The Devil's Mouth (2026) - elokuva-arvostelu

THE DEVIL'S MOUTH

Ohjaus: Jeff Wadlow

Näyttelijät: Kathryn Newton, Lana Condor, Nico Hiraga, Tommi Rose, Gavin Casalegno ja Tayme Thapthimthong

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

The Devil's Mouth on uusi haikauhuelokuva. Aja Gabel ja Myung Joh Wesner keksivät idean leffaan jo lähes kymmenen vuotta sitten ja heidän "Apex"-nimellä kulkenut käsikirjoitus pyöri vuonna 2019 Hollywoodin "mustalla listalla" suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu tehty vielä elokuvaa. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että käsikirjoitus oli vihdoin etenemässä tuotantoon ja kuvaukset käynnistyivät lopulta kesällä 2025. Nyt The Devil's Mouth on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse en ole ollut erityisen innoissani leffan suhteen. Sen lisäksi, että kammoan haita, elokuvan ohjaajan Jeff Wadlow'n aiempi filmografia - esimerkiksi kehnot Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018) ja Fantasy Island (2020) - ei herättänyt juuri luottoa lopputulosta kohtaan. Päätin silti katsoa The Devil's Mouthin heti sen julkaisupäivänä. 

Viisi kaverusta matkustavat Thaimaahan pitämään hauskaa ennen opintojen alkua. Sukellusretki Paholaisen kitana tunnettuun luolaverkostoon muuttuu kuitenkin painajaismaiseksi selviytymistaisteluksi, kun nuoret tajuavat olevansa nälkäisen härkähain reviirillä.

The Devil's Mouthin keskiössä on viisi nuorta, joiden elämät ovat viemässä heitä eri suuntiin uusien opiskelupaikkojen myötä. Niinpä he ovat päättäneet viettää vielä kerran erityisen kivaa yhdessä ja he ovat matkustaneet Thaimaan lämpöön. On hieman ujo Sara (Kathryn Newton), hänen usein dominoiva paras ystävänsä Max (Lana Condor) ja tämän poikaystävä James (Nico Hiraga), sekä juhlijaluonne Adrienne (Tommi Rose) ja hänen uusi poikaystävänsä, heikkohermoinen Greg (Gavin Casalegno). Hahmoilta löytyy tarpeeksi erilaisia persoonia, jotta he erottuvat selvästi toisistaan, mutta he jäävät silti aika yhdentekeviksi tyypeiksi, joiden kohtaloista ei jaksa juuri välittää. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, tulkiten onnistuneesti pakokauhuaan, kun he tajuavat uiskentelevansa luolassa nälkäisen härkähain kanssa.

Jeff Wadlow'n aiemman filmografian vuoksi odotukseni The Devil's Mouthia kohtaan olivat niin matalat, että aluksi elokuva onnistui jopa yllättämään kelvollisuudellaan. Leffa käyttää sopivasti aikaa esitelläkseen hahmonsa ja heidän dynamiikkansa, ennen kuin pistää heidät aluksi lumoavalta tuntuvalle luolasukellukselle. Jännitettä hain suhteen rakennellaan toimivasti ja kohtaus, jossa nuorille käy kivuliaan selväksi etteivät he ole luolastossa yksin, on onnistunut. Elokuvassa olisi siis ainekset valmiina potentiaalisesti ihan hyvään haikauhurainaan.

Valitettavasti ihan lupaavan alkusuoran jälkeen elokuva taantuu yhä vain heikommaksi ja ennen kaikkea typerämmäksi. On ymmärrettävää, että hahmot panikoivat tilanteensa takia, mutta välillä katsojaa ei voi olla turhauttamatta se, miten tyhmästi he toimivat. Erityisen ärsyttävää on, että yhdellä hahmoista on terävä veitsi mukanaan, mutta he eivät ikinä edes yritä tehdä sillä mitään vaanivalle pedolle. Ja itse haista puheen ollen, en voi sanoa olevani mikään lajin ekspertti, mutta hai pistetään tekemään yhä epäuskottavampia juttuja, lähtien toistuvista kallioon pää edellä törmäilyistä, saadakseen kielekkeeltä roikkuvat nuoret putoamaan veteen. Leffa myös rikkoo omaa logiikkaansa, hahmojen selittäessä aluksi, että jumiin jäävä hai ei ole kykeneväinen uimaan takaperin, mutta myöhemmin leffassa haihan yhtäkkiä kykenee juuri tuohon.

Jeff Wadlow onnistuu aluksi rakentamaan jännitettä, mutta sekin hiipuu, kun katsojalle käy selväksi, miten vähän näiden hahmojen kohtaloista jaksaa välittää. Elokuvan isoin ongelma on ehdottomasti Aja Gabelin ja Myung Joh Wesnerin kliseitä viljelevä ja muutenkin lattea käsikirjoitus. Sen lisäksi, että ajoittain kaksikko tuntuu pitävän katsojaa tolloina, jotka eivät muista, mitä heille juuri kerrottiin parikymmentä minuuttia sitten, he tekevät jo liian varhaisessa vaiheessa selväksi, ketkä tulevat kohtaamaan karun lopun ja miten haiongelma tullaan todennäköisimmin ratkaisemaan. Teknisesti The Devil's Mouth on pääasiassa toimiva, vaikka tietokoneella toteutettu hai näyttääkin hetkittäin turhan videopelimäiseltä. Leffa on pätevästi kuvattu, mutta leikkausta olisi voinut hieman tiivistää. Maskeeraukset ovat mainiot ja Bear McCrearyn säveltämät musiikit kuuluvat kirkkaasti leffan parempiin puoliin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of The Devil's Mouth www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

The Devil's Mouth, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Amazon Prime Video, Lionsgate, Living Films, Thunder Road Films

Arvostelu: Fantasy Island (2020)

FANTASY ISLAND

Ohjaus: Jeff Wadlow
Pääosissa: Lucy Hale, Maggie Q, Austin Stowell, Jimmy O. Yang, Ryan Hansen, Michael Peña, Portia Doubleday, Parisa Fitz-Henley, Michael Rooker, Mike Vogel, Evan Evagora, Ian Roberts, Kim Coates ja Robbie Jones
Genre: kauhu, fantasia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Fantasy Island pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan, mikä pyöri vuodesta 1977 vuoteen 1984. Blumhouse Productions hankki sarjan oikeudet ja alkoi työstämään uutta kauhuelokuvaa sarjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2019 ja lopulta Fantasy Island sai maailmanensi-iltansa tämän vuoden helmikuussa. Suomessa elokuva ei jostain syystä saapunut lainkaan elokuvateattereihin, vaan se on julkaistu täällä vasta nyt suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Itse aloin jopa odottamaan filmin näkemistä, kun luin sen saaneen murska-arviot niin kriitikoilta kuin katsojilta ja minua hieman harmitti, ettei elokuva saanut teatterilevitystä Suomessa. Heti, kun leffa saapui vuokrattavaksi, katsoin sen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Erilaisista ihmisistä koostuva ryhmä lähtee lomailemaan Haavesaarella, minkä on luvattu toteuttavan vierailijoidensa syvimmät haaveet. Aluksi vieraat ovat innoissaan, mutta ei kestä kauaa, kun he jo haluavat paeta saarelta, kun käy vaarallisen selväksi, että haaveiden toteutumisella on ikäviä seurauksia...

Haavesaarelle saapuvat vierailijat ovat Lucy Halen näyttelemä Melanie, Maggie Q:n näyttelemä Gwen, Austin Stowellin esittämä Patrick, sekä Jimmy O. Yangin ja Ryan Hansenin näyttelemät veljekset Brax ja J. D. Jokaisella hahmolla on oma fantasiansa, jonka he haluavat toteuttaa saarella - toiset liittyvät hauskanpitoon, toiset taas vanhojen vääryyksien korjaamiseen ja osa taas voi olla hyvinkin synkkää settiä. Nämä haaveet ovat enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia, mutta niiden haaveilijat eivät todellakaan ole. Melanie, Gwen, Patrick, Brax ja J. D. ovat toinen toistaan tylsempiä ja mitäänsanomattomampia tyyppejä, joiden kohtalo ei jaksa kiinnostaa lainkaan, kun saaren todellinen luonne käy ilmi. Brax ja J. D. ovat itse asiassa niin raivostuttavan ärsyttäviä bailausinnostuksissaan, että katsoja jopa toivoo heidän heittävän henkensä heti. Näyttelijätkään eivät tee kummoista työtä. Yang ja Hansen ampuvat roolinsa pahasti yli, Hale on vain huono, Stowell on täysin pökkelö, eikä Maggie Q:kaan onnistu repimään mitään irti tästä käsikirjoituksesta.

Michael Peña taas näyttelee mystistä herra Roarkea, Haavesaaren omistajan, jolla on jotain ilkikurista suunnitelmissaan ja joka onnistuu saapumaan hämmentävän moniin keskusteluihin mukaan täysin kulman takaa. Peña on näyttelijänä oikein mainio, mutta hän ei oikein sovi rooliinsa. En tiedä, johtuuko se siitä, että olen tottunut näkemään häntä enemmän vitsiniekkana, mutta hänestä ei löytynyt lainkaan uhkaavuutta tai vaarallisuuden tunnetta.

Fantasy Islandista kertoo jo varmaan aika paljon se, että elokuvan taustalla pyörii sama porukka ja päätähti, jotka tekivät parin vuoden takaisen, surkuhupaisan kauhurainan Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018). Ero on kuitenkin siinä, että Totuuden vai tehtävän kököistä ja koomisista Snapchat-tehosteista löytyi sentään jotain viihdearvoa, kun taas Fantasy Island ei onnistu olemaan edes niin kehno, että se olisi viihdyttävä juuri sen takia. Kyseessä on yllättävänkin tylsä kauhuelokuva - tai pikemminkin sellaisen yritys, sillä eipä leffa koskaan pelota tai oikein edes yritä olla pelottava. Vielä ensimmäiset parikymmentä minuuttia menevät ihan sujuvasti, kun katsojaa kiehtoo Haavesaaren mysteeri ja millaisia haaveita vieraat tuovat mukanaan. Ei kestä kauaa, kun katsoja jo hoksaa, että hahmot ovat aikamoista kuraa, jolloin heidän haaveidenkaan toteutuminen ei jaksa kiinnostaa. Kun vaikeudet alkavat, voi huomata ajattelevansa, että sitä saa mitä tilaa.

Elokuva on monella tapaa erittäin epätasainen teos, mikä yrittää olla vähän sitä sun tätä, olematta lopulta oikein mitään (kuten vaikkapa kauhuelokuva). Vierailijoiden haaveet ovat hyvin erilaisia ja kun niiden välillä hypitään, tunnelma vaihtuu radikaalisti. Yksi vieras toivoo, että olisikin vastannut myöntävästi ex-poikaystävänsä kosintaan, kun taas toinen haluaa kiduttaa entistä koulukiusaajaansa. Aivan kuin joku yhdistäisi romanttista draamaa ja Saw-kauhuelokuvia (2004-) toisiinsa. Epätasaisuus vain pahenee, mitä pidemmälle leffa kulkee. Elokuvassa on hetki, jolloin voisi hyvinkin luulla, että käsikirjoitustiimi on vaihtunut kesken kuvausten, eivätkä uudet kirjoittajat ole vaivautuneet lukemaan aiempaa tekstiä, ennen kuin työstivät toisen puoliskon. Sen lisäksi, että leffa ryhtyy rikkomaan alussa laatimiaan sääntöjä ja yrittää tietty luoda hölmöä yhteyttä saaren vierailijoiden välille, se myös tuo mukaan yhä vain typerämpiä käänteitä. Elokuvan isoin juonenkäänne pilaa viimeisetkin kelvolliset puolet leffasta, sillä sen takia lähes koko leffassa ja etenkin yhden hahmon juonikuviossa ja motiivissa ei ole enää järjen hiventäkään. Potentiaalisesti alkava leffa vajoaa vähitellen tylsyyden ja heikkouden kautta täydeksi roskaksi.

Ohjaaja Jeff Wadlow ei ole parantunut elokuvantekijänä lainkaan Totuuden vai tehtävän jälkeen, vaan onnistuu tekemään jopa vielä huonomman leffan. Wadlow'lla ei ole mitään tyylitajua leffan ohjauksessa, eikä hän saa millään eheää tunnelmaa mukaan. Fantasy Island lähtee leviämään käsiin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Wadlow'n, Chris Roachin ja Jillian Jacobsin (jotka kirjoittivat myös Totuuden vai tehtävän) käsikirjoitus vain huononee, mitä pidemmälle se etenee. Aiemmin mainitsemieni kehnouksien lisäksi myös dialogi on erittäin kömpelöä. Edes tekninen toteutus ei ole kaksinen. Etenkin vähäisissä kauhukohtauksissa kuvauskikat kierrätetään laiskasti monista kauhuleffoista samalla tavalla, samalla tavalla miten Nunna (The Nun - 2018) teki. Ylikorostettu värimaailma tekee leffasta usein jopa ruman visuaalisesti. Äänimaailma taas perustuu pöljiin äkkisäikäytyksiin. Sentään jotkut maskeeraukset ovat onnistuneet.

Yhteenveto: Fantasy Island on surkea kauhuraina... tai pikemminkin surkea yritys olla sellainen. Elokuva ei kauhistuta, vaan se jopa tylsistyttää katsojansa. Vielä alussa kiehtova konsepti pitää mukanaan, mutta mitä ärsyttävämmäksi ja mitäänsanomattomammiksi hahmot ja heidän juonikuvionsa käyvät, sitä tympivämmäksi itse leffa muuttuu. Silti vielä ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on lähinnä laimea muka-kauhuilu, mitä katsoo ihan sujuvasti. Toinen puolisko taas luiskahtaa jyrkkään alamäkeen ja herkästi tuntuu siltä, että käsikirjoittajat ovat vaihtuneet kesken kaiken. Mukaan tulee yhä vain typerämpiä käänteitä, jotka tiputtavat kerta toisensa perään elokuvan pisteitä. Lisäksi tekijät alkavat rikkomaan luomiaan sääntöjä. Sen lisäksi, että käsikirjoitusten kanssa tuntuu siltä, etteivät he ole lukeneet toistensa töitä leffaan liittyen, myös epätasainen ohjaus antaa mielikuvan useammasta tekijästä, joilla ei ole yhteistä suuntaa. Tunnelma hyppii sinne sun tänne ja vielä täysin tyylitajuttomasti. Tekninenkään puoli ei ansaitse kehuja, eivätkä näyttelijät tee kummoista työtä. Yleensä hyvä Michael Peñakin haaskaa aikaansa roolissa, mihin hän ei sovi yhtään. Fantasy Island on lopulta kamala leffa, mitä ei oikein voi suositella kenellekään. Se on vielä huonompi kuin samojen tekijöiden Totuus vai tehtävä, jonka huonoudesta ainakin löytyi jotain viihdearvoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Fantasy Island, 2020, Columbia Pictures, Blumhouse Productions

Arvostelu: Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018)

TOTUUS VAI TEHTÄVÄ

TRUTH OR DARE

Ohjaus: Jeff Wadlow
Pääosissa: Lucy Hale, Violett Beane, Tyler Posey, Hayden Szeto, Sophia Ali, Nolan Gerard Funk, Sam Lerner, Tom Choi, Aurora Perrineau ja Landon Liboiron
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

Truth or Dare, eli suomalaisittain Totuus vai tehtävä perustuu... noh, totuus vai tehtävä -peliin, se oli varmaan täysin selvää. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle, kun ohjaaja Jeff Wadlow oli käymässä Blumhouse-yhtiöllä ja vitsaili, että totuus vai tehtävä -pelistä voisi tehdä kauhuleffan. Blumhouse tarttui ideaan ja filmiä alettiin toteuttamaan. Leffa kuvattiin kesällä 2017 ja nyt se on saanut ensi-iltansa. Itseäni elokuva kiinnosti heti, kun kuulin siitä. Jos joku ei siis tiedä, niin totuus vai tehtävä -pelissä ihmiset kerääntyvät yhteen ja vuoronperään jokaiselta kysytään "totuus vai tehtävä?" Riippuen siitä, mitä henkilö jolta on kysytty vastaa, hänen täytyy joko kertoa totuus jostain asiasta tai suorittaa jokin tehtävä - yleensä molemmat ovat aika noloja tilanteita. Filmin idea vaikutti niin hölmöltä, että pakkohan elokuva oli mennä katsomaan. Trailerit vaikuttivat todella typeriltä ja kun huomasin leffan keräävän haukkuja, halusin entistä enemmän nähdä sen. Kävinkin katsomassa Totuus vai tehtävän sen lehdistönäytöksessä... ja olihan se huono.

Kaverukset lähtevät viettämään lomaa Meksikoon, missä he päätyvät pelaamaan totuutta vai tehtävää tuntemattoman nuoren kanssa. Kaverusten epäonneksi peli seuraa heitä kotiin ja he huomaavat jonkin vainoavan heitä. Totuus on pakko kertoa tai tehtävä on pakko toteuttaa, muuten he kuolevat.

Nuoria ystävyksiä ovat puhtoinen, kaikista välittävä Olivia (Lucy Hale), pökkelö nuorimies Lucas (Tyler Posey), hänen tyttöystävänsä Markie (Violett Beane) jolla on vaikeuksia pysyä yhden ainoan miehen kanssa, homoseksuaali Brad (Hayden Szeto) joka pohtii salaisuutensa paljastamista isälleen, alkoholiongelmainen Penelope (Sophia Ali), tämän lääkäriksi pyrkivä poikaystävä Tyson (Nolan Gerard Funk), sekä itsestään liikoja luuleva Ronnie (Sam Lerner). Monien kauhuleffojen tavoin myös tässä katsojana ei jaksa kiinnostua stereotyyppisistä nuorista tarpeeksi, jotta jaksaisi oikeasti muistaa heidät läpi elokuvan, etenkin kun heitä on niin monta. Suurimmaksi osaksi hahmot jäävät hyvin yksiulotteisiksi. Jopa alkoholiongelmainen ja homoseksuaali muuttuvat hieman tylsiksi, kun heillä ei ole enempää tarjottavanaan. Heitä esittävät Ali ja Szeto tekevät tosin kelpo työtä, etenkin kun heitä vertaa muihin nuoriin näyttelijöihin.
     Elokuvassa nähdään myös Tom Choi Bradin poliisi-isänä, Landon Liboiron nuoret peliin houkuttelevana Carterina, sekä Gregg Daniel nuorten outoja kuolemia tutkivana etsivänä. Kolmikko suoriutuu osistaan ihan toimivasti, mutteivät kertaakaan tarjoa mitään erityistä.

Totuus vai tehtävä on niitä elokuvia, jotka ovat niin kehnoja, että ne muuttuvat hauskoiksi. Leffa yrittää ottaa itsensä ihan kamalan tosissaan, mutta katsojalle se on hyvin vaikeaa. Nimittäin aina, kun joltakin kaveruksista tullaan kysymään "totuus vai tehtävä?", kysyjän naama vääntyy todella typerään virneeseen. Hymy näyttää siltä kuin ala-astelainen olisi päässyt käsiksi Photoshopiin ja vähän väännellyt kuvassa näkyvän henkilön naamaa - niin surkea lopputulos on! Joka ikinen kerta, kun jonkun naama vääntyi virneeseen, en voinut olla hymyilemättä itsekin. Hyvä, etten parissa kohtaa alkanut nauramaan. Ihmettelin vain, ajattelivatko tekijät että naamat olisivat pelottavia, vai tiedostivatko hekin homman urpouden?

Sen lisäksi, että kysyjien naamat näyttävät naurettavan typeriltä, elokuva ei muutenkaan onnistu pelottamaan, sillä ohjaaja Jeff Wadlow ei osaa luoda jännitystä. Vain yhdessä ainoassa kohtauksessa, jossa Penelope saa tehtävän, katsoja päätyy jännittämään, miten tilanteessa käy? Se onkin selkeästi filmin parhaiten rakennettu kohtaus. Muuten Totuus vai tehtävä luottaa kauhupuolellaan täysin siihen, mikä 2000-luvun kauhuleffoja on pahasti vaivannut: äkkisäikäytyksiin. Mukana ei ole ainuttakaan kauhun hetkeä, jolloin jostain ei tulisi jotain yllättävää kovan äänen säestämänä. Se säikäyttää toki katsojan, mutta se ei ole oikeaa pelkoa. Äkkisäikäytykset on myös hoidettu niin surkeasti, että katsoja tietää aina, kun jotain yllättävää on tulossa... mikä tietty johtaa siihen, ettei se ole enää yllättävää. Ennalta-arvattavuus on muutenkin iso ongelma leffassa, jolloin tuntuu siltä, ettei mukana ollut lainkaan yritystä. Pari hahmoklisettä onnistutaan välttämään, mikä oli ihan kiva yllätys. Muuten leffa onnistuu yllättämään vain loppuhuipennuksellaan, joka on kieltämättä aika kova veto tekijöiltä. Harmi, että käsikirjoittajat ymmärsivät filmin ennalta-arvattavuuden vasta viime metreillä. On myös pakko myöntää, että kirjoittajat löysivät jokseenkin loogisen ratkaisun siihen ongelmaan, että hahmothan voisivat aina vain valita totuuden, jolloin heidän ei tarvitsisi ikinä tehdä mitään vaarallisia temppuja. Pelkän totuuden pelaaminen olisi katsojille pitkäveteistä, vaikka toisaalta siitä voisi saada aikaiseksi kiehtovan psykologisen trillerin. Mutta kun Totuus vai tehtävä keskittyy täysillä katsojien helppoon säikyttelyyn, on siltä turha vaatia kovin moniulotteista tarinaa.

Yksi suuri ongelma filmissä on tosiaan se, ettei katsojana jaksa välittää elokuvan hahmoista. Ongelmaa vain pahentaa se, etteivät hahmot itsekään tunnu välittävän toisistaan. Esimerkiksi leffan alkupäässä eräs nuorista valitsee tehtävän, mutta jänistääkin viime hetkellä, jolloin hän kuolee. Joku sai koko tilanteen kuvattua ja lähettää videon päähenkilöille (jotka katsovat videon oudosti täysin samaan aikaan eri puhelimilla). Näyttelijät tekevät niin kehnoa työtä, etteivät he saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että he olisivat oikeasti juuri katsoneet, kun heidän luokkatoverinsa kuolee - etenkin kun pari henkilöä haluavat katsoa videon vielä uudelleen! Filmi sisältää muitakin hetkiä, joissa hahmot eivät vaikuta tuntevan mitään, vaan näyttävät pääsevän kavereidensa kuolemista oudon nopeasti yli.

Elokuvalla on ollut neljä käsikirjoittajaa - NELJÄ - ja silti tämä on lopputulos. Elokuvan aikana on hyvin vaikea sanoa, kuinka tosissaan projektia on alettu tekemään, kun sen henki vaihtelee niin paljon. Yhdessä kohtaa eräs nuorista jopa kuvailee kysyjien urpoja naamoja sanoilla "vääristynyt Snapchat-filtteri". Jos tämä ei ollut näyttelijän improvisaatiota, vaan käsikirjoittajien itseironista sanailua, niin mietin vain, mitä ihmettä he kuvittelivat tekevänsä? Uskoiko kirjoittajanelikko ihan aidosti tekevänsä hyvän elokuvan? Ohjaaja Jeff Wadlow on ennenkin osoittanut keskinkertaisuutensa Kick-Ass 2:n (2013) ja True Memoirs of an International Assassinin (2016) kanssa, mutta vasta tämä tekele on aikamoinen pohjanoteeraus. Hän kai ajatteli lopputuloksen muistuttavan nokkelaa Happy Death Dayta (2017), joka tiedosti oman hölmöytensä, mutta onnistui silti olemaan toimiva kauhuleffa. Sentään Truth or Dare on ihan oivallisesti kuvattu. Leikkauskin toimii paikoitellen, mutta visuaaliset efektit ovat kauheita. Äänimaailma luottaa liikaa äkkisäikäytyksistä kuuluviin pamauksiin, eikä Matthew Margesonin säveltämät musiikit erotu kertaakaan.

Yhteenveto: Totuus vai tehtävä on huono yritys tehdä hauskasta ideasta toimiva kauhuelokuva. Jos se olisi alunperin tarkoitettu parodiaksi, voisi se toimia jollain itseironisella tavalla. Mutta jos tämä oli tarkoitettu parodiaksi, niin epäonnistuminen on entistäkin kauheampi. Ohjaaja Jeff Wadlow ei osaa luoda kauhua, vaan luottaa pelkkiin äkkisäikäytyksiin, jotka käyvät nopeasti tylsiksi ja ovat alusta alkaen ennalta-arvattavia. Filmi on muutenkin hyvin ennalta-arvattava, vaikka tarjoaakin lopuksi pari yllätystä. Näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan, eikä heidän hahmoistaan jaksa välittää. Toisaalta hahmotkaan eivät vaikuta oikeasti välittävän toisistaan... Käsikirjoittajat ovat saaneet aikaiseksi niin laiskan ja mitäänsanomattoman tekeleen kuin vain on mahdollista. Elokuvan pelastava puoli on totuutta vai tehtävää kysyvien huonosti photoshopatut virneet, jotka nostavat katsojallekin hymyn huulille ja saattavat jopa tarjota muutamat naurut. Tämä ei varmaan ollut tekijöiden tarkoitus, muttei tätä vain voi ottaa tosissaan. Älkää tuhlatko rahojanne Totuus vai tehtävään, vaan menkää katsomaan erinomainen Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018), jos kauhua haluatte. Jos tämä leffa on ihan pakko nähdä, niin katsokaa se sitten joskus vaikka Netflixistä kavereidenne kanssa ja pitäkää hauskaa. Valitettavasti Totuus vai tehtävä on jo tuottanut niin paljon rahaa, että jatko-osa on hyvin todennäköinen. Elokuvassa myös vihjaillaan, että kuurupiilostakin voisi tulla filmatisointi... "Hide and Seek" voisi kyllä nimensä puolesta olla samaa sarjaa Totuus vai tehtävän kanssa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Truth or Dare, 2018, Blumhouse Productions

Arvostelu: Kick-Ass 2 (2013)

KICK-ASS 2 (2013)

Ohjaus: Jeff Wadlow
Pääosissa: Aaron Taylor-Johnson, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Jim Carrey, Lindy Booth, Donald Faison, Morris Chestnut, Clark Duke, Augustus Prew, Garrett M. Brown, John Leguizamo, Olga Kurkulina ja Claudia Lee
Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Kick-Ass (2010) oli ilmestyessään jonkin sortin hitti, joka loksautti leuat auki useilta katsojilta. Se loi jotain todella hämmentävää ja uutta supersankarigenreen, ja mullisti tavan tehdä lajityypin elokuvia. Ja koska se oli niin suosittu, tottakai sille täytyi tehdä jatkoa. Olin innoissani, kun Kick-Ass 2 ilmoitettiin ja minua harmitti suuresti, kun en päässyt katsomaan elokuvaa teattereihin (mikä ei tosin johtunut iästäni, vaan siitä, ettei elokuvalla ollut näytöksiä oikeastaan muulloin kuin myöhään illalla). Lopulta näin Kick-Ass 2:n alkuvuodesta 2014, kun vuokrasin sen ja petyin todella pahasti. En voinut käsittää, miten niin hienosta elokuvasta kuin Kick-Ass oli vajottu näin alas. En sen jälkeen suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan ja pidin sitä jonkinlaisena pyhäinhäväistyksenä, mutta tänä vuonna minun alkoi tehdä mieli antaa elokuvalle uusi mahdollisuus. Tallensin elokuvan, kun se tuli televisiosta ja katsoin sen uudestaan, toivoen, että Kick-Ass 2 toimisi toisella kerralla paremmin...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Kick-Ass!

Motherfuckeriksi itseään kutsuva Chris D'Amico aikoo kostaa Kick-Assille isänsä kuoleman. Samaan aikaan Kick-Ass ja Hit Girl ovat innoittaneet useita uusia supersankareita.

Aaron Taylor-Johnson jatkaa Dave Lizewskin/Kick-Assin roolissa ja on edelleen yhtä toimiva pääosassa. Hahmo ottaa sankarina olemisen totisempana kuin ensimmäisessä osassa ja on parempi tappeluissa kuin aiemmin. Lizewski ei ole yhtä nörtti kuin ennen, mutta hahmossa on yhä samanlaisia piirteitä. Suuren osan ajasta hahmo viettää sankariasussaan. Taylor-Johnson on rääkännyt kehonsa aikamoiseen kuntoon kakkososaa varten, mistä on pakko nostaa hattua. Läpi elokuvan kuullaan Daven kertojaääntä. Daven isänä nähdään edelleen Garrett M. Brown.
     Kun Dave nähdään pääasiassa naamio päällä, niin tällä kertaa Chloë Grace Moretzin näyttelemä Mindy Macready/Hit Girl esiintyy enemmän ilman maskia kuin ensimmäisessä elokuvassa. Hit Girl kyllä vetää yhtä kovaa turpaan, muttei yhtä usein. Mindyna hahmo päätyy ensimmäistä kertaa kokeilemaan normaalimpaa teinityttöelämää, mutta se ei tunnu sopivan Mindylle yhtään. Moretzin suoritus on jälleen hyvä ja hän on selkeästi kasvanut edellisestä elokuvasta. Hit Girlin asua on hieman muokattu, eikä hänen naamionsa ole enää pelkkä huivi.
     Ensimmäisessä elokuvassa Red Mistiksi itseään kutsunut Chris D'Amico (Christopher Mintz-Plasse) on ottanut pahiksen suunnan ja kutsuu itseään tällä kertaa Motherfuckeriksi. Chris D'Amicolla on jokin ruuvi päässä löystynyt hieman liikaa ja hän on sekaisin koko elokuvan ajan. Hän yrittää olla kaikista mahtavin pahis, mutta hänestä ei tunnu löytyvän "sitä jotakin". Mintz-Plasse on paikoitellen ärsyttävä, mutta se johtuu lähinnä hahmosta, eikä näyttelijästä. Motherfuckerin Javier-avustajaa esittää Ice Age -elokuvista (2002-) Sidin äänenä tuttu John Leguizamo ja yhtenä tärkeimpänä pahishahmona nähdään Olga Kurkulinan näyttelemä Mother Russia, jonka kanssa ei kannata haastaa riitaa.
     Elokuvassa nähdään myös Jim Carrey, joka esittää hölmösti nimettyä Colonel Stars and Stripesia. Carrey on maskeerattu todella voimakkaasti, minkä takia monet eivät edes tienneet hänen olevan elokuvassa. Hän ei myöskään vääntele naamaansa tuttuun tapaan, joten Colonelista ei näe selkeästi tuttuja piirteitä. Carrey on hyvä roolissaan. Hahmo toimii johtajana uusille supersankareille ja hänellä on koira nimeltä Eisenhower, jonka voi helposti pistää pureksimaan vastustajien sukukalleuksia. Ennen elokuvan ilmestymistä Carrey moitti Kick-Assin 2:n ääriväkivaltaisuutta, mikä pistää hieman miettimään, miksi hän alunperin edes suostui rooliin? Oliko hän lukenut käsikirjoitusta tai nähnyt ensimmäistä osaa ennen sopimuksensa tekoa?
     Muina uusina supersankareina nähdään mm. Dr. Gravity (Donald Faison), Insect Man (Robert Emms), sekä kadonneen Tommy-pojan vanhemmat (Monica Dolan ja Steven Mackintosh), jotka pukeutuvat tyylikkäisiin tuulipukuihin. Tärkein uusista sankareista on kuitenkin Lindy Boothin näyttelemä Night Bitch, jonka kanssa Kick-Assilla tulee juttua. Myös Daven kaveri Marty (Clark Duke) on päättänyt ryhtyä sankariksi ja kulkee Battle Guy -nimen alla. Jostain syystä Daven toista kaveria, Toddia näytellyt Evan Peters ei palannut jatko-osaan, joten hänet on korvattu Augustus Prewilla.
     Mindy asuu Marcus-poliisin luona, joka oli aikoinaan Mindyn isän ystävä. Ensimmäisessä elokuvassa Marcusta näytteli Omari Hardwick, mutta tässä rooliin on vaihtunut Morris Chestnut. Mindy päätyy tutustumaan teinityttömaailmaan hieman Mean Girlsin (2004) mieleen tuovan porukan kautta, jota johtaa itserakas Brooke (Claudia Lee). Katsojana toivoo kaiken aikaa, että jossain kohtaa Mindy vain vetäisi Brookea kunnolla lättyyn.

Hit Girl auttaa Davea treenaamaan oikeaan supersankarikuntoon ja kouluttaa Davesta paremman taistelijan. Samaan aikaan kaupunkiin on ilmestynyt uusia supersankareita, jotka kuuluvat Colonel Stars and Stripesin johtamaan ryhmään Justice Forever. Kick-Ass liittyy ryhmään mukaan, mutta Marcus ei hyväksy Mindyn toimintaa sankarina ja pakottaa Mindyn elämään tavallisempaa elämää. Chris D'Amico haluaa kostaa Kick-Assille isänsä kuoleman ja tekee itsestään ensimmäisen superpahiksen, Motherfuckerin ja perustaa oman pahisryhmänsä. Supersankaritiimi ja superpahistiimi päätyvät tietenkin taistelemaan kunnolla.

Kick-Ass 2 on selkeä kostotarina, mikä on helppo ratkaisu jatko-osan juonelle. Spider-Man 2:n (2004) ja The Dark Knightin (2008) tavoin tämäkin supersankarijatko-osa sisältää paljon päähenkilöiden mietiskelyä: "Pitäisikö minun vain lopettaa nämä hommat?" Vaikka kyseessä on rajumpi elokuva kuin millaisia supersankarielokuvat yleensä ovat, Kick-Ass 2 on paljon lähempänä perinteisempää supersankarileffaa kuin ensimmäinen osa. Elokuvasta puuttuu se hienous ja erilaisuus, mikä ensimmäiseen oli luotu. Ääriväkivaltaisuutta löytyy kyllä, mutta sitäkin on selkeästi vähennetty. Verta lentää, mutta useita kohtia on jostain syystä peitelty katsojilta. Kiroilua kyllä löytyy, mutta huumoria on yllättävän vähän. Elokuva ei jaksa naurattaa ja onkin lähinnä "normaali" toimintarymistely. Tyylikkäitä kohtia löytyy, mutta niistä puuttuu se tunnelma, mikä ensimmäisessä elokuvassa oli. Pariin otteeseen päästään siihen, mutta lopputuloksesta jää uupumaan se huikeus. Hauskoina juttuina elokuvassa ovat lähinnä supersankarien luovat nimet ja heidän hölmöt, kotitekoiset asunsa, kuten myös heidän AA-kokousta muistuttava tapaamisensa, jossa he esittelevät itsensä ja kertovat, miksi ovat päätyneet sankarin hommiin.

Vaikka oli kiinnostavaa nähdä Hit Girl tällä kertaa lähinnä Mindyna, niin paikoitellen koko ilkeä tyttöryhmä tuntui irralliselta muusta elokuvasta. Elokuva ei myöskään erityisen paljoa kiinnitä huomiota siihen, että jälleen kerran alaikäinen tappaa todella paljon jengiä. Kick-Ass 2 ei pistä katsojaa samalla lailla hämmästelemään kuin ensimmäinen osa ja välillä tuntuukin siltä, että jatko-osa väännettiin hieman kiireellä, eivätkä tekijät osanneet jäljitellä samaa boogieta, mikä Kick-Assissa oli läpi elokuvan. Sarjakuvamaiset tekstipalkit esiintyvät onneksi muutamaan otteeseen ja uutuutena elokuvassa nähdään myös pari kertaa puhekuplia, jotka toimivat mainiosti. Eikä elokuva siis huono ole, vaikka niin muistelinkin. Ensimmäisen osan jälkeen se vain tuntuu pettymykseltä. Ihan kivana toimintapätkänä Kick-Ass 2:n katsoo helposti.

Ohjaus on vaihtunut nerokkaalta Matthew Vaughnilta Jeff Wadlow'lle, joka on myös käsikirjoittanut elokuvan. En usko, että ongelmia olisi samalla lailla, jos Vaughn olisi pysynyt ohjaajana. Uskoisin, että Wadlow on innoissaan lähtenyt työstämään jatko-osaa, mutta hän on jäänyt jossain kohtaa eksyksiin siitä, mitä hänen kuuluisi tehdä. Uskoisin myös, että Universal Studiosin ilmestyminen mukaan on myös vaikuttanut lopputulokseen. Elokuva on kuvattu hyvin ja leikattu sujuvasti. Visuaaliset tehosteet ovat hieman parempia kuin ensimmäisessä osassa. Äänitehosteilla leikitään etenkin taistelukohtauksissa. Musiikkia ei elokuvassa olla käytetty läheskään yhtä luovasti kuin Kick-Assissa ja sen soundtrack pohjautuukin lähinnä Henry Jackmanin ja Matthew Margusonin sävellyksiin.

Yhteenveto: Kick-Ass 2 on ihan toimiva supersankaripätkä, mutta jää todella pahasti ensimmäisen osan varjoon. Elokuva on kaikessa väkivaltaisuudessaankin lähempänä tavallisia supersankarielokuvia. Kostotarina tuntuu hieman liian helpolta ratkaisulta juoneen ja Mean Girlsia jäljittelevä tyttöryhmä tuntuu paikoitellen irralliselta. Roolisuoritukset ovat mainioita läpi elokuvan, vaikka Christopher Mintz-Plassen sekoilu onkin välillä aika ärsyttävää. Toimintakohtaukset ovat viihdyttäviä, mutta elokuvassa ei erityisemmin saa nauraa. Kiroilua ja verta löytyy, joten lastenelokuva ei ole kyseessä. Suosittelen katsomaan tämän, jos pitää toimintaleffoista ja supersankaripätkistä. Jos ensimmäisen on nähnyt, niin pitäähän tämä katsoa, mutta varoitan, ettei kyseessä todellakaan ole niin huikea pätkä kuin Kick-Ass. Ohjaajan vahtuminen ja suuren tuotantoyhtiön mukana olo ovat selkeästi vaikuttaneet lopputulokseen. Kick-Ass 2 on parempi elokuva kuin muistin ja aion kyllä jossain kohtaa ostaa sen omakseni. Älkää pistäkö elokuvaa pois vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan, 23.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.itsokguys.com
Kick-Ass 2, 2013, Universal Pictures, Marv Films, Plan B Entertainment, Dentsu