Arvostelu: The Outpost (2020)

THE OUTPOST

Ohjaus: Rod Lurie
Pääosissa: Scott Eastwood, Caleb Landry Jones, Jacob Scipio, Milo Gibson, Jack Kesy, Orlando Bloom, Scott Alda Coffey, Will Attenborough, Kwame Patterson, Taylor John Smith, Cory Hardrict, Trey Tucker, Chris Born ja Jack Kalian
Genre: sota
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

The Outpost pohjautuu Jake Tapperin kirjaan The Outpost: An Untold Story of American Valor (2012), mikä taas perustuu tositapahtumiin Kamdeshin taistelusta Afganistanissa lokakuun 3. päivä 2009. Tuottaja Scott Stuber ja käsikirjoittajat Paul Tamasy ja Eric Johnson hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja alkoivat työstämään siitä filmatisointia Universal Picturesille. Alunperin Sam Raimin oli tarkoitus ohjata leffa, mutta nämä suunnitelmat kariutuivat ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Rod Lurie, kun projekti siirtyi Universalilta Millenium Medialle. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2018, vaikka niissäkin koettiin ongelmia, kun päätähti Scott Eastwood mursi nilkkansa ja kuvauksia jouduttiin venyttämään kahdella viikolla. The Outpostin oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa South by Southwest -elokuvafestivaaleilla, mutta koronaviruksen takia tapahtuma jouduttiin perumaan. Elokuva päätettiinkin monissa maissa julkaista suoraan internetissä, mutta koska Suomessa teatterit ovat onneksi avanneet, saamme The Outpostin valkokankaille. Kävin katsomassa elokuvan lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 2009 amerikkalaissotilaiden joukko saapuu Kamdeshiin, Afganistaniin taistelemaan kapinoivaa taliban-joukkoa vastaan ja turvaamaan rauhaa. Joukko saa tukikohdakseen vaarallisesti sijoitetun etuvartion, Outpost Keatonin ja joutuu jatkuvasti väijytyksien ja hyökkäysten uhriksi.

Vain hieman yli 50 sotilaan amerikkalaisjoukkoon kuuluvat mm. Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Legolas-haltian roolista tuttu Orlando Bloom kapteeni Keatingina, westernlegenda Clint Eastwoodin poika Scott Eastwood kersantti Romeshana, Caleb Landry Jones sotilas Carterina ja toimintatähti Mel Gibsonin poika Milo Gibson kapteeni Yllescasina. Mukaan mahtuu paljon muitakin ja muutamaa sotilasta jopa näyttelevät todellisesta Kamdeshin taistelusta selvinneet sotilaat. Romeshaa ja Carteria lukuunottamatta katsojalle ei kuitenkaan synny minkäänlaista tunnesidettä hahmoihin ja läpi leffan kun joku sotilaista kuolee taistelussa, katsojan on vaikea yhdistää nimeä kasvoihin. Landry Jones on mainio valinta sotilaaksi, joka on aluksi kaikkien kiusan kohteena, mutta nousee pikkuhiljaa näyttämään kykyjään. Eastwood taas ei ole läheskään isänsä veroinen näyttelijä, mutta kaikessa pökkelyydessäkin pärjää hyvin toimintakohtausten keskellä. Bloom vakuuttaa yllättävänkin pätevästi kapteenin roolissa, minkä takia onkin harmi, että hän saa lopulta aika vähän ruutuaikaa.

The Outpostista ei todellakaan tule mitään uutta sotaelokuvien klassikkoa, mutta on se oikein kelvollinen filmi tapahtumasta, mitä pidetään yhtenä kauheimpana taistona Afganistanin sodassa. Itse taistelua pitää kuitenkin odotella pitkään ja ensimmäinen puolisko leffasta on hyvinekin puolineen aika keskinkertaista menoa. Elokuva tuntuu oikein tarkoituksella venyttävän alkupäätä, jotta katsoja tuntisi sotilaiden turhautumisen. Alkupuoliskolta löytyy sotilaiden hilpeää ryhmähenkeä ja veikeää piikittelyä toisilleen. Tasaisin väliajoin etuvartioon hyökätään ja painotetaan sitä, kuinka surkeaan paikkaan se on asetettu. Outpost Keaton sijaitsee laakson pohjalla ja sitä ympäröivät joka suunnalta korkeat rinteet, mitkä ovat erinomaisia paikkoja, mistä talibanit voivat tehdä väijytyksiä ja yllätyshyökkäyksiä. Aluksi sotilaiden vitsailu nuotion ääressä hekotuttaa ja taistot jännittävät, mutta pidemmän päälle saman toistaminen tunnin ajan alkaa puuduttamaan. Ensimmäisen puoliskon kerronta on lisäksi kömpelöä ja osa merkittäviltä tuntuvista kohtauksista keskeytetään, ennen kuin niissä oikeasti päästään minnekään. Ensimmäisestä puoliskosta myös huokuu tunne siitä, että The Outpost tehtiin televisiokatselua varten ja siitä puuttuu usein tietty elokuvallisuus.

Meno kuitenkin paranee huomattavasti, kun se kunnon taistelu alkaa, minkä takia koko elokuva on päätetty tehdä. Amerikkalaisten valmistautuessa kotiinpaluuseen, sadat talibanit ilmestyvät joka suunnasta ja todellinen mähinä alkaa. Samalla elokuvan tuotantoarvotkin nousevat huomattavasti. Hieman pitkäveteisen alkupuoliskon jälkeen Kamdeshin taistelu on lopulta odotuksen arvoinen. Erityisen piinaavaaksi tai vangitsevaksi menoa ei ole saatu, mutta taistelun lopputuloksesta tietämättömät jännittävät pienesti, miten tällaisesta voi selvitä hengissä. Pitkälti yli puolen tunnin tulitaistelu näyttää sotimista useiden sotilaiden vinkkelistä ja ympäri tukikohtaa, mikä pitää tykityksen jatkuvasti mielenkiintoisena. Vaikka toinen puolisko nostaakin leffan tasoa, silti kokonaisuudesta jää jotenkin vaisu olo.

Ohjaaja Rod Lurie lainailee paljon huomattavasti paremmista sotaelokuvista, muttei tarjoa omalla työllään samaa vaikutusta kuin esikuvansa. Hän on kuitenkin onnistunut tekemään isosta taistelusta näyttävää seurattavaa vakuuttavien tehosteiden, lavasteiden ja kuvauksen ansiosta. Sotimista vain tehostaa onnistunut äänimaailma, missä räjähdykset ja aseiden tulitus saavat todellisen voimansa elokuvakokemuksessa. Larry Groupén säveltämät musiikit tuovat myös oman kelpo lisänsä. Filmi kuitenkin kompastelee Eric Johnsonin ja Paul Tamasyn käsikirjoitukseen, mikä tuntuu ensimmäisen puoliskonsa ajan lähinnä irrallisilta kohtauksilta, mitkä on liitetty peräkkäin, jotta pituutta saadaan lisää ja katsoja joutuu odottamaan elokuvan kohokohtaa kauemmin. Kaksikko myös sortuu liialliseen jenkkiylistykseen ilman minkäänlaista itseironiaa tai muuta huvittavuutta, mikä saa katsojan usein antamaan sen anteeksi sotaelokuvissa.

Yhteenveto: The Outpost on kelpo sotaraina, jonka suuri taistelu on näyttävästi toteutettu, mutta joka ei kuitenkaan elokuvana tee erityisen isoa vaikutusta. Elokuvan ensimmäinen puolisko käytetään itseään toistaviin sotilaiden vitsailuihin ja talibanien hyökkäyksiin, ja puolisko tuntuu usein vain yksittäisiltä kohtauksilta, mitkä on liimattu yhteen lisäpituuden vuoksi. Sotilashahmojen syvennykseen aikaa ei käytetä, eikä katsoja paria hahmoa lukuunottamatta edes sen kummemmin välitä sotilaista, minkä huomaa eritoten taistelujen aikana. Toki on surullista, kun kyse on oikeista henkilöistä, jotka ovat menehtyneet sodassa, mutta elokuva ei onnistu luomaan tarvittavaa tunnesidettä. Lisäksi ensimmäinen puolisko tuntuu todella vahvasti siltä, että filmi tehtiin suoraan televisiokatselua varten. Itse Kamdeshin taistelun alkaessa meno kuitenkin paranee ja toinen puolisko on huomattavasti koherentimpi. Caleb Landry Jones ja Orlando Bloom ovat oivallisia rooleissaan, mutta Scott Eastwood ei oikein vieläkään vakuuta näyttelijänä. Kuulin ensimmäisen kerran koko leffasta vain pari viikkoa ennen sen näkemistä ja uskoisin harmillisesti, että tulen myös unohtamaan filmin olemassaolon yhtä pitkässä ajassa. The Outpost kannattaa katsoa, jos Lähi-idän sodat kiehtovat. Tämän vuoden sotaelokuvatarjonnasta suosittelen kuitenkin paljon enemmän alkuvuodesta ilmestynyttä upeaa Taistelulähetit - 1917 (1917 - 2019).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Outpost, 2020, Millennium Media, York Films

Arvostelu: The Dead Don't Die (2019)

THE DEAD DON'T DIE

Ohjaus: Jim Jarmusch
Pääosissa: Bill Murray, Adam Driver, Tilda Swinton, Chloë Sevigny, Steve Buscemi, Danny Glover, Caleb Landry Jones, Tom Waits, Selena Gomez, RZA, Austin Butler, Luka Sabbat, Larry Fessenden, Maya Delmont, Taliyah Whitaker, Jahi Winston, Eszter Balint, Rosal Colon, Rosie Perez, Iggy Pop ja Sara Driver
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

The Dead Don't Die on Jim Jarmuschin käsikirjoittama ja ohjaama zombikomedia. Elokuva lähti liikkeelle, kun Jarmusch teki vampyyrielokuvaa Only Lovers Left Alive (2013) ja sen päätähti Tilda Swinton ehdotti, että tämä tekisi seuraavaksi zombileffan. Jarmusch kiinnostui ideasta ja alkoi työstämään tarinaa. Alunperin James Bond -näyttelijä Daniel Craigin oli tarkoitus esiintyä elokuvassa, mutta aikataulusyistä hän ei ehtinyt kuvauksiin. Kuvaukset lähtivät liikkeelle kesällä 2018 ja lopulta The Dead Don't Die sai ensiesityksensä tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä ja ketkä siinä näyttelevät. Traileri vain lisäsi mielenkiintoani ja toivoin leffan kuuluvan vuoden parhaimpien joukkoon. Meninkin innoissani katsomaan The Dead Don't Dien heti sen ensi-iltapäivänä yhdessä muiden viikonlopun uutuuksien, kauhukomedia Ready or Notin (2019) ja toimintaleffa Angel Has Fallenin (2019) kanssa.

Pienessä Centervillen kaupungissa alkaa tapahtua kummia, kun aurinko ei tunnu millään laskevan ja kun yö vihdoin koittaa, kuolleet nousevat haudoistaan...

The Dead Don't Die sisältää tosiaan todella hyvän näyttelijäkaartin, joista suurimman osan Jarmusch on pestannut aiemmista leffoistaan. Elokuvan idean äiti, Tilda Swinton näyttelee kummallista hautaustoimistolla työskentelevää Zelda Winstonia, joka on kaikissa toiminnoissaan todella outo. Swinton onkin mitä parhain valinta tällaisen erikoisen persoonan esittäjäksi ja tarjoaakin useat naurut tarkasti mietityillä ilmeillään, eleillään ja aksentillaan.
     Jarmuschin leffoissa Kahvia ja tupakkaa (Coffee and Cigarettes - 2003), Broken Flowers (2005) ja The Limits of Control (2009) esiintynyt Bill Murray ja Patersonia (2016) tähdittänyt Adam Driver näyttelevät poliisikaksikkoa, joka alkaa tutkimaan mystisiä tapahtumia. Murrayn ja Driverin kemiat iskevät täysillä yhteen ja heidän väliset huvittavat keskustelut nostavat jatkuvasti hymyn huulille. Broken Flowersissa näytellyt Chloë Sevigny esittää myös poliisia, joka ottaa zombiuutiset raskaasti.

Muita Centervillen asukkaita ovat mm. äkäinen maajussi-Miller (Steve Buscemi - Mystery Train, 1989 ja Kahvia ja tupakkaa), metsissä vaelteleva erakko-Bob (Tom Waits - Down by Law, 1986 ja Kahvia ja tupakkaa), rautakaupan omistava Hank (Danny Glover), leffahullu Bobby (Caleb Landry Jones), lähetyksiä kuljettava Dean (Wu-Tang Clanin perustaja RZA - Ghost Dog: The Way of the Samurai, 1999 ja Kahvia ja tupakkaa), motellinomistaja Danny (Larry Fessenden), kuppilaa pyörittävä Fern (Eszter Balint - Stranger Than Paradise, 1984) ja häntä auttava Lily (Rosal Colon), sekä nuorisovankilan lapset Stella (Maya Delmont), Liv (Taliyah Whitaker) ja Geronimo (Jahi Winston). Vielä lisäksi leffassa nähdään myös laulajatähti Selena Gomez, Austin Butler ja Luka Sabbat Centervillessä yöpyvinä matkalaisina, joiden auto saa monet zombileffojen fanit innostumaan. Jarmuschin leffasta Night on Earth (1991) - mitä muuten kuvattiin Suomessa - tuttu Rosie Perez nähdään uutisankkurina.
     Zombeja taas esittävät mm. Jarmuschin leffoissa Dead Man (1995) ja Kahvia ja tupakkaa esiintynyt laulaja Iggy Pop, Jarmuschin vaimo Sara Driver, sekä koomikko Carol Kane. Kaikki näyttelijät tekevät oikein mainiota työtä ja sopivat rooleihinsa erittäin hyvin. Etenkin Waits on nappivalinta tapahtumia kauempaa tarkkailevaksi erakoksi.

The Dead Don't Die aiheutti itsessäni harmillisen ristiriitaisia tunteita ja minun täytyikin sulatella pidempään, mitä tuli juuri katsottua. Elokuvan traileri oli ollut aivan mahtava ja toivoinkin itse filmin olevan myös erinomainen. Itse pidän zombeista eniten juurikin komedioissa, sillä zombit ovat mielestäni jokseenkin huvittavia mörköjä. Ehdottomat suosikkileffani zombifilmien isosta massasta ovatkin komediat Shaun of the Dead (2004) ja Zombieland (2009) ja toivoin, että The Dead Don't Die voisi liittyä niiden joukkoon. Valitettavasti tämä jää niistä kauas jälkeen. En kuitenkaan sano, että tämä olisi huono elokuva; tässä olisi vain ollut potentiaalia olla paljon enemmän. Minua oli jo etukäteen varoitettu, ettei itse leffa olisi todellakaan yhtä vauhdikas kuin sen traileri. Elokuva kulkeekin eteenpäin yhtä hitaasti kuin sen laahustavat zombit, mutta leffan ensimmäisen tunnin ajan tämä ei haitannut minua yhtään. Jarmuschin tuoma vanhanaikainen tyyli onnistui lumoamaan ja pitkät kohtaukset hahmojen kesken lisäsivät kiinnostustani, sillä oli hienoa nähdä nämä näyttelijät yhdessä valkokankaalla. Elokuvan alkupuolisko osoittautuikin paremmaksi kuin sen loppupää.

Ensimmäisen tunnin ajan tunnelma oli niin hyvin luotu, että vain seurasin hahmojen tarinaa typerä virne kasvoillani. Jarmuschin kuiva huumori upposi itseeni todella hyvin ja tunnin ajan tuumin, että tämähän on erittäin hyvä filmi. Kenties suosikkihetkeni on, kun poliisit käyvät yksi kerrallaan löytämässä ensimmäiset zombiuhrit. Noin puolen välin paikkeilla leffan teho alkaa kuitenkin hiipua ja virneenikin haihtui. Rauhallinen rytmitys alkaa tuntua raskassoutuiselta ja leffan vahva kritiikki esimerkiksi särötyksestä menee jo saarnaamisen puolelle. Loppupäässä huumori ei ole enää yhtä vahvaa ja alkaa tuntua, ettei Jarmusch miettinytkään elokuvaa loppuun saakka. Alkupäässä esitellään hahmoja ja heidän juonikuvioita, ja vaikka joistain niistä revitään kunnon vitsit irti, jotkut niistä unohtuvat matkan varrella ja joidenkin hahmojen tarina tuntuu jäävän täysin kesken. Elokuvan yritykset rikkoa neljättä seinää toimivat välillä lystikkäästi, mutta paikoitellen ne ovat laiska tapa lisätä huumoria. Lopussa on myös yksi vitsi, joka tuntuu outoilulta outoilun vuoksi ja itse lähinnä pyörittelin silmiä tälle hetkelle. The Dead Don't Diessa oli paljon asioita, mistä pidin (lähinnä leffan alkupuolisko oli erittäin hyvä), mutta siitä löytyi myös paljon juttuja, mitkä jättivät toivomisen varaa.

Jarmusch on siis rakentanut hyvän pohjan ja ohjaa näyttelijöitään taidokkaasti, sekä rakentaa tunnelmaa pääasiassa sujuvasti, mutta hänen käsikirjoituksensa vaatisi lopulta viilaamista, minkä lisäksi leikkauspöydällä olisi pitänyt vielä käydä läpi, mitä leffa tarvitsee ja mitä siitä voi tiputtaa pois. Pientä tiivistämistä lukuunottamatta elokuvan tekninen puoli on kunnossa. Efektit eivät ole päätähuimaavan hienoja, mutta niiden heikompi taso sopii leffaan paljon paremmin kuin monien miljoonien tehosteet. Elokuvan kuvauksessa on usein jotain vanhanaikaista, mistä pidin kovasti. Lavastus on taiturimaista ja zombimaskeeraukset oivallisesti toteutettuja. Äänimaailma on rakennettu hyvin. Laskekaapa, kuinka monta kertaa Sturgill Simpsonin "The Dead Don't Die" -kappale kuullaan leffan aikana. Eipä elokuvasta muuta musiikkia jääkään mieleen.

Yhteenveto: The Dead Don't Die on kelpo zombikomedia, josta löytyy kuitenkin potentiaalia olla paljon enemmän. Filmin ensimmäinen puolisko on erittäin mainio. Jarmuschin kuiva huumori nostaa hölmön virneen katsojan huulille ja on yllättävänkin lumoavaa seurata näitä hahmoja ja heidän hidasta elämäänsä. Elokuva on täynnä kaikenlaisia persoonia ja heidän näyttelijänsä ovat todella hyviä rooleissaan - varsinkin Tilda Swinton. Alkupäässä on hauskasti venytettyjä vitsejä ja paikoitellen neljännen seinän rikkominen toimii hyvin. Harmillisesti puolen välin jälkeen taso alkaa laskea. Rauhallinen tempo alkaa tuntua liiankin hitaalta, eivätkä vitsit naurata samalla lailla. Elokuva myös aloittaa paljon erilaisia juonikuvioita, mutta sillä on vaikeuksia viedä niitä loppuun tai pitää niitä kasassa. Lopusta myös löytyy tarpeetonta outoilua ihan vain outoilun vuoksi ja kritiikki särötystä kohtaan käy jopa liian päällekäyväksi. The Dead Don't Die on siis hieman epätasainen paketti ja olisin halunnut pitää siitä huomattavasti enemmän. Hyviä puolia on kuitenkin paljon ja lopulta kokonaisuus jää plussan puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Dead Don't Die, 2019, Animal Kingdom, Film i Väst

Arvostelu: Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (2017)

THREE BILLBOARDS OUTSIDE EBBING, MISSOURI

Ohjaus: Martin McDonagh
Pääosissa: Frances McDormand, Sam Rockwell, Woody Harrelson, Caleb Landry Jones, Abbie Cornish, Lucas Hedges, Clarke Peters, Sandy Martin, John Hawkes, Samara Weaving, Željko Ivanek ja Peter Dinklage
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

Martin McDonagh sai idean Three Billboards Outside Ebbing, Missouriin, kun hän matkasi Yhdysvalloissa ja näki mainostauluja, joissa puhuttiin selvittämättömästä rikoksesta. Hänen mielestään mainostauluissa oli jotain hyvin voimakasta, joten hän päätti kirjoittaa niihin liittyvän tarinan. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja se sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2017. Sen jälkeen filmiä on näytetty useissa leffatapahtumissa, mutta kunnon teatterilevityksen se sai vasta tänä vuonna. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri nousi omaan tietouteeni vasta, kun se oli ehdolla kuudesta Golden Globe -palkinnosta ja kun se voitti niistä neljä, mm. parhaan draamaelokuvan palkinnon, arvelin, että tämä tulee olemaan kova filmi myös Oscareissa. Ja niinhän siinä kävi, että elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta, mm. parhaan elokuvan ehdokkuuden, jolloin tiesin, että tämä täytyy nähdä. En kuitenkaan tiennyt leffan sisällöstä mitään etukäteen, joten minulla ei ollut erityisempiä odotuksia. Vasta lehdistönäytöstä edeltävänä iltana sain tietää, että filmi on samalta tekijältä kuin hauska Kukkoilijat (In Bruges - 2008), jolloin kiinnostukseni alkoi vihdoin kasvaa. Menin katsomaan elokuvan positiivisin mielin ja kun se oli päättynyt, en voinut uskoa näkemääni. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri oli kulkenut siitä, etten edes muistanut sen nimeä, siihen että voin sanoa kyseessä olevan yksi viime vuoden parhaimmista teoksista!

Mildred Hayesin tytär on raiskattu ja murhattu, mutta kaupungin poliisit eivät vaikuta tekevän mitään asian ratkaisemiseksi. Mildred saa idean vuokrata kaupungin laidalla olevat kolme mainostaulua, joissa hän kritisoi poliisien toimintaa.

Pääroolissa tyttärensä menettäneenä Mildredinä nähdään Frances McDormand, johon en ole aiemmin kiinnittänyt huomiota. Tämän filmin jälkeen haluan nähdä kaikki elokuvat, joissa hän esiintyy isossa roolissa. McDormand tekee nimittäin yhden vuoden parhaista roolisuorituksista rikkinäisenä äitinä. Hänen kautta Mildredistä oikein huokuu, kuinka hahmo suree tytärtään ja kuinka muiden piittaamattomuus on saanut hänet ajattelemaan, ettei kukaan muu tue häntä kuin hän itse. Mildred on todella kova akka, mutta vain sanan hyvässä mielessä. Hän ei anna kenenkään ryttyillä hänelle, eikä hän pelkää sanoa ajatuksiaan suoraan päin naamaa. McDormand saa luotua hahmosta oudon pelottavan, mutta häntä haluaisi silti nähdä yhä vain lisää. Se ei tosin riitä täydelliseen suoritukseen, että osaa näytellä kyynistä "ämmää". Ei, roolin täydellistää ne hetket, kun jotain tapahtuu hieman toisin kuin Mildred oli ajatellut ja hän päästää pehmon puolensa joko vahingossa tai tarkoituksella esiin. McDormand saa Mildredin tuntumaan aidosti traagiselta ja mielestäni on vääryys, jos hän ei saa roolistaan parhaan naispääosan Oscar-palkintoa!
     McDormandin lisäksi Oscar-ehdokkaita näyttelijöiden puolelta ovat myös Woody Harrelson ja Sam Rockwell, jotka ikävästi kilpailevat samassa kategoriassa. Olen varma, että vaikka toinen heistä voittaisi ja häviäjä olisi onnellinen tämän puolesta, häviäjää ärsyttäisi silti ainakin hieman. Ja olen myös varma siitä, että jos heistä toinen voittaa, se on Rockwell. Hänenkin roolityönsä on nimittäin aivan mielettömän huikea. Rockwell näyttelee konstaapeli Dixonia, jota ei nykypäivänä voisi palkata poliisiksi. Sen lisäksi, että Dixon on rasisti, homofoobikko ja sovinisti, vaikuttaa myös voimakkaasti siltä, että hän on mielisairas, mikä tekee hahmosta hieman pelottavan. Rockwell on aiemminkin osoittanut taitavansa hullun roolin ja tekee sen jälleen. Hän kuitenkin tuo hahmoon muitakin puolia, jolloin hän saa katsojan jollain lailla jopa pitämään Dixonista. Hahmo esimerkiksi rakastaa selvästi hyvin paljon äitiään (Sandy Martin) ... joka ei tosin vaikuta yhtään sen paremmalta ihmiseltä.
     Woody Harrelson taas esittää paljon mukavampaa poliisia, päällikkö Willoughbyä, jota Mildred pitää syypäänä siihen, ettei murhaajaa ole vielä löydetty. Katsojana taas ei oikein voi olla Willoughbyä vastaan, sillä Harrelson on niin pidettävä heppu, että hän saa hahmonsakin tuntumaan todella pidettävältä. Päällikölle on luotu kiinnostavia puolia, jotka saavat katsojan heti kiinnostumaan hänestä. Mutta vaikka Harrelson tuo nämä puolet erinomaisesti esille, on minun silti pakko kummastella hänen Oscar-ehdokkuuttaan...
     Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat Mildredin poika Robbie (Manchester by the Seasta, 2016, tuttu Lucas Hedges), Ebbingin mainostoimistolla työskentelevä Red Welby (Caleb Landry Jones), sekä Mildredin ex-mies Charlie (John Hawkes) ja tämän uusi tyttöystävä Penelope (Samara Weaving). Hedgesillä on käynyt hyvä tuuri roolituksiensa kanssa, sillä hän on toista vuotta peräkkäin parhaan elokuvan Oscar-ehdokasleffassa; tänä vuonna vieläpä kahdessa ehdokasfilmissä, sillä hän esiintyy myös Lady Birdissä (2017). Hedges osoittaa toistamiseen olevansa mainio nuori näyttelijänalku, miksi onkin harmi, että hänen hahmonsa jää jokseenkin kaiken muun varjoon läpi leffan. Caleb Landry Jones sentään pääsee paljon esille koomisen epävarmana nuorukaisena, joka yrittää todistaa muille taitonsa. Charlien ja tämän uuden tyttöystävän kohtauksissa Penelope varastaa jatkuvasti show'n, kun katsoja ei ole täysin varma, onko hän kovin älykäs vai ei.
     Elokuvassa nähdään myös Željko Ivanek ylikonstaapeli Cedricinä, Abbie Cornish päällikkö Willoughbyn vaimo Annena ja oikeat siskot Selah ja Riya May Atwood heidän tyttärinään, sekä Clarke Peters poliisi Abercrombiena ja Game of Thrones -sarjasta (2011-) tuttu Peter Dinklage Mildredistä kiinnostuneena Jamesina.

En ole nähnyt näin hienoa elokuvaa leffateatterissa pitkään aikaan. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on aivan mielettömän upea teos. Se on karulla tavalla kaunis filmi, joka vangitsi minut heti alussa mukaansa ja piti minut tiukasti otteessaan loppuun asti. Niinkin tiukasti, etten halunnut elokuvan päättyvän. Itse asiassa halusin nähdä filmin heti uudestaan! Yleensä vilkaisen pariin kolmeen otteeseen kelloa leffan aikana, mutta tämän aikana en tehnyt sitä kertaakaan; olin vain niin häkeltynyt ja vaikuttunut. Yleensä puhun ohjauksesta ja käsikirjoituksesta hieman myöhemmin, mutta tällä kertaa ne on pakko ottaa esille jo nyt. Martin McDonaghin ohjaus on aivan mahtavaa ja hänen käsikirjoituksensa on viime vuoden paras. Toki aluksi voi olla hieman kummallista, että miten ihmeessä muutamasta mainostaulusta saisi aikaiseksi mitään mielenkiintoista, mutta yllättävää kyllä niistä saa kuin saakin jotain todella kiehtovaa. Elokuva näyttää täydellisesti, kuinka ihmiset reagoivat tällaisiin asioihin. Ne ovat tärkeitä jollekin toiselle, mutta niitä ei saisi tuoda esille muille. Aluksi Ebbingin väki vakuuttelee olevansa Mildredin puolella ja että he ottavat osaa hänen tyttärensä tragediasta, mutta mainostaulujen ilmestyessä kaupunkilaiset alkavat kääntyä Mildrediä vastaan, aivan kuin hän olisi tehnyt kammottavan teon. Ketään ei kiinnostakaan, kuka on syyllinen tragediaan, vaan kaikki syyttävät Mildrediä ilmapiirin rikkomisesta.

McDonagh onnistuu kuljettamaan tarinaa eteenpäin mestarillisesti todella mielenkiintoisten hahmojen kautta. Henkilöille annetaan erinomaisesti aikaa, jolloin katsoja oppii tuntemaan heidät ja todella välittämään heistä. Aluksi hieman pelkäsin, että käykö leffassa niin, ettei katsoja pysty täysin välittämään Mildredin tilanteesta, sillä hänen tyttärensä on jo menehtynyt, eikä äidin ja tytön välejä ole näytetty. Onneksi McDonagh tarjoaa kuitenkin kohtauksen, yhden ainoan kohtauksen, mikä selittää täydellisesti, millainen persoona Mildredin tytär oli ja millaiset välit heillä oli. Joissain elokuvissa sellaisia muistelukohtauksia olisi enemmänkin, mutta McDormand onnistuu käyttämään yhden ainoan kohtauksen täydellisesti hyödykseen, eikä enempää takaumia tarvita. Taiturimaisella ohjauksellaan McDonagh tuo hienosti kirjoittamiinsa kohtauksiin paljon tunnetta mukaan, jolloin filmi onnistuu esimerkiksi liikuttamaan ja jännittämään. Sen lisäksi elokuva tarjoaa myös useat naurut, sillä McDonaghin tuttuun tyyliin myös Three Billboards Outside Ebbing, Missouri sisältää mustaa huumoria. Synkät vitsit sopivat täydellisesti mukaan ja ne jopa antavat elokuvalle yhden pisteen lisää. Nykypäivänä tuntuu voimakkaasti siltä, että kaikki ovat äärimmäisen herkkiä ja jos joku sanoo vähänkin jotain väärin, niin siitä valitetaan internetissä pitkään. Siksi olen innoissani siitä, kun joku uskaltaa lisätä rankkoja juttuja leffoihinsa, eikä tässä teoksessa pihtailtu rankkuuksien kanssa, mistä olen äärimmäisen tyytyväinen. Tiedätte varmaan, kuinka ihmiset puhuvat internetissä toisilleen miten sattuu, koska eivät tunne toisiaan, eikä heidän tarvitse uskaltaa sanoa niitä päin naamaa. No, tässä leffassa Ebbingin väki vaikuttaisi kaikki tuntevan toisensa, mutta silti he puhuvat toisilleen kuin tuntemattomat internetissä. Loistavaa!

Elokuvan dialogi on muutenkin aivan timanttista ja se on iso syy siihen, miksi leffaa on niin vangitsevaa katsoa. Kaikki kohtaukset on kirjoitettu niin huikeasti, että niitä haluaisi vain nähdä lisää ja lisää. On myös upeaa, kuinka ennalta-arvaamaton leffa onnistuu olemaan. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri suorastaan välttelee kliseitä ja pistää vain haisemaan. Yllätyin useaan otteeseen siitä, millaisia asioita filmillä on pokkaa näyttää, mikä sai minut pitämään elokuvasta yhä vain enemmän ja enemmän. Tässä teoksessa kaikki palaset vain loksahtavat juuri oikeille paikoilleen. Tai no, melkein kaikki. Yksi asia minua kuitenkin jäi häiritsemään. Eräs tärkeä hahmo nimittäin kokee suuren muutoksen leffan aikana - mikä on tietenkin tärkeä asia - ja vaikka pidinkin muutoksen lopputuloksesta, mielestäni muutos tapahtui hieman liian äkillisesti, ottaen huomioon millainen hahmo oli elokuvan alussa. Muuten Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on täyttä rautaa, suurta nerokkuutta, huikeaa ohjausta, erinomaista tarinankerrontaa, ihanan rankkaa huumoria, upeaa näyttelemistä, täydellistä tunnelmaa ja ties mitä kaikkea! Kun elokuva päättyi, minun todella teki mieli nousta seisomaan ja taputtaa. Mutta minä vain istuin lamaantuneena paikoillani, sillä en oikein kyennyt sulattelemaan sitä, kuinka yllättävän mestarillisen elokuvan olin juuri nähnyt ja kokenut.

Myös filmin tekninen toteutus on hienoa. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on tyylikkäästi kuvattu. Kuvauksella on tuotu taidokkaasti kauneutta leffan karuun maailmaan. Leikkaus on erittäin mainiota läpi leffan, eikä se tunnu koskaan liian pitkältä. Kaupungin lavasteet ovat upeat, minkä lisäksi puvustus on saatu pistämään silmään. Äänitehosteet eivät erityisemmin korostu, mutta Carter Burwellin säveltämät musiikit toimivat erinomaisesti elokuvan aikana.

Yhteenveto: Yhden tärkeän hahmon hieman liian äkillistä muutosta lukuunottamatta Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on aivan mielettömän upea elokuva. Martin McDonagh on saanut kirjoitettua erikoisesta aiheesta loistavan tarinan ja täyttänyt sen huikeilla hahmoilla, odottamattomilla käänteillä ja ihanan rankalla dialogilla. Musta huumori istuu filmiin täydellisesti ja leffa onnistuu naurattamaan useaan otteeseen rajun kekseliäiden tilanteidensa ansiosta. Rankkuuksia tasapainottaa hienosti erikoinen kauneus, jota esimerkiksi mahtava kuvaus tuo mukanaan. Rytmitys osuu juuri nappiin, eikä leffa tunnu koskaan laahaavan, vaan se vain imaisee yhä paremmin mukaansa. Kaikkeen tähän vielä päälle upeat näyttelijät. Woody Harrelson on erinomainen mukavana poliisina, kun taas Sam Rockwell on vielä erinomaisempi inhottavana poliisina. Show'n varastaa kuitenkin ihan törkeän timanttisen roolityön tekevä Frances McDormand, joka todella ansaitsisi suorituksestaan Oscar-palkinnon. Minun puolestani Three Billboards Outside Ebbing, Missouri voisi voittaa myös parhaan elokuvankin Oscar-palkinnon, sillä se todella on niin rautaisen loistokas! Jos olette pitäneet McDonaghin aiemmista töistä tai tykkäätte rankemmista jutuista, niin käykää ehdottomasti katsomassa tämä elokuva. Kaikille tämä ei todellakaan sovi, etenkin kun elämme yliherkkien somettajien aikaa, mutta toisaalta sitä suuremmalla syyllä tämä teos on tärkeä. En malta odottaa, että näen Three Billboards Outside Ebbing, Missourin uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Three Billboards Outside Ebbing, Missouri, 2017, Blueprint Pictures, Film 4, Fox Searchlight Pictures

Arvostelu: The Florida Project (2017)

THE FLORIDA PROJECT

Ohjaus: Sean Baker
Pääosissa: Brooklynn Prince, Bria Vinaite, Willem Dafoe, Valeria Cotto, Mela Murder, Christopher Rivera, Aiden Malik, Josie Olivo, Sandy Kane ja Caleb Landry Jones
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12

Ensimmäinen kohtaamiseni The Florida Projectin kanssa tapahtui, kun näin yllä olevan julisteen. Kuva näytti mielestäni kaikin puolin liian taiteelliselta, joten ajattelin, etten varmaan pitäisi itse elokuvastakaan. Silti minua kiinnosti, mistä ihmeen "projektista" olisi kyse ja leffa jäi mieleeni. Elokuvalle järjestettiin lehdistönäytös jo ennen joulua 2017, mutta koska samana päivänä olivat myös Pitch Perfect 3:n (2017) ja Wonderin (2017) pressinäytökset, päätin jättää tämän väliin. Ehdin jo unohtaa filmin, kunnes erilaisia palkintoehdokkuuksia alettiin jakamaan ja The Florida Project oli tietty ehdolla. Ajattelin, että kyseessä on varmasti myös Oscar-ehdokaselokuva, joten kai sen voisi mennä katsomaan. Olinkin oikeassa ja päivä sen jälkeen, kun leffa oli saanut Oscar-ehdokkuuden parhaasta miessivuosasta, menin katsomaan The Florida Projectin sen toiseen lehdistönäytökseen.

Pieni Moonee-tyttö ja hänen äitinsä Halley asuvat Magic Castle -motellissa, jossa he aiheuttavat ongelmia kapinallisten luonteidensa takia.

Brooklynn Prince on aivan mahtava valinta Moonee-tytön rooliin! Prince on täynnä energiaa läpi elokuvan, mutta hän ei ole kertaakaan ärsyttävä, kuten lapsinäyttelijöiden kohdalla usein käy. Hän pääsee kunnolla vauhtiin kapinahenkensä kanssa, syljeskellessään muiden autojen päälle, leikkiessään missä ikinä huvittaa, huudellessaan ihmisille kaikenlaista ja keksiessään erilaisia kepposia motellin johtajien päänmenoksi. Harvoin näkee noin kuusivuotiaan lapsen näyttävän keskisormea taivaalla pörräävälle helikopterille, mutta Prince pystyy tekemään kaiken yllättävän uskottavasti. Koskaan ei tunnu siltä, että hän näyttelisi, vaan tuntuu siltä kuin Prince oikeasti eläisi tällaista huoletonta elämää karussa ympäristössä. Toivottavasti näin ei kuitenkaan ole, vaan hänellä on asiat paremmin kuin hahmollaan.
     Halley-äitiä näyttelevä Bria Vinaite on myös todella hyvä. Aluksi Halley vaikuttaa vain väliinpitämättömältä (mitä hän tavallaan onkin), jolloin jotkut lapsikatsojat saattavat toivoa, että heidänkin vanhempansa antaisivat heidän tehdä mitä ikinä huvittaa, ilman seurauksia. Kuitenkin mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän alkaa ymmärtämään, miksi Halley on sellainen kuin on, mikä tietenkin johtaa ymmärrykseen siitä, miksi Moonee on sellainen kuin hän on. Vinaite onnistuu tekemään töykeästä ämmähahmosta yllättävän pidettävän henkilön.
     Willem Dafoe esittää motellinjohtaja Bobbyä, joka joutuu jatkuvasti miettimään, mitä tekisi hankalan äidin ja tämän lapsen kanssa. Dafoe on tosiaan Oscar-ehdokkaana roolistaan ja vaikka hän onkin hyvä, en usko, että hän voisi mitenkään voittaa, sillä hänen esiintymisensä ei ole mitenkään erityistä. Ensimmäisen tunnin ajan Bobby vain tuntuu sivuhahmolta, jota ärsyttää riehuva pikkutyttö ja tämän pilveä poltteleva äiti. Vasta toisen tunnin aikana Bobby alkaa muuttua oikeasti kiinnostavaksi tapaukseksi. Parhaan suorituksen Dafoe tekee kohtauksessaan limua etsivän miehen kanssa, sillä sen aikana Dafoe onnistuu luomaan huikean jännitteen.
     Elokuvassa nähdään myös Christopher Rivera Mooneen Scooty-kaverina, Mela Murder Scootyn äitinä, Valeria Cotto Mooneen Jancey-kaverina ja Caleb Landry Jones Bobbyä auttavana nuorukaisena.

Okei, olin hieman pettynyt, ettei The Florida Projectissa olekaan mitään "projektia", mutta olin kuitenkin pääasiassa yllättynyt siitä, kuinka paljon pidin tällaisesta taideleffasta. Elokuva nappaa samantien mukaansa loistavien lapsien ansiosta, joita on ilo seurata läpi leffan. Useaan otteeseen pääsee naureskelemaan Mooneen ja kumppaneiden tekemille jäynille, sillä lapsuuden riemu ja vapaus on äärimmäisen hyvin kuvattu. Itse olin paljon kiltimpi tapaus, mutta uskon, että kaikki voivat tunnistaa itsestään tiettyä Mooneen kapinahenkeä. On myös mielenkiintoista katsoa, kuinka lapsilta ei kielletä mitään, jolloin heidän täytyy itse oppia rajansa. Välillä joutuu jopa kauhistelemaan, miten pitkälle kaverukset ovat valmiita menemään, sillä heiltä ei ole kielletty mitään. Monen kohtauksen ajan pidin The Florida Projectia lähinnä oikein mainiona hyvän mielen elokuvana, kunnes totuus alkoi vihdoin paljastua.

Kyseessä on nimittäin erittäin traaginen tarina rikkinäisestä äidistä ja sen vaikutuksesta hänen tyttäreensä. Mooneen äidin ongelmia paljastetaan vähitellen ja pienistä vihjeistä voi päätellä, mitä hän tekee päivisin. Mukava tunnelma katkeaa useasti, kun joutuu katsomaan, miten Halley ottaa Mooneen mukaansa kauppaamaan varastettuja tavaroita turisteille, jotta Halley voisi maksaa motellihuoneensa vuokran. Surullisemman asiasta tekee se, että pienelle Mooneelle sellainen on täysin normaalia. On kauheaa katsoa, kuinka lasten näkemä seikkailukenttä onkin karu ja ankea, vaikka talot ovatkin kirkkaasti maalattu sinisiksi, oranssiksi, vihreäksi, keltaiseksi ja lilaksi, aivan kuin kyseessä olisi jonkinlainen satumaa. Varsinkin loppupäässä tarinan traagisuus alkaa tuntua selkeästi ja viimeisiä kohtauksia voi olla raskasta katsoa. Pidin leffan lopetusta todella koskettavana ja toimivana, jolloin olin täysin jännittyneenä paikoillani ja mietin mitä tässä voi käydä... mutta valitettavasti tunnelma pilataan ihan viime minuutilla, muuttamalla sitä salamannopeasti täysin erilaiseksi. Tavallaan pidän siitä, mitä lopetuksesta seuraa, mutta samalla pidin sitä harmillisen latteana päätöksenä muuten erittäin hyvälle filmille.

Elokuvan on ohjannut Sean Baker, joka on myös toiminut toisena käsikirjoittajana ja leikkaajana. Näin hän on pystynyt vastaamaan tarinan kerronnasta täysillä ja onkin onnistunut saamaan rauhallisesta kertomistavasta mielenkiintoisen. Pitkäveteiseksi leffa käy vain muutaman kerran. Baker on luonut useita erinomaisia kohtauksia, jotka pitävät katsojan vangittuna tapahtumiin. The Florida Project on hyvin kuvattu, vaikkakin paikoitellen kuvat ovat hieman sumeita ja loppukohtauksesta voi huomata selvästi, että Baker kuvasi sen puhelimellaan. Lavasteet ovat hienot ja valaisu on oivallista. Äänimaailma ei muuten korostu, jos jatkuvasti lentäviä helikoptereita ei laske mukaan. Lorne Balfen säveltämät musiikit toimivat elokuvan aikana, mutteivät jää mieleen.

Yhteenveto: The Florida Project on erittäin hyvä teos rikkinäisestä perheestä. Se saa liikuttumaan ja kauhistelemaan, mutta myös iloitsemaan riehakkaiden lasten ansiosta. Elokuva sisältää usein mainion mukavan tunteen, jolloin tapahtumia on ilo seurata, mutta niiden hyvänä vastapainona on traagisuutta, jolloin katsojasta voi tuntua epämukavalta. Suurimmaksi osaksi tunnelma on hienosti luotu, mutta valitettavasti ihan lopussa mahtava fiilis katkaistaan kuin seinään, aivan kuin lumoutunut katsoja ravisteltaisiin hereille unesta. Elokuva voisi olla myös hieman lyhyempi, sillä se muuttuu parissa kohtaa pitkäveteiseksi. Näyttelijät ovat kuitenkin todella oivallisia, etenkin Bria Vinaite rikkinäisenä äitinä ja Brooklynn Prince tämän kapinahenkisenä tyttärenä. Willem Dafoe on kyllä mainio, mutten usko, että hän voittaisi Oscaria roolistaan. Sean Baker on tehnyt hyvää työtä leffan parissa ja saanut tällaisen taidepläjäyksen kiehtomaan myös minua. Suosittelenkin The Florida Projectia ihmisille, jotka pitävät enemmän taiteellisista filmeistä, sekä koskettavista perhetarinoista. Moniin tämä ei luultavasti iske, mutta toivon elokuvan löytävän yleisönsä Suomessakin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Florida Project, 2017, Cre Film, Freestyle Picture Company, June Pictures, Sweet Tomato Films

Arvostelu: American Made (2017)

AMERICAN MADE (2017)

Ohjaus: Doug Liman
Pääosissa: Tom Cruise, Domhnall Gleeson, Sarah Wright, Alejandro Edda, Jesse Plemons, Caleb Landry Jones ja Jayma Mays
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

American Made on tositapahtumiin perustuva elokuva Barry Sealista, joka oli mukana useissa salakuljetusbisneksissä 1980-luvulla. Leffan teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja Doug Liman sai käsiinsä Gary Spinellin käsikirjoituksen ja innostui siitä heti. Kuvaukset alkoivat keväällä 2015 työnimellä "Mena". Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo alkuvuodesta 2017, mutta ensi-ilta siirrettiin kesän loppuun ja nimi muutettiin American Madeksi. Leffan piti ilmestyä Suomessa 18. elokuuta, mutta ensi-iltaa siirrettiin jälleen muutamalla viikolla eteenpäin. Noh, näemme sen silti ennen Yhdysvaltoja, jonne se saapuu vasta syyskuun lopussa. Kiinnostuin American Madesta heti, kun kuulin, että sen pääosassa esiintyy Tom Cruise. Otin selvää, millaisesta filmistä oli kyse ja aihe sai minut kiinnostumaan lisää. Olin myös yllättynyt, kuinka positiivisen vastaanoton elokuva oli saanut, joten menin oikein positiivisin mielin katsomaan sen.

Salakuljettaja Barry Seal päätyy CIA:n salaisiin hommiin ja huomaa voivansa tienata tolkuttomia summia rahaa viemällä asioita paikasta toiseen. CIA-tehtävien lisäksi hän päätyy kuljettamaan mm. kartellin huumeita Yhdysvaltoihin ja aseita Nigaracuassa taisteleville contrasotilaille. Mikä voisi mennä pieleen?

Barry Sealia näyttelee tosiaan Tom Cruise, joka on aika samanlainen virnistelevä hurmuri kuin monissa muissakin leffoissa. Barry on todella huoleton veikko, joka uskoo itseensä, eikä tunnu usein edes miettivän, että asiat voisivat mennä pieleen. Hahmon ajatusmaailma tuodaan kaiken aikaa erinomaisesti esille ja katsojana onkin hauska seurata, mitä Barryn pään sisällä liikkuu. Vaikka Cruise ei olekaan erityisen hieno näyttelijä, häneltä löytyy silti aina niin paljon energiaa, riemua ja karismaa, että häntä seuraa oikein mielellään hahmona kuin hahmona. Cruise itsessään jo luo tunnelmaa elokuvaan ja siten pysyy show'n tähtenä kaiken aikaa.
     Brendan Gleesonin poika Domhnall Gleeson esittää agentti Schaferia, joka pistää Barryn salakuljettamaan CIA:n puolesta. Agentti Schafer ei ole hahmona kovin kiinnostava, vaikka hänestä löytyykin toimivia puolia. Gleeson on kuitenkin toimiva roolissa, mutta jää selvästi joka kohtauksessaan Cruisen varjoon.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Sarah Wright Barryn Lucy-vaimona, jolle Barry ei saa kertoa työstään, mikä aiheuttaa tietty ongelmia suhteelle; Jesse Plemons sheriffi Downingina; Alejandro Edda Meddelínin huumekartellin perustaja Jorgena; sekä Caleb Landry Jones Lucyn erikoisena pikkuveli JB:nä. Näyttelijät hoitavat hommansa hyvin, etenkin jälkimmäinen, joka sopii osaansa jo pelkän ulkonäkönsä ansiosta.

American Made lähtee erittäin oivallisesti liikkeelle ja nappaa katsojan mukaansa rennon tunnelman avulla. Barry esitellään hauskasti ja katsojana haluaa heti tietää, miten salakuljetushommissa tulee käymään. Läpi elokuvan kuultava Barryn kertojaääni selittää katsojille huvittavasti, miten hän päätyy ties minkälaisiin tilanteisiin. Vaikka paikoitellen tuntuu tylsältä, ettei leffa näytä asioita, vaan sen pitää jatkuvasti selittää juontaan, osoittautuu kertojaääni kuitenkin yllättävän hyödylliseksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee. Barrylle tulee nimittäin jatkuvasti uusia hommia, jolloin on todella mukavaa, että parissa kohtaa pysähdytään tarkentamaan keille kaikille hän tekee hommia. Filmi kulkee nopealla temmolla eteenpäin ja katsojana on vaikea olla hymyilemättä ja hekottelematta, kun Barry selviää ties mistä tilanteista ja hänet pistetään taas kerran uusiin töihin. Ja rahaa sen kuin virtaa. Voisi helposti kuvitella, että näin kaksituntinen American Made tuntuisi olevan lähes hetkessä ohi, mutta ei.

Kun elokuvassa tapahtuu koko ajan jotain, luulin kolmen vartin kohdalla, että leffa olisi ohittanut jo useita minuutteja sitten puolen välin. Katsojaa läimitään kasvoille uudella tiedolla vähän väliä, jolloin ei ole ihme, että alkaa käydä sekavaksi, mitä kaikkea Barryn pitääkään tehdä. Mukana on niin paljon erilaisia juonikuvioita, jotka kulkevat päällekäin, että filmi alkaa tuntua uuvuttavalta kokemukselta. Vielä kun uudet asiat tarjoavat mukaan lähestulkoon pelkkää salakuljetusta, ei tarina tunnu kulkevan eteenpäin, vaan se alkaa kiertämään kehää. Rytmitys ei ole kummoisesti toteutettu. Välillä katsoja saa kiinni leffan tunteesta ja jännittää, mitä käy Barrylle, jos eri osapuolet saavat tietää kaikesta, mitä hän tekee, mutta kun tarinan huipennus vihdoin koittaa, on se toteutettu latteasti ja kokonaisuudesta jää helposti aika mitäänsanomaton olo. Lopputuloksena on keskinkertainen teos, joka tarjoaa muutamat hyvät naurut ja pientä jännitystä, sekä tietysti mainion Tom Cruisen, mutta siihen se jää. Hauskinta on, miten elokuvassa tehdään pilkkaa Yhdysvalloista, vaikka samalla se on myös todella jenkkiteos, etenkin kun nimenä on "American Made".

Tom Cruisen lisäksi kiinnostuin leffasta myös sen ohjaajan takia. Tämä on nimittäin Cruisen ja ohjaaja Doug Limanin toinen yhteistyö, ensimmäisen ollessa kelpo scifitoiminta Edge of Tomorrow (2014). Tässä Liman on paikoitellen onnistunut, kun taas välillä hän ei ole saanut kerrottua kokonaisuutta kovin hyvällä tavalla. Myös Gary Spinellin käsikirjoitus heittelehtii välillä miten sattuu. Kaikkein huonointa koko elokuvassa on kuitenkin sen kuvaus. Mukana on useita tyylikkäitä laajoja kuvia, jotka näyttävät hienoilta - etenkin ilmassa otetut lentokuvat - mutta muuten kuvaus näyttää siltä kuin pääkuvaaja olisi filmannut jokaiseen kohtaukseen yhden laajan kuvan ja lähtenyt tauolle, jolloin kameran on saanut innokas harjoittelija, joka ei tiedä yhtään, mitä sellaisella tekisi. Kuvasommittelu on usein karmean näköistä, minkä lisäksi kuvaus on hoidettu paikoitellen niin surkeasti, että voisi luulla katsovansa "found footage" -elokuvaa, jossa hahmot itse kuvaavat kaiken. Leikkauskaan ei ole mitä parhaimmasta päästä. Muuten tekninen toteutus on pääasiassa onnistunutta.

Yhteenveto: American Madesta löytyy mielenkiintoinen tarina, joka menee valitettavan usein hukkaan pitkäveteisen kerronnan ja osittain surkean teknisen toteutuksen takia. Kuvaus on välillä taidokasta, mutta suurimmaksi osaksi se näyttää amatöörimäisen hirveältä heilumiselta. Alkupää leffasta saa napattua katsojan mukaansa, mutta menettää otteensa jo ennen puolta väliä, kun kaiken aikaa tapahtuu hirveästi jotain, mutta tarina ei silti tunnu etenevän, vaan kiertää kehää. Välillä Barryn kertojaääni tuntuu laiskalta ratkaisulta, mutta paikoitellen se on tarpeellinen, sillä ennemmin tai myöhemmin katsoja tarvitsee selityksen, mitä hän tekee ja kenelle. Tom Cruise varastaa jatkuvasti show'n pääosassa ja jättää muut näyttelijät helposti varjoonsa. American Made on keskinkertainen hömppä, jonka vilkaisee kerran, mutta jota ei tarvitse nähdä uudestaan. Elokuvateatteriin ei tämän takia tarvitse lähteä, mutta kyllä sen katsoo sujuvasti esimerkiksi Netflixistä tai televisiosta, kun se niihin päätyy katseltavaksi. Itse olen jopa sitä mieltä, että tämän vuoden The Mummy (2017) oli parempi Cruise-filmi kuin tämä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
American Made, 2017, Cross Creek Pictures, Imagine Entertainment, Quadrant Pictures, Vendian Entertainment

Arvostelu: Get Out (2017)

GET OUT

Ohjaus: Jordan Peele
Pääosissa: Daniel Kaluuya, Allison Williams, Catherine Keener, Bradley Whitford, Caleb Landry Jones, LilRel Howery, Marcus Henderson, Betty Gabriel, Lakeith Stanfield ja Stephen Root
Genre: jännitys, kauhu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

Kuulin Get Outista ensimmäisen kerran, kun näin sen julisteen (nähtävissä tuossa yläpuolella). Tutkin, että mistä on kyse ja kiinnostukseni heräsi hieman. Mielenkiintoni leffaa kohtaan kasvoi, kun luin, että siitä on pidetty Yhdysvalloissa paljon sekä kriitikoiden että tavallisten katsojien keskuudessa. Päätin siis, että minun täytyy nähdä se. Katsoin elokuvan trailerin, jonka jälkeen menin erittäin positiivisin mielin katsomaan Get Outia. Hieman minua kuitenkin mietitytti, olisiko elokuva oikeasti hyvä, sillä olin kuullut sen olevan kauhuleffa, eivätkä ne ole yleensä kovin kummoisia...

Chris on ensimmäistä kertaa tapaamassa tyttöystävänsä vanhemmat ja häntä hermostuttaa, mitä vanhemmat miettivät siitä, että heidän valkoihoinen tyttärensä seurustelee tummaihoisen miehen kanssa. Aluksi hermostuneisuus onkin täysin turhaa, mutta vähitellen Chris huomaa, että kaikki ei olekaan ihan kunnossa...

Pääosassa Chrisinä nähdään Daniel Kaluuya, joka on aiemmin nähty lähinnä pienissä rooleissa. Kaluuya osoittaa taitonsa tässä ja vetää erittäin mainion roolisuorituksen. Katsojaa kuljetetaan läpi elokuvan Chrisin tuntemusten ja näkökulmien kautta, ja Kaluuya voittaa yleisön puolelleen jo leffan alussa. Chrisistä ei aluksi tiedä oikein mitään, mutta leffan aikana hänestä alkaa selviämään tärkeitä asioita, jotka ovat piinanneet häntä vuosia. Chris on rento tapaus, joka yrittää kaiken aikaa näyttää asioiden olevan hyvin - jopa silloin kun häntä alkaa epäilyttää ja huolestuttaa.
     Chrisin tyttöystävä Rosea esittää Allison Williams, joka on leffan tärkeimmistä näyttelijöistä heikoin. Williamsin esiintyminen ei ole suurimmaksi osaksi kovin luontevaa ja se tuntuu paikoitellen todella väkinäiseltä. Onneksi häneltä löytyy myös toimivia hetkiä, mutta monesti toivoisi, että hänen tilallaan olisi joku toinen näyttelijä. Rose ei ole kovin mielenkiintoinen tapaus, mutta hänen ja Chrisin suhde tuntuu pääasiassa uskottavalta. Rose ei huomaa samoja asioita kuin Chris, mutta tiedostaa silti jonkin olevan hieman oudosti.
     Rosen Dean-isää näyttelee Bradley Whitford ja Missy-äitiä esittää Catherine Keener. Dean on myös erittäin rento tapaus, mutta energisempi kuin Chris ja hän heittää usein vitsejä, jotka tuntuvat aluksi hieman vaivaannuttavilta. Alkupäässä elokuvaa Deanista ei erityisemmin pidä, sillä hän tuntuu lähinnä ärsyttävältä. Whitford suoriutuu roolistaan ihan hyvin. Missy on paikoitellen aika karmiva tapaus. Hän on psykiatri, joka käyttää hypnoosia tehokeinonaan, mikä tuo häneen uhkaavuutta. Keener on hyvä hieman erikoisena äitinä.
     Rosella on myös pikkuveli nimeltä Jeremy, jota näyttelee Caleb Landry Jones. Jeremy vaikuttaa siltä, että hänellä on jonkinlainen häiriö, sillä hän tuntuu levottomalta, mikä tekee hänestä myös arvaamattoman. Hänestä huokuu aina välillä hieman hulluutta, jolloin katsojana odottaa hänen tekevän jotain äkillistä. Jones tuo rooliin vaadittavan olemuksen erittäin hyvin.
     Chrisillä on vartijakaveri nimeltä Rod, jona nähdään koomikko LilRel Howery. Aluksi tuntuu oudolta ratkaisulta, että tällaisessa ahdistavassa leffassa on mukana vitsihahmo, mutta yllättävää kyllä, ratkaisu toimii todella hyvin! Rod varastaa show'n aina, kun hän on mukana, miksi onkin hyvä ratkaisu, että hänet nähdään vain, kun Chris soittaa hänelle kertoakseen Rosen oudosta perheestä, eikä hän ole Chrisin mukana Rosen vanhempien luona. Rodilla on erikoinen teoria koko hommasta, mistä hän pitää kiinni koko elokuvan ajan. Hahmo voisi helposti pilata kokonaisuuden ja joillekin katsojille hän varmaan myös tekee niin, mutta omasta mielestäni Rod on tarpeellinen lisäys ja Howery on todella hyvä roolissa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Rosen vanhempien palvelijat Walter (Marcus Henderson) ja Georgina (Betty Gabriel), jotka vaikuttavat erikoisilta tapauksilta, Logan King (Lakeith Stanfield), joka tuntuu ihan liian ystävälliseltä, jolloin hän on lähinnä ahdistava, sekä Jim Hudson (Stephen Root), joka on sokea taidemyyjä.

Jo elokuvan aloitus näyttää katsojille, millaista tunnelmaa on luvassa. Ensimmäinen kohtaus viestii uhkaavasta fiiliksestä, sekä rasismista, joka on leffan pääteema. Kohtaus toimii ja se on tyylikkäästi toteutettu, mutta olisi ollut mielenkiintoista, jos se olisi jätetty pois ja leffan alku olisi saatu näyttämään romanttiselta draamalta. Heti elokuvan alussa Chris ja Rose lähtevät matkalle, ja kaikki tuntuu menevän hyvin (jos nyt yhtä pientä peurakolaria ei lasketa mukaan). Vanhemmat vaikuttavat mukavilta ja heillä ei ole mitään sitä vastaan, että Chris on musta. Asia onkin itse asiassa juuri toisin päin. Heitä tuntuu kiehtovan hieman liikaakin, että Chris on tummaihoinen. Aluksi tilanne vaikuttaa vain hieman kummalliselta, mutta vähitellen tilanne alkaa muuttua epämiellyttäväksi. Juhlissa Rosen perhetuttavat tuntuvat ihailevan Chrisiä kuin nähtävyyttä ja tunnelma alkaa olla ahdistava. Leffaan luotu tunnelma onkin rakennettu erittäin hienosti. Vaikka jo alusta asti katsojana tietää, että jotain karmivaa on luvassa, leffan piinaavuus luodaan hienovaraisesti, vähitellen ja upeasti, eikä elokuva luota äkkisäikäytyksiin, kuten nykykauhuelokuvat muuten. Äkkisäikäytyksiä on kyllä muutama, mutta niitä ei ole tungettu jokaiseen kohtaukseen. Hienoa on myös se, että Get Outista näkee jotain, eivätkä karmivat kohdat tapahdu pimeässä. Pimeydellä yritetään yleensä luoda jännittävää tunnelmaa, mutta se yleensä vain ärsyttää katsojaa, sillä pimeästä ei näe mitään.

Get Outissa onkin niin upeaa, ettei se ole samanlainen kuin suurin osa lähivuosien kauhutarjonnasta. Elokuvan ahdistavuus syntyy oikeasta pelosta, jota monet tummaihoiset joutuvat valitettavasti kokemaan. Rasismia esiintyy yhä ympäri maailman, mikä on tuotu esille iskevästi, vaikkakin välillä aika yliampuvasti. Parhaiten rasismi tulee esille, kun matkalla tapahtuu pieni onnettomuus ja paikalle saapuva poliisi vaatii Chrisiltä henkilöllisyystietoja, vaikka Rose oli kuskina. Elokuvan loppuosio tuntuu osittain hieman hölmöltä ja liian paljon tavalliselta kauhuelokuvalta, toisin kuin aiemmin nähty tunti, mikä on sääli, sillä elokuva olisi todella ansainnut hienon lopetuksen. Onneksi leffa toimii kuitenkin todella hyvin näinkin ja sen tunnelma on läpi elokuvan luotu hienosti. Tunnelmaan kuuluvat myös tosiaan hauskat hetket, joita on saatu mukaan lähinnä Rodin kautta, mutta mukana on myös muutamia muita kohtia perheen luona, joissa saa naurahtaa, sillä ne ovat niin outoja. Hauskuuskin on poikkeavaa kauhugenressä, eikä Get Outia voi useaan otteeseen kauhuksi kutsua. Kuitenkin jännitystä on sen verran mukana, että kokonaisuus kääntyy kauhun puolelle. Ja kyllähän elokuva onnistuu välillä säikäyttämään.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Jordan Peele, joka ei ole aiemmin ohjannut yhtä ainoaa leffaa. Monia hämmästyttääkin se, että komedianäyttelijänä tunnettu Peele teki ensimmäiseksi kauhuelokuvan. Mies selkeästi osaa asiansa, sillä erinomaisen jännitysnäytelmän hän on saanut rakennettua. Komediauran avulla hän on myös saanut Rodin hahmon toimimaan. Jonkun toisen ohjauksessa Rod olisi saanut pilata koko jutun. Get Out on kuvattu todella hyvin. Kuvat ovat pääasiassa tasaisia ja monet otot ovat pitkiä, eikä leffa turvaudu heiluvaan kameratyöskentelyyn ja nopeaan leikkaukseen, kuten useat kauhupätkät. Useat kuvat ovat piinaavia, etenkin lähikuvat ihmisten naamoista. Leffa on myös oivasti leikattu. Vanhempien talon lavasteet ovat mainiot. Äänitehosteilla ja Michael Abelsin säveltämällä musiikilla on tuotu hienoa lisäystä ahdistavaan tunnelmaan.

Yhteenveto: Get Out on erinomainen jännityselokuva, jonka piinaava tunnelma rakennetaan mainiosti. Ahdistavuutta luodaan pikku hiljaa, eikä leffa päästä otteestaan koko kestonsa aikana, vaikka loppupäässä onkin hieman hölmöjä hetkiä. Huumori on tuotu mukaan taidokkaasti, eivätkä vitsit pilaa kokonaisuutta. Tästä voi kiittää ohjaaja Jordan Peeleä, joka selvästi taitaa kauhun ja komedian yhdistämisen, ilman että lopputuloksena on kauhuparodia, sekä Rodin näyttelijä LilRel Howerya, joka on todella mainio roolissaan. Pääasiassa muutkin näyttelijät ovat hyviä - etenkin pääroolissa nähtävä Daniel Kaluuya - mutta Rosea esittävä Allison Williams ei vakuuta. Tekninen toteutus on onnistunut ja kokonaisuutena kyseessä on loistokas leffa, joka nousee nykykauhuelokuvien kärkeen - jos tätä kauhuksi laskee. Suosittelen käymään katsomassa Get Outin, jos kaipaatte jännittävää elokuvaa elämäänne tai jos olette kyllästyneet perinteisiin kauhuleffoihin, joita tulee vuosittain kymmeniä, mutta joista yksikään ei ole erityisen hyvä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
Get Out, 2017, Blumhouse Productions, QC Entertainment