Rooster, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

ROOSTER - KAUSI 1

Luojat: Bill Lawrence ja Matt Tarses

Näyttelijät: Steve Carell, Charly Clive, Phil Dunster, Danielle Deadwyler, Lauren Tsai, John C. McGinley, Rory Scovel, Maximo Salas, Sophia Macy, Annie Mumolo, Connie Britton, Alan Ruck, Robby Hoffman, Madison Hu, Rick Glassman ja Scott MacArthur

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 30 minuuttia - 34 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

Rooster on Bill Lawrencen ja Matt Tarsesin luoma komediasarja. Kaksikko sai ideansa läpi HBO:lla vuonna 2024 ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt Roosterin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa ja itse kiinnostuin sarjasta heti kun luin, että mahtavat Ted Lasson (2020-) ja Shrinkingin (2023-) luonut Lawrence työsti uutta sarjaa ja että sitä tähdittäisi Steve Carell. Katsoinkin Roosterin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Menestyskirjailija Greg Russo saapuu Ludlow Collegeen pitämään luentoa, vain huomatakseen joutuneensa pitämään oppituntia loppulukuvuoden ajan, samalla kun hän yrittää setviä tyttärensä aviokriisiä.

Muun muassa yhdysvaltalaisesta Konttori-komediasarjasta (The Office - 2005-2013) tuttu Steve Carell näyttelee Greg Russoa, joka on noussut kuuluisaksi "Rooster"-kirjasarjastaan. Greg on pyydetty luennoimaan New Englandissa sijaitsevaan Ludlow Collegeen, mutta hänelle käy nopeasti ilmi, että hänen rantalukemiseksi tarkoitetut vakoojaseikkailunsa ovat täysin eri maailmasta kuin opinahjon nuorten arvot. Vaikeammaksi tilanne käy Gregille, kun hänet onnistutaan keplottelemaan opettajaksi loppulukuvuoden ajaksi ja kun hän joutuu keskelle tyttärensä Katien (Charly Clive) parisuhdeongelmia. Katie opettaa collegella taidetta ja oli mennyt naimisiin toisen professorin Archien (Phil Dunster) kanssa, mutta Archie oli pettänyt Katieta yhden oppilaistaan, nuoren Sunnyn (Lauren Tsai) kanssa. Carell on nappivalinta päärooliin ja hän näyttää taitavansa monenlaista komediaa, tarjoten paljon huumoria huomattavasti vähäeleisemmin kuin vaikkapa Konttorissa. Greg on mainio hahmo, jonka edesottamuksia ryhtyy saman tien seuraamaan kiinnostuneena. Myös aikamoisen kolmiodraaman keskellä olevia hahmoja esittävät Clive, Dunster ja Tsai ovat hyviä rooleissaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat koulua johtava Walter Mann (John C. McGinley), äidinkielen professori Dylan (Danielle Deadwyler), Gregin ex-vaimo Beth (Connie Britton), poliisi Donnie (Rory Scovel), "Rooster"-kirjoista tykkäävä opiskelija Tommy (Maximo Salas) ja kirjoja seksistisenä roskana pitävä opiskelija Ronni (Sophia Macy). Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia, McGinleyn varastaessa show'n kohtauksissaan eksentrisenä collegen johtajana.

Rooster osoittautui erittäin lystikkääksi uudeksi komediasarjaksi - enpä olisi juuri muuta odottanutkaan Bill Lawrencelta. Sarjan alkupään mielsin jopa suorastaan mahtavaksi. On todella hauskaa seurata, kun Greg saapuu collegelle pitämään luentoa, vain huomatakseen, että hän on täysin väärän yleisön edessä. Avausjakso on täydellinen esimerkki siitä, kuinka hyödyntää valtavaa myötähäpeää komediakeinona. Katsojana ei oikein kiemurrellessaan tiedä miten päin sohvalla olisi, mutta samalla ei voi myöskään lopettaa nauramista. Ja menohan melkeinpä vain paranee, kun Greg päätyy opettamaan tätä luokkaa, joka pitää hänen kirjasarjaansa lähinnä ongelmallisena. Myös Gregin tyttären vaikea kolmiodraama hoidetaan hupaisan huumorin kautta, katkerien osapuolten aiheuttaessa toisilleen melkoista päänvaivaa. Kokoukset Walterin minisaunassa jaksavat myös naurattaa jaksosta toiseen.

Ihan loppuun asti mahtava meno ja ilmapiiri eivät kuitenkaan kanna. Tuotantokauden vakavoituessa edetessään, alkupään loistokas terä tylsyy hieman. On toki yhä kiinnostavaa seurata hahmojen kuvioita, kun heihin syvennytään enemmän ja kun tarinakaaret alkavat vähitellen eskaloitua, mutta ne ensimmäisten jaksojen hulvattomuudet jäävät samalla harmillisesti taakse. Hyviä nauruja mahtuu viimeisiinkin jaksoihin ja ne korvaava henkilödraama on oikein passelia, mutta silti kokonaisuus ei ollut niin vahva kuin mihin olisi ollut aineksia ja potentiaalia. Tästä pienestä notkahduksesta huolimatta odotan kyllä positiivisin mielin jo työn alla olevaa Roosterin toista tuotantokautta.

Myös teknisesti Rooster on mainio, joskin aluksi minulta kesti hetki tottua, että komediasarjaksi se on erikoisen voimakkaasti värimääritelty. Kuvat kylpevät vahvoissa värisävyissä, minkä lisäksi kontrasti on tarkoituksellisen korostettua. Jos siis jotain, niin genressään Rooster erottuu jo visuaalisesti massasta. Kameratyöskentely on oivallista ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin osaavasti rakennettu. Michael Stipen ja Andrew Wattin tunnuskappale I Played the Fool on erittäin hyvä avaus jaksoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Rooster, Yhdysvallat, 2026-, Doozer, Warner Bros. Television

Arvostelu: I Feel Pretty (2018)

I FEEL PRETTY

Ohjaus: Abby Kohn ja Marc Silverstein
Pääosissa: Amy Schumer, Rory Scovel, Michelle Williams, Aidy Bryant, Busy Phillips, Lauren Hutton, Tom Hopper, Emily Ratajkowski ja Adrian Martinez
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

I Feel Pretty on Amy Schumerin tähdittämä komedia ja Abby Kohnin ja Marc Silversteinin esikoiselokuva ohjaajina. Elokuvasta ilmoitettiin keväällä 2017 ja sen kuvaukset alkoivat samaisena kesänä. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesäkuussa 2018, mutta testiyleisöreaktioiden takia sen julkaisua päätettiin aikaistaa jo paria kuukautta aikaisemmaksi. Lopulta I Feel Pretty saikin ensi-iltansa viime huhtikuussa ja se oli pienimuotoinen menestys, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Minun oli tarkoitus mennä katsomaan leffa jo sen lehdistönäytökseen, mutta jostain syystä jätinkin sen väliin. Päätin kuitenkin katsoa sen jossain kohtaa, kun se ilmestyy vuokrattavaksi. Kun tulin joulukuussa kipeäksi, päätin hyödyntää sairaslomani katsoen elokuvia, joita en nähnyt teatterissa. Vuokrasin I Feel Prettyn Blockbusterista ja katsoin sen.

Ulkonäköpaineista kärsivä Renee kadehtii malleja ja toivoisi olevansa itsekin ihailtu ja kaunis. Eräänä päivänä Renee putoaa kuntopyörältä ja kolauttaa päänsä. Herätessään Renee luuleekin olevansa mitä kaunein ilmestys ja aloittaa itsevarmemman elämän, vaikka ulkoisesti hänessä ei ole muuttunut mikään.

Pääroolissa Renee Bennettinä nähdään koomikko Amy Schumer, joka on vasta aloittelemassa uraansa filmitähtenä. Itselleni Schumer ei ollut etukäteen tuttu muuten kuin nimeltä, joten minua kiinnosti nähdä, olisiko hänessä potentiaalia nousta televisio-ohjelmien koomikosta elokuvanäyttelijäksi. Ja vaikka Schumer pärjää ihan kelvollisesti osassaan, ei hän tee erityisen suurta vaikutusta. Tämä johtuu myös siitä, ettei hänen hahmoaan ole kirjoitettu kummoisesti. Renee on helposti samaistuttava hahmo, sillä kukapa ei olisi edes joskus kokenut itsetunto-ongelmia ja paineita omasta ulkonäöstä? Elokuva luottaa täysillä siihen, että tämä tekee hänestä myös pidettävän, mutta hahmosta on hyvin vaikea pitää, kun hän lyö päänsä ja kuvittelee olevansa maailman upein ihminen. Kun koko leffa tuntuu pyörivän sen ympärillä, että Renee kehuskelee muille ulkonäköään, tuntuu hahmo välillä jopa inhottavalta.
     Renee on töissä muotifirma Lily LeClairessa ja hän ihastelee yhtiötä johtavaa LeClairen sukua. Entinen malli Lauren Hutton sopii erittäin mainiosti arvokkaan johtaja Lily LeClairen rooliin, mutta yleensä todella hyvä Michelle Williams tekee yllättävänkin kehnon roolisuorituksen hänen lapsenlapsena, Avery LeClairena. Averylle on kirjoitettu ihan kiinnostava juonikuvio siitä, että hänen äänensä on todella kimeä, minkä takia hän pelkää, ettei häntä oteta tosissaan. Williams kuitenkin vetää tämän roolin yli, eikä valitettavasti edes sillä tavalla, että hän olisi hauska. Tom Hopper taas esittää Averyn veljeä Grantia, joka on mukana lähinnä ulkonäkönsä vuoksi. Hopper yrittää olla hurmuri, mutta vaikuttaa enemmän pökkelöltä näyttelijältä.
    Muita hahmoja elokuvassa ovat Reneen kaverit Viv (Aidy Bryant) ja Jane (Busy Phillips), jotka joutuvat seuraamaan ystävänsä uutta kummallista puuhailua, kuvaaja Ethan (Rory Scovel), jonka kanssa Reneellä tapahtuu hieman säpinää, Reneen ihailema ja kadehtima kaunotar Mallory (Emily Ratajkowski), sekä Reneen outo työkaveri Mason (Adrian Martinez). Bryant ja Phillips ovat oivat valinnat rooleihinsa, mutta paremman vaikutuksen tekee Scovel, joka tekee huvittavan roolityön miehenä, jonka Renee luulee olevan ihastunut Reneen. Ethanin tuoma häpeällisyys jaksaa hymähdyttää muuten aika pitkäveteisessä leffassa.

I Feel Pretty sisältää hyvän ajatuksen ja kiinnostavan alkuasetelman. Kuten jo totesin, kukapa ei olisi joskus ollut epävarma omasta kehostaan ja ajatellut, ettei kelpaa kenellekään sellaisena kuin on? Elokuva osoittaa hyvin, että myös median luomat unelmavartalot omaavat voivat olla epävarmoja vartalostaan, ja sisältää sanomaa siitä, että ulkokuoren ei pitäisi olla se, mikä merkitsee, vaan ihmisen sisältö määrittää kauneuden. Eipä siinä, hyviä juttujahan nämä ovat ja niillä voisi saada aikaan oikeasti ajatuksia herättävän ja arvostetun filmin. I Feel Pretty valitettavasti vain on loppujen lopuksi pelkkä ulkokuori, eikä sen sisältö oikein toimi. Kivoista ideoistaan huolimatta elokuva kompastuu todella pahasti omaan nilkkaansa ja kaatu täysillä naamalleen. Hyvien teemojen elokuvaksi I Feel Pretty sisältää erikoisen paljon lihavuuden pilkkaamista ja muotimaailman ihannoimista. Pitkään leffa tuntuu viestivän, että ylipainoiset ovat vain kömpelöitä ja hassuja, kun taas laihat ovat lähes täydellisiä kaikessa.

Elokuva kyllä tuo viestinsä sisäisestä kauneudesta esille, mutta sillä kestää käsittämättömän pitkä aika päästä itse asiaan ja silloinkin se muuttuu myötähäpeälliseksi saarnaamiseksi. Tätä ennen katsojan täytyy kärvistellä läpi yli puolitoista tuntia vitsejä ylipainoisuudesta ja kaiken aikaa ylimielisemmäksi muuttuvaa päähenkilöä. Alussa tietty näytetään, kun Renee pyörii vaatekaupoilla ja hän joutuu lähtemään tyhjin käsin, sillä ei löydä omaa kokoaan ja tämä on vielä toimivaa, sillä se on monille samaistuttava tilanne. Mutta sitten elokuva vie asioita niinkin pitkälle, että Renee hymyilee kaupassa vauvalle ja tämä alkaa parkumaan. Ja kun Renee kolauttaa päänsä ja kuvittelee olevansa kaunein olento, mitä maa päällään kantaa, itseäni lähinnä vain ärsytti ja turhautti seuraavan tunnin ajan. Kaikki pyörii vain Reneen navan ympärillä, jolloin hänestä on hyvin vaikea pitää, eivätkä hänen saavutuksensa tunnu ansaituilta. Hän kuvittelee kaikkien ympärillään olevien ihailevan häntä ja on täysin varma, että jokainen vastaan tuleva mies tekisi mitä vain saadakseen hänet.

Ainoa asia, mistä oikeasti pidin elokuvassa on, ettei siinä koskaan nähdä, millaisena Renee näkee itsensä, luullessaan itseään kaunottareksi. Tässä nostan tekijöille hattua, että he ovat malttaneet jättää tämän katsojan mielikuvituksen varaan. Muuten I Feel Pretty on erittäin heikko tekele. Sen yritykset sanoa jotain menevät täysin päin mäntyä, sen traagisemmat hetket vellovat melodramaattisuudessa ja on outoa, että tätä markkinoidaan komediana, kun leffan aikana ei saa nauraa lähes kertaakaan. Lähes kahden tunnin kestossaan elokuva on myös aivan liian pitkä, jolloin se ei välillä tunnu etenevän lainkaan, vaan lähinnä pitkästyttää. Jotkut ovat kehuneet I Feel Prettyä feministejä voimaannuttavaksi teokseksi, mitä itse hämmästelen, sillä elokuva tuo useasti esille, että Renee tarvitsee miesten hyväksyntää ja apua.

Elokuvan ovat ohjanneet ensikertalaiskaksikko Abby Kohn ja Marc Silverstein, jotka ovat aiemmin tehneet lähinnä käsikirjoituksia. Kaksikko on kirjoittanut tämänkin ja kuten on jo voinut arvostelustani päätellä, ei heidän tekstinsä suju toivotusti. Kohn ja Silverstein ovat keksineet kelpo idean, mutta ovat hyödyntäneet sitä käsittämättömän kömpelösti. Heidän komediataitonsa ovat myös pahasti ruosteessa, eivätkä he tunnu keksivän asioita, mitkä oikeasti naurattaisivat. Sentään I Feel Pretty on oivallisesti kuvattu, mutta leikkauksessa filmiä olisi voinut typistää vartilla. Lavasteet ovat hyvin toteutetut, kuten on myös puvustus mallimaailmassa. Michael Andrewsin säveltämät musiikit eivät kuitenkaan pääse lainkaan esille, sillä leffa on vain täynnä jo olemassa olevia radiojumputuksia.

Yhteenveto: I Feel Pretty sisältää hyvän ja samaistuttavan pohjan, mutta elokuva ei valitettavasti osaa hyödyntää sitä ja kompastelee pahasti läpi kestonsa. Leffan on selvästi tarkoitus viestiä, ettei ulkonäöllä pitäisi olla väliä, vaan ihmisen sisällön pitäisi olla ratkaiseva tekijä, mutta kun elokuva käyttää puolitoista tuntia lihavien pilkkaamiseen, kauneuden ihannoimiseen ja päähenkilön narsistiseen käyttäytymiseen, tulee elokuvan viesti todella kömpelösti esille. Kun filmi lopussa tuo esille, mitä se yrittää sanoa, muuttuu se vain ärsyttäväksi saarnaamiseksi. Elokuva ei valitettavasti edes naurata, minkä lisäksi sen draamapuoli on paikoitellen häiritsevän melodramaattista. Ohjaaja-käsikirjoittajaduo Kohn ja Silverstein ovat tehneet todella kehnoa työtä leffan kanssa. He ovat keksineet hyvän idean, mutteivät ole osanneet käsitellä sitä lainkaan. Amy Schumer on pääosassa ihan ok, muttei hän erityisemmin vakuuta näyttelijänä eikä koomikkona. I Feel Pretty on huono filmi, enkä harmillisesti voi suositella sitä kenellekään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I Feel Pretty, 2018, Huayi Brothers Pictures, Voltage Pictures, Wonderland Sound and Vision

Yhteistyössä