Arvostelu: Lumottu 2 (Disenchanted - 2022)

LUMOTTU 2

DISENCHANTED

Ohjaus: Adam Shankman

Pääosissa: Amy Adams, Patrick Dempsey, Gabriella Baldacchino, Maya Rudolph, Yvette Nicole Brown, Jayma Mays, Griffin Newman, Idina Menzel, James Marsden, Oscar Nunez, Kolton Stewart ja Alan Tudyk

Genre: fantasia, musikaali, komedia

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 9

Walt Disneyn prinsessasatujen kustannuksella leikittelevä elokuva Lumottu (Enchanted - 2007) oli kriitikoiden kehuma menestys, jolle ryhdyttiin pian työstämään jatko-osaa. Suunnitelmat eivät kuitenkaan päätyneet toteutukseen niin helposti kuin oli odotettu ja leffan tarinaa pohdittiin yhä uudestaan ja uudestaan eri ihmisten toimesta. Vuonna 2014 Anne Fletcher palkattiin jatko-osan ohjaajaksi, mutta pari vuotta myöhemmin hänet korvattiin Adam Shankmanilla. Kun Disneyllä oltiin tyytyväisiä Brigitte Halesin esittelemään käsikirjoitukseen, filmi pistettiin viimein tuotantoon vuonna 2020. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja nyt hauskasti nimetty Disenchanted, eli suomalaisittain aika tylsästi vain Lumottu 2 on julkaistu suoraan Disney+ -palvelussa. Itse katsoin ensimmäisen Lumotun vasta tänä syksynä jatko-osaa odottaessani ja yllätyin, kuinka paljon pidin näkemästäni, oltuani ennakkoon todella skeptinen elokuvaa kohtaan vuosia. Päätinkin antaa jatko-osalle reilun mahdollisuuden ja katsoin Lumottu 2:n heti julkaisupäivän aamuna.

Giselle ja Robert muuttavat lastensa kanssa pieneen Monroevilleen, mutta kaupunki ei täytä Gisellen taianomaisia odotuksia. Saadessaan haltuunsa toivomussauvan, Giselle toivoo perheelleen satumaista elämää, mutta joutuu pian huomaamaan, että toivomusten mukana tulevat omat varjopuolensa.

Amy Adams palaa rooliinsa Andalasian prinsessa Gisellenä. Vaikka Adamsista on ensimmäisen Lumotun jälkeen muodostunut yksi 2000-luvun kehutuimmista naisnäyttelijöistä, joka on saanut lukuisia ehdokkuuksia mm. Oscar-gaaloissa, on hienoa, ettei hän koe olevansa liian arvostettu palatakseen läpimurtorooliinsa sinisilmäiseksi prinsessaksi. Giselle on nyt naimisissa Patrick Dempseyn näyttelemän newyorkilaisen Robertin kanssa. Hän on Robertin tyttären Morganin (näyttelijä vaihtunut Rachel Coveystä Gabriella Baldacchinoon) äitipuoli ja hän on saanut Robertin kanssa yhteisen tyttären, Sophian (kaksoset Mila ja Lara Jackson). Tästä huolimatta Giselle kokee, ettei hän saanutkaan luvattua "he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti" -satulopetusta ja päättää, että maisemanvaihdos tekisi perheelle hyvää. Niinpä he pakkaavat tavaransa ja muuttavat pieneen Monroeville-kaupunkiin, jossa alkaa uusi seikkailu, joka koettelee uusperheen kestävyyttä. Adams ja Dempsey ovat rooleissaan mainioita, tuoden uusia puolia esille hahmoistaan, nuoren Baldacchinon suoriutuessa kelvollisesti angstisen teinin osasta.

     Paluun tekevät myös James Marsden ja Idina Menzel Edwardina ja Nancyna, jotka nyt hallitsevat Andalasiaa kuninkaana ja kuningattarena, sekä Gisellen oravakaveri Pip (Griffin Newman). Uusina hahmoina leffassa esitellään Monroevillen seurapiirikuningatar Malvina Monroe (Maya Rudolph), tämän perässä kulkevat Rosaleen (Yvette Nichole Brown) ja Ruby (Jayma Mays), sekä Malvinan poika Tyson (Kolton Stewart). Marsdenin osuus jää pikemminkin cameoksi ja nopeaksi palkanhakureissuksi vailla sen suurempaa intoa jatko-osaa kohtaan. Rudolph on ihan hyvä valinta Malvinaksi, joka katsoo tulokasperhettä nenänvarttaan pitkin, eikä aikaakaan, kun Giselle huomaa joutuneensa naisen silmätikuksi.

Siinä, missä ensimmäinen Lumottu-elokuva osoittautui iloiseksi yllätykseksi, joka sai minut moittimaan itseäni, etten ollut älynnyt katsoa sitä viimeisten viidentoista vuoden aikana ennakkoluulojeni takia, Lumottu 2 sai minut pohtimaan, että joskus sitä on kuitenkin parempi kuunnella takaraivossa kolkuttelevia varoittavia ääniä. Yli kymmenen vuoden tuotanto-ongelmat ovat kivuliaan selvästi näkyvissä innottomassa jatko-osassa, joka ei millään tavoita ykkösleffan hurmaavuutta. Jatko-osassakin leikitellään Disneyn klassikkosatujen kliseillä, mutta huomattavasti ponnettomammin ja laiskemmin kuin viimeksi. Robertin yllättävät sooloseikkailut saavat naurahtamaan pari kertaa, mutta muuten leffan komedia-anti on oudon epähauskaa.

On hämmentävää ajatella, että Disneyllä torjuttiin useita käsikirjoitusehdotuksia Lumotun jatko-osasta, mutta tämä teksti sai studiopomojen hyväksynnän. Ei ole kuitenkaan mikään ihme, että raina on tungettu suoraan Disney+ -palvelun valikoimaan ilman teatterikierrosta. Tällaiset helppojen rahojen perässä tehdyt jatkoturhakkeet vaikuttaisivat yhtiön uudelta bisnessuunnitelmalta - hyvänä lisäesimerkkinä toimii vähän aikaa sitten suoratoistoon tupsahtanut Hokkus Pokkus 2 (Hocus Pocus 2 - 2022), joka sekin epäonnistui toistamaan alkuperäishitin charmin. Lumottu 2 on muutamista kelpoideoistaan huolimatta suorastaan pitkäveteinen satuleffa, jonka tarina ei jaksa napata mukaansa. Lumoavuus loistaa poissaolollaan ja elokuva kulkee toinen toistaan unohdettavampien musikaalinumeroiden kautta kohti mitäänsanomattomaksi mekastukseksi äityvää loppuhuipennustaan. Siinä, missä ykkösosassa tietyt kliseet ja siirappinen romanssi eivät häirinneet, homman toimittua muuten todella hyvin, jatko-osan harvat onnistumiset eivät pelasta laiskaa kokonaisuutta.

Jatko-osan ohjauksesta vastaa Adam Shankman, jonka aiempaan filmografiaan mahtuu sellaisia merkkiteoksia kuin... Vin Dieselin tähdittämä Tuttisoturi (The Pacifier - 2005). Shankman yrittää liikaa satuhengen kanssa, eikä onnistu lopputuloksessa. Brigitte Halesin käsikirjoitus on raskassoutuinen ja se kaipaisi huomattavaa lisätyöstöä, jotta potentiaalisesti kiinnostavat kuviot pääsisivät oikeuksiinsa. Elokuvan erikoistehosteet vaihtelevat laadultaan ja leffassa nähdään niin oivallisesti toteutettua digioravaa kuin kaamean huonosti tehtyä digikissaa. Muuten filmi toimii puitteidensa puolesta. Kuvaus on mainiota ja niin lavasteet kuin asut ja maskeerauksetkin ovat taidokkaasti työstetyt. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja musiikit ovat taattua Alan Menkeniä, joskin hänen lauluistaan huomaa, että herra on parhaat työnsä tehnyt jo aikoja sitten.

Yhteenveto: Lumottu 2 on harmillisen heikko esitys, joka kadottaa täysin ykkösleffan lumoavuuden ja hurmaavuuden. Uudessa tarinassa olisi potentiaalia, mutta tönkön käsikirjoituksen ja ohjauksen takia lopputulos on innoton ja väkisin väännetty. Kertomus ei jaksa napata mukaansa ja leffa on paikoitellen jopa pitkäveteinen. Komediaosasto ei jaksa naurattaa ja musikaalinumerot ovat toinen toistaan unohdettavampia rallatuksia. Kaikki johtaa mitäänsanomattomaan finaaliin, jonka päätteeksi katsojana toivoo, että elokuvasarja olisi älytty lopettaa heti ensimmäiseen osaan. Amy Adams ja Patrick Dempsey ovat hyvässä vedossa päärooleissa ja leffassa nähdään hienoja lavasteita ja asuja. Erikoistehosteiden taso kuitenkin vaihtelee läpi elokuvan. Lumottu 2 on jälleen yksi täysin turhanpäiväinen jatko-osa mainiolle filmille ja se saa kyseenalaistamaan vielä enemmän Disneyn uutta villitystä tuoda tarpeettomasti vanhoja hittejään takaisin nostalgiannälkäisille ja uusille sukupolville, sen sijaan että studio tehtailisi uusia ideoita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Disenchanted, 2022, Walt Disney Pictures, Josephson Entertainment, Right Coast Productions, Metropolitan Films International, Andalasia Productions

Arvostelu: Smurffit 2 (The Smurfs 2 - 2013)

SMURFFIT 2

THE SMURFS 2

Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Katy Perry, Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Christina Ricci, Brendan Gleeson, J. B. Smoove, Jayma Mays, John Oliver, George Lopez, Jacob Tremblay ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7

HUOM! Jotta arvostelu pysyisi lapsiystävällisenä, osa sanoista on jouduttu korvaamaan "smurffaavalla" ilmaisulla.

Peyon klassikkosarjakuviin perustuva elokuva Smurffit (The Smurfs - 2011) oli valtava hitti, vaikka se sai paljon haukkuja niin kriitikoilta kuin sarjakuvien ja Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) faneilta. Jatko-osan teosta ilmoitettiinkin pian sen jälkeen, kun ensimmäinen elokuva todettiin menestykseksi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja Smurffit 2 sai ensi-iltansa heinäkuussa 2013. Elokuva oli hitti, vaikkei tienannutkaan yhtä paljon kuin edellinen leffa ja se sai vielä ensimmäistä osaa huonommat arviot. Itse en ollut nähnyt Smurffit 2:a aiemmin. Olin katsonut ensimmäisen Smurffit-elokuvan ja se oli niin kehno, etten kokenut tarvetta jatko-osan katsomiselle. Kuitenkin kun huomasin, että ensimmäinen osa täyttää tänä kesänä 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Se oli mielestäni edelleen huono leffa, mutta siitä huolimatta päätin vihdoin katsoa myös Smurffit 2:n.

Smurffaavan paha Velho smurfnappaa Smurffiinan ja yrittää käyttää tätä ilkikurisessa juonessaan saadakseen smurffien esanssia ja valloittaakseen maailman taikavoimillaan.

Ensimmäisestä elokuvasta tutut smurffihahmot tekevät paluun, mutta hieman erilainen joukko lähtee Smurffiinan (äänenä laulajatähti Katy Perry) pelastusretkelle. Suursmurffi (kesken elokuvan teon menehtynyt Jonathan Winters viimeisessä roolissaan), mokaileva Tohelo (Anton Yelchin) ja jatkuvasti tympeä Ärjysmurffi (George Lopez) saavat Välkyn (Fred Armisen) ja Sisusmurffin (Alan Cumming) sijaan seurakseen narsistisen Kaunosmurffin (John Oliver), joka käyttää koko ruutuaikansa itsensä ylistämiseen ja ihalemiseen. Kaunosmurffi käykin nopeasti hermoille ja katsojana toivoo pian, että hahmo smurffaisi jossain kohtaa leffaa. Miksei hänen sijaan Passiivisaggressiivissmurffi (Jimmy Kimmel) voinut lähteä seikkailuun? Hänen nimensä oli yksi ainoista vitseistä, joille jopa hymähdin positiivisesti. Suursmurffi, Tohelo ja Ärjysmurffikin ovat omien heikkouksiensakin kanssa tarpeeksi hyvä kolmikko, ettei neljättä smurffia olisi edes tarvittu retkelle.

Monien Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) hahmojen äänenä tunnettu Hank Azaria palaa pahan Velhon rooliin ja hän onnistuu olemaan vielä smurffimpi roolissa kuin viime kerralla. Azaria hyppää täysin roolinsa vietäväksi, eikä pysähdy kertaakaan miettimään, missä kohtaa hän alkaa jo olla raivostuttava. Lapsista Velho saattaa olla hieman jännittävä, mutta aikuinen lähinnä pyörittelee silmiään Azarian smurffailulle. Sitten taas kun ruutuun ilmestyy Velhon kissa, kammottavilla digiefekteillä toteutettu Rontti, silmien pyörittely loppuu, eikä katsetta voi kääntää, vaikka mieli kuinka tekisi. Häiriintyneen epäaidon katin väännellessä naamaansa, katsojan tärykalvoille palaa ilmestys, minkä aiheuttamat painajaiset eivät hetkeen lopu.
     Ja tietty edellisestä osasta tutut poloiset Neil Patrick Harris ja Jayma Mays on raahattu tähänkin leffaan, vaikka tosin Mays pääsee hieman pälkähästä hahmonsa Gracen pienellä ruutuajalla. Patrickia esittävä Neil Patrick Harris sen sijaan kärvistelee pitkin leffaa ja hänestä voi nähdä, että ensimmäisen elokuvan kuvausten aikana mukana kulkenut lapsenomainen into on kadonnut karun todellisuuden tieltä. Rakastavasti tehdyn lastenseikkailun sijaan Smurffit-rainat ovatkin rahanahneudesta väännettyjä tuotesijoitteluja, joita Peyo tuskin hyväksyisi, jos olisi yhä elossa. Elokuvassa esitellään myös Patrickin ja Gracen lapsi, joka on tottakai nimetty Blueksi (Jacob Tremblay ensimmäisessä elokuvaroolissaan), sekä Patrickin isäpuoli Victor (Brendan Gleeson), johon Patrickilla on todella huonot välit. Koska jos jotain ensimmäisestä Smurffit-leffasta puuttui, niin ihmissuhdedraama. Voi smurffi soikoon.

Ensimmäisen Smurffit-elokuvan tekijät eivät tainneet ottaa lainkaan opikseen filmin saamasta murskapalautteesta, josta äänekkäin tuli smurffien faneilta, joiden mielestä elokuva teki pelkkää hallaa heidän lapsuudensuosikeilleen. Smurffit 2 ei ole ihan yhtä paha tuotesijoitteluteos kuin edeltäjänsä, mutta se on jo itsessään täysin sieluton tuote. Parissa kohtaa filmi kyllä syyllistyy mainostamiseen. Elokuvan taustalla pyörii Sony-yhtiö, joten on täysin odotettavissa, että kaikki leffassa nähtävät puhelimet ja tietokoneet olisivat yhtiön. Sen vielä ymmärtää. Mutta kun mukana on kohtaus, missä Velho oikein ihailee ja tutkii yhtä Sonyn tablettia ja kehuu sitä maasta taivaisiin, alkaa katsojalla jo olla smurffi kireällä. Sentään tekijät ovat kuunnelleet fanien valitusta siitä, että leffa sijoittui smurffien maailman sijaan New Yorkiin ja keskittyi liikaa esittelemään nähtävyyksiä. Smurffit 2 tapahtuukin Pariisissa... missä taitaa olla vielä enemmän nähtävyyksiä. Tuotesijoittelun sijaan elokuvaa voi katsoa siis matkailumainoksena. Jossain kohtaa huomaa odottavansa Trivagon hotellivertailua.

Joku voisi toisaalta ihan ymmärrettävästi sanoa, että olen aivan liian julma elokuvalle, joka on tarkoitettu monta vuotta nuoremmille katsojille kuin minä. Onhan se ihan totta, mutta minua silti smurffaa suunnattomasti, kun rahanahneet studiot tekevät tällaista moskaa lapsille, jotka ansaitsevat paljon parempaa. Kun maailmasta löytyy niin paljon lapsiystävällisiä elokuvia, joihin on panostettu monella tapaa enemmän kuin moniin "aikuisten elokuviin" ja joista oikeasti kaikenikäiset voivat nauttia, niin miksi pistää heitä tyhmentymään tällaisten rainojen parissa? Jos smurffeja haluaa katsoa, niin pistäkää pyörimään vanha ihastuttava piirrossarja. Jopa vuoden 2017 animaatio Smurffit: Kadonnut kylä (Smurfs: The Lost Village) on parempi vaihtoehto, vaikka sekin on lopulta aika keskinkertainen. Smurffit 2:sta on turha odottaa ajatuksia herätteleviä opetuksia, mitkä auttaisivat lasta kasvamaan hyväksi aikuiseksi. Siitä ei löydy sydäntä, mikä pumppaisi sen täyteen Peyon töistä tuttua rakkautta ja aitoa, puhdasta riemua. Kaikessa ylienergisyydessään leffa ei ole edes viihdyttävä tai hauska.

Elokuvan on ohjannut sama henkilö kuin edellisenkin osan, Raja Gosnell, joka tekee täysin samanlaista työtä kuin viimeksi. Gosnell hassuttelee, minkä kerkeää, muttei pysähdy miettimään, mitä on oikeasti tekemässä. Sama koskee myös viidestä henkilöstä koostuvaa käsikirjoitustiimiä, joka tunkee mukaan toinen toistaan typerämpiä vitsejä, eikä ole hoksannut lainkaan, mikä ensimmäisessä osassa meni pieleen. Sentään Smurffit 2 on sujuvasti kuvattu. Leikkauksessa turhia juttuja voisi karsia, sillä tunnin ja 45 minuutin kestossaan leffa käy tylsäksi kohdeyleisöllekin. Mukana on oivallisia lavasteita, kelpo valaisua ja Velho on puettu ja maskeerattu mahdollisimman samannäköiseksi kuin sarjakuvissa. Tehosteet eivät tässäkään leffassa vakuuta ja on edelleen erittäin selvää, milloin Rontti on oikea kissa ja milloin digismurffitus. Heitor Pereiran säveltämät musiikit eivät pääse lainkaan esille, sillä leffa tuntuu vain olevan täynnä isosti jumputtavia popkappaleita.

Yhteenveto: Smurffit 2 on smurffaavan smurffi elokuva, joka tylsistyttää liian pitkällä kestollaan, ärsyttää monestakin syystä ja tyhmentää kaikenikäisiä katsojia. Hävytöntä tuotesijoittelua löytyy jälleen, mutta tällä kertaa filmi tuntuu enemmän matkailumainokselta. Sielu ja sydän ovat tästäkin rainasta kateissa ja katsojaa harmittaa niin Peyon, kyllästyneen näköisen Neil Patrick Harrisin kuin myös niiden lasten puolesta, jotka päätyvät tätä katsomaan. Aivoton kohellus saattaa toki naurattaa kohdeyleisöä, mutta on tästä silti kelpo perhe-elokuva kaukana. Kyseessä on niitä teoksia, joita lapset tuskin muistelevat enää aikuisiällä lämmöllä edes paksujen, nostalgianhuuruisten lasien kera. Hank Azaria käy hermoille pahana Velhona ja tämän digikissa aiheuttaa yhä painajaiskuvia. Uutena hahmona seikkailuun hyppäävä Kaunosmurffi on raivostuttava tapaus. Smurffit 2 pitää sisällään aika lailla kaiken, mitä 2000-luvun lastenleffoissa voi mennä vikaan ja taitaa olla sanomattakin selvää, että suosittelen kaikenikäisiä pysymään kaukana näistä smurffaavista kammotuksista. Jos hahmojen seikkailut kiinnostavat, suosittelen vilkaisemaan kokonaan animoidun Smurffit: Kadonneen kylän.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Jos sinne asti pystyy sinnittelemään...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs 2, 2013, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Hemisphere Media Capital, Kerner Entertainment Company, Studio Peyo, Canadian Film or Video Production Tax Credit, Firstep Productions, Legend3D, NeoReel

Arvostelu: Smurffit (The Smurfs - 2011)

SMURFFIT

THE SMURFS

Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jayma Mays, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Katy Perry, Fred Armisen, Alan Cumming, George Lopez, Sofia Vergara, Tom Kane ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

The Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Cullifordin sarjakuvahahmoihin, smurffeihin. Nämä pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958 Le Journal de Spirou -sarjakuvalehdessä, mutta maailmanlaajuisen suosioon hahmot nousivat Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) kautta. Vuonna 1997 tuottaja Jordan Kerner alkoi pommittamaan hahmojen oikeuksia pitävää belgialaisyhtiötä, Lafig Belgiumia kirjeillä, missä hän kertoi innostuksestaan hahmoihin ja kysyi elokuvaoikeuksien hintaa mahdollista filmatisointia varten. Vasta vuonna 2002, kun Peyon perikunta luki Kernerin tuottaman Lotta ystäväni -elokuvan (Charlotte's Web - 2006) käsikirjoituksen, he luottivat tähän tarpeeksi, jotta he vihdoin myivät elokuvaoikeudet. Aluksi leffaa työstettiin Paramount Picturesin ja Nickelodeon Moviesin kautta, mutta vuonna 2008 oikeudet siirtyivät Columbia Picturesille ja Sony Pictures Animationille. Alunperin leffan piti olla vain animaatio, mutta Sonyn johtohahmo Michael Lyntonin ideasta elokuvan päätettiin yhdistävän animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja leffan oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo saman vuoden joulukuussa, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää, jottei elokuva joutunut kilpailemaan Jogi-karhun (Yogi Bear - 2010) ja Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010) kanssa. Lopulta 16. kesäkuuta 2011 (tasan kymmenen vuotta sitten) Smurffit sai maailmanensi-iltansa pienessä espanjalaisessa Júzcarin kylässä, minkä asukkaat maalasivat kokonaan siniseksi ensi-illan kunniaksi. Elokuva oli rahallisesti megahitti, mutta kriitikoilta ja faneilta se sai murskaavaa tylytystä. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se saapui Suomen teattereihin syyskuussa 2011, vaan näin sen vasta muutamia vuosia myöhemmin Netflixistä. Kun huomasin, että Smurffit-elokuva täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Rauhallisessa kylässään asuvat pienet ja siniset smurffi-olennot valmistautuvat Sinisen kuun festivaaliin. Juhlavalmistelut saavat kuitenkin ikävän käänteen, kun paha Velho saapuu kylään, aikomuksenaan siepata smurffit ja imeä niistä taikavoimat omaan käyttöönsä. Osa smurffeista löytää paetessaan portaalin, mikä kuljettaa heidät metsästä New Yorkiin.

Seikkailuun päätyvät smurffit ovat smurffikylän vanha ja viisas johtaja Suursmurffi (äänenä Jonathan Winters), kylän ainoa tyttö Smurffiina (laulaja Katy Perry), jatkuvasti mokaileva Tohelo (Anton Yelchin), fiksu ja siksi silmälaseja käyttävä Välkky (Fred Armisen), äksy Ärjysmurffi (George Lopez), sekä jostain syystä skotlantilaisesti kilttiin pukeutuva Sisusmurffi (Alan Cumming). Smurffien nimet määrittelevät heidän piirteensä hyvin vahvasti ja esimerkiksi Ärjysmurffi ja Sisusmurffi jäävätkin aika tylsän yksiulotteisiksi. Hahmot ovat veikeän energisiä, joiden kanssa lapsikatsoja lähtee varmasti mielellään seikkailemaan. Aikuisille smurffit voivat usein käydä ärsyttäviksi - paikoitellen ihan tarkoituksella.
     Elokuvan pahis on tietty smurffien arkivihollinen, paha Velho (Hank Azaria), jonka suomenkielinen nimi on todella typerä. Miksei hahmo voi olla Suomessakin Gargamel, kuten hän on alunperin? Toisin kuin digitaalisesti animoidut smurffit, Azaria pääsee näyttelemään Velhoa ihan asussa ja maskeerauksissa kameran edessä. Useiden Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninä tunnettu Azaria aiheuttaa lähinnä suurta myötähäpeää teatraalisella olemuksellaan. On ymmärrettävää, että lastenleffassa pahishahmo halutaan esittää hupsusti, mutta kun hahmo pissaa astiaan keskellä täyttä hienostoravintolaa, aletaan jo mennä liian pitkälle. Animaatiossa pöljä pahis toimii, mutta näyteltynä Velho on vain nolo. Velhoa seuraa tietysti häijy kissa Rontti, jota on päätetty tehostaa digitehostein. Huomasin useaan otteeseen vain tuijottavani järkyttyneenä, kun aito kissa on päätetty vaihtaa aivan järkyttävään digiräpellykseen. On jälleen ymmärrettävää, että piirrossarjassa Rontti oli ilmeikäs kissa, joten tekijöiden on pitänyt tehdä jokin ratkaisu katin kanssa elokuvassa, mutta tämä ratkaisu on yksi osoitus siitä, että kenties Smurffeja ei olisi koskaan kannattanut tehdä osittain näyteltynä elokuvana.

Sen sijaan, että sarjakuvien ja piirrossarjan tavoin Smurffit-leffa sijoittuisi smurffien kylään ja sitä ympäröivään metsään täynnä kaikenlaista taianomaista, ovat tekijät ilmiselvästi halunneet toistaa elokuvien, kuten Alvin ja pikkuoravien (Alvin and the Chipmunks - 2007) ja Lumotun (Enchanted - 2007) suosion ja viedä satuhahmot ja puhuvat eläimet meidän maailmaamme. Taikametsän sijaan maagisuutta smurffeille edustaa ihmisten teknologia, mitä löytyy esimerkiksi Times Squarelta jättimäisten mainostaulujen muodossa. M&M's, Coca-Cola, McDonald's ja Google ovat vain muutamia hävyttömiä tuotesijoitteluja, joita leffa alkaa puskemaan tiuhaan tahtiin New York -osuuden alkaessa. Blue Man Groupin mainos ihmettelevien smurffien takana menee vielä vitsinä, mutta Blu-rayn mainos saa huokaisemaan syvään pettymyksestä. Musiikkivideota muistuttava Guitar Hero -osio taas saa pyörittelemään silmiään. Missä on Smurffit-sarjakuvien ja -piirrossarjan ihastuttavuus, sydän ja riemu?

New Yorkissa smurffit päätyvät kosmetiikkafirman markkinointiosaston varajohtajan, Patrickin ja tämän raskaana olevan vaimon Gracen (Neil Patrick Harris ja Jayma Mays, jotka yrittävät parhaansa, mutta sääliksi käy) kotiin. Eli ne pakolliset ihmishahmot, jotka aluksi kirkuvat nähdessään outoja animoituja pikku-ukkoja ja sitten käyttävät loppuleffan niiden auttamiseen. Harmi vain, että Patrickin kosmetiikkajuonikuvio vie aivan liikaa aikaa elokuvasta ja tekee siitä pitkäveteisen jopa kohdeyleisölle. Tällä on kai yritetty kosiskella aikuiskatsojaa, mutta heidän kohdalla peli on jo menetetty. Vannoutuneimmat smurffifanitkin pysyvät suuttuneina New York -asetelmasta ja elokuvan sieluttomuudesta. Huumoria yritetään epätoivoisesti yrittää vähän jokaiseen makuun, mutta kaikki pieruvitseistä hieman härömpiin heittoihin lentävät kauas ohi maalitaulusta. Aikuisille epätoivoisimpia vitsejä ovat populaarikulttuurijutut, kuten skottismurffin "freedom"-huuto Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995). Ainoa vitsi, mikä sai minut naurahtamaan, on osuvan itseironinen läppä siitä, saavatko smurffit nimensä heti syntyessään, vai vasta näyttäessään tietyn asian itsestään, mikä määrittelee heidät täysin persoonina? Sitten taas, kun elokuva yrittää liikkua meta-tasoilla ja näyttää, että smurffit ovat sarjakuvahahmoja leffassakin, se lähinnä vain hämmentää.

Elokuvan on ohjannut Raja Gosnell, joka on erikoistunut juurikin tällaisiin teoksiin kuin Smurffit. Gosnellin filmografiaan kuuluu mm. Scooby-Doo (2002) ja Beverly Hillsin hienostohauva (Beverly Hills Chihuahua - 2008), minkä lisäksi hän ohjasi aiemmin Yksin kotona 3:nkin (Home Alone 3 - 1997). Aivan kuin Gosnell haluaisi tieten tahtoen pilata monien rakastamia juttuja... Käsikirjoitustiimiin taas kuuluvat J. David Stem, David N. Weiss, David Ronn ja Jay Scherick. Edes kolmen Davidin avulla smurffeja ei onnistuta tuomaan valkokankaille kunnioittavalla tavalla. Nelikko ei vaikuta edes pitävän näistä taikaolioista ja monet tarinallisista ratkaisuista tuntuvatkin tulleen suoraan studiolta. Sentään Smurffit on kelvollisesti kuvattu elokuva. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät parhaansa saadakseen Velhon näyttämään sarjakuville uskolliselta. Leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää, sillä tunnin ja 45 minuutin pituisena se on luultavasti liian pitkä lapsille, puhumattakaan vanhemmista, jotka joutuvat kärvistelemään elokuvan läpi lastensa kanssa. Itse smurffit näyttävät ihan hyviltä, mutta muuten digianimaatiot ovat usein todella kehnot. Äänimaailma toimii sujuvasti, vaikkei Heitor Pereira saakaan mitään kiinnostavaa aikaan musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Smurffit on todella surullisen kehno koko perheen elokuva. Lapsille se voi tarjota hauskaa viihdettä, mutta uskoisin heidänkin kokevan leffan paikoitellen tylsäksi, Neil Patrick Harrisin hahmon kosmetiikkajuonikuvion takia. Aikuisten taas on vaikea löytää riemua leffasta. Jos on kovemman luokan Smurffifani, elokuva voi tuntua jopa suurelta loukkaukselta. Alkuperäistöiden taianomaisuus loistaa poissaolollaan. Sydäntä ei löydy lainkaan ja lähinnä leffa on vain tökerön hävytöntä tuotesijoittelua. Koheltaminen ei jaksa naurattaa ja vitsit ovat aikamoisia hutilaukauksia. Hank Azaria yrittää aivan liikaakin pahan Velhon osassa, luoden vain erittäin myötähäpeällisen pahishahmon. Velhoa seuraava Rontti-kissa on vähän väliä järkyttävän kökkö digiluomus. Kaikin puolin lopputuloksena on lähinnä ärsyttävä sekoilu. Elokuvan sijaan Smurffeja tekisi mieli kutsua lähinnä tuotteeksi, sillä sitä se todella on. Tuote, jolla on tarkoitus höynäyttää helpot rahat nostalgiannälkäisten aikuisten ja viattomien lasten taskuista.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. Lisäksi lopputeksteissä lukee huojentava tieto, ettei animoituja kissoja satutettu elokuvaa tehdessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Studio Peyo, Mel's Cite du Cinema, Kerner Entertainment Company

Arvostelu: Bill & Ted Face the Music (2020)

BILL & TED FACE THE MUSIC

Ohjaus: Dean Parisot
Pääosissa: Keanu Reeves, Alex Winter, Kristen Schaal, Samara Weaving, Brigette Lundy-Paine, Anthony Carrigan, Erinn Hayes, Jayma Mays, Holland Taylor, Hal Landon Jr., William Sadler, Jillian Bell, DazMann Still, Jeremiah Craft, Daniel Dorr, Sharon Gee, Patty Anne Miller ja Kid Cudi
Genre: komedia, seikkailu, scifi
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Keanu Reevesin ja Alex Winterin tähdittämä komediaelokuva Billin ja Tedin uskomaton seikkailu (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) oli menestys, joka keräsi oman vannoutuneen fanikuntansa, sekä sai jatko-osan Billin ja Tedin maailma (Bill & Ted's Bogus Journey - 1991). Kolmannen elokuvan teosta on huhuiltu jo vuosia, mutta vasta 2000-luvulla Reeves ja Winter alkoivat tosissaan suunnitella jatkavansa Billin ja Tedin seikkailuja. Pitkään studiot eivät kuitenkaan nähneet potentiaalia kolmannessa elokuvassa, kokien, että vanha fanikunta ei olisi tarpeeksi iso vastaamaan kustannuksia, eivätkä hahmot olisi tuttuja nuorelle yleisölle. Asiaa ei myöskään auttanut se, millaiseen alamäkeen Reevesin ja etenkin Winterin urat olivat vajonneet. Kuitenkin Reevesin tähdittämän toimintaelokuva John Wickin (2014) osoittautuessa jättihitiksi, studiot alkoivat kiinnostua uusista projekteista Reevesin kanssa. Niinpä Reeves ja Winter saivat vihdoin Metro-Goldwyn-Mayerin tarttumaan elokuvaansa. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2019 ja lopulta Bill & Ted Face the Music sai ensi-iltansa monissa maissa elokuussa 2020. Suomeen leffaa ei kuitenkaan tuotu, vaikka teatterit kaipasivatkin kipeästi uutuuselokuvia koronapandemian keskellä. Vasta nyt elokuva on vihdoin ja viimein julkaistu täälläkin, mutta suoraan vuokrattavana. Itse olin tiennyt Bill ja Ted -leffoista jo pidemmän aikaa, mutta päätin katsoa ne vasta viime kesänä, valmistautuakseni tulevaan kolmososaan. Minua jopa harmitti, ettei elokuva saapunut lainkaan elokuvateattereihin, mutta kun huomasin Bill & Ted Face the Musicin saapuneen vuokrattavaksi, katsoin sen välittömästi.

Yli kahden vuosikymmenenkään jälkeen William S. Preston, Esq. ja Theodore Logan eivät ole onnistuneet kirjoittamaan sitä maailman yhdistävää laulua, mitä heidän on ennustettu tekevän. Kun maailma on kohtaamassa loppunsa ja vain sillä ennustetulla laululla voi pelastaa kaiken, Billin ja Tedin täytyy lähteä aikamatkalle tulevaisuuteen ja varastaa laulu vanhemmilta itseltään.

Alex Winter ja Keanu Reeves palaavat tietysti rooleihinsa William S. Preston, Esq:nä ja Theodore Loganina, eli Billinä ja Tedinä ja voi kunpa voisinkin sanoa, että he ovat oikein excellent rooleissaan. Vuosien varrella elokuvista lähes täysin kadonnut Winter pistää kyllä innokkaasti kaikkensa peliin Billinä, mutta Reevesin touhua on aika kiusallista seurata. Tämä johtuu lähinnä siitä, että hän on siirtynyt toinen toistaan kovempiin toimintarooleihin elokuvien Myrskyn ratsastajat (Point Break - 1991), Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994), The Matrix (1999) ja John Wick myötä, joten paluu uran juurille hömelön Tedin rooliin on väkisinkin outo. Vaikka Reeves on vuosien aikana useasti puhunut innokkaasti paluusta tämän leffasarjan pariin, näyttää hän itse elokuvassa siltä kuin toivoisi, ettei hänen uransa uusi nousu tyssää nyt tähän. Parhaiten Reeves ja Winter toimivat esittäessään hahmojensa huomattavasti iäkkäämpiä versioita, joihin Bill ja Ted törmäävät uudella seikkailullaan.

     Elokuvassa nähdään myös Jayma Mays Billin vaimona prinsessa Joannana ja Samara Weaving heidän tyttärenään Theana, Erinn Hayes Tedin vaimona prinsessa Elizabethina ja Brigette Lundy-Paine heidän tyttärenään Billienä, Kristen Schaal aikamatkaaja Rufuksen tyttärenä Kellynä ja Holland Taylor tämän äitinä Suurena Johtajana, Anthony Carrigan Billiä ja Tediä jahtaavana tappajarobottina, sekä Jillian Bell parisuhdeterapeuttina. Hal Landon Jr. palaa rooliinsa Tedin isänä ja William Sadler nähdään tietty itse Kuolemana. Paikoitellen sivuhahmot varastavat täysin valokeilan päätähdiltä ja itse koin etenkin Carriganin näyttelemän tappajarobotin hauskemmaksi hahmoksi. Weaving ja Lundy-Paine toimivat yllättävänkin pätevästi pääkaksikon lapsina, elehtien ja puhuen täysin kuin isänsä. Molemmista löytyy samanlaista höpsöyttä ja sydäntä, sekä nuoruuden intoa kuin Reevesistä ja Winteristä kahdessa ensimmäisessä leffassa.

Bill & Ted Face the Music toimii varmasti nostalgiannälkäisille Billin ja Tedin faneille, minkä lisäksi se on oikein passeli hyvän mielen hömppä ankeaan vuoteen 2020, mutta eipä se kovin kummoinen teos ole. Vaikka leffa onkin parempi kuin vaikkapa Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014), missä yritettiin myös uudestaan parin vuosikymmenen takaista komediaa vanhentuneilla näyttelijöillä, on se silti lähinnä vain ihan kivaa viihdettä. Siinä pidetään vahvasti edellisten osien henki ja tyyli, eikä pyörää ole päätetty keksiä uudestaan. Toisaalta miksi korjata jotain, mikä ei sinänsä ole rikki, mutta tarviiko samaa kierrättää? Kasari-ysärikomedian teko 2000-luvulla johtaa kummalliseen lopputulokseen. Kovinkaan hauska leffa ei ole, mutta pöhkö seikkailu tarjoaa tyytyväisiä hymähdyksiä aina silloin tällöin. Billin ja Tedin aiempia seikkailuja lämmöllä muistelevat innostuvat takuulla, kun ensimmäisen kerran ilmakitarasoolo pärähtää käyntiin tai kun Sadlerin näkee jälleen Kuolemana.

On juuri niin Billin ja Tedin kaltainen idea, että kun päähahmot eivät keksi omassa ajassaan legendaarista kappaletta, he päättävät matkustaa tulevaisuuteen ja varastaa kappaleen siellä vanhemmilta versioiltaan, jotka ovat jo tehneet kappaleen. Nämä reissut tulevaisuuteen ovatkin aika hilpeitä ja niissä juurikin ne Billin ja Tedin vielä vanhemmat versiot saavat hymyn leviämään huulille. Samaan aikaan hahmojen tyttäret lähtevät samankaltaiselle aikamatkalle kuin päähahmot ensimmäisessä filmissään, etsimään historiallisia muusikoita, joiden kanssa tyttäret uskovat voivansa auttaa ennustetun kappaleen luonnissa. Väliin mahtuu myös tylsää parisuhdeterapiaa, mutta muuten elokuva on hyvin samanlainen kuin edelliset osat. Filmi tietty loppuu suureen konserttiin, minkä on ihan vain tarkoitus saada katsoja mukavalle tuulelle. Vuonna 2020 se on hyvä tavoite ja vaikka tekijät tavallaan onnistuvatkin siinä, on Bill & Ted Face the Music lopulta aika unohdettava tekele.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Galaxy Questista (1999) parhaiten tunnettu Dean Parisot, joka rakentaa miellyttävää tunnelmaa ja toistaa edellisten osien onnistumisia. Hienoa on, että aiemmat osat käsikirjoittanut kaksikko Chris Matheson ja Ed Solomon vastaavat myös Bill & Ted Face the Musicin tekstistä. Kaksikko pelaakin täysillä varman päälle ja luottaa nostalgian voimaan. Kuvaus on tarpeeksi hyvää ja leikkauskin passelia. Erikoistehosteet eivät todellakaan järisytä maata, mutta sopivat kelvollisesti tällaiseen hömppään. Maskeeraajia täytyy kehua lihaksikkaiden vankilakundi Billin ja Tedin ulkonäöistä, jotka ovat täysin ylilyövät, mutta silti yllättävän onnistuneet. Äänimaailma toimii ja Mark Ishamin säveltämistä musiikeista löytyy hilpeän seikkailun tuntua, sekä tietty niitä ikonisia kitarasoundeja.

Yhteenveto: Bill & Ted Face the Music on ihan kiva hyvän mielen hömppä, mikä tyydyttää takuulla nostalgiannälkäiset Billin ja Tedin fanit, mutta jättää luultavasti muut aika kylmäksi. Alex Winter ja etenkin Keanu Reeves ovat harmillisen väsähtäneet rooleissaan - kenties käytettyään kaiken energian siihen, että leffa ylipäätään saatiin tehtyä. Aika ajoin keski-ikäisten miesten (etenkin toimintastaraksi kehkeytyneen Reevesin) teinipöhköilyä on jopa kiusallista seurata. Kun Winter ja Reeves esittävät paljon iäkkäämpiä versioita Billistä ja Tedistä, tarjoavat he paremmat naurut. Erityisen hauska leffa ei kuitenkaan ole, vaan se tarjoaa lähinnä yksittäisiä positiivisia hymähdyksiä. Hömelö kasari-ysärihenki ei oikein enää toimi 2020-luvulla tehtynä. Suurimmaksi osaksi sitä katsoessa viihtyy tarpeeksi passelisti, mutta katselukokemuksen myös unohtaa pian sen päätyttyä. Jos pidit aiemmista Bill ja Ted -leffoista, kannattaa Bill & Ted Face the Music vilkaista myös. Jos et ole edes nähnyt niitä, on täysin turhaa yrittää tutustua sarjaan tämän filmin kautta.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hassu kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bill & Ted Face the Music, 2020, Hammerstone Studios, Dial 9, Dugan Entertainment, Many Rivers Productions, Lakeview Entertainment, TinRes Entertainment

Arvostelu: American Made (2017)

AMERICAN MADE (2017)

Ohjaus: Doug Liman
Pääosissa: Tom Cruise, Domhnall Gleeson, Sarah Wright, Alejandro Edda, Jesse Plemons, Caleb Landry Jones ja Jayma Mays
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

American Made on tositapahtumiin perustuva elokuva Barry Sealista, joka oli mukana useissa salakuljetusbisneksissä 1980-luvulla. Leffan teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja Doug Liman sai käsiinsä Gary Spinellin käsikirjoituksen ja innostui siitä heti. Kuvaukset alkoivat keväällä 2015 työnimellä "Mena". Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo alkuvuodesta 2017, mutta ensi-ilta siirrettiin kesän loppuun ja nimi muutettiin American Madeksi. Leffan piti ilmestyä Suomessa 18. elokuuta, mutta ensi-iltaa siirrettiin jälleen muutamalla viikolla eteenpäin. Noh, näemme sen silti ennen Yhdysvaltoja, jonne se saapuu vasta syyskuun lopussa. Kiinnostuin American Madesta heti, kun kuulin, että sen pääosassa esiintyy Tom Cruise. Otin selvää, millaisesta filmistä oli kyse ja aihe sai minut kiinnostumaan lisää. Olin myös yllättynyt, kuinka positiivisen vastaanoton elokuva oli saanut, joten menin oikein positiivisin mielin katsomaan sen.

Salakuljettaja Barry Seal päätyy CIA:n salaisiin hommiin ja huomaa voivansa tienata tolkuttomia summia rahaa viemällä asioita paikasta toiseen. CIA-tehtävien lisäksi hän päätyy kuljettamaan mm. kartellin huumeita Yhdysvaltoihin ja aseita Nigaracuassa taisteleville contrasotilaille. Mikä voisi mennä pieleen?

Barry Sealia näyttelee tosiaan Tom Cruise, joka on aika samanlainen virnistelevä hurmuri kuin monissa muissakin leffoissa. Barry on todella huoleton veikko, joka uskoo itseensä, eikä tunnu usein edes miettivän, että asiat voisivat mennä pieleen. Hahmon ajatusmaailma tuodaan kaiken aikaa erinomaisesti esille ja katsojana onkin hauska seurata, mitä Barryn pään sisällä liikkuu. Vaikka Cruise ei olekaan erityisen hieno näyttelijä, häneltä löytyy silti aina niin paljon energiaa, riemua ja karismaa, että häntä seuraa oikein mielellään hahmona kuin hahmona. Cruise itsessään jo luo tunnelmaa elokuvaan ja siten pysyy show'n tähtenä kaiken aikaa.
     Brendan Gleesonin poika Domhnall Gleeson esittää agentti Schaferia, joka pistää Barryn salakuljettamaan CIA:n puolesta. Agentti Schafer ei ole hahmona kovin kiinnostava, vaikka hänestä löytyykin toimivia puolia. Gleeson on kuitenkin toimiva roolissa, mutta jää selvästi joka kohtauksessaan Cruisen varjoon.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Sarah Wright Barryn Lucy-vaimona, jolle Barry ei saa kertoa työstään, mikä aiheuttaa tietty ongelmia suhteelle; Jesse Plemons sheriffi Downingina; Alejandro Edda Meddelínin huumekartellin perustaja Jorgena; sekä Caleb Landry Jones Lucyn erikoisena pikkuveli JB:nä. Näyttelijät hoitavat hommansa hyvin, etenkin jälkimmäinen, joka sopii osaansa jo pelkän ulkonäkönsä ansiosta.

American Made lähtee erittäin oivallisesti liikkeelle ja nappaa katsojan mukaansa rennon tunnelman avulla. Barry esitellään hauskasti ja katsojana haluaa heti tietää, miten salakuljetushommissa tulee käymään. Läpi elokuvan kuultava Barryn kertojaääni selittää katsojille huvittavasti, miten hän päätyy ties minkälaisiin tilanteisiin. Vaikka paikoitellen tuntuu tylsältä, ettei leffa näytä asioita, vaan sen pitää jatkuvasti selittää juontaan, osoittautuu kertojaääni kuitenkin yllättävän hyödylliseksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee. Barrylle tulee nimittäin jatkuvasti uusia hommia, jolloin on todella mukavaa, että parissa kohtaa pysähdytään tarkentamaan keille kaikille hän tekee hommia. Filmi kulkee nopealla temmolla eteenpäin ja katsojana on vaikea olla hymyilemättä ja hekottelematta, kun Barry selviää ties mistä tilanteista ja hänet pistetään taas kerran uusiin töihin. Ja rahaa sen kuin virtaa. Voisi helposti kuvitella, että näin kaksituntinen American Made tuntuisi olevan lähes hetkessä ohi, mutta ei.

Kun elokuvassa tapahtuu koko ajan jotain, luulin kolmen vartin kohdalla, että leffa olisi ohittanut jo useita minuutteja sitten puolen välin. Katsojaa läimitään kasvoille uudella tiedolla vähän väliä, jolloin ei ole ihme, että alkaa käydä sekavaksi, mitä kaikkea Barryn pitääkään tehdä. Mukana on niin paljon erilaisia juonikuvioita, jotka kulkevat päällekäin, että filmi alkaa tuntua uuvuttavalta kokemukselta. Vielä kun uudet asiat tarjoavat mukaan lähestulkoon pelkkää salakuljetusta, ei tarina tunnu kulkevan eteenpäin, vaan se alkaa kiertämään kehää. Rytmitys ei ole kummoisesti toteutettu. Välillä katsoja saa kiinni leffan tunteesta ja jännittää, mitä käy Barrylle, jos eri osapuolet saavat tietää kaikesta, mitä hän tekee, mutta kun tarinan huipennus vihdoin koittaa, on se toteutettu latteasti ja kokonaisuudesta jää helposti aika mitäänsanomaton olo. Lopputuloksena on keskinkertainen teos, joka tarjoaa muutamat hyvät naurut ja pientä jännitystä, sekä tietysti mainion Tom Cruisen, mutta siihen se jää. Hauskinta on, miten elokuvassa tehdään pilkkaa Yhdysvalloista, vaikka samalla se on myös todella jenkkiteos, etenkin kun nimenä on "American Made".

Tom Cruisen lisäksi kiinnostuin leffasta myös sen ohjaajan takia. Tämä on nimittäin Cruisen ja ohjaaja Doug Limanin toinen yhteistyö, ensimmäisen ollessa kelpo scifitoiminta Edge of Tomorrow (2014). Tässä Liman on paikoitellen onnistunut, kun taas välillä hän ei ole saanut kerrottua kokonaisuutta kovin hyvällä tavalla. Myös Gary Spinellin käsikirjoitus heittelehtii välillä miten sattuu. Kaikkein huonointa koko elokuvassa on kuitenkin sen kuvaus. Mukana on useita tyylikkäitä laajoja kuvia, jotka näyttävät hienoilta - etenkin ilmassa otetut lentokuvat - mutta muuten kuvaus näyttää siltä kuin pääkuvaaja olisi filmannut jokaiseen kohtaukseen yhden laajan kuvan ja lähtenyt tauolle, jolloin kameran on saanut innokas harjoittelija, joka ei tiedä yhtään, mitä sellaisella tekisi. Kuvasommittelu on usein karmean näköistä, minkä lisäksi kuvaus on hoidettu paikoitellen niin surkeasti, että voisi luulla katsovansa "found footage" -elokuvaa, jossa hahmot itse kuvaavat kaiken. Leikkauskaan ei ole mitä parhaimmasta päästä. Muuten tekninen toteutus on pääasiassa onnistunutta.

Yhteenveto: American Madesta löytyy mielenkiintoinen tarina, joka menee valitettavan usein hukkaan pitkäveteisen kerronnan ja osittain surkean teknisen toteutuksen takia. Kuvaus on välillä taidokasta, mutta suurimmaksi osaksi se näyttää amatöörimäisen hirveältä heilumiselta. Alkupää leffasta saa napattua katsojan mukaansa, mutta menettää otteensa jo ennen puolta väliä, kun kaiken aikaa tapahtuu hirveästi jotain, mutta tarina ei silti tunnu etenevän, vaan kiertää kehää. Välillä Barryn kertojaääni tuntuu laiskalta ratkaisulta, mutta paikoitellen se on tarpeellinen, sillä ennemmin tai myöhemmin katsoja tarvitsee selityksen, mitä hän tekee ja kenelle. Tom Cruise varastaa jatkuvasti show'n pääosassa ja jättää muut näyttelijät helposti varjoonsa. American Made on keskinkertainen hömppä, jonka vilkaisee kerran, mutta jota ei tarvitse nähdä uudestaan. Elokuvateatteriin ei tämän takia tarvitse lähteä, mutta kyllä sen katsoo sujuvasti esimerkiksi Netflixistä tai televisiosta, kun se niihin päätyy katseltavaksi. Itse olen jopa sitä mieltä, että tämän vuoden The Mummy (2017) oli parempi Cruise-filmi kuin tämä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
American Made, 2017, Cross Creek Pictures, Imagine Entertainment, Quadrant Pictures, Vendian Entertainment