Arvostelu: Gone Girl (2014)

GONE GIRL

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Ben Affleck, Rosamund Pike, Carrie Coon, Kim Dickens, Tyler Perry, Missi Pyle, Neil Patrick Harris, Emily Ratajkowski, Casey Wilson, Lola Kirke, Boyd Holbrook, Lisa Banes, David Clennon ja Scoot McNairy

Genre: trilleri, draama

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Gone Girl perustuu Gillian Flynnin kirjaan Kiltti tyttö (Gone Girl) vuodelta 2012. Elokuvatuottaja Leslie Dixon sai kirjan käsiinsä jo ennen sen julkaisua vuonna 2011 ja innostui siitä niin paljon, että halusi tehdä siitä elokuvan. Hän vei tekstin Reese Witherspoonille, jota hän ajatteli täydelliseksi naispäärooliin ja yhdessä he saivat 20th Century Foxin hankkimaan kirjan elokuvaoikeudet. Flynn itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja ohjaajaksi palkattiin David Fincher. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Gone Girl sai maailmanensi-iltansa 26. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu jättimenestys, joka sai parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden ja parhaan ohjauksen, naispääosan, käsikirjoituksen ja musiikin Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin elokuvan vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin siitä. Olen muistaakseni kerran katsonut sen uudelleen ja nyt kun huomasin Gone Girlin täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen.

Kun Nick Dunnen vaimo Amy katoaa pariskunnan hääpäivänä, mies joutuu järkytyksekseen itse tutkinnan alle ja päättää selvittää, mistä onkaan todellisuudessa kyse?

Ben Affleck näyttelee opettaja Nick Dunnea, jonka vaimo Amy (parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokas Rosamund Pike, joka korvasi Witherspoonin tuotantovaiheessa) mysteerisesti katoaa heidän hääpäivänään. Affleck tekee loistotyötä roolissaan, kun kummallinen tapaus alkaa muuttua vielä kummallisemmaksi tapahtumavyöryksi, jossa Nickin elämää ryhdytään riepottelemaan toden teolla. Affleck on itse ollut tosielämässä mediakohujen kohteena, joten hänellä on jonkinlaista ymmärrystä, millaista on jäädä niiden keskelle, tuoden sen puolen hyvin filmiin. Katsoja ryhtyy yhdessä Nickin kanssa selvittämään, mistä on todellisuudessa kyse? Onko Amy siepattu vai jopa murhattu ja kenen toimesta?

     Elokuvassa nähdään myös Carrie Coon Nickin siskona Margona, Kim Dickens ja Patrick Fugit tapausta selvittävinä etsivinä, Boneynä ja Gilpininä, Missi Pyle tapaukseen tarttuvana televisiojuontaja Ellen Abbottina, Tyler Perry asianajaja Tanner Boltina, Neil Patrick Harris Amyn ex-poikaystävä Desinä, Casey Wilson tunkeilevana naapuri Noellenä, Emily Ratajkowski Nickin oppilaana Andiena, sekä Lisa Banes ja David Clennon Amyn kauhistuneina vanhempina. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan - erityisesti Coon siskona ja Dickens etsivänä. Ensisilmäyksellä-komediasarjasta (How I Met Your Mother - 2005-2014) tuttu Neil Patrick Harris ei kuitenkaan ihan vakuuta osassaan, mutta sen sijaan Madeana tunnettu Tyler Perry pääsee yllättämään oikein tosissaan lakimiehenä, joka saapuu puolustamaan Nickiä, kun media ryhtyy maalailemaan hänestä sieppaajaa ja pahimmillaan jopa murhaajaa.

Harva jännäri tai murhamysteeri onnistuu yllättämään minut käänteillään, mutta muistan sen, kun katsoin Gone Girlin ensi kertaa ja kuinka ällikällä leffa minut löi edetessään. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuva pitää sisällään yhden parhaista juonenkäänteistä, mitä on moniin vuosiin nähty. Mukana on muitakin todella tehokkaita koukkuja ja mutkia, eikä lopputulosta ole mitenkään helppo ennustaa. Kahden ja puolen tunnin kesto kulkeekin pääasiassa kuin hujauksessa, sillä elokuva saa katsojan vangittua niin tehokkaasti penkin reunalle tapahtumia tapittamaan. Onko se toisaalta ihme, kun kirjailija itse on saanut käsikirjoittaa elokuva-adaptaation ja kun puikoissa vielä häärää David Fincherin kaltainen trilleritaituri?

Gone Girl nappaa mukaansa välittömästi ja vain tiukentaa otettaan edetessään. Mysteeri rakentuu erinomaisesti ja on kiehtovaa seurata, kuinka tapahtumat etenevät. Asioita käännetään kerran jos toisenkin päälaelleen ja katsojana huomaa epäilevänsä aika lailla jokaista hahmoa Amyn katoamisesta - jopa Nickiä. Tapausta seurataan monista eri vinkkeleistä ja elokuva kommentoi onnistuneesti, kuinka media vaikuttaa tällaisiin tapauksiin runsaasti. Kuinka mediat kertovat omia versioitaan tapahtumista, tarttuen eri näkökulmiin ja maalailemalla pahiksia, jotta saisivat kerättyä klikkejä ja sitä kautta rahaa. Kansaa samanaikaisesti inhottavat, että kiehtovat tällaiset tapaukset ja media saa ohjailtua hyvin, mihin suuntaan he haluavat vihaisen joukon purkavan inhoaan. Erityisesti viime vuosina tällainen joukkolynkkaus on ollut suorastaan muodikasta, vaikka tuskin kukaan meistä tietää totuuksia. Gone Girl ei kuitenkaan maalaile kenestäkään puhtoista, vaan tuo varjopuolia esille itse kustakin.

Elokuva ei kuitenkaan ole kokonaisuutena ihan niin täydellinen kuin mihin sillä olisi rahkeita. Jo elokuvan ensimmäiseltä tunnilta löytyy hetki, jolloin hahmo tekee valinnan, jolla hän voisi joko pelastaa nahkansa tai jäädä vellomaan kohun kouriin ja jostain syystä hän päätyy jälkimmäiseen. Tämän voi katsoa vielä sormien läpi, mutta viimeisen puolen tunnin aikana nähtävät koukerot muuttuvat osittain niin epärealistisiksi, että katsojan on vaikea uskoa asioiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat. Ensimmäiset kaksi tuntia ovat pääasiassa niin tarkkaan hiottuja, että on harmi, kuinka ihan loppumetreillä meno löystyy hieman. Silti heikkouksiensakin kanssa Gone Girl on mahtava jännäri, joka kiskoo tehokkaasti mattoa katsojan jalkojen alta kerta toisensa perään.

David Fincher rakentaa tiivistä ja koukuttavaa tunnelmaa erinomaisesti, osoittaen lahjojaan jälleen kerran. Gillian Flynn siirtää kirjansa tyylikkäästi elokuvamuotoon, joskin loppupäähän olisi voitu panostaa yhtä paljon kuin kaikkeen muuhunkin. Teknisiltä ansioiltaan Gone Girl on myös pätevä filmi. Se on taitavasti kuvattu ja todella sulavasti leikattu. Kahden ja puolen tunnin kestoon ei oikeastaan tylsää hetkeä löydy - ei, vaikka elokuvan olisikin jo nähnyt pariin otteeseen. Lavasteet ovat oivat, asut mainiot, valaisu tyylikästä ja maskeeraukset rujot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gone Girl, 2014, Twentieth Century Fox, New Regency Productions, TSG Entertainment, Pacific Standard

Arvostelu: I Feel Pretty (2018)

I FEEL PRETTY

Ohjaus: Abby Kohn ja Marc Silverstein
Pääosissa: Amy Schumer, Rory Scovel, Michelle Williams, Aidy Bryant, Busy Phillips, Lauren Hutton, Tom Hopper, Emily Ratajkowski ja Adrian Martinez
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

I Feel Pretty on Amy Schumerin tähdittämä komedia ja Abby Kohnin ja Marc Silversteinin esikoiselokuva ohjaajina. Elokuvasta ilmoitettiin keväällä 2017 ja sen kuvaukset alkoivat samaisena kesänä. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesäkuussa 2018, mutta testiyleisöreaktioiden takia sen julkaisua päätettiin aikaistaa jo paria kuukautta aikaisemmaksi. Lopulta I Feel Pretty saikin ensi-iltansa viime huhtikuussa ja se oli pienimuotoinen menestys, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Minun oli tarkoitus mennä katsomaan leffa jo sen lehdistönäytökseen, mutta jostain syystä jätinkin sen väliin. Päätin kuitenkin katsoa sen jossain kohtaa, kun se ilmestyy vuokrattavaksi. Kun tulin joulukuussa kipeäksi, päätin hyödyntää sairaslomani katsoen elokuvia, joita en nähnyt teatterissa. Vuokrasin I Feel Prettyn Blockbusterista ja katsoin sen.

Ulkonäköpaineista kärsivä Renee kadehtii malleja ja toivoisi olevansa itsekin ihailtu ja kaunis. Eräänä päivänä Renee putoaa kuntopyörältä ja kolauttaa päänsä. Herätessään Renee luuleekin olevansa mitä kaunein ilmestys ja aloittaa itsevarmemman elämän, vaikka ulkoisesti hänessä ei ole muuttunut mikään.

Pääroolissa Renee Bennettinä nähdään koomikko Amy Schumer, joka on vasta aloittelemassa uraansa filmitähtenä. Itselleni Schumer ei ollut etukäteen tuttu muuten kuin nimeltä, joten minua kiinnosti nähdä, olisiko hänessä potentiaalia nousta televisio-ohjelmien koomikosta elokuvanäyttelijäksi. Ja vaikka Schumer pärjää ihan kelvollisesti osassaan, ei hän tee erityisen suurta vaikutusta. Tämä johtuu myös siitä, ettei hänen hahmoaan ole kirjoitettu kummoisesti. Renee on helposti samaistuttava hahmo, sillä kukapa ei olisi edes joskus kokenut itsetunto-ongelmia ja paineita omasta ulkonäöstä? Elokuva luottaa täysillä siihen, että tämä tekee hänestä myös pidettävän, mutta hahmosta on hyvin vaikea pitää, kun hän lyö päänsä ja kuvittelee olevansa maailman upein ihminen. Kun koko leffa tuntuu pyörivän sen ympärillä, että Renee kehuskelee muille ulkonäköään, tuntuu hahmo välillä jopa inhottavalta.
     Renee on töissä muotifirma Lily LeClairessa ja hän ihastelee yhtiötä johtavaa LeClairen sukua. Entinen malli Lauren Hutton sopii erittäin mainiosti arvokkaan johtaja Lily LeClairen rooliin, mutta yleensä todella hyvä Michelle Williams tekee yllättävänkin kehnon roolisuorituksen hänen lapsenlapsena, Avery LeClairena. Averylle on kirjoitettu ihan kiinnostava juonikuvio siitä, että hänen äänensä on todella kimeä, minkä takia hän pelkää, ettei häntä oteta tosissaan. Williams kuitenkin vetää tämän roolin yli, eikä valitettavasti edes sillä tavalla, että hän olisi hauska. Tom Hopper taas esittää Averyn veljeä Grantia, joka on mukana lähinnä ulkonäkönsä vuoksi. Hopper yrittää olla hurmuri, mutta vaikuttaa enemmän pökkelöltä näyttelijältä.
    Muita hahmoja elokuvassa ovat Reneen kaverit Viv (Aidy Bryant) ja Jane (Busy Phillips), jotka joutuvat seuraamaan ystävänsä uutta kummallista puuhailua, kuvaaja Ethan (Rory Scovel), jonka kanssa Reneellä tapahtuu hieman säpinää, Reneen ihailema ja kadehtima kaunotar Mallory (Emily Ratajkowski), sekä Reneen outo työkaveri Mason (Adrian Martinez). Bryant ja Phillips ovat oivat valinnat rooleihinsa, mutta paremman vaikutuksen tekee Scovel, joka tekee huvittavan roolityön miehenä, jonka Renee luulee olevan ihastunut Reneen. Ethanin tuoma häpeällisyys jaksaa hymähdyttää muuten aika pitkäveteisessä leffassa.

I Feel Pretty sisältää hyvän ajatuksen ja kiinnostavan alkuasetelman. Kuten jo totesin, kukapa ei olisi joskus ollut epävarma omasta kehostaan ja ajatellut, ettei kelpaa kenellekään sellaisena kuin on? Elokuva osoittaa hyvin, että myös median luomat unelmavartalot omaavat voivat olla epävarmoja vartalostaan, ja sisältää sanomaa siitä, että ulkokuoren ei pitäisi olla se, mikä merkitsee, vaan ihmisen sisältö määrittää kauneuden. Eipä siinä, hyviä juttujahan nämä ovat ja niillä voisi saada aikaan oikeasti ajatuksia herättävän ja arvostetun filmin. I Feel Pretty valitettavasti vain on loppujen lopuksi pelkkä ulkokuori, eikä sen sisältö oikein toimi. Kivoista ideoistaan huolimatta elokuva kompastuu todella pahasti omaan nilkkaansa ja kaatu täysillä naamalleen. Hyvien teemojen elokuvaksi I Feel Pretty sisältää erikoisen paljon lihavuuden pilkkaamista ja muotimaailman ihannoimista. Pitkään leffa tuntuu viestivän, että ylipainoiset ovat vain kömpelöitä ja hassuja, kun taas laihat ovat lähes täydellisiä kaikessa.

Elokuva kyllä tuo viestinsä sisäisestä kauneudesta esille, mutta sillä kestää käsittämättömän pitkä aika päästä itse asiaan ja silloinkin se muuttuu myötähäpeälliseksi saarnaamiseksi. Tätä ennen katsojan täytyy kärvistellä läpi yli puolitoista tuntia vitsejä ylipainoisuudesta ja kaiken aikaa ylimielisemmäksi muuttuvaa päähenkilöä. Alussa tietty näytetään, kun Renee pyörii vaatekaupoilla ja hän joutuu lähtemään tyhjin käsin, sillä ei löydä omaa kokoaan ja tämä on vielä toimivaa, sillä se on monille samaistuttava tilanne. Mutta sitten elokuva vie asioita niinkin pitkälle, että Renee hymyilee kaupassa vauvalle ja tämä alkaa parkumaan. Ja kun Renee kolauttaa päänsä ja kuvittelee olevansa kaunein olento, mitä maa päällään kantaa, itseäni lähinnä vain ärsytti ja turhautti seuraavan tunnin ajan. Kaikki pyörii vain Reneen navan ympärillä, jolloin hänestä on hyvin vaikea pitää, eivätkä hänen saavutuksensa tunnu ansaituilta. Hän kuvittelee kaikkien ympärillään olevien ihailevan häntä ja on täysin varma, että jokainen vastaan tuleva mies tekisi mitä vain saadakseen hänet.

Ainoa asia, mistä oikeasti pidin elokuvassa on, ettei siinä koskaan nähdä, millaisena Renee näkee itsensä, luullessaan itseään kaunottareksi. Tässä nostan tekijöille hattua, että he ovat malttaneet jättää tämän katsojan mielikuvituksen varaan. Muuten I Feel Pretty on erittäin heikko tekele. Sen yritykset sanoa jotain menevät täysin päin mäntyä, sen traagisemmat hetket vellovat melodramaattisuudessa ja on outoa, että tätä markkinoidaan komediana, kun leffan aikana ei saa nauraa lähes kertaakaan. Lähes kahden tunnin kestossaan elokuva on myös aivan liian pitkä, jolloin se ei välillä tunnu etenevän lainkaan, vaan lähinnä pitkästyttää. Jotkut ovat kehuneet I Feel Prettyä feministejä voimaannuttavaksi teokseksi, mitä itse hämmästelen, sillä elokuva tuo useasti esille, että Renee tarvitsee miesten hyväksyntää ja apua.

Elokuvan ovat ohjanneet ensikertalaiskaksikko Abby Kohn ja Marc Silverstein, jotka ovat aiemmin tehneet lähinnä käsikirjoituksia. Kaksikko on kirjoittanut tämänkin ja kuten on jo voinut arvostelustani päätellä, ei heidän tekstinsä suju toivotusti. Kohn ja Silverstein ovat keksineet kelpo idean, mutta ovat hyödyntäneet sitä käsittämättömän kömpelösti. Heidän komediataitonsa ovat myös pahasti ruosteessa, eivätkä he tunnu keksivän asioita, mitkä oikeasti naurattaisivat. Sentään I Feel Pretty on oivallisesti kuvattu, mutta leikkauksessa filmiä olisi voinut typistää vartilla. Lavasteet ovat hyvin toteutetut, kuten on myös puvustus mallimaailmassa. Michael Andrewsin säveltämät musiikit eivät kuitenkaan pääse lainkaan esille, sillä leffa on vain täynnä jo olemassa olevia radiojumputuksia.

Yhteenveto: I Feel Pretty sisältää hyvän ja samaistuttavan pohjan, mutta elokuva ei valitettavasti osaa hyödyntää sitä ja kompastelee pahasti läpi kestonsa. Leffan on selvästi tarkoitus viestiä, ettei ulkonäöllä pitäisi olla väliä, vaan ihmisen sisällön pitäisi olla ratkaiseva tekijä, mutta kun elokuva käyttää puolitoista tuntia lihavien pilkkaamiseen, kauneuden ihannoimiseen ja päähenkilön narsistiseen käyttäytymiseen, tulee elokuvan viesti todella kömpelösti esille. Kun filmi lopussa tuo esille, mitä se yrittää sanoa, muuttuu se vain ärsyttäväksi saarnaamiseksi. Elokuva ei valitettavasti edes naurata, minkä lisäksi sen draamapuoli on paikoitellen häiritsevän melodramaattista. Ohjaaja-käsikirjoittajaduo Kohn ja Silverstein ovat tehneet todella kehnoa työtä leffan kanssa. He ovat keksineet hyvän idean, mutteivät ole osanneet käsitellä sitä lainkaan. Amy Schumer on pääosassa ihan ok, muttei hän erityisemmin vakuuta näyttelijänä eikä koomikkona. I Feel Pretty on huono filmi, enkä harmillisesti voi suositella sitä kenellekään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I Feel Pretty, 2018, Huayi Brothers Pictures, Voltage Pictures, Wonderland Sound and Vision

Yhteistyössä