SMURFFIT
THE SMURFS
Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jayma Mays, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Katy Perry, Fred Armisen, Alan Cumming, George Lopez, Sofia Vergara, Tom Kane ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7
The Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Cullifordin sarjakuvahahmoihin, smurffeihin. Nämä pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958 Le Journal de Spirou -sarjakuvalehdessä, mutta maailmanlaajuisen suosioon hahmot nousivat Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) kautta. Vuonna 1997 tuottaja Jordan Kerner alkoi pommittamaan hahmojen oikeuksia pitävää belgialaisyhtiötä, Lafig Belgiumia kirjeillä, missä hän kertoi innostuksestaan hahmoihin ja kysyi elokuvaoikeuksien hintaa mahdollista filmatisointia varten. Vasta vuonna 2002, kun Peyon perikunta luki Kernerin tuottaman Lotta ystäväni -elokuvan (Charlotte's Web - 2006) käsikirjoituksen, he luottivat tähän tarpeeksi, jotta he vihdoin myivät elokuvaoikeudet. Aluksi leffaa työstettiin Paramount Picturesin ja Nickelodeon Moviesin kautta, mutta vuonna 2008 oikeudet siirtyivät Columbia Picturesille ja Sony Pictures Animationille. Alunperin leffan piti olla vain animaatio, mutta Sonyn johtohahmo Michael Lyntonin ideasta elokuvan päätettiin yhdistävän animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja leffan oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo saman vuoden joulukuussa, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää, jottei elokuva joutunut kilpailemaan Jogi-karhun (Yogi Bear - 2010) ja Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010) kanssa. Lopulta 16. kesäkuuta 2011 (tasan kymmenen vuotta sitten) Smurffit sai maailmanensi-iltansa pienessä espanjalaisessa Júzcarin kylässä, minkä asukkaat maalasivat kokonaan siniseksi ensi-illan kunniaksi. Elokuva oli rahallisesti megahitti, mutta kriitikoilta ja faneilta se sai murskaavaa tylytystä. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se saapui Suomen teattereihin syyskuussa 2011, vaan näin sen vasta muutamia vuosia myöhemmin Netflixistä. Kun huomasin, että Smurffit-elokuva täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Rauhallisessa kylässään asuvat pienet ja siniset smurffi-olennot valmistautuvat Sinisen kuun festivaaliin. Juhlavalmistelut saavat kuitenkin ikävän käänteen, kun paha Velho saapuu kylään, aikomuksenaan siepata smurffit ja imeä niistä taikavoimat omaan käyttöönsä. Osa smurffeista löytää paetessaan portaalin, mikä kuljettaa heidät metsästä New Yorkiin.
Seikkailuun päätyvät smurffit ovat smurffikylän vanha ja viisas johtaja Suursmurffi (äänenä Jonathan Winters), kylän ainoa tyttö Smurffiina (laulaja Katy Perry), jatkuvasti mokaileva Tohelo (Anton Yelchin), fiksu ja siksi silmälaseja käyttävä Välkky (Fred Armisen), äksy Ärjysmurffi (George Lopez), sekä jostain syystä skotlantilaisesti kilttiin pukeutuva Sisusmurffi (Alan Cumming). Smurffien nimet määrittelevät heidän piirteensä hyvin vahvasti ja esimerkiksi Ärjysmurffi ja Sisusmurffi jäävätkin aika tylsän yksiulotteisiksi. Hahmot ovat veikeän energisiä, joiden kanssa lapsikatsoja lähtee varmasti mielellään seikkailemaan. Aikuisille smurffit voivat usein käydä ärsyttäviksi - paikoitellen ihan tarkoituksella.
Elokuvan pahis on tietty smurffien arkivihollinen, paha Velho (Hank Azaria), jonka suomenkielinen nimi on todella typerä. Miksei hahmo voi olla Suomessakin Gargamel, kuten hän on alunperin? Toisin kuin digitaalisesti animoidut smurffit, Azaria pääsee näyttelemään Velhoa ihan asussa ja maskeerauksissa kameran edessä. Useiden Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninä tunnettu Azaria aiheuttaa lähinnä suurta myötähäpeää teatraalisella olemuksellaan. On ymmärrettävää, että lastenleffassa pahishahmo halutaan esittää hupsusti, mutta kun hahmo pissaa astiaan keskellä täyttä hienostoravintolaa, aletaan jo mennä liian pitkälle. Animaatiossa pöljä pahis toimii, mutta näyteltynä Velho on vain nolo. Velhoa seuraa tietysti häijy kissa Rontti, jota on päätetty tehostaa digitehostein. Huomasin useaan otteeseen vain tuijottavani järkyttyneenä, kun aito kissa on päätetty vaihtaa aivan järkyttävään digiräpellykseen. On jälleen ymmärrettävää, että piirrossarjassa Rontti oli ilmeikäs kissa, joten tekijöiden on pitänyt tehdä jokin ratkaisu katin kanssa elokuvassa, mutta tämä ratkaisu on yksi osoitus siitä, että kenties Smurffeja ei olisi koskaan kannattanut tehdä osittain näyteltynä elokuvana.
Sen sijaan, että sarjakuvien ja piirrossarjan tavoin Smurffit-leffa sijoittuisi smurffien kylään ja sitä ympäröivään metsään täynnä kaikenlaista taianomaista, ovat tekijät ilmiselvästi halunneet toistaa elokuvien, kuten Alvin ja pikkuoravien (Alvin and the Chipmunks - 2007) ja Lumotun (Enchanted - 2007) suosion ja viedä satuhahmot ja puhuvat eläimet meidän maailmaamme. Taikametsän sijaan maagisuutta smurffeille edustaa ihmisten teknologia, mitä löytyy esimerkiksi Times Squarelta jättimäisten mainostaulujen muodossa. M&M's, Coca-Cola, McDonald's ja Google ovat vain muutamia hävyttömiä tuotesijoitteluja, joita leffa alkaa puskemaan tiuhaan tahtiin New York -osuuden alkaessa. Blue Man Groupin mainos ihmettelevien smurffien takana menee vielä vitsinä, mutta Blu-rayn mainos saa huokaisemaan syvään pettymyksestä. Musiikkivideota muistuttava Guitar Hero -osio taas saa pyörittelemään silmiään. Missä on Smurffit-sarjakuvien ja -piirrossarjan ihastuttavuus, sydän ja riemu?
New Yorkissa smurffit päätyvät kosmetiikkafirman markkinointiosaston varajohtajan, Patrickin ja tämän raskaana olevan vaimon Gracen (Neil Patrick Harris ja Jayma Mays, jotka yrittävät parhaansa, mutta sääliksi käy) kotiin. Eli ne pakolliset ihmishahmot, jotka aluksi kirkuvat nähdessään outoja animoituja pikku-ukkoja ja sitten käyttävät loppuleffan niiden auttamiseen. Harmi vain, että Patrickin kosmetiikkajuonikuvio vie aivan liikaa aikaa elokuvasta ja tekee siitä pitkäveteisen jopa kohdeyleisölle. Tällä on kai yritetty kosiskella aikuiskatsojaa, mutta heidän kohdalla peli on jo menetetty. Vannoutuneimmat smurffifanitkin pysyvät suuttuneina New York -asetelmasta ja elokuvan sieluttomuudesta. Huumoria yritetään epätoivoisesti yrittää vähän jokaiseen makuun, mutta kaikki pieruvitseistä hieman härömpiin heittoihin lentävät kauas ohi maalitaulusta. Aikuisille epätoivoisimpia vitsejä ovat populaarikulttuurijutut, kuten skottismurffin "freedom"-huuto Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995). Ainoa vitsi, mikä sai minut naurahtamaan, on osuvan itseironinen läppä siitä, saavatko smurffit nimensä heti syntyessään, vai vasta näyttäessään tietyn asian itsestään, mikä määrittelee heidät täysin persoonina? Sitten taas, kun elokuva yrittää liikkua meta-tasoilla ja näyttää, että smurffit ovat sarjakuvahahmoja leffassakin, se lähinnä vain hämmentää.
Elokuvan on ohjannut Raja Gosnell, joka on erikoistunut juurikin tällaisiin teoksiin kuin Smurffit. Gosnellin filmografiaan kuuluu mm. Scooby-Doo (2002) ja Beverly Hillsin hienostohauva (Beverly Hills Chihuahua - 2008), minkä lisäksi hän ohjasi aiemmin Yksin kotona 3:nkin (Home Alone 3 - 1997). Aivan kuin Gosnell haluaisi tieten tahtoen pilata monien rakastamia juttuja... Käsikirjoitustiimiin taas kuuluvat J. David Stem, David N. Weiss, David Ronn ja Jay Scherick. Edes kolmen Davidin avulla smurffeja ei onnistuta tuomaan valkokankaille kunnioittavalla tavalla. Nelikko ei vaikuta edes pitävän näistä taikaolioista ja monet tarinallisista ratkaisuista tuntuvatkin tulleen suoraan studiolta. Sentään Smurffit on kelvollisesti kuvattu elokuva. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät parhaansa saadakseen Velhon näyttämään sarjakuville uskolliselta. Leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää, sillä tunnin ja 45 minuutin pituisena se on luultavasti liian pitkä lapsille, puhumattakaan vanhemmista, jotka joutuvat kärvistelemään elokuvan läpi lastensa kanssa. Itse smurffit näyttävät ihan hyviltä, mutta muuten digianimaatiot ovat usein todella kehnot. Äänimaailma toimii sujuvasti, vaikkei Heitor Pereira saakaan mitään kiinnostavaa aikaan musiikkien kanssa.
Yhteenveto: Smurffit on todella surullisen kehno koko perheen elokuva. Lapsille se voi tarjota hauskaa viihdettä, mutta uskoisin heidänkin kokevan leffan paikoitellen tylsäksi, Neil Patrick Harrisin hahmon kosmetiikkajuonikuvion takia. Aikuisten taas on vaikea löytää riemua leffasta. Jos on kovemman luokan Smurffifani, elokuva voi tuntua jopa suurelta loukkaukselta. Alkuperäistöiden taianomaisuus loistaa poissaolollaan. Sydäntä ei löydy lainkaan ja lähinnä leffa on vain tökerön hävytöntä tuotesijoittelua. Koheltaminen ei jaksa naurattaa ja vitsit ovat aikamoisia hutilaukauksia. Hank Azaria yrittää aivan liikaakin pahan Velhon osassa, luoden vain erittäin myötähäpeällisen pahishahmon. Velhoa seuraava Rontti-kissa on vähän väliä järkyttävän kökkö digiluomus. Kaikin puolin lopputuloksena on lähinnä ärsyttävä sekoilu. Elokuvan sijaan Smurffeja tekisi mieli kutsua lähinnä tuotteeksi, sillä sitä se todella on. Tuote, jolla on tarkoitus höynäyttää helpot rahat nostalgiannälkäisten aikuisten ja viattomien lasten taskuista.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. Lisäksi lopputeksteissä lukee huojentava tieto, ettei animoituja kissoja satutettu elokuvaa tehdessä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Studio Peyo, Mel's Cite du Cinema, Kerner Entertainment Company
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti