Näytetään tekstit, joissa on tunniste Britt Ekland. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Britt Ekland. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 6. joulukuuta 2023

Arvostelu: Uhrijuhla (The Wicker Man - 1973)

UHRIJUHLA

THE WICKER MAN



Ohjaus: Robin Hardy
Pääosissa: Edward Woodward, Christopher Lee, Britt Ekland, Lindsay Kemp, Lesley Mackie, Diane Cilento, Ingrid Pitt, Russell Waters, Aubrey Morris, Irene Sunter, Jennifer Martin, Donald Eccles, Walter Carr, Roy Boyd ja Geraldine Cowper
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia - Director's Cut: 1 tunti 42 minuuttia - The Final Cut: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

The Wicker Man, eli suomalaisittain Uhrijuhla pohjautuu löyhästi David Pinnerin kirjaan Ritual vuodelta 1967. Christopher Lee oli 1960-luvun lopulla tunnettu työstään Hammer-elokuvien kauhuhahmoina, kuten kreivi Draculana ja halusi tehdä jotain muuta. Hän tapasi käsikirjoittaja Anthony Shafferin, joka oli lukenut Pinnerin kirjan ja yhdessä he päättivät tehdä sen ideaa hyödyntäen elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1972 ja lopulta Uhrijuhla sai maailmanensi-iltansa 6. joulukuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta paljon kehuja, muttei ollut ilmestyessään kovin iso hitti. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut, se on noussut kulttiasemaan ja Christopher Lee on sanonut pitävänsä elokuvaa suosikkifilminään omista töistään. Itse katsoin Uhrijuhlan muutama vuosi sitten ja pidin siitä todella paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, tiesin, että minun täytyi katsoa se uudelleen ja arvostella se juhlan kunniaksi.

Poliisi Neil Howie matkustaa Summerislen saarelle etsimään kadonnutta tyttöä Rowan Morrisonia. Kristinuskoon kuuluvan Howien ihmetykseksi saaren väki koostuu kelttiläisiin jumaliin uskovista pakanoista, joista kukaan ei vaikuta tietävän kadonneesta tytöstä.




Edward Woodward näyttelee Neil Howieta, syvästi uskovaista poliisia, joka lähtee etsimään kadonnutta tyttöä (Geraldine Cowper) pieneltä Summerislen saarelta. Woodward tulkitsee taidokkaasti napakkaa virkamiestä, joka yrittää yhä vain epätoivoisemmin suoriutua työssään, kun vaikuttaa siltä, etteivät saarelaiset tiedä koko tytöstä... vai tietävätkö sittenkin? Pakanasaarella etsintätyötä tekevä Howie on kuin mikäkin kala kuivalla maalla, järkyttyessään paikallisten syntisistä tavoista ja rituaaleista. Näyttelijä suoriutuu erityisen hyvin, kun hän vimmastuu uskonsa kanssa, yrittäessään puhua käännyttävästi saarelaisille.
     Saaren väestöön kuuluvat muun muassa joukon johtaja lordi Summerisle (Christopher Lee), majatalon isäntä MacGregor (Lindsay Kemp), hänen viettelevä tyttärensä Willow (Britt Ekland), koulun rehtori (Walter Carr) ja kadonneen Rowan-tytön äiti May Morrison (Irene Sunter), joka ei hänkään tunnu tietävän tapauksesta mitään tai edes tuntevan etsittyä tyttöä. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä, luoden oivallisen epämiellyttävää tunnetta siitä, että koko joukko salailisi jotain kieroa. Lee on tietty koko näyttelijäjoukon karismaattisin esittäjä, istuen täydellisesti arvokkaan lordin osaan.




Uhrijuhla toimii yhä hienosti toisellakin katselukerralla ja viisikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen. Kyseessä on etenkin omana aikanaan onnistuneen erilainen ja kummallinen kauhuteos, eikä ihme, että siitä otetaan vaikutteita yhä tänäkin päivänä - viimeisimpänä esimerkkinä vuoden 2019 kauhuelokuva Midsommar - loputon yö (Midsommar). Elokuvan kauhupuoli ei tukeudu karmiviin hirviöihin tai shokeeraavaan ja veriseen kuvastoon. Se rakentuu tehokkaasti yhä vain epämiellyttävämpään tunnelmaan ja oudompiin tapahtumiin. Heti kun Howie astuu maihin Summerislella ja näyttää ensimmäisille kyläläisille Rowanin kuvaa ja jokainen pudistelee päätään, etteivät ole koskaan nähneet tyttöä, niin poliisille kuin katsojalle herää voimakas tunne, että jokin on nyt pielessä ja katoamista ryhtyy itsekin tutkimaan kiehtoutuneena.

Vain vajaan puolentoista tunnin kestossaan Uhrijuhla onnistuu olemaan tehokkaan napakka ja tiivis kauhutarina, josta ei oikeastaan turhaa löydy (jos siis katsoo alkuperäisen teatteriversion, palataan niihin versioeroihin kohta). Jokaisen kohtauksen myötä poliisin ja katsojan tunne saarelaisten salailusta voimistuu. Heidän puuhiaan kummastelee, mutta samalla on mielenkiintoista, kun leffa näyttää eri osa-alueita saarelta ja miten kaikki toimii. Tämä uskontojen kohtaaminen on toimiva aihe ja sitä hyödynnetään hyvin. Etenkin ilmestyessään yksi kauhukuvauksista oli, että pystyykö Howie pitämään visusti kristityt tapansa yllä, vai lankeaako kiusaukseen? Kaikki rakentuu kohti erittäin efektiivistä loppuhuipennusta, joka toimii hurjana kirsikkana kakun päällä.




Elokuvan ohjaaja Robin Hardy rakentaa tunnelmaa tehokkaasti ja varsin omaperäisesti. Hän onnistuu luomaan kauhua kirkkaaseen päivänvaloonkin, eikä luota lähes missään kohtaa pimeyteen. Juurikin se valoisuus ja saarelaisten teennäiseltä tuntuva iloisuus luovat karmivuutta epäluonnottomuudessaan. Anthony Shafferin työstämä käsikirjoitus on myös vahva, kuten on Uhrijuhlan tekninenkin toteutus. Se on taidokkaasti kuvattu (erityisesti lordi Summerislen jylhä puhe itse wicker manin, puupatsaan edessä näyttää upealta). Leikkaus on sujuvaa, lavasteet ovat oivalliset ja asut mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja niin Paul Giovannin musiikit kuin saarelaisten liiankin riemukkaat laulut lisäävät karmivaa ilmapiiriä.

Uhrijuhlasta on olemassa kolme eri leikkausversiota; alkuperäinen, alle puolentoista tunnin mittainen teatterijulkaisu, lähes tunnin ja kolme varttia kestävä ohjaajan versio, sekä vähän päälle puolitoistatuntinen Final Cut. Pidemmät versiot näyttävät, kun Howie saa työnantonsa ja lähtee matkalle, teatteriversion alkaessa suoraan poliisin saapumisesta saarelle. Mukana on lisättyjä ja pidennettyjä saarelaisten lauluja. Merkittävä muutos on myös, että majatalon omistajan tyttären alaston laulusessio nähdään teatteriversiossa jo elokuvan alkupäässä, kun taas pidennetyissä versioissa se on mukana vasta leffan viimeisen puolituntisen aikana.




Yhteenveto: Uhrijuhla on hieno kauhuelokuva, joka rakentaa epämiellyttävää ja painostavaa ilmapiiriään esimerkillisesti. Katoamistapausta ryhtyy tutkimaan kiinnostuneena ja Summerislen asukkaiden oudot ja epäilyttävät suhtautumiset ja puuhat vain lisäävät kiinnostavuutta. Elokuva kasvattelee hiljalleen kierroksiaan, tarjoten yhä vain absurdimpia ja ahdistavampia kohtauksia. Toisin kuin kauhuleffat yleensä, Uhrijuhla esittelee karmivuutensa kirkkaassa päivänvalossa. Tietty klaustrofobinen tunne iskee, kun päähenkilö Neil Howie alkaa kokea olevansa loukussa saarella, jonka yhteenkään asukkaaseen ei voi luottaa. Samalla elokuvassa tutkitaan kiehtovasti uskontojen kohtaamista ja oman uskonsa kanssa kamppailua. Kaikki johtaa kohti hurjaa loppuhuipennusta, joka jää kyllä mieleen. Näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin rooleistaan ja teknisiltäkin ansioiltaan filmi on oivallinen. Uhrijuhla on yksi kauhugenren merkkiklassikoista ja jos olet genren ystävä ja tämä filmi on jäänyt sinulta näkemättä, on 50-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin sivistää itseäsi. Juhla on myös oiva syy katsoa leffa uudestaan ja muistuttaa itseä sen väkevyydestä yhä 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Wicker Man, 1973, British Lion Film Corporation


sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Arvostelu: 007 ja kultainen ase (The Man with the Golden Gun - 1974)

007 JA KULTAINEN ASE

THE MAN WITH THE GOLDEN GUN



Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Roger Moore, Christopher Lee, Britt Ekland, Maud Adams, Hervé Villechaize, Soon-Tek Oh, Richard Loo, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn, Marne Maitland ja Clifton James
Genre: toiminta, seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja kultainen ase on yhdeksäs James Bond -elokuva ja se perustuu löyhästi Ian Flemingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1965. Kirjasta oli tarkoitus tehdä elokuva jo Elät vain kahdesti -leffan (You Only Live Twice - 1967) jälkeen, mutta tuotanto koettiin liian haastavaksi, jolloin tekijät siirtyivät filmatisoimaan "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" -kirjaa ("On Her Majesty's Secret Service" - 1963). Kun Roger Moore korvasi Sean Conneryn Bondina elokuvassa Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973), tekijät päättivät seuraavan leffan olevan vihdoin "007 ja kultainen ase" -romaanin pohjalta. Kirjan tapahtumapaikka oli pääasiassa Jamaika, mutta koska sitä oli hyödynnetty jo edellisessä Bond-leffassa, sekä Salainen agentti 007 ja tohtori No'ssa (Dr. No - 1962), tapahtumat päätettiin siirtää Aasiaan. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1973 ja lopulta 007 ja kultainen ase sai ensi-iltansa joulukuussa 1974. Elokuva oli iso hitti, mutta sai nihkeän vastaanoton kriitikoilta, joista monet kutsuivat leffaa Bond-sarjan heikoimmaksi. Vuosien varrella elokuvan maine on pysynyt aika lailla samana ja monilla listoilla leffa kuuluu yhä kehnoimpien Bond-elokuvien joukkoon. Itse näin 007 ja kultaisen aseen lapsena, kenties jo ennen kuin pidin isäni kanssa Bond-kesän, mistä olen aiemmissa arvosteluissani puhunut. En muista, olenko sen jälkeen katsonut elokuvaa kertaakaan uudestaan, mutta nyt kun James Bond -sarja on saamassa jälleen uuden osan No Time to Die (2020), päätin katsoa kaikki 20 ensimmäistä 007-leffaa uudestaan ja arvostella ne. Noin kuukausi Elä ja anna toisten kuolla jälkeen katsoin 007 ja kultaisen aseen.

MI6:n agentti James Bond saa tappouhkauksen maailman salaperäisimmältä palkkamurhaajalta, Francisco Scaramangalta, joka käyttää hommassaan vain omaa kultaista asettaan. Bondin täytyy löytää Scaramanga, ennen kuin tämä löytää hänet.

Roger Moore palaa salainen agentti James Bondin rooliin, jonka salaisuus on tosin hieman kyseenalainen käsite, ottaen huomioon kuinka kaikki leffassa tuntuvat tietävän hänet. Moore ei kuitenkaan anna tällaisten seikkojen häiritä ja osoittaa toistamiseen olevansa Conneryn jälkeen paras vaihtoehto rooliin. Moore on uskottava niin eleganttina hurmurina puku päällään kuin nokkelana ja taistelukykyisenä agenttina. Bond pistetään taas kerran kiperiin tilanteisiin, joissa hänen täytyy hyödyntää kykyjään selvitäkseen ehjin nahoin. Tulee siinä pari vitsiäkin murjaistua.




Vielä Mooreakin vakuuttavampaa työtä tekee tarinan roistoa, Francisco Scaramangaa näyttelevä Christopher Lee. Edesmennyt Lee on aina nappivalinta pahiksen rooliin, minkä hän on osoittanut mm. vampyyrikreivi Draculana, Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Saruman-velhona, sekä Tähtien sota -esiosien (Star Wars - 2002-2005) kreivi Dookuna. Lee pitää sisällään sellaista jylhyyttä, että se sopii täydellisesti elämää suuremmille pahiksille ja vaikka Scaramanga onkin hillitympi tapaus kuin vaikkapa mahtaileva Saruman, ei hän ole tässä millään lailla kehnompi. Scaramanga on juonikas tapaus ja äärimmäisen tehokas tappaja. Hahmo ei ole mitä tavallisin Bond-roisto ja kenties juuri siksi hän onkin niin mielenkiintoinen. Scaramanga tykkää treenata kykyjään ja haastaa itsensä, mitä varten hänellä onkin lyhytkasvuinen avustaja Nick Nack (Hervé Villechaize), joka on myös katala heppu. Kyseessä on erinomainen pahiskaksikko, joka vetää vertoja jopa 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) ikoniselle roistoduolle.
     Tälläkin seikkailullaan James Bond tapaa erilaisia neitoja, jotka tietty lankeavat hänen syliinsä välittömästi. Mukana on mm. napatanssija Saida (Carmen du Sautoy), Scaramangan rakastajatar Anders (Maud Adams) ja Bondia avustava agentti Mary Goodnight (Britt Ekland). Elokuvaa katsoessa on vaikea olla pohtimatta, miten ihmeessä Goodnight on onnistunut käymään agenttikoulutuksen läpi ja päässyt hoitamaan kenttätehtäviä, kun kyseessä on täysin uusavuton bimbo, joka mokailee kaiken aikaa ja tarvitsee Bondin pelastamaan hänet pulasta. Goodnight on tähän mennessä yksi kehnoimmista Bond-tytöistä, eikä Ekland ole kovin hyvä osassaan, miksi onkin outoa, että hän on naishahmoista tärkein. Saida-tanssijan osuus jää todella lyhyeksi, eikä Andersiakaan onnistuta hyödyntämään niin paljon kuin hahmossa olisi ollut potentiaalia. Adams on huomattavasti Eklandia parempi, joten läpi leffan toivoin, että näyttelijät esittäisivätkin toistensa rooleja.
     Leffassa nähdään myös vanhat tutut MI6:n pomo M (Bernard Lee), tämän sihteeri Moneypenny (Lois Maxwell), sekä vempaintehtailija Q (Desmond Llewelyn) ja lisäksi uusiakin tuttavuuksia, kuten rikas bisnesmies Hai Fat (Richard Loo), Bondia auttava luutnantti Hip (Soon-Tek Oh) ja Scaramangalle kultaisia luoteja valmistava Lazar (Marna Maitland). Jostain syystä joku on myös pitänyt hyvänä päätöksenä, että Elä ja anna toisten kuolla -leffassa ärsyttänyt sheriffi J. W. Pepper (Clifton James) pitäisi ottaa mukaan tähänkin elokuvaan. Kaikista sivuhahmoista, jotka voisivat tehdä paluun, miksi, voi miksi tekijät valitsivat juuri hänet?! Kyseessä on varmaan koko Bond-historian raivostuttavin hahmo, joka ei sovi millään tavalla mukaan näihin leffoihin! Kenen idiootin "neronleimaus" tämä oli?!




007 ja kultainen ase hyötyy huomattavan paljon siitä, että se sisältää mahtavan vastustajan sankarille, sillä tarinallisesti filmi ei ole erityisen kiinnostava. Elokuva alkaa napakasti ja on kiinnostava idea, että tällä kertaa Bondia jahtaisi joku ja hänen pitäisi napata Scaramanga, ennen kuin tämä nappaa hänet, mutta harmillisesti itse leffa on lopulta ihan muuta. Tiivistunnelmaisen kissa ja hiiri -leikin sijaan elokuvaan heitetään mukaan ns. MacGuffin, jonka perässä hahmot ovat. Jos ette tiedä, mikä MacGuffin on, niin sellaiseksi kutsutaan jonkinsortin objektia, jota tarinan hahmot jahtaavat ja mikä pitää tarinan liikkeellä. Sen painotetaan olevan äärimmäisen tärkeä hahmoille, mutta katsoja ei usein edes välitä siitä. Toisinaan, kuten alkuperäisessä Tähtien sota: Episodi IV - Uudessa toivossa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) Kuolemantähden piirustukset, MacGuffin onnistutaan tuomaan mukaan erinomaisesti ja sillä on merkitystä katsojallekin, mutta näin ei todellakaan käy 007 ja kultaisessa aseessa. Eräänlaisen laitteen jahtaaminen on pitkäveteistä puuhaa, eikä katsoja jaksa millään kiinnostua siitä, kenen käsiin masiina päätyy.

En kuitenkaan sano, että 007 ja kultainen ase olisi huono elokuva. Siinä vain on omat heikkoutensa, jotka laskevat sen kokonaistasoa, eikä leffa onnistu saavuttamaan potentiaaliaan hieman mitäänsanomattoman tarinansa vuoksi. Tarina kulkee eteenpäin hieman tylsähköjä polkuja, minkä lisäksi leffa kärsii todella kehnosta Bond-tytöstä, sekä raivostuttavan sheriffi Pepperin lisäämisestä. Komediapuoli on muutenkin hieman laiskaa tässä, eikä leffa onnistu naurattamaan normaaliin tapaan Bondin muka-nokkelien sanomisien takia. Mutta kuten jo sanoin, filmi hyötyy huomattavasti loistavan pahiksen sisältämisestä ja kaikki kohtaukset Scaramangan kanssa nappaavat erinomaisesti mukaansa. Muuten leffan toimintakohtaukset eivät paljoa tarjoa, mutta loppumatsi Bondin ja Scaramangan välillä on jännittävää seurattavaa. Tekijät halusivat hahmoista toistensa peilikuvat, joista löytyy kuitenkin pieniä eroavaisuuksia ja se tekeekin kaksikon yhteisestä kamppailusta kiehtovan.




Guy Hamilton jatkaa kolmatta kertaa putkeen Bond-ohjaajana, tehtyään kaksi aiempaa osaa, Conneryn viimeisen eli Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971) ja Mooren ensimmäisen eli Elä ja anna toisten kuolla, minkä lisäksi Hamilton ohjasi myös tähän asti parhaimman Bond-leffan, 007 ja Kultasormen. Hamiltonin ote on kuitenkin selkeästi alkanut lipsumaan, eikä hän löydä samaa intoa sarjaan kuin 10 vuotta aiemmin. Richard Maibaumin ja Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus on myös aika innoton, eikä toisaalta ihme, olihan Maibaum siirtänyt tähän mennessä jo kuusi Bond-tarinaa elokuvamuotoon ja kirjoittanut ensimmäisen version Timantit ovat ikuisia -käsikirjoituksesta. Kaksikko on saanut aikaiseksi erinomaisen pahisduon, mutta tarina jää harmillisen vaisuksi. 007 ja kultainen ase on kuitenkin kuvattu oivallisesti ja se sisältää tyylikkäitä lavasteita, sekä omalle ajalleen hienoja efektejä. Ääniefektitkin ovat mainiot, lukuunottamatta erästä typerää ääntä autostuntin aikana, mikä rikkoo hetken vaikuttavuuden täysin. John Barryn säveltämät musiikit ovat tuttuun tyyliin erittäin oivalliset ja skotlantilaisen Lulun laulama tunnuskappale "The Man with the Golden Gun" on todella hyvä ja aikamoinen korvamato. Tämäkin Bond-tunnari saattaa kuulua niihin, jotka ovat itse asiassa parempia kuin itse elokuva!

Yhteenveto: 007 ja kultainen ase on kelvollinen lisäys James Bond -elokuvien sarjaan, muttei onnistu nousemaan muutaman aiemmin osan asettamasta tasapaksusta tasosta - ei, vaikka roistona nähdäänkin legendaarinen Christopher Lee. Leen näyttelemä Scaramanga on erinomainen pahis ja kohtaukset hänen kanssa ovat leffan parasta antia. Loppuhuipennus Bondin ja Scaramangan välillä on jännittävä, mutta muuten toimintapuoli (kuten myös huumori) jättää toivomisen varaa. Hahmojen jahtaama "MacGuffin" ei kiinnosta katsojaa ja leffasta löytyy pitkäveteisiä hetkiä. Leen lisäksi myös James Bondia näyttelevä Roger Moore onnistuu pitämään katsojan mielenkiintoa edes jotenkin yllä tylsemmissä kohtauksissa. Moore osoittaa toistamiseen olevansa huomattavasti parempi täyttämään Conneryn saappaita kuin puinen George Lazenby. Onkin harmi, ettei hän vielä tässä kohtaa saanut tasolleen sopivaa elokuvaa ympärilleen. Onneksi se korjaantuu sarjan seuraavassa leffassa...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Man with the Golden Gun, 1974, Eon Productions