Narnian tarinat: Prinssi Kaspian (The Chronicles of Narnia: Prince Caspian - 2008) - elokuva-arvostelu

NARNIAN TARINAT: PRINSSI KASPIAN

THE CHRONICLES OF NARNIA: PRINCE CASPIAN

Ohjaus: Andrew Adamson

Näyttelijät: William Moseley, Anna Popplewell, Georgie Henley, Skandar Keynes, Ben Barnes, Sergio Castellitto, Peter Dinklage, Warwick Davis, Ken Stott, Eddie Izzard, Pierfrancesco Favino, Cornell John, Liam Neeson, Vincent Grass, Damián Alcázar, Klara Issova ja Tilda Swinton

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

C. S. Lewisin satukirjoihin perustuva elokuva Narnian tarinat: Velho ja leijona (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005) oli suuri menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Adamson oli jo työstänyt käsikirjoituksen jatko-osalle, kun ensimmäistä elokuvaa vielä viimeisteltiin, sillä hänen huolenaan oli, että lapsinäyttelijät ehtisivät vanheta liikaa, jos jatko-osan tekoa viivästytettäisiin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2007 ja lopulta Narnian tarinat: Prinssi Kaspian sai ensi-iltansa toukokuussa 2008. Elokuva ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti lippuluukuilla, eikä se saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta. Jos oikein muistan, kävin katsomassa Prinssi Kaspianin elokuvateattereissa äitini kanssa. Olen nähnyt leffan muutaman kerran uudestaan, joskin viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Kun viime vuonna huomasin Velhon ja leijonan viettävän 20-vuotisjuhlaansa, päätin arvostella Narnian tarinat -elokuvat läpi - etenkin nyt kun elokuvasarja on heräämässä takaisin eloon Greta Gerwigin ja Netflixin käsissä.

Pevensien sisarukset Peter, Susan, Lucy ja Edmund palaavat yllättäen Narniaan, missä heidän pitää auttaa nuorta prinssi Kaspiania pelastamaan maailma Kaspianin vallanahneelta sedältä.

William Moseley, Anna Popplewell, Skandar Keynes ja Georgie Henley tekevät paluun rooleihinsa Pevensien sisaruksiksi, Peteriksi, Susaniksi, Edmundiksi ja Lucyksi, jotka ensimmäisessä elokuvassa päätyivät vaatekaapin kautta satumaailma Narniaan. Pelastettuaan paikan pahalta Valkealta velholta (Tilda Swinton), he hallitsivat Narniaa muutaman vuosikymmenen ajan, kunnes vahingossa tupsahtivat takaisin tavalliseen maailmaan ja palasivat lapsiksi. Nyt, vuotta myöhemmin sisarukset löytävät itsensä jälleen Narniasta, mutta paikka on muuttunut täysin. Kuten jo ykkösleffassa kävi ilmi, aika kulkee Narniassa paljon nopeammin kuin meidän maailmassamme ja siinä, missä sisarusten mielestä heidän viime seikkailustaan on kulunut vasta vuosi, Narniassa aikaa on kulunut jopa tuhat vuotta ja Pevensiet ovat muuttuneet paikalliseksi legendaksi, johon osa ei enää edes usko. Moseley, Popplewell, Keynes ja Henley ovat selvästi kehittyneet näyttelijöinä, mutta tällä kertaa heidän hahmonsa jäävät hieman sivuun.

     Narnian tarinat: Prinssi Kaspianin keskiössä on nimittäin juuri sen nimikkohahmo, Ben Barnesin näyttelemä prinssi Kaspian. Kyseessä on nykyään Narniaa hallitsevien ihmisten, telmarilaisten kruununperijä. Prinssin isä, edellinen kuningas on kuollut ja telmarilaisten odotellessa, että Kaspian on tarpeeksi vanha valtaistuimelle, hänen setänsä Miraz (Sergio Castellitto) on toiminut sijaishallitsijana. Mutta eipä Mirazille tietenkään sovi vallasta luopuminen ja niinpä hän päättääkin yrittää tappaa Kaspianin, joka lähtee pakomatkalle. Barnes istuu erittäin passelisti rooliinsa ja hänestä löytyy niin hahmon kaipaamaa sinisilmäisyyttä kuin kasvavaa rohkeutta ja johtajaluonnetta. Castellitto on myös hyvä valinta tämänkertaiseksi pahikseksi, joka eroaa Valkeasta velhosta heti sillä, että Miraz on tuiki tavallinen ihminen.

Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Mirazille uskollinen kenraali Glozelle (Pierfrancesco Favino), Kaspianin pakomatkalla kohtaamat kääpiöt Trumpkin (Peter Dinklage) ja Nikabrik (Warwick Davis), mäyrä Juormukas (Ken Stott), miekkaa heilutteleva hiiri Riipitsiip (Eddie Izzard), kentaurikenraali Glenstorm (Cornell John), sekä tietty vanha kunnon leijona Aslan (Liam Neeson), joka katosi Narniasta samoihin aikoihin, kun Peter, Susan, Edmund ja Lucy päätyivät takaisin tavalliseen maailmaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti. Dinklage on väkevä Trumpkinina ja suloinen, mutta luonteeltaan pippurinen Riipitsiip nousee helposti suosikiksi uusista tuttavuuksista.

Minun on aina ollut vaikea päättää, kummasta Narniat tarinat -elokuvasta pidän enemmän, Velhosta ja leijonasta, vai Prinssi Kaspianista. Ensimmäinen elokuva on ihastuttavan taianomainen koko perheen satuseikkailu, kun taas jatko-osa on selvästi synkempi ja vanhemmille lapsille suunnattu fantasiaelokuva. Prinssi Kaspian siis toisaalta menettää osan edeltäjänsä satumaisesta viehätyksestä, mutta samalla se tarjoaa katsojilleen Narnian uudella tavalla. Maailma on muuttunut kolkommaksi telmarilaisten vallan alla. Kentaurit, minotaurukset, kääpiöt, yksisarviset, satyyrit ja muut taikaolennot on joko metsästetty tai ajettu piiloon kaukaisiin metsiin. Siinä, missä ykkösleffassa neljän ihmislapsen saapuminen nähtiin ihmeenä, jatko-osassa ihmisten ja satuolentojen välillä on muodostunut kiivaisa konflikti, eivätkä Pevensiet koe oloaan yhtä tervetulleeksi kuin viime visiitillään.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyseessä olisi vain jotain synkkyyksissä murjottamista, vaan lähinnä sitä, että Pevensiet ovat varttuneet, katsojat ovat varttuneet ja samalla myös elokuva on varttunut ja kypsentynyt. Ankeista puolistaan huolimatta Narnia ei ole menettänyt kaikkea taikaansa ja luvassa onkin toinen onnistuneesti mukanaan vievä fantasialeffa, joka tarjoaa hyvää seikkailun tuntua, sopivasti vauhtia ja vaaratilanteita, sekä näyttävää toimintaa miekankalisteluineen kaikkineen. Konflikti on tosiaan hyvin rakennettu ja on mielenkiintoista seurata, kuinka se avautuu, joskin jossain kohtaa Pevensiet alkavat tuntua lähes ulkopuolisilta elokuvassa, Kaspianin ottaessa selvää sijaa johtajana. Tiettyä viilausta tämäkin leffa jää kaipaamaan ja kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu paikoitellen liialliselta. Kun elokuva muuten keskittyy niin hyvin tarinaansa narnialaisten ja telmarilaisten välirikosta, kerrontaa rikkoo täysin totaalisen turha kohtaus, jossa Valkeaa velhoa yritetään vapauttaa vankeudestaan. Kohtaus olisi pitänyt älytä poistaa tai lisätä mukaan vasta johonkin kotijulkaisun pidennettyyn versioon.

Velhon ja leijonan ohjannut Andrew Adamson toimii myös Prinssi Kaspianin puikoissa, hoitaen tonttinsa tälläkin kertaa mallikkaasti ja tuoden tuoreen näkökulman samaan maailmaan. Adamson on myös käsikirjoittanut elokuvan Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn kanssa ja lukuun ottamatta aiemmin mainitsemaani turhaa osiota kolmikko pitää kertomuksen pääasiassa hyvin kasassa. Teknisiltä ansioiltaan Narnian tarinat: Prinssi Kaspian on suurimmaksi osaksi mainio, joskin osa tietokonetehosteista on vanhentunut ja etenkin digitaalisesti luodut puhuvat eläimet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja äänimaailmakin vakuuttavasti rakennettu. Harry Gregson-Williams palasi säveltämään myös kakkosleffan ja hän tunnelmoikin musiikeillaan jälleen nätisti, lisäten seikkailun henkeä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Chronicles of Narnia: Prince Caspian, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2008, Walt Disney Pictures, Walden Media, Ozumi Films, Pakt Media, Silverbell Films, Stillking Films

Arvostelu: Roofman - Kattokeikkailija (Roofman - 2025)

ROOFMAN - KATTOKEIKKAILIJA

ROOFMAN

Ohjaus: Derek Cianfrance

Pääosissa: Channing Tatum, Kirsten Dunst, LaKeith Stanfield, Peter Dinklage, Ben Mendelsohn, Uzo Aduba, Emory Cohen, Lily Collias, Kennedy Moyer, Juno Temple, Melonie Diaz, Alissa Marie Pearson, Molly Price ja Tony Revolori

Genre: rikos, komedia, draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Roofman - Kattokeikkailija perustuu tositapahtumiin rikollisesta Jeffrey Manchesterista. David Stephens ja Peter Petrucci kirjoittivat miehen elämästä elokuvakäsikirjoituksen, mutta projekti ei edennyt sellaisenaan. Kirt Gunn työsti uuden käsikirjoituksen kaksikon tekstin pohjalta ja vuonna 2024 elokuvan teko käynnistyi tosissaan. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2024 ja nyt Roofman - Kattokeikkailija on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan Jeffrey Manchesterista aiemmin, mutta kun luin leffasta, kiinnostuin siitä heti. Kävinkin katsomassa Roofman - Kattokeikkailijan sen ensi-iltapäivänä.

Rahaongelmissa rypevän ja perheensä menettäneen Jeffrey Manchesterin elämä muuttuu hullunmyllyksi, kun hän ryhtyy ryöstelemään McDonald's-ravintoloita kattojen kautta ja asuu Toys "R" Us -lelukaupassa.

Pääroolissa Jeffrey "Kattokeikkailija" Manchesterina nähdään Channing Tatum. Jeffrey sai lisänimensä omaperäisestä tavastaan ryöstää McDonald's-pikaruokaravintoloita tunkeutumalla niihin kattorakenteiden tai -luukkujen kautta. Jeffrey ei ole kuitenkaan mikään varsinaisesti paha ihminen, vain tyyppi joka on eksynyt väärille teille ja huomannut olevansa turhankin hyvä siinä, mitä hän tekee. Rahaongelmat ovat etäännyttäneet hänet perheestään ja Jeffrey uskoo ryöstöistä saadun mammonan palauttavan hänen suosionsa esimerkiksi lapsille annettujen lahjojen kautta. Ryöstöt mies hoitaa mahdollisimman ystävällisesti, usein saaden jälkikäteen McDonald'sin työntekijät kehumaan häntä uutislähetyksessä. Tatum on nappivalinta osaan. Hän kanavoi hyvin hahmonsa ahdinkoa, päättäväisyyttä ja mukavuutta, voittaen katsojan nopeasti Jeffreyn puolelle.

     Elokuvassa nähdään myös LaKeith Stanfield Jeffreyn kaverina Stevenä ja Juno Temple tämän tyttöystävänä Michellenä, Peter Dinklage Mitchinä, pomona Toys "R" Us -liikkeessä, missä Jeffrey piileskeli kuukausitolkulla, Kirsten Dunst liikkeen myyjänä Leigh'nä, sekä Ben Mendelsohn ja Uzo Aduba paikallisen kirkon pastorina Ronina ja tämän vaimona Eileeninä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan. Dinklagen Mitch on sopivan mulkku jätkä, jottei katsojaa edes haittaa, että Jeffrey majailee tämän kaupassa, varastaen vähän sitä sun tätä omaksi ilokseen piiloonsa. Dunst on hyvä valinta Leigh'ksi, jonka kanssa Jeffreylle vähemmän yllättäen syntyy romanssia.

Roofman - Kattokeikkailija osoittautui oikein vekkuliksi ja hyvin erilaiseksi rikoselokuvaksi, jonka tarina on niin älytön, että fiktioelokuvana katsoja tuskin uskoisi tällaista voivan tapahtua. Mutta joskus tosielämä on fiktiota uskomattomampaa ja Jeffrey Manchesterin varsin villistä elämänvaiheesta on saatu erittäin kiinnostava elokuva aikaiseksi. Itse sitä kattokeikkailua, McDonald'sien ryöstelyä elokuvassa on lopulta yllättävän vähän ja elokuva keskittyy pääasiassa siihen aikaan, kun Jeffrey asui Toys "R" Us -lelukaupassa, pakoillessaan virkavaltaa. Kun päivät muuttuvat viikoiksi ja sitten jopa kuukausiksi, yksinäisyys alkaa painaa päälle ja kun mies päättää lähestyä Leigh'tä, jonka puuhia hän on seurannut jo pitkään, asiat eivät enää ole entisensä.

Elokuva tasapainottelee oivallisesti rikosjännärin, komedian, henkilödraaman ja romantiikan välimaastossa. Jeffreyn absurdista tilanteesta revitään hyvää huumoria, mutta samalla hänen elämänsä esitetään myös hieman traagisena. Leigh tuo uutta valoa synkkyyden keskelle ja romanttinen puolikin leffasta toimii. Jännite syntyy toki siitä, jääkö Jeffrey kiinni puuhistaan? Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä huolimattomammaksi mies käy, tykästyessään uuteen elämäänsä Leigh'n kanssa. Kaikkea tätä on mielenkiintoista ja usein hupaisaa seurata, mutta silti täytyy sanoa, että muutamaa minuuttia päälle kahden tunnin kestossa Roofman - Kattokeikkailija on hitusen liian pitkä. Siitä voisi helposti napsia pikkupätkiä sieltä täältä yhteensä kymmenen minuutin tai jopa vartin edestä, tehden kokonaisuudesta ytimekkäämmän.

Elokuvan on ohjannut Derek Cianfrance, joka tasapainottelee eri lajityyppien ja ilmapiirien välimaastossa taitavasti. Hänen ja Kirt Gunnin lopullinen käsikirjoitus voisi sisältää enemmän sitä kattokeikkailua ja voisi olla hieman tiiviimpi kokonaisuutena, mutta jo tällaisenaan homma tosiaan toimii. Roofman - Kattokeikkailija on myös pätevästi kuvattu, elokuvan lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Erästä yksityiskohtaa tuskin moni katsoja huomaa, mutta itseäni legokeräilijänä huvitti, että vuoteen 2004 sijoittuvassa elokuvassa hahmot rakentavat yhdessä kohtaa pari vuotta sitten julkaistua Harry Potter -legosettiä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu Christopher Bearin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Roofman, 2025, Hunting Lane Films, 51 Entertainment, High Frequency Entertainment, Limelight

Arvostelu: The Toxic Avenger (2023)

THE TOXIC AVENGER

Ohjaus: Macon Blair

Pääosissa: Peter Dinklage, Luisa Guerreiro, Taylour Paige, Jacob Tremblay, Kevin Bacon, Julia Davis, Elijah Wood, Julian Kostov, Jonny Coyne ja Julia Davis

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

The Toxic Avenger on uudelleenfilmatisointi samannimisestä kulttielokuvasta vuodelta 1984. Vuonna 2010 ilmoitettiin, että Steve Pink työstää uutta elokuvaa aiheesta, joka olisi aiempia elokuvia lapsiystävällisempi ja tehty animaatiosarja Toxic Crusadersin (1991) jalanjäljissä. Arnold Schwarzeneggeria kaavailtiin päärooliin, mutta projekti ei edennyt sellaisenaan. Vuonna 2016 Conrad Vernon yritti saada oman tulkintansa aiheesta tehtyä, mutta kun pari vuotta myöhemmin Legendary Entertainment hankki elokuvasarjan oikeudet, tämäkin idea kaatui. Legendary päätti tehdä yhteistyötä alkuperäisten tuottajien, Troma-yhtiön Lloyd Kaufmanin ja Michael Herzin kanssa ja Macon Blair palkattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja maailmanensi-iltansa The Toxic Avenger sai jo syyskuussa 2023, Fantastic Festissä Yhdysvalloissa. Elokuvan graafisuuden takia tekijät kokivat kuitenkin vaikeuksia löytää leffalle levittäjää teattereihin, kunnes Cineverse tarttui hommaan. Nyt uusi The Toxic Avenger saapuu myös Suomeen ja itse olen odottanut leffaa ristiriitaisin fiiliksin. Pidän alkuperäisestä elokuvasta, mutten ymmärrä, miksi kulttisuosioon nousseesta kasarin roskarainasta on edes yritetty tehdä uutta versiota. Samalla olen kuitenkin ollut utelias näkemään, mitä tekijät ovat saaneet aikaiseksi. Kävinkin tämän uteliaisuuden kanssa katsomassa uuden The Toxic Avengerin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa. 

Kemikaalitehtaalla siivoojana työskentelevä yksinhuoltajaisä Winston Gooze putoaa ongelmajätteeseen ja hänestä muovautuu epätavallinen sankari, Myrkkykostaja.

Tämänkertainen Myrkkykostaja ei ole aikuisuuden kynnyksellä oleva nuorimies Melvin, vaan ongelmajätteen kautta mutatoituvaksi sankariksi päätyy yksinhuoltajaisä ja paikallista kemikaalitehdasta siivoava Winston Gooze, jota näyttelee Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tunnettu Peter Dinklage. Winston yrittää parhaansa mukaan pärjätä ja tuoda leivän pöytään menehtyneen vaimonsa pojalle Wadelle (Jacob Tremblay). Mies on hyväsydäminen ja hyvää tahtova, mutta aika ujo ja hieman kömpelö. On varmaan sanomattakin selvää, että kaikki muuttuu, kun Winston tipahtaa ongelmajätteeseen ja sieltä ulos ryömii epämuodostunut olento. Dinklage ei ihan ole kotonaan hieman hupsuttelevammassa roolissa, joskin osa kiusallisuudesta menee toki hänen hahmonsa piikkiin. Harmillisesti Myrkkykostajana Dinklage toimii enää vain ääninäyttelijänä ja kameroiden edessä vihreän, tietty ballerinahameeseen pukeutuneen otuksen asussa heiluu Luisa Guerreiro.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin Bacon ongelmajätettä ympäristöön suoltavan kemikaalitehtaan johtajana Bob Garbingerina, Elijah Wood tämän veljenä Fritzinä, Julia Davis Bobin assistenttina Kissynä ja Taylour Paige tehtaan toimintaa tutkivana J.J.:nä. Bacon revittelee hauskasti menemään pahisroolissa, kun taas Wood on varmasti tarkoituksellisesti maskeerattu niin, että internet täyttyy meemeistä, joissa pohditaan, luopuiko hänen Frodo-roolihahmonsa sittenkään Sormuksesta Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003). Kun muut näyttelijät pääsevät irrottelemaan minkä ehtivät, on harmi että Paige joutuu hoitamaan tonttinsa tylsän vakavasti.

Ennen uuden The Toxic Avengerin näkemistä pohdin tosiaan, että miten kummassa kukaan edes lähtee tekemään uudelleenfilmatisointia jopa faniensa mielestä roskana pidetystä kulttiklassikosta? Yrittävätkö tekijät tehdä lopputuloksesta "laadukkaan", kadottaen samalla sen, mikä koko hommassa on aina viehättänyt? Vai yrittävätkö tekijät toistaa alkuperäisen kulttiklassikkostatusta, tekemällä tarkoituksellisesti roskaa? Tässä tapauksessa ongelmaksi kuitenkin koituu se, että periaatteessa kököistä rainoista muodostuu klassikoita vasta katsojien otettua ne omakseen, eikä siten että tekijät pyrkivät tarkoituksellisesti tekemään leffansa siihen tarkoitukseen. Teennäisyyden fanit huomaavat aina.

Uusi The Toxic Avenger löytää kuitenkin omanlaisensa hyvän lähestymistavan, jossa se pyrkii tekemään kunniaa alkuperäisteokselle, tehden silti omaa juttuaan - lähtien heti siitä, että päähenkilö on eri, vaikka tämä työskenteleekin siivoojana. Myrkkykostajalle annetaan eri motiivit ja leffa noin muutenkin pyrkii kertomaan omaa tarinaansa tutuista lähtökohdista huolimatta, eikä vain suoraan toista alkuperäisen kuvioita. Kaiken tämän The Toxic Avenger 2025 tekee selvästi kieli poskessa, vaikka samalla seasta löytyy vakavampaa sanottavaa ympäristön suojelusta.

Mistään napakympistä ei kuitenkaan todellakaan ole kyse, vaan leffasta löytyy turhauttavasti niin selvät plussansa kuin myös miinuksensa. Selvin miinus on, että elokuva kestää liian kauan. Tämä on toki hieman outoa, sillä leffalla on mittaa vain tunti ja kolme varttia. Se tuntuu silti turhan pitkältä, elokuvan jumitellessa väärissä kohdissa, kun se voisi reippaammin paahtaa menemään. Elokuvaa saisi helposti tiivistettyä vartilla, jolloin lopputulos olisi napakampi ja mukaansatempaavampi. Koska silloin, kun The Toxic Avenger pistää haisemaan, meno on viihdyttävää. Veri roiskuu, suolenpätkät lentelee, ihmiset räjähtelevät ja kaikkea muuta vinksahtaneen lystikästä. Tarvittavaa sydäntä mukaan tuo tämänkertaisen Myrkkykostajan lämmin rakkaus poikaansa kohtaan.

Usean mutkan kautta ohjaajan penkiltä itsensä löysi lopulta Macon Blair, miehen vakuutettua etenkin Troman tyypit siitä, että kyseessä olisi oikea heppu jatkamaan The Toxic Avengerin perintöä. Parhaimmillaan Blair onnistuu lystikkäästi, heikoimmillaan hän kompastelee pitkästyttävässä ihmisdraamassa. Teknisiltä ansioiltaankin leffa on hieman ailahteleva. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu, ja lavasteet ovat mainiot. Osa tehosteista on toteutettu ihastuttavan vanhanaikaisesti ja tarkoituksellisen käppäisesti, mutta tietyt digitaalisuudet pistävät väärällä tavalla silmään rumina. Tekijöiden olisi pitänyt erityisesti läträtä tekoverta litratolkulla, sen sijaan että he luottavat kehnon näköiseen digivereen. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja ohjaajan veljien Will Blairin ja Brooke Blairin säveltämät musiikit ajavat asiansa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Toxic Avenger, 2023, Legendary Entertainment, Troma Entertainment

Arvostelu: Pixels (2015)

PIXELS

Ohjaus: Chris Columbus

Pääosissa: Adam Sandler, Michelle Monaghan, Kevin James, Josh Gad, Peter Dinklage, Brian Cox, Sean Bean, Matt Lintz, Jane Krakowski, Affion Crockett, Ashley Benson, Dan Aykroyd, Nick Swardson, Fiona Shaw ja Serena Williams

Genre: scifi, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixels perustuu Patrick Jeanin samannimiseen ranskalaiseen lyhytelokuvaan vuodelta 2010. Adam Sandler innostui lyhäristä ja hankki sen oikeudet, tehdäkseen siitä täyspitkän elokuvan. Tim Herlihy kirjoitti ensimmäisen käsikirjoitusversion elokuvasta, mutta se torjuttiin täysin, jolloin Timothy Dowling palkattiin muokkaamaan tekstiä. Sandlerin hankittua oikeudet lukuisiin videopelihahmoihin, kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2014 ja lopulta Pixels sai maailmanensi-iltansa 16. heinäkuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka sai huonoimman elokuvan, miespääosan, miessivuosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen Razzie-ehdokkuudet. Itse katsoin Pixelsin vasta myöhemmin vuokralta ja mielsin sen ihan katsottavaksi hömpäksi. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Pixelsin juhlan kunniaksi.

Kun avaruusolennot hyökkäävät Maahan vanhojen videopelien muodossa, vain ryhmä nörttejä voi pelastaa planeetan.

Adam Sandler näyttelee Sam Brenneriä, joka asentaa työkseen teknologisia laitteita ihmisten koteihin ja joka oli lapsena lähes mestari vanhojen videopelien kanssa, huomatessaan pelien liikekuviot ja kääntäessään ne pelejä vastaan. Ottaen huomioon, että Sandler itse hankki oikeudet Pixelsiin ja sai siitä vielä uransa kalleimman elokuvan, hän hoitaa hommansa kameran edessä yllättävänkin laiskasti. Hänestä löytyy energiaa aina silloin tällöin, mutta monessa kohtaa tuntuu siltä kuin hän olisi vain paikalla hakemassa helppoja rahoja.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin James Samin lapsuudenystävänä ja nykyisenä Yhdysvaltain presidenttinä Will Cooperina, Josh Gad videopeleistä edelleen intoilevana ja salaliittoteorioihin hurahtaneena Ludlow "Ihmepoika" Lamonsoffina, Peter Dinklage videopelimestari Eddie "Tulittaja" Plantina, Michelle Monaghan Samin asiakkaana Violet van Pattenina, Brian Cox amerikkalaiskenraali Porterina ja Sean Bean brittieversti Hillinä. Myös muun muassa Sandlerin kamu Nick Swardson, sekä Ghostbusters-tähti Dan Aykroyd käyvät kääntymässä. Sivunäyttelijöidenkään suorituksissa ei ole pahemmin hurraamista, eivätkä hahmot ole kaksiset. Gad on todella ärsyttävä eksentrisenä Ludlow'na, yrittäessään aivan liian kovasti olla hauska. James ei vakuuta presidenttinä, mihin vaikuttaa se, että koko kansa näyttäisi inhoavan Cooperia. Miten ihmeessä hänet edes valittiin työhön? Game of Thronesista (2011-2019) tutulla Dinklagella sentään näyttäisi olevan hauskaa ketkun Eddien osassa.

Valitettavasti kulunut vuosikymmen ei ole juuri tehnyt hyvää Pixelsille, vaan olin pitkälti samaa mieltä elokuvasta kuin sen ilmestymisen aikoihin. En inhoa elokuvaa kuten monet, sillä pidän sen vekkulista konseptista. Onhan se aivan totaalisen pöljää, että Maahan hyökkäävät avaruusoliot tekeytyisivät kasarin hittivideopeleiksi, kuten Pac-Maniksi, Space Invadersiksi, Galagaksi tai Donkey Kongiksi, mutta onhan se pakko myöntää, että idea on veikeä ja ennen kaikkea uniikki. Ideasta olisi tosin taatusti saanut paremman elokuvan kuin tämä, jo ihan vain pistämällä lähes koko näyttelijäkaartin vaihtoon.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on sen epähauskuus. Seasta löytyy parit hassut hetkensä tai vitsinsä, mutta suurimmaksi osaksi ajasta komediapuoli on lähinnä vaivaannuttavaa - erityisesti jos Josh Gad on äänessä, enkä edes halua miettiä hänen kiusallista laulunumeroaan. Monet vitsit ovat vain väsyneitä ja suuri osa Sandlerin popkulttuuriviittauksista jää täysin latteiksi. Leffasta löytyykin pätkiä, jotka olisi mielellään voinut leikata pois, jolloin lopputuloksesta olisi saanut ytimekkäämmän. Sekaan mahtuu silti myös joitain helmentapaisia. Pidän elokuvan sympaattisesta alusta, jossa vuonna 1982 nuoret Sam ja Cooper käyvät ensimmäistä kertaa elämässään pelihallissa ja osallistuvat videopeliturnaukseen, minkä lisäksi leffan puolivälin tietämiltä löytyvä Pac-Man -kohtaus on varsin viihdyttävä. Tekijät ovat keksineet hauskan tavan siirtää pelistä tutut haamut ja sokkelomaisen pelikentän sääntöineen oikeaan maailmaan.

On vaikea kuvitella, että Pixelsin on ohjannut sama heppu kuin kaksi ensimmäistä Yksin kotona -leffaa (Home Alone - 1990-1992) ja kaksi ensimmäistä Harry Potteria (2001-2002). Chris Columbus tarttui projektiin innoissaan, sillä mielsi käsikirjoituksen niin omaperäiseksi. Columbuksen ote ei kuitenkaan juuri näy lopputuloksesta, vaan leffa tuntuu täysin tavanomaiselta Sandler-rainalta - tosin efektipainotteisempana. Pixels on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus menettelevää. Erikoistehosteet ajavat toimivasti asiansa ja tutut videopelihahmot on siirretty onnistuneesti esiintymään oikein ihmisten rinnalla. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu musiikkeja myöten, joskin Henry Jackman olisi voinut hyödyntää enemmän videopeleistä tuttuja sävelmiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pixels, 2015, Columbia Pictures, LStar Capital, China Film Group Corporation, Happy Madison Productions, 1492 Pictures, Film Croppers Entertainment, Prime Focus

Arvostelu: Wicked (2024)

WICKED

Ohjaus: Jon M. Chu

Pääosissa: Cynthia Erivo, Ariana Grande, Michelle Yeoh, Jonathan Bailey, Ethan Slater, Marissa Bode, Bowen Yang, Bronwyn James, Peter Dinklage ja Jeff Goldblum

Genre: fantasia, musikaali

Kesto: 2 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Wicked perustuu samannimiseen Broadway-musikaalin, joka puolestaan perustuu Gregory Maguiren kirjaan Noita: Lännen ilkeän noidan elämä ja teot (Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West - 1995), joka taas pohjautuu L. Frank Baumin kirjaan Ihmemaa Oz (The Wonderful Wizard of Oz - 1900). Aluksi ABC-kanava hankki esityksen filmatisointioikeudet, tehdäkseen sen pohjalta televisiosarjan, mutta projekti ei edennyt. Universal Pictures hankki oikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia. Stephen Daldry valittiin ohjaajaksi ja alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista joulukuussa 2019. Tuotantovaikeudet kuitenkin kasaantuivat, jolloin kuvauksia ja samalla ensi-iltaa piti siirtää. Käsikirjoituksen paisuessa elokuva päätettiin jakaa kahtia ja kuvata molemmat osat yhteen putkeen. Vuonna 2021 Jon M. Chu korvasi Daldryn ohjaajana ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022. Nyt Wicked saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa uteliaana. En ole nähnyt alkuperäistä musikaaliesitystä, mutta Ozin maailma on tullut tutuksi klassikkoleffa Ihmemaa Ozin (The Wizard of Oz - 1939) ja modernimman Mahtavan Ozin (Oz the Great and Powerful - 2013) myötä. Kävin katsomassa Wickedin Finnkinon järjestämässä gaalaensi-illassa pari päivää ennen varsinaista ensi-iltaa.

Vihreäihoisen Elphaban on todistettava kykynsä muille, aloittaessaan opinnot Shizin taikakoulussa ja tavatakseen itse Ozin suuren ja mahtavan velhon.

Ennen kuin hän oli Lännen ilkeä noita, hän oli Cynthia Erivon näyttelemä Elphaba, ujo, mutta voimakas nuori noita, jota muut vieraksuvat hänen epätavallisen vihreän ihonsa takia. Ja ennen kuin hän oli hyvä noita Glinda, hän oli Ariana Granden näyttelemä... Galinda. Koulun suosituin tyttö, joka on kliseisesti pinnallinen ja turhamainen, eikä todellakaan järin fiksu. Maguiren kirjan ja Broadway-musikaalin tapaan elokuva rekontekstualisoi klassiset hahmot, näyttäen alkuperäisen Ihmemaa Ozin pahisnoidan väärinymmärrettynä ja todellisuudessa hyvänä. Alkuperäisklassikon faneja ratkaisu voi kummastuttaa, jos ei ole vaikkapa nähnyt hittimusikaaliesitystä ja jo tottunut käänteiseen tulkintaan hahmoista. Itseäni ratkaisu kummastutti, sillä olin odottanut näkeväni, kuinka Elphabasta muovautuu monien rakastama häijy hahmo ja että Erivo olisi päässyt kunnolla irrottelemaan ilkikurisena noitana, hyytävän räkättävää naurua myöten. Tästä huolimatta Erivo on osassaan mainio, tulkiten hyvin hahmonsa vaikeita tuntemuksia, jotka kasvavat pitkin leffaa. Yllättäen myös Grandekin suoriutuu osastaan passelisti, esitellen erityisesti komediallisen ajoituksen taitojaan, joskin en tiedä, oliko hänen kovinkaan vaikeaa hypätä tämän itserakkaan hienohelman rooliin, kun on seurannut Granden puuhia yksityiselämässään...

     Elokuvassa nähdään myös Marissa Bode Elphaban siskona Nessarosena, Michelle Yeoh taikakoulu Shizin arvostettuna dekaanina Madame Morriblena, Jonathan Bailey prinssi Fiyerona ja Jeff Goldblum mahtavana Ozin velhona, sekä kuullaan Peter Dinklage Shizissä opettavana vuohiprofessori Dillamondina. Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia rooleissaan, joskin Goldblum ei ainakaan tässä ensimmäisessä elokuvassa pääse vielä pahemmin esille.

Musikaaliesityksen faneille Wicked-elokuva on taattu riemuvoitto, mutta minut elokuva jätti hieman ristiriitaisiin tunnelmiin. Koska en ollut nähnyt musikaaliesitystä tai lukenut Maguiren kirjaa, odotin tosiaan näkeväni alkuperäiselle Ihmemaa Ozille uskollisemman esiosan, joka seuraisi Elphaban vajoamista synkkyyksiin ja kertoisi, miten tästä tuli se katala ja paha noita, jona hänet parhaiten muistamme. Läpi leffan minun pitikin yrittää erottaa nämä kaksi teosta toisistaan ja silloin kun pystyin siihen, Elphaban tarina vei toimivasti mukanaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka tämä vihreä noita taistelee läpi epäluulojen ja rasististen koulutovereidensa saavuttaakseen tavoitteitaan, vain hoksatakseen, ettei Oz olekaan ihan sellainen ihmemaa kuin hän on aina luullut. Tarinan kantava voima on kuitenkin Elphaban ja Galindan välinen suhde, joka käynnistyy vihasta ja muuttuu hiljalleen ylimmäksi ystävyydeksi.

Kuten moni varmasti jo tietää, tämä Wicked-elokuva on vasta ensimmäinen osa kahdesta leffasta, päättyen nyt toistaiseksi siihen, missä kohtaa Broadway-esityksessäkin alkaa väliaika. Vartin vessatauon ja happihyppelyn sijaan joudumme tosin odottamaan vuoden tarinan toista puolikasta. Vaikken lämmennytkään kaikille tarinan ja erityisesti hahmojen kanssa tehdyille ratkaisuille, olen silti kiinnostunut näkemään, kuinka kertomus viedään päätökseensä, sillä jäähän homma ikävästi kesken. Jos tästä jaosta ei ole entuudestaan tietoinen, voi tulla aikamoisena yllätyksenä, että liki kolmen tunnin mittaisen elokuvan lopuksi ruutuun ilmestyy vain teksti: "Jatkuu..."

Varttia vaille kolmen tunnin kesto onkin ajoittain varsin tuntuva ja omasta mielestäni leffa olisi kaivannut pientä trimmaamista sieltä ja täältä. Iso osa kestosta syntyy toki musikaalinumeroista. Osa lauluista olivat mielestäni varsin unohdettavia, mutta mukaan mahtuu muutama todella vaikuttavasti tehty esitys. Prinssi Fiyeron laulama Dancing Through Life puhkeaa riemastuttavaan ja tyylikkäällä koreografialla kruunattuun tanssinumeroon, kun taas Galindan laulama Popular on varsinainen korvamato ja syystäkin monien suosikki jo Broadway-ajoilta. Elokuva on kuitenkin jättänyt parhaan palan viimeiseksi ja vajaan kolmituntisen huipentava Defying Gravity nostaa väkisinkin ihon kananlihalle mahtipontisuudellaan, lähtien Erivon huikeasta äänestä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jon M. Chu, joka on oikea mies hommaan - todistihan hän kykynsä musikaalien saralla muutaman vuoden takaisessa huikeassa In the Heightsissa (2021). Chu saa rakennettua Ozista taianomaisen paikan ja hän luo väkevän tunnesiteen Elphaban ja Galindan välille. Ajoittain Chu ei kuitenkaan onnistu tasapainottelussa, kun leffa hyppii kepeän ilmapiirin ja varsin vakavien aiheiden kanssa, kuten puhuviin eläimiin kohdistuva syrjintä. Teknisiltä ansioiltaan Wicked on pääasiassa vakuuttava. Se on taitavasti kuvattu, etenkin isojen musikaalinumeroiden aikana. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet kertakaikkisen upeaa työtä, enkä ihmettelisi, jos näille osastoille ropisisi ainakin ehdokkuuksia ensi vuoden Oscar-gaalassa. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä, etenkin puhuva vuohi Dillamond on onnistunut digiolento. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja alkuperäisestä musikaalista tutut Stephen Schwartzin melodiat yhdistettyinä John Powellin varta varten leffaan sävelletyihin musiikkeihin toimivat oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wicked, 2024, Universal Pictures, Marc Platt Productions

Arvostelu: Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä (The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes - 2023)

NÄLKÄPELI: BALLADI LAULULINNUISTA JA KÄÄRMEISTÄ

THE HUNGER GAMES: THE BALLAD OF SONGBIRDS AND SNAKES

Ohjaus: Francis Lawrence

Pääosissa: Tom Blyth, Rachel Zegler, Josh Andrés Rivera, Viola Davis, Peter Dinklage, Jason Schwartzman, Hunter Schafer, Fionnula Flanagan, Mackenzie Lansing, Nick Benson, Ashley Liao, Burn Gorman, Isobel Jesper Jones, Dakota Shapiro ja George Somner

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 37 minuuttia

Ikäraja: 12

The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes, eli suomalaisittain Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä perustuu Suzanne Collinsin samannimiseen kirjaan vuodelta 2020 ja se on esiosa Collinsin kirjoihin perustuville Nälkäpeli-elokuville (The Hunger Games - 2012-2015). Pian Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 2:n (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2 - 2015) ilmestyttyä Lionsgate-studion pomo Jon Feltheimer alkoi keräämään tiimiä työstämään esiosaa, joka kertoisi Nälkäpelin syntytarinan. Kun Collins ilmoitti itse kirjoittavansa esiosakirjaa, Lionsgate hankki saman tien sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja nyt Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on saapunut elokuvateattereihin. Itse innostuin sarjasta, kun ensimmäinen Nälkäpeli-elokuva (The Hunger Games) saapui teattereihin vuonna 2012. Luin kirjan yhdessä illassa ja pidin leffasta. Jatko-osaleffasta Nälkäpeli: Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) pidin vielä enemmän. Sen sijaan niin kirjatrilogian päätösosa Matkijanärhi (Mockingjay - 2010) ja sen pohjalta väännetyt kaksi elokuvaa Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014) ja Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 2 jättivät minut kylmäksi ja tappoivat innostukseni sarjaa kohtaan. En siis lukenut Balladi laululinnuista ja käärmeistä -kirjaa, kun se julkaistiin, eikä minulle ole herännyt kummoista mielenkiintoa sen elokuvasovitusta kohtaan. Koin Nälkäpelin ajan olevan jo ohi, eikä traileri vakuuttanut minua puolelleen. Kävin kuitenkin katsomassa: Nälkäpeli: Balladin laululinnuista ja käärmeistä sen kutsuvierasnäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Panemissa ollaan järjestämässä kymmenettä Nälkäpeli-kilpailua, missä kapinoineiden kahdentoista vyöhykkeen lapsitribuutit taistelevat kuolemaan asti. Nuori Coriolanus Snow ryhtyy valmentamaan 12. vyöhykkeen Lucy Gray Bairdia. Jos Lucy Gray voittaa, Snow'n köyhän perheen taloudellinen asema paranisi huomattavasti.

Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä keskittyy alkuperäisistä elokuvista tutun, Donald Sutherlandin näyttelemän Panemin presidentti Coriolanus Snow'n nuoruusvuosiin. Sutherlandin sijaan nuorta Snow'ta esittää lähes tuntematon Tom Blyth, joka on aiemmin esiintynyt pääasiassa teatterilavoilla. Blyth tarjoaa toisaalta kelvollisen roolisuorituksen, mutta hänestä ei vähemmän yllättäen löydy samaa karismaa kuin Sutherlandista. Blyth ei myöskään saanut ainakaan minua vakuuttuneeksi, että kyseessä olisi sama hahmo. Toki Blythin ja Sutherlandin versioiden välissä on 64 vuotta, joiden aikana Snow on voinut kehittyä häijympään suuntaan, mutta tämä elokuva tekee varsin köykäistä työtä esitelläkseen katsojille sen kipinän, joka tekee nuoresta miehestä iäkkään tyrannin, jollaisena hänet parhaiten tunnemme. Elokuva toivoo katsojan sympatioiden päätyvän Snow'n puolelle, mutta tämä on haastavaa, tietäessämme hänen tulevaisuutensa. Yritykset esittää Snow'n taustat tragedioiden kautta eivät oikein vakuuta.

     Parissa vuodessa ja ihan vain parilla elokuvaesiintymisellä West Side Story -uudelleenfilmatisoinnissa (2021) ja supersankarileffa Shazam! Fury of the Godsissa (2023) Hollywood-staraksi noussut Rachel Zegler näyttelee Lucy Gray Bairdia, köyhällä 12. vyöhykkeellä asuvaa tyttöä, joka valikoituu edustamaan vyöhykettä kymmenennessä Nälkäpelissä. Zegler esittelee jälleen niin näyttelijäntaitojaan kuin myös laululahjojaan. Laulaminen on Lucy Grayn erityisosaamista ja sitä hän pääseekin tekemään pitkin leffan. Lucy Gray ja Snow paritetaan tribuutiksi ja tämän mentoriksi, ja hahmojen välistä suhdetta rakennellaan leffan aikana oivallisesti, kunnes se lopulta kulminoituu harmillisen hosuen.

Elokuvassa nähdään myös Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu Hunter Schafer Snow'n serkkuna Tigrisinä ja Fionnula Flanagan heidän isoäitinään, myöskin uudesta West Side Storystä tuttu Josh Andrés Rivera Snow'n luokkatoverina Sejanus Plinthinä, Peter Dinklage Nälkäpelin luojana, dekaani Casca Highbottomina, Viola Davis pelisuunnittelija tohtori Gaulina, Jason Schwartzman Nälkäpelin alkuperäisenä juontajana, Lucretius "Lucky" Flickermanina, sekä Burn Gorman 12. vyöhykkeen rauhanturvaajia komentavana Hoffina. Schafer jää harmillisen pahasti sivuun Tigris-serkun osassa, mutta Rivera toimii menevästi hieman kapinoivana Sejanuksena. Yleensä mainion Dinklagen tulkinta morfiiniriippuvaisesta saa hänet näyttämään siltä kuin häntä ei kiinnostaisi olla leffassa mukana ollenkaan ja Schwartzman on ihan hupaisa kopio alkuperäisistä Nälkäpeleistä tutusta, Stanley Tuccin esittämästä Caesar Flickermanista. Viola Davis on elokuvan todellinen outolintu. Toisaalta Davis tarjoaa elokuvan vekkuleimman roolityön, mutta hänen räikeän eksentrinen hahmonsa ei sovi muuten tosikkomaiseen leffaan. Alkuperäisleffoissa panemilaiset esitettiin tällaisina oudosti pukeutuvina ja värikkäinä persoonina, mutta kun tohtori Gaul on yksinään sellainen, hän tuntuu kuuluvan eri leffaan.

Valitettavasti Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä ei onnistunut voittamaan minua puolelleen, vaan pidin elokuvaa potentiaalisena, mutta harmillisen keskinkertaisena esiosana. Kenties tarina toimii paremmin 500-sivuisen kirjan muodossa tai se olisi siirtynyt onnistuneesti minisarjaksi, mutta kahden ja puolen tunnin elokuvana käteen jää lähinnä vaisu ja hieman hutiloiden tehty pintaraapaisu. Kirja on pidempi kuin yksikään aiemmista Nälkäpeleistä ja aluksi tekijät pohtivatkin sen jakamista kahdeksi elokuvaksi. Ohjaajan penkille palaava Francis Lawrence on kuitenkin jälkikäteen ilmaissut katumusta siitä, kun Matkijanärhi-kirja jaettiin kahtia leffoissa, eikä halunnut mahdollisesti toistaa samaa virhettä. Balladi laululinnuista ja käärmeistä olisi kuitenkin kenties kaivannut tällaista jakoa.

Elokuvan päätteeksi päällimmäisenä mielessäni oli, että kun Nälkäpelin ja Panemin historiasta löytyisi varmasti kiinnostavaa kerrottavaa, miksi Suzanne Collins päätti kertoa juuri tämän tarinan? Itse sotaa edeltävää aikaa nähdään vain muutaman minuutin mittaisen prologin aikana ja Nälkäpelin syntytarina selitetään pikaisesti parilla lauseella. Leffaa katsoessa pohdin useasti, että olisin mieluummin katsonut elokuvan jostain täysin sivujuonteena esitetystä asiasta. Balladi laululinnuista ja käärmeistä esittää, että se kertoisi, kuinka Snow'sta tuli se tuntemamme presidentti, mutta tämä kehityskaari on todella ontuva. Kaikki pahat puolet hahmosta on jätetty vasta viimeiseen varttiin ja muutos on kummallisen tönkkö, aivan kuin vasta kirjoitusvaiheen lopussa olisi hoksattu, että "ai niin, hitsit, tästähän pitikin tulla se pääpahis, eikä sankari!"

Ennen viimeistä, hätäisesti kasaan pistettyä ja aika sekavaakin tuntia elokuva on vielä kelvollinen. Snow'n ja Lucy Grayn tapaamista ja heidän välien syventämistä on kiinnostavaa seurata, minkä lisäksi on mielenkiintoista nähdä menneisyyden Panemia, huomattavasti maanläheisemmän teknologian kanssa, joskin tämäkin puoli jää lähinnä pintaraapaisuksi. Itse peli on leffan viihdyttävintä antia ja kiinnostavan erilainen aiemmin nähdyistä, sillä sen ympärille ei vielä kuulu kaikenlaista säkenöivää tapahtumaa ja juhlaa. Peliareenakin on huomattavasti maltillisempi ja tavanomaisempi. Pelistä löytyy kuitenkin myös ongelmansa. Jotkut tapahtumista eivät käy järkeen, eikä leffa herätä juuri jännitettä siitä, mikä pelin lopputulos on. Aika lailla kaikki Balladissa laululinnuista ja käärmeistä jää vaisun kädenlämpöiseksi.

Francis Lawrence on tosiaan palannut ohjaamaan, tehtyään ykkösosaa lukuun ottamatta muutkin Nälkäpelit. Elokuvaa katsoessa kuitenkin toivoin, että mukaan olisi saatu tuoretta verta ja joku uusi tekijä olisi päästetty vastaamaan esiosasta. Lawrence ei panosta leffaan samalla tavalla kuin edellisiin. Michael Lesslien ja Michael Arndtin käsikirjoitus on erityisen ontuva. Pitkä kirja on väkisin puskettu yhteen leffaan, eikä kirjan ratkaisu jatkaa tarinaa vielä pitkään sen jälkeen, kun peli on jo päättynyt, ihan toimi elokuvamuodossa. Sekaan heitellyt viittaukset alkuperäisiin elokuviin ovat myös varsin kiusallisia, lähtien ylikäytetystä The Hanging Tree -laulusta. Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on kuitenkin hyvin kuvattu. Lavasteet ovat hienot, puvustukset ja maskeeraukset taas ailahtelevat tasoltaan. Erikoistehosteet ajavat ajoittain asiansa, mutta mukaan mahtuu myös yksi isompi räjähdyskohtaus, joka näyttää täysin keskeneräiseltä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivasti taustalla. Lucy Graylle kirjoitetut laulut ovat meneviä rallatuksia.

Yhteenveto: Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on harmillisen keskinkertainen esiosa, joka ei oikein tunnu tietävän, mitä tarinaa se haluaa kertoa. Nälkäpelien syntyyn perehdytään todella pikaisesti ja kaikista merkittävin asia, eli Coriolanus Snow'n kehitys hyväsydämisestä nuoresta miehestä kylmäksi tyranniksi on lähes olematon. Hahmokaari on erittäin ontuvasti kirjoitettu ja muutos pahikseksi tuntuu tapahtuvan täysin äkillisesti ja vasta leffan viime minuuteilla. Elokuvan viimeinen kolmannes onkin sen ehdottomasti heikointa antia. Sitä edeltävä puolitoistatuntinen toimii pääasiassa kelvollisesti. Snow'n ja pelitribuutti Lucy Grayn välistä suhdetta kehitellään mainiosti ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka yksi ensimmäisistä Nälkäpeleistä eroaa niistä, joihin totuimme aiemmissa leffoissa. Itse peli on elokuvan mukaansatempaavinta antia, joskin siitäkin löytyy vikansa. Tom Blyth menettelee pääroolissa, mutta ei koskaan vakuuta, että hänen hahmostaan kasvaisi tuntemamme presidentti. Rachel Zegler esittelee jälleen näyttelijä- ja laulutaitojaan. Sivunäyttelijöistä parhaiten mieleen jää Viola Davis, jonka hahmo on suorastaan sarjakuvamainen - niin hyvässä kuin pahassa. Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä olisi todennäköisesti kääntynyt paremmin minisarjan kuin elokuvan muotoon, sillä kahden ja puolen tunninkin kestossa lopputulos on pelkkä pintaraapaisu. Valitettavasti itse tarina ei ollut erityisen vahva, jotta elokuva olisi herättänyt minussa mielenkiintoa lukemaan, toimiiko homma paremmin kirjana. Jos elokuva menestyy, on todennäköistä, että Nälkäpeli-saaga jatkuu muodossa tai toisessa. Tällä maailmalla on takuulla vielä tarinoita tarjottavanaan - toivottavasti parempia kuin tämä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes, 2023, Lions Gate Films, Good Universe, Color Force

Arvostelu: Transformers: Rise of the Beasts (2023)

TRANSFORMERS: RISE OF THE BEASTS

Ohjaus: Steven Caple Jr.

Pääosissa: Anthony Ramos, Dominique Fishback, Peter Cullen, Pete Davidson, Ron Perlman, Peter Dinklage, Michelle Yeoh, Liza Koshy, Dean Scott Vazquez, Tobe Nwigwe, Cristo Fernández, John DiMaggio, David Sobolov, Tongayi Chirisa, Michaela Jaé Rodriguez, Luna Lauren Vélez, Colman Domingo ja Michael Kelly

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 12

Hasbron leluihin perustuva Michael Bayn elokuva Transformers (2007) oli jättihitti, joka loi menestyksekkään elokuvasarjan. Transformers: Kaatuneiden kosto (Transformers: Revenge of the Fallen - 2009), Transformers: Kuun pimeä puoli (Transformers: Dark of the Moon - 2011), Transformers: Tuhon aikakausi (Transformers: Age of Extinction - 2014) ja Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017) saivat lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta, mutta ne tienasivat silti yhteensä muutaman miljardia dollaria. Esiosaksi työstetty Bumblebee-leffa (2018) ei ollut samanlainen suurhitti, mutta se pärjäsi silti mainiosti teattereissa ja keräsi kehuja niin Transformers-faneilta kuin kriitikoiltakin. Jo Bumblebeen teon aikaan Paramount-yhtiöllä oli suunnitteilla useampi uusi Transformers-leffa ja yhtiö päätti tarttua ensimmäisenä Joby Haroldin käsikirjoitukseen, joka hyödynsi Beast Wars -tarinaa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja nyt vuoden viivästyksen jälkeen Transformers: Rise of the Beasts on saapunut elokuvateattereihin. Itse intoilin lapsena Transformersista lelujen ja animaatiosarjojen kautta, ja olin täysin myyty, kun näin Bayn ensimmäisen Transformers-elokuvan. Pidin vaihtelevasti myös Kaatuneiden kostosta ja Kuun pimeästä puolesta, mutta ylipitkä Tuhon aikakausi ja suorastaan surkea Viimeinen ritari jättivät minut kylmäksi. Bumblebee oli positiivinen yllätys ja valoi toivoa, että Transformersista voisi saada aikaan vielä jotain hyvääkin. En kuitenkaan erityisemmin piitanut Transformers: Rise of the Beastsin trailereista ja kävinkin katsomassa sen skeptisin ennakko-odotuksin päivää ennen ensi-iltaa.

Kun maailmoja syövän Unicronin tavoittelema, portaaleja luova Transwarp-avain löytyy Maapallolta, Optimus Primen ja muiden Autobotien täytyy lyöttäytyä yhteen Maximal-robottien ja kahden ihmisen kanssa, suojellakseen ihmiskuntaa nälkäiseltä Unicronilta.

Hyvät Autobot-robotit seikkailevat jälleen ja vanhat tutut johtaja Optimus Prime (äänenä tietty Peter Cullen) ja radionsa kautta puhuva Bumblebee ovat totta kai menossa mukana. Muita Autoboteja elokuvassa ovat huumoriveikko Mirage (Pete Davidson), moottoripyöräksi muuntautuva Arcee (Liza Koshy), tieteilijä Wheeljack (Cristo Fernández) ja lentokone Stratosphere (John DiMaggio). Ajoittain ihan hupaisa, mutta pääasiassa aika ärsyttävä Mirage nousee Autoboteista isoimpaan rooliin, Optimuksen taas lähinnä latoessa muka-siisteiltä ja -filosofisilta kuulostavia latteuksia.

     Decepticonien sijaan Autobotit saavat tällä kertaa vastaansa Unicronin (Colman Domingo), niin valtavan olennon, että se pystyy syömään kokonaisia planeettoja. Olen vuosia odottanut, että Unicron tuotaisiin myös näyteltyihin Transformers-elokuviin mukaan, mutta harmillisesti hahmo jää ainakin vielä tältä erää tylsäksi takapiruksi, jonka pahuudesta lähinnä vain puhutaan. Sen sijaan todelliset kamppailut käydään Unicronin kätyreiden, Terrorconien, eli Scourgen (Peter Dinklage), Battletrapin (David Sobolov) ja Nightbirdin (Michaela Jaé Rodriguez) kanssa. Kolmikko luo ihan kivaa uhkaa, mutta ei vakuuta samalla lailla kuin ikonisin Transformers-pahis, Megatron. Unicronin ja Terrorconien lisäksi elokuvassa esitellään myös Beast Wars -tarinasta faneille tutut Maximalit, eli transformerit, jotka muuntautuvat eläimiksi. On gorillamainen Optimus Primal (Ron Perlman), kotkamainen Airazor (Michelle Yeoh), sarvikuonomainen Rhinox (Sobolov) ja gepardimainen Cheetor (Tongayi Chirisa). Maximalit laajentavat mukavasti Transformers-mytologiaa, joskin hahmoina he jäävät turhan ohuiksi. Kuten nimestä voikin jo päätellä, Optimus Primal on kuin tylsähkö kopio Optimus Primesta.

Tähänkin Transformers-leffaan on tietty tuotu mukaan pakolliset ihmishahmonsa, sillä kukapa niitä eri kulkuneuvoiksi muuntautuvia robotteja haluaisikaan nähdä näiden elokuvien keskiössä? In the Heights -musikaalista (2021) tuttu Anthony Ramos näyttelee Noah Diazia, joka yrittää huolehtia sairaasta pikkuveljestään (Dean Scott Vazquez) ja rahankaipuussa päätyy ryöstämään autoa, joka paljastuu transformeriksi. Amazonin Swarm-sarjasta (2023-) tuttu Dominique Fishback taas esittää Elena Wallacea, museotyöntekijää, joka saa käsiinsä Transwarp-avaimen ja ajautuu siten mukaan seikkailuun. Ramos ja Fishback ovat ihan kelvolliset rooleissaan, mutta heidän hahmonsa jäävät pienestä panostuksestakin huolimatta hieman latteiksi. Noahille on kirjoitettu armeijataustaa, mutta hahmo ei lähes koskaan näytä mitään merkkiä siitä, että häneltä löytyisi sotilaskoulutusta.

Vuonna 2007 Michael Bay onnistui tehokkaasti siirtämään muuntautujarobotit valkokankaille ensimmäisessä Transformers-elokuvassaan, mutta sen jatko-osat olivat toinen toistaan heikompia siihen pisteeseen asti, että vitososa Viimeinen ritari oli jo lähes katselukelvotonta roskaa. Huomattavasti pienimuotoisempi Bumblebee-esiosa oli erittäin mainio elokuva ja valoi toivoa Transformers-leffojen tulevaisuudesta jonkun muun käsissä kuin Bayn. Valitettavasti Bumblebeetä jatkava Rise of the Beasts saa toivomaan, että elokuvasarja osattaisiin jo lopettaa. Elokuva näyttää silloin tällöin merkkejä siitä, että kyseessä voisi olla ihan menevä scifitoimintaseikkailu, mutta lopputulos on kömpelösti kasaan liimailtu raina, joka luultavasti toimii kaikista vannoutuneimpien Transformers-fanien lisäksi vain ala-asteikäisille lapsille, joille riittää, kun tarpeeksi usein robotti lyö toista robottia turpaan ja taustalla räjähtää.

Parit toimintakohtaukset ovat kieltämättä ihan viihdyttävät, joskin täysin yhdentekevät ja jännityksettömät. Lopputaistelu äityy kuitenkin pahemman luokan Bay-mekastukseksi, joka saa välillä pudistelemaan päätä käsikirjoittajien tekemien ratkaisujen vuoksi. Ei Transformers-leffan käsikirjoitukselta mitään Oscarin tasoista suorittamista voikaan odottaa, mutta teksti tuntuu toisinaan liiankin vauhdilla kasaan hutaistulta. Elokuva kopioi sarjan aiempia osia minkä ehtii, oli kyse sitten jälleen yhdestä myyttisestä voimaesineestä, joka löytyy Maapallolta ja jota pahikset tavoittelevat tai sankareiden tarpeettomista, ylidramaattisista uhrautumisista, jotka pian perutaankin. Huumoripuoli on aika kiusallista kuunneltavaa ja muutenkin dialogi on ajoittain myötähäpeällisen kornia. Jos jotain pitää kehua, niin sentään Rise of the Beasts on älytty pitää vain muutamaa minuuttia päälle kahden tunnin kestossa. Viime aikoina isojen tehosteleffojen vakiokesto tuntuu olevan ainakin kaksi ja puoli tuntia, ja Bayn Transformerseilla oli tapana tavoitella pahimmillaan jopa kolmen tunnin mittaa, joten tällainen lyhyempi viihdepaketti on tervetullut tapaus.

Tällä kertaa ohjaajana toimii Steven Caple Jr., joka oli aiemmin tehnyt mainion nyrkkeilyleffa Creed II:n (2018). Tässä Caple Jr. ei vakuuta läheskään yhtä hyvin ja etenkin loppuhuipennuksessa hänelle tuottaa vaikeuksia pitää mammuttimaista taistelua kasassa. Transformers: Rise of the Beasts on sentään ihan hyvin kuvattu, eikä kamera onneksi heilu liikaa toimintakohtausten aikana. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä, mutta mukaan mahtuu myös joitain viimeistelemättömän näköisiä efektejä. On muuten pakko sanoa, että katsoin juuri vähän aikaa sitten Bayn ensimmäisen Transformers-elokuvan uudestaan ja vaikka se on jo kuusitoista vuotta vanha leffa, sen efektit näyttävät edelleen paremmilta kuin tässä uutukaisessa. Äänimaailma jylisee mukavasti ja jo robottien mahtipontiset äänet ravistelevat kivasti teatterin penkkejä. Jongnic Bontempsin säveltämät musiikit eivät pahemmin erotu edukseen ja mieleen jäävät lähinnä Bayn elokuvista kierrätetyt, Steve Jablonskyn melodiat.

Yhteenveto: Transformers: Rise of the Beasts on turhauttavan heikko robottirymistely, jossa olisi ainesta parempaan. Siitä löytyy ajoittain hyviä hetkiä ja viihdyttävää mättöä, mutta kokonaisuus on jotenkin tylsän ponneton. Tarina tuntuu ajoittain liikaa aiempien osien kopioimiselta, vaikka eläimiksi muuntautuvilla Maximaleilla ja planeettoja syövällä Unicronilla yritetäänkin tuoda jotain uutta sekaan. Huumori on paria hassua vitsiä lukuun ottamatta myötähäpeällistä ja dialogi on muutenkin varsin kornia. Jännitys uupuu menosta täysin ja loppuhuipennus paisuu puuduttavaksi mekastukseksi, jossa tapahtuu juttuja, jotka saavat herkästi pyörittelemään silmiä. Hahmot jäävät aika latteiksi, eivätkä Anthony Ramos ja Dominique Fishback ole kovin kummoiset rooleissaan. Erikoistehosteiden taso ailahtelee ja on hämmentävää, että vuonna 2023 tehty elokuva näyttää huonommalta kuin vuonna 2007 ilmestynyt ensimmäinen Transformers-leffa. Optimus Primen ja kumppaneiden faneille Transformers: Rise of the Beasts on tietty pakkokatsottavaa, mutta jos luulit Bumblebeen muuttaneen ummehtunutta saagaa parempaan suuntaan, uusi leffa voi olla paha pettymys. Elokuva jättää kuitenkin jonkin sortin mielenkiinnolla odottamaan tulevaa. Paramountilla yritetään selvästi nostattaa Transformersia kunnon megasarjaksi ja jää nähtäväksi, kannattaako heidän varsin rohkea ideansa tulevaisuudessa vai ei...

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Transformers: Rise of the Beasts, 2023, Paramount Pictures, Skydance Media, Hasbro, New Republic Pictures, Bay Films, Di Bonaventura Pictures, Entertainment One, Allspark Pictures

Arvostelu: Croodit: Uusi aika (The Croods: A New Age - 2020)

CROODIT: UUSI AIKA

THE CROODS: A NEW AGE

Ohjaus: Joel Crawford

Pääosissa: Nicolas Cage, Emma Stone, Ryan Reynolds, Catherine Keener, Clark Duke, Cloris Leachman, Peter Dinklage, Leslie Mann, Kelly Marie Tran ja Kailey Crawford

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Croodit (The Croods - 2013) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Tuotannossa tapahtui kuitenkin ongelmia, joiden takia ensi-iltaa siirreltiin useaan otteeseen. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2017, mutta esimerkiksi ohjaajan vaihduttua, DreamWorksin siirryttyä Comcastin omistukseen ja yhtiön itse kertoessa yhdessä kohtaa filmin olevan peruttu, uusia ensi-iltapäiviä on ilmoitettu vuosien varrella useampi. Vasta loppuvuodesta 2017 elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle ja Yhdysvalloissa Croodit: Uusi aika sai ensi-iltansa jo joulukuussa 2020. Suomessa ehdittiin ennen joulua esittää muutama näytös leffasta joillakin paikkakunnilla, mutta vasta nyt Croodit: Uusi aika on oikeasti ilmestynyt meidänkin elokuvateattereihimme. Itse pidin ensimmäisestä Croodit-elokuvasta, mutten kokenut sen välttämättä tarvitsevan jatkoa. Olinkin jopa yllättynyt, kun jatko-osan ensimmäinen traileri julkaistiin, luultuani pitkään, että Croodit oli nopeasti unohdettu lastenleffa, jolle ei olisi enää edes kannattavaa tehdä jatkoa. Tästä huolimatta menin ihan positiivisin mielin katsomaan Croodit: Uuden ajan, kun se oli ilmestynyt elokuvateattereihin.

Croodien luolamiesperhe etsii Kundin kanssa paratiisikotia, kun he päätyvät kehittyneemmän perheen, Paremmaisten hulppeaan kotiin. Paremmaiset vaikuttavat ottavan Croodit avosylin vastaan, mutta vähitellen käy selväksi, että perheellä on omat taka-ajatuksensa.

Tutut Croodien luolamiesperheen jäsenet tekevät tietty paluun jatko-osassa. Ugi-isä (äänenä Nicolas Cage) on samanlainen varman päälle huolehtija kuin ennenkin, eikä hän ole vieläkään lämmennyt perheen matkaan liittyneelle Kundille (Ryan Reynolds), joka on nyt suhteessa Ugin tyttären Eepin (Emma Stone) kanssa. Eep ja Kundi vieläpä haaveilevat lähtevänsä omalle seikkailulleen ihan vain kahdestaan, mikä ärsyttää Ugia entisestään. Gugga-äiti (Catherine Keener) pääsee esille vain hetkittäin, mutta hänen tyhmä poikansa Thunk (Clark Duke) ja äksy tyttärensä Sandy (Kailey Crawford) saavat passelisti ruutuaikaa. Perheen mukana kulkeva mummo-Crood (Cloris Leachman) varastaa show'n jälleen useampaankin otteeseen ja kyyninen isoäiti murjoo jotkut elokuvan hauskimmista vitseistä. Lisäksi matkassa ovat tietty Kundin vyönä toimiva laiskiainen Remmi (Chris Sanders), Thunkin lemmikkilisko Koiska ja jättimäinen kissaolento Pullero.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Croodien kohtaama uusi perhe Paremmaiset, johon kuuluvat Aarre-isä (Peter Dinklage), Helmi-äiti (Leslie Mann), sekä heidän tyttärensä Aamu (Kelly Marie Tran), jota vanhemmat haluavat suojella kaikelta mahdolliselta, rakentaen jopa korkean muurin kotitilansa ympärille. Paremmaiset ovat huomattavasti kehittyneempiä kuin Croodit. He eivät asu luolissa, vaan ovat rakentaneet kunnon paratiisin itselleen, hyödyntäen veikeästi modernia teknologiaa mukailevia keksintöjä. Hahmot ovat kelpo lisäys tarinaan ja tuovat sujuvaa konfliktia mukaan.

DreamWorks vaikuttaisi nykyään haluavan kokeilla, mistä kaikista vanhemmista animaatioelokuvistaan saisi väännettyä jatko-osat, sen sijaan että yhtiö keksisi uusia filmejä. Viime vuonna ilmestyi Trollsin (2016) jatko-osa Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020), ja seuraavina elokuvina yhtiöltä on tulossa Spirit - villin ja vapaan (Spirit: Stallion of the Cimarron - 2002) jatko-osa Spirit - Kesyttämätön (Spirit: Untamed - 2021), The Boss Babyn (2017) jatko-osa The Boss Baby: Perhebisnes (The Boss Baby: Family Business), sekä Saapasjalkakissan (Puss in Boots - 2011) jatko-osa Saapasjalkakissa 2 (Puss in Boots: The Last Wish - 2022). Nyt on ilmestynyt Croodit: Uusi aika ja vielä elokuvan näkemisenkin jälkeen kummastelen hieman, miksi Croodeille piti tehdä jatkoa? Kundin taustan avaamista lukuunottamatta jatko-osa ei paljoa uutta tuo pöytään. Elokuva on ihan mukiinmenevää komediaseikkailuviihdettä koko perheelle, mutta eipä siitä oikein jää mitään käteen. Opetuksetkin ovat pitkälti samat kuin viimeksi.

Siitä huolimatta, että elokuva tuntuu helpon rahan perässä tehdyltä, se tarjoaa tarpeeksi hupia, jotta sen jaksaa katsoa ainakin kertaalleen sujuvasti alusta loppuun. Huumoria on mukana paljon ja vaikka se on suunnattu enemmän perheen pienemmille, löytyy seasta useampikin juttu, jotka saavat aikuisen vähintään hymähtämään. Muutamat kunnon naurut leffa onnistui minulle tarjoamaan. Nämä kelpo vitsit, sekä Croodin perheen pidettävät hahmot pitävätkin mielenkiintoa yllä silloin, kun tarina ei niin tee. Vaikka on toisaalta kiinnostavaa, kun Croodeille esitellään huomattavasti hulppeampi tapa elää, tarinan puolesta leffa tuntuu jotenkin jämähtävän paikoilleen, kun Paremmaiset on esitelty. Vasta hieman ennen loppuhuipennusta elokuvan todellinen koukku iskee, mutta siinä kohtaa on vähän myöhäistä. Loppuhuipennus paisuu hieman liian isoksi mekastukseksi, mutta silloinkin leffa onnistuu viihdyttämään tarpeeksi.

Jos jossain Croodit: Uusi aika ylittää ensimmäisen elokuvan, niin animaation laadussa. Elokuva näyttää todella hyvältä ja sitä on miellyttävää katsoa. Tylsän rusehtavien ja harmaiden luolien sijaan leffa täyttää ruutunsa vaikuttavalla värien loisteella ja luontomaisemat ovat täynnä hienoja yksityiskohtia. Jälleen on hilpeää bongailla animaattoreiden erikoisia eläinluomuksia, joissa yhdistellään todella kummallisesti eri lajeja toisiinsa. On esimerkiksi lehmien ja elefanttien sekoituksia, sekä sikojen ja alligaattoreiden yhdistelmiä. Oivaa visuaalista ilmettä tukee hyvä äänimaailma. Efektit toimivat mainiosti ja Mark Mothersbaugh tuo hyvää seikkailun henkeä musiikeillaan. Dan ja Kevin Hagemanin, Paul Fisherin ja Bob Loganin käsikirjoitus vain vaatisi enemmän potkua, jotta ensikertalaisohjaaja Joel Crawford saisi enemmän aikaan filmillä.

Yhteenveto: Croodit: Uusi aika on ihan menevä koko perheen animaatioseikkailu, joka viihdyttää tarpeeksi, jotta sen katsoo sujuvasti kerran. Croodien perheenjäsenet ovat yhä vekkulimaisia tapauksia, joten heidän toimiaan on hilpeää seurata, vaikka tarina onkin hieman onneton. Vasta vähän ennen loppuhuipennusta filmi tuntuu vihdoin saavan napattua mukaansa. Puolen välin paikkeilla tarina junnaa tosissaan paikoillaan. Huipennus taas paisuu turhankin massiiviseksi meuhkaamiseksi. Hauskoja juttuja on luvassa kaikenikäisille ja lapsia parit hetket voivat jopa hieman jännittää. Animaatiojälki on loistokas ja kenties jopa parasta leffassa. Harmi, että elokuva ylittää ensimmäisen osan vain animaation laadussa. Käsikirjoitusta olisi pitänyt hioa lisää, sillä tällaisenaan se tuntuu aika tyngältä. Croodit: Uudesta ajasta huokuu tietty rahastuksen maku, mutta on se silti passelia koko perheen viihdettä, jonka parissa saa mukavasti kulutettua puolisentoista tuntia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

The Croods: A New Age, 2020, DreamWorks Animation