Arvostelu: Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari - 1964)

KOURALLINEN DOLLAREITA

PER UN PUGNO DI DOLLARI

Ohjaus: Sergio Leone

Pääosissa: Clint Eastwood, Pepe Calvo, Antonio Prieto, Gian Maria Volonté, Marianne Koch, Sieghardt Rupp, W. Lukschy, Joe Edger, Margherita Lozano, Daniel Martín, Nino del Acro ja Richard Stuyvesant

Genre: western, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Per un pugno di dollari, eli englanniksi A Fistful of Dollars, eli suomalaisittain Kourallinen dollareita on Sergio Leonen ohjaama ja Clint Eastwoodin tähdittämä lännenelokuva. Alun perin historiallisista eepoksista liikkeelle lähtenyt italialaisohjaaja Leone kiinnostui lännenelokuvien tekemisestä. Hollywoodissa genre oli tuohon aikaan näyttämässä hiipumisen merkkejä, mutta Leone uskoi, että sille löytyisi vielä kovaa kysyntää Euroopassa. Sitä ennen Leone kuitenkin koki, että kaavoihinsa kangistunut lajityyppi vaatisi aikamoista ravistelua ja ryhtiliikettä. Nähtyään Akira Kurosawan samuraiklassikon Yojimbo - onnensoturi (用心棒 - 1961), Leone sai inspiraation uudenlaisesta länkkäristä, jossa puhtoiset sankarit saivat kenkää ja tilalle astelisi moraalisesti harmailla vesillä kulkeva antisankari. Käsikirjoitusta työsti useampi henkilö, kunnes Leone oli tyytyväinen lopputulokseen. Päärooliin kaavailtiin muun muassa Henry Fondaa, Charles Bronsonia, Henry Silvaa ja Richard Harrisonia, mutta yksi toisensa perään miehet torjuivat tarjouksen. Harrison kuitenkin ehdotti Leonea ottamaan yhteyttä nuoreen Clint Eastwoodiin, joka esiintyi tuohon aikaan western-sarjassa Lännen tie (Rawhide - 1959-1965). Eastwood oli myös nähnyt Yojimbon ja tuuminut sen kääntyvän pätevästi länkkäriksi, minkä lisäksi Leonen tapaan hän koki genren vaativan uudenlaista iskua. Niinpä hän suostuikin tarjoukseen ja kuvaukset käynnistyivät Espanjassa. Kuvaukset osoittautuivat haasteellisiksi kielimuurien takia - Leone ei puhunut englantia, eikä Eastwood italiaa. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja lopulta Kourallinen dollareita sai maailmanensi-iltansa 12. syyskuuta 1964 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta ilmestyessään se sai vaihtelevaa palautetta kriitikoilta. Italiassa leffa haukuttiin lyttyyn ja vaikka Yhdysvalloissakin osa kriitikoista suhtautui siihen nuivasti sen väkivallan takia, muut ylistivät elokuvan olevan se piristysruiske, mitä lännenelokuvat olivat kaivanneet. Tekijät joutuivat ongelmiin, kun Yojimbo - onnensoturin tuotantoyhtiö Toho haastoi heidät oikeuteen Kurosawan tarinan luvattomasta kierrätyksestä. Oikeudessa tapaus soviteltiin suuren rahasumman kautta. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Kourallinen dollareita mielletään länkkärigenren tärkeäksi merkkipaaluksi, sekä ehdaksi klassikoksi. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt leffaa, ainoastaan sen käynnistämän Dollari-trilogian päätösosan, lännenleffoista tunnetuimman, eli Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966). Olen kuitenkin jo vuosia pohtinut elokuvien katsomista ja olenkin hankkinut ne hyllyyni aikoja sitten. Kun huomasin Kourallinen dollareita -elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Mies vailla nimeä saapuu pieneen San Miguelin kaupunkiin Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla, jossa sheriffi Baxter perheineen käy kiivasta valtataistoa Rojon rikollisveljesten kanssa. Muukalainen päättää lyödä rahoiksi, huiputtamalla kumpaakin joukkoa.

Richard Harrison on myöhemmin haastattelussa todennut, että hänen merkittävin panoksensa elokuvahistoriaan oli se, kun hän kieltäytyi Kourallinen dollareita -elokuvan teosta ja ehdotti tekijöitä ottamaan yhteyttä Clint Eastwoodiin. Eipä ihme, sillä Eastwood asetti tällä elokuvalla selvän uuden peruspilarin western-leffojen päähenkilölle, jota tultaisiin matkimaan ja parodioimaan seuraavat vuosikymmenet. Stetson-hatun alta tuimasti tuijotteleva, tupakkaansa jauhava ja ponchoon pukeutuva mies vailla nimeä on ikoninen näky, joka nousee katsojan mieleen heti, kun pyydetään miettimään westernejä. Eastwood uhkuu karismaa vähäsanaisena antisankarina, jonka vaelteleva matka vie hänet San Migueliin, missä mies päättää näpäyttää kaupungin riiteleviä asukkaita. Aluksi tämä mies vailla nimeä esitetään sarkastiseen huumoriin taipuvana veijarina, mutta elokuvan edetessä hahmo synkentyy ja vakavoituu. Heti, kun Eastwood astelee ruutuun, nousee katsojan iho kananlihalle ja sitä vain tietää, että se on menoa nyt.

     Elokuvassa nähdään myös Pepe Calvo paikallisen majatalon isäntänä Silvanitona, joka yrittää pysyä erossa isosta konfliktista, Joe Edger Piriperona, joka tekee kaupungin tuottoisinta duunia hauta-arkkujen valmistajana, W. Lukschy seriffi John Baxterina, Margherita Lozano hänen vaimonaan Consuelona ja Bruno Carotenuto heidän Antonio-poikanaan, Antonio Prieto, Gian Maria Volonté ja Sieghardt Rupp Rojon rikollisveljeksinä Don Miguelina, Ramónina ja Estebarina, sekä Marianne Koch veljesten vankinaan pitämänä Marisolina. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mallikkaasti, joskin on hupaisan selvää, että monet heistä ovat italialaisia, jotka eivät puhuneet englantia. He ovat kuvauksissa puhuneet repliikkinsä äidinkielellään, mikä on myöhemmin dubattu englanniksi ja vähän väliä voi huomata, kuinka näyttelijöiden suut liikkuvat eri tahtiin puheen kanssa.

Nykyään on jotenkin vaikea kuvitella, että ilmestyessään Kourallinen dollareita sai aika nuivan vastaanoton. Näin 60 vuotta myöhemmin elokuvaa pidetään yhtenä lajityyppinsä suurimmista merkkiteoksista, joka määritteli jatko-osiensa kanssa täysin uudelleen, kuinka länkkäreitä tehtäisiin. Leonen visio ja Eastwoodin habitus loivat uuden päähenkilön, jollaisia tultaisiin näkemään monia, eikä vain elokuvien puolella. Esimerkiksi huippusuositut Red Dead Redemption -pelit (2010-2018) ovat valtavasti velkaa Dollari-trilogialle. Eikä pidä missään nimessä unohtaa legendaarisen Ennio Morriconen musiikkeja ja viheltelyjä, jotka määrittivät aivan totaalisesti, miltä lännenelokuvien tulee kuulostaa. Nykyään on täysi mahdottomuus säveltää musiikkia westerniin, joka ei toisi mieleen Morriconen työn, sillä niin täydellisesti maestro jätti jälkensä.

Tarinansa puolesta Kourallinen dollareita ei kuitenkaan ollut järin originaali tuotos ja kuten alussa kävinkin läpi, tekijöiden suurena (ja laittomana) innoittajana toimi Akira Kurosawan samuraiklassikko Yojimbo - onnensoturi. Vaikka olenkin sitä mieltä, että Leonen ja kumppaneiden olisi pitänyt ottaa Kurosawaan yhteyttä, en näe ongelmaa siinä, että tämän japanilaislegendan työ kääntyisi länkkärin muotoon - eihän tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta. Jo muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven - 1960) oli ollut länkkäri-uudelleenfilmatisointi Kurosawan tunnetuimmasta työstä, Seitsemästä samuraista (七人の侍 - 1954). Itse asiassa samuraitarinat kääntyvät mielestäni yllättävänkin sujuvasti länkkäreiksi. Samurait muuttuvat cowboyksi ja Japanin maisemat villiksi länneksi.

Pieneen kaupunginpahaseen saapuva ja siellä kepillä jäätä kokeileva muukalainen on erittäin mainio lähtökohta tarinalle ja tästä saadaankin aikaiseksi herkullinen ja varsin napakka elokuva, joka kasvattelee panoksiaan hiljalleen ja revittelee menemään aina silloin tällöin. Noin puolentoista tunnin kesto on oikein passeli tälle varsin simppelille kertomukselle, eikä elokuvasta löydy ylimääräistä täytettä. On hilpeää seurata, kun veijarimainen muukalainen keksii tapoja hyötyä kummastakin konfliktin osapuolesta, vaikka tämä toki vääjäämättä ajaakin miehen suureen ahdinkoon. Sekaan ripotellut toimintakohtaukset ovat tylyjä ja sähäköitä, välillä ihan suoranaisia teloituksia puolin jos toisin. Kiiltokuvapoikiin tottuneilla katsojilla ja kriitikoilla kesti tovi lämmetä brutaalimmalle menolle, sekä lian ja hien peitossa oleville näyttelijöille, mutta Leonen realistinen lähestymistapa loi intensiteettiä, mikä väsähtäneestä genrestä oli päässyt unohtumaan vuosien varrella. Jännittävä loppuhuipennus on odotuksen väärti ja siinä kasvatellaan upeasti muukalaisen saapumista ja hyödynnetään antisankarin sisua ja oveluutta, mikä saa katsojan myhäilemään.

Sergio Leonella oli takanaan vain yksi ainoa elokuva, hieman unohduksiin jäänyt historiallinen eepos Taistelu Rhodoksesta (Il Colosso di Rodi - 1961), kun hän ihastui länkkäreistä ja loi työllään genreen uuden "spagettiwesterniksi" kutsutun alalajityypin. Leone osoittaa heti kättelyssä olevansa varsinainen visionääri. Mullistavien seikkojen lisäksi hän pitää pakettia tiukasti kasassa ja häneltä löytyy silmää komealle visuaaliselle annille. Kourallinen dollareita on erinomaisesti kuvattu elokuva. Se on pullollaan toinen toistaan tyylikkäämpiä otoksia, joissa kamera-ajot ja kuvasommittelu ovat täydellisyyteen hiottuja, eikä ihme, että näitä kuvia löytyy monilta ihan tauluina kotiseiniltä. Niin jylhät maisemaotokset kuin tiukat lähikuvat hikipisaroista kimmeltävistä kasvoista ovat kertakaikkisen upeita. San Miguelin lavasteet ovat hienot, Eastwoodin asustus ikoninen ja maskeeraukset mainiot. Morriconen sävellysten lisäksi äänimaisema on muutenkin vahvasti rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.en.wikipedia.org

Per un pugno di dollari, 1964, Jolly Film, Constantin Film, Ocean Films

Arvostelu: Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb - 1964)

TOHTORI OUTOLEMPI ELI: KUINKA LAKKASIN OLEMASTA HUOLISSANI JA OPIN RAKASTAMAAN POMMIA

DR. STRANGELOVE OR: HOW I LEARNED TO STOP WORRYING AND LOVE THE BOMB

Ohjaus: Stanley Kubrick

Pääosissa: Peter Sellers, George C. Scott, Sterling Hayden, Keenan Wynn, Jack Creley, Slim Pickens, Peter Bull, James Earl Jones, Tracy Reed ja Shane Rimmer

Genre: jännitys, komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 12

Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, eli suomalaisittain Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia perustuu löyhästi Peter Georgen kirjaan Red Alert vuodelta 1958. Ohjaaja Stanley Kubrick halusi tehdä elokuvan, joka ottaisi kantaa ydinsodan uhkaan ja pelkoon, ja kun Alastair Buchan suositteli hänelle Georgen kirjaa, Kubrick innostui toteuttamaan suunnitelmansa ja hankki kirjan elokuvaoikeudet. Hän kirjoitti elokuvaa aluksi vakavin mielin, mutta alkoi pian kokea, että rankan aiheen käsittely toimi paremmin absurdin ja synkän huumorin kautta. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 1963 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo saman vuoden lopulla, mutta julkaisu viivästyi muutamastakin syystä. Ensinnäkin Kubrick ei ollut tyytyväinen alkuperäiseen lopetukseen ja halusi muuttaa sen. Toiseksi Sidney Lumet työsti parhaillaan elokuvaa Pommin varjossa (Fail Safe - 1964), jonka tarina oli erittäin samanlainen, mikä johti siihen, että niin Red Alert -kirjailija Peter George kuin Stanley Kubrick haastoivat elokuvan tekijät oikeuteen, pelätessään tunnetumpien tekijöiden elokuvan aiheuttavan Tohtori Outolemmen taloudellisen epäonnistumisen. Ja kolmanneksi elokuvan testinäytös järjestettiin samana päivänä marraskuussa 1963, jolloin Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy salamurhattiin ja tekijät kokivat, ettei ankeita aiheita sisältävä elokuva sopinut siihen hetkeen. Lopulta Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia sai maailmanensi-iltansa 29. tammikuuta 1964 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli tekijöiden ja erityisesti studiopomojen huolista huolimatta taloudellinen menestys, joka keräsi valtavasti kehuja kriitikoilta. Elokuva sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa ja sovitettu käsikirjoitus) ja seitsemän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras brittimiesnäyttelijä, brittikäsikirjoitus ja ulkomaalainen näyttelijä), joista se voitti parhaan elokuvan, parhaan brittielokuvan ja lavastuksen, sekä Yhdistyneiden kansakuntien palkinnon. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse katsoin Tohtori Outolemmen liian nuorena ja sen aiheet menivät minulta pääasiassa yli hilseen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kun Yhdysvaltojen ilmavoimien kenraali Jack D. Ripper menettää järkensä ja lähettää ydinaseilla varustetut pommikoneet hyökkäämään Neuvostoliittoon, presidentti ja sotilasjohto kokoontuvat keksiäkseen keinon pysäyttää hyökkäyksen ja sen potentiaalisesti käynnistämän maailmanlaajuisen ydintuhon.

Vanhoja Vaaleanpunainen pantteri -komedioita (The Pink Panther - 1963-1982) tähdittänyt Peter Sellers nähdään elokuvassa jopa kolmessa roolissa. Sellersin oli alun perin tarkoitus esittää jopa neljää hahmoa, mutta hän jättäytyi pois neljännestä osasta, kapteeni "King" Kongista, uskoessaan, ettei hän pystyisi omaksumaan hahmolle suunniteltua texasilaista korostusta. Lopulta Sellers näytteli eversti Mandrakea, joka avustaa seonnutta kenraali Jack D. Ripperiä (Sterling Hayden) käynnistämään hyökkäyksen Neuvostoliittoon, Yhdysvaltojen presidentti Muffleytä, sekä itse nimikkohahmoa, tohtori Outolempeä, entistä natsitutkijaa, joka siirtyi Yhdysvaltojen avuksi toisen maailmansodan jälkeen. Sellers esittelee näyttelijälahjojaan upeasti ja läpi elokuvan katsojana joutuu muistuttamaan itseään, että näitä kolmea hahmoa esittää sama heppu, eikä kolme eri näyttelijää. Eversti Mandrakea ja presidentti Muffleytä Sellers tulkitsee vakavammin, kun taas tohtori Outolemmestä hän tekee suorastaan karikatyyrin. Sellers improvisoi suuren osan repliikeistään kuvauksissa, mikä johti siihen, että Kubrickin täytyi vähän väliä muokata käsikirjoitustaan.

     Elokuvassa nähdään myös George C. Scott kenraali Buck Turgidsonina, joka näkee Ripperin sekoamisen hyvässä valossa, Jack Creley presidentin neuvonantajana Stainesina, Slim Pickens Sellersille alun perin tarkoitetussa roolissa ydinpommia kantavan lentokoneen kapteeni "King" Kongina, Peter Bull Neuvostoliiton lähettiläänä Alexei de Sadeskina, Keenan Wynn Ripperin pysäyttämistä yrittävänä eversti Guanona, sekä myöhemmin muun muassa alkuperäisessä Tähtien sota -trilogiassa (Star Wars - 1977-1983) pahaa Darth Vaderia ääninäytellyt James Earl Jones ensimmäisessä elokuvaroolissaan luutnantti Zoggina. Muukin näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin rooleistaan, etenkin Scott yhä vain kaistapäisemmäksi muuttuvana Buckina.

Ei ole mikään ihme, että Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia -elokuvaa pidetään edelleen niin korkeassa arvossa. Kyseessä on erinomainen ja terävä satiiri, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan viimeisten 60 vuoden aikana, vaan joka tuntuu edelleen pelottavankin ajankohtaiselta. Elokuvassa käsiteltävä ydinsodan jännite Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä ei ole kadonnut minnekään, se vain kasvaa ja hiipuu tasaisin väliajoin ja nyt vuonna 2024 sen mahdollisuus on jälleen karmivasti läsnä. Asiaa ei auta, kuinka misinformaatio ja erilaiset salaliittoteoriat vyöryvät ympäri internetiä, napaten yhä vain useampia koukeroihinsa. Ripper ja Buck ovat nasevia parodioita tällaisista ihmisistä, joiden päät ovat täyttyneet salaliittoteorioista siihen pisteeseen asti, että heidän on pakko ryhdyttävä äärimmäisyyksiin.

Elokuva vaihtelee tehokkaasti jännityksen ja huumorin välillä, jolloin kumpikaan puoli ei syö toista. Kubrickin päätös lähestyä aihetta komedian kautta on täydellinen. Välillä katsoja saadaan naureskelemaan täysin absurdilta tuntuville jutuille ja heti perään kauhistelemaan, että jotain tällaista olisi mahdollista tapahtua. Millaisten ahneiden ja jopa typerien yksilöiden käsissä kahdeksan miljardin ihmisen elämät ovat, puhumattakaan kaikesta muusta elämästä eläimistä kasveihin. Kubrick löytää aiheesta hämmentävää huumoria, unohtamatta kuitenkaan maalailla todella ahdistavaa uhkakuvaa. 60 vuotta sitten Yhdysvalloissa säikähdettiin elokuvan myötä siihen malliin, että tehtiin säädöksiä, jotta tällainen ei voisi millään vahingossa käydä toteen. Puolentoista tunnin paketti on kaikin puolin väkevästi rakennettu ja kaikki johtaa hyytävään finaaliin, joka jättää katsojan aikamoisen tunnemyllerryksen valtaan. Harva satiiri puree näin lujaa kohteeseensa ja jää kummittelemaan katsojan päässä näin voimakkaasti vielä pitkäksi aikaa leffan päättymisen jälkeen. Tohtori Outolempi on täysin ymmärrettävästi ottanut paikkansa elokuvahistoriassa, eikä toista vastaavaa teosta ole tehty.

Kubrickin ohjaus on hallittua ja väkevää, kuten on myös hänen, Terry Southernin ja kirjailija Peter Georgen työstämä käsikirjoitus. Kolmikko on saanut toinen toistaan oivaltavampia ajatuksia, eivätkä he pelkää ujostella rankkojen aiheiden äärellä. He ovat myös saaneet mukaan joitain nerokkaita repliikkejä, joista etenkin "Gentlemen, you can't fight in here, this is the War Room!" on täysin ymmärrettävästi jäänyt parhaiten kaikkien mieleen ristiriitaisuudessaan. Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat hienot, etenkin lentokoneen ja sotahuoneen, puvustus on oivallista ja maskeeraajat ovat saaneet Sellersin hyvin muovautumaan eri hahmoikseen. Tehosteet toimivat hyvin ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Musiikista parhaiten mieleen jää pommikonekohtausten taustalla jatkuvasti soiva marssitahti, sekä loppuhuipennuksessa täydellisesti hyödynnetty Vera Lynnin We'll Meet Again -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, 1964, Stanley Kubrick Productions

Arvostelu: 007 ja Kultasormi (Goldfinger - 1964)

007 JA KULTASORMI

GOLDFINGER

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Sean Connery, Gert Fröbe, Honor Blackman, Harold Sakata, Cec Linder, Tania Mallet, Shirley Eaton, Burt Kwouk, Bernard Lee, Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

Ian Flemingin "James Bond" -menestyskirjasarjaan (1953-1966) perustuvat elokuvat Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962) ja Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love - 1963) olivat hittejä, joten tekijät päättivät tietty jatkaa leffasarjaa. Aluksi tekijät aikoivat tehdä seuraavaksi elokuvan Flemingin kirjasta "Pallosalama" ("Thunderball" - 1961), mutta koska sen tekijänoikeudet olivat aiheuttaneet oikeuskiistan, tekijät siirtyivät "007 ja Kultasormeen" ("Goldfinger" - 1959). Edellisten leffojen ohjaaja Terence Young päätti kuitenkin siirtyä jo muihin projekteihin, jolloin uudeksi ohjaajaksi valittiin Guy Hamilton, joka oli aiemmin kieltäytynyt sarjan avausosan ohjaamisesta. Lopulta kuvaukset alkoivat tammikuussa 1964 ja 007 ja Kultasormi sai ensi-iltansa samaisen vuoden syyskuussa (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 1965). Aiemmat Bond-filmit nousivat kriitikoiden suosioon vasta ajan kanssa, mutta tämä elokuva oli kehuttu jo ilmestyessään. Lisäksi leffa tuotti lähestulkoon yhtä paljon rahaa kuin kaksi edellistä osaa yhteensä, mikä teki filmistä todella ison hitin. Ajan kanssa 007 ja Kultasormesta onkin tullut monien fanien suosikkielokuva. Itse näin leffan jo lapsena, kun katsoin isäni kanssa kaikki vanhat 20 James Bondia yhden kesän aikana. Muistan silloin pitäneeni leffasta enemmän kuin edellisistä osista, mutten muista nähneeni elokuvaa koskaan uudestaan. Kuitenkin nyt, kun James Bond -sarja on saamassa uuden lisäyksen No Time to Die (2020) muutaman kuukauden päästä, ajattelin, että olisi hyvä käydä vanhat 007-seikkailut uudestaan läpi.

MI6 lähettää agentti James Bondin selvittämään, mitä hämäräbisneksiä eräällä kultakauppias Auric Kultasormella on oikein meneillään.

Salainen agentti 007 James Bondina nähdään kolmatta kertaa Sean Connery, joka on aivan yhtä mahtava roolissaan kuin edellisissäkin osissa. Connery pääsee kuitenkin kenties vielä enemmän toimintaan, sillä Bond pistetään kiperämpiin tilanteisiin kuin aiemmin. Bond joutuu tällä kertaa hyödyntämään älykkyyttään ja taistelutaitojaan enemmän, minkä lisäksi hänen pitää hillitä himoaan naisia kohtaan tehtävän onnistumiseksi. Naiset ovat kuitenkin hänelle kuin kryptoniittia, mikä johtaa hyvinkin kyseenalaisiin hetkiin, joissa Bondin sankarillisuus joutuu koetukselle katsojan silmissä.
     Tarinan roisto on elokuvan nimikkohahmo Auric Kultasormi, jota esittää Gert Fröbe ja ääninäyttelee Michael Collins, sillä saksalainen Fröbe ei osannut englantia. Fröbe sanoi repliikkinsä vähän siihen suuntaan, jotta huulet liikkuisivat oikealla tavalla, mutta paikoitellen on todella selvää, että hän ei oikeasti sano sitä, mitä katsoja kuulee. Jos katsoo tarkkaan, joissakin laajoissa kuvissa taustalla näkyvä Fröbe vain pitää suutansa auki, eivätkä huulet liiku lähes lainkaan. Tästä huvittavuudesta huolimatta Fröbe on erinomainen valinta rooliinsa ja tekee Kultasormesta tähän mennessä sarjan parhaan vastuksen. Hahmo on älykäs ja häijy, minkä lisäksi hänen moraalittomuutensa tekee hänestä paikoitellen pelottavan. Kultasormi pistää Bondin todelliselle koetukselle, etenkin oikean kätensä Oddjobin (Harold Sakata) kautta, jolla on aikamoinen temppu hatussaan.
     Tällä kertaa Bond iskee silmänsä muutamaankin eri neitokaiseen; kostonhimoiseen Tilly Soamesiin (Tania Mallet), sekä kahteen Kultasormen avustajaan, Jill Mastersoniin (Shirley Eaton) ja Honor Blackmanin esittämään Pussy Galoreen. En vitsaile, hahmon nimi on ihan oikeasti Pussy Galore. Hahmo ei kuitenkaan ole mikään pornotähti tai prostituoitu, kuten nimi antaa ymmärtää, vaan tehokas tappelija ja taitava lentäjä. Tillystä ja Jillistäkin on saatu ihan kiinnostavat tapaukset, mutta heidän ruutuaikansa jää harmillisen vähäiseksi. Mallet, Eaton ja Blackman ovat kaikki oivallisia rooleissaan.
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut Bernard Lee Bondin pomona M:nä, Lois Maxwell tämän sihteeri Moneypennynä ja Desmond Llewelyn ihmevempaimet valmistavana Q:na. Salainen agentti 007 ja tohtori No'sta tuttu CIA-agentti Felix Leiterkin tekee paluun, mutta tällä kertaa häntä esittää Cec Linder, sillä aiempi näyttelijä Jack Lord vaati isompaa palkkaa ja tärkeämpää roolia leffassa.

Ei ole mikään ihme, että 007 ja Kultasormi oli ilmestyessään menestyneempi ja pidetympi kuin sarjan edelliset osat - kyseessä on parempi elokuva kuin ne! Kenties suurin syy tähän on juurikin tarinan roisto Kultasormi, joka on paremmin kirjoitettu vastus kuin edellisten osien pahikset. Tohtori No oli uhkaava, mutta loppujen lopuksi turhankin helposti tapettava, kun taas Salainen agentti 007 Istanbulissa -leffan palkkatappaja Grant oli vaarallinen, mutta vain pieni nappula isomman takapirun pelissä. Kultasormi on oma tyyppinsä, jolla on oma suunnitelmansa, mikä ei onneksi sisällä mitään maailmanvalloitusta. Hahmo on todellinen rikollisnero, joka haastaa Bondin älykkyydessä, kun taas hänen kätyrinsä Oddjob saattaa olla liiankin paha vastus Bondille fyysisesti. On olemassa sanonta, että "elokuva on vain niin hyvä kuin sen vihollinen" ja tässä tämä sanonta on erittäin osuva: Kultasormi ja Oddjob ovat mahtavat vastukset ja mahtava on leffakin!

Toinen syy, miksi 007 ja Kultasormi on kahta edellistä osaa parempi paketti, on sen toiminta. Enkä tarkoita sitä, että elokuva on parempi, koska siinä on enemmän toimintaa. Ei, vaan koska siinä on parempaa toimintaa. Elokuvan tekijät ovat hoksanneet, että jotta katsojan saa oikeasti jännittämään, pitää päähenkilökin saada jännittämään, minkä vuoksi Bond joutuu jatkuvasti käyttämään kaikkia taitojaan selvitäkseen kiperistä tilanteista elävänä. Tappelut eivät vain näytä, kuinka hyvä Bond on työssään, vaan niihin on saatu kunnon haasteen tuntua. Toiminta on myös paremmin toteutettua ja mukaan mahtuu niin ammuskelua, turpaanvetoa kuin takaa-ajojakin. Etenkin loppuhuipennuksesta on saatu aikaiseksi todella koukuttava. Muutenkin leffa pitää erinomaisesti otteessaan alusta loppuun, eikä aika käy pitkäksi rauhallisemmissakaan kohtauksissa. Elokuvaan mahtuu mukaan myös osuvaa huumoria, sekä muutamia ikonisiksi jääneitä kohtauksia, kuten kultaiseksi maalattu nainen ja Bond vangittuna Kultasormen laserleikkuriin.

Ohjaaja Guy Hamilton on tehnyt hienoa työtä luodessaan leffan tunnelmaa ja pitäessään seikkailullista toimintahenkeä kasassa. Richard Maibaumin ja Paul Dehnin käsikirjoitus on oivallinen ja he ovat saaneet kirjoitettua Kultasormesta häijyn roiston. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu. Toimintakohtaukset ovat selkeästi ja hyvin toteutettuja. Lavasteet ovat tyylikkäät läpi leffan ja efektit ovat kestäneet aikaa mainiosti. Äänitehosteet ovat paikoitellen yliampuvat, mutta John Barryn säveltämät musiikit luovat oman erinomaisen äänimaailmansa. Alkutekstien aikana kuultava Shirley Basseyn laulama "Goldfinger"-kappale on ymmärrettävästi jäänyt historiaan yhtenä ikonisimmista Bond-tunnuslauluista - niin mahtava se on!

Yhteenveto: 007 ja Kultasormi on loistava toimintaseikkailu ja edellisiä Bond-leffoja parempi teos. Elokuvasta on saatu koukuttavampi ja jännittävämpi kuin sarjan aiemmista osista, minkä lisäksi filmin suuri vahvuus on mahtava pääroisto Kultasormi, joka on aidosti uhkaava tapaus. Tekijät ovat tajunneet, että tilanteista täytyy tehdä oikeasti haastavia sankarille ja niinpä katsoja pääseekin jännittämään aiempaa enemmän Bondin puolesta, jonka roolissa Sean Connery loistaa taas kerran. Näin toimintakohtaukset ovat vangitsevampia, mitä lisää myös toiminnan monipuolisuus. Etenkin loppuhuipennus pitää tiukasti otteessaan. Kun päälle lisätään vielä ikonisiksi muodostuneita hetkiä ja fantastinen tunnuskappale, edustaa 007 ja Kultasormi koko Bond-sarjan parhaimmistoa ja suosittelen filmiä erittäin lämpimästi Bondin uudemmille faneille, jotka eivät välttämättä ole sitä vielä nähneet, sekä vanhemmista toimintateoksista intoileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Goldfinger, 1964, Eon Productions

Arvostelu: Maija Poppanen (Mary Poppins - 1964)

MAIJA POPPANEN

MARY POPPINS

Ohjaus: Robert Stevenson
Pääosissa: Julie Andrews, Karen Dotrice, Matthew Gaber, Dick Van Dyke, David Tomlinson, Glynis Johns, Hermione Baddeley, Reta Shaw ja Reginald Owen
Genre: musikaali, lastenelokuva, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: S

Walt Disneyn Mary Poppins, eli suomalaisittain Maija Poppanen perustuu P. L. Traversin "Maija Poppanen" -kirjasarjaan, jonka ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1934 ja viimeinen vuonna 1988. Elokuvan teko syntyi siitä, että Walt Disneyn tyttäret rakastuivat kirjoihin ja pistivät isänsä lupaamaan tekevänsä filmatisoinnin kirjojen pohjalta. Lupauksen pitäminen tuntui kuitenkin vaikealta, sillä kirjailija Travers ei uskonut leffojen tekevän oikeutta kirjoilleen, eikä uskonut Disneyn onnistuvan tarinan kanssa. Kahdenkymmenen vuoden suostuttelun jälkeen Travers lopulta suostui, kunhan hän sai päättää ratkaisevista juonikuvioista, eikä filmiä toteutettaisi animaationa. Hänen ja Disneyn suhde oli kuitenkin todella epäonnistunut, Disneyn toimiessa vähän väliä oman päänsä mukaan ja lisäämällä animaatiopätkiä ja lauluja mukaan. Kaksikon väleistä ja leffan teosta on tehty todella mainio elokuva Saving Mr. Banks (2013). Lopulta Maija Poppanen sai ensi-iltansa loppukesästä 1964 ja oli erittäin rakastettu teos. Sekä kriitikot että muut katsojat ylistivät elokuvaa ja leffa sai jopa kolmetoista Oscar-ehdokkuutta (mukaan lukien Paras elokuva), joista se voitti viisi. Travers itse kuitenkin vihasi elokuvaa ja teki varmaksi, ettei Disney saisi enää tehdä elokuvia hänen kirjoistaan. Kuitenkin nyt kun Travers on ollut kuolleena parikymmentä vuotta, Disney on julkistanut tekevänsä Maija Poppaselle jatko-osan nimeltä Maija Poppasen paluu (Mary Poppins Returns - 2018), jossa pääosaa esittää Emily Blunt. Itse näin Maija Poppasen lapsena tätini kanssa ja muistan pitäneeni siitä. En ole kuitenkaan yksittäisiä pätkiä lukuunottamatta nähnyt sitä uudestaan, kunnes vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin vuodelle 2018. Useiden Disneyn animaatioklassikoiden ohessa mieleeni juolahti, että tässä olisi mainio tilaisuus vilkaista myös yhtiön isoin näytelty teos uudestaan ja kirjoittaa siitä, etenkin jatko-osan ilmestyessä. Katsoinkin Maija Poppasen Viaplaysta tyttöystäväni kanssa kevään viimeisenä päivänä.

Yrjö ja Vilma Pankin lapset Anna ja Mikko aiheuttavat jatkuvasti harmia lastenhoitajille, joita irtisanoutuu jatkuvasti. Tämä kuitenkin muuttuu, kun taloon saapuu Maija Poppanen...

Julie Andrews on erittäin mainio pääosassa Maija Poppasena, joka on tiukka ja tarkka hahmo, mutta myös hupsu ja maaginen. Poppasen taustoja ei elokuvassa erityisemmin avata, vaan hän vain tupsahtaa tuulen mukana Pankin perheen ovelle ja aloittaa heti hommansa. Hahmo on erittäin kiehtova ja katsojana haluaa tietää, mihin kaikkeen hän pystyy. Poppanen kykenee tietty lentämään sateenvarjonsa kanssa, mikä on noussut ikoniseksi asiaksi hahmossa, minkä lisäksi hänellä on laukku, joka vaikuttaa tyhjältä, mutta josta hän voi kaivaa kaiken aikaa lisää esineitä. Poppanen on myös äidillinen, mikä lisää hänen tykättävyyttään lasten silmissä. Kuka tahansa olisi lapsena varmasti halunnut lähteä Maija Poppasen kanssa seikkailemaan.
     Anna ja Mikko Pankkina nähdään Karen Dotrice ja Matthew Garber, jotka eivät ole kovin ihmeellisiä näyttelijöitä. Lähinnä heidän tarvitsee vain hämmästellä Maija Poppasen ihmeellisiä taitoja ja iloita kaikesta. Hahmoina sisarukset ovat aika samanlaiset ja kummatkin ovat kaiken aikaa innostuneita erilaisista seikkailuista, joille he pääsevät. Kaksikko on pidettävä, mutta välillä he ovat myös jokseenkin ärsyttäviä. Elokuvassa ei kuitenkaan täysin tule selväksi, miksi he olisivat niin kauheita, että lastenvahdit eivät kestä heitä.

Dick Van Dyke näyttelee Perttua, monitoimimiestä, joka nähdään elokuvan aikana tekemässä useita eri hommia. Välillä hän on yhden miehen orkesteri, välillä taas liitutaiteilija ja välillä nuohooja. Perttu on tuntenut Maija Poppasen jo kauan ja osallistuukin hänen ja lapsien seikkailuihin. Kyseessä on lupsakka hahmo, joka löytää maailmasta paljon hupaisia juttuja ja hän selvästi rakastaa hyvän mielen levittämistä. Van Dyke on erinomainen osassaan ja hänellä riittää energiaa läpi elokuvan. Hän esittää myös pankinjohtajaa, herra Naakkaa.
     Lasten vanhempia, Yrjö-isää ja Vilma-äitiä esittävät David Tomlinson ja Glynis Johns. Yrjö on paljon vakavampi tapaus, joka ei pidä yhtään lasten leikeistä, vaan on sitä mieltä, että heidän pitäisi alkaa ymmärtämään aikuisten asioita. Nimensä mukaan Yrjö Pankki työskentelee pankissa, mikä tuntuu olevan hänelle ehkä jopa tärkeämpää kuin oma perhe. Vilma sen sijaan on paljon rennompi ja innokkaampi leikkien suhteen. Hän toimii naisten tasa-arvon puolesta ja yrittää saada naisille äänioikeutta, mikä on todella mielenkiintoinen juonikuvio ja onkin hauska, kuinka elokuvan tapahtumien sekaan on ujutettu tällaista poliittista ajattelua ilman, että se muuttuu saarnaavaksi. Tomlinson ja Johns vetävät erittäin oivalliset roolisuoritukset, vaikka Yrjö ei erityisen pidettävä hahmo olekaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Pankin taloudenhoitaja Elli (Hermione Baddeley) ja perheen kokkina toimiva rouva Kampela (Reta Shaw), sekä perheen naapurissa asuva pöhkö amiraali (Reginald Owen), joka ampuu katollaan olevasta tykistä pari kertaa päivässä ilmoittaakseen kellonajan.

Maija Poppasen tarina on mahtava. Katsojaa kiehtoo tietää, minne kaikkialle Poppanen vie lapset ja kuinka hän saa kasvatettua heistä hyväkäytöksiset ja kunnolliset. Kaikkein parasta on kuitenkin, kun alkaa ymmärtämään, kenet Poppanen oikeasti saapui muuttamaan paremmaksi ihmiseksi, mikä tuo paljon syvällisyyttä mukaan filmiin ja todella avaa katsojan silmät. Elokuvassa nähdään paljon viihdyttäviä hetkiä, joissa päähenkilöt tekevät hullunkurisia asioita, kuten kilpailevat karusellihevosilla tai juovat teetä katonrajassa. Leffassa on pääasiassa kevyt ja lämmin tunnelma, hurmaavuudesta puhumattakaan, jolloin hymy nousee huulille ja muutamaan otteeseen pääse nauramaan ihan ääneen. Amiraalin tykkiammuskelut ovat todella hupaisia, kun Pankin perhe joutuu tiettyinä kellonaikoina varmistamaan, etteivät heidän arvotavaransa mene rikki laukauksen aiheuttaman jyrähdyksen voimasta. Homman koomisuutta lisää, että koko juttu näyttää olevan täysin arkista perheelle. Elokuvassa kuullaan myös todella tyhmä vitsi, jolle nauroin vielä leffan näkemisenkin jälkeen. Joihinkin kohtiin on saatu onnistuneesti taianomaisuutta mukaan ja lapsille mukana on tietty tärkeitä opetuksia.

Vaikka Maija Poppanen on selvä ajaton klassikko, mikä periytyy sukupolvelta toiselle ja ihastuttaa sekä lapsia että aikuisia kerta toisensa jälkeen, löytyy siitä ongelmansakin. Elokuvalla on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, mikä on lastenleffaksi turhankin mittava. Vaikka kaikenlaiset tanssi- ja musikaalinumerot ovatkin veikeitä ja päähenkilöiden seikkailut viihdyttävät, nämä kohtaukset kestävät liian kauan. Joitain hetkiä on venytetty aivan liikaa, jolloin niistä alkaa katoilla hupi ja katsojana lähinnä odottaa siirtymistä seuraavaan kohtaukseen. Elokuvasta voisi helposti leikata noin vartin pois ja silti tarina saisi kulkea täysin omalla painollaan ja rauhassa. Onneksi mukaan mahtuu koskettavia hetkiä ja yllättävänkin syvällinen loppu, mikä saa arvostamaan filmiä enemmän ja rytmitykselliset viat pystyy helpommin katsomaan sormien läpi.

Jos joku ei vielä tiennyt, Maija Poppanen todella on musikaali ja vaikka minua harmittaakin, kuinka Disney kohteli kirjailija Traversia, joka ei halunnut lauluja mukaan, täytyy tunnustaa, että kyseessä on yksi parhaista musikaaleista, minkä olen nähnyt. Ei ole mikään ihme, että tämä leffa on jäänyt elämään, sillä sen laulut jäävät soimaan päässä päiväkausiksi. Oli kyseessä sitten Pertun laulama "Chim Chim Cheree" (joka voitti Oscarin parhaasta alkuperäiskappaleesta), Maija Poppasen lääkkeenottobiisi "A Spoonful of Sugar" tai mitä luultavimmin koko elokuvan tunnetuin hoilotus "Supercalifragilisticexpialidocious", on elokuva täynnä aivan fantastisia lauluja, mitkä nostavat hymyn huulille ja tanssijalan vipattamaan. Lauluissakin käy tosin sitä, että muutama niistä kestää liian pitkään, kuten nuohoojalaulu "Step in Time" ja parin laulun välissä ei ole tarpeeksi hengähdystilaa, mutta suurimmaksi osaksi kappaleet ovat huikeita.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Robert Stevenson, joka on tehnyt pääasiassa hyvää työtä, mutta joka olisi voinut ymmärtää, ettei lastenleffan tarvitse kestää selkeästi yli kahta tuntia. Bill Walshin ja Don DaGradin käsikirjoitus on hieman liian pitkä ja sitä olisi voinut jo lyhentää, jotta tekijät olisivat tajunneet tiivistää kohtauksien kohelluksia lisää. Maija Poppanen on kuitenkin kuvattu hyvin. Elokuvassa on toimivasti yhdistelty oikeita näyttelijöitä ja animaatiota, kun päähenkilöt seikkailevat Pertun taideteoksissa. Animaatioidut eläimet ovat selvästi Disney-henkisiä ja suloisia, etenkin tarjoilijapingviinit ja kisaavat hevoset, joiden vatsat ovat suuret ja jalat ohuet. Jälleen minua harmittaa kirjailija Traversin puolesta, mutta silti täytyy sanoa, että kun kyseessä on Disney-filmi, animaation käyttö aika lailla kuuluukin asiaan. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet hienoa työtä ja elokuvan efektit ovat pääasiassa vielä tänäkin päivänä näyttävät, joten voin vain kuvitella, kuinka mullistava teos tämä oli ilmestyessään 1960-luvulla! Ei ihme, että filmi voitti Oscar-palkinnon tehosteistaan.

Yhteenveto: Maija Poppanen on ajaton ja hurmaava klassikko täynnä ikimuistettavia lauluja. Elokuvan mainio tarina imaisee mukaansa ja lopun iso paljastus tuo todella paljon syvyyttä filmiin ja nostaa sen arvoa entisestään. Mukana on myös paljon hauskoja juttuja, sekä maagisuutta. Efektit ovat kestäneet aikaa yllättävänkin hyvin ja mukana on paljon kaunista kuvastoa. Vaikka minua harmittaa, että Disney puski tahtonsa läpi, eikä kuunnellut kirjailija P. L. Traversia, olen sitä mieltä, että piirrosanimaatio ja laulunumerot sopivat filmiin täydellisesti. Näyttelijät tekevät erittäin mainiota työtä - etenkin Julie Andrews itse Poppasena, Dick Van Dyke monitoimimies Perttuna ja David Tomlinson herra Pankkina. Hieman elokuva kärsii rytmitysongelmista ja jotkut musikaalinumerot eivät tunnu koskaan loppuvan, vaikka aluksi tarjoavatkin paljon hupia. Leffasta saisi helposti leikattua kymmenestä minuutista varttiin pois, jolloin kyseessä olisi entistäkin hienompi paketti. Kestossa on sekin harmillinen ongelma, että tämän päivän lapset, jotka ovat tottuneet lyhyihin ja vauhdikkaisiin leffoihin, eivät välttämättä edes jaksa katsoa tätä loppuun. Silti Maija Poppanen on elokuva, mikä kaikkien kuuluu nähdä ainakin kerran elämässään. Supercalifragilisticexpialidocioukset siis kaikille ja Maija Poppasen paluuta odottelemaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2017 - Muokattu 9.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
Mary Poppins, 1964, Walt Disney Productions