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun The Twilight Saga (2008-2012) loppui, niin The Hunger Games (2012-2015) alkoi. Ja kun The Hunger Games alkoi olla lopuillaan, niin The Divergent Series (2014-2017) ja The Maze Runner (2014-) alkoivat. Kun yksi teini-romantiikka-toiminta-scifi-fantasia -sarja loppuu, niin uusi alkaa. The Divergent Seriesin kolmas osa, Allegiant (2016) on juuri ilmestynyt ja valmistautuakseni siihen, minun pitää tietenkin katsoa kaksi edellistä osaa uudestaan. Pienen metsästyksen jälkeen sarjan ensimmäinen osa, Divergent (2014) tai suomalaisittain Outolintu, löytyi Pasilan Makuunista ja katsoin sen ystäväni kanssa. Olin nähnyt elokuvan kerran aiemmin, noin vuosi sitten.

Dystopisessa tulevaisuudessa ihmiset on jaettu viiteen osastoon: Teräviin, Sopuisiin, Rehteihin, Uskaliaisiin ja Vaatimattomiin. 16-vuotiaan Tris Priorin täytyy tehdä valinta, mihin osastoista hän haluaa kuulua. Testissä, jossa kerrotaan, mihin osastoon jokainen sopisi, ilmenee, että Tris ei sovi täysin mihinkään niistä, eli hän on divergentti. Tris kuitenkin päättää liittyä Uskaliaisiin, mutta siellä hänen divergenttiytensä on vaarassa paljastua ja valtaa pitävät eivät hyväksy maailmaan ketään, joka ei kuulu osastoihin.

Shailene Woodley on oiva löytö nuoreksi Trisiksi. Woodley vakuutti minut taidoillaan jo elokuvassa The Fault In Our Stars (2014) ja tässä hän sopii nousevaksi sankariksi. Tris kokee selkeää kamppailua itsensä kanssa, eikä hän tunnu kuuluvan minnekään. Hän kuitenkin yrittää antaa kaikkensa ollakseen Uskalias.
     Toisena päähenkilönä on kokenut Uskalias Four, jota esittää Theo James. Jamesin hahmo on aika tylsä ja hänen osansa Trisin mielenkiinnon kohteena on selvä heti alusta lähtien. Jamesin näytteleminen on myös aika heikkoa, joten häntä ei huvittaisi kummemmin katsoa elokuvassa.
     Tris ystävystyy Uskaliaissa mm. Zoë Kravitzin esittämään Christinaan. Kravitzin hahmo ei ole kovin mieleenpainuva, mutta hän esittää osansa ihan hyvin.
     Nuori lupaus Miles Teller (Whiplash, 2014) esittää Peteriä, joka on koko elokuvan ajan täysi mulkvisti. Hahmo on äärimmäisen ärsyttävä, eikä häntä jaksa paria minuuttia kauemmin katsoa. Harmi, sillä juurikin Whiplashissa Teller sai minun huomioni, mutta tässä hän on vain rasittava. Mutta ehkä niin on ollut tarkoituskin.
     Jai Courtneyn Eric-hahmo on yksi Uskaliaiden johtajista. Courtney ei ole vieläkään todistanut olevansa kummoinen näyttelijä ja Tellerin hahmon tapaan myös hän on ärsyttävä ääliö. Courtneyn hahmoa kuitenkin jaksaa seurata hieman kauemmin.
     The Fault In Our Starsissa Shailene Woodleyn näyttelijäpari Ansel Elgort on Divergentissa Trisin veli Caleb. Elgort on erittäin alikäytetty elokuvassa ja hänen hahmonsa on mitäänsanomaton.
     Kate Winslet esittää elokuvan pahista, Jeanine Matthewsia. Titanicista (1997) tuttu näyttelijätär ei ole ollenkaan vakuuttava pahis. Hahmo ei itsessään ole kovin hyvä ja Winsletin roolitus tuntuu tekevän hahmosta vielä hölmömmän.
     Mukana myös Ray Stevenson (johtaja Marcus), Ashley Judd (Natalie Prior), Tony Goldwyn (Andrew Prior) ja Maggie Q (Tori), joiden hahmot eivät jää mieleen, mutta jotka vetävät osansa suhteellisen hyvin.

Divergent perustuu Veronica Rothin samannimiseen kirjaan (2011). En ole itse lukenut kirjasta kuin alun, mutta heikko lukija, kun olen (heikko lukemaan kirjoja, en huono lukemaan yleisesti), niin en jaksanut enää jatkaa sen jälkeen, kun Tris oli päätynyt Uskaliaisiin.

Elokuva alkaa Trisin kertomuksella osastoista ja Chicagosta, jossa elokuva tapahtuu. Chicagoa ympäröi suuri aita ja asukkaat eivät oikeastaan tiedä, mitä sen ulkopuolella on. Kaupungin talot ovat erittäin huonossa kunnossa, mutta koko elokuvassa ei näytetä, että niitä millään tavalla kunnostettaisiin. Osastojen ja maailman esittelystä päästään näkemään hieman Trisin elämää, mistä itse tarina lähtee liikkeelle. Elokuvan loppupuolella aletaan tarinaan tuomaan yhtäkkiä sisältöä enemmän mukaan ja tarina lähtee hieman odottamattomaan suuntaan, mikä on toisaalta plussaa, sillä loppua ei arvaa täysin ennalta. Se on siinä mielessä kuitenkin hieman outoa, sillä uusi suunta tapahtuu todella äkkinäisesti.

Tarinassa mielenkiintoisinta on osastojärjestelmä. Tris kuuluu aluksi Vaatimattomiin, mutta hän siirtyy paljon rauhattomimpiin Uskaliaisiin. Terävät ovat elokuvan pahiksia. Elokuvassa esiintyy muutamia rehtejä, mutta muuten heidän elämäänsä ei näytetä paljoa. Sopuisia ei näytetä lähes yhtään. Mukana on myös ihmisiä, jotka eivät kuulu mihinkään osastoista, eivätkä myöskään ole divergenttejä. Hauska asia elokuvassa on, että vaikka Divergent on suomennettu Outolintu, niin elokuvan suomennoksessa puhutaan divergenteistä, eikä outolinnuista.

Ohjaaja Neil Burgerin nimi oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta hän on ohjannut pari elokuvaa, jotka olen nähnyt Divergentin lisäksi: The Illusionist (2006) ja Limitless (2011). Elokuva on kuvattu ihan hyvin. Leikkaus on sujuvaa ja suurin ongelma onkin leikkauksessa tarinan lähteminen yllättävään suuntaan. Visuaalisesti elokuvassa ei ole paljoa ihmeellisyyksiä. Tuhoutunut Chicago on tyylikkään näköinen ja visuaalisesti paras kohta on, kun Tris laskee vaijerilla katolta läpi kaupungin. Elokuvan musiikki toimii taustalla, muttei jää päähän.

Yhteenveto: Divergent on ihan kiva aloitus teinielokuvasarjalle. Siinä on hyviä kohtia ja muutama viihdyttävä toimintapätkä, mutta tarinapuoli jää hieman vaisuksi. Se ei nappaa katsojaa samalla lailla mukaansa, mutta sen jaksaa helposti katsoa loppuun saakka ja näköjään vielä toistamiseenkin. Jos Shailene Woodleya ei laske mukaan, niin näyttelijäntyö elokuvassa ei ole kovin kummoista. Jos tykkäsit The Hunger Games -sarjasta ja The Maze Runnerista (2014), niin tässä sinulle seuraava sarja katsottavaksi.

Kirjoittanut: Joonatan, 30.3.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.unitedwaykfla.ca
Divergent, 2014, Summit Entertainment