Arvostelu: Twister (1996)

TWISTER

Ohjaus: Jan de Bont

Pääosissa: Helen Hunt, Bill Paxton, Cary Elwes, Jami Gertz, Lois Smith, Philip Seymour Hoffman, Alan Ruck, Sean Whalen, Jeremy Davies, Joey Slotnick, Todd Field, Zach Grenier, Nicholas Sadler ja Abraham Benrubi

Genre: jännitys, seikkailu

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Twister on Helen Huntin ja Bill Paxtonin tähdittämä katastrofielokuva. Idea elokuvaan syntyi PBS-kanavan dokumentista myrskynjahtaajista, jonka pohjalta Tappokone-elokuvan (Westworld - 1973) ja Dinosauruspuisto-kirjan (Jurassic Park - 1990) kirjoittanut Michael Crichton ja hänen vaimonsa Anne-Marie Martin pestattiin työstämään leffan käsikirjoitus. Elokuva myytiin Amblin Entertainment -studiolle Industrial Light & Magic -efektiyhtiön työstämän tietokonetehostetornadon avulla. Alun perin Amblin-studion perustajan Steven Spielbergin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän vetäytyi tuottajaksi. Ohjaajaksi olivat ehdolla muun muassa James Cameron, Robert Zemeckis ja Tim Burton, kunnes Jan de Bont nappasi pestin. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1995 ja ne olivat täynnä ongelmia. Sen lisäksi, että läpi kuvausten käsikirjoitusta muokattiin uudestaan Joss Whedonin ja Steven Zaillianin toimesta, kuvauksissa sattui jos jonkinlaisia onnettomuuksia ja riitoja. Hunt ja Paxton sokaistuivat hetkeksi voimakkaasti vilkkuvien valojen takia, alkuperäisen kuvausryhmän johtaja Don Burgess lähti kävelemään, kun ohjaaja de Bont tönäisi suutuspäissään kuvausassistentin maahan ja Burgessin korvannut Jack N. Green joutui sairaalaan, kun lavaste romahti hänen päälleen. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Twister sai ensi-iltansa toukokuussa 1996. Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai Oscar-ehdokkuudet erikoistehosteista ja äänistä. Kriitikot eivät tosin erityisemmin lämmenneet leffalle ja se voittikin huonoimman käsikirjoituksen Razzie-palkinnon. Itse katsoin Twisterin ensi kertaa joitain vuosia sitten, mutten pahemmin piitannut elokuvasta. Kuitenkin kun katsoin sen uudestaan parin vuoden takaisen 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen yhteydessä, pidin siitä huomattavasti enemmän. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Twisters (2024), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen Twisterin jälleen kerran ja samalla arvostella sen.

Ryhmä myrskynjahtaajia yrittää saada testattua uutta myrskydatalaitteistoaan, samaan aikaan kun hurjat tornadot riepottelevat Oklahomaa.

Alun perin Twisterin päärooleihin kaavailtiin eri näyttelijöitä. Ohjaaja Jan de Bontin täytyi taistella studiota vastaan saadakseen Helen Huntin naispääosaan ja kun aluksi miespäärooliin kaavailtu Tom Hanks kieltäytyi, tekijät siirtyivät Hanksin kanssa tuolloin Apollo 13 -elokuvaa (1995) tähdittäneen Bill Paxtonin puoleen. Helen Hunt näyttelee Jo'ta, jolla on ollut pakkomielle tornadoista siitä asti, kun hän lapsena näki tornadon imaisevan hänen isänsä mukaansa. Bill Paxton taas esittää tämän ex-miestä Billiä, joka on päättänyt jättää hurjat myrskynjahtaamiset taakseen ja siirtyä rauhallisempiin hommiin säätiedottajana. Jo ja Bill kuitenkin kohtaavat, kun Bill yrittää saada naisen allekirjoittamaan avioeropapereita, jotta Bill voisi naida uuden tyttöystävänsä Melissan (Jami Gertz), mutta entinen pari päätyykin uuteen tornadoseikkailuun. Hunt ja Paxton ovat nappivalinnat rooleihinsa. Hunt tulkitsee hyvin hahmonsa vimmaista päämääräisyyttä, kun taas Paxton vakuuttaa huomattavasti rauhallisemmassa roolissa kuin mitä häneltä on totuttu näkemään. Razzie-ehdokkuuden huonoimpana naissivuosanäyttelijänä saanut Gertz ajaa asiansa, joskin hänen hahmonsa funktio on lähinnä saada katsojalle tietoa siitä, mitä myrskynjahtaajat tekevät ja kuinka heidän laitteensa toimivat, sekä luoda tietty kolmiodraamaa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Philip Seymour Hoffman ja Alan Ruck Dustynä ja Rabbitina, jotka kuuluvat Jo'n myrskynjahtaajien tiimiin, Cary Elwes Jo'n ja Billin pitkäaikaisena kilpailijana Jonasina, sekä Lois Smith Jo'n tätinä Meginä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa menevästi. Hoffman irrottelee hupaisasti eksentrisenä Dustynä ja Elwes istuu passelisti ylimieliseksi vastukseksi.

Jopas, minähän pidän Twisteristä joka katselukerralla enemmän ja enemmän. Nyt koin elokuvan erittäin mainiona katastrofileffana, joka onnistui tehokkaasti imaisemaan mukaansa. Kyseessä on yllättävänkin monipuolinen viihdepläjäys, joka herättää monenlaisia tunteita näitä pyörremyrskyjä kohtaan. Elokuvassa vallitsee innostava seikkailun henki ja tornadoja haluaa lähteä itsekin tutkimaan. Näiden paikoin jopa pähkähullujen tutkijoiden into tornadoja kohtaan kuvataan hyvin ja heidän silmistään näkyy outoa ihastusta tuhoavien kierteiden edessä. Innostuksenkin ohella heti ensikohtauksesta lähtien leffa näyttää myös, millaista hirvittävää jälkeä tornadot voivat saada aikaiseksi. Puolen välin paikkeilla nähtävä kohtaus, jossa tutkijat kävelevät tuhoutuneen korttelin läpi, vetää hiljaiseksi niin hahmot kuin katsojan. Vajaan parin tunnin aikana katsoja saadaankin niin ihailemaan kuin kauhistelemaan tornadoja. Ne ovat sellainen voima, ettei niitä vastaan pienet ihmiset mahda juuri mitään. Samalla luonnonilmiö on kaikessa hurjuudessaan jylhä ja upea.

Sen lisäksi, että leffa tarjoaa mukaansatempaavaa, erittäin viihdyttävää ja paikoin jopa onnistuneen jännittävää myrskynjahtaamista, lennokkaan menon keskeltä löytyy myös maanläheisempää ihmisdraamaa. Billyn ja Jo'n suhteen setviminen voisi väärin toteutettuna pilata elokuvan, mutta vahva käsikirjoitus, hyvä ohjaus ja Paxtonin ja Huntin välinen kemia tekee siitä omanlaisensa voimavaran. Entisen pariskunnan välinen naljailu tarjoaa hyvää huumoria ja leffan aikana katsojalle valkenee vähitellen, miksi he erosivat. Samalla taas Billylle ja Jo'lle alkaa valkenemaan ilmaisun "vanha suola janottaa" merkitys.

Spielbergin, Zemeckisin, Cameronin ja Burtonin torjuttua elokuvan, ohjausvastuu päätyi lopulta Jan de Bontille, joka oli pari vuotta aiemmin tehnyt tiivistunnelmaisen toimintaleffan Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994). Twisterissä de Bont näyttää taas taitojaan tunnelmanrakentajana ja luodessaan kunnon spektaakkelia. Onkin sääli, että jo kahden leffan jälkeen miehen ohjausura lähti syöksykierteeseen jatko-osien Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) ja Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähde (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003) myötä, joista jälkimmäinen onkin jäänyt de Bontin toistaiseksi viimeiseksi ohjaukseksi. Twister on taitavasti kuvattu ja pääasiassa sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat erinomaiset, etenkin tuhotut rakennukset ja kadut. Maskeeraajat tekivät alun perin huomattavasti rujompaa jälkeä, mutta kun leffa haluttiin myydä nuorille katsojille, veren määrää piti vähentää. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mark Mancinan säveltämät musiikit luovat ehtaa seikkailun henkeä, mutta ne muuttuvat myös painostaviksi tarpeen tullen. Tehostepuoli on nykypäivänä katsottuna leffan epätasaisinta antia. Käytännön efektit ovat komeita, mutta tuohon aikaan vielä täysin lapsenkengissä olleet tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Joissain kuvissa tornadot näyttävät hienoilta, mutta toisissa taas ne ovat ikävästi ajan julmien hampaiden nakertamia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Twister, 1996, Universal Pictures, Warner Bros., Amblin Entertainment, Constant c Productions, Twister Productions

Arvostelu: Minority Report (2002)

MINORITY REPORT

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Tom Cruise, Max von Sydow, Colin Farrell, Samantha Morton, Neal McDonough, Steve Harris, Kathryn Morris, Daniel London, Lois Smith, Peter Stormare, Tim Blake Nelson ja Mike Binder 
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 16

Minority Report perustuu Philip K. Dickin novelliin The Minority Report vuodelta 1956. Tuottaja Gary Goldman kiinnostui Dickin novellista ja alkoi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta vuonna 1992. Alun perin Goldman suunnitteli elokuvan jatko-osaksi Arnold Schwarzeneggerin toimintahitille Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990), joka perustui myös Dickin kirjaan. Tom Cruise luki novellin pohjalta tehdyn käsikirjoituksen ja lähetti sen innoissaan ohjaaja Steven Spielbergille, jonka kanssa Cruise oli pitkään halunnut työskennellä. Spielberg kiinnostui ideasta ja kaksikko ryhtyi työstämään filmiä. Projekti kuitenkin viivästyi jatkuvasti, kun Cruise tekikin M:I-2 - Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible 2 - 2000) ja Spielberg päätti tehdä A.I. - Tekoälyn (A.I. Artificial Intelligence - 2001). Lopulta kuvaukset kuitenkin alkoivat maaliskuussa 2001 ja Minority Report sai maailmanensi-iltansa 17. kesäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka oli ehdolla mm. parhaiden äänitehosteiden Oscar-palkinnosta ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA:sta. Itse näin Minority Reportin ensi kertaa varmaankin lähemmäs viisitoista vuotta sitten. Pidin leffasta paljon ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2054 Washington DC:n murhatilastot ovat pudonneet nollaan uuden Rikoksen esto -järjestön kautta. Järjestö hyödyntää näkijöitä, jotka ennustavat murhat, jolloin järjestö voi pidättää murhaajat etukäteen. Rikoksen eston päällikkö John Anderton joutuu lähtemään pakomatkalle, kun näkijät ennustavat hänet seuraavaksi murhaajaksi.

Pääroolissa John Andertonina nähdään Tom Cruise, joka tekee tyypillistä virnistelijä-Cruisea vakavamman roolityön. Muutamaa vuotta aiemmin Johnin poika siepattiin, eikä hahmo ole päässyt yli tapahtuneesta, etenkin kun hän kokee syyllisyyttä oltuaan paikalla sieppauksen aikana. Tämä on johtanut mm. päihteiden käyttöön, eikä olekaan ihme, että John on myös liittynyt organisaatioon, joka pyrkii estämään vastaavat rikokset ennen kuin ne tapahtuvat. Traumansa vuoksi rikkinäinen ja päättäväinen John on välittömästi kiinnostava hahmo ja katsoja lähteekin heti mukaan karkumatkalle, kun John itse ennustetaan murhaajaksi ja koko Rikoksen esto -järjestö lähtee hänen peräänsä. Cruise pääsee tuttuun tapaansa juoksemaan paljon, mutta tekee kaiken jotenkin tylymmin kuin mitä häneltä nykyään toimintaleffoissa näkee.

     Elokuvassa nähdään myös Max von Sydow Rikoksen eston johtajana Lamar Burgessina, Steve Harris, Daniel London ja Neal McDonough Johnin kanssa järjestöllä työskentelevinä Jadina, Wallyna ja Fletchinä, Colin Farrell Rikoksen eston hyödyllisyyttä tutkivana oikeusministeri Danny Witwerinä, Tim Blake Nelson vankilan työntekijänä Gideonina, Peter Stormare erikoisena tohtori Eddienä, Lois Smith Rikoksen eston teknologian kehittäneenä tohtori Hinemanina, Kathryn Morris Johnin ex-vaimona, sekä Samantha Morton, Michael Dickman ja Matthew Dickman murhat ennustavina näkijöinä, Agathana, Arthurina ja Dashiellina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Von Sydow'sta löytyy karismaa johtajaksi, kun taas Farrell on pätevä Johnin jahtiin lähtevänä Witwerinä (joskin Farrellin jatkuva purkanjauhaminen alkaa jossain kohtaa tympiä). Stormare on veikeä hulluna tohtorina ja Morton välittää hienosti kauhun tunteen, kun joutuu näkijänä kokemaan tuhannet murhat mielessään.

Jos on nähnyt Blade Runnerin (1982) ja Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan, on Minority Reportia katsoessa selvää, että kaikki kolme perustuvat saman kirjailijan teoksiin. Vaikka nämä kolme tarinaa eivät liitykään toisiinsa (vaikka Minority Report alun perin suunniteltiin Total Recallin jatko-osaksi), on niissä monia samankaltaisuuksia. Sen lisäksi, että jokaisessa filmissä päähahmo on ainakin jossain kohtaa jonkin sortin lainvalvoja tai agentti, kaikki kolme leffaa tapahtuvat tulevaisuudessa, missä on jokin ihmisille merkittäväksi muodostunut uusi teknologia. Blade Runnerissa on ihmisiä muistuttavat replikantti-robotit, Total Recallissa laite, joka voi toteuttaa käyttäjänsä haaveet ja Minority Reportissa teknologia, jonka avulla murhat voidaan pysäyttää ennen niiden tapahtumista. Jokaisessa pohditaan näiden teknologioiden hyötyjä ja haittoja, ja yksi Minority Reportin kiehtovimmista puolista onkin pohdinta siitä, onko Rikoksen eston toiminta oikeutettua? Voiko ihmisiä pidättää vain sen perusteella, mitä he saattavat tulla tekemään? Tämä on yksi monista koukuista, jotka tekevät elokuvasta mahtavan scifitrillerin.

Jopa lähes kahden ja puolen tunnin kestossaan Minority Report tuntuu kulkevan nopeasti, sillä sen tiivistunnelmainen tarina koukuttaa niin lujasti. Kaikki Cruisesta ja hänen hahmostaan itse jännittävään tarinaan, kiinnostavaan teknologiaan ja vakuuttavaan tulevaisuudenkuvaan, unohtamattakaan Spielbergin väkevää ohjausta, rakentavat paketin, mitä kelpaa katsoa moneen otteeseen. Heti aloituskohtauksellaan elokuva kuljettaa katsojansa iskevästi vuoteen 2054 ja esittelee Rikoksen eston tositoimissa. Sitten se esittelee hahmot ja kiehtovan visionsa tulevaisuudesta, jolloin katsoja on täysillä mukana, kun jännittävä kissa-hiiri-jahti alkaa. On vauhdikasta takaa-ajoa, toiminnallista käsirysyä ja sydämet hakkaamaan pistävää piilottelua. 

Ainakin itselleni yksi elokuvan jännittävimmistä puolista on se, että toteutuuko näkijöiden ennustus ja päätyykö John oikeasti murhaamaan jonkun, vai voiko John muuttaa oman kohtalonsa? Pystyykö hän kääntämään tapahtumaketjun edukseen, vai onko jokainen askel erilaiseen suuntaan oikeasti harppaus kohti vääjäämätöntä? Kummin päin ikinä kävisikään, tietäisi se Rikoksen eston tuhoa ja osoittaisi se vian teknologiassa ja organisaatiossa. Ja kuten jo sanoin, yksi leffan isoimmista pohdinnoista onkin se, onko tämän teknologian käyttäminen moraalisesti oikein? Toinen moraalikysymys teknologiaan liittyen on se, kuinka tarkkaan elokuvan tulevaisuudessa seurataan ihmisiä. Kaikkialla skannataan ihmisten silmät, eikä mitään voi enää tehdä salassa. Taataanko tällä ihmisten turva, vai onko tämä pelkkää hävytöntä yksityisyyden loukkaamista? Pelottavinta on, että tämä teknologia on täysin mahdollista ja sitä jopa hyödynnetään joissain päin maailmaa. Jo ihan internetissä jokaisen hakuhistorian sun muun perusteella räätälöidyt mainokset tuntuvat karmivasti tietävän liikaa.

Omasta mielestäni Minority Report taistelee paikasta Steven Spielbergin parhaimpana elokuvana 2000-luvulta. Spielberg onnistuu rakentamaan erittäin tiivistunnelmaisen jahdin, mistä löytyy myös vangitsevaa pohdiskelua. Toiminta on napakkaa ja elokuva pysyy koukuttavana loppuun saakka. Scott Frankin ja Jon Cohenin työstämä käsikirjoitus on myös vakuuttava. Tekninenkin toteutus on taidokas, vaikka aluksi kestääkin tottua elokuvan ylivalottuneeseen kuvaan. Tämä ei ole mikään tekninen virhe, vaan tarkkaan harkittu visuaalinen kikka, millä saatiin aikaiseksi erikoinen futuristinen kuvaus. Monessa kuvassa esineet hohtavat, taivas on kirkkaan valkoinen ja leffa on tyylikkäällä tavalla väritön. Visuaalinen ilme olisi herkästi voinut mennä pieleen, mutta lopputulos toimii. Kuvaus on sujuvaa, leikkaus on välillä jopa erinomaista, lavasteet ovat näyttävät ja maskeeraukset taidokkaat. Visuaaliset efektit toimivat yhä 20 vuotta myöhemmin, vaikka paikoitellen niistä paistaakin selvä digitaalisuus. Äänimaailmakin on mainio äänitehosteista Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin. Williamsin työstä tosin huokuu se, että hänen piti samana vuonna säveltää musiikit myös Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäykseen (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ja Harry Potter ja salaisuuksien kammioon (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002). Jotkut melodiat tuntuvat olevan mukana kaikissa kolmessa filmissä, eri soittimilla ja hieman eri tyyleillä soitettuina.

Yhteenveto: Minority Report on mahtava scifijännäri ja yksi ohjaaja Steven Spielbergin parhaista elokuvista 2000-luvulta. Tiivistunnelmainen tarina nappaa iskevästi mukaansa ja pitää koukussaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin keston. Elokuvasta löytyy niin vauhdikasta takaa-ajoa, jännittävää piilottelua, tiukkaa toimintaa kuin myös filosofisempaa pohdiskelua. Tähän tulevaisuudenkuvaan liittyvät moraaliseikat ovat mielenkiintoisia, minkä lisäksi on todella kiehtovaa miettiä, että voiko John rikkoa hänelle ennustetun kohtalon, vai onko ennalta nähty murha vääjäämätön? Tunnelmaa kasvatetaan kaiken aikaa tyylikkäästi. Spielbergin ohjaus on taiturimaista ja näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan. Elokuvan visuaalinen ilme toimii, vaikka joitakin katsojia ylivalottunut kuva voi häiritä. Minority Report tuntuu ehkä hieman unohdetulta teokselta Spielbergin filmografiasta ja nyt sen 20-vuotisjuhla on hyvä hetki katsoa se joko ensimmäistä kertaa tai uudelleen pidemmän tauon jälkeen. Vuonna 2015 Dickin kirjan ja tämän leffan pohjalta yritettiin rakentaa televisiosarjaa, mutta se otettiin niin huonosti vastaan, että homma lopetettiin kesken kaiken jo yhden kauden jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Minority Report, 2002, Twentieth Century Fox, DreamWorks, Cruise/Wagner Productions, Amblin Entertainment, Blue Tulip Productions, Ronald Shusett/Gary Goldman, Digital Image Associates, Parkes/MacDonald Image Nation

Arvostelu: Lady Bird (2017)

LADY BIRD

Ohjaus: Greta Gerwig
Pääosissa: Saoirse Ronan, Laurie Metcalf, Beanie Feldstein, Lucas Hedges, Tracy Letts, Timothée Chalamet, Stephen McKinley Henderson, Lois Smith, Jordan Rodriguez, Marielle Scott, Odeya Rush ja John Karna
Genre: draama, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Näyttelijä-käsikirjoittaja-ohjaaja Greta Gerwig keksi idean Lady Birdiin vuosia sitten. Vuosien varrella hän ehti kirjoittaa siitä monta erilaista käsikirjoitusta - yhden jopa yli 350 sivuisen tekstin, joka kulki nimellä "Mothers and Daughters". 2015 Gerwig sai rahoituksen IAC Filmsiltä ja alkoi kunnolla työstämään elokuvaa. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2016 ja Lady Bird sai ensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla syyskuussa 2017. Sen jälkeen sitä on näytetty useissa filmitapahtumissa, kunnes se sai laajan teatterilevityksen talvella 2018. Leffa on saanut paljon positiivista palautetta ja se oli ehdolla mm. neljästä Golden Globe -palkinnosta, joista se voitti kaksi (paras elokuva - musikaali tai komedia, ja paras naispääosa - musikaali tai komedia). Itse kiinnostuin filmistä, kun se alkoi saamaan näitä ehdokkuuksia ja kun huomasin, keitä siinä oli näyttelemässä. Kun se sai viisi Oscar-ehdokkuutta, aloin jännittämään, ehtisinkö nähdä sitä ennen Oscar-gaalaa, sillä sen Suomen ensi-illaksi oli ilmoitettu vasta huhtikuu. Onneksi sille järjestettiin kuitenkin lehdistönäytös pari viikkoa ennen gaalaa, jolloin pääsin katsomaan sen.

Sacramentolainen Christine "Lady Bird" McPherson unelmoi opiskelevansa jossain New Yorkin taidecollegessa. Hänen äitinsä ei kuitenkaan innostu ajatuksesta, joten Lady Birdin täytyy itse keksiä keinot haaveen toteuttamiseksi.

Pääroolissa Christinenä, eli Lady Birdinä nähdään ihastuttava Saoirse Ronan, joka tekee parhaan roolisuorituksen, mitä olen häneltä nähnyt, eikä ole mikään ihme, että hän on toistamiseen ehdolla parhaan naispääosan Oscar-palkinnosta. Siihen kun laskee vielä päälle naissivuosaehdokkuuden leffasta Sovitus (Atonement - 2007), voi helposti sanoa, että kyseessä on yksi lahjakkaimmista nuorista aikuisnäyttelijöistä tällä hetkellä. Ronan tuo äärimmäisen paljon sydäntä ja sielua hahmoonsa, ja antaa vain mennä, jolloin häntä on kaiken aikaa suuri ilo katsella. Lady Bird on todella päättäväinen persoona, joka tekee asiat kuten itse haluaa, mikä valitettavasti välillä tarkoittaa sitä, ettei hän mieti tarpeeksi päätöksiensä seurauksia muihin ihmisiin. Ronanin ilmeistä voi heti päätellä, jos hahmo saa jonkin oivalluksen ja katsoja haluaa heti tietää, mitä Lady Bird tekee seuraavaksi.
     Oscar-ehdolla on myös Lady Birdin Marion-äitiä näyttelevä Laurie Metcalf, joka on myös erinomainen roolissaan. Hänellä ja Lady Birdillä ei ole mitä helpoin äiti-tytär-suhde, mikä tekee filmistä paikoitellen hieman traagisen. Heidän suhteensa on kuitenkin saatu tuntumaan todella aidolta, minkä takia kaksikon kohtaukset toimivat erittäin hyvin. Marion on jatkuvasti stressaantunut, minkä Metcalf tuo hienosti esille, jolloin katsoja ymmärtää, miksi hän suuttuu niin helposti tyttärelleen. Lady Birdin Larry-isää taas esittää Tracy Letts, joka on kyllä hyvä, muttei tee mitään erityisempää vaikutusta. Marionilla ja Larrylla on myös aikuinen poika nimeltä Miguel (Jordan Rodriguez), joka on ihan hauska hahmo, mutta johon filmi ei oikeastaan koskaan keskity.
     Päähenkilön high school -elämästä kun tarina kerran kertoo, ovat monet leffan hahmoista tietty nuoria kuten Lady Bird itse. Lady Birdin paras ystävä Julie (Beanie Feldstein) on varsinainen ilopilleri. Danny (mainio Lucas Hedges) on luokan nuorukainen, johon Lady Bird iskee silmänsä ja Greg (Netflixin "Scream"-sarjasta, 2015-, minulle tuttu John Karna) on hänen kaverinsa. Väliinpitämättömältä angstiteiniltä vaikuttava Kyle (Timothée Chalamet) soittaa yhtyeessä ja Jenna (Odeya Rush) on se rikkaan perheen tyttö, jota Lady Bird ja Julie samaan aikaan halveksuvat ja ihailevat. Feldsteinin ja Ronanin väliltä löytyy oivallista kemiaa, jolloin heidän ystävyytensä tuntuu todelliselta. Hedges taas jatkaa tutulla hyvällä tyylillään ja Rush on mainio valinta rikkaan neidon rooliin. Valitettavasti Call Me by Your Namessa (2017) minut lahjoillaan häikäissyt Chalamet tekee todella tylsän roolityön tässä. Hänen hahmonsa on pienessä osassa ja tiedän ettei angstiteini välttämättä tarjoa paljoa esitettävää, mutta silti Call Me by Your Namen jälkeen tällainen roolityö Chalametilta on suuri pettymys. Tämä ei todellakaan ole hänen filminsä.
     Elokuvassa nähdään myös Lois Smith Lady Birdin uskonnollisen kirkon nunnarehtorina Sarah Joanina, Stephen McKinley Henderson näytelmäkerhon vetäjänä isä Leviatchina, sekä Marielle Scott Miguel-veljen tyttöystävänä Shellynä.

Väärän tekijän käsissä Lady Bird olisi vain yksi geneerinen romanttinen hömppäkomedia muiden joukossa, joita teinitytöt tykkäävät katsella. Toki tästä löytyy romantiikkaa ja komediaa, mutta oikeissa käsissä, Greta Gerwigin käsissä, siihen syntyy raikkautta ja jotain paljon enemmän. Jotain millä pääsee Oscar-ehdokkaaksi. Kyseessä on voimakas kuvaus erään henkilön nuoruudesta ja miten hän kasvaa ihmisenä, mikä on tietty tärkeää tällaisessa elokuvassa. Leffa kertoo taidokkaasti kokonaisen opiskeluvuoden tapahtumat puolessatoista tunnissa ilman, että se tuntuu koskaan kiirehtivän. Filmi pystyy yllättävänkin hyvin kertomaan tarinansa niin lyhyessä ajassa. Pidempänä se saattaisi muuttua tylsäksi, joten voi olla että näin yllättävän lyhyenä tarina kulkee kaikkein sujuvimmin. Tarinankerronnan sujuvuus on myös yllättävää, sillä väärin toteutettuna leffa tuntuisi liian episodimaiselta, jolloin näytetään yksi Lady Birdin päähänpisto ja mitä siitä tapahtuu, ja kun se on päättynyt, siirrytään seuraavaan. Näin elokuva kyllä kulkee eteenpäin, mutta se tapahtuu luontevammin kuin se voisi jonkun toisen ohjaajan käsissä tapahtua. Tarina pitää katsojan mielenkiinnon yllä taidokkaasti, mikä johtuu hienon näyttelemisen ja hyvien hahmojen lisäksi oivallisesta tunnelmasta.

Silti Lady Bird ei valitettavasti kyennyt täysin koskettamaan minua, eikä se saanut minua erityisemmin tuntemaan mitään hahmoja kohtaan, mutta se onnistui silti esimerkiksi naurattamaan. Kyseessä ei ole mikään hulvaton teos, vaan vitsit ovat lähinnä nokkelaa sanailua tai ihan hassuja hetkiä, mutta ne toimivat tarpeeksi hyvin. Parissa kohtaa naurahdin ihan ääneen, mutta usein pääasiassa hymähtelin tyytyväisenä. Huumorin ja leffan mukavan ilmapiirin vuoksi Lady Birdiä on erittäin miellyttävää katsella. Traagisuutta tarinaan taas tuodaan Lady Birdin epäonnella poikien ja ystävien kanssa, sekä hänen rikkinäisillä väleillään hänen äitinsä kanssa. Äiti-tytär-suhde onkin filmin hieno kantava voima, joka viedään lopussa upeaan, mutta tavallaan hienovaraiseen huipennukseen. Ainoa kunnon ongelmani elokuvan kanssa on se, että yhdessä kohtaa mukaan tuodaan merkittävältä vaikuttava juonikuvio, jossa eräälle hahmolle kerrotaan ikäviä uutisia. Mutta sitten koko juttu ja hahmo unohdetaan täysin, eikä tähän palata enää lainkaan, jolloin ihmettelin suuresti, miksi koko sivujuoni oli alunperin täytynyt kirjoittaa mukaan? Enkä voinut olla miettimättä The Roomin (2003) tiettyä samanlaista hetkeä, joka ei johda yhtään mihinkään. Siinä hahmo ei tosin katoa loppuleffan ajaksi... Joka tapauksessa Lady Bird on kuitenkin erittäin mainio ja ilahduttava teos, jonka katsoo erittäin mieluusti uudelleenkin!

Greta Gerwig on todella tehnyt hyvää työtä ohjauksen kanssa, minkä lisäksi hän on tosiaan myös käsikirjoittanut filmin ja onnistuu tuomaan aluksi liian nähdyltä tarinalta kuulostavaan juttuun raikkautta mukaan. Gerwig on myös onnistunut saamaan monet tällaiselle tarinalle perinteikkäät jutut vaikuttamaan tuoreilta, jolloin kliseitä ei huomaa, jos niitä ei ala oikein kunnolla miettimään. Dialogi on erinomaista ja luontevaa läpi leffan. Lady Bird on myös hyvin kuvattu elokuva. Se on muutenkin visuaalisesti tyylikäs teos hyvin mietityn värimaailmansa ansiosta. Leikkaus on sujuvaa läpi leffan, mutta aiemmin mainitsemaani ongelmaa olisi voinut miettiä tarkemmin, vaikka se olisi tosin pitänyt huomata jo käsikirjoitusvaiheessa. Ääniefektit eivät erityisemmin korostu, mutta säveltäjä Jon Brionin musiikit tuovat mukaan oivallista lisätunnelmointia.

Yhteenveto: Lady Bird on erittäin mainio kasvutarina, jossa Saoirse Ronan pääsee jälleen vakuuttamaan lahjoillaan. Hän on loistovalinta päärooliin, minkä lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, etenkin Laurie Metcalf Lady Birdin äitinä, Beanie Feldstein Lady Birdin parhaana ystävänä ja Lucas Hedges Lady Birdin ihastuksen kohteena. Vain Timothée Chalamet jättää pahasti kylmäksi laiskan roolisuorituksensa takia. Ohjaaja-käsikirjoittaja Greta Gerwig on muokannut hyvin perinteikkäältä kuulostavan kasvukertomuksen tuntumaan tuoreelta, jolloin se onnistuu yllättämään ilahduttavasti useaan otteeseen, vaikka kliseitäkin löytyy. Tarina kulkee muuten erittäin sujuvasti eteenpäin, mutta yhdessä kohtaa esitellään täysin turha juonikuvio, mikä ei johda yhtään mihinkään ja mikä on heikointa koko leffassa. Mutta toisaalta ketä se kiinnostaa enää filmin lopussa, mikä on erinomaisesti toteutettu. Jos filmi nappaisi minut paremmin mukaansa ja saisi minut oikeasti tuntemaan asioita leffaa katsoessani, saattaisi se saada yhden pisteen enemmän. Jo tällaisenaan kyseessä on kuitenkin todella hyvä elokuva, jonka katsomista voin suositella oikeastaan kenelle tahansa. Nuoret voivat helposti samaistua siihen, minkä lisäksi vanhempien kannattaa vilkaista Lady Bird sen voimakkaan äiti-tytär-suhteen takia, jos vaikka näkisivät lapsensa uudessa valossa - tai tietty toisinpäin kun nuoret katsovat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lady Bird, 2017, Scott Rudin Productions, Entertainment 360, IAC Films