Arvostelu: Kuuraketti (Moonraker - 1979)

KUURAKETTI

MOONRAKER

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Roger Moore, Lois Chiles, Michael Lonsdale, Richard Kiel, Bernard Lee, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Corinne Cléry, Emily Bolton, Geoffrey Keen, Toshiro Suga ja Blanche Ravalec
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Kuuraketti on yhdestoista James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("Moonraker") vuodelta 1955. Kymmenennen Bond-leffan 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977) lopussa luki, että seuraavana olisi tiedossa filmi Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981), mutta kun samana vuonna 007 rakastettuni kanssa ilmestynyt Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) oli osoittautunut megahitiksi, tekijät päättivät lähettää Bondin avaruuteen ja niinpä he valitsivatkin seuraavaksi leffaksi Kuuraketin. "Kuuraketti"-kirjasta oli jo 1950-luvulla aiottu tehdä elokuva, ennen kuin koko James Bond -elokuvasarjaa oli edes aloitettu. Vuonna 1956 Fleming oli myynyt kirjan elokuvaoikeudet Rank Organisationille, siinä toivossa, että yhtiö tekisi filmin, mutta kun projekti ei edennytkään, Fleming hankki oikeudet takaisin itselleen 1959. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1978 ja lopulta Kuuraketti sai ensi-iltansa kesällä 1979. Elokuva oli valtava menestys - ilmestymisvuotensa menestynein leffa - mutta sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton. Itselleni Kuuraketti on siinä mielessä merkittävä Bond-filmi, että se oli sarjan ensimmäinen elokuva, minkä näin! Olin varmaankin ala-asteella, kun sain katsoa leffan ja muistaakseni pidin siitä. Vuosien varrella olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Nyt kun 007-sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin pitkästä aikaa katsoa kaikki vanhat Bond-leffat läpi. Pari viikkoa 007 rakastettuni jälkeen katsoin Kuuraketin.

Kun uudenlainen avaruussukkula Kuuraketti siepataan, MI6-agentti James Bondin täytyy lähteä selvittämään, mistä on kyse?

Toisin kuin Sean Connery, joka näytti joka Bond-leffansa myötä kyllästyneemmältä rooliinsa, Roger Moore vaikuttaa viihtyvänsä roolissa joka kerta enemmän. Hahmo itsessään pysyy aika pitkälti täysin samanlaisena kuin Mooren aiemmissa leffoissa ja Bondin mukaan onkin jälleen mukava lähteä suorittamaan salaisia tehtäviä. Erityisen salainen ei kuitenkaan ole itse James Bond, sillä jälleen kerran monet tietävät, kuka hän on ja hänelle jopa todetaan "maineesi kirii edelläsi".
     Michael Lonsdale näyttelee Hugo Draxia, rikasta ja hienostunutta bisnesmiestä, joka valmistaa Kuuraketti-avaruussukkuloita. Lonsdale sopii erittäin hyvin arvokkaan herran rooliin, mutta hänen hahmonsa jää hieman alikäytetyksi, vaikka hahmolta löytyykin erikoisia ja huvittavia suunnitelmia.
     Tämänkertaisia Bond-tyttöjä ovat tohtori Holly Goodhead (Lois Chiles), jonka täysin huomaamattoman vihjailevasta nimestä väännetään yllättävän vähän vitsiä, sekä Draxin pilotti Corinne Dufour (Corinne Cléry). Kumpikaan ei kuulu Bond-tyttöjen parhaimmistoon, vaan jäävät aika unohdettaviksi tapauksiksi. Vaikka Hollyn muistaa nimensä vuoksi, jää hän pahasti 007 rakastettuni -leffan samanhenkisen Bond-tyttö Anya Amasovan (Barbara Bach) varjoon.
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut MI6:n johtaja M (Bernard Lee), tämän sihteeri Moneypenny (Lois Maxwell), Bondin vempaimet suunnitteleva Q (Desmond Llewelyn) ja puolustusministeri Gray (Geoffrey Keen). 007 rakastettuni -filmin pahiskätyri Jaws (Richard Kiel) taisi osoittautua aikamoiseksi fanisuosikiksi, sillä hahmo on mukana tässäkin leffassa. Valitettavasti fanin riemu Jawsin paluusta ei kauaa kestä, sillä hänestä on tehty aikamoinen tohelo ja loppupäässä hahmon kanssa tehdään jotain todella myötähäpeällistä... Uusia hahmoja taas ovat mm. Draxin palvelija Chang (Toshiro Suga) ja Bondin kontakti Riossa, Manuela, jota esittää Emily Bolton. Näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti, vaikkakin monet heistä eivät saa kovin mielenkiintoista tehtävää.

Kuuraketista kyllä paistaa läpi, että Bondien tekijät päättivät päästä mukaan rahastamaan, kun Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo nosti avaruusseikkailut takaisin suosioon. Ei siinä vielä mitään, että Bondin tehtävä vie hänet avaruuteen - ovathan ihmiset käyneet usein avaruudessa, joten se on vielä uskottavaa - mutta kun lopputaistelussa mukaan tuodaan jopa laserpyssyjä, on leffa mennyt kenties jopa liian pitkälle. Kun laserammukset lentelevät kahden avaruusaluksen välillä ja yhdessä kohtaa kuullaan Kolmannen asteen yhteyden (Close Encounters of the Third Kind - 1977) tunnussävelmä, saattaa katsoja helposti unohtaa, mitä elokuvaa alkoi katsomaan. Kyseessä onkin kaikista campein virallinen Bond-elokuva, josta huomaa useassa kohtaa, ettei sitä kannata ottaa kovin tosissaan. Laserammuksilla varustetun lopputaistelun lisäksi mukana on monia muitakin hetkiä, joissa ammutaan yli ja leffa naureskeleekin mukavasti itselleen. Kuivaa brittihuumoria väännetään mukaan niin paljon kuin on mahdollista, enkä osaa sanoa, onko Kuuraketti oikeasti hyvä elokuva, vai ihan vain niin hölmö, ettei sen parissa voi olla viihtymättä.

Avaruudessa käynti on kuitenkin jätetty vasta leffan loppuhuipennukseen ja sitä ennen nähdään paljon tutumpaa Bond-menoa. Elokuva lähtee käyntiin yllättävänkin vaikuttavasti toteutetulla kohtauksella, missä Bond putoaa lentokoneesta ilman laskuvarjoa ja yrittää napata roiston laskuvarjon itselleen, kun molemmat syöksyvät kohti maata. Kyseessä onkin elokuvan jännittävin toimintajakso, sillä muuten vauhdikkaammat hetket lässähtävät erilaisista syistä. Jaws on jatkuvasti Bondin perässä, mutta kuten jo totesin, hahmosta on tehty kömpelömpi ja huumoripainotteisempi, jolloin hän ei luo samanlaista uhkaa kuin edellisessä elokuvassa. Leffa onkin huomattavasti lapsiystävällisempi filmi kuin suuri osa aiemmista Bond-elokuvista, sillä sen pahiksetkin ovat koomisia. Paikoitellen elokuvan vahva camp-henki on ristiriidassa, kun leffa yrittää olla vakavampi teos ja mielestäni kokonaisuus toimisi paremmin, jos elokuva uskaltaisi vielä isommin syleillä omaa pöhköyttään. Tästä epätasaisuudesta, sekä esimerkiksi pahiksen naurettavasta juonesta ja tietyistä myötähäpeällisyyksistä johtuen Kuuraketti jää itselläni Bond-filmien heikompaan päätyyn. On se silti omalla tavallaan erityinen osa sarjaa ja sisältää useita mainioita hetkiä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Bond -leffat 007 rakastettuni ja Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967) ohjannut Lewis Gilbert, joka vie tunnelmaa humoristisempaan suuntaan ja yrittää jättää vakavuuden sikseen. Gilbertillä on kuitenkin ongelmia tasapainotella vakavampien ja koomisempien kohtausten välillä ja tunnelman vaihtuessa tuntuu siltä kuin katsoisi eri ohjaajan näkemystä tarinasta. Käsikirjoittaja Christopher Woodille on taidettu vain tokaista, että "katsopa Tähtien sota ja tee sen pohjalta Bond-leffa", sillä siltä Kuuraketin loppupää todella tuntuu. Wood tuo mukaan paljon kuivia, mutta hauskoja vitsejä. Teknisesti filmi on tyylikkäästi toteutettu ja efektien taso paranee joka filmin myötä. Elokuva olikin jopa ehdolla Oscar-palkinnosta tehosteistaan. Leffa on hyvin kuvattu, mutta leikkaus kaipaisi pientä tiivistämistä. Lavasteet ovat hienot ja avaruusasut ajalleen sopivat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja on hienoa, että John Barry on palannut säveltämään musiikit. Tämänkertainen tunnuskappale, Shirley Basseyn laulama "Moonraker" kuuluu valitettavasti mielestäni unohdettavimpien Bond-laulujen joukkoon.

Yhteenveto: Kuuraketti on pöhkö Bond-seikkailu, jonka aikana on vaikea olla viihtymättä. Vielä vaikeampaa on sanoa, onko kyseessä oikeasti edes hyvä elokuva? Camp-henki on todella vahvasti läsnä ja kyseessä on tähän mennessä sarjan hölmöin osa. Elokuva on sopivan itsetietoinen ja se sisältää paljon kuivaa, mutta toimivaa huumoria. Paikoitellen camp-henki on kuitenkin ristiriidassa tiettyjen kohtauksien kanssa, joissa yritetään vakavoittaa tilannetta. Tunnelman rikkominen on kummallista ja olisi parempi, jos leffa kulkisi loppuun asti kirkas pilke silmäkulmassaan. Mitä pidemmälle leffa etenee ja mitä enemmän scifipuolta tuodaan mukaan, sitä vähemmän Kuuraketti tuntuu Bondilta. Roger Moore on kuitenkin ihan yhtä pätevä salaisena agentti 007:na kuin aiemmissa leffoissaan, jolloin häntä katsoo mielellään tällä urpommallakin retkellä. Jawsin paluu on ilahduttavaa... aluksi, kunnes tajuaa, että hänestä on tehty todella tyhmä ja myötähäpeällinen korsto. Paikoitellen elokuva muuttuu kiusalliseksi eri syistä. Vaikka Kuuraketilla on tietty paikka sydämessäni, koska kyseessä oli sarjan ensimmäinen osa minkä näin, ei se todellakaan kuulu suosikki-Bondieni joukkoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Moonraker, 1979, Eon Productions, Les Productions Artistes Associés

Arvostelu: 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977)

007 RAKASTETTUNI

THE SPY WHO LOVED ME

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Roger Moore, Barbara Bach, Curd Jürgens, Richard Kiel, Bernard Lee, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Walter Gotell, Geoffrey Keen, Caroline Munro ja Vernon Dobtcheff
Genre: toiminta, seikkailu, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

007 rakastettuni on kymmenes James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("The Spy Who Loved Me") vuodelta 1962. Elokuvan teossa syntyi kuitenkin vaikeuksia, sillä toinen leffasarjan tuottajista, Harry Saltzman oli taloudellisissa ongelmissa ja joutui myymään osuutensa Bondin elokuvaoikeuksista, mikä viivästytti tuotannon aloittamista. Tekijät eivät myöskään saaneet Flemingin perikunnalta lupaa kääntää kirjaa suoraan elokuvaksi, vaan he saivat käyttää vain kirjan nimen. Tekijät halusivat tuoda Bondin arkkivihollisen Ernst Stavro Blofeldin ja tämän SPECTRE-järjestön takaisin, mutta koska hahmon ja järjestön oikeudet kuuluivat Kevin McClorylle, eivät he saaneet lupaa. Lisäksi leffalle oli vaikeaa löytää ohjaaja. Aluksi tekijät halusivat ohjaajaksi Steven Spielbergin, jonka juuri ilmestynyt Tappajahai (Jaws - 1975) oli osoittautunut megahitiksi, mutta pian he pyysivätkin Guy Hamiltonia, muutaman aiemman Bondin ohjaajaa palaamaan sarjan pariin. Hamilton kuitenkin sai tarjouksen tehdä sarjakuvaleffa Teräsmiehen (Superman - 1978), jolloin hän hylkäsi Bondin - vaikkakin lopulta Teräsmiehen ohjasikin Richard Donner. Seuraavaksi tekijät pyysivät Elät vain kahdesti -Bond-seikkailun (You Only Live Twice - 1967) ohjaajaa Lewis Gilbertiä, joka suostui. Kuvaukset alkoivat vihdoin kesällä 1976 ja lopulta 007 rakastettuni sai ensi-iltansa seuraavana kesänä. Parin heikomman vastaanoton kriitikoilta saaneen Bond-leffan jälkeen tämä oli kehuttu teos, mikä myös menestyi paremmin kuin suuri osa sarjan aiemmista elokuvista. Filmi sai jopa kolme Oscar-ehdokkuutta (paras laulu, musiikki ja lavastus), muttei voittanut niistä yhtäkään. Itselleni 007 rakastettuni on yksi ensimmäisistä Bond-elokuvista, minkä näin, sillä Bondia fanittava isäni koki sen olevan tarpeeksi kevyt lapselle. Lapsena se olikin suosikkini sarjasta, kunnes hieman vanhempana näin Daniel Craigin tähdittämän, suorastaan täydellisen Casino Royalen (2006). Olen nähnyt elokuvan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo vuosia. Nyt kun Bond-sarja on saamassa viiden vuoden tauon jälkeen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella vanhat 20 sarjan osaa. Pari kuukautta 007 ja kultaisen aseen (The Man with the Golden Gun - 1974) katsomisen jälkeen katsoin 007 rakastettuni.

Iso-Britannialta ja Neuvostoliitolta siepataan yllättäen ydinohjuksia sisältäneet sukellusveneet, jolloin valtiot joutuvat yhdistämään voimansa selvittääkseen, mistä on kyse? MI6-agentti James Bond matkaa Kairoon, missä hän saa parikseen KGB-agentti Anya Amasovan.

Salaisen agentti James Bondin roolissa nähdään kolmatta kertaa edesmennyt Roger Moore, joka ottaa joka leffallaan roolin paremmin haltuun. Viimeistään tässä hän istuu täydellisesti vakoojaksi. Moore pääsee entistä enemmän heittämään nasevia vitsejä, joista jotkut ovat yllättävänkin julmia, mikä teki niistä ainakin itselleni entistäkin parempia. Bond tuntuu myös itsevarmemmalta tässä kuin viime leffoissa, mikä menee välillä liiankin pitkälle ja mikä onneksi kostautuu pariinkin otteeseen - niin roistojen kuin naisten kohdalla.

Tämänkertainen Bond-tyttö on venäläisagentti Triple X, eli Anya Amasova, jota näyttelee Barbara Bach. Anya on yksi parhaimmista Bond-tytöistä tähän mennessä, sillä hän ei ole mikään avuton neito hädässä (vaikka tarvitseekin parissa kohtaa Bondin pelastamaan hänet pulasta), vaan hän osaa toimia itsekin vaikeissa tilanteissa. Hahmosta voisi tehdä vielä tehokkaamman, korostamaan sitä, että hänkin on huippuagentti, mutta kenties tuohon aikaan tekijät eivät halunneet elokuvan naispäähahmon heikentävän Bondin maskuliinisuutta. Joka tapauksessa hahmo on oivallinen ja Bach on mainio valinta rooliin.
     Sen sijaan pahasti toivomisen varaa jättää elokuvan pahis, rikas Karl Stromberg, jota esittää Curd Jürgens. Hahmosta kyllä paistaa läpi, että tekijät halusivat alunperin roistoksi Blofeldin, mutteivät saaneet käyttää hahmoa, sillä Stromberg on kuin köyhän miehen Blofeld. Hahmo on todella mitäänsanomaton, mihin vaikuttaa vahvasti se, kuinka yllättävän vähän ruutuaikaa hän saa, minkä lisäksi hänen ilkikurinen suunnitelmansa on lähinnä naurettava. Jürgensista löytyy oikeaa henkeä roistoksi, mutta hänen lahjansa eivät pääse mitenkään oikeuksiinsa tylsän hahmon kanssa.
     Huomattavasti parempi roisto onkin Strombergin kätyri, Richard Kielin näyttelemä, teräshampailla varustettu jättikokoinen köriläs Jaws (Steven Spielbergiä yritettiin saada ohjaamaan 007 rakastettuni, joten onkohan hahmo nimetty Spielbergin Tappajahain, eli englanniksi Jaws-elokuvan mukaan, sillä sen nimistä hahmoa ei löydy Flemingin kirjoista). Jaws on yksi parhaista Bond-vastuksista tähän mennessä, eikä ihme, että hänestä on tullut fanisuosikki. Repliikitön Jaws vain saapuu paikalle valtavan kehonsa kanssa ja välittömästi katsoja alkaa jännittämään, miten ihmeessä Bond voisi ikinä päihittää tämän korston? Bondin ja Jawsin yhteisissä kohtauksissa onkin selvästi haluttu korostaa, kuinka paljon isompi pitkälti yli kaksimetrinen Kiel on 180-senttiseen Mooreen verrattuna.
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut Bernard Lee, Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn M:nä, Moneypennynä ja Q:na, sekä uusina hahmoina Walter Gotell KGB:n johtajana ja Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä.

007 rakastettuni on tähän mennessä Roger Mooren paras Bond-elokuva. Kahden "vain" kelvollisen Bond-leffan jälkeen Moorelle onnistuttiin tekemään erittäin hyvä filmi, mikä voisi olla jopa mahtava, jos sen pääroisto ei olisi näin laimea. Elokuva on mukaansatempaavampi kuin Mooren kaksi edellistä Bondia, Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973) ja 007 ja kultainen ase, ja se on muutenkin rakennettu toimivammaksi paketiksi. Leffasta löytyy veikeä henki, mikä kulkee läpi lähes koko elokuvan ja mukana on useita hauskoja hetkiä. Mooren ja Bachin väliltä löytyy hyvin kemiaa, ja heidän roolihahmojensa välistä sanailua on huvittavaa seurata. Heidän romanssinsa on uskottavampi kuin monissa muissa Bond-leffoissa ja on hienoa nähdä, että Anya näyttää parissa kohtaa Bondin paikan, eikä vain lankea tämän soidinlauluun.

Toimintaakin löytyy ja kuten jo totesin, jättimäinen Jaws tarjoaa sarjan jännittävimpiä kaksintaisteluita, sillä hahmo vaikuttaa pysäyttämättömältä tuhokoneelta - aivan kuin Arnold Schwarzeneggerin terminaattorilta ennen kuin Terminator - tuhoajaa (The Terminator - 1984) oli edes keksitty. Taistelut eivät kuitenkaan ole pelkästään sitä, että Jaws paiskoo Bondia huoneen puolelta toiselle, vaan mukaan mahtuu myös vauhdikas takaa-ajo Q:n kehittelemän auton kanssa, minkä muuntautumiskyky tarjoaa yhä "hei vau" -tunteen. Lopputaisteluunkin on saatu hyvää jännitettä ja elokuva käyttää hiljaisuutta taidokkaasti rakentamaan tiivistä tunnelmaa. Useaan otteeseen leffan aikana pidin sitä loistavana teoksena, mutta harmillisesti kehno pääpahis latistaa leffan hienoutta joka kerta ollessaan ruudulla. Siitä syystä 007 rakastettuni jää "vain" todella hyväksi elokuvaksi, mutta kyllä se nousee sarjan parhaimmistoon - jos nyt ei viiden parhaan joukkoon, niin ainakin kymmenen parhaimman.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Lewis Gilbert, joka oli aiemmin tehnyt yhden Bond-filmin, Elät vain kahdesti. Tässä Gilbert onnistuu erittäin mainiosti ja saa luotua todella viihdyttävän paketin, mikä edustaa aika pitkälti juuri sitä, miksi Mooren Bondit mielletään. Richard Maibaumin ja Christopher Woodin työstämä käsikirjoitus on oivallinen, etenkin vitsien suhteen, joista parhaimmat vaativat katsojalta hieman enemmän ajattelutyötä. Yllättäen kaksikko on päättänyt normaalista poiketen viitata aiempaan Bond-leffaan, sillä elokuvassa nostetaan nopeasti esille Bondin vaimon kuolema elokuvassa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty's Secret Service - 1969). 007 rakastettuni on oivallisesti kuvattu ja sen leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Alun laskettelukohtauksessa taustakankaan käyttö paistaa nykypäivänä pahasti silmään, mutta kohtaukseen mahtuu myös vaikuttava stuntti. Lavastajat ovat tehneet tyylikästä työtä Strombergin tukikohdan kanssa. Jawsin hampaista on tehty karmivat ja Bondin uusi auto on nerokas. Elokuvan tunnuskappale "Nobody Does It Better" on mielestäni kelpo kipale, muttei millään nouse sarjan parhaimpien laulujen joukkoon. Ja itse olen hämmentynyt, että leffa sai Oscar-ehdokkuuden musiikeistaan, sillä mielestäni Marvin Hamlischin sävellykset ovat tähän asti sarjan huonoimmat. Ne sisältävät John Barryn legendaarisia sävelmiä, mutta muuten musiikit eivät sovi Bondiin mielestäni ollenkaan. Lisäksi Hamlisch lähinnä kierrättää yhtä ärsyttävää melodiaa läpi leffan.

Yhteenveto: 007 rakastettuni on erittäin hyvä Bond-elokuva, mistä saisi vieläkin paremman, jos sen pääroisto Karl Stromberg vakuuttaisi paremmin. Onneksi leffassa on sarjan kenties paras kätyrihahmo koskaan, Jaws, mikä tarjoaa todellista uhkaa ja jännitettä. Järkälemäisen Jawsin astellessa ruutuun katsoja alkaa samantien pelkäämään Bondin selviämisen puolesta. Jawsin ja uuden Bond-tytön, Anya Amasovan kautta on myös mukava nähdä, ettei Bond onnistu aina kaikessa ja välillä itsevarmuus koituu kohtalokkaaksi. Roger Moore on jälleen todella hyvä 007:n roolissa, ja hänen ja Barbara Bachin väliltä löytyy oivallista kemiaa. Elokuva sisältää mukaansatempaavaa ja viihdyttävää agenttiseikkailua hauskojen vitsien, sekä tyylikkäiden toimintakohtausten kera. Tämänkertainen auto on ymmärrettävästi jäänyt ikoniseksi osaksi Bond-historiaa. Harmillisesti elokuvan tunnuskappale on aika mitäänsanomaton. Tietyin muutoksin 007 rakastettuni voisi olla jopa erinomainen Bond-leffa, mutta jo tällaisenaan se kuuluu sarjan parhaimpiin ja se kuvastaa kenties kaikkein parhaiten Mooren aikakautta agenttina. Elokuvan lopputekstien jälkeen lukee muuten "James Bond palaa elokuvassa Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981)", mutta 007 rakastettuni kanssa samana vuonna ilmestynyt Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) muutti tekijöiden suunnitelmat täysin ja seuraavana palaammekin Bondin pariin leffassa Kuuraketti (Moonraker - 1979) - mikä on muuten ensimmäinen Bond-filmi, minkä näin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Spy Who Loved Me, 1977, Eon Productions

Arvostelu: 007 ja kultainen ase (The Man with the Golden Gun - 1974)

007 JA KULTAINEN ASE

THE MAN WITH THE GOLDEN GUN

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Roger Moore, Christopher Lee, Britt Ekland, Maud Adams, Hervé Villechaize, Soon-Tek Oh, Richard Loo, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn, Marne Maitland ja Clifton James
Genre: toiminta, seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja kultainen ase on yhdeksäs James Bond -elokuva ja se perustuu löyhästi Ian Flemingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1965. Kirjasta oli tarkoitus tehdä elokuva jo Elät vain kahdesti -leffan (You Only Live Twice - 1967) jälkeen, mutta tuotanto koettiin liian haastavaksi, jolloin tekijät siirtyivät filmatisoimaan "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" -kirjaa ("On Her Majesty's Secret Service" - 1963). Kun Roger Moore korvasi Sean Conneryn Bondina elokuvassa Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973), tekijät päättivät seuraavan leffan olevan vihdoin "007 ja kultainen ase" -romaanin pohjalta. Kirjan tapahtumapaikka oli pääasiassa Jamaika, mutta koska sitä oli hyödynnetty jo edellisessä Bond-leffassa, sekä Salainen agentti 007 ja tohtori No'ssa (Dr. No - 1962), tapahtumat päätettiin siirtää Aasiaan. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1973 ja lopulta 007 ja kultainen ase sai ensi-iltansa joulukuussa 1974. Elokuva oli iso hitti, mutta sai nihkeän vastaanoton kriitikoilta, joista monet kutsuivat leffaa Bond-sarjan heikoimmaksi. Vuosien varrella elokuvan maine on pysynyt aika lailla samana ja monilla listoilla leffa kuuluu yhä kehnoimpien Bond-elokuvien joukkoon. Itse näin 007 ja kultaisen aseen lapsena, kenties jo ennen kuin pidin isäni kanssa Bond-kesän, mistä olen aiemmissa arvosteluissani puhunut. En muista, olenko sen jälkeen katsonut elokuvaa kertaakaan uudestaan, mutta nyt kun James Bond -sarja on saamassa jälleen uuden osan No Time to Die (2020), päätin katsoa kaikki 20 ensimmäistä 007-leffaa uudestaan ja arvostella ne. Noin kuukausi Elä ja anna toisten kuolla jälkeen katsoin 007 ja kultaisen aseen.

MI6:n agentti James Bond saa tappouhkauksen maailman salaperäisimmältä palkkamurhaajalta, Francisco Scaramangalta, joka käyttää hommassaan vain omaa kultaista asettaan. Bondin täytyy löytää Scaramanga, ennen kuin tämä löytää hänet.

Roger Moore palaa salainen agentti James Bondin rooliin, jonka salaisuus on tosin hieman kyseenalainen käsite, ottaen huomioon kuinka kaikki leffassa tuntuvat tietävän hänet. Moore ei kuitenkaan anna tällaisten seikkojen häiritä ja osoittaa toistamiseen olevansa Conneryn jälkeen paras vaihtoehto rooliin. Moore on uskottava niin eleganttina hurmurina puku päällään kuin nokkelana ja taistelukykyisenä agenttina. Bond pistetään taas kerran kiperiin tilanteisiin, joissa hänen täytyy hyödyntää kykyjään selvitäkseen ehjin nahoin. Tulee siinä pari vitsiäkin murjaistua.

Vielä Mooreakin vakuuttavampaa työtä tekee tarinan roistoa, Francisco Scaramangaa näyttelevä Christopher Lee. Edesmennyt Lee on aina nappivalinta pahiksen rooliin, minkä hän on osoittanut mm. vampyyrikreivi Draculana, Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Saruman-velhona, sekä Tähtien sota -esiosien (Star Wars - 2002-2005) kreivi Dookuna. Lee pitää sisällään sellaista jylhyyttä, että se sopii täydellisesti elämää suuremmille pahiksille ja vaikka Scaramanga onkin hillitympi tapaus kuin vaikkapa mahtaileva Saruman, ei hän ole tässä millään lailla kehnompi. Scaramanga on juonikas tapaus ja äärimmäisen tehokas tappaja. Hahmo ei ole mitä tavallisin Bond-roisto ja kenties juuri siksi hän onkin niin mielenkiintoinen. Scaramanga tykkää treenata kykyjään ja haastaa itsensä, mitä varten hänellä onkin lyhytkasvuinen avustaja Nick Nack (Hervé Villechaize), joka on myös katala heppu. Kyseessä on erinomainen pahiskaksikko, joka vetää vertoja jopa 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) ikoniselle roistoduolle.
     Tälläkin seikkailullaan James Bond tapaa erilaisia neitoja, jotka tietty lankeavat hänen syliinsä välittömästi. Mukana on mm. napatanssija Saida (Carmen du Sautoy), Scaramangan rakastajatar Anders (Maud Adams) ja Bondia avustava agentti Mary Goodnight (Britt Ekland). Elokuvaa katsoessa on vaikea olla pohtimatta, miten ihmeessä Goodnight on onnistunut käymään agenttikoulutuksen läpi ja päässyt hoitamaan kenttätehtäviä, kun kyseessä on täysin uusavuton bimbo, joka mokailee kaiken aikaa ja tarvitsee Bondin pelastamaan hänet pulasta. Goodnight on tähän mennessä yksi kehnoimmista Bond-tytöistä, eikä Ekland ole kovin hyvä osassaan, miksi onkin outoa, että hän on naishahmoista tärkein. Saida-tanssijan osuus jää todella lyhyeksi, eikä Andersiakaan onnistuta hyödyntämään niin paljon kuin hahmossa olisi ollut potentiaalia. Adams on huomattavasti Eklandia parempi, joten läpi leffan toivoin, että näyttelijät esittäisivätkin toistensa rooleja.
     Leffassa nähdään myös vanhat tutut MI6:n pomo M (Bernard Lee), tämän sihteeri Moneypenny (Lois Maxwell), sekä vempaintehtailija Q (Desmond Llewelyn) ja lisäksi uusiakin tuttavuuksia, kuten rikas bisnesmies Hai Fat (Richard Loo), Bondia auttava luutnantti Hip (Soon-Tek Oh) ja Scaramangalle kultaisia luoteja valmistava Lazar (Marna Maitland). Jostain syystä joku on myös pitänyt hyvänä päätöksenä, että Elä ja anna toisten kuolla -leffassa ärsyttänyt sheriffi J. W. Pepper (Clifton James) pitäisi ottaa mukaan tähänkin elokuvaan. Kaikista sivuhahmoista, jotka voisivat tehdä paluun, miksi, voi miksi tekijät valitsivat juuri hänet?! Kyseessä on varmaan koko Bond-historian raivostuttavin hahmo, joka ei sovi millään tavalla mukaan näihin leffoihin! Kenen idiootin "neronleimaus" tämä oli?!

007 ja kultainen ase hyötyy huomattavan paljon siitä, että se sisältää mahtavan vastustajan sankarille, sillä tarinallisesti filmi ei ole erityisen kiinnostava. Elokuva alkaa napakasti ja on kiinnostava idea, että tällä kertaa Bondia jahtaisi joku ja hänen pitäisi napata Scaramanga, ennen kuin tämä nappaa hänet, mutta harmillisesti itse leffa on lopulta ihan muuta. Tiivistunnelmaisen kissa ja hiiri -leikin sijaan elokuvaan heitetään mukaan ns. MacGuffin, jonka perässä hahmot ovat. Jos ette tiedä, mikä MacGuffin on, niin sellaiseksi kutsutaan jonkinsortin objektia, jota tarinan hahmot jahtaavat ja mikä pitää tarinan liikkeellä. Sen painotetaan olevan äärimmäisen tärkeä hahmoille, mutta katsoja ei usein edes välitä siitä. Toisinaan, kuten alkuperäisessä Tähtien sota: Episodi IV - Uudessa toivossa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) Kuolemantähden piirustukset, MacGuffin onnistutaan tuomaan mukaan erinomaisesti ja sillä on merkitystä katsojallekin, mutta näin ei todellakaan käy 007 ja kultaisessa aseessa. Eräänlaisen laitteen jahtaaminen on pitkäveteistä puuhaa, eikä katsoja jaksa millään kiinnostua siitä, kenen käsiin masiina päätyy.

En kuitenkaan sano, että 007 ja kultainen ase olisi huono elokuva. Siinä vain on omat heikkoutensa, jotka laskevat sen kokonaistasoa, eikä leffa onnistu saavuttamaan potentiaaliaan hieman mitäänsanomattoman tarinansa vuoksi. Tarina kulkee eteenpäin hieman tylsähköjä polkuja, minkä lisäksi leffa kärsii todella kehnosta Bond-tytöstä, sekä raivostuttavan sheriffi Pepperin lisäämisestä. Komediapuoli on muutenkin hieman laiskaa tässä, eikä leffa onnistu naurattamaan normaaliin tapaan Bondin muka-nokkelien sanomisien takia. Mutta kuten jo sanoin, filmi hyötyy huomattavasti loistavan pahiksen sisältämisestä ja kaikki kohtaukset Scaramangan kanssa nappaavat erinomaisesti mukaansa. Muuten leffan toimintakohtaukset eivät paljoa tarjoa, mutta loppumatsi Bondin ja Scaramangan välillä on jännittävää seurattavaa. Tekijät halusivat hahmoista toistensa peilikuvat, joista löytyy kuitenkin pieniä eroavaisuuksia ja se tekeekin kaksikon yhteisestä kamppailusta kiehtovan.

Guy Hamilton jatkaa kolmatta kertaa putkeen Bond-ohjaajana, tehtyään kaksi aiempaa osaa, Conneryn viimeisen eli Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971) ja Mooren ensimmäisen eli Elä ja anna toisten kuolla, minkä lisäksi Hamilton ohjasi myös tähän asti parhaimman Bond-leffan, 007 ja Kultasormen. Hamiltonin ote on kuitenkin selkeästi alkanut lipsumaan, eikä hän löydä samaa intoa sarjaan kuin 10 vuotta aiemmin. Richard Maibaumin ja Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus on myös aika innoton, eikä toisaalta ihme, olihan Maibaum siirtänyt tähän mennessä jo kuusi Bond-tarinaa elokuvamuotoon ja kirjoittanut ensimmäisen version Timantit ovat ikuisia -käsikirjoituksesta. Kaksikko on saanut aikaiseksi erinomaisen pahisduon, mutta tarina jää harmillisen vaisuksi. 007 ja kultainen ase on kuitenkin kuvattu oivallisesti ja se sisältää tyylikkäitä lavasteita, sekä omalle ajalleen hienoja efektejä. Ääniefektitkin ovat mainiot, lukuunottamatta erästä typerää ääntä autostuntin aikana, mikä rikkoo hetken vaikuttavuuden täysin. John Barryn säveltämät musiikit ovat tuttuun tyyliin erittäin oivalliset ja skotlantilaisen Lulun laulama tunnuskappale "The Man with the Golden Gun" on todella hyvä ja aikamoinen korvamato. Tämäkin Bond-tunnari saattaa kuulua niihin, jotka ovat itse asiassa parempia kuin itse elokuva!

Yhteenveto: 007 ja kultainen ase on kelvollinen lisäys James Bond -elokuvien sarjaan, muttei onnistu nousemaan muutaman aiemmin osan asettamasta tasapaksusta tasosta - ei, vaikka roistona nähdäänkin legendaarinen Christopher Lee. Leen näyttelemä Scaramanga on erinomainen pahis ja kohtaukset hänen kanssa ovat leffan parasta antia. Loppuhuipennus Bondin ja Scaramangan välillä on jännittävä, mutta muuten toimintapuoli (kuten myös huumori) jättää toivomisen varaa. Hahmojen jahtaama "MacGuffin" ei kiinnosta katsojaa ja leffasta löytyy pitkäveteisiä hetkiä. Leen lisäksi myös James Bondia näyttelevä Roger Moore onnistuu pitämään katsojan mielenkiintoa edes jotenkin yllä tylsemmissä kohtauksissa. Moore osoittaa toistamiseen olevansa huomattavasti parempi täyttämään Conneryn saappaita kuin puinen George Lazenby. Onkin harmi, ettei hän vielä tässä kohtaa saanut tasolleen sopivaa elokuvaa ympärilleen. Onneksi se korjaantuu sarjan seuraavassa leffassa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Man with the Golden Gun, 1974, Eon Productions

Arvostelu: Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973)

ELÄ JA ANNA TOISTEN KUOLLA

LIVE AND LET DIE

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Roger Moore, Jane Seymour, Yaphet Kotto, Julius Harris, David Hedison, Gloria Hendry, Clifton James, Geoffrey Holder, Bernard Lee, Lois Maxwell, Roy Stewart ja Earl Jolly Brown
Genre: toiminta, romantiikka, jännitys
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Elä ja anna toisten kuolla on kahdeksas James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1954. Jo edellistä Bond-leffaa, Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971) tehdessään, tuottajat päättivät tehdä "Elä ja anna toisten kuolla" -kirjan elokuvaversion seuraavaksi, koska he halusivat tuoda sarjaan mukaan voodoota harjoittavia roistoja. Tuottajat yrittivät saada Sean Conneryn palaamaan päärooliin seitsemättä kertaa, mutta Connery kieltäytyi jyrkästi, jolloin elokuvaa varten täytyi löytää uusi Bond-näyttelijä. Aluksi rooliin pohdittiin Adam Westiä, Burt Reynoldsia ja Michael Billingtonia, mutta lopulta roolin sai Roger Moore, joka oli ollut jo pariin otteeseen aiemmin tekijöiden vaihtoehto. Kuvaukset alkoivat syksyllä 1972 ja lopulta Elä ja anna toisten kuolla sai ensi-iltansa kesällä 1973 (Suomeen leffa saapui vasta jouluna). Elokuva oli suuri menestys, mutta se sai edellisiä osia kehnomman vastaanoton kriitikoilta. Itse näin leffan muiden Bond-filmien kanssa eräänä kesänä ja pidin siitä muistaakseni paljon. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Olen pitkään pohtinut James Bond -elokuvien katsomista ja arvostelemista, ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin vihdoin toteuttaa ideani. Katsoinkin Elä ja anna toisten kuolla pari viikkoa Timantit ovat ikuisia -elokuvan jälkeen.

Kun kolme MI6:n agenttia kuolee yllättäen tehtävällään Amerikassa, agentti James Bond lähetetään tutkimaan, mistä on kyse.

Muutamassa viimeisessä Bondissaan Sean Connerylle tuotti selvästi vaikeuksia peitellä kyllästymistään elokuvasarjaan, joten on oikein hyvä ratkaisu, että agentti 007:ksi on valittu uusi näyttelijä. Ja vielä parempi juttu on se, että Roger Moore on huomattavasti parempi valinta kuin Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -leffassa (On Her Majesty's Secret Service - 1969) hahmoa näytellyt George Lazenby. Moore tekee roolista hienosti omannäköisensä, eikä lähde kopioimaan edeltäjiään, vaikka pitää tutut piirteet hahmosta tallella, kuten älykkyyden kiperissä tilanteissa, taistelutaidot vahvojen vastustajien kanssa, herrasmiesmäisen esiintymisen hienostuneessa seurassa ja kyseenalaisen käyttäytymisen naisten kanssa. Moore tuntuu kuitenkin olevan edeltäjiään parempi hurmuripuolella, minkä lisäksi hän sopii myös vitsiniekaksi paremmin.

Nyt kun SPECTRE-järjestö on raivattu pois tieltä, Bond voi keskittyä muihin roistoihin kuin Blofeldiin. Tällä kertaa salainen agentti saa vastaansa karibialaisen tohtori Kanangan (Yaphet Kotto) ja tämän kätyrit, robottikädellä varustetun Tii Hiin (Julius Harris), voodoota harjoittavan paroni Samedin (Geoffrey Holder), todella hiljaa puhuvan Kuiskaajan (Earl Jolly Brown), sekä salaperäisen gangsteripomo herra Bigin. Valitettavasti tämänkertainen pahisporukka ei tee erityisen suurta vaikutusta, lukuunottamatta Tii Hiitä, joka pystyy erikoiskätensä avulla katkaisemaan ihmiseltä käden yhdellä puristuksella. Tohtori Kananga on aika tylsä tapaus, etenkin kun käy selville, mitä hän loppujen lopuksi pyrkii tekemään. Kuiskaaja on hyvin mitäänsanomaton ja niin on harmillisesti myös paroni Samedi, joka vaikuttaa aluksi todella kiehtovalta karmivien maskeeraustensa takia. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin, mutta hahmoina heihin olisi voinut keksiä paljon enemmänkin.
     Matkallaan Bond kohtaa tietty myös neitokaisia, kuten selvännäkijä Solitairen (Jane Seymour), joka lukee korteistaan tulevaisuuden, sekä CIA-agentti Rosie Carverin (Gloria Hendry), joka on keltanokka kenttätehtävissä. Naishahmot ovat eri tavoin kiinnostavat lisäykset ja heitä onnistutaan jopa syventämään hyvin elokuvan aikana. Paikoitellen Solitairen taikatemput tuntuvat kuitenkin oudon yliluonnollisilta James Bond -seikkailuun, mutta tavallaan ne tuovat oman toimivan lisänsä.
     Elokuvassa nähdään myös Bernard Lee MI6:n pomona M:nä, Lois Maxwell tämän sihteerinä Moneypennynä, Roy Stewart Salainen agentti 007 ja tohtori No -leffasta (Dr. No - 1962) tutun Quarrelin poikana, sekä Clifton James sheriffi J. W. Pepperinä, joka ei todellakaan tunnu kuuluvan mukaan elokuvaan. James on hulvaton osassaan, mutta aina kun hän on ruudulla, ei voi olla pohtimatta, tiesikö hän, ettei kyseessä ole komedia vaan uusi James Bond -leffa? Mukana on myös Bondin CIA-kaveri Felix Leiter, jonka näyttelijä on taas kerran vaihtunut ja tällä kertaa häntä esittää David Hedison. Bondille erilaisia vempaimia valmistavaa Q:ta ei valitettavasti nähdä tässä leffassa lainkaan.

Elä ja anna toisten kuolla toimii mainiona esittelynä Roger Mooren versiolle James Bondista, eikä vain sen takia, että Moore nappaa roolin välittömästi itselleen, vaan koska elokuva muistuttaa paikoitellen vahvasti Sean Conneryn ensimmäistä Bond-seikkailua, Salainen agentti 007 ja tohtori No'ta. Molemmissa leffoissa Bond lähtee suorittamaan tehtävää, kun MI6:n agentti tapetaan ja molemmat sijoittuvat Karibialle (vaikkakin tässä leffassa vietetään myös paljon aikaa New Orleansissa). Joko tämä on huvittava sattuma tai sitten tekijät päättivät tietoisesti palata sarjan ensimmäisen elokuvan kuviin ja tunnelmiin. Seikkailuna kyseessä on kuitenkin hyvin erilainen tarina, sillä tässä ei luoda niinkään mysteeriä siitä, kuka pelottelee kyläläisiä saareltaan käsin, vaan tässä tuodaan mukaan voodootaikoja ja huumekauppaa. Bond päätyy pariinkin vaikeaan paikkaan - hän joutuu mm. krokotiilien ja alligaattorien keskelle - ja löytää vaarojen lisäksi tietty myös romantiikkaa, kirjaimellisesti kielletyn hedelmän.

Valitettavasti itse elokuva ei ole kovinkaan ihmeellinen. Elä ja anna toisten kuolla on oiva lisäys Bond-elokuvien sarjaan, mutta se erottuu joukosta lähinnä sen vuoksi, että se sisältää Mooren ensiesiintymisen agenttina. Tarina muuttuu paikoitellen hieman pitkäveteiseksi, roistot eivät erityisemmin kiinnosta, romanssit ovat jokseenkin kömpelösti luotuja, eikä huumori erityisemmin naurata. Moore kyllä ajoittaa vitsinsä paremmin kuin edeltäjänsä, mutta ne ovat pääasiassa niin kehnosti rustattuja, etteivät ne onnistu naurattamaan kuin huonoudellaan. Loppuhuipennuksesta ei valitettavasti ole saatu aikaiseksi kovinkaan koukuttavaa tai jännittävää tilannetta. Ainoaksi tiivistunnelmaiseksi kohtaukseksi jää tosiaan Bondin ja nälkäisten krokojen kohtaaminen - varsinkin kun krokotiilit ovat oikeita. Krokotiilifarmin (missä kohtaus kuvattiin) omistaja Ross Kananga päätyi leffaan mukaan suorittamaan vaarallista stunttia ja yhden krokotiilin leuat kävivät todella lähellä Kanangan jalkaa. Kuten joku saattaa varmaankin pohtia, elokuvan pahis tohtori Kananga nimettiin Rossin mukaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Guy Hamilton, joka ohjasi edellisenkin Bond-leffan, Timantit ovat ikuisia, kuten myös suosikkini Conneryn Bondeista, 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964). Hamilton tekee tässä selvästi parempaa työtä kuin edellisessä leffassa, muttei yllä samalle tasolle, millä hän hienosti työsti 007 ja Kultasormea. Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus laahustaa välillä, minkä lisäksi mukana on useita kehnoja repliikkejä. Tekniseltä puoleltaan Elä ja anna toisten kuolla on kuitenkin mainiosti toteutettu. Kuvaus on hyvää ja leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, vaikka kokonaisuutta voisikin pienesti tiivistää. Lavasteet ja puvut ovat hyvin toteutettu, mutta ehdoton suosikkini filmin visuaalisesta toteutuksesta on Tii Hiin mekaaninen käsi. Venetakaa-ajo on taidokkaasti tehty ja se on toimintakohtauksista vauhdikkain ja koukuttavin. Äänimaailma on hyvin rakennettu, mutta harmillisesti leffaan sävelletyt musiikit eivät pääse lainkaan samalle tasolle edellisten Bond-filmien musiikkien kanssa. Vanha säveltäjä John Barry on vaihtunut George Martiniin, joka ei saa aikaiseksi mitään muistettavaa. Elä ja anna toisten kuolla sisältää kuitenkin mielestäni yhden parhaimmista Bond-lauluista, Paul McCartney and Wingsin esittämän "Live and Let Dien". Kappale on täynnä menoa ja meininkiä, se jää soimaan päässä vielä pitkäksi aikaa ja rehellisesti sanottuna laulu on mielestäni paljon parempi kuin itse elokuva...

Yhteenveto: Elä ja anna toisten kuolla toimii oivallisesti Roger Mooren James Bond -tulkinnan esittelyyn, mutta jää tarinaltaan kuitenkin hieman unohdettavaksi. Voodoo-puoli on toimiva lisä, vaikka samalla tietty "yliluonnollisuus" on vähän hassua Bond-leffassa. Pahikset ovat aika latteita, vaikka Tii Hiin robottikäsi onkin veikeä. Clifton James on erittäin hauska sheriffi Pepperinä, mutta hahmo ei tunnu kuuluvan leffaan lainkaan. Moore on erinomainen valinta Bondiksi ja Conneryn tympääntymisen jälkeen on hienoa nähdä innokas näyttelijä roolissa. Alligaattorikohtaus on selvästi filmin parasta antia tapahtumien puolesta, mutta loppujen lopuksi tämänkertainen tunnuslaulu "Live and Let Die" on parempi kuin itse elokuva. Kappale on yksi Bond-historian parhaista, mutta valitettavasti itse leffa ei ole. Se on kuitenkin tarpeeksi menevä ja selvä parannus keskinkertaisen Timantit ovat ikuisia -elokuvan jälkeen. Silti on suuri harmi, ettei ohjaaja Guy Hamilton päässyt kahden jälkimmäisen Bond-leffansa kanssa lähellekään 007 ja Kultasormen erinomaista tasoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Live and Let Die, 1973, Eon Productions

Arvostelu: Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971)

TIMANTIT OVAT IKUISIA

DIAMONDS ARE FOREVER

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Sean Connery, Jill St. John, Charles Gray, Bruce Glover, Putter Smith, Norman Burton, Joseph Furst, Jimmy Dean, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn ja Lana Wood
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Timantit ovat ikuisia on seitsemäs James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("Diamonds Are Forever") vuodelta 1956. Edellinen Bond-leffa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty's Secret Service - 1969) ei ollut toivottu hitti, joten tekijät palkkasivat huippumenestyneen 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) ohjaajan Guy Hamiltonin takaisin, uskoen hänen visionsa kiehtovan ihmisiä jälleen. Lisäksi Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -leffassa Bondia esittänyt George Lazenby päätti, ettei jatka sarjan parissa, jolloin täytyi taas etsiä uusi päänäyttelijä. Aluksi rooliin mietittiin Adam Westiä, Burt Reynoldsia ja Michael Gambonia, mutta lopulta tekijät saivat Lazenbya aiemmin hahmoa esittäneen Sean Conneryn palaamaan rooliinsa vähän yli miljoonan dollarin korvausta vastaan. Kuvaukset alkoivat lopulta keväällä 1971 ja Timantit ovat ikuisia sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli mukava menestys lippuluukuilla, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse näin Timantit ovat ikuisia jo lapsena, kun isäni näytti minulle vanhat 20 James Bond -filmiä Salainen agentti 007 ja tohtori No'sta (Dr. No - 1962) 007 - Kuolema saa odottaa -leffaan (Die Another Day - 2002) saakka yhden kesän aikana. Olen myöhemmin katsonut filmin kerran uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Kuitenkin nyt, kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa vanhat 20 Bondia läpi ja arvostella ne valmistautumisena uuteen osaan. Katsoin Timantit ovat ikuisia pari viikkoa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa jälkeen.

MI6-agentti James Bond lähetetään timantteja salakuljettavien rikollisten perään, samalla kun hän vannoo kostoa SPECTRE-järjestön johtajalle, Ernst Stavro Blofeldille, joka murhasi Bondin vaimon.

Vaikka puisen George Lazenbyn jälkeen on hienoa nähdä Sean Connery kuudetta kertaa James Bondina, on paikoitellen hyvinkin selvää, että Connery palasi rahan vuoksi. Parista ensimmäisestä osasta tuttua intohimoa roolia kohtaan ei ole enää näkyvissä, vaan Connery hoitaa hommansa vain juuri niin hyvin kuin minäkin hetkenä viitsii. Hahmona Bond on sama vanha tuttu agentti, joka hyödyntää nokkeluuttaan ja taistelutaitojaan selvitäkseen vaaroista. Tällä kertaa hän tarvitsee myös viinintuntemusta ja ajotaitoja. Mukana on yksi autostuntti, joka nykypäivän Fast & Furious -maailmassa saattaa näyttää tylsältä, mutta 1970-luvun alussa se oli varmasti vaikuttava efekti.
     Vaikka Bond onkin kostonhimoinen leski, ei se tarkoita, etteikö "Bond-tyttöjä" olisi mukana parikin kappaletta, sillä katsojat olisivat varmaan vaatineet rahojaan takaisin, jos eivät pääse kertaakaan näkemään Bondia muhinoimassa viehättävien neitokaisten kanssa. Tällä kertaa Bond iskee silmänsä timantteja salakuljettavaan Tiffany Caseen (Jill St. John) ja vihjailevasti nimettyyn Plenty O'Tooleen (Lana Wood). Jälkimmäinen jää todella vahvasti sivuun, mutta Tiffany on tärkeä osa tarinaa. Siksi onkin sääli, ettei hahmo toimi. Tiffany on välillä ovela ja älykäs, kun taas välillä hän toimii vain todella tyhmästi, eikä hahmo siten tunnu eheältä. Parissa kohtaa hahmon avuttomuus alkaa myös ärsyttämään. Asiaa ei myöskään auta, ettei St. John ole kummoinen roolissaan.
     SPECTRE-pomo Ernst Stavro Blofeldin näyttelijä on taas kerran vaihtunut sillä selityksellä, että hän muokkaa kirurgisesti kasvojaan. Tällä kertaa Blofeldina nähdään Charles Gray, mikä on outo ratkaisu, sillä Gray nähtiin jo Elät vain kahdesti -leffassa (You Only Live Twice - 1967) lyhyessä roolissa Hendersonina. Vaikka on hyvä, että edellisessä osassa hahmoa kömpelösti tulkinnut Telly Savals on pistetty vaihtoon, ei Gray ole kovinkaan kaksinen parannus. Gray ei onnistu lainkaan tuomaan rooliin uhkaavuutta, vaan hän tekee Blofeldista jopa tylsän.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat vanhat tutut MI6-johtaja M (Bernard Lee), hänen sihteerinsä Moneypenny (Lois Maxwell), vempaintehtailija Q (Desmond Llewelyn) ja CIA-agentti Felix Leiter (näyttelijä on vaihtunut neljättä kertaa ja tällä kertaa häntä esittää Norman Burton), sekä uudet henkilöt, kuten vaikutusvaltainen yrittäjä Willard Whyte (Jimmy Dean), Blofeldille työskentelevä tiedemies Metz (Joseph Furst), sekä ilkikurinen roistokaksikko herra Wint (Bruce Glover) ja herra Kidd (Putter Smith). Herrat Wint ja Kidd herättivät kritiikkiä jo 1971, kun filmi ilmestyi ja minun täytyy sanoa, että ymmärrän kummastelijoiden reaktion täysin. Hahmot eivät oikein istu mukaan leffaan. Vaikka elokuvasta löytyy yliampuvia juttuja, ovat he jotenkin liian sarjakuvamaisia rikollisia.

Timantit ovat ikuisia on muutenkin oudon sarjakuvamainen paikoitellen. Elokuva menee paljon kevyempään suuntaan, millaista on tiedossa tulevissa, Roger Mooren tähdittämissä Bond-seikkailuissa. Tähän Sean Conneryn Bond-maailmaan nämä kevennykset eivät ainakaan omasta mielestäni istu. Vitsailu ei ole vielä ongelma - ovathan Conneryn aiemmatkin elokuvat sisältäneet huumoria, mutta tässä komediapuoli vie paljon pois jännityksestä, eikä leffa ole läheskään yhtä tiivistunnelmainen kuin edeltäjänsä. Useita elokuvan kohtauksia hallitsee vahva camp-henki, mikä johtaa paikoitellen hyvinkin myötähäpeällisiin hetkiin. Esimerkiksi kasinolla vahingossa voittava norsu ja Bond halailemassa itseään saavat katsojan kohottelemaan kulmiaan, ja kun lopputaistelussa meno äityy vielä hölmömmäksi, olisi rooliin ehdolla ollut Adam "Batman" West sopinut oikein passelisti mukaan. Veikkaisin, että elokuvaa olisi itse asiassa parantanut, jos Westin Batman ja James Bond olisivat lopussa tehneet yhteistyötä, hakatessaan roistoja niin, että ruutuun ilmestyy tekstejä, kuten "pow!", "pam!" ja "ei helvetti tämä on naurettavaa!"

Elokuvasta löytyy kyllä hyvät hetkensä, kuten takaa-ajo poliisien kanssa, mikä johtaa aiemmin mainitsemaani stunttiin, minkä lisäksi leffasta löytyy kohtaus, jota en suosittele korkean paikan kammoisille, mutta muuten Timantit ovat ikuisia jättää aika kylmäksi. Yksi iso syy tähän on leffan tarina. Bondin aiempien seikkailujen jälkeen timanttien salakuljetuksen lopettaminen kuulostaa aika tylsältä ja jopa Bond kommentoi, miksi MI6 käyttäisi aikaansa siihen. Lisäksi elokuvaa vaivaa suuresti se, ettei se onnistu jatkamaan edellisessä elokuvassa aloitettua juonikuviota. Toisin kuin muut Bond-leffat, mitkä päättyivät voitokkaasti roiston kuollessa ja Bondin pussaillessa naisten kanssa, Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa päättyi Bondin vaimon kuolemaan ja roiston pakoon. Tämä oli pysäyttävä loppu ja katsojana varmasti odottaa, kuinka Bond reagoi tähän seuraavassa osassa ja valitettavasti odotuksien vastassa on pelkkä pettymys. Bond jahtaa Blofeldia hetken ja alkutekstien jälkeen siirrytään jo tylsempiin tunnelmiin timanttien parissa. Vaimon kuolemaa ei enää mainita lainkaan, kun Bond siirtyy jo katselemaan muita naisia. Noin puolessa välissä filmiä mukaan saadaan jonkinlaista kiinnostavuutta, mutten muuten kyseessä on Bond-sarjan ensimmäinen oikeasti keskinkertainen tekele, jonka unohtaa lähes heti, kun se on päättynyt. Itselleni tämä oli vielä suuri sääli siinä mielessä, että muistelin pitäneeni tästä lapsena.

Elokuva tuottaa myös pettymyksen siinä, että sen on ohjannut Guy Hamilton, joka vastasi omasta suosikistani Conneryn Bondeista, eli 007 ja Kultasormesta. Hamiltonin työ tässä on paikoitellen oudonkin kömpelöä, eikä hän saa millään luotua samanlaista jännitettä kuin aiempaan Bondiinsa. Richard Maibaumin ja Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus on harmillisen innoton, eivätkä he ole keksineet kovin mukaansatempaavaa tarinaa. Elokuvan tekninenkin toteutus on paikoitellen aika keskinkertaista. Mukana on tyylikkäitä kuvia ja oivaa leikkausta, mutta myös heikompaa jälkeä molemmissa osa-alueissa. Jotkut efektit ovat todella silmiinpistävät. Lavasteet ja puvustukset ovat kuitenkin tyylikkäästi toteutetut. Äänimaailma on hieman yliampuva, mikä toisaalta sopii leffan camp-henkeen. John Barryn säveltämät musiikit ovat jälleen mainiot, kuten on myös elokuvan tunnuskappale, Cheekin "Timantit on ikuisia". Ei, kun hetkinen, tarkoitin siis Shirley Basseyn laulamaa "Diamonds Are Foreveria"!

Yhteenveto: Timantit ovat ikuisia on ensimmäinen keskinkertainen James Bond -elokuva. Leffa hädintuskin jatkaa kunnolla Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvassa nähtyä kauhistuttavaa lopetusta ja kun filmin oma juoni iskee mukaan, on se aika mitäänsanomaton. Elokuvasta löytyy selkeät hyvät hetkensä, kuten jännittävä kohtaus korkean rakennuksen sivulla, mutta samalla sen tunnelma lähtee kummalliseen camp-suuntaan. Mukana on joitain todella pöhköjä juttuja, mitkä rikkovat filmin vähäistä jännitystä. Herra Wint ja herra Kidd ovat liian sarjakuvamaiset roistot, eivätkä oikein istu elokuvaan. Charles Gray on harmillisen tylsä Blofeldina ja Connerysta näkyy, että hän palasi 007:ksi rahan takia. Ei Timantit ovat ikuisia huono ole, mutta on se edellisiä osia heikompi. Loppujen lopuksi elokuvan tunnuslaulu on jopa parempi kuin itse elokuva. Jos kuitenkin innostuit Conneryn Bondeista, ei tätä kannata väliin jättää. Seuraavaksi lähdemmekin vielä humoristisempaan suuntaan, kun Bondin saappaisiin astelee Roger Moore...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Diamonds Are Forever, 1971, Eon Productions

Arvostelu: Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty's Secret Service - 1969)

HÄNEN MAJESTEETTINSA SALAISESSA PALVELUKSESSA

ON HER MAJESTY'S SECRET SERVICE

Ohjaus: Peter R. Hunt
Pääosissa: George Lazenby, Diana Rigg, Telly Savalas, Gabriele Ferzetti, Ilse Steppat, Angela Scoular, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn ja George Baker
Genre: toiminta, jännitys, draama
Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 16

Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa on kuudes James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("On Her Majesty's Secret Service") vuodelta 1963. Flemingin kirjoihin perustuvat aiemmat Bond-leffat olivat suurmenestyksiä, joten sarjaa ei todellakaan aiottu lopettaa. "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" oli tarkoitus kääntää elokuvamuotoon jo sarjan neljännen osan, Pallosalaman (Thunderball - 1965) jälkeen, mutta tuotannollisista ongelmista johtuen tekijät päättivät tehdä elokuvan Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967) ensin. Sen elokuvan lopputeksteissä kuitenkin luvattiin, että Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa tulisi seuraavaksi ja niin myös tapahtui, muttei vieläkään ongelmitta. Sarjan päätähti Sean Connery nimittäin kyllästyi Bondin esittämiseen, eikä enää suostunut jatkamaan roolissa, jolloin hänelle täytyi löytää korvaaja. Aluksi tekijät pohtivat Roger Moorea, mutta hän otti vastaan roolin Pyhimys-televisiosarjasta (The Saint - 1962-1969) ja etsintä jatkui. Rooliin mietittiin mm. John Richardsonia, Robert Campbelliä ja Anthony Rogersia, kunnes lopulta tekijät päätyivät australialaismalli George Lazenbyyn. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 1968 ja lopulta Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa sai ensi-iltansa joulukuussa 1969. Tämäkin Bond-leffa oli hitti, muttei läheskään yhtä menestynyt kuin sarjan kolme aiempaa osaa. Elokuva sai myös kriitikoilta paljon negatiivista palautetta aluksi, esimerkiksi kokemattoman Lazenbyn roolittamisesta pääosaan, mutta vuosien varrella leffan maine on parantunut niin sarjan fanien kuin kriitikoiden keskuudessa. Itse näin elokuvan muiden Bond-filmien kera eräänä kesänä isäni kanssa, mutten erityisemmin pitänyt siitä juurikin näyttelijänvaihdoksen vuoksi, enkä ole koskaan katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun 007-sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa vanhat 20 Bondia uudestaan ja arvostella ne. Katsoin Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa vain pari päivää Elät vain kahdesti -leffan jälkeen.

SPECTRE-järjestön johtajan, Ernst Stavro Blofeldin jahtaaminen vie MI6-agentti James Bondin Sveitsiin, lumisille Alpeille, missä hänelle selviää Blofeldin uusi, kauhistuttava suunnitelma.

Tällä kertaa agentti 007 James Bondina nähdään tosiaan George Lazenby, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa ja valitettavasti se myös näkyy. Lazenbystä ei löydy ollenkaan Conneryn karismaa ja hän on usein valitettavan puinen ja tylsä. Lazenby yrittää kovasti olla hurmaava ja sankarillinen, epäonnistuen siinä pahasti, eikä ole mikään ihme, että tämä jäi hänen ainoaksi Bond-leffakseen. Jos jotain positiivista Lazenbystä täytyy löytää, niin hän toimii tarpeeksi hyvin toimintakohtauksissa ja rooliinsa kyllästyneen Conneryn jälkeen on mukava nähdä Bond-näyttelijä innoissaan roolista. Harmi vain, ettei into riitä hyvään roolityöhön. Parhaimmillaan Lazenby on, kun Bond esittää yhdessä kohtaa leffaa olevansa joku muu, mutta tätä on vaikea kutsua kehuksi, sillä se vain osoittaa entistä paremmin, ettei Lazenby sovi agentti 007:n rooliin. Hahmona Lazenbyn Bond on kuitenkin ehkä hieman pidettävämpi kuin Conneryn, sillä hän kohtelee muita ihmisiä, etenkin naisia paremmin. Yhdessä kohtaa Bond päätyy kyseenalaisesti kouraisemaan MI6-sihteeri Moneypennyn (Lois Maxwell) takapuolta, mutta muuten hän jaksaa tällä kertaa odottaa, että nainen tekee aloitteen ja osoittaa kiinnostusta.

Tälläkin seikkailullaan James Bond tapaa useammankin eri neitokaisen, jonka kanssa syntyy säpinää, kuten himokkaan Ruby Bartlettin (Bond-parodia Casino Royalessa, 1967, nähty Angela Scoular), mutta pääasiassa agentti keskittyy vain yhteen naiseen, Diana Riggin näyttelemään kreivitär Tracy di Vicenzoon. Kyseessä on hyvin omapäinen hahmo, joka haluaa tehdä asiat itse, eikä suostu muiden komennettavaksi, mikä on aika hankalaa, kun hänen isänsä on todella konservatiivinen herra Draco (Gabriele Ferzetti). Draco kohtelee tytärtään todella huonosti ja kaupittelee tätä kuin esinettä. Tracy on Bond-tyttö mielenkiintoisemmasta päästä ja Rigg on oikein mainio roolissaan. Siksi onkin harmi, että Riggin ja Lazenbyn väliltä ei löydy lähes lainkaan kemiaa. Tässä leffassa yritetään luoda entistä vahvempaa romanssia kuin aiemmissa Bondeissa, mutta siinä ei onnistuta kovinkaan kaksisesti.
     Elokuvan ehdottomasti isoin mokaus on kuitenkin vaihtaa Elät vain kahdesti -leffassa SPECTRE-pomo Blofeldia näytellyt erinomainen Donald Pleasence huomattavasti heikompaan Telly Savalakseen. Savalaksesta ei löydy lainkaan sitä häijyä uhkaavuutta, mitä Pleasence huokui, vaan hän tekee Blofeldista yllättävänkin tylsän tapauksen. Pleasencen vaihtaminen Savalakseen johtui tekijöiden epäilyksestä siitä, ettei Pleasence pystyisi suoriutumaan hahmon toiminnallisesta puolesta, minkä vuoksi he potkivat hänet pihalle. Valitettavasti ongelma ei ole vain heikommassa näyttelijässä, vaan hahmo itsessään on kirjoitettu paljon huonommin. Blofeld ei itse asiassa edes tunnu samalta henkilöltä kuin edellisissä elokuvissa! Hahmolle olennaista valkoista kissaakin hädin tuskin nähdään. Blofeldin kätyri Irma Bunt (Ilse Steppat) on kaikin tavoin parempi roisto kuin pomonsa.
     James Bondin, Blofeldin ja sihteeri Moneypennyn lisäksi MI6:n pomo M (Bernard Lee) ja agenttien hilavitkuttimet tekevä Q (Desmond Llewelyn) tekevät tietty paluun. Q:lle ei tosin valitettavasti keksitä kunnon tekemistä, sillä hahmolla ei tällä kertaa ole Bondille mitään hauskoja laitteita tehtävää varten.

Parin edellisen Bond-leffan arviossani totesin, että niistä löytyy jonkinlaista epätasaisuutta laadussa. Mukana on asioita, joita olisi voinut miettiä toisin tai kokonaan uudestaan. Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvassa tätä epätasaisuutta löytyy paljon enemmän. Filmistä löytyy selkeät heikkoutensa, kuten sen päänäyttelijä, roisto ja kömpelösti toteutettu rakkaustarina, minkä lisäksi sen huumori on aivan käsittämättömän kökköä. Bond heittää yhä useammin muka-nokkelia letkautuksia, mutta ne ovat vain toinen toistaan huonompia ja myötähäpeällisempiä. Elokuvaa vaivaavat myös pienet rytmitysongelmat. Sillä on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, mikä tekee siitä 007-sarjan neljänneksi pisimmän leffan. Filmistä löytyykin muutamia asioita, joita olisi voinut tiivistää, jotta kokonaisuus olisi eheämpi paketti. Etenkin alkupäässä leffalla on vaikeuksia lähteä käyntiin, mitä vain vaikeuttaa, kun katsoja yrittää tottua Lazenbyyn Bondina. Elokuvan alkupää on paikoitellen aika pitkäveteistä seurattavaa ja hetken aikaa ehdin jo ajatella, että nyt on menty alamäkeen ja jyrkästi.

Onneksi elokuvan taso kuitenkin nousee, kun tarina vie sankarimme Alpeille, mikä luo jo oman koukuttavuutensa. Lumiset vuoret ovat visuaalisesti täysin erilainen ympäristö kuin edellisissä Bond-filmeissä ja niitä onnistutaan hyödyntämään erinomaisesti, mikä johtaa useaankin mahtavaan kohtaukseen. Alpeilla sijaitsevassa hoitolaitoksessa nostatetaan taidokkaasti jännitystä, sekä kiinnostavaa mysteeriä, sillä kaikki ei todellakaan ole kohdallaan. Bondin päästessä lähemmäs ratkaisuja jännitys vain tiivistyy entisestään. Elokuva sisältää myös todella viihdyttäviä toimintakohtauksia - etenkin laskettelu-takaa-ajot ovat erittäin hyvin toteutettuja ja niissä on onnistuttu pitämään jännite yllä pidemmänkin aikaa. Filmin lopputaistelukin on oivallinen ja siinäkin lumivuoria käytetään nokkelasti hyväksi. Elokuvan viimeinen kohtaus on myös todella poikkeuksellinen muiden Bond-filmien lopuista, eikä ole mikään ihme, että se on jäänyt historiaan yhtenä sarjan tärkeimmistä hetkistä. Onkin vain sääli, etteivät nämä mahtavat taistelut ja yllättävä loppu ole mukana tätä paremmassa elokuvassa.

Elokuvan on ohjannut ensikertalainen Peter R. Hunt, joka toimi leikkaajana edellisissä Bond-leffoissa. Onneksi Huntin työstä ei näy ensikertalaisuuden merkkejä, vaan hänen ohjauksensa on taidokasta ja hän luo hyvin jännitystä mukaan. Lazenby on kuitenkin todennut, ettei Hunt ollut kummoinen näyttelijäohjaaja, eikä hän neuvonut Lazenbya lähes lainkaan kuvauksissa. Jos siis Hunt olisi hoitanut senkin homman yhtä taidokkaasti kuin toiminnan, olisi leffa jo silloin luultavasti parempi. Sen sijaan kuvaukseltaan Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa on yksi sarjan parhaista. Mukana on useita todella tyylikkäitä otoksia, vaikka mukaan mahtuu myös kummallisiakin kikkailuja. Leikkauksessa tiivistyksen lisäksi jotkut tappelut olisi voinut editoida kasaan hieman luontevammin. Lavasteet ovat jälleen hienot ja efektit ovat kestäneet aikaa tarpeeksi hyvin, vaikka ne ovatkin paikoitellen silmiinpistävämmät kuin aiemmissa osissa. Äänimaailmasta löytyy pientä yliampuvuutta, mutta John Barry on tehnyt jälleen fantastista työtä musiikkien parissa. Erikoista kyllä, leffa palaa kahden ensimmäisen Bondin tyyliin sillä, ettei sen alkutekstien aikana kuulla perinteistä Bond-laulua, vaan pelkkää Barryn musiikkia. Elokuvassa kuullaan kuitenkin pariin otteeseen Louis Armstrongin laulama mainio "We Have All the Time in the World" -kappale.

Yhteenveto: Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa on epätasainen Bond-filmi, mistä olisi saanut paremman jo parilla muutoksella. Puinen George Lazenby ei vakuuta lähes lainkaan salaisen agentin roolissa. Vaikka hänestä löytyy intoa rooliin, on hän selvästi heikoin Bondin esittäjistä. Jos tekijät olisivat jo tähän leffaan saaneet Roger Mooren pääosaan, filmi olisi heti parempi. Lisäksi Donald Pleasencen olisi pitänyt pysyä SPECTRE-pomo Blofeldin roolissa, sillä Telly Savalasista ei välity lainkaan samaa uhkaa. Diana Rigg on kuitenkin oikein mainio Bond-tyttö Di Vicenzon roolissa. Elokuva kaipaisi myös tiivistämistä ja lähes kahden ja puolen tunnin kestossaan se on liian pitkä. Alkupää on paikoitellen pitkäveteinen, mutta onneksi filmi saa napattua mukaansa, kun Bond pääsee Alpeille. Ohjaaja Peter R. Hunt rakentaa hyvin jännitystä ja hän on saanut aikaiseksi viihdyttäviä toimintakohtauksia. Lopusta on myös saatu erittäin mainio ja se on ymmärrettävästi yksi sarjan ikonisimmista hetkistä. Kuvaukseltaan leffa on yksi sarjan parhaista. Jos Bondiksi olisi saatu Moore, Pleasence olisi pysynyt Blofeldina ja elokuva olisi hieman lyhyempi, itse filmi voisi kuulua sarjan kärkikymmenikköön.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
On Her Majesty's Secret Service, 1969, Eon Productions

Arvostelu: Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967)

ELÄT VAIN KAHDESTI

YOU ONLY LIVE TWICE

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Sean Connery, Tetsurō Tamba, Akiko Wakabayashi, Mie Hama, Donald Pleasence, Teru Shimada, Karin Dor, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn, Ronald Rich ja Charles Gray
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Ian Flemingin "James Bond" -kirjasarjaan (1953-1966) perustuvat elokuvat Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962), Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love - 1963), 007 ja Kultasormi (Goldfinger - 1964) ja Pallosalama (Thunderball - 1965) olivat suurmenestyksiä, joten Bond-leffoja päätettiin tietysti jatkaa. Alunperin tekijät aikoivat tehdä elokuvan Flemingin "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" -kirjan ("On Her Majesty's Secret Service" - 1963) pohjalta, mutta koska se vaati lumisten vuorien löytämistä kuvauspaikaksi, tekijät päättivät tehdä ensin elokuvan kirjasta "Elät vain kahdesti" ("You Only Live Twice" - 1964). Vaikeuksia tuotannolle koitui päänäyttelijä Sean Conneryn kyllästymisestä rooliinsa, mitä hän oli esittänyt neljänä vuotena peräkkäin. Connery kuitenkin lopulta suostui jatkamaan sarjan parissa, kun tekijät tarjosivat hänelle isompaa palkkaa. Kuvaukset alkoivat kesällä 1966 ja Elät vain kahdesti sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin (Suomeen leffa tosin saapui vasta syyskuussa 1967). Elokuva oli menestys, vaikkei tuottanutkaan yhtä paljon rahaa kuin sarjan kaksi edellistä osaa. Leffa sai myös hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, joista jotkut kehuivat elokuvan seikkailua ja päävihollista, kun taas toiset kritisoivat Bond-elokuvien kaavamaisuutta. Itse näin Elät vain kahdesti -leffan yhdessä muiden vanhojen James Bond -filmien kera lapsena eräänä kesänä isäni kanssa, mutten muista, että olisin nähnyt sitä koskaan uudestaan. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa kaikki aiemmat 007-elokuvat läpi ja arvostella ne. Katsoinkin Elät vain kahdesti pari viikkoa Pallosalaman jälkeen.

Kun joku sieppaa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton avaruusaluksia siinä toivossa, että suurvallat ryhtyisivät tuhoisaan sotaan keskenään, MI6 lähettää agentti James Bondin Japaniin selvittämään, ketkä ovat kaiken takana? Ketkä muutkaan kuin pahamaineinen SPECTRE-järjestö?

Sean Connery tosiaan suostui palaamaan agentti 007 James Bondin rooliin viidettä kertaa isomman palkkion vuoksi ja välillä sen myös huomaa - niin pahassa kuin itse asiassa hyvässäkin. Paikoitellen Conneryn kyllästyminen rooliin on näkyvää, mutta paikoitellen vaikuttaa myös siltä, että isompi palkka on motivoinut häntä yrittämään kovemmin kuin Pallosalamassa. Hän on myös saanut pitää välivuoden, minkä jälkeen Bondin esittäminen on varmaan tuntunut siltä kuin palaisi töihin mukavan ja pitkän loman jälkeen. Itse Bond on sama vanha nokkela ja taistelutaitoinen agentti, mutta lisäplussaa tuo se, etteivät hänen naisten hurmausyrityksensä tunnu samalla lailla ahdistelulta kuin aiemmissa filmeissä. Tässä Bondin ja naisten välille on yritetty löytää aidompaa romantiikkaa, mutta harmillista vain on, ettei Connerylla ja naisnäyttelijöillä ole minkäänlaista kemiaa keskenään.
     Tällä kertaa Bond päätyy siis pussailemaan parinkin japanilaisnaisen kanssa, joista toinen on Bondia auttava agentti Aki (Akiko Wakabayashi) ja toinen täysin unohdettava sukeltajatyttö Kissy (Mie Hama). Akista on saatu osittain kiinnostava tapaus, ollessaan aluksi hieman mystinen, mutta Kissy jää täysin yksiulotteiseksi ja mitäänsanomattomaksi neidoksi, joka roikkuu loppuleffan ajan Bondin mukana. Wakabayashi on oiva valinta osaansa, mutta Hama ei tee minkäänlaista vaikutusta.
     Aiemmissa James Bond -elokuvissa vain pariin otteeseen nopeasti nähty SPECTRE-järjestön johtaja Ernst Stavro Blofeld (Donald Pleasence) tekee kunnon ensiesiintymisensä. Hahmo on aiemmin ollut lähinnä selin kameraan ja hänestä on nähty pääasiassa hänen kätensä, jotka pitelevät ja silittävät valkoista kissaa. Tällä kertaa Blofeld ei ole pelkkä taustalla tapahtumia ohjaileva nukkemestari, vaan itse pääpiru, jonka kohtaamiseen Bond tarvitsee kaiken lahjakkuutensa. Blofeldia ei ole turhaan piiloteltu pitkään, vaan hänen näyttäytymisensä palkitsee odotuksen, sillä kyseessä on aidosti katala ja uhkaava vihollinen. Hän ei ole fyysisesti Bondin veroinen, mutta älyllisesti kyllä. Parasta hahmossa on kuitenkin hänen näyttelijänsä Pleasence, joka on nappivalinta rooliin. Pleasence onnistuu olemaan vaarallinen vastus ja hän luo hyvin epämiellyttävää ilmapiiriä.
     Elokuvassa nähdään myös Tetsurō Tamba Japanin salaisen palvelun pomona "Tiikeri" Tanakana, Teru Shimada ja Karin Dor SPECTRE:n agentteina, sekä vanhat tutut Bernard Lee, Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn MI6:n pomo M:nä, hänen sihteerinään Moneypennynä ja agenttien ihmevempaimet suunnittelevana Q:na. Q on tähänkin leffaan kehitellyt uusia hauskoja laitteita, parhaimpana "Pikku-Nellien".

Elät vain kahdesti on jälleen oiva lisäys 007-elokuvien sarjaan, mutta samalla se on hieman epätasainen paketti. Kuten jo sanoin, leffa vie Bondin tällä kertaa kauas itään, ihmettelemään Japanin kulttuuria ja vaikka edellisiin filmeihin verrattuna erilainen ympäristö tuo oman lisänsä elokuvaan, tapahtuu Japanin esittely vähän kömpelösti. On hauska tutkia tätä todella erilaista kulttuuria länsimaihin verrattuna, mutta samalla elokuva käyttää kenties liikaakin aikaa kulttuurin näyttämiseen kuin itse tarinan kertomiseen. Elokuvasta voisi leikata joitakin hetkiä kokonaan pois, sillä ne tuntuvat paikoitellen enemmänkin mainokselta. Lisäksi filmissä on mukana jokseenkin kyseenalainen juttu, mikä on herättänyt keskustelua vuosien varrella - James Bond nimittäin maskeerataan yhdessä kohtaa japanilaiseksi. Tätä on pidetty kulttuurillisesti loukkaavana, etenkin nykypäivänä, mutta itselleni ongelma ei ole niinkään loukkaamisessa, vaan siinä kuinka typerä ja surkeasti toteutettu idea onkaan kyseessä. Ensinnäkään japanilaismaskeeraus ei huijaisi ketään, minkä lisäksi Connery näyttää lähinnä naurettavalta, mikä ei oikein sovi vakoojajännäriin.

Elokuvasta kuitenkin löytyy selkeitä todella hyviä puolia. Kohtaukset, joissa avaruusalusten kimppuun hyökätään, ovat vangitsevan painostavia, etenkin uhkaavan musiikkinsa ansiosta (säveltäjä John Barry tekee jälleen erinomaista työtä). Filmin keskivaiheilla on eräs todella viihdyttävä ja mukavan toiminnallinen helikopterikohtaus, missä Bond pääsee hyödyntämään Q:n vekottimia koko rahan edestä. Loppuhuipennuksessa tasoa nostatetaan oikein kunnolla ja itse pidän äärimmäisen paljon siitä, missä huipennus tapahtuu. Blofeldin tukikohta on tulivuoren sisälle rakennettu piilopaikka, mihin on luotu jättimäiset salaovet ja kaikki. Voiko tämän täydellisempää tukikohtaa ollakaan itsestään suuria luulevalle maailmanvalloittajapahikselle? Ei voi! Onko tulivuori-tukikohta hieman naurettava ja erittäin epäuskottava idea? No todellakin ja siksi se onkin niin mahtava! Tekijät ovat selvästi halunneet pitää hauskaa loppuskaban kanssa ja siten se nouseekin tähän mennessä sarjan parhaaksi taisteluksi. Kun yllättävänkin suuressa tulitaistelussa on mukana vielä ninjoja miekkojen kanssa, katsoja todella palkitaan siitä, että hän jaksoi katsoa läpi hieman pitkäveteisemmätkin osuudet leffasta.

Tällä kertaa ohjaajana toimii Lewis Gilbert, joka on onnistunut luomaan viihdyttävän hengen ja päässyt leikkimään leffassa erilaisilla vakoojien laitteistoilla. Gilbertin ohjaus on oivallista, mutta Roald Dahlin käsikirjoitus tökkii hieman. Tämä on sinänsä hassua, sillä Dahl on tunnettu kirjailija, joka on tehnyt mm. lastensadun "Jali ja suklaatehdas" ("Charlie and the Chocolate Factory" - 1964). Teknisesti Elät vain kahdesti on ihan hyvin toteutettu. Kuvaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, mutta jotkut kuvat ovat aika kömpelösti yhteen leikattuja. Efektit ovat parhaat päivänsä nähneet, mutta toimivat tarpeeksi hyvin ja tuovat tavallaan oman hauskan lisänsä elokuvan viihdyttävyyteen. Lavasteet, etenkin SPECTRE:n tukikohta, ovat hienosti toteutetut. Puvustajat ovat päässeet leikkimään japanilaisen kulttuurin kanssa, mutta maskeeraajia on vaikea kehua Bondin muuttamisesta japanilaiseksi. Äänimaailma on kelvollinen ja lopputaistelussa ryminä muuttuu aika kovaksi. Tämänkertainen tunnuslaulu on legendaarisen Frank Sinatran tyttären Nancyn laulama "You Only Live Twice", joka on mainio kipale, muttei yllä omalla listallani Bond-tunnareiden kärkeen, eikä jää millään tavalla soimaan päässä.

Yhteenveto: Elät vain kahdesti on jälleen erittäin hyvä Bond-seikkailu, vaikka siitä löytyykin omat ongelmansa. Tarinan sijoittaminen Japaniin tuo mukaan jotain uutta kulttuurillisesti, mutta samalla tätä kulttuuria hyödynnetään välillä hieman kömpelösti. Bondin maskeeraus japanilaiseksi on lähinnä myötähäpeällistä. Lisäksi mukana on joitain hieman pitkäveteisempiä hetkiä. Heikkoudet kuitenkin unohtuvat ja odotus palkitaan, kun lopputaistelu alkaa, mikä on tähän mennessä sarjan paras. Suuri mäiske yliampuvan teatraalisessa SPECTRE:n tukikohdassa on erittäin viihdyttävää seurattavaa. Itse järjestön pomo Blofeld esitellään vihdoin kunnolla ja häntä näyttelevä Donald Pleasence on nappivalinta rooliin, luoden hahmosta uhkaavan ja ovelan. Sean Connery parantaa hieman roolityötään edellisestä osasta, vaikka paikoitellen on yhä näkyvissä, että hän on alkanut kyllästyä leikkimään agenttia. Filmin tunnuskappale on oivallinen, muttei nouse ainakaan omalla listallani Bond-laulujen kärkeen. Sama pätee itse elokuvaan. Se on oikein mainio, muttei kuulu mielestäni sarjan parhaimmistoon. Suosittelen sen katsomista kuitenkin oikein lämpimästi, jos pidit aiemmista 007-leffoista. Seuraavasta leffasta lämpöä sitten puuttuukin, kun suuntaamme lumisille vuorille Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvan (On Her Majesty's Secret Service - 1969) ja uuden Bond-näyttelijä George Lazenbyn parissa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
You Only Live Twice, 1967, Eon Productions, Danjaq