Vaihdetaan vapaalle, Ferris (Ferris Bueller's Day Off - 1986) - elokuva-arvostelu

VAIHDETAAN VAPAALLE, FERRIS

FERRIS BUELLER'S DAY OFF

Ohjaus: John Hughes

Näyttelijät: Matthew Broderick, Mia Sara, Alan Ruck, Jeffrey Jones, Jennifer Grey, Cindy Pickett, Lyman Ward, Edie McClurg, Charlie Sheen, Ben Stein, Del Close, Virginia Capers ja Richard Edson

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 7

"Life moves pretty fast. If you don't stop and look around once in a while, you could miss it."

Ferris Bueller's Day Off, eli suomalaisittain Vaihdetaan vapaalle, Ferris on Matthew Broderickin tähdittämä komediaelokuva. John Hughes sai idean elokuvaan helmikuussa 1985 ja jo seuraavana päivänä hän esitteli sen Paramountin johtajalle Ned Tanenille, joka innostui heti. Hughes työsti viikossa elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa. Lopulta Vaihdetaan vapaalle, Ferris sai maailmanensi-iltansa 11. kesäkuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Vuosien varrella leffan maine on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana komediaklassikkona ja yhtenä elokuvahistorian merkittävimmistä nuorisoelokuvista. Itse katsoin Vaihdetaan vapaalle, Ferrisin ensi kertaa lähes kymmenen vuotta sitten ja pidin sitä ihan hauskana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

High schoolista pian valmistuva chicagolaisnuori Ferris Bueller teeskentelee olevansa kipeä, viettääkseen vapaapäivän tyttöystävänsä ja parhaan kaverinsa kanssa.

Päärooliin Ferris Buelleriksi oli ehdolla muun muassa Jim Carrey, Tom Cruise, Johnny Depp, Michael J. Fox ja George Clooney, mutta lopulta rooliin valikoitui Matthew Broderick, joka oli ollut alun perinkin ohjaaja John Hughesin mielessä, kun hän kirjoitti käsikirjoitusta. Broderick onkin nappivalinta rooliin, tulkiten hyvin hahmonsa velmua olemusta. Ferris on rento teinipoika, joka haluaa ottaa elämästä kaiken irti ja kun säät alkavat vihdoin näyttää nätiltä talven jälkeen, hän ei pysty vastustamaan kiusausta teeskennellä kipeää, viettääkseen vapaapäivää auringossa. Ferris on tykättävä heppu, vaikka hänestä löytyy myös kyseenalaisia puolia, kuten kavereiden manipuloiminen siihen, että hän saa tahtonsa läpi.

     Elokuvassa nähdään myös Mia Sara Ferrisin tyttöystävänä Sloanena ja Alan Ruck Ferrisin parhaana kaverina Cameronina, jotka nuorukainen keplottelee myös vapaalle, Cindy Pickett ja Lyman Ward Ferrisin vanhempina ja Jennifer Grey Ferrisin siskona Jeaniena, sekä Jeffrey Jones koulun rehtorina Ed Rooneyna, joka vihaa laiskottelevaa Ferristä sydämensä kyllyydestä ja on heti varma, ettei poika ole kipeä ja päättää omistaa päivänsä saadakseen Ferrisin nalkkiin. Rooney onkin aivan mahtava mulkerohahmo, jota oikein rakastaa vihata. Jones on vieläpä täydellinen valinta rooliin, tehden hahmostaan sekä kieron että hauskan pakkomielteisyydessään. Muutkin näyttelijät istuvat osiinsa passelisti. Ruck on varsin hupaisa Ferrisin hieman vässykkänä bestiksenä, jolle tuottaa vaikeuksia sanoa kenellekään vastaan.

Vuosia sitten ensimmäisellä katselulla mielsin Vaihdetaan vapaalle, Ferris -elokuvan ihan kivaksi teinikomediaksi, mutta nyt uudelleenkatselulla jopa yllätyin siitä, kuinka hauskaa minulla olikaan elokuvan parissa. Leffa ei mielestäni ihan yllä John Hughesin edellisen teinikomedian, vuotta aiemmin ilmestyneen The Breakfast Clubin (1985) tasolle, mutta se on silti loistava elokuva, eikä ihme, että monet pitävät myös tätä yhtenä kaikkien aikojen teinikomedioista. Leffan ilmapiiri on yksinkertaisesti valloittavan miellyttävä ja tämän luvattoman vapaapäivän viettoon hyppää itsekin ilomielin mukaan. Ferris raahaa Sloanea ja Cameronia sinne ja tänne, samalla kun elokuva tarjoaa oikeasti hyvää sanomaa siitä, että ihmisten pitäisi osata päästää irti ja elää enemmän. Sekään ei siis ole ihme, että Ferrisin lausahdus siitä, että "elämä kulkee vauhdilla ja jos välillä ei pysähdy katselemaan ympärille, elämä voi salakavalasti mennä ohi", on jäänyt ikoniseksi.

Elokuva on myös alusta loppuun täynnä todella hauskoja hetkiä ja repliikkejä. Alkupäässä on aivan hulvaton osio, jossa Ferris ja Cameron huiputtavat puhelinsoitolla rehtoria, jotta tämä päästäisi Sloanen lähtemään kotiin. Ferris on vielä valmis viemään metkunsa yllättävänkin pitkälle, mikä tarjoaa vain lisää hupaisuutta. On hauska jatkuva vitsi, että jostain selittämättömästä syystä kaikki Chicagossa vaikuttavat tietävän, kuka Ferris on ja sana pojan "kuolemanvakavasta sairastumisesta" kirii nopeasti ympäri kaupunkia. Elokuvan edetessä Buellerien talon eteinen täyttyy kukkalähetyksistä "parane pian" -korttien kera. Oman veikeän lisänsä menoon tuo myös Ferrisin jatkuva tapa rikkoa neljättä seinää ja puhua suoraan katsojille.

John Hughesin rakentama ilmapiiri on todella valloittavan hyväntuulinen ja hänen käsikirjoituksensa on erittäin nokkela dialogia myöten. Vaihdetaan vapaalle, Ferris on myös osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja äänimaailma hyvin rakennettu. Ira Newbornin säveltämät musiikit säestävät tätä vauhdikasta vapaapäivää lystikkäästi.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ferris Bueller's Day Off, Yhdysvallat, 1986, Paramount Pictures

Rooster, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

ROOSTER - KAUSI 1

Luojat: Bill Lawrence ja Matt Tarses

Näyttelijät: Steve Carell, Charly Clive, Phil Dunster, Danielle Deadwyler, Lauren Tsai, John C. McGinley, Rory Scovel, Maximo Salas, Sophia Macy, Annie Mumolo, Connie Britton, Alan Ruck, Robby Hoffman, Madison Hu, Rick Glassman ja Scott MacArthur

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 30 minuuttia - 34 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

Rooster on Bill Lawrencen ja Matt Tarsesin luoma komediasarja. Kaksikko sai ideansa läpi HBO:lla vuonna 2024 ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt Roosterin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa ja itse kiinnostuin sarjasta heti kun luin, että mahtavat Ted Lasson (2020-) ja Shrinkingin (2023-) luonut Lawrence työsti uutta sarjaa ja että sitä tähdittäisi Steve Carell. Katsoinkin Roosterin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Menestyskirjailija Greg Russo saapuu Ludlow Collegeen pitämään luentoa, vain huomatakseen joutuneensa pitämään oppituntia loppulukuvuoden ajan, samalla kun hän yrittää setviä tyttärensä aviokriisiä.

Muun muassa yhdysvaltalaisesta Konttori-komediasarjasta (The Office - 2005-2013) tuttu Steve Carell näyttelee Greg Russoa, joka on noussut kuuluisaksi "Rooster"-kirjasarjastaan. Greg on pyydetty luennoimaan New Englandissa sijaitsevaan Ludlow Collegeen, mutta hänelle käy nopeasti ilmi, että hänen rantalukemiseksi tarkoitetut vakoojaseikkailunsa ovat täysin eri maailmasta kuin opinahjon nuorten arvot. Vaikeammaksi tilanne käy Gregille, kun hänet onnistutaan keplottelemaan opettajaksi loppulukuvuoden ajaksi ja kun hän joutuu keskelle tyttärensä Katien (Charly Clive) parisuhdeongelmia. Katie opettaa collegella taidetta ja oli mennyt naimisiin toisen professorin Archien (Phil Dunster) kanssa, mutta Archie oli pettänyt Katieta yhden oppilaistaan, nuoren Sunnyn (Lauren Tsai) kanssa. Carell on nappivalinta päärooliin ja hän näyttää taitavansa monenlaista komediaa, tarjoten paljon huumoria huomattavasti vähäeleisemmin kuin vaikkapa Konttorissa. Greg on mainio hahmo, jonka edesottamuksia ryhtyy saman tien seuraamaan kiinnostuneena. Myös aikamoisen kolmiodraaman keskellä olevia hahmoja esittävät Clive, Dunster ja Tsai ovat hyviä rooleissaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat koulua johtava Walter Mann (John C. McGinley), äidinkielen professori Dylan (Danielle Deadwyler), Gregin ex-vaimo Beth (Connie Britton), poliisi Donnie (Rory Scovel), "Rooster"-kirjoista tykkäävä opiskelija Tommy (Maximo Salas) ja kirjoja seksistisenä roskana pitävä opiskelija Ronni (Sophia Macy). Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia, McGinleyn varastaessa show'n kohtauksissaan eksentrisenä collegen johtajana.

Rooster osoittautui erittäin lystikkääksi uudeksi komediasarjaksi - enpä olisi juuri muuta odottanutkaan Bill Lawrencelta. Sarjan alkupään mielsin jopa suorastaan mahtavaksi. On todella hauskaa seurata, kun Greg saapuu collegelle pitämään luentoa, vain huomatakseen, että hän on täysin väärän yleisön edessä. Avausjakso on täydellinen esimerkki siitä, kuinka hyödyntää valtavaa myötähäpeää komediakeinona. Katsojana ei oikein kiemurrellessaan tiedä miten päin sohvalla olisi, mutta samalla ei voi myöskään lopettaa nauramista. Ja menohan melkeinpä vain paranee, kun Greg päätyy opettamaan tätä luokkaa, joka pitää hänen kirjasarjaansa lähinnä ongelmallisena. Myös Gregin tyttären vaikea kolmiodraama hoidetaan hupaisan huumorin kautta, katkerien osapuolten aiheuttaessa toisilleen melkoista päänvaivaa. Kokoukset Walterin minisaunassa jaksavat myös naurattaa jaksosta toiseen.

Ihan loppuun asti mahtava meno ja ilmapiiri eivät kuitenkaan kanna. Tuotantokauden vakavoituessa edetessään, alkupään loistokas terä tylsyy hieman. On toki yhä kiinnostavaa seurata hahmojen kuvioita, kun heihin syvennytään enemmän ja kun tarinakaaret alkavat vähitellen eskaloitua, mutta ne ensimmäisten jaksojen hulvattomuudet jäävät samalla harmillisesti taakse. Hyviä nauruja mahtuu viimeisiinkin jaksoihin ja ne korvaava henkilödraama on oikein passelia, mutta silti kokonaisuus ei ollut niin vahva kuin mihin olisi ollut aineksia ja potentiaalia. Tästä pienestä notkahduksesta huolimatta odotan kyllä positiivisin mielin jo työn alla olevaa Roosterin toista tuotantokautta.

Myös teknisesti Rooster on mainio, joskin aluksi minulta kesti hetki tottua, että komediasarjaksi se on erikoisen voimakkaasti värimääritelty. Kuvat kylpevät vahvoissa värisävyissä, minkä lisäksi kontrasti on tarkoituksellisen korostettua. Jos siis jotain, niin genressään Rooster erottuu jo visuaalisesti massasta. Kameratyöskentely on oivallista ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin osaavasti rakennettu. Michael Stipen ja Andrew Wattin tunnuskappale I Played the Fool on erittäin hyvä avaus jaksoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Rooster, Yhdysvallat, 2026-, Doozer, Warner Bros. Television

Lomalla kaikki on toisin (People We Meet on Vacation - 2026) - elokuva-arvostelu

LOMALLA KAIKKI ON TOISIN

PEOPLE WE MEET ON VACATION

Ohjaus: Brett Haley

Näyttelijät: Emily Bader, Tom Blyth, Sarah Catherine Hook, Lukas Gage, Lucien Laviscount, Alan Ruck, Molly Shannon, Jameela Jamil, Alice Lee, Miles Heizer ja Ian Porter

Genre: romantiikka, komedia, draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 13

People We Meet on Vacation, eli suomalaisittain Lomalla kaikki on toisin perustuu Emily Henryn samannimiseen kirjaan vuodelta 2021. Pari vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että se kääntyisi elokuvaksi Temple Hillin, Sonyn ja Netflixin toimesta. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Lomalla kaikki on toisin on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Henryn kirja ei ole tuttu, mutta kiinnostuin leffasta, kun Netflix ryhtyi mainostamaan sitä. Katsoin Lomalla kaikki on toisin -elokuvan heti sen julkaisuviikonloppuna.

Opiskeluaikanaan Poppy ja Alex ystävystyivät reissussa ja sopivat lähtevänsä yhdessä lomamatkalle kerran vuodessa. Yhdeksän vuotta myöhemmin Poppyn ja Alexin välinen suhde on tulehtunut, mutta Poppy toivoo asian muuttuvan, matkatessaan Espanjaan Alexin veljen häihin.

Paranormal Activity: Next of Kinistä (2021) tuttu Emily Bader ja Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä -elokuvasta (The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes - 2023) tuttu Tom Blyth näyttelevät Poppyä ja Alexia. Hahmot tutustuivat opiskellessaan Boston Collegessa ja ystävystyivät ajaessaan yhdessä takaisin kotikaupunkiinsa Ohion Linfieldiin. Poppy ja Alex ovat persoonina täysin toisistaan erilaiset, Poppyn ollessa ekstrovertti, heittäytyvä ja seikkailumielinen, kun taas Poppy on introvertti, hiljaisempi ja varovaisempi. Hahmot löytävät toisistaan uusia puolia itseensä ja siten tukevat toinen toistaan. Bader ja Blyth ovat oivalliset valinnat rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy niin hyvää kemiaa, että heti kättelyssä käy selväksi, että hahmot tuntevat toisiaan kohtaan muutakin kuin pelkkää kaveruutta.

     Elokuvassa nähdään myös Molly Shannon ja Alan Ruck Poppyn vanhempina Wandana ja Jimmynä, Miles Heizer Alexin veljenä Davidina, Sarah Catherine Hook Alexin tyttöystävänä Sarahina, Jameela Jamil Poppyn pomona Swapnana, sekä muun muassa Lukas Gage, Lucien Laviscount ja Alice Lee Buckina, Treynä ja Rachelina, niinä elokuvan englanninkielisen nimen mukaisina "tyyppeinä, joita pääkaksikko tapaa lomillaan". Sivunäyttelijätkin ovat rooleissaan toimivia. Shannon ja Ruck ovat niin lystikkäät rooleissaan Poppyn vanhempina, että on sääli, kuinka vähän he saavat lopulta ruutuaikaa.

Lomalla kaikki on toisin osoittautui oikein kelvolliseksi romanttiseksi komediaksi, joka ei kuitenkaan säväyttänyt minua sen suuremmin. Lukemistani kommenteista päätellen alkuperäisen kirjan fanit ovat olleet innoissaan näkemästään, joten sen perusteella voisin suositella leffaa, jos lähdemateriaali on tuttu. Itse mielsin näkemäni lähinnä ihan viihdyttäväksi. Vaikka kestoa on jopa kaksi tuntia, menee se pääasiassa nopeasti, sillä Poppyn matkatessa Barcelonaan Alexin veljen Davidin häihin, näemme hänen muisteluidensa kautta Poppyn ja Alexin aiemmat lomareissut ja mikä johti hahmojen välirikkoon, mikä tuokin jännitettä hahmojen jälleennäkemiseen parin vuoden tauon jälkeen.

Näitä erilaisia lomamatkoja on kiinnostavaa katsoa ja paikoitellen tuumin, että niistä olisi voinut saada vielä enemmän irti. Kenties Lomalla kaikki on toisin toimisi vielä paremmin, jos parin tunnin elokuvan sijaan tekijät olisivatkin työstäneet vaikkapa kahdeksan jakson mittaisen minisarjan. Jokainen jakso voisi keskittyä yhteen lomaan, eikä tarinan tarvitsisi hyppiä kesästä toiseen. Näiden reissujen aikana luvassa on hauskoja hetkiä, dramaattisempia hetkiä, varsin absurdejakin hetkiä, sekä intiimejä keskusteluja, joissa hahmoista saa paremman otteen. Lopputulos kaiken tämän päätteeksi ei voisi olla ennalta-arvattavampi ja minusta tuntui, että leffan teho hiipui hissuksiin loppua kohti. Silti mielsin elokuvan passeliksi, joskin en usko, että tulen koskaan palaamaan sen pariin.

Elokuvan on ohjannut Brett Haley, joka rakentaa kepeää ilmapiiriä sulavasti, samalla kun käsikirjoitustiimi Yulin Kuang, Amos Vernon ja Nunzio Randazzo yrittävät saada lähes vuosikymmenen lomamatkat sullottua vajaan parin tunnin kestoon, onnistuen siinä vaihtelevin tuloksin. Teknisesti Lomalla kaikki on toisin on pätevä. Elokuva on hyvin kuvattu, lavastukset ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on osaavasti työstetty ja Keegan DeWittin säveltämät musiikit säestävät kohtauksia toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

People We Meet on Vacation, Yhdysvallat, 2026, 3000 Pictures, Netflix Studios, Sony Pictures Releasing, Temple Hill Entertainment

Arvostelu: Twister (1996)

TWISTER

Ohjaus: Jan de Bont

Pääosissa: Helen Hunt, Bill Paxton, Cary Elwes, Jami Gertz, Lois Smith, Philip Seymour Hoffman, Alan Ruck, Sean Whalen, Jeremy Davies, Joey Slotnick, Todd Field, Zach Grenier, Nicholas Sadler ja Abraham Benrubi

Genre: jännitys, seikkailu

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Twister on Helen Huntin ja Bill Paxtonin tähdittämä katastrofielokuva. Idea elokuvaan syntyi PBS-kanavan dokumentista myrskynjahtaajista, jonka pohjalta Tappokone-elokuvan (Westworld - 1973) ja Dinosauruspuisto-kirjan (Jurassic Park - 1990) kirjoittanut Michael Crichton ja hänen vaimonsa Anne-Marie Martin pestattiin työstämään leffan käsikirjoitus. Elokuva myytiin Amblin Entertainment -studiolle Industrial Light & Magic -efektiyhtiön työstämän tietokonetehostetornadon avulla. Alun perin Amblin-studion perustajan Steven Spielbergin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän vetäytyi tuottajaksi. Ohjaajaksi olivat ehdolla muun muassa James Cameron, Robert Zemeckis ja Tim Burton, kunnes Jan de Bont nappasi pestin. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1995 ja ne olivat täynnä ongelmia. Sen lisäksi, että läpi kuvausten käsikirjoitusta muokattiin uudestaan Joss Whedonin ja Steven Zaillianin toimesta, kuvauksissa sattui jos jonkinlaisia onnettomuuksia ja riitoja. Hunt ja Paxton sokaistuivat hetkeksi voimakkaasti vilkkuvien valojen takia, alkuperäisen kuvausryhmän johtaja Don Burgess lähti kävelemään, kun ohjaaja de Bont tönäisi suutuspäissään kuvausassistentin maahan ja Burgessin korvannut Jack N. Green joutui sairaalaan, kun lavaste romahti hänen päälleen. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Twister sai ensi-iltansa toukokuussa 1996. Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai Oscar-ehdokkuudet erikoistehosteista ja äänistä. Kriitikot eivät tosin erityisemmin lämmenneet leffalle ja se voittikin huonoimman käsikirjoituksen Razzie-palkinnon. Itse katsoin Twisterin ensi kertaa joitain vuosia sitten, mutten pahemmin piitannut elokuvasta. Kuitenkin kun katsoin sen uudestaan parin vuoden takaisen 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen yhteydessä, pidin siitä huomattavasti enemmän. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Twisters (2024), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen Twisterin jälleen kerran ja samalla arvostella sen.

Ryhmä myrskynjahtaajia yrittää saada testattua uutta myrskydatalaitteistoaan, samaan aikaan kun hurjat tornadot riepottelevat Oklahomaa.

Alun perin Twisterin päärooleihin kaavailtiin eri näyttelijöitä. Ohjaaja Jan de Bontin täytyi taistella studiota vastaan saadakseen Helen Huntin naispääosaan ja kun aluksi miespäärooliin kaavailtu Tom Hanks kieltäytyi, tekijät siirtyivät Hanksin kanssa tuolloin Apollo 13 -elokuvaa (1995) tähdittäneen Bill Paxtonin puoleen. Helen Hunt näyttelee Jo'ta, jolla on ollut pakkomielle tornadoista siitä asti, kun hän lapsena näki tornadon imaisevan hänen isänsä mukaansa. Bill Paxton taas esittää tämän ex-miestä Billiä, joka on päättänyt jättää hurjat myrskynjahtaamiset taakseen ja siirtyä rauhallisempiin hommiin säätiedottajana. Jo ja Bill kuitenkin kohtaavat, kun Bill yrittää saada naisen allekirjoittamaan avioeropapereita, jotta Bill voisi naida uuden tyttöystävänsä Melissan (Jami Gertz), mutta entinen pari päätyykin uuteen tornadoseikkailuun. Hunt ja Paxton ovat nappivalinnat rooleihinsa. Hunt tulkitsee hyvin hahmonsa vimmaista päämääräisyyttä, kun taas Paxton vakuuttaa huomattavasti rauhallisemmassa roolissa kuin mitä häneltä on totuttu näkemään. Razzie-ehdokkuuden huonoimpana naissivuosanäyttelijänä saanut Gertz ajaa asiansa, joskin hänen hahmonsa funktio on lähinnä saada katsojalle tietoa siitä, mitä myrskynjahtaajat tekevät ja kuinka heidän laitteensa toimivat, sekä luoda tietty kolmiodraamaa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Philip Seymour Hoffman ja Alan Ruck Dustynä ja Rabbitina, jotka kuuluvat Jo'n myrskynjahtaajien tiimiin, Cary Elwes Jo'n ja Billin pitkäaikaisena kilpailijana Jonasina, sekä Lois Smith Jo'n tätinä Meginä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa menevästi. Hoffman irrottelee hupaisasti eksentrisenä Dustynä ja Elwes istuu passelisti ylimieliseksi vastukseksi.

Jopas, minähän pidän Twisteristä joka katselukerralla enemmän ja enemmän. Nyt koin elokuvan erittäin mainiona katastrofileffana, joka onnistui tehokkaasti imaisemaan mukaansa. Kyseessä on yllättävänkin monipuolinen viihdepläjäys, joka herättää monenlaisia tunteita näitä pyörremyrskyjä kohtaan. Elokuvassa vallitsee innostava seikkailun henki ja tornadoja haluaa lähteä itsekin tutkimaan. Näiden paikoin jopa pähkähullujen tutkijoiden into tornadoja kohtaan kuvataan hyvin ja heidän silmistään näkyy outoa ihastusta tuhoavien kierteiden edessä. Innostuksenkin ohella heti ensikohtauksesta lähtien leffa näyttää myös, millaista hirvittävää jälkeä tornadot voivat saada aikaiseksi. Puolen välin paikkeilla nähtävä kohtaus, jossa tutkijat kävelevät tuhoutuneen korttelin läpi, vetää hiljaiseksi niin hahmot kuin katsojan. Vajaan parin tunnin aikana katsoja saadaankin niin ihailemaan kuin kauhistelemaan tornadoja. Ne ovat sellainen voima, ettei niitä vastaan pienet ihmiset mahda juuri mitään. Samalla luonnonilmiö on kaikessa hurjuudessaan jylhä ja upea.

Sen lisäksi, että leffa tarjoaa mukaansatempaavaa, erittäin viihdyttävää ja paikoin jopa onnistuneen jännittävää myrskynjahtaamista, lennokkaan menon keskeltä löytyy myös maanläheisempää ihmisdraamaa. Billyn ja Jo'n suhteen setviminen voisi väärin toteutettuna pilata elokuvan, mutta vahva käsikirjoitus, hyvä ohjaus ja Paxtonin ja Huntin välinen kemia tekee siitä omanlaisensa voimavaran. Entisen pariskunnan välinen naljailu tarjoaa hyvää huumoria ja leffan aikana katsojalle valkenee vähitellen, miksi he erosivat. Samalla taas Billylle ja Jo'lle alkaa valkenemaan ilmaisun "vanha suola janottaa" merkitys.

Spielbergin, Zemeckisin, Cameronin ja Burtonin torjuttua elokuvan, ohjausvastuu päätyi lopulta Jan de Bontille, joka oli pari vuotta aiemmin tehnyt tiivistunnelmaisen toimintaleffan Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994). Twisterissä de Bont näyttää taas taitojaan tunnelmanrakentajana ja luodessaan kunnon spektaakkelia. Onkin sääli, että jo kahden leffan jälkeen miehen ohjausura lähti syöksykierteeseen jatko-osien Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) ja Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähde (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003) myötä, joista jälkimmäinen onkin jäänyt de Bontin toistaiseksi viimeiseksi ohjaukseksi. Twister on taitavasti kuvattu ja pääasiassa sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat erinomaiset, etenkin tuhotut rakennukset ja kadut. Maskeeraajat tekivät alun perin huomattavasti rujompaa jälkeä, mutta kun leffa haluttiin myydä nuorille katsojille, veren määrää piti vähentää. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mark Mancinan säveltämät musiikit luovat ehtaa seikkailun henkeä, mutta ne muuttuvat myös painostaviksi tarpeen tullen. Tehostepuoli on nykypäivänä katsottuna leffan epätasaisinta antia. Käytännön efektit ovat komeita, mutta tuohon aikaan vielä täysin lapsenkengissä olleet tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Joissain kuvissa tornadot näyttävät hienoilta, mutta toisissa taas ne ovat ikävästi ajan julmien hampaiden nakertamia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Twister, 1996, Universal Pictures, Warner Bros., Amblin Entertainment, Constant c Productions, Twister Productions

Arvostelu: Speed - kuoleman kyydissä (Speed - 1994)

SPEED - KUOLEMAN KYYDISSÄ

SPEED

Ohjaus: Jan de Bont

Pääosissa: Keanu Reeves, Sandra Bullock, Dennis Hopper, Joe Morton, Jeff Daniels, Alan Ruck, Hawthorne James, Beth Grant, Glenn Plummer, Carlos Carrasco ja David Kriegel

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Speed - kuoleman kyydissä on Keanu Reevesin ja Sandra Bullockin tähdittämä toimintaelokuva. Leffan idea lähti siitä, kun käsikirjoittaja Graham Yost katsoi isänsä Elwy Yostin kehotuksesta elokuvan Pakojuna (Runaway Train - 1985), jossa Yostin mukaan juna joutuu matkaamaan kovaa vauhtia sinne asennetun pommin takia. Kävi ilmi, että isä oli sekoittanut leffan japanilaiselokuvaan The Bullet Train (新幹線大爆破 - 1975), mutta tästä huolimatta Graham-poika piti kovasti ideasta, että kulkuneuvo joutuisi kaahaamaan pommin takia. Yost kuitenkin koki, että linja-auto olisi parempi kulkuneuvo tarinaan kuin juna ja ryhtyi tältä pohjalta työstämään käsikirjoitusta. Hän vei tekstinsä Paramount Picturesille, jonka pomot innostuivat ideasta. Alun perin ohjaajaksi pyydettiin John McTiernania, mutta tämä kieltäytyi ja ehdotti sen sijaan hänen elokuvansa Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988) ja Punaisen lokakuun metsästys (The Hunt for Red October - 1990) kuvannutta Jan de Bontia. Ohjaajan hommista haaveillut de Bont hyppäsi innokkaasti projektiin mukaan, mutta samaan aikaan Paramount luopui elokuvasta, jolloin 20th Century Fox nappasi sen itselleen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1993 ja lopulta Speed - kuoleman kyydissä sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys, jota myös kriitikot kehuivat ja joka voitti Oscar-palkinnot parhaasta äänityksestä ja parhaista äänitehosteista. Nykyään elokuvaa pidetään toimintagenren klassikkona. Itse katsoin Speedin joskus nuorempana ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Los Angelesin poliisi Jack Traven saa tietää vaarallisen psykopaatin asentaneen pommin linja-autoon. Jos bussi ajaa alle 50 mailin tuntivauhtia, pommi räjähtää. Jackin täytyy keksiä, kuinka saisi matkustajat pelastettua ja roiston pysäytettyä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Bill & Ted -komedioista kuuluisaksi ponkaissut ja Myrskyn ratsastajilla (Point Break - 1991) toimintaelokuvien pariin hypännyt Keanu Reeves nähdään elokuvan pääroolissa losangelesilaisena poliisina, Jack Travenina, joka erikoistuu pommien purkamiseen. Jackin kyvyt pääsevätkin todelliseen koetukseen, kun hän hyppää linja-auton kyytiin, johon on asennettu pommi. Jos bussi ajaa yli 50 mailin (noin 80 kilometriä) tuntinopeutta, pommi virittyy päälle ja jos nopeus laskee alle 50 mailin, pommi ja samalla koko bussi räjähtävät. Reeves istuu jälleen erittäin passelisti lainvalvojan rooliin ja tulkitsee hyvin sinnikästä hahmoaan, joka joutuu käyttämään kaikkea kekseliäisyyttään noustakseen huippustressaavassa tilanteessa niskan päälle.

     Elokuvassa nähdään myös Jeff Daniels Jackin työparina Harrynä, Joe Morton heidän pomonaan Macina ja Dennis Hopper sekopäisenä pommimiehenä, joka on aiheuttanut Jackille haasteita aiemminkin. Linja-auton kyydissä olevista merkittävimmäksi nousee Sandra Bullockin näyttelemä Annie, joka päätyy ajamaan bussia, kun oikea kuski (Hawthorne James) saa luodista. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan. Daniels on passeli valinta Reevesin rinnalle, Mortonista löytyy karismaa poliisikomentajaksi ja Bullock pärjää mainiosti kauheaan tilanteeseen ajautuneena Anniena. Hullunkiilto silmissään varustettu Hopper on nappivalinta psykopaatiksi, joka on päättänyt pitää karmaisevaa kivaa ihmiselämien kustannuksella.

Speed - kuoleman kyydissä sisältää erittäin yksinkertaisen, mutta sitäkin tehokkaamman konseptin. Kukapa ei olisi joskus matkustanut linja-auton kyydissä? Päällisin puolin bussimatkat mieltää turvalliseksi ja mieluisaksi tavaksi kulkea paikasta A paikkaan B. Mutta mitä jos siihen bussiin olisi asennettu pommi? Ja mitä jos pommin räjähtämiseen vaikuttaa bussin nopeus? Hyvin simppelistä ideasta on saatu aikaan erittäin sähäkkä, suorastaan mahtava toimintajännäri, joka pitää äärimmäisen tiukasti otteessaan läpi lähes parin tunnin kestonsa. Jo ennen bussiin pääsemistä elokuva nostattaa hikipisarat katsojan ohimoille erittäin tiivistunnelmaisella hissikohtauksella, viestien, millaista stressaavaa menoa olisi luvassa. Kun vihdoin siirrytään linja-autoon ja mittarin näyttäessä viittäkymppiä pommi virittyy päälle, on luvassa sellaista menoa, että voi pojat.

Stressitasot kasvavat tehokkaasti elokuvan edetessä niin linja-autossa kuin kotisohvallakin. Mutkia tulee jatkuvasti matkaan, oli kyse sitten edessä olevasta ruuhkasta, jonka takia ei voi jarruttaa, bussissa panikoivista matkustajista tai ulkopuolisista tekijöistä. Sydän hakkaa yhä vain kovempaa, kun seuraa tämän jännitysnäytelmän etenemistä. Turhat on riisuttu pois ja elokuva keksii kaiken aikaa uusia keinoja hyödyntää ideaansa, jolloin homma ei käy koskaan tylsäksi. Hurja ajelu vie kohti väkevää finaaliaan ja vasta lopputekstien alkaessa voi vihdoin hengähtää. Huh huh, mikä kyyti!

Väärissä käsissä Speed - kuoleman kyydissä vajoaisi helposti täysin tyhjänpäiväiseksi tusinarainaksi, mutta ensikertalainen Jan de Bont on pistänyt kaikkensa peliin ja saa pyöriteltyä yhden kaikkien aikojen parhaista toimintafilmeistä. De Bont oli tätä ennen toiminut tosiaan kuvaajana ja hän on selvästi ottanut vaikutteita työskenneltyään Die Hardin parissa. Harmillisesti miehen ohjaajaura lähti vakuuttavan debyytin jälkeen heti aikamoiseen laskuun. Katastrofileffa Twister (1996) on vielä kelpo pätkä, mutta Speedin jatko-osa Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) mielletään usein yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista leffoista. Vuoden 2003 kehnon videopelileffa Lara Croft Tomb Raider - Elämän lähteen (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life) jälkeen de Bont ei olekaan ohjannut yhtäkään elokuvaa. Speed - kuoleman kyydissä on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on erittäin hyvin kuvattu ja tiukasti leikattu. Lavastajat ja efektitiimi ovat tehneet hyvää työtä bussin ja siihen liittyvän tuhon kanssa. Äänimaailma jylisee tehokkaasti ja Mark Mancina tunnelmoi erinomaisesti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Speed, 1994, Twentieth Century Fox, The Mark Gordon Company