Arvostelu: 007 ja kultainen ase (The Man with the Golden Gun - 1974)

007 JA KULTAINEN ASE

THE MAN WITH THE GOLDEN GUN

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Roger Moore, Christopher Lee, Britt Ekland, Maud Adams, Hervé Villechaize, Soon-Tek Oh, Richard Loo, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn, Marne Maitland ja Clifton James
Genre: toiminta, seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja kultainen ase on yhdeksäs James Bond -elokuva ja se perustuu löyhästi Ian Flemingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1965. Kirjasta oli tarkoitus tehdä elokuva jo Elät vain kahdesti -leffan (You Only Live Twice - 1967) jälkeen, mutta tuotanto koettiin liian haastavaksi, jolloin tekijät siirtyivät filmatisoimaan "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" -kirjaa ("On Her Majesty's Secret Service" - 1963). Kun Roger Moore korvasi Sean Conneryn Bondina elokuvassa Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973), tekijät päättivät seuraavan leffan olevan vihdoin "007 ja kultainen ase" -romaanin pohjalta. Kirjan tapahtumapaikka oli pääasiassa Jamaika, mutta koska sitä oli hyödynnetty jo edellisessä Bond-leffassa, sekä Salainen agentti 007 ja tohtori No'ssa (Dr. No - 1962), tapahtumat päätettiin siirtää Aasiaan. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1973 ja lopulta 007 ja kultainen ase sai ensi-iltansa joulukuussa 1974. Elokuva oli iso hitti, mutta sai nihkeän vastaanoton kriitikoilta, joista monet kutsuivat leffaa Bond-sarjan heikoimmaksi. Vuosien varrella elokuvan maine on pysynyt aika lailla samana ja monilla listoilla leffa kuuluu yhä kehnoimpien Bond-elokuvien joukkoon. Itse näin 007 ja kultaisen aseen lapsena, kenties jo ennen kuin pidin isäni kanssa Bond-kesän, mistä olen aiemmissa arvosteluissani puhunut. En muista, olenko sen jälkeen katsonut elokuvaa kertaakaan uudestaan, mutta nyt kun James Bond -sarja on saamassa jälleen uuden osan No Time to Die (2020), päätin katsoa kaikki 20 ensimmäistä 007-leffaa uudestaan ja arvostella ne. Noin kuukausi Elä ja anna toisten kuolla jälkeen katsoin 007 ja kultaisen aseen.

MI6:n agentti James Bond saa tappouhkauksen maailman salaperäisimmältä palkkamurhaajalta, Francisco Scaramangalta, joka käyttää hommassaan vain omaa kultaista asettaan. Bondin täytyy löytää Scaramanga, ennen kuin tämä löytää hänet.

Roger Moore palaa salainen agentti James Bondin rooliin, jonka salaisuus on tosin hieman kyseenalainen käsite, ottaen huomioon kuinka kaikki leffassa tuntuvat tietävän hänet. Moore ei kuitenkaan anna tällaisten seikkojen häiritä ja osoittaa toistamiseen olevansa Conneryn jälkeen paras vaihtoehto rooliin. Moore on uskottava niin eleganttina hurmurina puku päällään kuin nokkelana ja taistelukykyisenä agenttina. Bond pistetään taas kerran kiperiin tilanteisiin, joissa hänen täytyy hyödyntää kykyjään selvitäkseen ehjin nahoin. Tulee siinä pari vitsiäkin murjaistua.

Vielä Mooreakin vakuuttavampaa työtä tekee tarinan roistoa, Francisco Scaramangaa näyttelevä Christopher Lee. Edesmennyt Lee on aina nappivalinta pahiksen rooliin, minkä hän on osoittanut mm. vampyyrikreivi Draculana, Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Saruman-velhona, sekä Tähtien sota -esiosien (Star Wars - 2002-2005) kreivi Dookuna. Lee pitää sisällään sellaista jylhyyttä, että se sopii täydellisesti elämää suuremmille pahiksille ja vaikka Scaramanga onkin hillitympi tapaus kuin vaikkapa mahtaileva Saruman, ei hän ole tässä millään lailla kehnompi. Scaramanga on juonikas tapaus ja äärimmäisen tehokas tappaja. Hahmo ei ole mitä tavallisin Bond-roisto ja kenties juuri siksi hän onkin niin mielenkiintoinen. Scaramanga tykkää treenata kykyjään ja haastaa itsensä, mitä varten hänellä onkin lyhytkasvuinen avustaja Nick Nack (Hervé Villechaize), joka on myös katala heppu. Kyseessä on erinomainen pahiskaksikko, joka vetää vertoja jopa 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) ikoniselle roistoduolle.
     Tälläkin seikkailullaan James Bond tapaa erilaisia neitoja, jotka tietty lankeavat hänen syliinsä välittömästi. Mukana on mm. napatanssija Saida (Carmen du Sautoy), Scaramangan rakastajatar Anders (Maud Adams) ja Bondia avustava agentti Mary Goodnight (Britt Ekland). Elokuvaa katsoessa on vaikea olla pohtimatta, miten ihmeessä Goodnight on onnistunut käymään agenttikoulutuksen läpi ja päässyt hoitamaan kenttätehtäviä, kun kyseessä on täysin uusavuton bimbo, joka mokailee kaiken aikaa ja tarvitsee Bondin pelastamaan hänet pulasta. Goodnight on tähän mennessä yksi kehnoimmista Bond-tytöistä, eikä Ekland ole kovin hyvä osassaan, miksi onkin outoa, että hän on naishahmoista tärkein. Saida-tanssijan osuus jää todella lyhyeksi, eikä Andersiakaan onnistuta hyödyntämään niin paljon kuin hahmossa olisi ollut potentiaalia. Adams on huomattavasti Eklandia parempi, joten läpi leffan toivoin, että näyttelijät esittäisivätkin toistensa rooleja.
     Leffassa nähdään myös vanhat tutut MI6:n pomo M (Bernard Lee), tämän sihteeri Moneypenny (Lois Maxwell), sekä vempaintehtailija Q (Desmond Llewelyn) ja lisäksi uusiakin tuttavuuksia, kuten rikas bisnesmies Hai Fat (Richard Loo), Bondia auttava luutnantti Hip (Soon-Tek Oh) ja Scaramangalle kultaisia luoteja valmistava Lazar (Marna Maitland). Jostain syystä joku on myös pitänyt hyvänä päätöksenä, että Elä ja anna toisten kuolla -leffassa ärsyttänyt sheriffi J. W. Pepper (Clifton James) pitäisi ottaa mukaan tähänkin elokuvaan. Kaikista sivuhahmoista, jotka voisivat tehdä paluun, miksi, voi miksi tekijät valitsivat juuri hänet?! Kyseessä on varmaan koko Bond-historian raivostuttavin hahmo, joka ei sovi millään tavalla mukaan näihin leffoihin! Kenen idiootin "neronleimaus" tämä oli?!

007 ja kultainen ase hyötyy huomattavan paljon siitä, että se sisältää mahtavan vastustajan sankarille, sillä tarinallisesti filmi ei ole erityisen kiinnostava. Elokuva alkaa napakasti ja on kiinnostava idea, että tällä kertaa Bondia jahtaisi joku ja hänen pitäisi napata Scaramanga, ennen kuin tämä nappaa hänet, mutta harmillisesti itse leffa on lopulta ihan muuta. Tiivistunnelmaisen kissa ja hiiri -leikin sijaan elokuvaan heitetään mukaan ns. MacGuffin, jonka perässä hahmot ovat. Jos ette tiedä, mikä MacGuffin on, niin sellaiseksi kutsutaan jonkinsortin objektia, jota tarinan hahmot jahtaavat ja mikä pitää tarinan liikkeellä. Sen painotetaan olevan äärimmäisen tärkeä hahmoille, mutta katsoja ei usein edes välitä siitä. Toisinaan, kuten alkuperäisessä Tähtien sota: Episodi IV - Uudessa toivossa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) Kuolemantähden piirustukset, MacGuffin onnistutaan tuomaan mukaan erinomaisesti ja sillä on merkitystä katsojallekin, mutta näin ei todellakaan käy 007 ja kultaisessa aseessa. Eräänlaisen laitteen jahtaaminen on pitkäveteistä puuhaa, eikä katsoja jaksa millään kiinnostua siitä, kenen käsiin masiina päätyy.

En kuitenkaan sano, että 007 ja kultainen ase olisi huono elokuva. Siinä vain on omat heikkoutensa, jotka laskevat sen kokonaistasoa, eikä leffa onnistu saavuttamaan potentiaaliaan hieman mitäänsanomattoman tarinansa vuoksi. Tarina kulkee eteenpäin hieman tylsähköjä polkuja, minkä lisäksi leffa kärsii todella kehnosta Bond-tytöstä, sekä raivostuttavan sheriffi Pepperin lisäämisestä. Komediapuoli on muutenkin hieman laiskaa tässä, eikä leffa onnistu naurattamaan normaaliin tapaan Bondin muka-nokkelien sanomisien takia. Mutta kuten jo sanoin, filmi hyötyy huomattavasti loistavan pahiksen sisältämisestä ja kaikki kohtaukset Scaramangan kanssa nappaavat erinomaisesti mukaansa. Muuten leffan toimintakohtaukset eivät paljoa tarjoa, mutta loppumatsi Bondin ja Scaramangan välillä on jännittävää seurattavaa. Tekijät halusivat hahmoista toistensa peilikuvat, joista löytyy kuitenkin pieniä eroavaisuuksia ja se tekeekin kaksikon yhteisestä kamppailusta kiehtovan.

Guy Hamilton jatkaa kolmatta kertaa putkeen Bond-ohjaajana, tehtyään kaksi aiempaa osaa, Conneryn viimeisen eli Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971) ja Mooren ensimmäisen eli Elä ja anna toisten kuolla, minkä lisäksi Hamilton ohjasi myös tähän asti parhaimman Bond-leffan, 007 ja Kultasormen. Hamiltonin ote on kuitenkin selkeästi alkanut lipsumaan, eikä hän löydä samaa intoa sarjaan kuin 10 vuotta aiemmin. Richard Maibaumin ja Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus on myös aika innoton, eikä toisaalta ihme, olihan Maibaum siirtänyt tähän mennessä jo kuusi Bond-tarinaa elokuvamuotoon ja kirjoittanut ensimmäisen version Timantit ovat ikuisia -käsikirjoituksesta. Kaksikko on saanut aikaiseksi erinomaisen pahisduon, mutta tarina jää harmillisen vaisuksi. 007 ja kultainen ase on kuitenkin kuvattu oivallisesti ja se sisältää tyylikkäitä lavasteita, sekä omalle ajalleen hienoja efektejä. Ääniefektitkin ovat mainiot, lukuunottamatta erästä typerää ääntä autostuntin aikana, mikä rikkoo hetken vaikuttavuuden täysin. John Barryn säveltämät musiikit ovat tuttuun tyyliin erittäin oivalliset ja skotlantilaisen Lulun laulama tunnuskappale "The Man with the Golden Gun" on todella hyvä ja aikamoinen korvamato. Tämäkin Bond-tunnari saattaa kuulua niihin, jotka ovat itse asiassa parempia kuin itse elokuva!

Yhteenveto: 007 ja kultainen ase on kelvollinen lisäys James Bond -elokuvien sarjaan, muttei onnistu nousemaan muutaman aiemmin osan asettamasta tasapaksusta tasosta - ei, vaikka roistona nähdäänkin legendaarinen Christopher Lee. Leen näyttelemä Scaramanga on erinomainen pahis ja kohtaukset hänen kanssa ovat leffan parasta antia. Loppuhuipennus Bondin ja Scaramangan välillä on jännittävä, mutta muuten toimintapuoli (kuten myös huumori) jättää toivomisen varaa. Hahmojen jahtaama "MacGuffin" ei kiinnosta katsojaa ja leffasta löytyy pitkäveteisiä hetkiä. Leen lisäksi myös James Bondia näyttelevä Roger Moore onnistuu pitämään katsojan mielenkiintoa edes jotenkin yllä tylsemmissä kohtauksissa. Moore osoittaa toistamiseen olevansa huomattavasti parempi täyttämään Conneryn saappaita kuin puinen George Lazenby. Onkin harmi, ettei hän vielä tässä kohtaa saanut tasolleen sopivaa elokuvaa ympärilleen. Onneksi se korjaantuu sarjan seuraavassa leffassa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Man with the Golden Gun, 1974, Eon Productions

Arvostelu: Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973)

ELÄ JA ANNA TOISTEN KUOLLA

LIVE AND LET DIE

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Roger Moore, Jane Seymour, Yaphet Kotto, Julius Harris, David Hedison, Gloria Hendry, Clifton James, Geoffrey Holder, Bernard Lee, Lois Maxwell, Roy Stewart ja Earl Jolly Brown
Genre: toiminta, romantiikka, jännitys
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Elä ja anna toisten kuolla on kahdeksas James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1954. Jo edellistä Bond-leffaa, Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971) tehdessään, tuottajat päättivät tehdä "Elä ja anna toisten kuolla" -kirjan elokuvaversion seuraavaksi, koska he halusivat tuoda sarjaan mukaan voodoota harjoittavia roistoja. Tuottajat yrittivät saada Sean Conneryn palaamaan päärooliin seitsemättä kertaa, mutta Connery kieltäytyi jyrkästi, jolloin elokuvaa varten täytyi löytää uusi Bond-näyttelijä. Aluksi rooliin pohdittiin Adam Westiä, Burt Reynoldsia ja Michael Billingtonia, mutta lopulta roolin sai Roger Moore, joka oli ollut jo pariin otteeseen aiemmin tekijöiden vaihtoehto. Kuvaukset alkoivat syksyllä 1972 ja lopulta Elä ja anna toisten kuolla sai ensi-iltansa kesällä 1973 (Suomeen leffa saapui vasta jouluna). Elokuva oli suuri menestys, mutta se sai edellisiä osia kehnomman vastaanoton kriitikoilta. Itse näin leffan muiden Bond-filmien kanssa eräänä kesänä ja pidin siitä muistaakseni paljon. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Olen pitkään pohtinut James Bond -elokuvien katsomista ja arvostelemista, ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin vihdoin toteuttaa ideani. Katsoinkin Elä ja anna toisten kuolla pari viikkoa Timantit ovat ikuisia -elokuvan jälkeen.

Kun kolme MI6:n agenttia kuolee yllättäen tehtävällään Amerikassa, agentti James Bond lähetetään tutkimaan, mistä on kyse.

Muutamassa viimeisessä Bondissaan Sean Connerylle tuotti selvästi vaikeuksia peitellä kyllästymistään elokuvasarjaan, joten on oikein hyvä ratkaisu, että agentti 007:ksi on valittu uusi näyttelijä. Ja vielä parempi juttu on se, että Roger Moore on huomattavasti parempi valinta kuin Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -leffassa (On Her Majesty's Secret Service - 1969) hahmoa näytellyt George Lazenby. Moore tekee roolista hienosti omannäköisensä, eikä lähde kopioimaan edeltäjiään, vaikka pitää tutut piirteet hahmosta tallella, kuten älykkyyden kiperissä tilanteissa, taistelutaidot vahvojen vastustajien kanssa, herrasmiesmäisen esiintymisen hienostuneessa seurassa ja kyseenalaisen käyttäytymisen naisten kanssa. Moore tuntuu kuitenkin olevan edeltäjiään parempi hurmuripuolella, minkä lisäksi hän sopii myös vitsiniekaksi paremmin.

Nyt kun SPECTRE-järjestö on raivattu pois tieltä, Bond voi keskittyä muihin roistoihin kuin Blofeldiin. Tällä kertaa salainen agentti saa vastaansa karibialaisen tohtori Kanangan (Yaphet Kotto) ja tämän kätyrit, robottikädellä varustetun Tii Hiin (Julius Harris), voodoota harjoittavan paroni Samedin (Geoffrey Holder), todella hiljaa puhuvan Kuiskaajan (Earl Jolly Brown), sekä salaperäisen gangsteripomo herra Bigin. Valitettavasti tämänkertainen pahisporukka ei tee erityisen suurta vaikutusta, lukuunottamatta Tii Hiitä, joka pystyy erikoiskätensä avulla katkaisemaan ihmiseltä käden yhdellä puristuksella. Tohtori Kananga on aika tylsä tapaus, etenkin kun käy selville, mitä hän loppujen lopuksi pyrkii tekemään. Kuiskaaja on hyvin mitäänsanomaton ja niin on harmillisesti myös paroni Samedi, joka vaikuttaa aluksi todella kiehtovalta karmivien maskeeraustensa takia. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin, mutta hahmoina heihin olisi voinut keksiä paljon enemmänkin.
     Matkallaan Bond kohtaa tietty myös neitokaisia, kuten selvännäkijä Solitairen (Jane Seymour), joka lukee korteistaan tulevaisuuden, sekä CIA-agentti Rosie Carverin (Gloria Hendry), joka on keltanokka kenttätehtävissä. Naishahmot ovat eri tavoin kiinnostavat lisäykset ja heitä onnistutaan jopa syventämään hyvin elokuvan aikana. Paikoitellen Solitairen taikatemput tuntuvat kuitenkin oudon yliluonnollisilta James Bond -seikkailuun, mutta tavallaan ne tuovat oman toimivan lisänsä.
     Elokuvassa nähdään myös Bernard Lee MI6:n pomona M:nä, Lois Maxwell tämän sihteerinä Moneypennynä, Roy Stewart Salainen agentti 007 ja tohtori No -leffasta (Dr. No - 1962) tutun Quarrelin poikana, sekä Clifton James sheriffi J. W. Pepperinä, joka ei todellakaan tunnu kuuluvan mukaan elokuvaan. James on hulvaton osassaan, mutta aina kun hän on ruudulla, ei voi olla pohtimatta, tiesikö hän, ettei kyseessä ole komedia vaan uusi James Bond -leffa? Mukana on myös Bondin CIA-kaveri Felix Leiter, jonka näyttelijä on taas kerran vaihtunut ja tällä kertaa häntä esittää David Hedison. Bondille erilaisia vempaimia valmistavaa Q:ta ei valitettavasti nähdä tässä leffassa lainkaan.

Elä ja anna toisten kuolla toimii mainiona esittelynä Roger Mooren versiolle James Bondista, eikä vain sen takia, että Moore nappaa roolin välittömästi itselleen, vaan koska elokuva muistuttaa paikoitellen vahvasti Sean Conneryn ensimmäistä Bond-seikkailua, Salainen agentti 007 ja tohtori No'ta. Molemmissa leffoissa Bond lähtee suorittamaan tehtävää, kun MI6:n agentti tapetaan ja molemmat sijoittuvat Karibialle (vaikkakin tässä leffassa vietetään myös paljon aikaa New Orleansissa). Joko tämä on huvittava sattuma tai sitten tekijät päättivät tietoisesti palata sarjan ensimmäisen elokuvan kuviin ja tunnelmiin. Seikkailuna kyseessä on kuitenkin hyvin erilainen tarina, sillä tässä ei luoda niinkään mysteeriä siitä, kuka pelottelee kyläläisiä saareltaan käsin, vaan tässä tuodaan mukaan voodootaikoja ja huumekauppaa. Bond päätyy pariinkin vaikeaan paikkaan - hän joutuu mm. krokotiilien ja alligaattorien keskelle - ja löytää vaarojen lisäksi tietty myös romantiikkaa, kirjaimellisesti kielletyn hedelmän.

Valitettavasti itse elokuva ei ole kovinkaan ihmeellinen. Elä ja anna toisten kuolla on oiva lisäys Bond-elokuvien sarjaan, mutta se erottuu joukosta lähinnä sen vuoksi, että se sisältää Mooren ensiesiintymisen agenttina. Tarina muuttuu paikoitellen hieman pitkäveteiseksi, roistot eivät erityisemmin kiinnosta, romanssit ovat jokseenkin kömpelösti luotuja, eikä huumori erityisemmin naurata. Moore kyllä ajoittaa vitsinsä paremmin kuin edeltäjänsä, mutta ne ovat pääasiassa niin kehnosti rustattuja, etteivät ne onnistu naurattamaan kuin huonoudellaan. Loppuhuipennuksesta ei valitettavasti ole saatu aikaiseksi kovinkaan koukuttavaa tai jännittävää tilannetta. Ainoaksi tiivistunnelmaiseksi kohtaukseksi jää tosiaan Bondin ja nälkäisten krokojen kohtaaminen - varsinkin kun krokotiilit ovat oikeita. Krokotiilifarmin (missä kohtaus kuvattiin) omistaja Ross Kananga päätyi leffaan mukaan suorittamaan vaarallista stunttia ja yhden krokotiilin leuat kävivät todella lähellä Kanangan jalkaa. Kuten joku saattaa varmaankin pohtia, elokuvan pahis tohtori Kananga nimettiin Rossin mukaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Guy Hamilton, joka ohjasi edellisenkin Bond-leffan, Timantit ovat ikuisia, kuten myös suosikkini Conneryn Bondeista, 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964). Hamilton tekee tässä selvästi parempaa työtä kuin edellisessä leffassa, muttei yllä samalle tasolle, millä hän hienosti työsti 007 ja Kultasormea. Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus laahustaa välillä, minkä lisäksi mukana on useita kehnoja repliikkejä. Tekniseltä puoleltaan Elä ja anna toisten kuolla on kuitenkin mainiosti toteutettu. Kuvaus on hyvää ja leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, vaikka kokonaisuutta voisikin pienesti tiivistää. Lavasteet ja puvut ovat hyvin toteutettu, mutta ehdoton suosikkini filmin visuaalisesta toteutuksesta on Tii Hiin mekaaninen käsi. Venetakaa-ajo on taidokkaasti tehty ja se on toimintakohtauksista vauhdikkain ja koukuttavin. Äänimaailma on hyvin rakennettu, mutta harmillisesti leffaan sävelletyt musiikit eivät pääse lainkaan samalle tasolle edellisten Bond-filmien musiikkien kanssa. Vanha säveltäjä John Barry on vaihtunut George Martiniin, joka ei saa aikaiseksi mitään muistettavaa. Elä ja anna toisten kuolla sisältää kuitenkin mielestäni yhden parhaimmista Bond-lauluista, Paul McCartney and Wingsin esittämän "Live and Let Dien". Kappale on täynnä menoa ja meininkiä, se jää soimaan päässä vielä pitkäksi aikaa ja rehellisesti sanottuna laulu on mielestäni paljon parempi kuin itse elokuva...

Yhteenveto: Elä ja anna toisten kuolla toimii oivallisesti Roger Mooren James Bond -tulkinnan esittelyyn, mutta jää tarinaltaan kuitenkin hieman unohdettavaksi. Voodoo-puoli on toimiva lisä, vaikka samalla tietty "yliluonnollisuus" on vähän hassua Bond-leffassa. Pahikset ovat aika latteita, vaikka Tii Hiin robottikäsi onkin veikeä. Clifton James on erittäin hauska sheriffi Pepperinä, mutta hahmo ei tunnu kuuluvan leffaan lainkaan. Moore on erinomainen valinta Bondiksi ja Conneryn tympääntymisen jälkeen on hienoa nähdä innokas näyttelijä roolissa. Alligaattorikohtaus on selvästi filmin parasta antia tapahtumien puolesta, mutta loppujen lopuksi tämänkertainen tunnuslaulu "Live and Let Die" on parempi kuin itse elokuva. Kappale on yksi Bond-historian parhaista, mutta valitettavasti itse leffa ei ole. Se on kuitenkin tarpeeksi menevä ja selvä parannus keskinkertaisen Timantit ovat ikuisia -elokuvan jälkeen. Silti on suuri harmi, ettei ohjaaja Guy Hamilton päässyt kahden jälkimmäisen Bond-leffansa kanssa lähellekään 007 ja Kultasormen erinomaista tasoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Live and Let Die, 1973, Eon Productions