Arvostelu: Enemy (2013)

ENEMY

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Mélanie Laurent, Sarah Gadon, Isabella Rossellini, Kedar Brown, Darryl Dinn ja Joshua Peace

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Enemy perustuu José Saramagon kirjaan The Double (O Homem Duplicado) vuodelta 2002. Kanadalainen elokuvaohjaaja Denis Villeneuve kiinnostui kirjasta ja halusi tehdä siitä elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2012 ja lopulta Enemy sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten ja jo yhdeksän päivää Villeneuven edellisen elokuvan, Vangittujen (Prisoners - 2013) saatua ensi-iltansa! Kriitikot kehuivat elokuvaa, mutta se menestyi todella kehnosti, tienaten maailmanlaajuisesti vain kolme miljoonaa dollaria. Itse katsoin Enemyn joitain vuosia sitten, kun se tuli Netflixissä vastaan ja kiinnostuin sen juonikuvauksesta. Ensikatselulla pidin leffaa lähinnä vain hämmentävänä, enkä oikein tiennyt, mitä mieltä olla siitä. Vuosien varrella olen päätynyt silloin tällöin lukemaan ja katsomaan erilaisia teorioita ja analyyseja filmistä, ja kun huomasin Enemyn täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin heti katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Työkaverinsa suosituksesta elämäänsä kyllästynyt historianopettaja Adam Bell katsoo elokuvan ja huomaa yhden näyttelijöistä olevan Adamin ilmetty kaksoisolento. Adamille muodostuu pakkomielle selvittää, kuka tämä näyttelijä oikein on?

Jake Gyllenhaal näyttelee Adam Belliä, historianopettajaa, joka on lopen kyllästynyt itseään toistavaan elämäänsä. Ei siis ihme, että kun hän erästä leffaa katsoessaan bongaa taustalta täysin itseään muistuttavan näyttelijän, hän haluaa saada kaiken selville tästä miehestä. Kuten voikin tämän pohjalta odottaa, Gyllenhaal tekee elokuvassa tuplaroolin, esittäen myös Anthony Clairea, näyttelijää, josta Adam saa pakkomielteen. Gyllenhaal on kummassakin roolissa erinomainen, osoittaen olleensa nappivalinta filmiin. Hän tekee Adamista ja Anthonysta onnistuneen erilaiset persoonat ja tartuttaa katsojaankin vimman selvittää kaksoisolennon mysteeriä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mélanie Laurent Adamin tyttöystävänä Maryna ja Sarah Gadon Anthonyn raskaana olevana vaimona Heleninä, sekä Joshua Peace pikkuroolissa Adamin työkaverina, joka suosittelee häntä katsomaan elokuvan, jossa Anthony esiintyy. Laurent ja Gadon ovat myös oivallisia rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojaan, jotka elokuvan kulkiessa alkavat hämmentyä itsekin näiden kahden miehen samannäköisyydestä.

Vaikka olin viime vuosien aikana lukenut ja katsonut erilaisia analyyseja ja teorioita Enemystä, sekä itse elokuvantekijöiden selitystä siitä, kuinka filmiä pitäisi tulkita, jätti se minut yhä uusintakatselulla hämmentyneeksi ja sanattomaksi. Kyseessä todella on teos, jota pitää sulatella jonkin aikaa ja joka tuskin aukeaa täysin heti ensikatselulla. Lopputekstien alkaessa tunteet voivat olla erittäin ristiriitaiset ja monimutkikkaat. Tästä syystä moni katsoja luultavasti tuomitsee sen nopeasti, mutta samalla moni muu ihastuu näkemäänsä täysin ja käyttää seuraavat päivät keskustellen elokuvasta muiden kanssaintoilijoiden kera. Itse pidin Enemystä nyt huomattavasti enemmän toisella katselulla.

Ihan vain pinnallisesti katsottunakin kyseessä on koukuttava, jännittävä ja vain puolentoista tunnin kestossaan varsin napakka trilleri, jonka mysteeriä on kiehtovaa ryhtyä selvittämään. Elokuvan aikana katsoja ehtiikin pohtia monenlaisia vaihtoehtoja sille, mistä tässä kummallisessa skenaariossa on oikein kyse? Onko homma ihan yksinkertaisesti niin, että maassa nyt vain asuu kaksi täysin samalta näyttävää miestä? Ovatko miehet todellisuudessa identtiset, syntymässä toisiltaan erotetut veljekset? Onko toinen miehistä toisen klooni? Onko toinen miehistä sittenkin pelkkää kuvitelmaa? Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä villimpiä ideoita katsoja voi saada päähänsä. Vaikka elokuva kulkeekin aika hitaasti eteenpäin, tämä kiehtova mysteeri saa leffan kulumaan vauhdilla.

Enemyä ei kuitenkaan voi katsoa vain pinnallisesti, jotta voi olla tyytyväinen näkemäänsä, sillä jos ei kiinnitä huomiota moniin pikkujuttuihin, ei elokuvan mysteeri koskaan ratkea katsojan mielessä. Leffa on täynnä pieniä yksityiskohtia niin visuaalisista puolista yksittäisiin repliikkeihin, jotka auttavat hoksaamaan elokuvan merkitystä. Filmi on myös pullollaan symboliikkaa, alkaen varmasti monia kauhistuttavista otuksista, hämähäkeistä. Enemy ei todellakaan ole unelmaleffa araknofobiaa poteville, sillä yllättäviä hämähäkkihetkiä on useampi ja ne tekevät jo valmiiksi todella painostavasta elokuvasta vielä ahdistavampaa katseltavaa. Elokuva ei ole millään lailla helppoa seurattavaa, mutta kun se vihdoin avautuu, katsojaa odottaa todella palkitseva tunne.

Denis Villeneuven ohjaus on erinomaisen vangitsevaa ja hän saa luotua samanaikaisesti mukaansatempaavan, että epämiellyttävän ilmapiirin filmiinsä. Hän myös saa tarjottua yhden 2000-luvun parhaista äkkisäikäytyksistä ja vieläpä ilman kovaa äänitehostetta - kauhutekijät, ottakaa oppia! Javier Gullónin käsikirjoitus on hienon monisävyinen, eikä päästä katsojaa helpolla. Enemy on myös tekniseltä puoleltaan onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu ja otoksia vahvistaa voimakkaasti tyylitelty kellertävä värimaailma. Valaisu on kelvollista, joskin jatkuvasti elokuvaa katsoessa ihmettelin, että eikö kukaan filmin hahmoista osaa pistää kattovaloa päälle? Leikkaus on taidokasta, lavasteet oivalliset, asut mainiot ja hämähäkkiefektit karmivan hienot. Äänimaailma on hyvin rakennettu Daniel Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Enemy on hieno ja moniulotteinen jännäri, jonka ymmärtäminen täysin saattaa vaatia useammankin katselukerran. Jake Gyllenhaal tekee loistosuorituksen tuplaroolissa opettaja Adam Bellinä ja näyttelijä Anthony Clairena. Katsoja hyppää heti Adamin matkaan, kun tämä yrittää selvittää, miksi miehet näyttävät niin samanlaisilta? Elokuvan varrella mieleen juolahtaa yksi jos toinenkin villi teoria todellisuudesta. Puolentoista tunnin leffa pitää tiukasti mukanaan, vaikka saisikin jatkuvasti hämilleen kummallisuudellaan ja symboliikallaan. Ahdistava ilmapiiri valtaa katsojan ja araknofobiasta kärsiville leffan useat hämähäkkikohtaukset aiheuttavat takuulla voimakkaita puistatuksia. Kaikki johtaa fantastiseen loppukohtaukseen, joka saa katsojan sydämen jättämään yhden jos toisenkin lyönnin välistä ja tuijottamaan sitten lopputekstejä pöllämystyneenä, että mitähän kummaa tulikaan juuri nähtyä? Denis Villeneuven ohjaus on väkevää, Javier Gullónin käsikirjoitus on kiehtova ja visuaalisesti filmi on tyylikäs. Enemyä on vaikea suositella sen vaikean luonteensa takia, mutta jos tykkäät hitaasti avautuvista elokuvista, joita pitää todella pohtia, tämä teos toimii takuulla. Kymmenvuotisjuhla on hyvä syy katsoa Enemy vihdoin, jos se on jäänyt näkemättä tai vaikkapa antaa sille uusi mahdollisuus, jos se ei aiemmin oikein iskenyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Enemy, 2013, Pathé, Entertainment One, Rhombus Media, Roxbury Media, Roxbury, micro_scope, Mecanismo Films, Téléfilm Canada, Instituto de la Cinematografia, Corus Entertainment, Televisión Española, SODEC, Ontario Media Development Corporation

Arvostelu: Vangitut (Prisoners - 2013)

VANGITUT

PRISONERS

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Hugh Jackman, Jake Gyllenhaal, Maria Bello, Viola Davis, Terrence Howard, Paul Dano, Dylan Minnette, Wayne Duvall, Melissa Leo, Zoë Soul, David Dastmalchian, Erin Gerasimovich, Kyla-Drew Simmons ja Len Cariou

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Prisoners, eli suomalaisittain Vangitut on Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin tähdittämä trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Aaron Guzikowskin kirjoittamasta novellista, jonka pohjalta hän ryhtyi rakentamaan täyspitkää elokuvan käsikirjoitusta. Antoine Fuquan oli aluksi tarkoitus ohjata elokuva ja sitten Bryan Singerin, kunnes Denis Villeneuve palkattiin hommaan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2013 ja lopulta Vangitut sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta kuvauksesta. Itse katsoin Vangitut vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta ja pidin sitä erittäin hyvänä jännärinä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kun Keller Doverin nuori tytär ystävineen siepataan, eikä poliisi tunnu tekevän tarpeeksi heidän löytämiseksi, Keller päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja löytää lapsensa hinnalla millä hyvänsä.

Hugh Jackman näyttelee Keller Doveria, perheenisää, jonka pieni tytär Anna (Erin Gerasimovich) siepataan. Jackman tarjoaa elokuvassa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista, tulkiten todella vaikuttavasti hahmonsa yhä vain suuremmaksi kasvavaa epätoivoa. Jo X-Men -elokuvissa (2000-) Jackman esitteli kykyjään raivota kameran edessä ja Vangituissa hän vie tämän uudelle tasolle. Jackman uhkuu karismaa ja vimmaa, erityisesti kun Keller päättää hoitaa etsintäoperaation itse. Katsojana hyppää heti Kellerin mukaan etsintäretkelle, haluten yhtä tarmokkaasti löytää niin Annan kuin syyllisen. Keller-isän ja Anna-tyttären lisäksi Doverin perheeseen kuuluvat Grace-äiti (Maria Bello) ja Ralph-poika (Dylan Minnette). Bello ja Minnette ovat myös hyviä osissaan, tuoden esille muita tapoja käsitellä tällaisen kauhuskenaarion tuottamia tuskaisia tunteita.

     Elokuvassa nähdään myös Viola Davis ja Terrence Howard Doverien naapuripariskuntana Nancyna ja Franklinina, joiden Joy-tytär (Kyla-Draw Simmons) siepataan yhdessä Annan kanssa, Jake Gyllenhaal tapausta tutkimaan ryhtyvänä etsivä Lokina, sekä mm. Wayne Duvall poliisipäällikkö O'Malleyna, Paul Dano sekavana Alexina, Melissa Leo hänen tätinään Hollyna, Len Cariou pappi Dunnina ja David Dastmalchian kummallisena Bobina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät huikeaa työtä. Davis ja Howard tuovat esille surun eri tavalla kuin Jackman ja Bello. Gyllenhaal on kovassa vedossa etsivänä, joka nousee toiseksi päähenkilöksi Kellerin rinnalle. Dano on huikean hyvä vähäsanaisena nuorukaisena, jonka älykkyysosamäärä on jäänyt 10-vuotiaan tasolle.

Jo ensimmäisellä katselukerralla pidin Vangituista todella paljon, mutta nyt toisella katselulla olin täysin mykistynyt sen upeudesta. Minulta ei löydy mitään negatiivista sanottavaa tästä suorastaan mestarillisesti rakennetusta trilleristä, joka hyppää heti itse asiaan ja pitää tiukassa otteessaan läpi kahden ja puolen tunnin kestonsa. Tämä yksi jokaisen vanhemman pahimmista painajaisista on äärimmäisen painostava, usein jopa piinaava jännäri, jonka katselu ei ole aina miellyttävää puuhaa. Silmiä ei kuitenkaan saa irti ruudusta ja katsoja on itse kuin vangittu tapahtumaketjuun. On aivan pakko saada tietää, löytyvätkö tytöt, ovatko he yhä elossa ja kuka heidät sieppasi? Millainen sairas ihminen tekisi jotain tällaista?

Ohjaaja Denis Villeneuven rakentama tunnelma on läpikotaisin fantastinen. Hän ei suostu päästämään katsojaansa helpolla, vaan upottaa tämän aika lailla heti ahdistuksen syvään päätyyn ja vääntää nuppeja yhä isommin kohti kaakkoa leffan edetessä. Tyttäriään etsivien ja kaipaavien vanhempien epätoivo on käsinkosketeltavan todentuntuista, vetäen katsojan täysin hiljaiseksi. On psykologisesti todella kiehtovaa seurata, kuinka eri hahmot käsittelevät tätä katoamista eri tavoin, kuinka tämä tragedia alkaa rikkoa perheitä ja ennen kaikkea, kuinka pitkälle nämä hahmot ovat valmiita menemään saadakseen rakkaansa takaisin. Erityisesti Kellerin toimet alkavat vähitellen muuttumaan kyseenalaisiksi, mutta samalla katsoja pysyy hänen puolellaan.

Erinomainen on myös Aaron Guzikowskin työstämä käsikirjoitus. Vaikka teksti onkin huomattavasti simppelimpi kuin Villeneuven samana vuonna ilmestyneessä Enemy-elokuvassa (2013), jossa esiintyy myös Gyllenhaal, on se omalla tavallaan aikamoinen labyrintti. Sokkeloa ratkoessaan niin hahmojen kuin katsojien pitää kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin, jotta totuus tulee ilmi. Erilaiset mutkat matkassa vain lisäävät jännitystä. Tarina seuraa niin Kellerin omatoimisia etsintöjä kuin Lokin virallisia tutkintoja ja vaikka kummatkin kulkevat kohti samaa päämäärää, ovat heidän ideologiansa ja metodinsa niin erilaiset, että he vain vaikeuttavat toistensa työtä. Kaikki johtaa niin tiivistunnelmaiseen finaaliin, että pitkästä aikaa huomasin siirtyneeni lähemmäs televisiota, ollessani niin tiukasti mukana tapahtumissa. Vaikka olin nähnyt Vangitut jo aiemmin, olin unohtanut loppuratkaisun, joten siltä osin tuntui kuin olisin katsonut elokuvaa ensi kertaa.

Vangitut on myös teknisesti huikea. Se on erittäin näyttävästi kuvattu - mitä muuta voikaan odottaa alansa parhaalta, Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä todella tyylikkäitä otoksia, mutta suosikkini ovat erittäin ahdistavat kuvat eräästä hahmosta, joka on vangittuna pienessä kopissa ja hänestä nähdään vain osa kasvoista pienestä reiästä tulevan valon avulla. Jälkitöissä näistä otoksista on tehty varsin ilottomia värimäärittelyllä. Tiettyä ilottomuutta vain lisää elokuvassa tapahtuva jatkuva sade. Lavasteet, asut ja varsinkin maskeeraukset ovat mainiot. Äänimaailma on hienosti rakennettu niin efektejä kuin edesmenneen Jóhann Jóhannssonin säveltämiä tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Vangitut on mestarillinen trilleri, joka suorastaan vangitsee katsojan mukaansa. Jokaisen vanhemman kenties pahimmasta painajaisesta kertova jännäri tiukentaa kaiken aikaa otettaan, tapahtumaketjun eskaloituessa kohti piinaavaa finaaliaan. Kaksi ja puoli tuntia kulkevat kuin siivillä, sillä niin koukuttavasta kertomuksesta on kyse. On todella kiinnostavaa seurata, kuinka eri ihmiset reagoivat tilanteeseen erilaisin tavoin ja kuinka eri keinoin ja moraalein Keller ja etsivä Loki suorittavat tutkintojaan omilla tahoillaan. Palapeli avautuu hiljalleen ja niin hahmot kuin katsojakin janoavat totuutta. Ohjaaja Denis Villeneuve rakentaa epätoivoista ja ahdistavaa ilmapiiriä erinomaisesti ja käsikirjoittaja Aaron Guzikowski pyörittelee pakettia taidokkaasti. Teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava Roger Deakinsin kuvausta myöten. Näyttelijäkaarti on mahtavassa vedossa ja päätähtien Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin lisäksi myös Paul Dano tarjoaa hurjan roolisuorituksen. Kaiken kaikkiaan Vangitut on aika lailla täydellinen jännityselokuva, joka onnistuu todella pureutumaan katsojan ihon alle. Sen jälkeen ei voi hetkeen muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen ja pohtia katsomaansa, samalla kun yrittää toipua sisällä vellovasta ahdistuksesta. Elokuva on epämiellyttävyydestään huolimatta pakko nähdä uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Prisoners, 2013, Alcon Entertainment, 8:38 Productions, Madhouse Entertainment

Arvostelu: Minority Report (2002)

MINORITY REPORT

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Tom Cruise, Max von Sydow, Colin Farrell, Samantha Morton, Neal McDonough, Steve Harris, Kathryn Morris, Daniel London, Lois Smith, Peter Stormare, Tim Blake Nelson ja Mike Binder 
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 16

Minority Report perustuu Philip K. Dickin novelliin The Minority Report vuodelta 1956. Tuottaja Gary Goldman kiinnostui Dickin novellista ja alkoi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta vuonna 1992. Alun perin Goldman suunnitteli elokuvan jatko-osaksi Arnold Schwarzeneggerin toimintahitille Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990), joka perustui myös Dickin kirjaan. Tom Cruise luki novellin pohjalta tehdyn käsikirjoituksen ja lähetti sen innoissaan ohjaaja Steven Spielbergille, jonka kanssa Cruise oli pitkään halunnut työskennellä. Spielberg kiinnostui ideasta ja kaksikko ryhtyi työstämään filmiä. Projekti kuitenkin viivästyi jatkuvasti, kun Cruise tekikin M:I-2 - Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible 2 - 2000) ja Spielberg päätti tehdä A.I. - Tekoälyn (A.I. Artificial Intelligence - 2001). Lopulta kuvaukset kuitenkin alkoivat maaliskuussa 2001 ja Minority Report sai maailmanensi-iltansa 17. kesäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka oli ehdolla mm. parhaiden äänitehosteiden Oscar-palkinnosta ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA:sta. Itse näin Minority Reportin ensi kertaa varmaankin lähemmäs viisitoista vuotta sitten. Pidin leffasta paljon ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2054 Washington DC:n murhatilastot ovat pudonneet nollaan uuden Rikoksen esto -järjestön kautta. Järjestö hyödyntää näkijöitä, jotka ennustavat murhat, jolloin järjestö voi pidättää murhaajat etukäteen. Rikoksen eston päällikkö John Anderton joutuu lähtemään pakomatkalle, kun näkijät ennustavat hänet seuraavaksi murhaajaksi.

Pääroolissa John Andertonina nähdään Tom Cruise, joka tekee tyypillistä virnistelijä-Cruisea vakavamman roolityön. Muutamaa vuotta aiemmin Johnin poika siepattiin, eikä hahmo ole päässyt yli tapahtuneesta, etenkin kun hän kokee syyllisyyttä oltuaan paikalla sieppauksen aikana. Tämä on johtanut mm. päihteiden käyttöön, eikä olekaan ihme, että John on myös liittynyt organisaatioon, joka pyrkii estämään vastaavat rikokset ennen kuin ne tapahtuvat. Traumansa vuoksi rikkinäinen ja päättäväinen John on välittömästi kiinnostava hahmo ja katsoja lähteekin heti mukaan karkumatkalle, kun John itse ennustetaan murhaajaksi ja koko Rikoksen esto -järjestö lähtee hänen peräänsä. Cruise pääsee tuttuun tapaansa juoksemaan paljon, mutta tekee kaiken jotenkin tylymmin kuin mitä häneltä nykyään toimintaleffoissa näkee.

     Elokuvassa nähdään myös Max von Sydow Rikoksen eston johtajana Lamar Burgessina, Steve Harris, Daniel London ja Neal McDonough Johnin kanssa järjestöllä työskentelevinä Jadina, Wallyna ja Fletchinä, Colin Farrell Rikoksen eston hyödyllisyyttä tutkivana oikeusministeri Danny Witwerinä, Tim Blake Nelson vankilan työntekijänä Gideonina, Peter Stormare erikoisena tohtori Eddienä, Lois Smith Rikoksen eston teknologian kehittäneenä tohtori Hinemanina, Kathryn Morris Johnin ex-vaimona, sekä Samantha Morton, Michael Dickman ja Matthew Dickman murhat ennustavina näkijöinä, Agathana, Arthurina ja Dashiellina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Von Sydow'sta löytyy karismaa johtajaksi, kun taas Farrell on pätevä Johnin jahtiin lähtevänä Witwerinä (joskin Farrellin jatkuva purkanjauhaminen alkaa jossain kohtaa tympiä). Stormare on veikeä hulluna tohtorina ja Morton välittää hienosti kauhun tunteen, kun joutuu näkijänä kokemaan tuhannet murhat mielessään.

Jos on nähnyt Blade Runnerin (1982) ja Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan, on Minority Reportia katsoessa selvää, että kaikki kolme perustuvat saman kirjailijan teoksiin. Vaikka nämä kolme tarinaa eivät liitykään toisiinsa (vaikka Minority Report alun perin suunniteltiin Total Recallin jatko-osaksi), on niissä monia samankaltaisuuksia. Sen lisäksi, että jokaisessa filmissä päähahmo on ainakin jossain kohtaa jonkin sortin lainvalvoja tai agentti, kaikki kolme leffaa tapahtuvat tulevaisuudessa, missä on jokin ihmisille merkittäväksi muodostunut uusi teknologia. Blade Runnerissa on ihmisiä muistuttavat replikantti-robotit, Total Recallissa laite, joka voi toteuttaa käyttäjänsä haaveet ja Minority Reportissa teknologia, jonka avulla murhat voidaan pysäyttää ennen niiden tapahtumista. Jokaisessa pohditaan näiden teknologioiden hyötyjä ja haittoja, ja yksi Minority Reportin kiehtovimmista puolista onkin pohdinta siitä, onko Rikoksen eston toiminta oikeutettua? Voiko ihmisiä pidättää vain sen perusteella, mitä he saattavat tulla tekemään? Tämä on yksi monista koukuista, jotka tekevät elokuvasta mahtavan scifitrillerin.

Jopa lähes kahden ja puolen tunnin kestossaan Minority Report tuntuu kulkevan nopeasti, sillä sen tiivistunnelmainen tarina koukuttaa niin lujasti. Kaikki Cruisesta ja hänen hahmostaan itse jännittävään tarinaan, kiinnostavaan teknologiaan ja vakuuttavaan tulevaisuudenkuvaan, unohtamattakaan Spielbergin väkevää ohjausta, rakentavat paketin, mitä kelpaa katsoa moneen otteeseen. Heti aloituskohtauksellaan elokuva kuljettaa katsojansa iskevästi vuoteen 2054 ja esittelee Rikoksen eston tositoimissa. Sitten se esittelee hahmot ja kiehtovan visionsa tulevaisuudesta, jolloin katsoja on täysillä mukana, kun jännittävä kissa-hiiri-jahti alkaa. On vauhdikasta takaa-ajoa, toiminnallista käsirysyä ja sydämet hakkaamaan pistävää piilottelua. 

Ainakin itselleni yksi elokuvan jännittävimmistä puolista on se, että toteutuuko näkijöiden ennustus ja päätyykö John oikeasti murhaamaan jonkun, vai voiko John muuttaa oman kohtalonsa? Pystyykö hän kääntämään tapahtumaketjun edukseen, vai onko jokainen askel erilaiseen suuntaan oikeasti harppaus kohti vääjäämätöntä? Kummin päin ikinä kävisikään, tietäisi se Rikoksen eston tuhoa ja osoittaisi se vian teknologiassa ja organisaatiossa. Ja kuten jo sanoin, yksi leffan isoimmista pohdinnoista onkin se, onko tämän teknologian käyttäminen moraalisesti oikein? Toinen moraalikysymys teknologiaan liittyen on se, kuinka tarkkaan elokuvan tulevaisuudessa seurataan ihmisiä. Kaikkialla skannataan ihmisten silmät, eikä mitään voi enää tehdä salassa. Taataanko tällä ihmisten turva, vai onko tämä pelkkää hävytöntä yksityisyyden loukkaamista? Pelottavinta on, että tämä teknologia on täysin mahdollista ja sitä jopa hyödynnetään joissain päin maailmaa. Jo ihan internetissä jokaisen hakuhistorian sun muun perusteella räätälöidyt mainokset tuntuvat karmivasti tietävän liikaa.

Omasta mielestäni Minority Report taistelee paikasta Steven Spielbergin parhaimpana elokuvana 2000-luvulta. Spielberg onnistuu rakentamaan erittäin tiivistunnelmaisen jahdin, mistä löytyy myös vangitsevaa pohdiskelua. Toiminta on napakkaa ja elokuva pysyy koukuttavana loppuun saakka. Scott Frankin ja Jon Cohenin työstämä käsikirjoitus on myös vakuuttava. Tekninenkin toteutus on taidokas, vaikka aluksi kestääkin tottua elokuvan ylivalottuneeseen kuvaan. Tämä ei ole mikään tekninen virhe, vaan tarkkaan harkittu visuaalinen kikka, millä saatiin aikaiseksi erikoinen futuristinen kuvaus. Monessa kuvassa esineet hohtavat, taivas on kirkkaan valkoinen ja leffa on tyylikkäällä tavalla väritön. Visuaalinen ilme olisi herkästi voinut mennä pieleen, mutta lopputulos toimii. Kuvaus on sujuvaa, leikkaus on välillä jopa erinomaista, lavasteet ovat näyttävät ja maskeeraukset taidokkaat. Visuaaliset efektit toimivat yhä 20 vuotta myöhemmin, vaikka paikoitellen niistä paistaakin selvä digitaalisuus. Äänimaailmakin on mainio äänitehosteista Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin. Williamsin työstä tosin huokuu se, että hänen piti samana vuonna säveltää musiikit myös Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäykseen (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ja Harry Potter ja salaisuuksien kammioon (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002). Jotkut melodiat tuntuvat olevan mukana kaikissa kolmessa filmissä, eri soittimilla ja hieman eri tyyleillä soitettuina.

Yhteenveto: Minority Report on mahtava scifijännäri ja yksi ohjaaja Steven Spielbergin parhaista elokuvista 2000-luvulta. Tiivistunnelmainen tarina nappaa iskevästi mukaansa ja pitää koukussaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin keston. Elokuvasta löytyy niin vauhdikasta takaa-ajoa, jännittävää piilottelua, tiukkaa toimintaa kuin myös filosofisempaa pohdiskelua. Tähän tulevaisuudenkuvaan liittyvät moraaliseikat ovat mielenkiintoisia, minkä lisäksi on todella kiehtovaa miettiä, että voiko John rikkoa hänelle ennustetun kohtalon, vai onko ennalta nähty murha vääjäämätön? Tunnelmaa kasvatetaan kaiken aikaa tyylikkäästi. Spielbergin ohjaus on taiturimaista ja näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan. Elokuvan visuaalinen ilme toimii, vaikka joitakin katsojia ylivalottunut kuva voi häiritä. Minority Report tuntuu ehkä hieman unohdetulta teokselta Spielbergin filmografiasta ja nyt sen 20-vuotisjuhla on hyvä hetki katsoa se joko ensimmäistä kertaa tai uudelleen pidemmän tauon jälkeen. Vuonna 2015 Dickin kirjan ja tämän leffan pohjalta yritettiin rakentaa televisiosarjaa, mutta se otettiin niin huonosti vastaan, että homma lopetettiin kesken kaiken jo yhden kauden jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Minority Report, 2002, Twentieth Century Fox, DreamWorks, Cruise/Wagner Productions, Amblin Entertainment, Blue Tulip Productions, Ronald Shusett/Gary Goldman, Digital Image Associates, Parkes/MacDonald Image Nation

Arvostelu: Insomnia (2002)

INSOMNIA

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Al Pacino, Hilary Swank, Robin Williams, Maura Tierney, Martin Donovan, Nicky Katt, Paul Dooley, Jonathan Jackson, Katharine Isabelle ja Crystal Lowe
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 16

Insomnia on uudelleenfilmatisointi samannimisestä norjalaistrilleristä vuodelta 1997. Yhdysvalloissa innostuttiin filmistä ja ryhdyttiin työstämään omaa versiota sen pohjalta. Alun perin Uhrilampaiden (The Silence of the Lambs - 1991) ohjaaja Jonathan Demmen oli tarkoitus tehdä leffa, mutta tuottaja Steven Soderberghin nähtyä Christopher Nolanin ohjaaman Mementon (2000), Soderbergh otti yhteyttä Nolaniin ja pyysi häntä tekemään elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2001 ja lopulta Insomnia sai maailmanensi-iltansa 3. toukokuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys lippuluukuilla ja kriitikot kehuivat sitä. Itse näin Insomnian varmaan kymmenisen vuotta sitten, innostuttuani suuresti Nolanin muista filmeistä. Silloin en pahemmin piitannut leffasta, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin Insomnian täyttävän nyt 20 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Pienessä alaskalaiskaupungissa 17-vuotias Kay Connell löydetään murhattuna. Losangelesilaisetsivät Will Dormer ja Hap Eckhart lähetetään auttamaan paikallista poliisia tutkimaan tapausta.

Al Pacino näyttelee etsivä Will Dormeria, joka lähetetään yhdessä parinsa Hapin (Martin Donovan) kanssa Los Angelesista Alaskaan, pieneen Nightmuten kalastajakaupunkiin tutkimaan teini-ikäisen Kay-tytön (Crystal Lowe) murhaa. Pacino välittää hienosti hahmonsa tunteita, kun Will löytää yhtäkkiä itsensä pienestä kyläpahasesta suurkaupungin vilinän sijaan - ja mikä pahinta, kyseessä on vielä aika Alaskassa, jolloin aurinko ei laske ollenkaan. Tämä pistää Willin pään pyörälle, eikä hän saa unta, kun päiväsaika tuntuu jatkuvan ikuisuuksiin. Tästä elokuvan nimi Insomnia, "unettomuus". On mielenkiintoista seurata, kun Will tutkii tapausta, varsinkin kun unettomat yöt alkavat tosissaan vaikuttamaan hänen työkykyynsä. Kun hahmon pinna alkaa olla tiukilla, Pacino pääsee loistamaan parhaiten.

     Elokuvassa nähdään myös Hilary Swank, Nicky Katt, Paul Dooley ja Larry Holden paikallisina poliiseina, jotka katsovat losangelesilaiskyttiä nenänvarttaan pitkin, Maura Tierney hotellinomistajana, Jonathan Jackson murhatun Kayn poikaystävänä, Katharine Isabelle Kayn parhaana kaverina, sekä edesmennyt Robin Williams kirjailijana. Näyttelijät tekevät kaikki hyvää työtä. Swank vakuuttaa poliisina, joka yrittää näyttää kykynsä suurkaupungin etsivien edessä, kun taas komediarooleistaan tunnettu Williams on yllättävänkin mainio hiljaisemmassa ja vakavammassa roolissa.

En toisaalta ihmettele, ettei Insomnia iskenyt minuun, kun näin sen ensi kertaa. Kun elokuvaa vertaa ohjaaja Christopher Nolanin muihin töihin, kuten esimerkiksi hänen Batman-trilogiaansa (2005-2012), taikurileffa The Prestigeen (2006), uniseikkailu Inceptioniin (2010), scifiteos Interstellariin (2014) tai jopa hänen tätä edeltävään rikoselokuvaansa Memento, Insomnia tuntuu jotenkin yksinkertaiselta ja helpolta kaikessa suoraviivaisuudessaan. Se ei tarjoa samaa monimutkikasta, ajalla leikittelevää tarinankerrontaa, eikä se tunnu siltä kuin Nolan olisi yhtä täysillä siinä mukana kuin muissa elokuvissaan. Yhä uudelleenkatselun jälkeen koen, että Insomnia on heikoin elokuva, jonka olen Nolanilta nähnyt (esikoisteos Following, 1998, näkemättä). Silti en enää koe, että Insomnia olisi millään tavalla heikko elokuva. Nolanin laajaan mestariteosten kattaukseen verrattuna se on hieman heppoisempi ja unohdettavampi raina, mutta omillaan se on oikein pätevä trilleri.

Elokuvalta ei kannata odottaa mitään erityisen nokkelaa murhamysteeriä, jossa katsoja yrittäisi loppuun asti arvailla, kuka on nuoren tytön kuoleman takana. Tekijä paljastetaan nopeasti, mikä olikin ensimmäisellä katselulla mielestäni yksi elokuvan heikkouksista. Tällä kertaa taas koin, että leffa ei tarvitse mitään mysteeriä. Pointtina onkin etsivä Dormerin ja murhaajan välille muodostuva erikoinen yhteys, joka syvetessään häivyttää leffasta kaiken mustavalkoisuuden. Mitä enemmän kummastakin selviää, sitä vähemmän katsoja näkee toisen osapuolen puhtaana hyviksenä ja toisen puhtaana pahiksena. Tämä yhteys, näyttelijöiden taidokas työ, päähenkilön sisäiset päänvaivat esimerkiksi jatkuvaan auringonpaisteeseen liittyen ja useat tiivistunnelmaisesti rakennetut kohtaukset toimivat elokuvan voimavaroina.

Nolan onnistuu pitämään katsojan mielenkiinnon yllä kertomuksen alusta loppuun ilman sen kummempaa mysteeriä murhaajan henkilöllisyydestä. Hän rakentaa jännittävää henkeä ja tekee parasta työtä sillä, mitä Hillary Seitzin käsikirjoitus tarjoaa. Seitzin teksti on mainio ja se uppoutuu hyvin päähenkilön pään sisälle, mutta todellinen Nolan-filmien nokkeluus jää uupumaan. Tekniseltä toteutukseltaan Insomnia on hyvin tehty. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja oivallisesti leikattu kasaan. Vajaan kahden tunnin kestossaan elokuva pystyy rauhassa keskittymään aiheeseensa, mutta on silti tarpeeksi napakka kokonaisuus. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat ja äänimaisema on hyvin luotu. David Julyanin säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti ja tuovat tiettyä herkkyyttä jännitteen keskelle.

Yhteenveto: Insomnia on erittäin mainio ja koukuttava trilleri. Yllättäen sen jännite ei rakennu murhaajan henkilöllisyyden selvittämiseen, vaan etsivän ja murhaajan välille muodostuvaan yhteyteen. Vaikka paljastus tapahtuukin nopeasti, tutkimus pitää silti hyvin mukanaan leffan loppuun asti, tarjoten useita tiivistunnelmaisia kohtauksia edetessään. Seasta löytyy onnistunutta psykologista draamaa, liittyen päähenkilön uniongelmiin ja niiden vaikutuksiin tapausta tutkiessa, sekä mustavalkoisuuden katoamiseen, kun Will ja murhaaja alkavat käydä keskustelujaan. Al Pacino on nappivalinta päärooliin ja muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan pätevästi. Christopher Nolanin ohjaus on tasokasta, joskin hän ei pääse tässä toteuttamaan itseään samalla lailla kuin muissa filmeissään. Jos Insomniaa katsoo osana Nolanin filmografiaa, tuntuu se väkisinkin välityöltä, jolla nostaa omaa mainettaan, päästäkseen tekemään sitä, mitä oikeasti haluaa. Yksittäisenä rikosjännärinä muiden joukossa filmi kuitenkin toimii oikein passelisti ja suosittelen katsomaan elokuvan, jos se on vielä jäänyt näkemättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Insomnia, 2002, Alcon Entertainment, Summit Entertainment, Witt/Thomas Productions, Section Eight, Insomnia Productions

Arvostelu: Basic Instinct - vaiston varassa (Basic Instinct - 1992)

BASIC INSTINCT - VAISTON VARASSA

BASIC INSTINCT

Ohjaus: Paul Verhoeven
Pääosissa: Michael Douglas, Sharon Stone, George Dzundza, Jeanne Tripplehorn, Denis Arndt, Leilani Sarelle, Bruce A. Young, Chelcie Ross, Dorothy Malone, Wayne Knight, Stephen Tobolowsky ja Bill Cable
Genre: trilleri, erotiikka
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Basic Instinct - vaiston varassa on Michael Douglasin ja Sharon Stonen tähdittämä eroottinen trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Joe Eszterhasin työstämästä käsikirjoituksesta, josta alkoi suuri tappelu studioiden kesken 1980-luvulla. Carolco Pictures onnistui nappaamaan tekstin itselleen ja ohjaajaksi valittiin Paul Verhoeven. Verhoeven halusi Eszterhasin tekstiin useita muutoksia, joihin tämä ei suostunut ja lopulta painostamisen jälkeen Eszterhas poistui projektista ja Verhoeven ryhtyi työstämään käsikirjoitusta uudestaan Gary Goldmanin kanssa. Jonkin ajan jälkeen ohjaaja tuli kuitenkin siihen tulokseen, että muutokset vain heikensivät filmiä ja hän palasi takaisin Eszterhasin alkuperäiseen tekstiin. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1991 ja lopulta Basic Instinct - vaiston varassa sai maailmanensi-iltansa 20. maaliskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Siitä huolimatta, että elokuva sai aluksi todella ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, sekä paljon suuttumusta ja jopa mielenosoituksia biseksuaalisen hahmon esittämisestä ja seksin, väkivallan ja tupakoinnin määrästä, leffa oli valtava menestys - jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi isoin hitti. Vuosien varrella elokuvan arvostus on noussut. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Basic Instinct - vaiston varassa, enkä tiennyt siitä mitään muuta kuin maailmankuulun vilautuskohtauksen, jota on viimeisen 30 vuoden aikana kopioitu ja parodioitu kymmeniä kertoja. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi vihdoin katsoa, mistä oikein on kyse?

Entinen rock-tähti Johnny Boz löytyy murhattuna ja tutkija Nick Curran ryhtyy selvittämään, kuka puukotti ex-muusikkoa jääpiikillä monia kertoja? Aluksi kaikki näyttäisi viittaavan Johnnyn rakastajattareen Catherine Tramelliin, mutta Nick alkaa epäillä hänen syyllisyyttään.

Michael Douglas näyttelee murhatutkija Nick Currania, joka ryhtyy selvittämään uutta tapausta, samalla kun hän yrittää toipua menneisyytensä aaveista, jotka saapuvat takaisin kummittelemaan. Douglas tulkitsee hyvin monisävyistä hahmoaan, joka ei todellakaan ole mikään puhtoinen ja rehti poliisimies, kun hänen hahmoaan ryhdytään avaamaan. Hahmo muuttuu kaiken aikaa kiinnostavammaksi ja paikoitellen voikin huomata tuumivansa, että voiko tässä edes olla Nickin puolella?

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Sharon Stone, joka näyttelee Johnny Bozin (Bill Cable) murhan pääepäiltyä, ex-rockstaran kirjailija-rakastajatarta Catherine Tramellia. Alunperin rooliin kyseltiin mm. Kim Basingeria, Julia Robertsia, Meg Ryania, Michelle Pfeifferia ja Demi Moorea, mutta jokainen heistä kieltäytyi. Stone halusi kuitenkin innokkaasti roolin ja lopulta saikin sen. Se into paistaa hänen roolityöstään, eikä ihme, että Stone sai Golden Globe -ehdokkuuden suorituksellaan. Hän on täydellinen valinta hahmojen himokkaat katseet itseensä kääntävän naisen osaan, eikä vain sen takia, että hän on erittäin kaunis. Catherinena Stone tuntuu omaavan juuri oikeanlaisen läsnäolon, jossa on jotain äärimmäisen viettelevää, viekasta ja karmivaa samanaikaisesti. Ei ole mikään ihme, että pian Nickiäkin alkaa kiinnostaa Catherine jo ihan muista syistä, vaikka samalla Nickistä näkee, että jokin Catherinessa arveluttaa suuresti. Douglasin ja Stonen kemiat iskevät todella hyvin yhteen.

     Lisäksi elokuvassa nähdään mm. George Dzundza Nickin työparina Gusina, Jeanne Tripplehorn Nickin terapeuttina ja on-off-rakastajana Beth Garnerina, Leilani Sarelle Catherinen rakastajattarena Roxina, Denis Arndt komisario Walkerina ja Chelcie Ross ylikomisario Talcottina. Kaikki näyttelijät suoriutuvat kunniakkaasti osistaan.

Kuten alussa kerroin, en tiennyt ennakkoon mitään muuta Basic Instinct - vaiston varassa -elokuvasta kuin sen kenties maailman kuuluisimman vilautuskohtauksen, jossa kesken kuulustelun Catherine ristii jalkansa. Siitä on tehty parodiaa ties missä aina Simpsoneista (The Simpsons - 1989-) ja Saturday Night Livestä (1975-) ihan kotimaiseen Marja Hintikka Live -ohjelmaan (2015-) asti. Vaikka huvittuneena odotinkin, missä asiayhteydessä tämä kohuttu ja VHS-julkaisujen myötä kovasti pausetettu kohtaus tulisi, yllätyin siitä, kuinka tiukasti sen ympärillä oleva filmi nappasi minut mukaansa. Kun kohtaus vihdoin tuli, olin jo ehtinyt unohtaa koko homman - erityisesti, koska siinä kohtaa on nähty jo niin paljon paljasta pintaa, että tämä vilautus tuntuu lähinnä pikkutuhmalta silmäniskulta. Jos en jotain todellakaan tiennyt ennakkoon, niin sitä, kuinka erotiikkapainotteinen filmi on kyseessä. On varmaan ihan hyvä, ettei tätä tullut koskaan ehdotettua perheen yhteiseen leffailtaan nuorempana.

Kun kyseessä on Paul Verhoevenin elokuva, saman ohjaajan joka teki mm. RoboCopin (1987) ja Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990), ei varmaan pitäisi tulla yllätyksenä, että leffa ei liiemmin jarruttele siinä, millaista materiaalia ruudulle tulee. Seksikohtaukset eivät paljoa peittele harrastajien vartaloita, eikä murhakohtauksissa erityisemmin säästellä raakuuksien näyttämistä. Verhoeven omaa kuitenkin tyyliä ja taitoa, eikä hän vain sorru shokeeraavalla kuvastolla mässäilyyn. Hänen kehittelemänsä tunnelma Basic Instinctissä on todella vangitseva. Stonen roolityön tavoin leffan henkikin on viettelevän vaarallinen. Siinä on jotain jännittävää, mutta samalla erittäin lumoavaa. Murhamysteeritarina rakentuu kutkuttavasti ja yhtä jännittävää on seurata pääparin lämpenemistä toisilleen. Henkilökuvauksena elokuva on myös erittäin mainio, eikä siitä sen kummemmin löydy selkeää hyvistä ja pahista. Paikoitellen tietty yliampuvuus ja teatraalisuus heikentää kokonaisuutta, mutta silti kyseessä on napakka paketti, mikä pitää tiukasti mukanaan läpi muutamia minuutteja päälle kahden tunnin kestonsa.

On hyvä, ettei Verhoeven lopulta lähtenytkään muokkaamaan käsikirjoitusta, sillä Joe Eszterhasin teksti toimii erittäin mainiosti. Tarina kulkee sujuvasti ja hahmoihin uppoudutaan hyvin, eikä Eszterhas lähde tekemään kenestäkään mitään puhdasta pulmusta. Myös teknisiltä ansioiltaan Basic Instinct - vaiston varassa on onnistunut. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja mukana on useita hetkiä, jolloin kamera joko kääntyy todella nopeasti ja sulavasti eri henkilöön tai sitten syväterävyyttä hyödynnetään veikeästi korostamaan puhujaa usean henkilön joukosta. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraajat pääsevät parissa kohtaa irrottelemaan aika rajujenkin näkyjen kanssa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Jerry Goldsmithin musiikit ovat parin kohdan liiallista spektaakkelimaisuutta lukuun ottamatta erinomaiset.

Yhteenveto: Basic Instinct - vaiston varassa on erittäin hyvä trilleri, joka pitää sisällään varsin viettelevän ja jännittävän tunnelman. Murhatutkimus nappaa iskevästi mukaansa ja samalla leffa saa katsojan koukkuun myös erikoiseen romanttiseen ja eroottiseen puoleen. Paul Verhoevenin rakentama henki on pääasiassa onnistunut ja hän kuljettaa Joe Eszterhasin napakasti kirjoittamaa tarinaa taidokkaasti eteenpäin. Verhoeven ei pelkää näyttää hyvinkin ronskia kuvastoa, eikä filmiä todellakaan ole tarkoitettu herkemmille katsojille. Hahmot ovat oivallisen moniulotteisia, eikä tarinassa ole selkeitä hyviä ja pahoja tyyppejä. Michael Douglas ja Sharon Stone ovat nappivalinnat päärooleihin ja heidän väliltä löytyy voimakasta kemiaa. Elokuva on myös teknisesti mainio ja varsinkin kuvauksesta löytyy paljon tyylikkäitä tehokeinoja. Paikoitellen tietty ylidramaattisuus häiritsee, mutta muuten Basic Instinct - vaiston varassa on todella oivallinen jännäri, jonka katselua suosittelen - enkä ainoastaan sen legendaarisen vilautushetken takia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Basic Instinct, 1992, Carolco Pictures, Canal+

Arvostelu: Panic Room (2002)

PANIC ROOM

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Jodie Foster, Kristen Stewart, Forest Whitaker, Dwight Yoakam, Jared Leto ja Patrick Bauchau
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Panic Room on David Fincherin ohjaama trilleri. Käsikirjoittaja David Koepp luki artikkeleja siitä, kuinka rikkaat olivat alkaneet rakennuttamaan turvahuoneita taloihinsa ja suunnitteli sen idean ympärille elokuvan. Koepp myi käsikirjoituksensa Sony Picturesille ja hetken aikaa Ridley Scott aikoi ohjata leffan, kunnes Fincher sai pestin. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2001, mutta jo kahden viikon jälkeen päänäyttelijäksi valittu Nicole Kidman jouduttiin vaihtamaan Jodie Fosteriin, sillä Kidmanin polvimurtuma Moulin Rouge! -musikaalin (2001) kuvauksista ei ollutkaan parantunut täysin, mikä esti Kidmania työskentelemästä hetkeen. Taloudellisista syistä korvaaja täytyi löytää nopeasti ja Foster sai vain viikon aikaa valmistautua rooliinsa. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Panic Room sai maailmanensi-iltansa 18. maaliskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, joka keräsi kehuja kriitikoiltakin. Itse en ollut aiemmin nähnyt Panic Roomia, vaikka se on kiinnostanut minua jo vuosia, sillä olen pitänyt kaikista muista Fincherin elokuvista. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein vilkaista, mistä oikein on kyse ja arvostella leffan sen juhlavuoden kunniaksi!

Vastikään eronnut Meg Altman muuttaa tyttärensä Sarahin kanssa uuteen asuntoon. Samana yönä asuntoon murtautuu kolme varasta ja Meg ja Sarah piiloutuvat asunnostaan löytyvään turvahuoneeseen. Harmi vain, että se, mitä varkaat etsivät, löytyy juurikin turvahuoneesta.

Nicole Kidmanin jouduttua jättämään elokuvan polvimurtuman vuoksi, päärooliin Meg Altmaniksi pohdittiin mm. Robin Wrightia, Sandra Bullockia ja Angelina Jolieta, kunnes tekijät päätyivät Jodie Fosteriin. Valinta meni mielestäni täysin nappiin, enkä voi kuvitella, että yksikään näistä muista vaihtoehdoista olisi hoitanut hommaa paremmin. Uhrilampaissa (The Silence of the Lambs - 1991) valtavan vaikutuksen tehnyt ja palkintojakin saanut Foster näyttää jälleen kyntensä trillerissä. Hän on karismaattinen äitinä, joka yrittää kaikkensa suojellakseen tytärtään (Kristen Stewart), varkaiden tunkeuduttua heidän uuteen kotiinsa. Panic Roomissa nähtiin myöhemmin Twilight-elokuvista (2008-2012) maailmankuuluksi nousseen Stewartin ensimmäinen merkittävä roolityö ja hän sopii yllättävänkin passelisti osaansa, vaikka elokuvan parin ensimmäisen kohtauksen aikana Sarah-tyttö onkin hieman ärsyttävä hahmo näsäviisaudessaan. Heti kun varkaat saapuvat, Sarahista muodostuu pidettävämpi hahmo ja katsoja jännittää äidin ja lapsen selviytymisen puolesta.

     Altmanien uuteen kotiin tunkeutuvina varkaina taas nähdään Forest Whitaker (jota Ridley Scottin jälkeen kysyttiin ohjaajaksi, ennen kuin Fincher tarttui projektiin), Jared Leto (jonka olen nähnyt neljästi livenä Thirty Seconds to Mars -yhtyeensä kera) ja muusikko Dwight Yoakam. Varaskolmikko toimii yllättävänkin erinomaisesti ja he saavat ihan yhtä hyvin ruutuaikaa kuin pelokkaat asukkaat. Whitaker, Leto ja Yoakam ovat kaikki mainioita ja ennen kaikkea erilaisia rooleissaan, rakentaessaan kolme täysin erilaista persoonaa, jotka suhtautuvat keikkaan eri tavoin. Tästä saattaakin muodostua mielenkiintoista konfliktia hahmojen välille, tuoden lisäjännitystä filmiin.

Miksi ihmeessä olin viivästellyt näin kauan Panic Roomin katsomisen suhteen, enkä katsonut sitä heti, kun koin suurimman David Fincher -innostukseni joitain vuosia takaperin ja katsoin paria lukuun ottamatta kaikki muut hänen filminsä? Kyseessä ei ole herran paras teos, mutta Panic Room on silti erittäin väkevä jännäri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuva ei ole tarinaltaan yhtä monimutkikas kuin Fincherin edelliset leffat Seitsemän (Se7en - 1995), The Game - oletko valmis peliin? (The Game - 1997) tai Fight Club (1999), vaan se on juoneltaan huomattavasti suoraviivaisempi. Se ei kuitenkaan haittaa, ei yhtään. Alkukohtauksen ja -esittelyn jälkeen filmi hyppää nopeasti itse murtoon ja pian Meg ja Sarah ovat jo jumissa turvahuoneessa, samalla kun varaskolmikko yrittää keksiä keinoa murtautua huoneeseen sisään tai saada äidin ja tyttären poistumaan huoneesta. Konsepti on hyvin simppeli ja juuri siksi niin toimiva.

Jonkun toisen ohjaajan käsissä kyseessä olisi luultavasti täysin kertakäyttöinen tusinatrilleri, mutta juurikin David Fincherin lahjat kameran takana ja Fosterin ja Whitakerin lahjat kameran edessä nostavat Panic Roomin korkeuksiin, joihin muut ohjaajat eivät välttämättä yltäisi. Tiivis tunnelma ei koskaan hellitä leffan aikana, vaikka kestoa on liki kaksi tuntia, ja ensimmäistä ja viimeistä kohtausta lukuun ottamatta elokuva tapahtuu saman yön aikana. Fincher vain pistää lisää pökköä pesään ja sekoittaa pakkaa tasaisin väliajoin, nostattaen jännitystä entisestään. Mutkia ja onnistumisia tulee vastaan huoneen molemmin puoliin. Vaikka mitään mullistavia twistejä ei olekaan luvassa, kuten Fincherin aiemmissa (ja myöhemmissä) töissä, leffasta löytyy silti omat käänteensä ja nokkeluutensa. Tärkeintä tietty on, että katsoja on kiinnostunut hahmoista niin turvahuoneessa kuin sen ulkopuolellakin ja haluaa nähdä, mitä kaikille käy yön päätteeksi.

Kun kyseessä on Fincherin elokuva, on varmaa, että lahjakkaasti rakennetun tunnelman ja muutenkin vahvan ohjauksen lisäksi leffa myös näyttää hyvältä. Panic Room on visuaalisesti yllättävänkin vaikuttava. Jo Fight Clubissa Fincher kikkaili tietokonetehosteilla, viedäkseen kameraa oudonkin lähelle kohteitaan, sekä kuljettaakseen kameraa mahdottomia polkuja ja hän vie kikkailun äärimmilleen Panic Roomissa. Erityisesti filmin alkupäässä nähtävä todella pitkä kamera-ajo, mikä kulkee ympäri asuntoa, mm. kahvipannujen kahvojen, avaimenreikien ja kattojen ja lattioiden läpi, on ällistyttävän hieno. Kuvasommittelu, ja etu- ja taka-alan sekä tarkennuksen käyttö ovat kaikki mestarillista elokuvantekoa. Visuaalista ilmettä vain koristaa Fincherille tyypillinen nuhjuisuus ja kelmeästi tyylittelevä värimaailma. Äänipuolikin on oivallisesti kasattu ja säveltäjä Howard Shore tunnelmoi mainiosti musiikeillaan.

Yhteenveto: Panic Room on vahva trilleri, joka suostuu hellittämään tiukkaa otettaan vasta, kun lopputekstit lähtevät rullaamaan. Jonkun toisen ohjaajan käsissä kyseessä olisi luultavasti täysin yhdentekevä jännäri, mutta David Fincher saa revittyä yksinkertaisesta konseptista kaiken potentiaalin tiivistunnelmaiseen tapahtumaketjuun. Elokuva hyppää nopeasti itse asiaan ja muuttuu kaiken aikaa vain jännittävämmäksi. Erilaiset käänteet, takaiskut ja onnistumiset niin ryöstäjien kuin asukkaiden puolelta sekoittavat pakkaa hyvin, nostattaen tunnelmaa entisestään. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan mainiosti, erityisesti Jodie Foster ja Forest Whitaker. Visuaalisesti filmi on todella tyylikäs näyttävästi kikkailevan kameratyöskentelynsä ja kelmeän värimäärittelynsä ansiosta. Panic Room ei jää samalla lailla mieleen kuin moni muu Fincherin töistä, mutta se on silti vahvasti omilla jaloillaan seisova trilleri, jota suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Panic Room, 2002, Columbia Pictures, Hofflund/Polone, Indelible Pictures

Arvostelu: Ratkaiseva isku (Sudden Impact - 1983)

RATKAISEVA ISKU

SUDDEN IMPACT

Ohjaus: Clint Eastwood
Pääosissa: Clint Eastwood, Sondra Locke, Pat Hingle, Michael Currie, Paul Drake, Audrie J. Neenan, Bradford Dillman, Albert Popwell, Michael V. Gazzo ja Bette Ford
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

"Go ahead. Make my day."

Clint Eastwoodin tähdittämä rikosjännäri Likainen Harry (Dirty Harry - 1971) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Magnum .44 (Magnum Force - 1973) oli vielä isompi hitti ja sen jälkeen ilmestynyt Murskaaja (The Enforcer - 1976) sitäkin menestyksekkäämpi lippuluukuilla, joten jatkoa oli jälleen luvassa. Elokuva lähti liikkeelle Charles B. Piercen ja Earl E. Smithin kirjoittamasta tarinasta, jossa nainen kostaa raiskaajilleen murhaamalla heidät, mutta projekti ei sellaisenaan edennyt, kunnes Joseph Stinson muovasi siitä neljännen Likainen Harry -elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1983 ja lopulta Sudden Impact, eli suomalaisittain Ratkaiseva isku sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Tämäkin leffa onnistui ylittämään edeltäjänsä lippuluukuilla ja elokuva nautti jonkin aikaa kaikkien aikojen menestyneimmän nelososan tittelistä. Kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet leffalle. Itse olin katsonut ensimmäisen Likaisen Harryn joitain vuosia sitten, mutten ollut koskaan ennen katsonut sen jatko-osia. Kun viime vuonna huomasin ensimmäisen elokuvan täyttävän 50 vuotta, päätin katsoa ja arvostella niin sen kuin sen jatko-osat juhlan kunniaksi. Puolisentoista kuukautta Murskaajan jälkeen katsoin vihdoin Ratkaisevan iskun.

Etsivä Harry Callahan on turhautunut, sillä hänen tutkintansa todetaan kerta toisensa perään ongelmallisiksi oikeudessa ja hänet määrätään vapaalle. Kuitenkin kun joku ryhtyy tappamaan miehiä tietyllä tyylillä, Callahan kutsutaan takaisin töihin selvittämään syyllinen.

Ensimmäistä kertaa urallaan Clint Eastwood nähdään neljännen kerran samassa elokuvasarjassa pääroolissa. Tällä kertaa Eastwood ei kuitenkaan vain näyttele likaista Harrya, etsivä Callahania, vaan hän myös toimii filmin ohjaajana. Eastwood hoitaakin molemmat puolet sujuvan mallikkaasti. Hänestä löytyy yhä äreyttä ja puhtia Harry Callahanina ja hän rakentaa oivaa trilleriä kameran takana.

     Eastwoodin lisäksi elokuvassa nähdään mm. Michael Currie poliisiluutnantti Donnellyna, Pat Hingle San Paulon poliisipäällikkö Janningsina, Sondra Locke elämänsä vääryyttä korjaavana Jennifer Spencerinä, Paul Drake häijynä Mickinä, sekä Audrie J. Neenan tätä auttavana Rayna. Edellisissä Likainen Harry -leffoissa eri sivurooleissa nähty Albert Popwell esiintyy tällä kertaa Harryn kaverina Horace Kinginä. Currie ja Hingle ajavat asiansa päällikköhahmoina, jotka ovat molemmat kyllästyneitä Harryn tyyliin hoitaa hommat lakia kiertäen. Locke on mainio valinta Spenceriksi, joka nousee pian filmin mielenkiintoisimmaksi hahmoksi. Kun Charles B. Pierce ja Earl E. Smith työstivät elokuvan pohjatarinan, Spencer toimikin päähenkilönä. Koska juoni on alun perin rakennettu eri hahmon ympärille, tarkoittaa tämä sitä, että Harrylle täytyy hieman väkisin keksiä puuhaa elokuvan alkupäässä. Drake ja Neenan edustavat kelvollisesti pahisosastoa, vaikka heidän hahmonsa jäävätkin aika latteiksi. 

Ratkaiseva isku on Likainen Harry -saagan edellistä osaa, Murskaajaa väkevämpi filmi, vaikka tästäkin löytyy omat vikansa, eikä alkuperäisen teoksen hienoutta enää millään saavuteta. Tietyt jutut alkavat olla jo vähän turhankin tuttuja ja käytettyjä juttuja etsivä Harry Callahanin seikkailuissa. Alkupäässä täytyy tietysti olla kohtaus, jossa Harry esittelee väkevyyttään jonkin sortin pahassa paikassa roistojen keskellä. Kohtaus on tavallaan mainio, mutta samalla hieman väkinäinen ja turhankin turvallinen. Myös tarinassa on omat heppoisuutensa ja lähes kahden tunnin kestossa filmi tuntuu paikoitellen turhan pitkältä. Kenties isoin ongelma onkin, että kun tietyt asiat alkavat selviämään katsojalle, itse Harry tuntuu muuttuvan vähemmän mielenkiintoiseksi, eikä katsoja edes halua Harryn ottavan kiinni tämänkertaista murhaajaa.

Sitten taas tämä puoli tuo omat onnistumisensa. On oiva käänne elokuvalle, että katsoja onkin murhaajan puolella ja haluaa nähdä tämän nousevan voitokkaaksi. Se tuo mukaan tiettyä piristysruisketta, leffan ollessa muuten niin tyypillinen kyttäraina. Sekaan mahtuu tarpeeksi mukaansatempaavia toimintakohtauksia ja takaa-ajoja, sekä tuttua Harryn kyynistä huumoria. Loppuhuipennus ajaa hyvin asiansa, vaikka samalla hieman turhauttaakin, kuinka Harrysta tehdään sankari, kun hommat olisi voinut ratkoa eri tavalla. Tietyistä onnistumisista huolimatta elokuva ei loppujen lopuksi tunnu tarjoavan sitä ratkaisevaa iskua.

Teknisiltä ansioiltaan Ratkaiseva isku on toimiva, vaikka leikkauksessa sitä olisikin voinut tiivistää. Mukana on hyvää kuvausta (loppuhuipennuksessa on erinomainen otos Harrysta lähes pelkkänä siluettina), mainiota valaisua, oivallisia lavasteita, asuja ja maskeerauksia, kuten myös päteviä erikoistehosteita. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja on mukava kuulla Lalo Schifrinin palaavan etsivä Harryn murhatutkimusseikkailujen säveltäjäksi.

Yhteenveto: Ratkaiseva isku on oiva rikosjännäri ja hieman sarjan edellistä elokuvaa, Murskaajaa parempi paketti. Clint Eastwood pysyy karismaattisena Harry Callahanin roolissa, mutta tällä kertaa hän näyttää taitojaan myös kameran toisella puolella. Eastwoodin ohjaus on taidokasta ja hän rakentaa tunnelmaa pätevästi. Elokuvan pieneksi ongelmaksi, sekä toisaalta myös eduksi koituu se, ettei sitä alun perin kirjoitettu Likainen Harry -filmiksi, jolloin Harry tuntuu paikoitellen sivuhahmolta omassa leffassaan. Etsittyä murhaajaa hyödynnetään kekseliäästi ja katsoja saattaakin huomata olevansa tämän puolella. Paikoitellen elokuva tuntuu ylipitkältä ja loppuhuipennuksen olisi voinut toteuttaa toisin, mutta muuten Ratkaiseva isku on hyvä lisäys etsivä Callahanin seikkailuihin. Seuraavaksi onkin sitten tiedossa sarjan viimeinen osa, Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool - 1988).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Sudden Impact, 1983, Warner Bros., The Malpaso Company

Arvostelu: Magnum .44 (Magnum Force - 1973)

MAGNUM .44

MAGNUM FORCE

Ohjaus: Ted Post
Pääosissa: Clint Eastwood, Hal Holbrook, David Soul, Felton Perry, Tim Matheson, Kip Niven, Robert Urich, Christine White, John Mitchum, Adele Yoshioka, Mitchell Ryan, Margaret Avery ja Albert Popwell
Genre: rikos, jännitys, toiminta
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

Clint Eastwoodin tähdittämä rikosjännäri Likainen Harry (Dirty Harry - 1971) oli kehuttu menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Elokuvan tarina oli alun perin jo ensimmäiseen osaan kehitelty juoni, jonka keksi Terrence Malick, mutta josta ohjaaja Don Siegel ei ollut pitänyt. Eastwood kuitenkin piti juonesta ja kun jatko-osaa alettiin suunnittelemaan, hän halusi tarinan mukaan. John Milius alkoi tältä pohjalta työstämään käsikirjoitusta, kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1973 ja Magnum Forceksi, eli suomalaisittain Magnum .44:ksi nimetty jatko-osa ilmestyi saman vuoden joulukuussa (Suomessa vasta maaliskuussa 1974). Elokuva menestyi vielä ensimmäistä osaa paremmin, mutta se sai ristiriitaiset arvostelut kriitikoilta ilmestyessään. Vuosien varrella leffa on alkanut keräämään positiivisempaa arvostusta. Itse näin Likaisen Harryn alun perin joitain vuosia sitten, mutta silloin olin vielä liian nuori ja pidin leffaa tylsänä, enkä siis katsonut sen jatko-osia. Kun huomasin elokuvan täyttävän viime vuonna 50 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi. Ja koska pidin Likaisesta Harrysta nyt todella paljon, päätin katsoa myös jatko-osat. Pari kuukautta Likaisen Harryn jälkeen katsoin Magnum .44:n.

Kun San Franciscossa alkaa murhavyyhti, minkä tekijä vaikuttaisi olevan moottoripyöräpoliisi, Harry Callahan ryhtyy tutkimaan tapausta.

Clint Eastwood nähdään toistamiseen poliisi Harry Callahanina, eli "Likaisena Harryna". Ensimmäinen elokuva sai kuitenkin jonkin verran kritiikkiä siitä, että Harry oli jopa liian likainen kaveri poliisiksi ja jatko-osassa hahmosta onkin tehty pehmompi. Harry esimerkiksi nähdään alkupäässä huolehtimassa erään poliisikaverinsa vaimosta (Christine White), minkä lisäksi hän jahtaa vielä likaisempaa poliisia (tai ainakin poliisiksi pukeutuvaa), mikä saa hänet vaikuttamaan sankarilliselta. Pehmommaksi muokkaaminen ei kuitenkaan poista tehoa hahmosta, sillä Eastwood on yhä niin hemmetin cool äijä roolissa. Kun vastaan tulee roistoja, Harry kaivaa rakkaan Magnumissa ihan yhtä nopeasti esille, ampuen ensin ja kysyen sitten. Tällä kertaa tosin ikoninen "Well do you, punk?" -kysymys on jätetty alkutekstejä lukuun ottamatta pois.

     Elokuvassa nähdään myös Hal Holbrook Harrya komentavana komisario Briggsinä, Felton Perry Harryn kanssa tutkintaa hoitavana Earlyna, sekä David Soul, Tim Matheson, Kip Niven ja Robert Urich innokkaina tulokaspoliiseina. Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa hyvin (poislukien tiettyjä huvittavan ylidramaattisia kuolemia), mutta itse kukin jää toki Eastwoodin varjoon.

Magnum .44 ei yllä Likaisen Harryn upeuteen, mutta on se silti erittäin hyvä jatko-osa - paikoitellen jopa aivan mahtava. Harryn ja tämänkertaisen roiston kissa-hiiri-jahti ei ole yhtä intensiivinen kuin viimeksi, eikä elokuva muutenkaan pidä yhtä tiukasti mukanaan, mutta silti sen parissa voi viettää tiivistunnelmaisen parituntisen. Elokuva lähtee heti liikkeelle painostavalla kohtauksella, jossa poliisiksi pukeutunut murhaaja hoitelee ensimmäiset uhrinsa. Harry saapuu paikalle ja ryhtyy selvittämään tapausta... siis heti, kun on päihittänyt muutaman rikollisen lentokoneessa. Sekä pahiksen avauskohtaus että Harryn lentokonepätkä imaisevat katsojan koukuttavasti mukaan ja uutta jännitysnäytelmää seuraa erittäin mielellään.

Jos elokuva ei ole yhtä jännittävä kuin edeltäjänsä, on siinä ainakin enemmän toimintaa. Budjetti on selvästi ollut isompi ja luodit pääsevät laulamaan isommin. Huumoriakin mahtuu sekaan ja Harry piikittelee jälleen oivallisesti vuorosanoillaan. Pientä ongelmaa leffaan tuo se, kuinka arvattava tämänkertaisen murhaajan henkilöllisyys on. Puolesta välistä löytyy hieman laahaavampi pätkä, mikä toimii oikeastaan vain, jos katsoja ei ole Harryn tavoin vielä hoksannut murhaajan identiteettiä. Kun Harryllekin valkenee asioiden todellinen laita, elokuva nousee takaisin alkupään korkeammalle tasolle ja tyylikäs loppuhuipennus vie filmin kunnialla päätökseen. 

Uusi ohjaaja Ted Post ei ole yhtä taitava kuin edeltäjänsä Don Siegel, mutta hoitaa hommansa silti hyvin. Sentään Post, Eastwood ja muut tajusivat, että tämä tarina on oikein mainio, vaikka Siegel siitä ei pitänytkään. John Miliuksen ja Michael Ciminon käsikirjoitus toimii, vaikka Milius onkin jälkikäteen todennut julkisesti, ettei pitänyt siitä, millainen lopullisesta filmistä tuli. Kuvaus on sujuvaa ja sitä tukee oiva leikkaus. Visuaalisesta ilmeestä voi huomata kevyemmän otteen siinä, ettei elokuva ole yhtä synkkäsävyinen kuin Likainen Harry. Magnum .44 tapahtuu lähes kaiken aikaa päiväsaikaan. Tämäkin johtuu luultavasti isomman budjetin tuomista vapauksista, mutta samalla elokuvasta katoaa ensimmäisen osan tummuuden rautainen ote. Erikoistehosteet ovat toimivia ja leffasta löytyy tyylikkäitä stuntteja. Äänimaailmakin on onnistunut ja Lalo Schifrinin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia tunnelmallisesti.

Yhteenveto: Magnum .44 ei ole Likaisen Harryn veroinen rikosjännäreiden mestariteos, mutta se on silti erittäin pätevä jatko-osa. Puolenvälin tietämiltä löytyy pientä paikoillaan junnaamista, eikä murhaajan henkilöllisyys ole sellainen yllätys kuin filmi tuntuu luulevan, mutta silti homma toimii. Clint Eastwood on toistamiseen aivan mahtava etsivä Harry Callahanina, huokuen lujaa karismaa. Hahmosta on tehty hieman pehmompi kuin viimeksi, mutta silti Harry hoitaa hommansa rautaisella otteella. Budjetti on selvästi isompi kuin edellisessä elokuvassa, mikä näkyy tyylikkäissä toimintakohtauksissa. Ihan samaa jännitystä ei löydy, mutta sitten taas tämänkertainen huumori toimii passelisti. Magnum .44 jää edeltäjänsä jalkoihin, muttei lopulta erityisen pahasti. Nyt odotankin mielenkiinnolla, mitä seuraavat jatko-osat tuovat tullessaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Magnum Force, 1973, The Malpaso Company, Warner Bros.

Arvostelu: The Little Things (2021)

THE LITTLE THINGS

Ohjaus: John Lee Hancock

Pääosissa: Denzel Washington, Rami Malek, Terry Kinney, Natalie Morales, Jared Leto, Chris Bauer, Michael Hyatt ja Isabel Arraiza

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

The Little Things on Denzel Washingtonin ja Rami Malekin tähdittämä trillerielokuva. John Lee Hancock kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo vuonna 1993, ehdottaen sitä Steven Spielbergille ohjattavaksi. Spielbergin mielestä teksti oli kuitenkin liian synkkä, joten Hancock kävi kyselemässä mm. Clint Eastwoodia, Warren Beattya ja Danny DeVitoa ohjaajaksi, mutta kun kaikki torjuivat hänet, Hancock päätti itse ohjata elokuvan. Kesti kuitenkin vuosia, kunnes Hancock pääsi oikeasti työstämään leffaa ja sen kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019. Yhdysvalloissa The Little Things ilmestyi jo tammikuussa 2021, mutta Suomeen filmi saapui vasta muutamaa kuukautta myöhemmin. Itse kiinnostuin elokuvasta sen näyttelijäkaartin ja trailerin vuoksi, mutta odotuksiani latisti leffan saama negatiivinen palaute maailmalta. Epäröiden pistinkin The Little Thingsin pyörimään, kun se oli vihdoin saapunut Suomeen vuokrattavaksi.

Vuonna 1990 apulaissheriffi Joe Deacon kutsutaan Los Angelesiin avustamaan etsivä Jimmy Baxteria murhan tutkimuksessa, jonka tekotyyli viittaa tapaukseen, jota Deacon ei ollut vuosia aiemmin saanut selvitettyä.

Nuoren naisen murhaa selvittämään ryhtyviä apulaissheriffi Deaconia ja etsivä Baxteria näyttelevät Denzel Washington ja Rami Malek. Tuttuun tapaansa molemmat ovat nappivalinnat rooleihinsa. Karismaattinen Washington sopii täydellisesti iäkkäämmäksi ja kokeneemmaksi lainvalvojaksi, kun taas urallaan yhä nousua tekevä Malek istuu loistokkaasti nuoren ja itsevarman etsivän osaan. Tästä huolimatta he eivät täysin toimi parivaljakkona. Washington ja Malek ovat molemmat hyviä omillaan, mutta heidän kemiansa eivät oikein koskaan kohtaa elokuvan aikana - eikä tämä johdu vain siitä, että heidän esittämillään hahmoilla kestää kauan lämmetä toisilleen.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Terry Kinney Los Angelesin poliisipäällikkö Farrisina, Natalie Morales etsivä Estradana, Isabel Arraiza Baxterin vaimona Anana, sekä Jared Leto (jonka olen nähnyt neljästi esiintymässä Thirty Seconds to Mars -yhtyeensä kanssa) outona Albert Sparmana. Muuten sivunäyttelijät eivät pääse kunnolla nousemaan esille, mutta Leto tarjoaa todella erikoisen roolityön Sparmana, joka nousee nopeasti Deaconin ja Baxterin pääepäillyksi. Välillä on vaikea sanoa, kanavoiko Leto hahmonsa outoutta lahjakkaasti, vai tekeekö hän vain aika kiusallista työtä kameran edessä.

En tiedä, kuinka paljon ohjaaja-käsikirjoittaja John Lee Hancock muovasi tekstiään näiden muutaman vuosikymmenen varrella, mutta jos se on ollut 1990-luvusta asti edes pääpiirteittään samanlainen, en ihmettele, miksi useampi ohjaaja kieltäytyi elokuvan ohjaamisesta luettuaan tekstin. Hancockin käsikirjoitus on erittäin epätasainen ja lopulta lähes merkityksettömän tuntuinen. Hän selvästi yrittää sanoa filmillään jotain, mutta se sanoma on niin kömpelösti rustattu mukaan, että koko elokuva meinaa kaatua sen takia. Hän aloittaa kertomuksensa hyvin perinteisenä murhatutkimusjuonena, mutta vie elokuvan lopulta niin erilaisiin suuntiin, että katsojalle jää herkästi pettynyt - jopa petetty olo. Elokuva nappaa katsojan mukaansa esittelemällä idean, muttei koskaan vie ideaansa loppuun asti. Lukemani perusteella en ole ainoa, joka lopputekstien alettua koki, että nyt tuli heitettyä vähän päälle kaksi tuntia hukkaan. Siitä huolimatta yritin pohtia loppuratkaisua parikin päivää eri suunnilta, ennen kuin aloitin kirjoittamisen. Senkin jälkeen päädyin samaan turhautuneisuuden tunteeseen kuin heti filmin päätyttyä.

Ei The Little Things kuitenkaan huono leffa ole. Siitä löytyy paljon hyvääkin. Näyttelijäkaartiin kuuluu kolme Oscar-palkittua näyttelijää ja vaikka Leto tekeekin hieman epätasaista työtä, eikä Washingtonin ja Malekin väliltä löydy toivottua kyttäkemiaa, näitä kolmea näyttelijää seuraa mielellään. Tämän lisäksi elokuvan neo noir -tyyli ja -henki pitävät oivallisesti mukanaan, vaikkakin ruumiin löydyttyä filmin jännittävä tunnelma alkaa vähitellen hiipumaan. Elokuvan alkupää on väkevä ja lupailee tasokkaasta trilleristä. Harmillisesti lopulta Hancockin käsikirjoitus on niin heikko, etteivät muut osa-alueet onnistu pelastamaan kokonaisuutta. Filmin nimen mukaisesti Hancockin tekstissä jo ihan repliikkejä myöten pyritään painottamaan niihin "pieniin asioihin" ja vaikka yksityiskohdat ovatkin tärkeitä, eivät ne lopulta merkkaa tarpeeksi, jos isompi kokonaisuus on näin ontuva.

Ohjaajana Hancock vakuuttaa huomattavasti paremmin kuin käsikirjoituksellaan, vaikkei hän onnistukaan David Fincherin tyylin kanavoimisessa. Hancock selvästi ihailee Fincherin töitä, kuten Seitsemää (Se7en - 1995) - niin vahvaa finchermäisyyttä The Little Thingsistä löytyy. Tekniseltä puolelta elokuvasta löytyy paljon hyviä puolia. Filmi on erittäin tyylikkäästi kuvattu, mitä vain tukee onnistunut valaisu. Lavasteilla on herätetty 1990-luvun alku takaisin henkiin, viestien aikakaudesta, jolloin Hancock alun perin työsti tarinansa. Maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin hyvin rakennettu tehosteista Thomas Newmanin tunnelmoiviin musiikkeihin.

Yhteenveto: The Little Things on hyvistä lähtökohdistaan huolimatta harmillisen lattea trilleri, josta jää petetty olo. Elokuva lähtee mainiosti liikkeelle, mutta murhatutkimuksen alkamisen jälkeen taso alkaa hiljalleen hiipua. Jännite katoaa vähitellen, eikä huipennus onnistu pelastamaan lopputulosta - päinvastoin, se suorastaan tympäännyttää. Denzel Washington ja Rami Malek ovat erittäin mainiot rikostutkijoina, mutta näyttelijöiden kemiat eivät kohtaa. Jared Leton suorituksen laadukkuutta on vaikea arvioida. John Lee Hancock yrittää kovasti kanavoida sisäistä Fincheriään, mutta elokuva ei vain toimi, kun sen käsikirjoitus on näin heikko. Oli kyse sitten useiden vuosien uudelleenkirjoituksista tai mistä tahansa, The Little Things on epäonnistunut jännäri, joka lähinnä haaskaa katsojansa aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Little Things, 2021, Warner Bros., Gran Via