Arvostelu: Drop (2025)

DROP

Ohjaus: Christopher Landon

Pääosissa: Meghann Fahy, Brandon Sklenar, Violett Beane, Jacob Robinson, Reed Diamond, Gabrielle Ryan Spring, Jeffery Self, Ed Weeks ja Travis Nelson

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Drop on Christopher Landonin ohjaama uusi trilleri. Jillian Jacobs ja Chris Roach työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja Landon hyppäsi projektiin mukaan luovuttuaan Scream 7:n (2026) ohjausvastuusta. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt Drop on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen trailerin ja pidin elokuvan konseptista. Maailmalta kuultu positiivinen palaute lisäsi kiinnostustani ja kävinkin katsomassa Dropin positiivisin mielin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Yksinhuoltajaäiti Violet käy vuosien tauon jälkeen treffeillä. Treffit saavat kuitenkin ikävän käänteen, kun joku uhkaa Violetin pojan henkeä, kiristäen Violetia murhaamaan treffikumppaninsa.

Esimerkiksi The White Lotus -sarjan (2021-) toiselta tuotantokaudelta tuttu ja roolityöllään parhaan naissivuosan Emmy-ehdokkuuden napannut Meghann Fahy näyttelee Violet Gatesia, joka on jäänyt yksinhuoltajaäidiksi Toby-pojalleen (Jacob Robinson), hänen miehensä kuoltua muutama vuosi sitten. Violet on alkanut vihdoin toipua tästä ja päättääkin palata takaisin treffimaailmaan - mikä ei välttämättä olisi kannattanut. Fahy suoriutuu roolistaan erittäin mainiosti ja kannatteleekin elokuvaa pitkälti yksin harteillaan. Hän tulkitsee hyvin hahmonsa vanhoja traumoja, sekä yksinhuoltajuuden stressaavuutta, mitä ei auta yhtään se, kun hänen ensimmäiset treffinsä vuosiin muuttuvat aikamoiseksi jännitysnäytelmäksi, kun joku kiristää häntä tappamaan deittinsä. Harmillisesti sen sijaan nuori Robinson ei istu osaansa yhtään ja pojan yritykset esittää pelkoa ovat jopa tahattoman koomisia, syöden jännitettä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Brandon Sklenar Violetin treffikumppanina Henrynä ja Violett Beane Violetin siskona ja Tobyä treffien ajan vahtivana Jen-tätinä, eikä pidä unohtaa Jeffery Selfiä, joka tuo jännäriin mukaan komediaa tarjoilijahahmollaan Mattilla. Self tanssahtelee taitavasti sillä rajalla, onko hän roolissaan hupaisa vai ärsyttävä. Viimevuotisesta Se päättyy meihin -elokuvasta (It Ends with Us - 2024) tuttu Sklenar on oiva mukavana Henrynä, josta joku haluaa päästä eroon varsin erikoisin metodein.

Drop sisältää mainion idean, joka pistää katsojan sekä päähenkilönsä hyvien mysteerien äärelle. Kuka kumma viestittää Violetille ja mitä ihmettä Henry on tehnyt, että tämä mysteeritaho haluaa saada hänet hengiltä? Valitettavasti minun täytyy kuitenkin todeta, että hyvät lähtökohdat eivät jaksa kannatella koko elokuvan mittaa. Kenties kyse on vain käsikirjoittajaduo Jillian Jacobsin ja Chris Roachin hapuilevasta työstä, mutta leffa ei saa venytettyä simppeliä ideaansa edes puoleentoista tuntiin ja on pakko myöntää, että mielsin Dropin ajoittain jopa hieman pitkäveteiseksi elokuvaksi. Ehkä homma olisi toiminut jossain kolmen vartin mittaisessa lyhytelokuvassa tai jonkin erilaisia jännäritarinoita kertovan antologiasarjan jaksossa.

Lähes yksinomaan yhteen lokaatioon sijoittuvat trillerit ovat taitolaji, mihin tällä tekijätiimillä ei ole täysin ollut rahkeita. Erityiseksi ongelmaksi muuttuu puolenvälin epätoivoinen yritys venyttää tarinaa kestämään täyspitkän elokuvan verran, jolloin hahmot pakotetaan vähän väliä menemään vaikkapa vessaan tai baaritiskille, palaamaan sitten pöytäänsä, saamaan toinen hahmo hetkeksi toisaalle jne. jne. Kaiken tämän haahuilun keskellä jännite rakoilee ikävästi. Loppupää taas äityy turhankin lennokkaaksi mekastukseksi täynnä hahmojen niin sanottuja "juonihaarniskoja", jotka auttavat heitä selviytymään täysin älyttömistäkin jutuista. Jostain Dropin syövereistä löytyy tehokas pikkutrilleri, mutta tällaisenaan elokuva jää vain hyväksi ideaksi ja keskinkertaiseksi toteutukseksi, jonka olisi ihan hyvin voinut dropata suoraan johonkin striimipalveluun kotikatseltavaksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Christopher Landon, jonka aiempiin töihin kuuluvat slasherit Happy Death Day (2017) ja Freaky (2020), jotka lainasivat konseptinsa muista elokuvista ja käänsivät ne kauhukomedian muotoon. Niissä Landon onnistui huomattavasti taitavammin, eikä puhtaan trillerin laatiminen luonnistu yhtä hyvin. Teknisiltä ansioiltaan Drop on kuitenkin pätevästi pistetty kasaan, oli kyse sitten paikoin varsin tyylikkäästi leikittelevästä kameratyöskentelystä, ravintolan lavasteista, maskeerauksista tai äänimaailmasta. Bear McCrearyn säveltämät musiikit ajavat asiansa tapahtumien taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Drop, 2025, Blumhouse Productions, Platinum Dunes, Wild Atlantic Pictures

Arvostelu: Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018)

TOTUUS VAI TEHTÄVÄ

TRUTH OR DARE

Ohjaus: Jeff Wadlow
Pääosissa: Lucy Hale, Violett Beane, Tyler Posey, Hayden Szeto, Sophia Ali, Nolan Gerard Funk, Sam Lerner, Tom Choi, Aurora Perrineau ja Landon Liboiron
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

Truth or Dare, eli suomalaisittain Totuus vai tehtävä perustuu... noh, totuus vai tehtävä -peliin, se oli varmaan täysin selvää. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle, kun ohjaaja Jeff Wadlow oli käymässä Blumhouse-yhtiöllä ja vitsaili, että totuus vai tehtävä -pelistä voisi tehdä kauhuleffan. Blumhouse tarttui ideaan ja filmiä alettiin toteuttamaan. Leffa kuvattiin kesällä 2017 ja nyt se on saanut ensi-iltansa. Itseäni elokuva kiinnosti heti, kun kuulin siitä. Jos joku ei siis tiedä, niin totuus vai tehtävä -pelissä ihmiset kerääntyvät yhteen ja vuoronperään jokaiselta kysytään "totuus vai tehtävä?" Riippuen siitä, mitä henkilö jolta on kysytty vastaa, hänen täytyy joko kertoa totuus jostain asiasta tai suorittaa jokin tehtävä - yleensä molemmat ovat aika noloja tilanteita. Filmin idea vaikutti niin hölmöltä, että pakkohan elokuva oli mennä katsomaan. Trailerit vaikuttivat todella typeriltä ja kun huomasin leffan keräävän haukkuja, halusin entistä enemmän nähdä sen. Kävinkin katsomassa Totuus vai tehtävän sen lehdistönäytöksessä... ja olihan se huono.

Kaverukset lähtevät viettämään lomaa Meksikoon, missä he päätyvät pelaamaan totuutta vai tehtävää tuntemattoman nuoren kanssa. Kaverusten epäonneksi peli seuraa heitä kotiin ja he huomaavat jonkin vainoavan heitä. Totuus on pakko kertoa tai tehtävä on pakko toteuttaa, muuten he kuolevat.

Nuoria ystävyksiä ovat puhtoinen, kaikista välittävä Olivia (Lucy Hale), pökkelö nuorimies Lucas (Tyler Posey), hänen tyttöystävänsä Markie (Violett Beane) jolla on vaikeuksia pysyä yhden ainoan miehen kanssa, homoseksuaali Brad (Hayden Szeto) joka pohtii salaisuutensa paljastamista isälleen, alkoholiongelmainen Penelope (Sophia Ali), tämän lääkäriksi pyrkivä poikaystävä Tyson (Nolan Gerard Funk), sekä itsestään liikoja luuleva Ronnie (Sam Lerner). Monien kauhuleffojen tavoin myös tässä katsojana ei jaksa kiinnostua stereotyyppisistä nuorista tarpeeksi, jotta jaksaisi oikeasti muistaa heidät läpi elokuvan, etenkin kun heitä on niin monta. Suurimmaksi osaksi hahmot jäävät hyvin yksiulotteisiksi. Jopa alkoholiongelmainen ja homoseksuaali muuttuvat hieman tylsiksi, kun heillä ei ole enempää tarjottavanaan. Heitä esittävät Ali ja Szeto tekevät tosin kelpo työtä, etenkin kun heitä vertaa muihin nuoriin näyttelijöihin.
     Elokuvassa nähdään myös Tom Choi Bradin poliisi-isänä, Landon Liboiron nuoret peliin houkuttelevana Carterina, sekä Gregg Daniel nuorten outoja kuolemia tutkivana etsivänä. Kolmikko suoriutuu osistaan ihan toimivasti, mutteivät kertaakaan tarjoa mitään erityistä.

Totuus vai tehtävä on niitä elokuvia, jotka ovat niin kehnoja, että ne muuttuvat hauskoiksi. Leffa yrittää ottaa itsensä ihan kamalan tosissaan, mutta katsojalle se on hyvin vaikeaa. Nimittäin aina, kun joltakin kaveruksista tullaan kysymään "totuus vai tehtävä?", kysyjän naama vääntyy todella typerään virneeseen. Hymy näyttää siltä kuin ala-astelainen olisi päässyt käsiksi Photoshopiin ja vähän väännellyt kuvassa näkyvän henkilön naamaa - niin surkea lopputulos on! Joka ikinen kerta, kun jonkun naama vääntyi virneeseen, en voinut olla hymyilemättä itsekin. Hyvä, etten parissa kohtaa alkanut nauramaan. Ihmettelin vain, ajattelivatko tekijät että naamat olisivat pelottavia, vai tiedostivatko hekin homman urpouden?

Sen lisäksi, että kysyjien naamat näyttävät naurettavan typeriltä, elokuva ei muutenkaan onnistu pelottamaan, sillä ohjaaja Jeff Wadlow ei osaa luoda jännitystä. Vain yhdessä ainoassa kohtauksessa, jossa Penelope saa tehtävän, katsoja päätyy jännittämään, miten tilanteessa käy? Se onkin selkeästi filmin parhaiten rakennettu kohtaus. Muuten Totuus vai tehtävä luottaa kauhupuolellaan täysin siihen, mikä 2000-luvun kauhuleffoja on pahasti vaivannut: äkkisäikäytyksiin. Mukana ei ole ainuttakaan kauhun hetkeä, jolloin jostain ei tulisi jotain yllättävää kovan äänen säestämänä. Se säikäyttää toki katsojan, mutta se ei ole oikeaa pelkoa. Äkkisäikäytykset on myös hoidettu niin surkeasti, että katsoja tietää aina, kun jotain yllättävää on tulossa... mikä tietty johtaa siihen, ettei se ole enää yllättävää. Ennalta-arvattavuus on muutenkin iso ongelma leffassa, jolloin tuntuu siltä, ettei mukana ollut lainkaan yritystä. Pari hahmoklisettä onnistutaan välttämään, mikä oli ihan kiva yllätys. Muuten leffa onnistuu yllättämään vain loppuhuipennuksellaan, joka on kieltämättä aika kova veto tekijöiltä. Harmi, että käsikirjoittajat ymmärsivät filmin ennalta-arvattavuuden vasta viime metreillä. On myös pakko myöntää, että kirjoittajat löysivät jokseenkin loogisen ratkaisun siihen ongelmaan, että hahmothan voisivat aina vain valita totuuden, jolloin heidän ei tarvitsisi ikinä tehdä mitään vaarallisia temppuja. Pelkän totuuden pelaaminen olisi katsojille pitkäveteistä, vaikka toisaalta siitä voisi saada aikaiseksi kiehtovan psykologisen trillerin. Mutta kun Totuus vai tehtävä keskittyy täysillä katsojien helppoon säikyttelyyn, on siltä turha vaatia kovin moniulotteista tarinaa.

Yksi suuri ongelma filmissä on tosiaan se, ettei katsojana jaksa välittää elokuvan hahmoista. Ongelmaa vain pahentaa se, etteivät hahmot itsekään tunnu välittävän toisistaan. Esimerkiksi leffan alkupäässä eräs nuorista valitsee tehtävän, mutta jänistääkin viime hetkellä, jolloin hän kuolee. Joku sai koko tilanteen kuvattua ja lähettää videon päähenkilöille (jotka katsovat videon oudosti täysin samaan aikaan eri puhelimilla). Näyttelijät tekevät niin kehnoa työtä, etteivät he saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että he olisivat oikeasti juuri katsoneet, kun heidän luokkatoverinsa kuolee - etenkin kun pari henkilöä haluavat katsoa videon vielä uudelleen! Filmi sisältää muitakin hetkiä, joissa hahmot eivät vaikuta tuntevan mitään, vaan näyttävät pääsevän kavereidensa kuolemista oudon nopeasti yli.

Elokuvalla on ollut neljä käsikirjoittajaa - NELJÄ - ja silti tämä on lopputulos. Elokuvan aikana on hyvin vaikea sanoa, kuinka tosissaan projektia on alettu tekemään, kun sen henki vaihtelee niin paljon. Yhdessä kohtaa eräs nuorista jopa kuvailee kysyjien urpoja naamoja sanoilla "vääristynyt Snapchat-filtteri". Jos tämä ei ollut näyttelijän improvisaatiota, vaan käsikirjoittajien itseironista sanailua, niin mietin vain, mitä ihmettä he kuvittelivat tekevänsä? Uskoiko kirjoittajanelikko ihan aidosti tekevänsä hyvän elokuvan? Ohjaaja Jeff Wadlow on ennenkin osoittanut keskinkertaisuutensa Kick-Ass 2:n (2013) ja True Memoirs of an International Assassinin (2016) kanssa, mutta vasta tämä tekele on aikamoinen pohjanoteeraus. Hän kai ajatteli lopputuloksen muistuttavan nokkelaa Happy Death Dayta (2017), joka tiedosti oman hölmöytensä, mutta onnistui silti olemaan toimiva kauhuleffa. Sentään Truth or Dare on ihan oivallisesti kuvattu. Leikkauskin toimii paikoitellen, mutta visuaaliset efektit ovat kauheita. Äänimaailma luottaa liikaa äkkisäikäytyksistä kuuluviin pamauksiin, eikä Matthew Margesonin säveltämät musiikit erotu kertaakaan.

Yhteenveto: Totuus vai tehtävä on huono yritys tehdä hauskasta ideasta toimiva kauhuelokuva. Jos se olisi alunperin tarkoitettu parodiaksi, voisi se toimia jollain itseironisella tavalla. Mutta jos tämä oli tarkoitettu parodiaksi, niin epäonnistuminen on entistäkin kauheampi. Ohjaaja Jeff Wadlow ei osaa luoda kauhua, vaan luottaa pelkkiin äkkisäikäytyksiin, jotka käyvät nopeasti tylsiksi ja ovat alusta alkaen ennalta-arvattavia. Filmi on muutenkin hyvin ennalta-arvattava, vaikka tarjoaakin lopuksi pari yllätystä. Näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan, eikä heidän hahmoistaan jaksa välittää. Toisaalta hahmotkaan eivät vaikuta oikeasti välittävän toisistaan... Käsikirjoittajat ovat saaneet aikaiseksi niin laiskan ja mitäänsanomattoman tekeleen kuin vain on mahdollista. Elokuvan pelastava puoli on totuutta vai tehtävää kysyvien huonosti photoshopatut virneet, jotka nostavat katsojallekin hymyn huulille ja saattavat jopa tarjota muutamat naurut. Tämä ei varmaan ollut tekijöiden tarkoitus, muttei tätä vain voi ottaa tosissaan. Älkää tuhlatko rahojanne Totuus vai tehtävään, vaan menkää katsomaan erinomainen Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018), jos kauhua haluatte. Jos tämä leffa on ihan pakko nähdä, niin katsokaa se sitten joskus vaikka Netflixistä kavereidenne kanssa ja pitäkää hauskaa. Valitettavasti Totuus vai tehtävä on jo tuottanut niin paljon rahaa, että jatko-osa on hyvin todennäköinen. Elokuvassa myös vihjaillaan, että kuurupiilostakin voisi tulla filmatisointi... "Hide and Seek" voisi kyllä nimensä puolesta olla samaa sarjaa Totuus vai tehtävän kanssa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Truth or Dare, 2018, Blumhouse Productions