The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movie (2024) - elokuva-arvostelu

THE DAY THE EARTH BLEW UP: A LOONEY TUNES MOVIE

Ohjaus: Pete Browngardt

Näyttelijät: Eric Bauza, Candi Milo, Peter MacNicol, Fred Tatasciore, Laraine Newman, Wayne Knight, Ruth Clampett, Andrew Kishino, Kimberly Brooks, Keith Ferguson ja Carlos Alazraqui

Genre: animaatio, komedia, scifi, seikkailu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 7

Vuonna 1930 lyhytanimaatioilla käynnistynyt Looney Tunes nousi suureksi franchiseksi täynnä televisiosarjoja, elokuvia, pelejä, sarjakuvia ja muuta oheiskamaa. Yksi franchisen tuotoksista oli Pete Browngardtin luoma animaatiosarja Looney Tunes Cartoons, jota on esitetty vuodesta 2020 lähtien. Sarjaa työstäessään Browngardtilta pyydettiin myös ideoita täyspitkään animaatioelokuvaan. Lopulta mies alkoi kynäillä tarinaa, joka otti inspiraatiota 1950-luvun scifielokuvista, kuten Ruumiinryöstäjistä (Invasion of the Body Snatchers - 1956) ja Uhkavaatimuksesta Maalle (The Day the Earth Stood Still - 1951). Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista HBO Max -palvelussa jo vuonna 2022, mutta kun Warner Bros. yhdistyi Discovery -yhtiön kanssa samana vuonna, monet projektit joutuivat limbotilaan, mukaan lukien tämä elokuva. Lopulta elokuva päätettiin julkaista ja ensiesityksensä The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movie sai Annecyn elokuvajuhlilla kesäkuussa 2024. Hissuksiin leffaa on tuotu muihinkin maihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä siitä lähtien, kun sen ilmoitettiin ihan oikeasti olevan tulossa. Leffan Suomen ensi-illasta ei kuitenkaan näyttänyt olevan tietoakaan ja hetkeksi ehdin jopa unohtaa sen olemassaolon, kunnes olin paluulennolla Lontoosta Helsinkiin ja huomasin ilokseni The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movien kuuluvan lennon elokuvavalikoimaan, joten pistin sen heti pyörimään.

Pitääkseen talonsa, Putte Possu ja Repe Sorsa menevät töihin purukumitehtaalle. Siellä he kuitenkin saavat selville shokeeraavan salajuonen, johon liittyy avaruuden muukalaisia.

The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movien keskiössä ovat Putte Possu ja Repe Sorsa (kummankin äänenä Eric Bauza), jotka tekivät aikoinaan ensiesiintymisensä yhdessä vuoden 1937 lyhytanimaatiossa Porky's Duck Hunt. Uutuuselokuvassa Putte ei kuitenkaan metsästä Repeä, vaan porsas ja sorsa ovat olleet ylimmät ystävät lapsesta saakka, kun he kasvoivat maatilalla farmari-Jimin (Fred Tatasciore) kanssa. Kun farmari-Jim menehtyi, maatilan hoitamisesta tuli Puten ja Repen vastuu ja... noh, kaksikko ei ole hoitanut hommaansa järin hyvin. Niinpä he ovat vaarassa menettää ränsistyneen tilan, jos eivät saa kasaan rahoja sen korjaamiseksi. Usean epäonnisen yrityksen jälkeen Putte ja Repe saavat pestin purukumitehtaalta, mutta huomaavat nopeasti jonkin olevan pahasti vinksallaan, purkan saadessa pureskelijansa käyttäytymään omituisesti. Putte Possu ja Repe Sorsa ovat tutut mainiot itsensä, muodostaen hyvän kaksikon vekkulin erilaisten persooniensa kanssa. Putte on hermostunut ja änkyttää herkästi, kun taas Repe on varsinainen tuittupää, joka painelee menemään, miettimättä tekojaan sen kummemmin etukäteen.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Puten ihastuksenkohde Petunia (Candi Milo), purukumitehtaan tiedemies (Tatasciore), sekä salaperäinen muukalainen (Peter MacNicol), jolla vaikuttaisi olevan katala suunnitelma Maapallon varalle. On kiva, ettei Petunia jää pelkäksi ihastuksenkohteeksi ja avuttomaksi neidoksi hädässä, vaan hyppää seikkailuun mukaan, kun purukumitehtaan todellinen luonne käy selväksi.

Onpas mukavaa katsoa pitkästä aikaa uutta Looney Tunes -elokuvaa, joka ei ole vain myötähäpeällinen mainos HBO Max -palvelun sisältötarjonnalle. Kyllä, katson juuri sinua Space Jam: Uusi legenda (Space Jam: A New Legacy - 2021). On myös kivaa katsoa Looney Tunes -elokuvaa, joka on puhtaasti animoitu, eikä ole sekoitus oikeita ihmisiä ja animaatiohahmoja, kuten Space Jamit ja Looney Tunes: Taas kehissä (Looney Tunes: Back in Action - 2003). Erityisen miellyttävää on, että kyseessä on vieläpä oikeasti hyvä, viihdyttävä ja hauska elokuva. The Day the Earth Blew Up nappaa mukaansa heti alussa ja on huvittavaa seurata leffan tulkintaa Putte Possun ja Repe Sorsan yhteisestä lapsuudesta farmilla. Elokuvan aikana pääseekin naureskelemaan useaan otteeseen ja huumoria revitään monella tavalla eri ikäisille katsojille. On fyysisempää toilailua, ovelaa sanaleikkiä, juttuja jotka ovat mahdollisia vain piirrosmaailman logiikassa ja hilpeitä neljännen seinän rikkomisia. Jo pelkkä premissi mielenhallintapurukumista on hassu. Pidinkin paljon elokuvan kunnianosoituksista 1950-luvun scifirainojen, kuten Ruumiinryöstäjien suuntaan.

Kestoa elokuvalla on sopivasti juuri puolitoista tuntia ja tarina eteneekin reippaalla rytmillä eteenpäin. Kierroksia lisätään sopivasti ja paikoitellen meno muuttuu varsin villiksi. Tarina pääsee myös jopa aidosti yllättämään, joskin en täysin lämmennyt sille, että kun leffa oli ollut pitkään rakkauskirje niille 1950-luvun scifiklassikoiden suuntaan, itse loppuhuipennus tuo enemmän mieleen erään toisen tieteisrymistelyn 1990-luvun lopusta. Vaikka finaali olikin tavallaan pieni tyylirikko, pidin The Day the Earth Blew Upista ja odotankin erittäin innolla, että pian saamme vihdoin ja viimein hulvattomalta kuulostavan Looney Tunes -leffa Coyote vs. Acmen (2026), jossa Kelju K. Kojootti haastaa Acme-yhtiön oikeuteen, näiden huonosti toimivien laitteiden takia.

Sen lisäksi, että on kivaa, että elokuva toteutettiin täysin animaationa, ilman oikeita ihmisiä seassa, on myös erittäin hienoa, että elokuva päätettiin tehdä klassisia Looney Tunes -lyhäreitä kunnioittaen käsin piirrettynä 2D-animaationa kolmiulotteisen tietokoneanimaation sijaan. The Day the Earth Blew Up on visuaalisesti erittäin miellyttävä. Se on todella hyvin piirretty, hahmot liikkuvat sulavasti ja taustoista löytyy sopivasti yksityiskohtia. Elokuva on myös mukavan värikäs. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Joshua Moshierin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movie, Yhdysvallat, 2024, Warner Bros. Animation

Shelby Oaks (2024) - elokuva-arvostelu

SHELBY OAKS

Ohjaus: Chris Stuckmann

Näyttelijät: Camille Sullivan, Sarah Durn, Brendan Sexton III, Robin Bartlett, Michael Beach, Keith David, Eric Francis Melaragni, Anthony Baldasare, Caisey Cole, Charlie Talbert, Emily Bennett ja Derek Mears

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Shelby Oaks on YouTube-elokuvakriitikko Chris Stuckmannin ensimmäinen täyspitkä elokuva. Stuckmann oli lapsesta asti tehnyt lyhytelokuvia, tavoitteenaan päästä joku päivä tekemään kunnon leffoja. Yhdessä vaimonsa Samantha Elizabethin kanssa Stuckmann kehitteli tarinan, joka otti inspiraatiota Stuckmannin lapsuudesta Jehovan todistajana, hänen vaikeasta suhteestaan siskoonsa, joka jätti uskonnon kun Stuckmann oli vielä lapsi, sekä Stuckmannin ja Elizabethin pitkäaikaisesta yrityksestä saada lapsi. He saivat Paper Street Picturesin tuottaja Aaron B. Koontzin tarttumaan projektiin vuonna 2019 ja kiinnostusta lisätäkseen Stuckmann työsti useita feikkidokumentteja aaveiden metsästäjistä YouTubeen. Rahoituksen Stuckmann keräsi käynnistämällä Kickstarter-kampanjan, missä hänen seuraajansa pystyivät tukemaan projektia rahallisesti eri etuuksia vastaan. Yli kymmenentuhannen rahoittajan ja lähes puolentoista miljoonan dollarin potin myötä kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022. Tuotanto seisahtui vuonna 2023 näyttelijöiden lakon takia, mutta alkuvuodesta 2024 elokuva saatiin toistaiseksi valmiiksi ja maailmanensi-iltansa Shelby Oaks sai Kanadassa Fantasia Film Festivalilla heinäkuussa 2024. Kun kauhutekijä Mike Flanagan ja Neon-yhtiö innostuivat näkemästään, he hyppäsivät mukaan projektiin ja antoivat Stuckmannille lisää rahaa, jotta hän pystyi kuvaamaan mukaan juttuja, jotka olivat aiemmin jääneet pois käsikirjoituksesta budjettirajoitusten takia. Uudistettu Shelby Oaks sai ensi-iltansa lokakuussa 2025 Yhdysvalloissa ja lopulta elokuva saapui myös Suomeen, suoraan digimyyntiin ja vuokralle. Itse olen odottanut leffan näkemistä todella paljon. Olen katsonut Stuckmannin videoita noin viidentoista vuoden ajan ja hän toimikin isoimpana innoittajani, kun ryhdyin arvostelemaan elokuvia. Pommitin Night Visions -festivaalia lähemmäs vuoden ajan, jotta he ottaisivat leffan esitykseensä ja kun Shelby Oaks saapui vihdoin vuokralle, katsoin sen lähes välittömästi.

Paranormaaleja ilmiöitä tutkivat tubettajat katoavat Shelby Oaksin autiokaupungissa. Kaksitoista vuotta myöhemmin yhden näistä tutkijoista, Riley Brennanin sisko Mia saa käsiinsä heidän kuvaamaansa materiaalia ja hoksaa niistä johtolangan, mikä voisi johtaa hänet Rileyn jäljille.

Camille Sullivan näyttelee Mia Brennania, joka on ollut musertunut siitä lähtien, kun hänen siskonsa, yliluonnollisuuksista kiinnostunut Riley (Sarah Durn) katosi tutkimustensa aikana. Mia uskoo, että hänen siskonsa olisi vielä elossa jossain ja kun hän saa Rileyn ja tämän kavereiden kuvaamia videoita haltuunsa, hän päättää aloittaa etsinnät uudelleen. Sullivan on kelpo valinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa sinnikkyyttä löytää siskonsa. Mia on pidettävä hahmo, jonka toivoo toki onnistuvan tavoitteessaan.

     Elokuvassa nähdään myös Brendan Sexton III Mian aviomiehenä Robertina, Michael Beach etsivä Burkena, Emily Bennett katoamisesta dokumenttia tekevänä Janetina, Charlie Talbert mielisairaana Wilsonina, Robin Bartlett yksikseen asuvana Norma-rouvana, sekä Keith David vanginvartija Jacobsonina. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös bongata Stuckmannin Sam-vaimon elokuvan alkupäästä yhtenä haastateltavista. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, joskin suuri osa hahmoista jäävät aika yksiulotteisiksi tyypeiksi. Muun muassa The Thing - "se" jostakin -scifikauhusta (The Thing - 1982) ja Unelmien sielunmessusta (Requiem for a Dream - 2000) tuttu Keith David tuo tiettyä konkarinäyttelijäpuolta joukkoon, mikä jo itsessään saa Shelby Oaksin ravistelemaan tietyt tubettajan tekemään elokuvaan kohdistuvat amatöörisyysluulot pois.

Shelby Oaks jäi mielestäni harmillisen ailahtelevaksi kauhuelokuvaksi, jossa on selvät vahvuutensa, mutta myös valitettavat heikkoutensa. Elokuvan vahvuus on se, että Stuckmannissa on kyllä kunnon ainesta ohjaajaksi. Draamaosastolla hänellä on vielä hieman hakemista, mutta kauhupuolella mies näyttää osaavansa rakentaa jännittävää ilmapiiriä ja tiivistunnelmaisia kohtauksia. Erityisen epämukavia tunteita tuottaa usein taustalle piilotettu kiilusilmäinen olento, minkä lisäksi mukaan mahtuu pari muutakin vahvaa hetkeä, jotka saavat kyllä sydämen hakkaamaan hieman lujempaa. Yksi näistä on muuten kuvattu samassa vankilassa kuin Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994)!

Elokuvan kompastuskivi on kuitenkin sen käsikirjoitus, josta löytyy hyvät puolensa, mutta joka jättää aika paljon toivomisen varaa. Stuckmann on työstänyt omista elämänkokemuksistaan kelpo juonen, mutta tarinankerronta on hieman tökkivää. Rileyn katoamiseen liittyvä mysteeri avautuu vähän kömpelösti, eivätkä paljastukset tai loppuratkaisu tunnu erityisen palkitsevilta kärsivälliselle katsojalle. Lisäksi tekstistä paistavat turhankin paljon läpi eri kauhuelokuvat, jotka ovat selvästi inspiroineet Stuckmannia. Vähän väliä katsojana voi huomata pohtivansa, että "tämä kohtaus on otettu tästä elokuvasta ja tuo juttu on napattu tuosta leffasta". Se ei vielä itsessään ole ongelma, mutta ajoittain tuntuu, ettei Stuckmann ihan ole saanut pyöriteltyä näistä tutuista jutuista mitään erityisen kiinnostavaa ja uutta. Shelby Oaks on siis tunnelmaltaan mainio, mutta käsikirjoitukseltaan ontuva kauhuleffa, joka jättää kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan, mitä Stuckmann saa seuraavaksi aikaan.

Teknisesti Shelby Oaks on pääasiassa pätevä. Elokuva on kuvattu hyvin ja mukaan mahtuu muutamia todella tyylikkäitä otoksia, oli kyse sitten kamerasommittelusta, kameran liikkeistä tai valaisusta. Etenkin pimeyteen taustalle piilotettu olento saa niskavillat nousemaan pystyyn joka kerta, kun sen bongaa. Oman viehätyksensä mukaan tuo alun dokumentaarisempi ote, jonka olisi melkeinpä toivonut jatkuvan pitkin elokuvaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset ovat mainiot. Tehosteet ajavat asiansa ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu James Burkholderin, ja Mike Flanaganin myötä mukaan hypänneiden Newtonin veljesten säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shelby Oaks, Yhdysvallat, 2024, Paper Street Pictures, Intrepid Pictures, Title Media, Hlbrk Ent

The Salt Path - Yhteinen matka (The Salt Path - 2024) - elokuva-arvostelu

THE SALT PATH - YHTEINEN MATKA

THE SALT PATH

Ohjaus: Marianne Elliott

Näyttelijät: Gillian Anderson, Jason Isaacs, James Lance ja Hermione Norris

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

The Salt Path - Yhteinen matka perustuu Raynor Winnin samannimiseen muistelmakirjaan vuodelta 2018, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin Winnin ja hänen miehesä elämän suuresta takaiskusta. Number 9 Films, BBC Film ja LipSync hankkivat kirjan filmatisointioikeudet ja ryhtyivät työstämään elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2023 ja maailmanensi-iltansa The Salt Path - Yhteinen matka sai jo syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Hiljalleen elokuvaa on esitetty muilla festivaaleilla ja se on saapunut eri maiden teattereihin. Nyt leffa on julkaistu myös Suomessa. Itselleni elokuvan tarina ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin elokuvasta sen päätähtien vuoksi. Kiinnostustani lisäsi kohu Winnin kirjan todenperäisyydestä ja kävinkin uteliaana katsomassa The Salt Path - Yhteisen matkan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun Raynor ja Moth Winn menettävät talonsa ja rahansa, sekä saavat kuulla Mothin olevan vakavasti sairas, he päättävät jättää kaiken ja lähteä pitkälle kävelylle Ison-Britannian rannikkoa pitkin.

Päärooleissa Winnin pariskuntana Raynorina ja Mothina nähdään Salaisista kansioista (The X-Files - 1993-2018) tuttu Gillian Anderson ja Harry Pottereista (2001-2011) tuttu Jason Isaacs. Mothilla on todettu vakava sairaus, kortikobasaalinen degeneraatio, mikä alkaa vaikuttaa ensin hänen liikkumiseensa ja sitten muistiinsa. Jos tämä ei olisi vielä tarpeeksi raskas uutinen pariskunnalle, todellinen isku tulee, kun heidän raha-asiansa sössitään, minkä seurauksena he menettävät talonsa ja lähes koko omaisuutensa. Surkuttelu saa jäädä, kun pariskunta päättää lähteä selvittämään päätään aikamoiselle kävelyreissulle. Anderson ja Isaacs ovat molemmat mainioita rooleissaan, tulkitessaan hyvin hahmojensa vaikeita tuntemuksia elämäntilanteestaan ja matkastaan. Näyttelijöiden väliltä löytyy myös hyvää kemiaa.

The Salt Path - Yhteinen matka saapuu Suomen teattereihin hieman huonoon aikaan, sillä Raynor Winnin kirja joutui viime kesänä tutkinnan kohteeksi ja monia Winnin tosijutuiksi kirjoittamia seikkoja on dokumentoitu sepitteeksi. Nähtävästi todellisuudessa Winnit menettivät kaiken oman anastusyrityksensä myötä ja on myös spekuloitu, että Mothin sairaus olisi tekaistu. Nämä syytökset aiheuttavat toki hallaa leffan katselulle, jos niistä on lukenut etukäteen. Elokuvaa voi tietty katsoa myös puhtaasti fiktiivisenä draamana, mutta harmillisesti se ei toimi kummoisesti sellaisenakaan, hyvistä päänäyttelijöistä huolimatta.

Kyseessä on nimittäin mielestäni valitettavan ja suorastaan turhauttavan kuiva teos, joka jää tunnepuolella hämmentävän etäiseksi. Leffan pitäisi tarjota suuria tunteita, kun tarinassa kuvataan merkittävää taistelua pohjalta takaisin pinnalle ja selviytymistä siitä, kun tuntemaltaan elämältä viedään suunnilleen kaikki. Mutta ei. Liikuttavuus jää tapahtumatta. Tämän lisäksi elokuva on tapahtumiltaan ja kerronnaltaan omituisen tönkkö. Pariskunta tietty kohtaa erilaisia ihmisiä kävelynsä aikana ja nämä kohtaamiset jäävät kaikki puolitiehen. Suuri osa elokuvasta menee näteissä maisemissa istuskeluun spagettia syödessä ja teltan kanssa tappelemiseen. Parin tunnin kesto käy ajoittain aika raskaaksi ja sitten yhtäkkiä The Salt Path - Yhteinen matka loppuu kuin seinään.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen Marianne Elliott, joka ei harmillisesti juuri vakuuta kameran takana. Elliottin käsissä vaikuttavaksi tarkoitettu selviytymistarina jää oudon latteaksi. Rebecca Lenkiewiczin käsikirjoituksessakaan ei ole juuri kehumista, oli kyse sitten tarinankerronnasta tai Ison-Britannian kodittomuuden ja siihen suhtautumisen käsittelemisestä. Sentään The Salt Path - Yhteinen matka on pätevästi kuvattu. Puvustus on oivaa ja maskeeraajat peittävät päätähtiä likaan ja auringonpolttamiin onnistuneesti leffan edetessä. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Chris Roen nättejä musiikkeja myöten. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Salt Path, Iso-Britannia, 2024, BBC Film, Elliott & Harper, Lipsync Productions, Location Safety, Number 9 Films, Rocket Science, Shadowplay Features

Arvostelu: Delivery Run (2024)

DELIVERY RUN

Ohjaus: Joey Palmroos

Pääosissa: Alexander Arnold, Jussi Lampi, Liam James Collins, Nadine Higgin, Arthur Sylense, Thom Chacon, Jeremiah Crosby, Darren McStay, Thomas Dellinger ja Kaitsu Rinkinen

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Delivery Run on suomalaisen Joey Palmroosin uusi elokuva. Palmroos ja hänen vaimonsa Dora Palmroos olivat perustaneet oman tuotantoyhtiönsä ja tehtyään esikoisleffansa Viisi lainsuojatonta (Five Outlaws - 2023), he ryhtyivät työstämään seuraavaa projektiaan. Joey Palmroos kirjoitti elokuvan yhdessä Anders Holmesin kanssa ja he keräsivät tarvittavan budjetin kasaan, ilman ulkopuolisia tukia. Kuvaukset käynnistyivät Lapissa talvella 2023 ja nyt Delivery Run on saapunut elokuvateattereihin. Kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin ja kävinkin uteliaana katsomassa Delivery Runin heti sen ensi-iltapäivän ensimmäisessä näytöksessä - mikä osoittautui yksityisnäytökseksi, sillä paikalle ei tullut muita.

Minnesotalaisen ruokalähetin yö muuttuu painajaiseksi, kun hullu lumiaurakuski ryhtyy jahtaamaan häntä.

Britannialainen Alexander Arnold näyttelee Leetä, kehnosti elämässä pärjäävää nuortamiestä, joka työskentelee ruokalähettinä pienessä minnesotalaisessa kylässä ja yrittää sillä maksella niin laskujaan kuin velkojaan ikäville tahoille. Lee esitellään ihan sympaattisena tyyppinä, joka yrittää vain pärjätä ja jolle tärkeimpiä asioita elämässä ovat hänen kultakalansa Reggie, sekä haave omasta ruokarekasta. Kurjan yön aikana Lee alkaa kuitenkin toimimaan yhä vain typerämmin ja paikoitellen jopa tuntuu, että hän aiheuttaa itse oman ongelmansa. Arnold on roolissaan kelvollinen, tulkiten ihan pätevästi hahmonsa kasvavaa stressiä.

     Elokuvassa nähdään myös Nadine Higgin Leeltä velkoja perivänä Rebeccana, Liam James Collins Leen kaverina, apulaissheriffi Nathanina, sekä suomalainen Jussi Lampi Leetä jahtaavana lumiauran kuljettajana. Higgin ja Collins ajavat asiansa omissa osissaan ja Lampi on sopivan suurikokoinen äijä olemaan uhkaava silloinkin, kun auramies poistuu kulkuneuvostaan. Kuljettajan motiiveja ei ryhdytä pahemmin selittelemään, vähän kuten Steven Spielbergin esikoisleffassa Kauhun kilometrit (Duel - 1971), josta Delivery Run on selvästi saanut inspiraationsa.

Ei ole mikään uusi elokuvaidea, että poloinen päähenkilö pakenee suurta ajoneuvoa maantiellä. Kauhun kilometrien lisäksi myös Joy Ride (2001) rakentuu pitkälti tällaisen takaa-ajon ympärille. Delivery Runiin oman viehätyksensä luo kuitenkin talvinen ympäristö. Elokuva kuvattiin tosiaan Suomen Lapissa, mutta leffan tapahtumapaikaksi on kuitenkin kirjoitettu Yhdysvaltojen Minnesota. Suomalainen pikkukaupunki on ihan menevästi naamioitu jenkkikyläksi, joskin erään bensa-asemavierailun aikana taustalla näkyvä Hartwallin Lonkero-kaappi voi aiheuttaa meilläpäin huvittuneisuutta yleisössä.

Mutta millainen sitten on itse elokuva? Ihan katsottava pikkujännäri, jonka aikana tosin harmittaa, että jos kerta tällainen leffa voidaan tehdä Suomessa, miksei siitä tehty suoraan suomalaista leffaa kotimaisin näyttelijöin? Elokuva alustaa tapahtumia pitkän tovin, ennen kuin varsinainen takaa-ajo vihdoin käynnistyy. Kun lumiaura saapuu kuvaan, ovat kohtaukset jopa hieman jännittäviä. Leluautoin toteutettu huipennus nostaa kuitenkin taas huvittuneen hymyn huulille. Jännitettä rikkovat muutenkin jotkut koomiset hetket. Leffa ei tunnu täysveriseltä kauhukomedialta, mutta tiettyjen hupailujen takia joitain vakaviksi tarkoitettuja juttuja on vaikea ottaa tosissaan. Ei Delivery Run erityisen ihmeellinen teos ole, mutta kyllä sen katsoo ainakin kerran sujuvasti. Asiaa auttaa elokuvan erittäin lyhyt kesto.

Elokuvan ohjaaja Joey Palmroos on saanut aikaiseksi joitain mukaansatempaavia kohtauksia, mutta yleisesti hän ei onnistu pitämään jännitettä yllä niin hyvin kuin voisi toivoa ja etenkin leffan alkupää laahaa ajoittain. Häneltä löytyy kuitenkin visuaalista silmää, sillä Delivery Run näyttää pääasiassa todella hyvältä. Kameratyöskentely on mainiota ja yölliset ilmakuvat pimeyden keskellä ajavista Leen autosta ja lumiaurasta korostavat tyylikkäästi sitä, kuinka kaukana kaikesta he ovat, hyisen kylmyyden keskellä. Lavasteet ovat oivat, puvustus kelvollista ja maskeerauksetkin mainiot. Tehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on hyvin rakennettu Tuomas Kantelisen säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Delivery Run, 2024, Arctic Renegades

Arvostelu: The Strangers: Chapter 1 (2024)

THE STRANGERS: CHAPTER 1

Ohjaus: Renny Harlin

Pääosissa: Madelaine Petsch, Froy Gutierrez, Matus Lajcak, Olivia Kreutzova, Letizia Fabbri, Gabriel Basso, Ema Horvath, Ben Cartwright, Richard Brake ja Rachel Shenton

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Bryan Bertinon kauhuelokuva The Strangers (2008) oli taloudellinen hitti, josta muodostui vuosien saatossa kulttiklassikko, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kymmenen vuotta myöhemmin tehty jatko-osa The Strangers: Prey at Night (2018) oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joten kolmososaa ei tehty. Sen sijaan Lionsgate-yhtiö alkoi kehitellä kokonaan uutta elokuvaa Bertinon idean pohjalta, joka ei liittyisi edellisiin leffoihin. Bertino itse kehitteli uuden elokuvan tarinan, minkä pohjalta Alan R. Cohen ja Alan Freedland alkoivat kynäillä käsikirjoitusta. Käsikirjoitus paisui lähes 300 sivun mittaiseksi ja sen sijaan, että tekstiä olisi tiivistetty reippaasti, se päätettiin jakaa kolmeksi elokuvaksi, jotka kuvattaisiin samaan aikaan. Ohjaajaksi valittiin suomalainen Renny Harlin ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2022. Harlinin mukana olosta huolimatta The Strangers: Chapter 1 skippasi Suomen teatterit, kun se ilmestyi toukokuussa 2024 ja täällä se ilmestyi vasta loppukesästä suoraan vuokralle. Itse pidän paljon alkuperäisestä The Strangersista, mutta mielestäni Prey at Night on surkea jatko-osa. Odotukseni uutta trilogiaa kohtaan olivat matalat, sillä en kokenut, että tarinassa olisi potentiaalia kolmeen leffaan. Uteliaana päätin silti katsoa The Strangers: Chapter 1:n, kun se saapui vihdoin Suomeen katsottavaksi.

Pariskunta Maya ja Ryan juhlistavat vuosipäiväänsä matkustamalla maan läpi ja he päättävät yöpyä pienessä oregonilaisessa kaupungissa. Heidän yönsä kuitenkin keskeytyy ikävästi, kun kolme naamioitunutta henkilöä yrittää tunkeutua heidän mökkiinsä.

Tällä kertaa kolmen naamioituneen tunkeilijan, Scarecrow'n, Dollfacen ja Pin-Up Girlin, kohteeksi joutuvat Riverdale-sarjasta (2017-2023) tutun Madelaine Petschin näyttelemä Maya ja Teen Wolf -sarjasta (2011-2017) tutun Froy Gutierrezin esittämä Ryan. Maya ja Ryan ovat seurustelleet jo viiden vuoden ajan ja vuosipäivänsä kunniaksi he päättävät lähteä matkalle halki Yhdysvaltojen. Petschin ja Gutierrezin väliltä löytyy jopa ripaus kemiaa, mutta ei heidän suorituksissaan silti hirveästi kehuttavaa ole. Petschin rooliksi jää lähinnä esittää pelokasta, kun taas Gutierrezin Ryan-hahmo yrittää nousta tilanteen huipulle. Hahmot eivät ole järin kiinnostavia tai kovinkaan fiksuja, jolloin heidän kohtaloistaan ei jaksa juuri välittää.

Haastatteluissa kotimaamme elokuvantekijäihme Renny Harlin on toistanut sitä, että hän suostui tekemään uuden The Strangers -trilogian vain, koska koki, että tässä on uusi, erittäin kiehtova tarina kerrottavanaan ja että hän ei olisi lähtenyt mukaan, jos kyseessä olisi pelkkä kopio alkuperäisestä elokuvasta. Noh, ainakin tämä trilogian avausosa on lähinnä pelkkä tylsä uudelleenfilmatisointi vuoden 2008 The Strangersista. Maya ja Ryan ovat onnellisemmin yhdessä kuin alkuperäisleffan pääpari, mutta muuten elokuva kulkee lähes identtistä polkua. Kotirauha rikkoutuu, kun joku koputtaa oveen kysellen Tamaran perään, hymynaamoja ja "hello"-tekstejä ilmestyy seinille ja taustalla hiippailee kolme naamioheppua, kunnes helvetti pääsee tosissaan valloilleen. Toisinto on laiskaa ja tylsää, eikä se herätä juuri mitään mielenkiintoa tulevia kahta leffaa kohtaan.

Sen lisäksi, että käsikirjoitus on lattea kopio alkuperäiselokuvasta, ei Harlinin ohjauksessakaan ole hurraamista. Hänen kauhunsa luottaa pelkästään kovien äänien säestämiin hyppysäikyttelyihin, yleensä kun Scarecrow hyökkää yhtäkkiä oven tai ikkunan läpi. Jännitettä ei rakennu, sillä hahmojen kohtalot eivät tosiaan kiinnosta ja kaikki tämä on jo nähty - vieläpä huomattavasti paremmin tehtynä -  joten mitään yllättävääkään ei ole luvassa. Koska jo elokuvan nimi sanoo, että kyse on vasta ensimmäisestä osasta, katsoja tietää myös senkin ennakkoon, ettei lopetus voi olla yhtä definitiivinen kuin alkuperäisleffassa. Leffan loputtua toivoin, että jos uusi Strangers oli pakko tehdä, tekijät olisivat voineet mieluummin vaikka jatkaa suoraan alkuperäisestä elokuvasta, paljastaen, että Liv Tylerin Kristen-hahmo olikin vain koomassa ja herää nyt kohtaamaan naamiotyypit uudestaan. 

Teknisiltä ansioiltaan The Strangers: Chapter 1 toimii suurimmaksi osaksi kelvollisesti. Se on pääasiassa hyvin kuvattu; etenkin pimeässä metsässä nähdään muutamia todella tyylikkäitä otoksia. Lavastus on oivaa ja maskeeraukset toimivat. Tunkeutujien asut ovat tutut aiemmista leffoista. Äänimaailma luottaa liikaa koviin pamauksiin, eikä Justin Burnettin ja Òscar Senénin säveltämistä musiikeista jää mitään käteen. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Strangers: Chapter 1, 2024, Lionsgate Films, Fifth Element Productions, Slovenian Film Fund, Frame Film, Lipsync, Stream Media, The Strangers Film

Arvostelu: Chuckin ihmeellinen elämä (The Life of Chuck - 2024)

CHUCKIN IHMEELLINEN ELÄMÄ

THE LIFE OF CHUCK

Ohjaus: Mike Flanagan

Pääosissa: Tom Hiddleston, Chiwetel Ejiofor, Karen Gillan, Benjamin Pajak, Mark Hamill, Mia Sara, Annalise Basso, Jacob Tremblay, Kate Siegel, Carl Lumbly, Taylor Gordon, Cody Flanagan, Samatha Sloyan, Trinity Bliss, Matthew Lillard, Rahul Kohli, Heather Langenkamp, Violet McGraw, David Dastmalchian, Harvey Guillén, Q'orianka Kilcher, Antonio Raul Corbo ja Nick Offerman

Genre: draama, fantasia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

The Life of Chuck, eli suomalaisittain Chuckin ihmeellinen elämä perustuu Stephen Kingin samannimiseen novelliin vuodelta 2020. Alun perin Darren Aronofsky havitteli kirjan filmatisointioikeuksia, mutta lopulta projekti päätyi Mike Flanaganille, joka oli ohjannut Kingin kirjojen pohjalta jo elokuvat Gerald's Game (2017) ja Doctor Sleep (2019). Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2023 ja Chuckin ihmeellinen elämä sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten, syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Tänä kesänä elokuva on levinnyt useampiin maihin ja nyt Chuckin ihmeellinen elämä on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä suurella mielenkiinnolla sen Toronton ensi-illan jälkeen ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Maailmanlopun lähestyessä opettaja Marty Anderson kummastelee kaikkialle ilmestyviä mainoksia, jotka kiittelevät Charlie "Chuck" Krantzia 39:stä mahtavasta vuodesta. Kuka on tämä mysteerinen Chuck ja miten hän liittyy mihinkään?

Chiwetel Ejiofor näyttelee Marty Andersonia, opettajaa, joka yrittää toipua erostaan vaimostaan Feliciasta (Karen Gillan), samalla kun hän yrittää pitää elämäänsä kasassa maailmanlopun lähestyessä. Luonnonkatastrofit ovat äityneet ennennäkemättömän tuhoisiksi ympäri maailman, kokonaisten kaupunkien vajotessa maan alle tai jäädessä veden varaan. Internet katkeaa ja autot jämähtelevät paikoilleen. Kummallisin ilmiö Martyn mielestä on kuitenkin kaikkialle ilmestyneet mainokset mysteerimiehestä Charles Krantzista, kavereille ihan vain Chuckista. Kuka hän on ja miksi hän on yhtäkkiä kaikkialla, hymyilemässä ihmisille, joiden elämät murentuvat heidän ympäriltään? Ejiofor on mainio roolissaan hämmentyneenä ja yhä vain pelokkaammaksi muuttuvana Martyna ja Gillankin suoriutuu oivallisesti tämän sairaanhoitajan hommia paiskovana ex-vaimona. Itse Chuckina nähdään niin ohjaaja Mike Flanaganin poika Cody, Benjamin Pajak, Jacob Tremblay kuin aikuisena Lokin roolista parhaiten tuttu Tom Hiddleston. Kaikki tulkitsevat mainiosti hahmoa, josta en halua sen enempää avata tässä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mark Hamill ja Mia Sara Chuckin isovanhempina, sekä Carl Lumbly, Annalise Basso, Kate Siegel, Taylor Gordon, Samantha Sloyan, Trinity Bliss, Matthew Lillard, Heather Langenkamp, David Dastmalchian ja Harvey Guillén erinäisissä sivurooleissa Chuckin elämän varrelta. Näyttelijäkaartista suuri osa on työskennellyt jo aiemmin Flanaganin kanssa ja kaikki hoitavat tonttinsa mallikkaasti.

Kun taustalla on Stephen Kingin kynäilemä tarina ja ohjaajana toimii Mike Flanagan, voisi helposti luulla, että lopputuloksena olisi kauhuelokuva - ovathan molemmat miehet tunnettuja lähinnä tuon lajityypin puolelta. Mutta ei. Chuckin ihmeellinen elämä on molemmilta tekijöiltä epätavallinen teos, joka keskittyy elämän ilojen löytämiseen silloinkin, kun kaikki elämässä vaikuttaisi olevan menossa päin helvettiä. Elokuvassa kommentoidaan, mihin esimerkiksi ilmastonmuutos voisi pahimmillaan johtaa, mutta leffa löytää ne hyvät asiat hädän keskellä, joihin pitäisi osata tarttua, eikä vain velloa siinä pahassa olotilassa.

Rakenteeltaan Chuckin ihmeellinen elämä on poikkeava, elokuvan alkaessa sen kolmannesta näytöksestä ja siirtyen sitten vähitellen ajassa taaksepäin itse Chuckin lapsuuteen. Koko Chuckiin liittyvä mysteeri onnistuu nappaamaan hyvin mukaansa ja ovelat paljastukset elokuvan varrella saavat katsojan näkemään aiemmat jutut uudessa valossa. Elokuva ripottelee pitkin kestoaan yksityiskohtia, jotka saavat uuden merkityksen myöhemmin. Toisinaan tosin tuntuu, ettei Flanagan täysin luota katsojan hoksottimiin ja niinpä välillä Nick Offermanin kertojaääni vääntää turhankin rautalangasta, mistä kaikessa on ollut kyse. Vaikka Chuckin ihmeellinen elämä onkin oikein mainio elokuva, jäi siitä silti mielestäni uupumaan se viimeinen silaus. Se jokin, mikä olisi tehnyt todellisen vaikutuksen, liikuttanut kyyneliin ja saanut poistumaan teatterista muuttuneena ihmisenä.

Mike Flanagan on jo esitellyt kykyjään kauhun saralla, joskin Chuckin ihmeellinen elämä oli ensimmäinen Flanaganin King-adaptaatio, josta pidin. Ei, en pitänyt laiskoihin fanipalveluksiin sortuvasta ylipitkästä ja totaalisen turhasta Doctor Sleepistä. Odotan mielenkiinnolla, mitä Flanagan saa aikaan Kingin Musta torni -kirjojen (The Dark Tower - 1982-2012) pohjalta, mutta sen sijaan en näe tarvetta taas uudelle Carrie-adaptaatiolle. Chuckin ihmeellisessä elämässä Flanagan pääsee esittelemään taitojaan myös iloisemman tunnelman parissa, vaikka taustalla kyteekin vääjäämätön tuho. Teknisesti leffa on myös pätevä. Se on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustus mainiota. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Newtonin veljesten säveltämät musiikit tunnelmoivat vakuuttavasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Life of Chuck, 2024, Neon, Intrepid Pictures, Red Room Pictures, QWGmire, FilmNation Entertainment

Arvostelu: Sovittelija (Relay - 2024)

SOVITTELIJA

RELAY

Ohjaus: David Mackenzie

Pääosissa: Riz Ahmed, Lily James, Sam Worthington, Willa Fitzgerald, Jared Abrahamson, Pun Bandhu, Matthew Maher, Eisa Davis ja Victor Garber

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Relay, eli suomalaisittain Sovittelija on Riz Ahmedin ja Lily Jamesin tähdittämä trilleri. Justin Piaseki työsti elokuvan käsikirjoituksen, joka kulki aluksi nimellä "The Broker" ja joka roikkui pitkään "mustalla listalla" suosituista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Thunder Road, Sigma Films ja Black Bear Pictures tarttuivat projektiin ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023. Sovittelija sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten, Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2024, mutta vasta nyt se on saanut laajemman teatterikierroksen. Kiinnostuin leffasta sen näyttelijäkaartin takia ja kävinkin uteliaana katsomassa Sovittelijan heti sen ensi-iltapäivänä.

Sarah Grant on saanut selville työpaikkanaan toimivan suuryrityksen vehnätuotteiden sisältävän ihmisille haitallisia aineita ja hän on varastanut siihen liittyvät dokumentit. Yrityksen jahdatessa Sarahia, tämä kääntyy epätavallisen tahon puoleen; mysteerimiehen, joka työkseen auttaa korruptoituneiden firmojen ilmiantajia.

Lily James näyttelee Sarah Grantia, joka on joutunut aikamoiseen ahdinkoon. Nainen työskentelee suuryritys Cybo Sementiksellä ja on saanut selville firman uuden geneettisesti muokatun vehnätuotteen sisältävän käyttäjälleen haitallisia aineita. Asia on firman tiedossa, mutta sille ei ole haluttu tehdä mitään, sillä rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Sarah päättääkin varastaa dokumentit, joiden paljastaminen julkisuuteen saattaisi tuhota koko Cybo Sementiksen, eikä firmalla tietenkään tykätä asiasta. Viimeisenä oljenkortenaan Sarah ottaa yhteyttä Riz Ahmedin esittämään mysteerimieheen, joka auttaa vastaavia ilmiantajia ja kiristää väärin toimivia suuryrityksiä, jotta nämä jättävät ilmiantajat rauhaan. James on mainio pelokkaana ja yhä vain vainoharhaisemmaksi muuttuvana Sarahina, joka alkaa epäillä jokaisen ohikulkijan tarkkailevan häntä ja haluavan hänelle pahaa. Ahmed on myös hyvä valinta rooliinsa salaperäiseksi sovittelijaksi, joka käyttää varsin erikoisia metodeja kommunikoidakseen asiakkailleen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sam Worthington ja Willa Fitzgerald Cybo Sementiksen hämärähommia tekevinä Dawsonina ja Rosettina, jotka ovat Sarahin perässä, yrittäen saada tämän varastamat dokumentit ja hiljentää naisen pysyvästi. Worthingtonista löytyy sopivasti karismaa, jotta hän menee läpi uhkana ja Fitzgeraldkin hoitaa tonttinsa siinä sivussa passelisti.

Sovittelija onnistui yllättämään minut positiivisesti ja suosittelenkin elokuvaa lämpimästi kaikille trillereiden ystäville. Veikkaisin kuitenkin leffan menevän monilta ohi nyt teatterikierroksella, mutta toivon sille hyvää menestystä myöhemmin suoratoiston puolella, missä lajityypin edustajat nykyään kukoistavat katsojamäärien puolesta. Elokuva sisältää varsin omaperäisen kertomuksen, joka nappaa saman tien koukkuunsa ja tarjoaa sopivasti käänteitä ja jännitettä matkan varrella. Leffa myös tuottaa katsojalle erittäin vainoharhaisen fiiliksen ja taustalla olevia ihmisiä tähyileekin tuumien, että kuka voisi olla Sarahin perässä.

Elokuvan tiukka ote on näyttö ohjaaja David Mackenzien taidokkuudesta, sillä suuri osa leffasta kuluu puhelinkeskustelujen parissa. Ahmedin sovittelijahahmo käyttää tosiaan omaperäistä tapaa kommunikoida asiakkailleen, kuurojen puhelinpalvelua, jossa tekstaat palveluun viestisi, jotka sitten palvelun työntekijä lukee ääneen luurin toisessa päässä olevalle henkilölle. Etenkin leffan ensimmäinen puolikas vei täysin mukanaan. Toisella puoliskolla Sovittelija lipsahtelee tutumpaan ja toiminnallisempaan jännärimenoon takaa-ajoineen, menettäen osan uniikkiudestaan, minkä lisäksi alkaa turhauttaa, kuinka aluksi niin ovela sovittelijahahmo alkaakin yhtäkkiä tekemään tyhmiä ratkaisuja, riskeeraten koko asetelman. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että yhdessä kohtaa tarina alkoi lipsua raiteille, joista en juuri innostunut, mutta mattoa katsojan alta nykivä loppuhuipennus palautti kertomuksen ruotuun ja pelasti kokonaisuuden.

Justin Piaseckin käsikirjoitus on varsin nokkela ja hän onnistuu tekemään siitä mielenkiintoisen hyvän dialogin kautta. Tarvitaan kuitenkin vielä Mackenzien ohjaus, jotta pitkät pätkät ilman repliikkejä pitävät otteessaan. Sovittelija on teknisiltäkin ansioiltaan mainio. Se on taitavasti kuvattu ja jo kameratyöskentelyllä herätetään vainoharhainen fiilis, kun kadulla kävelevän hahmon selän taakse jätetään tarpeeksi tilaa, jotta takana kulkevia varmasti tuijottelisi epäillen. Sarahia taas kuvataan usein talon ulkopuolelta, jotta katsojasta tuntuisi siltä kuin itsekin vakoilisi tämän elämää. Lavasteet ovat oivat, puvustus pätevää ja äänityöskentelykin onnistunutta Tony Dooganin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Relay, 2024, Black Bear, Sigma Films, Thunder Road Pictures

Arvostelu: Oddity - Sokea kauhu (Oddity - 2024)

ODDITY - SOKEA KAUHU

ODDITY

Ohjaus: Damian McCarthy

Pääosissa: Carolyn Bracken, Gwilym Lee, Tadhg Murphy, Caroline Menton, Steve Wall ja Jonathan French

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Oddity - Sokea kauhu on irlantilainen kauhuelokuva. Damian McCarthy sai idean elokuvaan työstäessään esikoisleffaansa Caveatia (2020). Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2023 ja lopulta Oddity - Sokea kauhu sai maailmanensi-iltansa South by Southwest -elokuvafestivaaleilla maaliskuussa 2024. Suomessa leffa esitettiin Night Visions -festivaaleilla saman vuoden marraskuussa ja nyt vihdoin elokuva on saapunut ihan teatterilevitykseen. Itse kuulin Oddity - Sokeasta kauhusta vasta tänä kesänä, kun tyttöystäväni kauhuleffoja fanittava ystävä kehui sitä kovasti. Kun huomasin elokuvan tulevan Suomessa teattereihin, päätimme käydä katsomassa sen. Koska ensi-iltapäivän näytöksemme peruttiin, kesti yli viikko, kunnes vihdoin löysimme hyvän ajan kokeilla onneamme elokuvan parissa uusiksi.

On kulunut vuosi siitä, kun Dani kuoli keskellä yötä tunkeilijan murhaamana. Danin kaksoissisko, sokea meedio Darcy saapuu Danin miehen kotiin, uskoen että tapaukseen liittyy enemmän kuin alun perin ajateltiin.

Carolyn Bracken nähdään tuplaroolissa Danina ja Darcyna, kaksoissiskoina, jotka ovat hyvin erilaisia luonteiltaan. Dani on energinen ja innokas, kun taas tämän sokea sisko Darcy on hiljaisempi selvänäkijä, joka on lähes erakoitunut kummallisten esineiden putiikkiinsa. Kun Dani eräänä yönä kuolee tunkeilijan toimesta, Darcy päättää selvittää, mitä tuona yönä ihan oikeasti tapahtui. Bracken tulkitsee mainiosti molempia rooleja, tehden siskoista selvästi erilaiset persoonansa. Darcyna Bracken onnistuu olemaan oikealla tavalla mystinen.

     Elokuvassa nähdään myös Gwilym Lee Danin ex-miehenä, psykiatri Tedinä, Caroline Menton Tedin uutena tyttöystävänä Yanana, Steve Wall Tedin työpaikan vahtimestarina Ivanina, sekä Tadhg Murphy lasisilmäisenä Olin Boolena, joka vuosi sitten saapui koputtelemaan Danin ovea ja varoittamaan, että joku on tunkeutunut tämän kotiin. Oddity - Sokea kauhu ei muuten ole tämän Olin Boolen ensiesiintyminen, vaan hahmo oli pääroolissa ohjaaja-käsikirjoittaja Damian McCarthyn lyhytelokuvassa How Olin Lost His Eye vuodelta 2013, joskin Tadgh O'Leary Ashfordin näyttelemänä. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat myös bongata viittauksen McCarthyn edelliseen täyspitkään leffaan, Caveatiin, viitaten, että mies rakentaa itselleen jonkin sortin omaa kauhuleffauniversumiaan. Sivunäyttelijät ovat ihan hyviä osissaan, etenkin Viikingeistä (Vikings - 2013-2020) tuttu Murphy epäilyttävänä Olinina.

Oddity - Sokea kauhu osoittautui kehujensa arvoiseksi kauhuelokuvaksi, joka onnistuu vain vähän päälle puolessatoista tunnissa sekoittelemaan erilaisia kauhun alalajityyppejä sulavasti toisiinsa. Leffasta löytyy Edgar Allan Poen kirjoja muistuttavia kansantarumaisia piirteitä, Kirottu-elokuvat (The Conjuring - 2013-2025) mieleen tuovia juttuja, kuten Darcyn putiikki täynnä erilaisia kummitteluihin liittyviä kapistuksia, Agatha Christien teoksista ammennettavaa murhamysteerin selvittelyä, sekä jopa slasheria. Elokuvasta on yllättävänkin moneksi, mutta se ei koskaan tunnu liian täyteen ahdetulta tai siltä, ettei McCarthy olisi osannut päättää, millaista kauhutarinaa hän haluaa kertoa, vaan lopulta kaikki palaset loksahtelevat toimivasti paikoilleen. Itse tarinankin palaset sujahtavat hyvin paikoilleen, kun tämä mysteeri alkaa hissuksiin aueta.

Alusta alkaen McCarthy rakentaa suorastaan epämukavaa ilmapiiriä, joka saa katsojan nopeasti näkemään itsensä yksin tuossa isossa talossa. Tai siis "yksin", sillä selkäpiitä karmii koko ajan se ajatus, että talossa on jotain muutakin. Leffassa on useita erittäin jännittäviä, pari suorastaan pelottavaa kohtausta, joiden aikana voi huomata vetäytyvänsä kauemmas valkokankaasta ja kenties nostavan käsiä silmien peitoksi. Jännityksen keskelle mahtuu myös muutamia äkkisäikäytyksiä, mutta McCarthy tarjoaa nämä harvinaisella tyylitajulla ja niin, ettei katsoja pääse böö-pelästyksen jälkeen rentoutumaan, vaan ahdistavia kierroksia vain lisätään entisestään.

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pääasiassa pätevästi toteutettu, vaikka mukana onkin pari kohtausta, jotka tuovat mieleen enemmän jonkin elokuvaopiskelijoiden päättötyön. Leffa on hyvin kuvattu, etenkin pitkissä kohtauksissa, joissa hahmot epäilevät jonkun tai jonkin piileskelevän minkä tahansa kulman takana, eivätkä he tiedä, uskaltaisiko sitä mennä kurkkaamaan. Lavasteet ovat oivat, puvustus myös ja isoimmat kehut ansaitsee Paul McDonnellin rakentama puinen mies, jonka Darcy tuo mukanaan. Tämä puu-ukko vain istuu pöydän ääressä, mutta saa aiheutettua katsojassa puistattavia väristyksiä, sillä kaiken aikaa katsojana vain jännittää, mikä koko puisen miehen funktio on. McCarthy vieläpä ovelasti pitää puista miestä pitkään vain osittain kuvassa tai sumeana taustalla, jolloin sitä oikein tuijottaa ja odottaa, josko puu-ukko liikahtaisi. Äänimaailma on myös onnistuneesti rakennettu Richard G. Mitchellin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oddity, 2024, Keeper Pictures

Arvostelu: Beautiful Wedding (2024)

BEAUTIFUL WEDDING

Ohjaus: Roger Kumble

Pääosissa: Virginia Gardner, Dylan Sprouse, Austin North, Libe Barer, Rob Estes, Steven Bauer, Kyle Richards, Alex Aiono, Emmanuel Kabongo, Declan Laird, Trevor Van Uden, Jack Hesketh, Micky Dartford ja Neil Bishop

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Jamie McGuiren kirjasarjaan perustuva elokuva Beautiful Disaster (2023) oli kriitikoiden ja katsojien lyttäämä taloudellinen floppi, joten jatkoa ei koettu järkeväksi tehdä. Voisinpa sanoa noin faktana, mutta ei. Ohjaaja-käsikirjoittaja Roger Kumble ja Voltage Pictures -yhtiö eivät valitettavasti lähteneet tekemään vain yhtä elokuvaa, vaan he olivat niin varmoja ensimmäisen leffan suosiosta, että he päättivät tehdä jatko-osankin, ennen kuin ensimmäistä oli edes julkaistu. Beautiful Disaster ei kuitenkaan ollut tekijöiden toivoma menestys, joten jatko-osan julkaisusuunnitelmia muutettiin. Yhdysvalloissa Beautiful Wedding -nimistä kakkosleffaa esitettiin vain kahden päivän ajan ja Suomessa leffa skippasi teatterit kokonaan. Itse inhosin syvästi Beautiful Disasteria, nostaen sen jopa ilmestymisvuotensa huonoimmaksi elokuvaksi. Moni minua fiksumpi olisi täten päättänyt jättää jatko-osan väliin, mutta kun huomasin, että Beautiful Wedding löytyi Amazon Prime Videon käynnistämän vuokrauspalvelun valikoimasta ja että elokuvan vuokraaminen kustantaisi alle euron, päätin vilkaista, voisiko jatko-osa olla edeltäjäänsä parempi teos? Ei se ole. Jollain ilveellä Beautiful Wedding on vielä Beautiful Disasteria paskempi elokuva.

Herättyään villin yön jälkeen, Abby ja Travis tajuavat menneensä naimisiin Las Vegasissa. Nuori pari lähtee viettämään häämatkaa Meksikoon, missä heidän rakkautensa joutuu todelliselle koetukselle.

Virginia Gardner ja Dylan Sprouse palaavat rooleihinsa Abby Abernathyksi ja Travis Maddoxiksi, aluksi toisiaan inhonneiksi nuoriksi, jotka tietty rakastuivat ensimmäisen elokuvan aikana ja juhliessaan humalassa Las Vegasissa, päättivät hetken mielijohteesta mennä naimisiin. Beautiful Wedding jatkaa aika lailla suoraan siitä, mihin Beautiful Disaster päättyi, käynnistyen seuraavasta aamusta, kun edellisyön teot muistuvat mieleen krapulaisille teineille. Gardner ja Sprouse eivät pahemmin vakuuttaneet edellisessäkään elokuvassa, mutta tässä jatko-osassa he ovat kummatkin suorastaan surkeita rooleissaan, eikä heidän väliltä löydy tippaakaan kemiaa. Gardner on tehnyt aiemmin fiksulta vaikuttaneesta Abbystä hetken mielijohteesta toimivan ja typeriä vetoja tekevän idiootin, kun taas Travis pysyy omana tuittupäisenä itsenään. Hahmot ovat todella ärsyttäviä ja ärsytys vain pahenee elokuvan edetessä.

     Jostain syystä Meksikon häämatkalle tarttuvat myös parin kaverit Shepley (Austin North) ja America (Libe Barer), minkä lisäksi muutkin Maddoxin veljekset (Declan Laird, Trevor Van Uden, Jack Hesketh ja Micky Dartford) käyvät kääntymässä. Sivuhahmot ovat sentään siedettävämpiä kuin vastenmielinen tuore aviopari, mutta eipä näissäkään näyttelijätöissä ole kehumista.

Beautiful Wedding saattaa jopa olla tuskastuttavin elokuvakokemus itselleni koko vuonna. Jo Beautiful Disaster pisti kiemurtelemaan penkissä äärimmäisen vaivaantuneena, mutta jatko-osassa nupit on vedetty täysin kaakkoon. Kyseessä on kaikin puolin kammottavasti tehty raina aina näyttelemisestä käsikirjoitukseen ja ohjaukseen. Käsikirjoitus on ihan puhdasta roskiskamaa, jossa ei ole yhtään mitään sisältöä - eipä pahemmin edes tarinantapaistakaan. Abby, Travis, Shepley ja America panikoivat edellisyön päätöksiä Las Vegasissa ja yhtäkkiä he ovat jo jonkun sotilasheebon helikopterin kyydissä matkalla Meksikoon. Loppuleffa koostuu oikeastaan yksittäisiä päähänpistoista ja käsikirjoitus on taidettu laatia kuvauspäivä kerrallaan tajunnanvirtamaisesti. "Tajunnanvirtakin" tosin kuulostaa liian positiiviselta. Beautiful Wedding on enemmänkin aivopieruja toisensa perään.

Jos käsikirjoitus on jo täysin levällään, vielä kaameampaa on ohjaus. Roger Kumble hoitaa molemmat tontit niin paskasti, että olen yllättynyt, jos häntä palkataan Hollywoodissa enää yhtään mihinkään. Huomattavasti paremmatkin elokuvat ovat tuhonneet uria. Kumblen väsäämä ilmapiiri on yököttävän teennäinen. Kaikki on kiusallisen tekopirteää näyttelijäsuorituksista musiikkivalintoihin ja rytmitykseen. Ehkä jopa kaikista kamalinta on elokuvan komediaosasto. Beautiful Wedding on suorastaan kivuliaan epähauska elokuva, joka yrittää aivan liikaa. Edes "myötähäpeällinen" ei tunnu tarpeeksi kuvaavalta termiltä pääparin välisen naljailun ja yliampuvien seksikohtausten kuvaamiseen. Yhdessä kohtaa petipuuhissa olevat hahmot alkavat päästämään kissamaisia ja koiramaisia ääniä. Silmät pyörivät kotisohvalla niin lujaa, että jo vartin jälkeen voi huimata. Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia, on katselukokemus niin epämiellyttävä, että minulta kesti lopulta lähes neljä tuntia taistella elokuva lopputeksteihin asti. Leffasta kertoo jo aika paljon se, että lopputekstien aikana nähtävät mokaotokset tuntuvat siltä, että ne olisivat voineet olla sellaisinaan mukana itse elokuvassa, eikä eroa juuri huomaisi.

Beautiful Wedding ei ole edes teknisiltä ansioiltaan toimiva. Kuvaus on vielä ihan kelvollista ja lavasteet oivat, mutta leikkaus on usein todella kömpelöä ja parissa kohtaa tuntuu siltä kuin seasta puuttuisi kohtauksia. Puvustus keskittyy lähinnä paljastaviin asuihin ja tekijät ovat joutuneet valmistamaan useampiakin tekopeniksiä pullottelemaan mieshahmojen housuissa. Äänimaailmasta löytyy jälleen outoja efektejä kuin jostain lastenohjelmasta ja mahtuupa sekaan myös yksi animoitukin osio - koska miksipä ei. Sam Ewingin säveltämät musiikit ovat niin teennäisen pirteitä, että oikein tympii.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beautiful Wedding, 2024, Voltage Pictures

Arvostelu: Minä ja pingviini (The Penguin Lessons - 2024)

MINÄ JA PINGVIINI

THE PENGUIN LESSONS

Ohjaus: Peter Cattaneo

Pääosissa: Steve Coogan, Vivan El Jaber, Björn Gustafsson, Jonathan Pryce, Alfonsina Carrocio, David Herrero, Micaela Breque, Aimar Miranda, Nicanor Fernandez, Hugo Fuertes ja Joaquín Lopez

Genre: draama, komedia, historia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 7

The Penguin Lessons, eli suomalaisittain Minä ja pingviini perustuu Tom Michellin samannimiseen muistelmakirjaan vuodelta 2015. Jeff Pope kirjoitti kirjan pohjalta elokuvakäsikirjoituksen, joka pääsi tuotantoon. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2023 ja maailmanensi-iltansa Minä ja pingviini sai syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut myös Suomeen ja itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin. Kävinkin katsomassa Minä ja pingviini -elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1976 Argentiinassa samalla kun maan armeija kaappaa vallan, brittiläinen Tom Michell ryhtyy opettamaan englantia paikallisessa poikakoulussa ja saa yllättävän lemmikin, pelastettuaan öljyvuodosta henkihieveriin jätetyn pingviinin.

Pääroolissa Tom Michellinä nähdään Steve Coogan, joka on erittäin hyvä valinta. Brittiläinen Tom on pestattu argentiinalaiseen poikakouluun englanninopettajaksi. Mies on aikamoinen jääräpää, joka ei ole tullut paikalle saamaan ystäviä, vaan tekemään töitä, tienaamaan siitä rahaa ja kenties pokaamaan pari naista siinä ohessa. Miehen elämä kuitenkin mullistuu, kun hän eräänä päivänä törmää rannalla öljyvuodon tappamiin pingviineihin ja päättää auttaa ainoaa yhä elossa olevaa yksilöä, tehdäkseen vaikutuksen naiseen. Yhtäkkiä Tomilla onkin erikoinen lemmikki, josta hän ei tunnu millään pääsevän eroon. Coogan tulkitsee mainiosti aluksi jopa varsin tympeää Tomia, jonka sydän alkaa hissuksiin lämmetä uuden ystävänsä kanssa. Mies on sanavalmis näpäyttäjä ja Coogan pitää huolen, että hahmo pysyy pidettävänä, vaikka tämä kohtelee muita usein kyseenalaisesti. Ja pakkohan sitä on kehua kanssa kaikkia niitä erinomaisesti koulutettuja pingviinejä, jotka esittävät leffassa tätä Juan Salvador -nimen saavaa lintua.

     Elokuvassa nähdään myös Jonathan Pryce koulun rehtori Timothy "Timbuc" Bucklena, Vivian El Jaber kokki María Alvarezina ja Alfonsina Carrocio tämän armeijaa vastustavana aktivistityttärenä Sofíana, David Herrero kiusattuna oppilaana Diegona, sekä Björn Gustafsson suomalaisena tiedeopettaja Tapiona (TORILLE!). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa hyvin, erityisesti El Jaber napakkana kokkina. Gustafsson on sympaattinen tiedeopettajana, joka yrittää kaveerata Tomin kanssa tuloksetta, joskin näin suomalaiskatsojana oli helppo heti sanoa, että näyttelijä on ruotsalainen eikä suomalainen.

Kuten ennakkoon arvelin, Minä ja pingviini osoittautui oikein hyväksi ja sydämelliseksi pikkudraamaksi, jonka tarina jääräpäisen miehen ja suloisen eläimen välille hiljalleen muodostuvasta ystävyydestä levittää takuuvarman hymyn kasvoille. On hupaisaa seurata, kuinka Tom yrittää eri tavoin päästä eroon uudesta siipikaveristaan, vain jotta tämä sysätään vielä varmemmin hänen vastuulleen ja kuinka ajan kanssa mies ei haluakaan luopua Juan Salvadorista. Leffaan mahtuu useita hauskoja hetkiä ja huvittavaa sanailua tältä tiimoin, mutta onpa menossa myös liikuttavammatkin puolensa.

Elokuva ei kuitenkaan ole vain kuvaus odottamattomasta ystävyydestä, joka saa katsojan lopuksi hämmästelemään että "näinkö ihan oikeasti tapahtui?". Se on myös oiva kuvaus Argentiinassa tuolloin tapahtuneesta sotilasvallankaappauksesta, kun paikallinen armeija syöksi presidentti de Péronin vallasta ja johti usean vuoden ajan uhkailun ja pelon kautta. Muutama kuukausi sitten ilmestynyt Olen yhä täällä (Ainda Estou Aqui - 2024) käsitteli samanlaista tapahtumaa Brasiliassa ja kun seuraa maailman menoa tällä hetkellä, ei ole ihme, että näitä tarinoita halutaan taas nostaa esille varoittavaksi esimerkiksi. Sotilasdiktatuurin uhka ja jännite kulkevat oudonkin hyvin yhdessä lämpimän ystävyystarinan kanssa. Suosittelenkin käymään katsomassa Minä ja pingviini -elokuvan, jos aihe alkoi yhtään kiinnostamaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Cattaneo, jonka aiempiin töihin kuuluvat hauska miesstripparileffa Housut pois! (The Full Monty - 1997) ja myöskin vaikeaa aihetta käsitellyt, sekä ystävyyden ja ilon voimaa näyttänyt Yhteinen sävel (Military Wives - 2019). Cattaneo hoitaa hommansa jälleen tyylitajuisesti, tuoden paljon sydäntä menoon mukaan. Jeff Popen käsikirjoitus värittelee toki Tom Michellin tarinaa, mutta muistuttaa silti, että joskus totuus on fiktiota ihmeellisempää. Minä ja pingviini on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteilla ja puvusteilla on herätetty 1970-luvun puoliväli mainiosti henkiin. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Federico Jusidin säveltämät musiikit tunnelmoivat erittäin oivallisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Penguin Lessons, 2024, Nostromo Pictures, 42, Aperture Media Partners, Intake Films, Rolling Dice

Arvostelu: Memoir of a Snail (2024)

MEMOIR OF A SNAIL

Ohjaus: Adam Elliot

Pääosissa: Sarah Snook, Kodi Smit-McPhee, Jacki Weaver, Eric Bana, Magda Szubanski, Dominique Pinon, Tony Armstrong, Paul Capsis, Bernie Clifford, Davey Thompson, Charlotte Belsey, Mason Litsos ja Nick Cave

Genre: animaatio, draama, komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 18

Memoir of a Snail on Adam Elliotin ohjaama ja käsikirjoittama animaatioelokuva, joka perustuu osittain Elliotin omaan elämään. Elliot työsti elokuvaa jopa kahdeksan vuoden ajan, kunnes lopulta Memoir of Snail sai maailmanensi-iltansa kesäkuussa 2024 Annecyn elokuvajuhlilla Ranskassa. Elokuva on kerännyt kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan animaation Oscar- ja Golden Globe -palkinnoista. Itse kuulin koko elokuvasta vasta, kun se sai ehdokkuutensa ja halusin toki heti päästä näkemään, mistä on kyse. Minua harmittikin, kun elokuvaa ei päässyt näkemään Suomessa ennen Oscar-gaalaa, mutta ilahduin, kun Rakkautta & Anarkiaa -festivaali päätti esittää elokuvan viime lauantaina. Kävinkin katsomassa Memoir of a Snailin kyseisessä erityisnäytöksessä.

Kun Grace Pudelin tukena ollut Pinky-rouva kuolee, Grace muistelee vaiheikkaan elämänsä monenlaisia tapahtumia, mitkä erottivat hänet veljestään Gilbertistä lapsena.

Memoir of a Snail kertoo Grace Pudelista (äänenä lapsena Charlotte Belsey ja aikuisena Sarah Snook), etanoihin hullaantuneesta tytöstä, joka jossain määrin perustuu ohjaaja-käsikirjoittaja Adam Elliotiin itseensä. Grace on aika hiljainen hissukka, jolla ei juuri koskaan ole ollut kavereita, ainoastaan etanansa - niin aidot ja limaiset kuin hänen itsensä väsäämät leluversiot. Ja kuten kotilot, Gracekin haluaisi usein vain piiloutua kuoreensa, pois maailman nähtäviltä. Grace on taatusti monelle enemmän tai vähemmän samaistuttava tyyppi erilaisten ahdistustensa kanssa ja hahmoon tykästyy nopeasti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Gracen pyromaaniveli Gilbert (lapsena Mason Litsos ja aikuisena Kodi Smit-McPhee), sekä heidän alkoholisti-isänsä Percy (Dominique Pinon), jonka menehdyttyä sisarukset erotetaan toisistaan; Grace päätyy parinvaihtajapariskunnalle Ianille ja Narellelle (Paul Capsis), kun taas Gilbert joutuu ääriuskovaiseen Applebyn perheeseen, jonka äiti Ruth (Magda Szubanski) on varsin hyytävä tapaus. Elokuvan huippuhahmo on kuitenkin iäkäs Pinky (Jacki Weaver), johon Grace tutustuu. Hahmo on aivan hulvaton erittäin monivaiheikkaan elämänsä kanssa. Hahmokattaus on muutenkin mainio ja aika lailla kaikki ovat hupaisan yliampuvia tyyppejä, joiden kohelluksia seuratessa tekisi mieli pyytää Gracea antamaan tilaa kuorestaan, minne tyttö on mennyt piiloon kaikenlaista hälinää.

Memoir of a Snail osoittautui aivan mahtavaksi animaatioelokuvaksi, joka jaksoi yllättää läpi puolentoista tunnin kestonsa. Kyseessä on aikamoinen tragikomedia, joka vaatii katsojalta ymmärrystä hieman synkemmälle huumorille. Gracen elämässä tosiaan sattuu ja tapahtuu monenmoista, eivätkä nämä tapahtumat yleensä ole järin iloisia. Elokuva kuitenkin esittää nämä monet hirvittävätkin tilanteet kummallisen komedian kautta ja itse huomasin nauravani vähän väliä, vaikka samalla päähahmoa käy jatkuvasti sääliksi. Leffa onkin hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeää on omata kyky nauraa myös synkkinä hetkinä ja merkittävänä teemana on löytää se hopeareunus ikävien asioiden keskellä. Elokuva on kanssa iskevä kuvaus masennuksesta ja taistelemisesta sitä vastaan. Vaikka Memoir of a Snail on täynnä kurjia kohtauksia, on elokuva silti jotenkin sanoinkuvailemattoman kaunis ja sen katsominen tuntuu siltä kuin korjaisi palasia itsestään.

Sen lisäksi, että elokuva on temaattisesti väkevä ja fiilikseltään omalaatuisen hupaisa, leffan tarina vie myös täysin mukanaan. On kiinnostavaa seurata, mitä Gracelle oikein käy ja kuinka päättömäksi hänen elämänsä vielä voi mennä. Samalla ei voi kuin pohtia, kuinka paljon tästä ihan oikeasti perustuu tekijänsä omaan elämään? Niin Elliotille kuin hänen luomuksilleen tekisi kaikille mieli antaa halauksen ja vakuutella, että kyllä se tästä vielä helpottaa.

Memoir of a Snail on toteutettu nukkeanimaationa, mikä on omiaan luomaan elokuvalle omanlaista persoonaansa. Hahmot ovat todella vekkulin näköisiä ja liikkuvat pääasiassa sujuvasti. Pienoismallilavasteet ovat yksityiskohtaiset ja usein hupaisat. Värimaailmaltaan elokuva on varsin ankea, mutta tietyssä harmaudessa on oma viehättävyytensä. Hienoa visuaalista ilmettä tukee oiva äänimaailma. Elena Kats-Cherninin säveltämät musiikit tunnelmoivat kaihoisasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Memoir of a Snail, 2024, Arenamedia, Screen Australia, Snails Pace Films, Soundfirm