torstai 14. toukokuuta 2020

Arvostelu: Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000)

UNELMIEN SIELUNMESSU

REQUIEM FOR A DREAM



Ohjaus: Darren Aronofsky
Pääosissa: Ellen Burstyn, Jared Leto, Jennifer Connelly, Marlon Wayans, Christopher McDonald, Sean Gullette ja Keith David
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Requiem for a Dream, eli suomalaisittain Unelmien sielunmessu perustuu Hubert Selby Jr.:n samannimiseen kirjaan vuodelta 1978. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle vuonna 1997 ja se sai ensi-iltansa keväällä 2000 Cannesin elokuvajuhlilla. Filmiä näytettiin muutamalla muullakin elokuvafestivaalilla, ennen kuin se sai laajemman teatterilevityksen. Suomeen leffa saapui vasta keväällä 2001. Elokuva sai todella ylistäviä arvosteluita, mutta oli myös niitä, jotka eivät siitä pitäneet. Se tuotti budjettinsa takaisin, muttei ollut kovin iso hitti. Leffa oli ehdolla parhaan naispääosan Oscar-palkinnosta, mutta hävisi sen Erin Brockovichille (2000). Itse näin Unelmien sielunmessun ensimmäistä kertaa loppuvuodesta 2015 ja pidin sitä todella ahdistavana, mutta vaikuttavana kokemuksena. Mietin pitkään elokuvan ostamista, mutta koska se oli loppuunmyyty kaikkialla, eikä sitä ollut saatavilla Blu-rayna, ei se päätynyt hyllyyni. Vasta loppuvuodesta 2017 mietin, että haluaisin nähdä sen uudestaan ja samalla arvostelisin sen, jolloin etsin elokuvan käsiini ja katsoin sen toisen kerran.

Neljän ihmisen elämät alkavat vähitellen sortua kasaan, kun heidän addiktionsa lääkkeitä ja huumeita kohtaan kasvavat liian suuriksi, ja alkavat hallita heitä.

Manaajasta (The Exorcist - 1973) tuttu Ellen Burstyn oli tästä elokuvasta Oscar-ehdokkaana Sara Goldfarbin roolista, eikä mikään ihme. Burstyn on nimittäin aivan mielettömän hyvä roolissaan. Sara Goldfarb on leskiäiti, jonka elämä on muuttunut todella yksinäiseksi. Välillä hän käy juoruilemassa naapurinnaisten kanssa, mutta pääasiassa hän viettää päivät kotonaan katsoen televisiosta kilpailuohjelmaa. Kun Sara saa leffan alussa kutsun vieraaksi televisio-ohjelmaan, hänen elämässään tapahtuu vihdoin jotain tärkeää. Vierailun takia hän voi kehua ystävilleen ja pääsee ottamaan aurinkoa parhaalla paikalla. Mutta kun hän on tullut riippuvaiseksi ruoasta, ei hän mahdu hienoon mekkoonsa enää. Sara päättää siis aloittaa pillerikuurin, mikä alkaa pikkuhiljaa vaikuttamaan hänen mielenterveyteensä. Katsojana käy läpi elokuvan Saraa sääliksi, kun vierailupäivästä ei kuulu tietoa, mutta hän uskoo täysillä siihen, että hän pääsee televisioon ystäviensä ihailtavaksi. On traagista seurata, kuinka mukava rouva sekoaa vähitellen.




Thirty Seconds to Mars -yhtyeen laulaja Jared Leto (jonka olen nähnyt neljä kertaa livenä) näyttelee Harry Goldfarbia, Saran poikaa, joka on päätynyt mukaan huumebisnekseen. Harry ja hänen ystävänsä Tyrone (Marlon Wayans) yrittävät hankkia itselleen huumeita, jotta voisivat myydä niitä kovemmalla hinnalla eteenpäin. He eivät kuitenkaan ole katsoneet Scarface - arpinaamaa (Scarface - 1983) tarpeeksi, joten he myös käyttävät omaa kamaansa. Lisää aineita ei ole helposti saatavilla, joten vieroitusoireet alkavat hitaasti vaikuttamaan hahmoihin. Eniten ne vaikuttavat kuitenkin Harryn tyttöystävään Marioniin (Jennifer Connelly), mikä vaikuttaa tietysti parin suhteeseen. Harry on yhtä lailla elokuvan päähenkilö kuin hänen äitinsäkin, minkä lisäksi filmi keskittyy kunnolla myös Tyroneen ja Marioniin. Heidän taustansa eivät kuitenkaan ole niin hyvin esitetyt kuin Saran ja Harryn. Filmissä on pari hetkeä, joissa Tyronen menneisyyttä tuodaan esille, mutta sitä tehdään hieman liian pienesti, jolloin hahmon kohtalolla ei ole samalla lailla väliä. Pääasiassa komedioista tuttu Marlon Wayans näyttää kuitenkin osaavansa myös vakavamman puolen. Connelly ja Leto ovat todella hyviä rooleissaan - etenkin Leto, jonka ei uskoisi nykyään pystyvän niin kehnoon roolityöhön kuin Suicide Squadin (2016) Jokeri.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Christopher McDonald Saran katseleman televisio-ohjelman juontajana, Sean Gullette Marionin psykiatrina ja Keith David seksihullu Big Timinä.

Unelmien sielunmessu ei ole hilpeä elokuva, ei sitten millään. Mukana on yksi ainoa hetki, joka oli mielestäni huvittava, mutta muuten kyseessä on äärimmäisen ankea elokuva. Ystävysten kanssa vietettävään leffailtaan teos ei sovi lainkaan, jos ette halua vain masentaa itseänne. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen masentava elokuva, joka olisi huono, vaan sitä katsoessa ei vain voi pysyä iloisena. Elokuvan tarina on todella traaginen ja lohduton, jolloin sitä on erittäin ahdistavaa katsoa. Periaatteessa Unelmien sielunmessu pistää katsomaan noin tunnin ja kolmen vartin ajan, kuinka neljä ihmistä rikkoutuvat. Ei kestä kauaa, kun filmin alkupäässä jo ymmärtää, ettei hahmoille voi kovin hyvin käydä. Herkimmille elokuva voi aiheuttaa jopa liian suurta ahdistusta, jolloin sitä ei kykene katsomaan loppuun, mutta muille se on kuin huume, joka koukuttaa niin paljon, että on pakko tietää, mihin tarina vie hahmoja. Kyseessä on todella pysäyttävä kokemus, joka saa todella arvostamaan omaa elämäänsä, jos asiat ovat itsellä pääasiassa hyvin.




Elokuva näyttää täydellisesti, että huumeet ovat pahasta, ilman että se muuttuu kertaakaan saarnaavaksi. Olenkin sitä mieltä, että sen sijaan että kouluissa näytetään päihdevastaisia opetusvideoita, opiskelijoille pitäisi näyttää Unelmien sielunmessu, jonka jälkeen haluaa pysyä erossa jopa lääkkeistä, jos ei tiedä tarkkaan, mitä ne aiheuttavat. Filmissä on todella taidokkaasti luotu voimakas tunnelma, joka ahdistaa läpi leffan ja saattaa jopa koskettaa katsojaansa suuresti. Katsoja joutuu seuraamaan avuttomana vierestä, kun mukavilta vaikuttavat henkilöt ajautuvat syöksykierteeseen. Välillä sitä toivoo, että elokuva loppuisi jo, jottei kärsimystä tarvitsisi nähdä enempää, mutta samalla toivoisi, ettei filmi päättyisi, sillä siinä todella on jotain erittäin koukuttavaa. Unelmien sielunmessu on jokseenkin jopa kaunis teos, joka saa erilaiset kauheudet muuttumaan taiteeksi. Kun lopputekstit alkavat, on vaikea sanoa mitään, sillä elokuva on niin hienon järkyttävä ja niin järkyttävän hieno. Sen jälkeen saattaa olla vaikea nukahtaa, kun leffan kauhea sisältö jää pyörimään päässä voimakkaasti. Suosittelenkin katsomaan sen jälkeen jotain hilpeää, kuten vaikkapa jakso Simpsoneita (The Simpsons - 1989-), jotta ajatukset eivät muuttuisi liian synkiksi. Joillekin tämä saattaa aiheuttaa ahdistusta pitkäksikin aikaa, joten kannattaa varautua!

Elokuvan on ohjannut Darren Aronofsky, joka oli tätä ennen tehnyt vain leffan Pi - Usko kaaokseen (Pi - 1998). Sitä en ole itse vielä nähnyt, mutta tässä Aronofsky on tehnyt aivan mahtavaa työtä. Hänellä on ollut munaa tehdä jotain erittäin ahdistavaa, karua ja surullista, ja antaa se sellaisenaan katsojille. Aronofsky on myös käsikirjoittanut leffan ja tehnyt siinäkin upeaa työtä. On käsittämätöntä, että sellainen nero kuin Aronofsky, joka on ohjannut upean Unelmien sielunmessun ja loistavan Black Swanin (2010), voisi koskaan tehdä niin hirveää paskaa kuin Noah (2014), joka on yksi huonoimmista elokuvista, mitä olen ikinä nähnyt. Tässä Arnofskylla on voimakas tyyli, joka tulee hyvin esille kuvauksessa. Filmi käyttää yllättävän taidokkaasti hyödyksi pyöristävää linssiä, mikä luo oman ahdistavan tunteensa. Läpi elokuvan nähdään myös paljon lähikuvia hahmojen kasvoista, jolloin voi todella hyvin nähdä, mitä he tuntevat. Leikkaus on todella onnistunutta läpi filmin. Useassa kohtaa nähdään todella nopeaa leikkausta, kun hahmot käyttävät huumeita, mikä sopii elokuvaan täydellisesti. Myös nopeutukset ja kuvan jakautuminen kahtia toimivat yllättävän hyvin. Äänimaailma leffassa on erinomainen ja Clint Mansellin säveltämät musiikit ovat huikeat. Unelmien sielunmessun tunnuskappale "Lux Aeterna" on yksi parhaista sävellyksistä, minkä olen ikinä kuullut, eikä ole mikään ihme, että lähes kaikki tuttuni tietävät sen, vaikka eivät olisi kuulleet itse elokuvasta.




Yhteenveto: Unelmien sielunmessu on aivan kauhean ahdistava teos, mutta se koukuttaa kuin elokuva olisi huumetta. Leffa on äärimmäisen karu ja se saa katsojansa helposti ahdistumaan näkemästään. Läpi leffan joutuu kauhistelemaan ja säälimään hahmoja, joiden elämien tuhoutumista seuraa vierestä. Mukana on todella voimakas tunnelma, joka pitää tiukasti otteessaan. Filmin aikana miettii aina välillä, ettei sitä vain kykene kokemaan loppuun asti, sillä se on niin ahdistava, mutta samalla vaatii vain lisää, oli tuleva kuinka ikävää nähtävää tahansa. Ohjaaja Darren Aronofsky on saanut luotua erittäin hienon kokonaisuuden, joka on todella vaikuttava ja pysäyttävä. Visuaalinen puoli on pääasiassa tyylikäs ja erikoiset kikkailut sopivat erikoiseen elokuvaan. Näyttelijät suoriutuvat erittäin hyvin rooleistaan - etenkin Ellen Burstyn ja Jared Leto äitinä ja poikana. Marlon Wayans osoittaa, että taitaa muunkin kuin komedian, joten on harmi, ettei hänen taustansa avaudu tarpeeksi, vaan jää hieman tönköksi. Muuten kyseessä on mestarillinen ja surullisen kaunis teos. Suosittelen Unelmien sielunmessun katsomista kaikille. Herkimmät eivät välttämättä kestä sitä, eikä sitä todellakaan kuulu näyttää lapsille, mutta jo opiskelijoille se täytyy näyttää varoituksena huumeista. Ja kannattaa myös kuunnella "Lux Aeterna", sillä se on ihan mielettömän hieno kappale!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Requiem for a Dream, 2000, Artisan Entertainment, Thousand Words, Sibling Productions, Protozoa Pictures, Industry Entertainment, Bandeira Entertainment, Truth and Soul Pictures


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti