Arvostelu: Gone Girl (2014)

GONE GIRL

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Ben Affleck, Rosamund Pike, Carrie Coon, Kim Dickens, Tyler Perry, Missi Pyle, Neil Patrick Harris, Emily Ratajkowski, Casey Wilson, Lola Kirke, Boyd Holbrook, Lisa Banes, David Clennon ja Scoot McNairy

Genre: trilleri, draama

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Gone Girl perustuu Gillian Flynnin kirjaan Kiltti tyttö (Gone Girl) vuodelta 2012. Elokuvatuottaja Leslie Dixon sai kirjan käsiinsä jo ennen sen julkaisua vuonna 2011 ja innostui siitä niin paljon, että halusi tehdä siitä elokuvan. Hän vei tekstin Reese Witherspoonille, jota hän ajatteli täydelliseksi naispäärooliin ja yhdessä he saivat 20th Century Foxin hankkimaan kirjan elokuvaoikeudet. Flynn itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja ohjaajaksi palkattiin David Fincher. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Gone Girl sai maailmanensi-iltansa 26. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu jättimenestys, joka sai parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden ja parhaan ohjauksen, naispääosan, käsikirjoituksen ja musiikin Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin elokuvan vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin siitä. Olen muistaakseni kerran katsonut sen uudelleen ja nyt kun huomasin Gone Girlin täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen.

Kun Nick Dunnen vaimo Amy katoaa pariskunnan hääpäivänä, mies joutuu järkytyksekseen itse tutkinnan alle ja päättää selvittää, mistä onkaan todellisuudessa kyse?

Ben Affleck näyttelee opettaja Nick Dunnea, jonka vaimo Amy (parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokas Rosamund Pike, joka korvasi Witherspoonin tuotantovaiheessa) mysteerisesti katoaa heidän hääpäivänään. Affleck tekee loistotyötä roolissaan, kun kummallinen tapaus alkaa muuttua vielä kummallisemmaksi tapahtumavyöryksi, jossa Nickin elämää ryhdytään riepottelemaan toden teolla. Affleck on itse ollut tosielämässä mediakohujen kohteena, joten hänellä on jonkinlaista ymmärrystä, millaista on jäädä niiden keskelle, tuoden sen puolen hyvin filmiin. Katsoja ryhtyy yhdessä Nickin kanssa selvittämään, mistä on todellisuudessa kyse? Onko Amy siepattu vai jopa murhattu ja kenen toimesta?

     Elokuvassa nähdään myös Carrie Coon Nickin siskona Margona, Kim Dickens ja Patrick Fugit tapausta selvittävinä etsivinä, Boneynä ja Gilpininä, Missi Pyle tapaukseen tarttuvana televisiojuontaja Ellen Abbottina, Tyler Perry asianajaja Tanner Boltina, Neil Patrick Harris Amyn ex-poikaystävä Desinä, Casey Wilson tunkeilevana naapuri Noellenä, Emily Ratajkowski Nickin oppilaana Andiena, sekä Lisa Banes ja David Clennon Amyn kauhistuneina vanhempina. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan - erityisesti Coon siskona ja Dickens etsivänä. Ensisilmäyksellä-komediasarjasta (How I Met Your Mother - 2005-2014) tuttu Neil Patrick Harris ei kuitenkaan ihan vakuuta osassaan, mutta sen sijaan Madeana tunnettu Tyler Perry pääsee yllättämään oikein tosissaan lakimiehenä, joka saapuu puolustamaan Nickiä, kun media ryhtyy maalailemaan hänestä sieppaajaa ja pahimmillaan jopa murhaajaa.

Harva jännäri tai murhamysteeri onnistuu yllättämään minut käänteillään, mutta muistan sen, kun katsoin Gone Girlin ensi kertaa ja kuinka ällikällä leffa minut löi edetessään. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuva pitää sisällään yhden parhaista juonenkäänteistä, mitä on moniin vuosiin nähty. Mukana on muitakin todella tehokkaita koukkuja ja mutkia, eikä lopputulosta ole mitenkään helppo ennustaa. Kahden ja puolen tunnin kesto kulkeekin pääasiassa kuin hujauksessa, sillä elokuva saa katsojan vangittua niin tehokkaasti penkin reunalle tapahtumia tapittamaan. Onko se toisaalta ihme, kun kirjailija itse on saanut käsikirjoittaa elokuva-adaptaation ja kun puikoissa vielä häärää David Fincherin kaltainen trilleritaituri?

Gone Girl nappaa mukaansa välittömästi ja vain tiukentaa otettaan edetessään. Mysteeri rakentuu erinomaisesti ja on kiehtovaa seurata, kuinka tapahtumat etenevät. Asioita käännetään kerran jos toisenkin päälaelleen ja katsojana huomaa epäilevänsä aika lailla jokaista hahmoa Amyn katoamisesta - jopa Nickiä. Tapausta seurataan monista eri vinkkeleistä ja elokuva kommentoi onnistuneesti, kuinka media vaikuttaa tällaisiin tapauksiin runsaasti. Kuinka mediat kertovat omia versioitaan tapahtumista, tarttuen eri näkökulmiin ja maalailemalla pahiksia, jotta saisivat kerättyä klikkejä ja sitä kautta rahaa. Kansaa samanaikaisesti inhottavat, että kiehtovat tällaiset tapaukset ja media saa ohjailtua hyvin, mihin suuntaan he haluavat vihaisen joukon purkavan inhoaan. Erityisesti viime vuosina tällainen joukkolynkkaus on ollut suorastaan muodikasta, vaikka tuskin kukaan meistä tietää totuuksia. Gone Girl ei kuitenkaan maalaile kenestäkään puhtoista, vaan tuo varjopuolia esille itse kustakin.

Elokuva ei kuitenkaan ole kokonaisuutena ihan niin täydellinen kuin mihin sillä olisi rahkeita. Jo elokuvan ensimmäiseltä tunnilta löytyy hetki, jolloin hahmo tekee valinnan, jolla hän voisi joko pelastaa nahkansa tai jäädä vellomaan kohun kouriin ja jostain syystä hän päätyy jälkimmäiseen. Tämän voi katsoa vielä sormien läpi, mutta viimeisen puolen tunnin aikana nähtävät koukerot muuttuvat osittain niin epärealistisiksi, että katsojan on vaikea uskoa asioiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat. Ensimmäiset kaksi tuntia ovat pääasiassa niin tarkkaan hiottuja, että on harmi, kuinka ihan loppumetreillä meno löystyy hieman. Silti heikkouksiensakin kanssa Gone Girl on mahtava jännäri, joka kiskoo tehokkaasti mattoa katsojan jalkojen alta kerta toisensa perään.

David Fincher rakentaa tiivistä ja koukuttavaa tunnelmaa erinomaisesti, osoittaen lahjojaan jälleen kerran. Gillian Flynn siirtää kirjansa tyylikkäästi elokuvamuotoon, joskin loppupäähän olisi voitu panostaa yhtä paljon kuin kaikkeen muuhunkin. Teknisiltä ansioiltaan Gone Girl on myös pätevä filmi. Se on taitavasti kuvattu ja todella sulavasti leikattu. Kahden ja puolen tunnin kestoon ei oikeastaan tylsää hetkeä löydy - ei, vaikka elokuvan olisikin jo nähnyt pariin otteeseen. Lavasteet ovat oivat, asut mainiot, valaisu tyylikästä ja maskeeraukset rujot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gone Girl, 2014, Twentieth Century Fox, New Regency Productions, TSG Entertainment, Pacific Standard

Arvostelu: Miljoona tapaa kuolla lännessä (A Million Ways to Die in the West - 2014)

MILJOONA TAPAA KUOLLA LÄNNESSÄ

A MILLION WAYS TO DIE IN THE WEST

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Seth MacFarlane, Charlize Theron, Amanda Seyfried, Liam Neeson, Giovanni Ribisi, Neil Patrick Harris, Sarah Silverman, Christopher Hagen, Evan Jones, Wes Studi, Alex Borstein, Rex Linn ja Gilbert Gottfried

Genre: komedia, western

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

A Million Ways to Die in the West, eli suomalaisittain Miljoona tapaa kuolla lännessä on Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä länkkärikomedia. Nuoresta asti westerneistä pitänyt MacFarlane alkoi kehitellä elokuvaa, kun hän ja käsikirjoittajat Alec Sulkin ja Wellesley Wild katsoivat länkkäreitä tehdessään Ted-komediaa (2012). Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2013 ja lopulta Miljoona tapaa kuolla lännessä sai maailmanensi-iltansa 15. toukokuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni hitti lippuluukuilla, mutta se sai pääasiassa negatiivista palautetta kriitikoilta ja oli ehdolla neljästä Razziesta (huonoin ohjaus, miespääosa, naispääosa ja kaksikko). Itse katsoin Miljoona tapaa kuolla lännessä vasta vuokralta ja pidin sitä ihan hupaisana. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1882 villissä lännessä, arizonalaisessa Old Stumpin kaupungissa asuva lammasfarmari Albert Stark joutuu tyttöystävänsä Louisen jättämäksi. Samalla kun Albert yrittää keksiä keinon voittaa naisen takaisin, pahamaineinen lainsuojaton Clinch Leatherwood lähestyy kaupunkia.

Elokuvan pääroolissa nähdään sen ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja, sekä Family Guy -animaatiosarjan (1999-) luojana ja ääninäyttelijänä parhaiten tunnettu Seth MacFarlane. Kyseessä on yksi ensimmäisistä kerroista, kun MacFarlane ihan nähdään kuvassa, sillä pääasiassa hän tekee ääninäyttelijän hommia. MacFarlane näyttelee Albert Starkia, epäonnista ja köyhää lammasfarmaria, joka vihaa villiä länttä sydämensä pohjasta. Hahmo on toisaalta pidettävä reppana, mutta samalla hänen jatkuva valituksensa käy silloin tällöin hermoille. MacFarlane pärjää roolissaan kelvollisesti, mutta hän ei todellakaan ole yhtä hyvä näyttelemään kameran edessä kuin pelkkänä äänenä studiossa.

     Elokuvassa nähdään myös Amanda Seyfried Albertin tyttöystävänä Louisena, joka jättää poloisen miehen heti leffan alussa, Neil Patrick Harris viiksillään ylpeilevänä rikkaana Foynä, jonka Louise ottaa uudeksi poikaystäväkseen, Giovanni Ribisi Albertin ystävänä Edwardina ja Sarah Silverman tämän prostituoituna vaimona Ruthina, Liam Neeson häijynä lainsuojattomana Clinch Leatherwoodina ja Charlize Theron tämän vaimona Annana, sekä muutamia varsin veikeitä cameoita tunnetuilta näyttelijöiltä, joista pari saa pohtimaan, voiko Miljoona tapaa kuolla lännessä -leffan laskea samaan sarjaan parin muun villiin länteen sijoittuvan elokuvan kanssa? Sivunäyttelijöistä parhaiten suoriutuvat Neeson katalan roiston osassa ja Theron tämän paremmasta elämästä haaveilevana vaimona. Ribisi ja Silverman ovat myös kelvolliset osissaan, mutta Seyfried jää todella tylsäksi Louisena, eikä Harris ole niin hauska Foyna kuin hän selvästi luulee olevansa.

MacFarlanen luoma Family Guy on yksi komediasarjasuosikeistani. Pidän myös todella paljon hänen ohjaamasta ja tähdittämästä ensimmäisestä Ted-leffasta. Siksi onkin outoa joutua sanomaan, että Miljoona tapaa kuolla lännessä on aika epähauska ja ajoittain suorastaan tylsä elokuva. Kyseessä on kummallisen laiskasti kasaan väsätty länkkärikomedia, jonka vitseistä suuri osa ampuu maalitaulua kohti yhtä huonosti kuin elokuvan päähenkilö. Sekaan mahtuu pari aidosti hauskaa vitsiä ja kotisohvalta voi kuulua joitain huvittuneita hymähdyksiä, mutta suurimmaksi osaksi leffaa vain tuijottaa ja tuumii, että pitäisikö tämän nyt siis naurattaa vai ei? Osa vitseistä naurattaa enemmän idean tasolla kuin toteutuksessa. Esimerkiksi on ihan hassu ajatus, että Edward-kaverin tyttöystävä on huora, joka paneskelee menemään päivät pitkät, mutta joka ei suostu harrastamaan seksiä miehensä kanssa ennen avioliittoa, koska se olisi syntistä. Monet vitseistä menevät myös ohi, jos katsojalla ei ole tiedossa joitain aikakauteen liittyviä nippelitietoja. Esimerkiksi läpi elokuvan kulkee vitsi siitä, ettei kukaan hymyile valokuvissa. Vaikka katsoja tietäisi, että tämä johtuu siitä, kuinka kauan yhden valokuvan ottaminen tuolloin kesti, ei vitsi ole erityisen hauska ensimmäiselläkään kerralla. Laiskuuden outona vastapainona toimii näyttelijöiden aivan liian kova yrittäminen, mikä menee jo myötähäpeän puolelle jossain kohtaa.

Elokuvan tarina on ihan menevä, mutta ihan liian pitkäksi venytetty. Miljoona tapaa kuolla lännessä kestää muutamaa minuuttia vaille kaksi tuntia ja siitä saisi helposti saksittua vartista kahteenkymmeneen minuuttiin pois materiaalia. Nämä olisi voinut jättää myöhemmin johonkin pidennettyyn versioon niille, jotka pitivät näkemästään. Sen lisäksi, että näin seasta saataisiin joitain huonoimmista vitseistä pois, kerronnasta saisi napakampaa. Nyt se haahuilee aivan liikaa ja kun menokaan ei naurata, käy elokuva aika ajoin pitkäveteiseksi.

Seth MacFarlane onnistui Tedin ohjauksessa ja käsikirjoituksessa paljon paremmin kuin tässä, sillä nyt hänen täytyy keskittyä myös näyttelemiseen kameran edessä. MacFarlane käyttää heti alussa liikaa aikaa villin lännen kurjuuden korostamiseen ja murjottamiseen, mikä jo heti työntää katsojaa poispäin. Monet MacFarlanen ideoista eivät jaksa kantaa näytölle asti ja monet vitseistä tuntuvat siltä, että ne kaivettiin roskakorista, kun niitä ei hyväksytty vaikkapa Family Guyhin. Sentään Miljoona tapaa kuolla lännessä on hyvin kuvattu. Lavasteet ovat hienot ja asut mainiot. Erikoistehosteet eivät ole kaksiset, mutta ajavat asiansa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Joel McNeelyn musiikit ovat oivan geneeristä länkkäritunnelmointia. Parhaiten musiikkipuolelta jää mieleen vekkuli musikaalinumero If You've Only Got a Moustache.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Million Ways to Die in the West, 2014, Bluegrass Films, Fuzzy Door Productions, Media Rights Capital, RGB Media

Arvostelu: Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka (The Unbearable Weight of Massive Talent - 2022)

SUURENMOISEN LAHJAKKUUDEN SIETÄMÄTÖN TAAKKA

THE UNBEARABLE WEIGHT OF MASSIVE TALENT

Ohjaus: Tom Gormican

Pääosissa: Nicolas Cage, Pedro Pascal, Sharon Horgan, Lily Sheen, Tiffany Haddish, Ike Barinholtz, Alessandra Mastronardi, Paco León, Jacob Scipio, Neil Patrick Harris, David Gordon Green ja Demi Moore

Genre: komedia, toiminta, draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

The Unbearable Weight of Massive Talent, eli suomalaisittain Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on Nicolas Cagen tähdittämä komediaelokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Tom Cormigan yritti pitkään houkutella Cagea mukaan leffaideaansa, mutta Cage torjui leffan muutamaankin otteeseen, kunnes lopulta suostui, Cormiganin kirjoitettua hänelle pitkän kirjeen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja nyt Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Cagen esittävän itseään tulevassa filmissä ja kävinkin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Nicolas Cage ei saa tavoittelemaansa elokuvaroolia ja hänellä menee heikosti ex-vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Nick päättää tarttua agenttinsa tarjoukseen vierailla faninsa syntymäpäiväjuhlilla miljoonaa dollaria vastaan. Helppo keikka muuttuu pian jännittäväksi, kidnappausta tutkivan CIA:n värvätessä Nickin vakoilemaan isäntäänsä.

Nicolas Cage näyttelee itseään... tai jonkin sortin fiktiivistä versiota Nicolas Cagesta. Vähän kuin itse näyttelijä, myös elokuvan tulkinta hänestä on velkaantunut stara, joka on joutunut tekemään paljon itseään turhauttavaa roskaa, haaveillen samalla pääsevänsä valitsemaan elokuvansa paremmin. Pahoissa veloissa rypenyt Cage tekikin useita suoraan Anttilan alelaariin päätyneitä turhakkeita, mutta onneksi viime vuosina hän on päässyt esiintymään huomattavasti laadukkaammissa filmeissä, kuten Mandyssa (2018), Color Out of Spacessa (2019) ja Pigissä (2021). Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka tuntuu näyttelijälle loogiselta tavalta käsitellä näitä uran muutoksia. On vaikea kuvitella, että kovinkaan moni näyttelijä suostuisi tai edes kykenisi tekemään näin lystikkään itseironista roolia kuin Cage. Hän tarjoaa yhden vahvimmista suorituksistaan ikinä. Nicolas Cagena Nicolas Cage pääsee hulluttelemaan ja huutamaan kuten Nicolas Cagen olettaakin, mutta hän pääsee myös esittelemään todellisia lahjojaan.

     Elokuvassa nähdään myös Sharon Horgan Nickin keksittynä ex-vaimona Oliviana, Lily Sheen Nickin keksittynä tyttärenä Addyna (tosielämässä Cagella on kaksi poikalasta), Neil Patrick Harris Nickin agenttina Finkinä, Pedro Pascal Nickin juhliinsa kutsuvana Javina, sekä Tiffany Haddish ja Ike Barinholtz CIA:n agentteina Vivianina ja Martinina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti - erityisesti Pascal, joka on nappivalinta Nicolas Cage -faniksi. Cagen ja Pascalin kemiat kohtaavat täydellisesti ja kaksikon yhteisiä kohtauksia on suorastaan ilo katsoa.

Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätöntä taakkaa on muutenkin valtava ilo katsoa. Elokuva onnistui yllättämään minut totaalisesti ja vetelemään mattoa jalkojeni alta vähän väliä. Kyseessä on hillittömän hauska metatasoilla liikkuva komedia, joka yhdistelee nerokkaasti monenlaisia juttuja toisiinsa, luoden täysin omanlaisensa lopputuloksen. Seassa on niin itseironista komediaa, vahvaa perhedraamaa, herkkää ystävyyskertomusta, päihdesekoilua, vakoojatrilleriä, mafiakuvioita, vauhdikasta toimintaa kuin sitä cagemaista hulluutta. Pahimmassa tapauksessa elokuva leviäisi käsiin kauheana sekamelskana, mutta aiemmin vain ihan katsottavan romanttisen komedian Sinkkuna suhteessa (That Awkward Moment - 2014) tehnyt Tom Cormigan pitää pakettia kasassa ihailtavasti.

En edes muista, milloin minulla olisi ollut näin hauskaa elokuvateatterissa. Etenkin leffan ensimmäinen tunti sai naureskelemaan vähän väliä huvittavien keskustelujensa, kuvioidensa ja Cagen filmografiaan kohdistuvien viittauksiensa kanssa. Erään LSD-kohtauksen aikana liki sattui mahaan nauramisen määrä. Tarina vie täysillä mukanaan ja elokuva vain paranee, kun Nickin ja Javin välille alkaa vähitellen muodostumaan kaveruus. Kaksikon hiljalleen suunnittelema elokuva vain tuo filmiin lisää metatasoja ja Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka toimii myös omanlaisena rakkauskirjeenä elokuvataidetta kohtaan. Loppuhuipennus ei ole yhtä vahva kuin elokuvan ensimmäiset suunnilleen tunti ja vartti, mutta se vie filmin silti lystikkäästi päätökseensä. Ja kuten hahmot itsekin sanovat, taiteellinen henkilödraama vaatii toimintakohtauksen, jota voi hyödyntää trailereissa kalastelemaan massayleisöä teatteriin. Nerokas elokuva!

Cormiganin ohjaus ja Kevin Ettenin kanssa työstämä käsikirjoitus ovat läpikotaisin loistokasta työtä. Elokuva leikittelee ideoillaan todella nokkelasti, saaden katsojansa virnuilemaan tyytyväisenä läpi filmin. Etenkin kun Cormigan ja Etten tunnustavat Paddington 2:n (2017) kuuluvan kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon. Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on mainiosti kuvattu ja oivallisesti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet ja äänimaailma on hyvin rakennettu Mark Ishamin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on riemastuttava metatasoilla liikkuva komedia, joka viihdyttää täysillä ja naurattaa todella makeasti. Elokuva yhdistelee erittäin tyylikkäästi monenlaisia lajityyppejä toisiinsa, luoden varsin omaperäisen kokonaisuuden. Jonkun muun käsissä lopputulos voisi olla kamala sekamelska, mutta Tom Cormigan pitää pakettia hienosti kasassa. Elokuva pitää täysillä mukanaan, tuoden vähän väliä uusia puolia menoon mukaan ja pitäen hommaa raikkaana. Nicolas Cage on huippuvireessä läpi elokuvan ja hänen ja Pedro Pascalin kemiat kohtaavat täydellisesti. Filmi on tekniseltä puoleltaankin onnistunut. Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka nousi kevyesti vuoden parhaiden elokuvien joukkoon. Cage-faneille suosittelen filmiä todella lämpimästi, mutta sen voi katsoa muutenkin, jos vekkulimaiset toimintakomediat iskevät. Viimevuotisen Pigin ja nyt tämän jälkeen en malta odottaa, mitä kaikkea Cagella on vielä tarjottavanaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Unbearable Weight of Massive Talent, 2022, Lionsgate, Saturn Films

Arvostelu: The Matrix Resurrections (2021)

THE MATRIX RESURRECTIONS

Ohjaus: Lana Wachowski

Pääosissa: Keanu Reeves, Jessica Henwick, Yahya Abdul-Mateen II, Carrie-Anne Moss, Jonathan Groff, Neil Patrick Harris, Toby Onwumere, Max Riemelt, Brian J. Smith, Eréndira Ibarra, Priyanka Chopra Jonas, Lambert Wilson ja Jada Pinkett Smith

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 12

Scifitoimintaelokuva The Matrix (1999) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Peräkanaa tehdyt The Matrix Reloaded (2003) ja The Matrix Revolutions (2003) saivat vaihtelevaa palautetta, vaikka olivatkin taloudellisia hittejä. Kolmannen elokuvan jälkeen ohjaajat Lana ja Lilly Wachowski totesivat vieneensä elokuvasarjan päätökseensä ja ettei heillä ollut aikomustakaan jatkaa tarinaa. Vuosien varrella alkoi liikkua huhuja neljännestä Matrix-leffasta, vaikka kerta toisensa perään Wachowskit kielsivät tämän, sekä torjuivat Warner Brosin tarjoukset, studion halutessa lisää jatkoa. Warner Bros. alkoikin lopulta kehittelemään itsenäisesti jatkoa käsikirjoittaja Zak Pennin kanssa. Kuitenkin yrittäessään toipua vanhempiensa kuolemasta, Lana Wachowski sai eräänä yönä idean neljännestä elokuvasta ja otti lopulta yhteyttä Warner Brosiin, joka luopui ideoistaan Pennin kanssa, saadessaan alkuperäisen tekijän takaisin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään jo kuukautta myöhemmin koronaviruspandemian takia. Tämä sai Wachowskin epäröimään ja hän ajattelikin jonkin aikaa jättävänsä elokuvan kesken, mutta näyttelijöiden ja työryhmän painostuksesta hän päätti tehdä leffan valmiiksi. Kuvaukset jatkuivat syksyllä 2020 ja nyt The Matrix Resurrections saapuu elokuvateattereihin... ja itseäni ei voinut vähempää kiinnostaa. Alkuperäinen The Matrix on niin toiminta- kuin scifielokuvien mestariteos ja muutenkin yksi lempileffoistani. Vaikka jatko-osat Reloaded ja Revolutions ovatkin huomattavasti heikompia, veivät ne trilogian pätevästi loppuunsa, enkä kokenut mitään tarvetta jatkolle. Kun neljännestä elokuvasta ilmoitettiin, pidin ideaa täysin tarpeettomansa rahastuksena, eikä tämä ajatus ole kadonnut mielestäni. Meninkin todella skeptisin odotuksin katsomaan The Matrix Resurrectionsia sen lehdistönäytökseen Finnkinon upeassa IMAX-salissa muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Menestyneen videopelisarja Matrixin tehnyt Thomas Anderson näkee kummallisia unia koneiden sodasta, joita hän yrittää vähentää ahmimalla sinisiä pillereitä terapeuttinsa käskystä. Todellisuus hänen ympärillään tuntuu kuitenkin olevan hajoamispisteessä ja herra Anderson päättää selvittää, mistä oikein on kyse?

Keanu Reeves nähdään Thomas Andersonina, menestyneitä scifipelejä tehneenä miehenä, jota piinaavat erikoiset näyt lentämisestä ja taistelemista robottien armeijaa vastaan. Niitä hän yrittää tukehduttaa terapeuttinsa (Neil Patrick Harris) määräämillä sinisillä pillereillä, samalla kun hänen pomonsa (Jonathan Groff) painostaa häntä tekemään neljännen osan Matrix-pelisarjaan. Jos Reevesistä oli miellyttävää palata takaisin The Matrix -elokuvasarjan pariin, ei hän sitä onnistu suorituksellaan välittämään. Reeves on roolissaan aikamoinen puupökkelö, jolle tuottaa vaikeuksia lausua repliikkejään uskottavasti. Pitkien hiuksiensa ja partansa, sekä alati hämmentyneen ilmeensä vuoksi näyttää jatkuvasti siltä kuin Reeves olisi luullut kävelleensä John Wick nelosen kuvauksiin ja pohtinut, että mitä kummaa on oikein meneillään?

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Carrie-Anne Moss herra Andersonin kahvilassa kohtaamana Tiffanyna, Yahya Abdul-Mateen II uutena Morpheuksena, sekä Jessica Henwick valkoisella jänistatuoinnilla koristeltuna Bugsina. Tämän enempää en lähde kenenkään hahmoa avaamaan. Moss on pätevä osassaan, Henwick myös. Harris ja Groff eivät vakuuta rooleissaan, eikä Abdul-Mateen II omista samaa uhkuvaa karismaa kuin edeltäjänsä Laurence Fishburne.

Mistäköhän sitä lähtisi purkamaan The Matrix Resurrectionsia, jonka todellisia puolia on kovasti yritetty pitää salassa markkinoinnissa? Niinkin salassa, että monille on yhä hieman epäselvää siitä, mitä elokuva edes on? Siinä, missä alkuperäisessä The Matrixissa pohdittiin, mikä on salaperäinen Matrix, nyt pohditaan, mikä on The Matrix Resurrections? Onko se jatko-osa trilogialle vai vain alkuperäiselle elokuvalle, vai onko se alkuperäisen leffan uudelleenfilmatisointi, vai jonkinlainen muu yritys käynnistää leffasarja takaisin henkiin? Kai se on aika lailla kaikkea tuota samanaikaisesti. Ennen kaikkea The Matrix Resurrections on lässähtävä sekamelska, jonka katsominen turhautti minua suuresti.

Lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että elokuva yrittää aivan liian paljon olla itsetietoinen ja itseironinen, mutta pilkka osuu täysillä omaan nilkkaan. Leffalla on mukamas paljon sanottavaa Hollywoodin nykyisestä tavasta tehdä pelkkiä tyhjänpäiväisiä ja turhia jatko-osia alkuperäisideoiden sijaan, mutta samalla The Matrix Resurrections on malliesimerkki tyhjänpäiväisestä ja turhasta jatko-osasta. Elokuva käyttää aivan liikaa aikaa perustellakseen omaa olemassaoloaan ja jossain kohtaa homma muuttuu jo epätoivoiseksi. Leffan alkupäässä on pitkä montaasi, mikä tuntuu siltä kuin joku olisi kuvannut leffaa suunnittelevaa käsikirjoitustiimiä. Väliin jopa kuuluu repliikki "miten voisimme tehdä jotain siistimpää kuin bullet time?" Siinä kohtaa, kun Reevesin hahmolle todetaan, että Warner Bros. olisi tehnyt neljännen Matrixin ilman alkuperäisiä tekijöitä, koko elokuva alkaa tuntua Wachowskin viimeiseltä oljenkorrelta pitää ainoa menestynyt tuotoksensa itsellään. Elokuvassa puhutaan paljon valinnoista ja valinnanvapaudesta, sekä sen puutteesta. Onko tämä Lana Wachowskin tapa ilmaista, ettei hän lopulta voinut valita, tekeekö uuden Matrixin vai ei?

Sen lisäksi, että elokuva yrittää kovasti perustella olemassaoloaan, vaikka Wachowskit vuosia vänkäsivät jatko-osaa vastaan, leffa myös pitää aiempia elokuvia turhankin suuressa arvossa. Alkuperäinen The Matrix on toki toiminta- ja tieteiselokuvia mullistanut mestariteos ja moderni klassikko, mutta tarvitseeko The Matrix Resurrectionsin käyttää näin paljon aikaa alkuperäisleffan hehkuttamiseen? Kun Wachowski itse alkaa ylistämään omaa elokuvaansa näin mittavasti sen jatko-osassa, alkaa katsojalla pyöriä silmät päässä.

The Matrix Resurrections käyttää lopulta niin paljon aikaa tällaiseen, että se unohtaa siinä samalla kertoa uuden, mielenkiintoisen tarinan ja siten ihan oikeasti perustella sen, miksi The Matrix -saagaa piti jatkaa, vaikka Revolutionsissa homma vietiin päätökseen Neon uhrauksella. Tarina ei koskaan onnistunut nappaamaan minua mukaansa ja sillä kestää aivan liian kauan lähteä käyntiin. Elokuva on kömpelösti rytmitetty, ensimmäisen puoliskon laahustaessa ja toisen puoliskon taas kiirehtiessä kohti finaaliaan. Valitettavasti tähän väliin ei mahdu yhden yhtä muistettavaa, näyttävää ja ihot kananlihalle nostattavaa toimintakohtausta. The Matrix mullisti toimintaelokuvat ja on suorastaan surullista, kuinka laiskaa toimintaa leffasarjan neljäs osa tarjoaa. Tulitaistelut ovat ponnettomia ja jännityksettömiä. Vaikka hahmot pohtivat ääneen, kuinka voisivat tehdä jotain siistimpää kuin bullet time ja hidastukset, se ei yritä tarjota mitään siistimpää. Ja jos Matrix-leffa ei onnistu tarjoamaan edes siistejä toimintakohtauksia, epäonnistuminen on aikamoinen. Jopa heikko The Matrix Reloaded tarjosi upean moottoritietakaa-ajon.

En voi kuin ihmetellä, kuinka kehnoa työtä Lana Wachowski tekee elokuvan kanssa. Kaksikymmentä vuotta aiemmin hän oli osallisena mullistamassa elokuvahistoriaa ja nyt hän tekee mitä laiskimman jatko-osan sille. Wachowskin silmä tyylikkäälle toiminnalle loistaa poissaolollaan ja hänen aiemmin niin kiehtova filosofisointi rajoittuu nyt siihen, että mikä teki alkuperäisestä The Matrix -leffasta niin upean? Wachowskin, David Mitchellin ja Alexander Hemonin käsikirjoitus on tönkkö. Kolmikon yritys liikkua metatasoilla on lähinnä kiusallista ja vielä nolompaa on tämänkertaisen antagonistin pitkä pahismonologi. The Matrix Resurrections ei vakuuta edes teknisen puolensa kanssa. Kuvaus on lähinnä kelvollista, mutta toimintakohtauksissa käytetään liikaa heiluvaa lähikuvaa. Menoa ei auta taisteluiden äkkipikainen editointi. Leikkauspöydällä filmi kaipaisi muutenkin paljon lisätöitä ja kahden ja puolen tunnin kestossa elokuva käy pitkäveteiseksi. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, mutta erään tutun näyttelijän maskeeraaminen vanhemmaksi näyttää lähinnä koomiselta. Erikoistehosteista paistaa digitaalisuus läpi ja välillä filmi näyttää siltä kuin se olisi tehty suoraan striimipalveluun. Äänimaailma sentään jumputtaa mukavasti. Johnny Klimek ja Tom Tykwer kierrättävät parhaansa mukaan vanhoja Matrix-musiikkeja ääniraidallaan.

Yhteenveto: The Matrix Resurrections on huono ja täysin tarpeeton yritys herättää ajat sitten kuollutta elokuvasarjaa takaisin henkiin. Elokuvasta huokuu se, etteivät Wachowskit halunneet palata leffasarjan pariin ja leffa käyttää liikaa aikaa yrittääkseen perustella olemassaoloaan. Lisäksi elokuva käyttää kiusallisenkin paljon aikaa alkuperäisen The Matrix -leffan ihailemiseen ja hehkuttamiseen. Leffan yritykset liikkua itsetietoisilla metatasoilla kompastuvat jatkuvasti omaan nilkkaan. Kritiikki turhanpäiväisiä jatko-osia ja hävyttömiä studioita kohtaan tuntuu oudolta, kun elokuvasta paistaa läpi turhanpäiväisyys ja studion hävyttömyys. Lana Wachowski ei edes yritä piilottaa sitä, että hänet painostettiin takaisin mukaan. Itserakkaudessa kieriskelyn ohessa hommasta on unohtunut hyvä tarina ja elokuva onkin aika pitkäveteinen ja ponneton. Ensimmäinen puolisko laahustetaan läpi ja sitten pikakelataan kohti lopputekstejä. Kenties isoin pettymys on, ettei elokuva tarjoa yhden yhtä näyttävää toimintakohtausta. Taistelut ovat tönkösti tehtyjä, heiluvalla kameratyöskentelyllä, äkkipikaisella leikkauksella ja heikoilla erikoistehosteilla pilattuja. Keanu Reeves on pääroolissa puupökkelö, Yahya Abdul-Mateen II ei tee vaikutusta uutena Morpheuksena, eivätkä Jonathan Groff ja Neil Patrick Harris toimi osissaan. Carrie-Anne Moss ja Jessica Henwick ovat näyttelijäkaartin parasta antia, mutta eivät yksinään onnistu pelastamaan uppoavaa laivaa. Lopussa tietty jätetään auki mahdollisuus uudesta jatko-osasta, mutta enpä tämän jälkeen todellakaan halua enää nähdä uutta Matrixia. En tiedä, haluanko nähdä edes The Matrix Resurrectionsia enää toistamiseen. Vaikka pidänkin The Matrix Reloadedia ja The Matrix Revolutionsia varsin ongelmallisina teoksina, pystyn sujuvasti katsomaan ne alkuperäisen The Matrixin perään. Resurrections on kuitenkin sellainen pohjanoteeraus, että mieluummin leikin, ettei sitä ole edes olemassa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Matrix Resurrections, 2021, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, NPV Entertainment, Silver Pictures

Arvostelu: Smurffit 2 (The Smurfs 2 - 2013)

SMURFFIT 2

THE SMURFS 2

Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Katy Perry, Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Christina Ricci, Brendan Gleeson, J. B. Smoove, Jayma Mays, John Oliver, George Lopez, Jacob Tremblay ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7

HUOM! Jotta arvostelu pysyisi lapsiystävällisenä, osa sanoista on jouduttu korvaamaan "smurffaavalla" ilmaisulla.

Peyon klassikkosarjakuviin perustuva elokuva Smurffit (The Smurfs - 2011) oli valtava hitti, vaikka se sai paljon haukkuja niin kriitikoilta kuin sarjakuvien ja Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) faneilta. Jatko-osan teosta ilmoitettiinkin pian sen jälkeen, kun ensimmäinen elokuva todettiin menestykseksi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja Smurffit 2 sai ensi-iltansa heinäkuussa 2013. Elokuva oli hitti, vaikkei tienannutkaan yhtä paljon kuin edellinen leffa ja se sai vielä ensimmäistä osaa huonommat arviot. Itse en ollut nähnyt Smurffit 2:a aiemmin. Olin katsonut ensimmäisen Smurffit-elokuvan ja se oli niin kehno, etten kokenut tarvetta jatko-osan katsomiselle. Kuitenkin kun huomasin, että ensimmäinen osa täyttää tänä kesänä 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Se oli mielestäni edelleen huono leffa, mutta siitä huolimatta päätin vihdoin katsoa myös Smurffit 2:n.

Smurffaavan paha Velho smurfnappaa Smurffiinan ja yrittää käyttää tätä ilkikurisessa juonessaan saadakseen smurffien esanssia ja valloittaakseen maailman taikavoimillaan.

Ensimmäisestä elokuvasta tutut smurffihahmot tekevät paluun, mutta hieman erilainen joukko lähtee Smurffiinan (äänenä laulajatähti Katy Perry) pelastusretkelle. Suursmurffi (kesken elokuvan teon menehtynyt Jonathan Winters viimeisessä roolissaan), mokaileva Tohelo (Anton Yelchin) ja jatkuvasti tympeä Ärjysmurffi (George Lopez) saavat Välkyn (Fred Armisen) ja Sisusmurffin (Alan Cumming) sijaan seurakseen narsistisen Kaunosmurffin (John Oliver), joka käyttää koko ruutuaikansa itsensä ylistämiseen ja ihalemiseen. Kaunosmurffi käykin nopeasti hermoille ja katsojana toivoo pian, että hahmo smurffaisi jossain kohtaa leffaa. Miksei hänen sijaan Passiivisaggressiivissmurffi (Jimmy Kimmel) voinut lähteä seikkailuun? Hänen nimensä oli yksi ainoista vitseistä, joille jopa hymähdin positiivisesti. Suursmurffi, Tohelo ja Ärjysmurffikin ovat omien heikkouksiensakin kanssa tarpeeksi hyvä kolmikko, ettei neljättä smurffia olisi edes tarvittu retkelle.

Monien Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) hahmojen äänenä tunnettu Hank Azaria palaa pahan Velhon rooliin ja hän onnistuu olemaan vielä smurffimpi roolissa kuin viime kerralla. Azaria hyppää täysin roolinsa vietäväksi, eikä pysähdy kertaakaan miettimään, missä kohtaa hän alkaa jo olla raivostuttava. Lapsista Velho saattaa olla hieman jännittävä, mutta aikuinen lähinnä pyörittelee silmiään Azarian smurffailulle. Sitten taas kun ruutuun ilmestyy Velhon kissa, kammottavilla digiefekteillä toteutettu Rontti, silmien pyörittely loppuu, eikä katsetta voi kääntää, vaikka mieli kuinka tekisi. Häiriintyneen epäaidon katin väännellessä naamaansa, katsojan tärykalvoille palaa ilmestys, minkä aiheuttamat painajaiset eivät hetkeen lopu.
     Ja tietty edellisestä osasta tutut poloiset Neil Patrick Harris ja Jayma Mays on raahattu tähänkin leffaan, vaikka tosin Mays pääsee hieman pälkähästä hahmonsa Gracen pienellä ruutuajalla. Patrickia esittävä Neil Patrick Harris sen sijaan kärvistelee pitkin leffaa ja hänestä voi nähdä, että ensimmäisen elokuvan kuvausten aikana mukana kulkenut lapsenomainen into on kadonnut karun todellisuuden tieltä. Rakastavasti tehdyn lastenseikkailun sijaan Smurffit-rainat ovatkin rahanahneudesta väännettyjä tuotesijoitteluja, joita Peyo tuskin hyväksyisi, jos olisi yhä elossa. Elokuvassa esitellään myös Patrickin ja Gracen lapsi, joka on tottakai nimetty Blueksi (Jacob Tremblay ensimmäisessä elokuvaroolissaan), sekä Patrickin isäpuoli Victor (Brendan Gleeson), johon Patrickilla on todella huonot välit. Koska jos jotain ensimmäisestä Smurffit-leffasta puuttui, niin ihmissuhdedraama. Voi smurffi soikoon.

Ensimmäisen Smurffit-elokuvan tekijät eivät tainneet ottaa lainkaan opikseen filmin saamasta murskapalautteesta, josta äänekkäin tuli smurffien faneilta, joiden mielestä elokuva teki pelkkää hallaa heidän lapsuudensuosikeilleen. Smurffit 2 ei ole ihan yhtä paha tuotesijoitteluteos kuin edeltäjänsä, mutta se on jo itsessään täysin sieluton tuote. Parissa kohtaa filmi kyllä syyllistyy mainostamiseen. Elokuvan taustalla pyörii Sony-yhtiö, joten on täysin odotettavissa, että kaikki leffassa nähtävät puhelimet ja tietokoneet olisivat yhtiön. Sen vielä ymmärtää. Mutta kun mukana on kohtaus, missä Velho oikein ihailee ja tutkii yhtä Sonyn tablettia ja kehuu sitä maasta taivaisiin, alkaa katsojalla jo olla smurffi kireällä. Sentään tekijät ovat kuunnelleet fanien valitusta siitä, että leffa sijoittui smurffien maailman sijaan New Yorkiin ja keskittyi liikaa esittelemään nähtävyyksiä. Smurffit 2 tapahtuukin Pariisissa... missä taitaa olla vielä enemmän nähtävyyksiä. Tuotesijoittelun sijaan elokuvaa voi katsoa siis matkailumainoksena. Jossain kohtaa huomaa odottavansa Trivagon hotellivertailua.

Joku voisi toisaalta ihan ymmärrettävästi sanoa, että olen aivan liian julma elokuvalle, joka on tarkoitettu monta vuotta nuoremmille katsojille kuin minä. Onhan se ihan totta, mutta minua silti smurffaa suunnattomasti, kun rahanahneet studiot tekevät tällaista moskaa lapsille, jotka ansaitsevat paljon parempaa. Kun maailmasta löytyy niin paljon lapsiystävällisiä elokuvia, joihin on panostettu monella tapaa enemmän kuin moniin "aikuisten elokuviin" ja joista oikeasti kaikenikäiset voivat nauttia, niin miksi pistää heitä tyhmentymään tällaisten rainojen parissa? Jos smurffeja haluaa katsoa, niin pistäkää pyörimään vanha ihastuttava piirrossarja. Jopa vuoden 2017 animaatio Smurffit: Kadonnut kylä (Smurfs: The Lost Village) on parempi vaihtoehto, vaikka sekin on lopulta aika keskinkertainen. Smurffit 2:sta on turha odottaa ajatuksia herätteleviä opetuksia, mitkä auttaisivat lasta kasvamaan hyväksi aikuiseksi. Siitä ei löydy sydäntä, mikä pumppaisi sen täyteen Peyon töistä tuttua rakkautta ja aitoa, puhdasta riemua. Kaikessa ylienergisyydessään leffa ei ole edes viihdyttävä tai hauska.

Elokuvan on ohjannut sama henkilö kuin edellisenkin osan, Raja Gosnell, joka tekee täysin samanlaista työtä kuin viimeksi. Gosnell hassuttelee, minkä kerkeää, muttei pysähdy miettimään, mitä on oikeasti tekemässä. Sama koskee myös viidestä henkilöstä koostuvaa käsikirjoitustiimiä, joka tunkee mukaan toinen toistaan typerämpiä vitsejä, eikä ole hoksannut lainkaan, mikä ensimmäisessä osassa meni pieleen. Sentään Smurffit 2 on sujuvasti kuvattu. Leikkauksessa turhia juttuja voisi karsia, sillä tunnin ja 45 minuutin kestossaan leffa käy tylsäksi kohdeyleisöllekin. Mukana on oivallisia lavasteita, kelpo valaisua ja Velho on puettu ja maskeerattu mahdollisimman samannäköiseksi kuin sarjakuvissa. Tehosteet eivät tässäkään leffassa vakuuta ja on edelleen erittäin selvää, milloin Rontti on oikea kissa ja milloin digismurffitus. Heitor Pereiran säveltämät musiikit eivät pääse lainkaan esille, sillä leffa tuntuu vain olevan täynnä isosti jumputtavia popkappaleita.

Yhteenveto: Smurffit 2 on smurffaavan smurffi elokuva, joka tylsistyttää liian pitkällä kestollaan, ärsyttää monestakin syystä ja tyhmentää kaikenikäisiä katsojia. Hävytöntä tuotesijoittelua löytyy jälleen, mutta tällä kertaa filmi tuntuu enemmän matkailumainokselta. Sielu ja sydän ovat tästäkin rainasta kateissa ja katsojaa harmittaa niin Peyon, kyllästyneen näköisen Neil Patrick Harrisin kuin myös niiden lasten puolesta, jotka päätyvät tätä katsomaan. Aivoton kohellus saattaa toki naurattaa kohdeyleisöä, mutta on tästä silti kelpo perhe-elokuva kaukana. Kyseessä on niitä teoksia, joita lapset tuskin muistelevat enää aikuisiällä lämmöllä edes paksujen, nostalgianhuuruisten lasien kera. Hank Azaria käy hermoille pahana Velhona ja tämän digikissa aiheuttaa yhä painajaiskuvia. Uutena hahmona seikkailuun hyppäävä Kaunosmurffi on raivostuttava tapaus. Smurffit 2 pitää sisällään aika lailla kaiken, mitä 2000-luvun lastenleffoissa voi mennä vikaan ja taitaa olla sanomattakin selvää, että suosittelen kaikenikäisiä pysymään kaukana näistä smurffaavista kammotuksista. Jos hahmojen seikkailut kiinnostavat, suosittelen vilkaisemaan kokonaan animoidun Smurffit: Kadonneen kylän.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Jos sinne asti pystyy sinnittelemään...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs 2, 2013, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Hemisphere Media Capital, Kerner Entertainment Company, Studio Peyo, Canadian Film or Video Production Tax Credit, Firstep Productions, Legend3D, NeoReel

Arvostelu: Smurffit (The Smurfs - 2011)

SMURFFIT

THE SMURFS

Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jayma Mays, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Katy Perry, Fred Armisen, Alan Cumming, George Lopez, Sofia Vergara, Tom Kane ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

The Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Cullifordin sarjakuvahahmoihin, smurffeihin. Nämä pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958 Le Journal de Spirou -sarjakuvalehdessä, mutta maailmanlaajuisen suosioon hahmot nousivat Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) kautta. Vuonna 1997 tuottaja Jordan Kerner alkoi pommittamaan hahmojen oikeuksia pitävää belgialaisyhtiötä, Lafig Belgiumia kirjeillä, missä hän kertoi innostuksestaan hahmoihin ja kysyi elokuvaoikeuksien hintaa mahdollista filmatisointia varten. Vasta vuonna 2002, kun Peyon perikunta luki Kernerin tuottaman Lotta ystäväni -elokuvan (Charlotte's Web - 2006) käsikirjoituksen, he luottivat tähän tarpeeksi, jotta he vihdoin myivät elokuvaoikeudet. Aluksi leffaa työstettiin Paramount Picturesin ja Nickelodeon Moviesin kautta, mutta vuonna 2008 oikeudet siirtyivät Columbia Picturesille ja Sony Pictures Animationille. Alunperin leffan piti olla vain animaatio, mutta Sonyn johtohahmo Michael Lyntonin ideasta elokuvan päätettiin yhdistävän animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja leffan oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo saman vuoden joulukuussa, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää, jottei elokuva joutunut kilpailemaan Jogi-karhun (Yogi Bear - 2010) ja Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010) kanssa. Lopulta 16. kesäkuuta 2011 (tasan kymmenen vuotta sitten) Smurffit sai maailmanensi-iltansa pienessä espanjalaisessa Júzcarin kylässä, minkä asukkaat maalasivat kokonaan siniseksi ensi-illan kunniaksi. Elokuva oli rahallisesti megahitti, mutta kriitikoilta ja faneilta se sai murskaavaa tylytystä. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se saapui Suomen teattereihin syyskuussa 2011, vaan näin sen vasta muutamia vuosia myöhemmin Netflixistä. Kun huomasin, että Smurffit-elokuva täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Rauhallisessa kylässään asuvat pienet ja siniset smurffi-olennot valmistautuvat Sinisen kuun festivaaliin. Juhlavalmistelut saavat kuitenkin ikävän käänteen, kun paha Velho saapuu kylään, aikomuksenaan siepata smurffit ja imeä niistä taikavoimat omaan käyttöönsä. Osa smurffeista löytää paetessaan portaalin, mikä kuljettaa heidät metsästä New Yorkiin.

Seikkailuun päätyvät smurffit ovat smurffikylän vanha ja viisas johtaja Suursmurffi (äänenä Jonathan Winters), kylän ainoa tyttö Smurffiina (laulaja Katy Perry), jatkuvasti mokaileva Tohelo (Anton Yelchin), fiksu ja siksi silmälaseja käyttävä Välkky (Fred Armisen), äksy Ärjysmurffi (George Lopez), sekä jostain syystä skotlantilaisesti kilttiin pukeutuva Sisusmurffi (Alan Cumming). Smurffien nimet määrittelevät heidän piirteensä hyvin vahvasti ja esimerkiksi Ärjysmurffi ja Sisusmurffi jäävätkin aika tylsän yksiulotteisiksi. Hahmot ovat veikeän energisiä, joiden kanssa lapsikatsoja lähtee varmasti mielellään seikkailemaan. Aikuisille smurffit voivat usein käydä ärsyttäviksi - paikoitellen ihan tarkoituksella.
     Elokuvan pahis on tietty smurffien arkivihollinen, paha Velho (Hank Azaria), jonka suomenkielinen nimi on todella typerä. Miksei hahmo voi olla Suomessakin Gargamel, kuten hän on alunperin? Toisin kuin digitaalisesti animoidut smurffit, Azaria pääsee näyttelemään Velhoa ihan asussa ja maskeerauksissa kameran edessä. Useiden Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninä tunnettu Azaria aiheuttaa lähinnä suurta myötähäpeää teatraalisella olemuksellaan. On ymmärrettävää, että lastenleffassa pahishahmo halutaan esittää hupsusti, mutta kun hahmo pissaa astiaan keskellä täyttä hienostoravintolaa, aletaan jo mennä liian pitkälle. Animaatiossa pöljä pahis toimii, mutta näyteltynä Velho on vain nolo. Velhoa seuraa tietysti häijy kissa Rontti, jota on päätetty tehostaa digitehostein. Huomasin useaan otteeseen vain tuijottavani järkyttyneenä, kun aito kissa on päätetty vaihtaa aivan järkyttävään digiräpellykseen. On jälleen ymmärrettävää, että piirrossarjassa Rontti oli ilmeikäs kissa, joten tekijöiden on pitänyt tehdä jokin ratkaisu katin kanssa elokuvassa, mutta tämä ratkaisu on yksi osoitus siitä, että kenties Smurffeja ei olisi koskaan kannattanut tehdä osittain näyteltynä elokuvana.

Sen sijaan, että sarjakuvien ja piirrossarjan tavoin Smurffit-leffa sijoittuisi smurffien kylään ja sitä ympäröivään metsään täynnä kaikenlaista taianomaista, ovat tekijät ilmiselvästi halunneet toistaa elokuvien, kuten Alvin ja pikkuoravien (Alvin and the Chipmunks - 2007) ja Lumotun (Enchanted - 2007) suosion ja viedä satuhahmot ja puhuvat eläimet meidän maailmaamme. Taikametsän sijaan maagisuutta smurffeille edustaa ihmisten teknologia, mitä löytyy esimerkiksi Times Squarelta jättimäisten mainostaulujen muodossa. M&M's, Coca-Cola, McDonald's ja Google ovat vain muutamia hävyttömiä tuotesijoitteluja, joita leffa alkaa puskemaan tiuhaan tahtiin New York -osuuden alkaessa. Blue Man Groupin mainos ihmettelevien smurffien takana menee vielä vitsinä, mutta Blu-rayn mainos saa huokaisemaan syvään pettymyksestä. Musiikkivideota muistuttava Guitar Hero -osio taas saa pyörittelemään silmiään. Missä on Smurffit-sarjakuvien ja -piirrossarjan ihastuttavuus, sydän ja riemu?

New Yorkissa smurffit päätyvät kosmetiikkafirman markkinointiosaston varajohtajan, Patrickin ja tämän raskaana olevan vaimon Gracen (Neil Patrick Harris ja Jayma Mays, jotka yrittävät parhaansa, mutta sääliksi käy) kotiin. Eli ne pakolliset ihmishahmot, jotka aluksi kirkuvat nähdessään outoja animoituja pikku-ukkoja ja sitten käyttävät loppuleffan niiden auttamiseen. Harmi vain, että Patrickin kosmetiikkajuonikuvio vie aivan liikaa aikaa elokuvasta ja tekee siitä pitkäveteisen jopa kohdeyleisölle. Tällä on kai yritetty kosiskella aikuiskatsojaa, mutta heidän kohdalla peli on jo menetetty. Vannoutuneimmat smurffifanitkin pysyvät suuttuneina New York -asetelmasta ja elokuvan sieluttomuudesta. Huumoria yritetään epätoivoisesti yrittää vähän jokaiseen makuun, mutta kaikki pieruvitseistä hieman härömpiin heittoihin lentävät kauas ohi maalitaulusta. Aikuisille epätoivoisimpia vitsejä ovat populaarikulttuurijutut, kuten skottismurffin "freedom"-huuto Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995). Ainoa vitsi, mikä sai minut naurahtamaan, on osuvan itseironinen läppä siitä, saavatko smurffit nimensä heti syntyessään, vai vasta näyttäessään tietyn asian itsestään, mikä määrittelee heidät täysin persoonina? Sitten taas, kun elokuva yrittää liikkua meta-tasoilla ja näyttää, että smurffit ovat sarjakuvahahmoja leffassakin, se lähinnä vain hämmentää.

Elokuvan on ohjannut Raja Gosnell, joka on erikoistunut juurikin tällaisiin teoksiin kuin Smurffit. Gosnellin filmografiaan kuuluu mm. Scooby-Doo (2002) ja Beverly Hillsin hienostohauva (Beverly Hills Chihuahua - 2008), minkä lisäksi hän ohjasi aiemmin Yksin kotona 3:nkin (Home Alone 3 - 1997). Aivan kuin Gosnell haluaisi tieten tahtoen pilata monien rakastamia juttuja... Käsikirjoitustiimiin taas kuuluvat J. David Stem, David N. Weiss, David Ronn ja Jay Scherick. Edes kolmen Davidin avulla smurffeja ei onnistuta tuomaan valkokankaille kunnioittavalla tavalla. Nelikko ei vaikuta edes pitävän näistä taikaolioista ja monet tarinallisista ratkaisuista tuntuvatkin tulleen suoraan studiolta. Sentään Smurffit on kelvollisesti kuvattu elokuva. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät parhaansa saadakseen Velhon näyttämään sarjakuville uskolliselta. Leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää, sillä tunnin ja 45 minuutin pituisena se on luultavasti liian pitkä lapsille, puhumattakaan vanhemmista, jotka joutuvat kärvistelemään elokuvan läpi lastensa kanssa. Itse smurffit näyttävät ihan hyviltä, mutta muuten digianimaatiot ovat usein todella kehnot. Äänimaailma toimii sujuvasti, vaikkei Heitor Pereira saakaan mitään kiinnostavaa aikaan musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Smurffit on todella surullisen kehno koko perheen elokuva. Lapsille se voi tarjota hauskaa viihdettä, mutta uskoisin heidänkin kokevan leffan paikoitellen tylsäksi, Neil Patrick Harrisin hahmon kosmetiikkajuonikuvion takia. Aikuisten taas on vaikea löytää riemua leffasta. Jos on kovemman luokan Smurffifani, elokuva voi tuntua jopa suurelta loukkaukselta. Alkuperäistöiden taianomaisuus loistaa poissaolollaan. Sydäntä ei löydy lainkaan ja lähinnä leffa on vain tökerön hävytöntä tuotesijoittelua. Koheltaminen ei jaksa naurattaa ja vitsit ovat aikamoisia hutilaukauksia. Hank Azaria yrittää aivan liikaakin pahan Velhon osassa, luoden vain erittäin myötähäpeällisen pahishahmon. Velhoa seuraava Rontti-kissa on vähän väliä järkyttävän kökkö digiluomus. Kaikin puolin lopputuloksena on lähinnä ärsyttävä sekoilu. Elokuvan sijaan Smurffeja tekisi mieli kutsua lähinnä tuotteeksi, sillä sitä se todella on. Tuote, jolla on tarkoitus höynäyttää helpot rahat nostalgiannälkäisten aikuisten ja viattomien lasten taskuista.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. Lisäksi lopputeksteissä lukee huojentava tieto, ettei animoituja kissoja satutettu elokuvaa tehdessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Studio Peyo, Mel's Cite du Cinema, Kerner Entertainment Company

Arvostelu: Downsizing (2017)

DOWNSIZING

Ohjaus: Alexander Payne
Pääosissa: Matt Damon, Christoph Waltz, Kristen Wiig, Hong Chau, Jason Sudeikis, Udo Kier, Rolf Lassgård, Neil Patrick Harris ja Laura Dern
Genre: draama, scifi
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Downsizingin teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja Alexander Payne keksi sen idean Sideways-leffaa (2004) tehdessään. Elokuvan oli tarkoitus olla Paynen seuraava teos, mutta hän päättikin tehdä tässä välissä The Descendantsin (2011) ja Nebraskan (2013). Jälkimmäisen ilmestymisen jälkeen Payne alkoi vihdoin kunnolla työstämään Downsizingia. Alunperin elokuvaan oli roolitettu Reese Witherspoon, Paul Giamatti ja Sacha Baron Cohen, mutta vuosien varrella suunnitelmat muuttuivat ja he saivat potkut. Kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja Downsizing sai ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2017. Syksyn aikana leffaa on esitetty eri tapahtumissa, mutta vasta tammikuussa se saa kunnon teatterilevityksen myös täällä Suomessa. Minä olin hyvin kiinnostunut leffasta, kun kuulin siitä ensimmäisen kerran. Tarina vaikutti todella mielenkiintoiselta ja luin siitä paljon hyviä asioita. Kun huomasin, että eräs elokuvasivu oli valinnut sen vuoden 2017 parhaimpien leffojen joukkoon, halusin entistä enemmän nähdä sen. Olinkin iloinen, kun huomasin, että sille järjestettiin lehdistönäytöksiä ennen joulua, joten kävin katsomassa sen positiivisin mielin. Valitettavasti lähdin teatterista todella ristiriitaisin tuntein...

Ylikansoittumisen estämiseksi luodaan oiva keksintö, jolla ihmisiä voi pienentää noin kymmenen sentin pituisiksi. Elämäänsä kyllästyneet Paul ja Audrey Safranek päättävät kokeilla pienen ihmisen elämää, mikä ei kuitenkaan mene niin kuin voisi toivoa...

Elokuvan pääroolissa Paul Safranekina nähdään Matt Damon, joka on totuttu näkemään isoissa toimintarooleissa kuten Jason Bournena, mutta jolta löytyy myös uskottavuutta esittämään ihan tavallista heppua. Sellainen Paul onkin: ihan tavallinen tyyppi. Leffassa ei nimittäin tarvitse olla kukaan erityinen, jotta voi käydä läpi pienennysprosessin, vaan se on mahdollista kaikille. Ja kun päähenkilönä on ihan tavallinen mies, voi katsojana samaistua paremmin häneen ja ihmetellä hänen kanssaan pienikokoisten ihmisten maailmaa. Paulille on luotu hieman tarinaa itsensä löytämisestä, mutta sitä ei ole valitettavasti tuotu kovin hyvin esille. Damon on kuitenkin mainio roolissaan ja hänen takia leffan katsoo jokseenkin mielellään loppuun asti.
     Paulin lisäksi muita tärkeitä hahmoja ovat hänen vaimonsa Audrey Safranek (Kristen Wiig), rikas naapuri Dusan (Christoph Waltz) ja vietnamilainen siivooja Ngoc (Hong Chau). Audrey on hahmona jokseenkin tylsä, eikä hänen tavallisuudestaan löydy samanlaista otetta kuin Paulista. Wiig yrittää parhaansa ja hahmon kanssa tehdään oivallinen ratkaisu, mutta muuten Audrey on aika unohdettava. Waltz taas pääsee valloilleen hieman ylimielisenä Dusanina, joka yrittää saada Paulin nauttimaan luksuselämästä. Paikoitellen Waltzin roolisuoritus on yliampuvaa, mutta pääasiassa hän pysyy tarpeeksi maltillisena, jottei vedä koko hommaa yli. Ngoc-siivooja aiheutti minussa voimakkaasti ristiriitaisia tunteita. Tavallaan hän on hyvä lisä taustansa takia ja on karua miettiä, että hänelle tehtiin kokomuutos vastoin hänen tahtoaan, mutta paikoitellen hän on hyvinkin ärsyttävä puhuessaan jatkuvasti todella kovaäänisesti. Hänestä löytyy muitakin ärsyttäviä puolia, mutta myös hyväsydämisyyttä. Chau ei ole kovin ihmeellinen roolissa, mutta ihan tarpeeksi hyvä silloin, kun hän ei huuda.
     Elokuvassa nähdään myös Jason Sudeikis ja Maribeth Monroe Paulin ja Audreyn tuttuina, jotka innostavat pariskuntaa muuttamaan itsensä pieneksi; Udo Kier Dusanin Konrad-ystävänä, joka vajoaa todella helposti unholaan; sekä Rolf Lassgård pienennyksen keksineenä tohtori Jørgen Asbjørnsenina. Mukana on myös cameoita tutuilta näyttelijöiltä, kuten Neil Patrick Harrisilta ja Laura Derniltä.

Aloitetaan ensin Downsizingin hyvistä puolista... tai siis elokuvan ensimmäisestä puolikkaasta. Filmi nimittäin lähtee todella hyvin liikkeelle. Vaikka ihmisten pienentäminen noin kymmensenttisiksi voi aluksi tuntua pöhköltä idealta, tekee leffa sen uskottavasti ja saa katsojat toivomaan, että pystyisivät itsekin kokemaan sellaisen maailman, jossa se olisi mahdollista. Paul esitellään alussa erinomaisesti, jotta katsoja ymmärtää, miksi hän haluaa muuttaa elämänsä niin voimakkaasti. Katsojana ei malta odottaa näkevänsä, mitä pienenä eläminen tarjoaa. Onko tiedossa jonkinlainen seikkailu tai jopa trilleri? Tarinaa voisi nimittäin jopa viedä siihen suuntaan. Leffan alkupää on erittäin kiehtova senkin takia, että kaikki pienennyksessä vaikuttaa olevan vain positiivista ja hyvää. Se tuntuu niin täydelliseltä, että katsoja alkaa nopeasti epäilemään, että siinä on jotain pielessä. Katsoja pohtiikin, että voisiko koko homman takana olla jokin ilkeyksiä suunnitteleva yhtiö tai vaikuttaako pienennys ihmisiin vakavasti luoden jonkinlaisen sairauden? Mitä jos ihmisen elinikä vähenisikin huomattavasti samalla tai pienten kaupunkia suojaava turvakatos pettäisi ja hahmot joutuisivat pakenemaan lintuja, jotka näkevät alla juoksevat pienet olennot ruokana? Pienennyksessä on pakko olla jotain pielessä.

Harmillisesti se ei ole kuitenkaan pienennys, missä on jotain pielessä, vaan itse elokuvassa. Vielä Paulin muuttuminen on aivan mahtavasti tehty ja sitä katsellessa ajattelee, että kyseessä voisi ollakin yksi vuoden parhaista leffoista, mutta hyvin nopeasti elokuva ottaa uuden suunnan. Ja se suunta on voimakas alamäki. Dusanin luona nähtävän biletyskohtauksen jälkeen leffa muuttuu vain koko ajan kehnommaksi. Tarina alkaa kulkemaan täysin sivuraiteilla, eikä toinen puolisko tunnu kertovan enää samaa tarinaa kuin ensimmäinen. Aivan kuin käsikirjoittajat eivät olisi keksineet mitä tehdä, kun päästään vihdoin pienten kaupunkiin, jolloin mukaan on otettu uusi kirjoittaja, joka ei kuitenkaan lukenut käsikirjoituksen aiempia sivuja. Filmiin tuodaan uusia aiheita mukaan, kuten maahanmuuttamista ja maailmanloppua, mutta ne tuntuvat kuuluvan ihan eri elokuvaan kuin siihen, mitä Downsizing oli ensimmäisen tuntinsa ajan. Maailmassa on kuin onkin jotain pahaa, mutta se ei ole sitä, mitä toivoisi. Tarinassa tehdyt ratkaisut ovat paikoitellen jopa surkeita. Ne ovat niinkin kehnoja, että viimeisen puolen tunnin ajan vain toivoin, että elokuva osaisi päättyä, ennen kuin se tekee todellisen pohjanoteerauksen. Lopussa sentään osataan näyttää pienten ihmisten kokoero isojen ihmisten maailmaan verrattuna, mutta sitä olisi pitänyt tapahtua paljon enemmän leffan aikana.

Elokuvan tunnelma on myös kehnosti luotu ja vaihtelevat tunnelmat lisäävät katsojan tunnetta siitä, ettei kyseessä ole kokonainen paketti. Downsizingia on markkinoitu paljon komediana, mutta sitä se ei ole. Mukana on kyllä nokkelia vitsejä ja hauskoja juttuja, mutta monet vitsit ovat niin laimeita, etteivät ne tarjoa edes hymähdystä. Usein vitsit eivät edes sovi mukaan, kun elokuva yrittää olla oudon ankeaa draamaa. Yli kahden tunnin kestossa mukaan mahtuu myös pitkäveteisiä hetkiä ja välillä tuntuu, ettei leffa etene mihinkään, kun se muuttaa juonikuviotaan vähän väliä. En voi käsittää, miten niin loistokas lähtökohta on päästetty pilaantumaan mitäänsanomattoman lopun kanssa. Teatterista ulos kävellessäni en osannut sanoa, pystynkö edes kutsumaan tätä hyväksi elokuvaksi. Jos olisin nähnyt vain ensimmäisen tunnin, sanoisin Downsizingin olevan erittäin hyvä. Kun mukaan lisää kehnon toisen tunnin, on kokonaisuus lähinnä todella keskinkertainen yritys olla jotain erilaista.

En ole nähnyt Alexander Paynen aiempia ohjauksia, eikä tämä saa minua kiinnostumaan niistä. Payne vaikuttaa sellaiselta, joka keksii hyviä ideoita, muttei osaa viedä niitä loppuun. Hän ei saa erilaisia tunnelmia yhdistymään, minkä lisäksi hänen työstämä käsikirjoituksensa yhdessä Jim Taylorin kanssa tuntuu siltä kuin kaksikko olisi vain jatkuvasti kyllästynyt siihen, mitä oli tekemässä ja keksinyt uusia juttuja ilman erityisempää pohdintaa, sopivatko ratkaisut elokuvaan. Downsizing on sentään kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Lavasteet ovat kuitenkin tyylikkäästi tehtyjä ja visuaaliset efektit ovat erinomaiset. Pienet ihmiset on yhdistetty kuviin todella taidokkaasti, jolloin toivoisi näkevänsä sellaista enemmänkin. Äänimaailma ei erityisemmin korostu, mutta säveltäjä Rolfe Kent on tehnyt yllättävän hyvää työtä musiikkien parissa.

Yhteenveto: Downsizingin erinomainen idea menee täysin hukkaan laimean lopputuloksen takia. Elokuvan ensimmäinen tunti on todella mainio ja lupailee erittäin hyvää filmiä, mutta juhlimiskohtauksen jälkeen taso aloittaa huiman laskunsa. Tarina lähtee kulkemaan ihan minne sattuu, leffa muuttuu tylsemmäksi, eikä tunnelma ole enää yhtä menevä. Viimeisen puolen tunnin ajan sitä vain toivoo, että elokuva loppuisi jo, sillä on inhottavaa katsoa, kuinka mahtava lähtökohta pilaantuu lisää ja lisää. Elokuvasta löytyy kyllä joitain hyviä juttuja myös toisella puoliskolla, mutta pääasiassa se on vain huono. Jotkut vitsit toimivat, kun taas toiset eivät naurata millään. Matt Damon, Christoph Waltz ja Kristen Wiig sentään suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Damon on nappivalinta pääosaan tavalliseksi hepuksi, mutta Hong Chau on jokseenkin ärsyttävä siivooja Ngocina. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs teos, etenkin kun pääsee näkemään pienten ja isojen ihmisten kokoeroa. Kuitenkin Alexander Paynen ja Jim Taylorin kehno käsikirjoitus, ja Paynen usko luoda taidetta erilaisuuden kautta tekevät kokonaisuudesta erittäin keskinkertaisen. Haluaisin kovasti suositella Downsizingia, sillä sen ensimmäinen puolisko on niin hyvä. Toisaalta ainahan voi katsoa vain sen ja jättää tarinan kesken vielä kun ollaan voiton puolella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Downsizing, 2017, Paramount Pictures, Ad Hominem Enterprises, Annapurna Pictures