Fleabag, kausi 2 (2019) - sarja-arvostelu

FLEABAG - KAUSI 2

Luoja: Phoebe Waller-Bridge

Näyttelijät: Phoebe Waller-Bridge, Sian Clifford, Andrew Scott, Bill Paterson, Olivia Colman, Brett Gelman, Hugh Skinner, Ben Aldridge, Hugh Dennis, Jenny Rainsford, Fiona Shaw, Jo Martin, Kristin Scott Thomas, Ray Fearon ja Angus Imrie

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 23 minuuttia - 28 minuuttia - Yhteiskesto: noin 2 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Phoebe Waller-Bridgen luoma ja hänen omaan näytelmäänsä perustuva komediasarja Fleabag nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin loppukesästä 2016. Alun perin Waller-Bridge ei ollut ideoinut sarjalle jatkoa, mutta keksittyään uuden tarinan hahmolleen, hän ryhtyi kynäilemään lisää. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2018 ja lopulta Fleabagin toinen ja samalla viimeinen tuotantokausi alkoi pyöriä maaliskuussa 2019. Toinen kausi keräsi vielä paremmin kehuja kuin edeltäjänsä, sekä sai yksitoista Emmy-ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja kuvaus), joista se voitti parhaan komediasarjan, naispääosan, ohjauksen, käsikirjoituksen, roolituksen ja leikkauksen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa), joista se voitti parhaan komediasarjan ja naispääosan palkinnot. Itse en ollut aiemmin katsonut Fleabagia, joskin pohdin asiaa, kun tämä kakkoskausi julkaistiin. Kun huomasin sarjan täyttävän tänä kesänä kymmenen vuotta, päätin vihdoin vilkaista mistä onkaan kyse. Pidin ensimmäisestä kaudesta ja katsoin toisen kauden läpi yhdessä illassa.

Fleabag tapaa perheensä yli vuoden jälkeen, vain huomatakseen että mikään ei ole muuttunut. Hän kuitenkin iskee silmänsä hänen isänsä ja äitipuolensa pappiin.

Phoebe Waller-Bridge palaa rooliinsa Fleabagiksi, naiseksi, joka ei juuri filtteröi puhettaan katsojille ja joka yrittää setviä huonoja perhe- ja miessuhteitaan. Ykköskauden päätteeksi paljastui, että Fleabag oli osittainen syypää parhaan ystävänsä Boon (Jenny Rainsford) itsemurhaan, Fleabagin harrastettua seksiä Boon poikaystävän kanssa, eikä nainen kestänyt läheistensä suurta petosta. Lisäksi Fleabagia juhlissa suudellut Claire-siskon (Sian Clifford) mies Martin (Brett Gelman) sai vakuutettua Clairen siitä, että Fleabag olisi lähennellyt Martinia, mikä sai koko perheen raivostumaan Fleabagille. 371 päivää, 19 tuntia ja 26 minuuttia myöhemmin Fleabag kohtaa perheensä jälleen, saatuaan kahvilabisneksensä vihdoin sujumaan. Waller-Bridge suoriutuu taas erinomaisesti roolistaan, tulkiten vakuuttavasti moniulotteista hahmoaan ja hänen vaikeita tunteitaan. Clifford ja Gelman ovat myös väkeviä rooleissaan ja Fleabagin ja hänen siskonsa suhdetta tutkitaan onnistuneesti lisää.

     Menossa ovat mukana myös vanhat tutut Fleabagin ja Clairen isä (Bill Paterson) ja naisten kummitäti, sekä heidän uusi äitipuolensa (Olivia Colman), sekä Fleabagin entiset säädöt Harry (Hugh Skinner) ja Arsehole Guy (Ben Aldridge), kun taas uusina tuttavuuksina toinen tuotantokausi esittelee isän ja äitipuolen papin (Andrew Scott), johon Fleabag iskee silmänsä, Fleabagin terapeutin (Fiona Shaw) ja bisnesnainen Belindan (Kristin Scott Thomas). Sarjan konkarit palaavat pätevästi rooleihinsa, Colmanin ollessa yhtä riemastuttava kuin viimeksi. Uusi Sherlock -sarjasta (Sherlock - 2010-2017) tuttu Scott, Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tuttu Shaw ja Slow Horses -sarjasta (2022-) tuttu Thomas ovat kaikki nappivalintoja rooleihinsa. Scottin ja Waller-Bridgen väliltä vieläpä löytyy hyvää kemiaa.

Fleabagin toinen tuotantokausi on vielä ensimmäistä tuotantokautta vahvempi paketti, enkä kokenut mitään vaikeuksia tuijottaa koko kuudesta puolen tunnin jaksosta koostuvaa kautta yhdessä illassa. Kauden avausjakso on aivan hysteerisen hauska valtavan myötähäpeänsä kanssa. Jaksossa Fleabag tapaa perheensä yli vuoden jälkeen ravintolaillallisen muodossa ja kohtaaminen on juuri niin vaivaannuttava kuin voikin odottaa. Juuri kun luulet, että illallinen on saavuttanut huippuhetkensä, Waller-Bridge pistääkin lisää pökköä pesään ja kasvattaa kierroksia.

Kausi on muutenkin täynnä erittäin hauskoja tilanteita ja keskusteluja, mutta todelliset kyntensä kausi näyttää, kun se päättää vakavoitua ja pureutua reippaasti syvemmälle näihin hahmoihin. Hulvaton komedia ja väkevä draama kulkevat tyylikkäästi käsi kädessä. Yhdessä kohtaa naurat makeasti hervottomille jutuille ja yhtäkkiä huomaatkin, että hahmon sydämen purkaminen on vetänyt täysin hiljaiseksi, kenties jopa liikuttanut kyyneliin asti. Fleabagin kehityskaari kauden varrella on hienosti laadittu ja näytelty. En yhtään ihmettele, miksi tämä kakkoskausi kahmi palkintoja eri gaaloissa. Nämä kaksi tuotantokautta muodostavat loistokkaan kokonaisuuden, toimien hienosti saman kolikon kahtena eri puolena. Toivonkin, että Waller-Bridge pitää päätöksestään kiinni ja antaa Fleabagin tarinan päättyä tähän.

Fleabagin toinen tuotantokausi on myös osaavasti kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus on tyylikästä ja äänityöskentelykin pätevää. Musiikeista vastaa tälläkin kertaa Phoebe Waller-Bridgen isosisko Isobel Waller-Bridge, joka tunnelmoi toistamiseen hyvin sävelmillään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Fleabag, Iso-Britannia, 2016-2019, Two Brothers Pictures

Ladies First (2026) - elokuva-arvostelu

LADIES FIRST

Ohjaus: Thea Sharrock

Näyttelijät: Sacha Baron Cohen, Rosamund Pike, Emily Mortimer, Tom Davis, Weruche Opia, Charles Dance, Fiona Shaw, Richard E. Grant, Kathryn Hunter, Red Tennant, Bill Paterson, Kadiff Kirwan, Ron Cook ja Deborah Findlay

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 13

Ladies First on uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta komediasta Ei mikään helppo mies (Je ne suis pas un homme facile) vuodelta 2018. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt Ladies First on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut kuullutkaan alkuperäisestä filmistä, mutta kiinnostuin Ladies Firstistä, kun näin trailerin pari viikkoa sitten. Katsoinkin elokuvan pian sen julkaisun jälkeen.

Sovinistinen naistenmies Damien Sachs päätyy kauhukseen rinnakkaistodellisuuteen, missä sukupuoliroolit ovat kääntyneet ympäri. Damienin täytyy yrittää pärjätä maailmassa, mikä suosii naisia enemmän kuin miehiä.

Sacha Baron Cohen näyttelee Damien Sachsia, mainostoimisto Atlasin menestynyttä johtajaa, joka käyttää valtaansa ja rahojaan paratiisisaarille matkusteluun ja upeiden naisten deittailuun. Naiset eivät ole Damienille juuri muuta kuin nätti koriste ja hänen toimistollaan mies flirttailee nuorten naistyöntekijöiden kanssa, samalla kun vähät välittää iäkkäämmistä. Baron Cohen suoriutuu mainiosti tämän niljakkaan hahmon roolista, tehden Damienista saman tien vastenmielisen tyypin. Katsojana onkin siis riemuissaan, kun pilkka osuu omaan nilkkaan ja Damienin kolauttaessa päänsä, hän herääkin vaihtoehtoisesta maailmasta, missä sukupuoliroolit on käännetty ympäri. Pian hän saa huomata, millaista on, kun häntä ei kuunnella sen takia, että hän on mies ja miltä tuntuu, kun hänet nähdään kävelevänä seksiobjektina oikean ihmisen sijaan.

     Elokuvassa nähdään myös Charles Dance Atlasin pomona Fredinä, Rosamund Pike Damienille työskentelevänä Alexina, Weruche Opia Damienin assistenttina Rubyna, Fiona Shaw vastaanottovirkailija Felicitynä, Kathryn Hunter siivooja Glendana, Emily Mortimer Damienin siskona Sunnynä ja Tom Davis hänen miehenään Chrisinä, Deborah Findlay ja Ron Cook Damien vanhempina, sekä Richard E. Grant hulluna pulumiehenä, joka toimii myös tarinan kertojana. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, vaihtaen hyvin hahmojensa statuksia, kun Damien päätyy rinnakkaistodellisuuteen, missä Fred onkin assistentti, Felicity Atlasin pomo ja Alex on toki Damienin asemassa.

Ladies First on oiva näpäytys siitä, kuinka epäreilu maailma on naisia kohtaan ja kuinka helpolla miehet pääsevät. Naisten kohtelu on yhä enemmän ja enemmän keskustelunaiheena ja Ladies First tuo veikeän oman lisänsä pöytään, havainnollistamalla miehille heidän toimintaansa kääntämällä osapuolet toisin päin. Olen nähnyt hämmentävän paljon kommentteja katsojilta, jotka ovat tulkinneet leffan niin, että se näyttäisi millainen maailma olisi naisten johtamana, mutta sehän on täysin väärä näkemys. Elokuva pistää miehet katsomaan, kun naiset kohtelevat miehiä kuten miehet kohtelevat naisia, eikä katselukokemus ole varmasti mukava. Monet miehet usein vähättelevät naisten kokemuksia ja niin tekee myös Damien, kunnes hän joutuu itse tuntemattoman naisen lähentelemäksi metrossa. Ja tuohan on vasta jäävuoren huippu.

Sen lisäksi, että elokuva on aiheeltaan oivallinen, on myös hupaisaa, kuinka kaikki tässä maailmassa on käännetty toisin päin. Burger King onkin Burger Queen, Victoria's Secret onkin Victor's Secret ja niin edelleen. Leffa on täynnä mitä kekseliäintä piilomainontaa, samalla kun se havainnollistaa, kuinka kaikki ympärillämme on voimakkaan sukupuolittunutta. Mainostaulut ovatkin yhtäkkiä täynnä puolialastomia miehiä esittelemässä erilaisia tuotteita ja myös kotona naiset löhöilevät television edessä piereskelemässä ja kaljaa kitatessa, kun taas miehet hoitavat huushollia ja lapsia.

Hyvä konsepti on kuitenkin samalla leffan pienoinen kompastuskivi, koska tämä sukupuoliroolien kääntäminen jää elokuvan ainoaksi vitsiksi, jota viljellään läpi puolentoista tunnin ajan. Elokuva kaipaisi aavistuksen terävämpää otetta, etenkin kun toisella puoliskollaan se alkaa taantua turhankin tutuksi romanttiseksi komediaksi, Damienin alkaessa vihdoin ymmärtämään naisia ja muuttuessaan paremmaksi mieheksi. Ladies First toimii jo nyt, mutta siitä olisi voinut saada vieläkin paremman paketin vahvemmalla käsikirjoituksella. Nyt minua kiinnostaakin nähdä, onko alkuperäinen ranskalaisleffa napakampi samalla aiheella? 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Thea Sharrock, joka on aiemmin tehnyt muun muassa mainion Wicked Little Lettersin (2023). Sharrock pitää kepeää, joskin toisinaan myös ikävää ilmapiiriä hyvin yllä. Ladies First on kanssa osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastajat pääsevät leikittelemään kahden eri todellisuuden kanssa ja hyvä yksityiskohta on, kuinka toinen maailma on rakennettu naisia varten, jolloin esimerkiksi suihku on Damienin vinkkelistä liian matalalla. Puvustajat leikittelevät myös rinnakkaismaailman miesten ja naisten kohdalla. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Atli Örvarssonin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ladies First, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, 3dot productions, Four by Two Films

Arvostelu: Pixels (2015)

PIXELS

Ohjaus: Chris Columbus

Pääosissa: Adam Sandler, Michelle Monaghan, Kevin James, Josh Gad, Peter Dinklage, Brian Cox, Sean Bean, Matt Lintz, Jane Krakowski, Affion Crockett, Ashley Benson, Dan Aykroyd, Nick Swardson, Fiona Shaw ja Serena Williams

Genre: scifi, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixels perustuu Patrick Jeanin samannimiseen ranskalaiseen lyhytelokuvaan vuodelta 2010. Adam Sandler innostui lyhäristä ja hankki sen oikeudet, tehdäkseen siitä täyspitkän elokuvan. Tim Herlihy kirjoitti ensimmäisen käsikirjoitusversion elokuvasta, mutta se torjuttiin täysin, jolloin Timothy Dowling palkattiin muokkaamaan tekstiä. Sandlerin hankittua oikeudet lukuisiin videopelihahmoihin, kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2014 ja lopulta Pixels sai maailmanensi-iltansa 16. heinäkuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka sai huonoimman elokuvan, miespääosan, miessivuosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen Razzie-ehdokkuudet. Itse katsoin Pixelsin vasta myöhemmin vuokralta ja mielsin sen ihan katsottavaksi hömpäksi. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Pixelsin juhlan kunniaksi.

Kun avaruusolennot hyökkäävät Maahan vanhojen videopelien muodossa, vain ryhmä nörttejä voi pelastaa planeetan.

Adam Sandler näyttelee Sam Brenneriä, joka asentaa työkseen teknologisia laitteita ihmisten koteihin ja joka oli lapsena lähes mestari vanhojen videopelien kanssa, huomatessaan pelien liikekuviot ja kääntäessään ne pelejä vastaan. Ottaen huomioon, että Sandler itse hankki oikeudet Pixelsiin ja sai siitä vielä uransa kalleimman elokuvan, hän hoitaa hommansa kameran edessä yllättävänkin laiskasti. Hänestä löytyy energiaa aina silloin tällöin, mutta monessa kohtaa tuntuu siltä kuin hän olisi vain paikalla hakemassa helppoja rahoja.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin James Samin lapsuudenystävänä ja nykyisenä Yhdysvaltain presidenttinä Will Cooperina, Josh Gad videopeleistä edelleen intoilevana ja salaliittoteorioihin hurahtaneena Ludlow "Ihmepoika" Lamonsoffina, Peter Dinklage videopelimestari Eddie "Tulittaja" Plantina, Michelle Monaghan Samin asiakkaana Violet van Pattenina, Brian Cox amerikkalaiskenraali Porterina ja Sean Bean brittieversti Hillinä. Myös muun muassa Sandlerin kamu Nick Swardson, sekä Ghostbusters-tähti Dan Aykroyd käyvät kääntymässä. Sivunäyttelijöidenkään suorituksissa ei ole pahemmin hurraamista, eivätkä hahmot ole kaksiset. Gad on todella ärsyttävä eksentrisenä Ludlow'na, yrittäessään aivan liian kovasti olla hauska. James ei vakuuta presidenttinä, mihin vaikuttaa se, että koko kansa näyttäisi inhoavan Cooperia. Miten ihmeessä hänet edes valittiin työhön? Game of Thronesista (2011-2019) tutulla Dinklagella sentään näyttäisi olevan hauskaa ketkun Eddien osassa.

Valitettavasti kulunut vuosikymmen ei ole juuri tehnyt hyvää Pixelsille, vaan olin pitkälti samaa mieltä elokuvasta kuin sen ilmestymisen aikoihin. En inhoa elokuvaa kuten monet, sillä pidän sen vekkulista konseptista. Onhan se aivan totaalisen pöljää, että Maahan hyökkäävät avaruusoliot tekeytyisivät kasarin hittivideopeleiksi, kuten Pac-Maniksi, Space Invadersiksi, Galagaksi tai Donkey Kongiksi, mutta onhan se pakko myöntää, että idea on veikeä ja ennen kaikkea uniikki. Ideasta olisi tosin taatusti saanut paremman elokuvan kuin tämä, jo ihan vain pistämällä lähes koko näyttelijäkaartin vaihtoon.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on sen epähauskuus. Seasta löytyy parit hassut hetkensä tai vitsinsä, mutta suurimmaksi osaksi ajasta komediapuoli on lähinnä vaivaannuttavaa - erityisesti jos Josh Gad on äänessä, enkä edes halua miettiä hänen kiusallista laulunumeroaan. Monet vitsit ovat vain väsyneitä ja suuri osa Sandlerin popkulttuuriviittauksista jää täysin latteiksi. Leffasta löytyykin pätkiä, jotka olisi mielellään voinut leikata pois, jolloin lopputuloksesta olisi saanut ytimekkäämmän. Sekaan mahtuu silti myös joitain helmentapaisia. Pidän elokuvan sympaattisesta alusta, jossa vuonna 1982 nuoret Sam ja Cooper käyvät ensimmäistä kertaa elämässään pelihallissa ja osallistuvat videopeliturnaukseen, minkä lisäksi leffan puolivälin tietämiltä löytyvä Pac-Man -kohtaus on varsin viihdyttävä. Tekijät ovat keksineet hauskan tavan siirtää pelistä tutut haamut ja sokkelomaisen pelikentän sääntöineen oikeaan maailmaan.

On vaikea kuvitella, että Pixelsin on ohjannut sama heppu kuin kaksi ensimmäistä Yksin kotona -leffaa (Home Alone - 1990-1992) ja kaksi ensimmäistä Harry Potteria (2001-2002). Chris Columbus tarttui projektiin innoissaan, sillä mielsi käsikirjoituksen niin omaperäiseksi. Columbuksen ote ei kuitenkaan juuri näy lopputuloksesta, vaan leffa tuntuu täysin tavanomaiselta Sandler-rainalta - tosin efektipainotteisempana. Pixels on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus menettelevää. Erikoistehosteet ajavat toimivasti asiansa ja tutut videopelihahmot on siirretty onnistuneesti esiintymään oikein ihmisten rinnalla. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu musiikkeja myöten, joskin Henry Jackman olisi voinut hyödyntää enemmän videopeleistä tuttuja sävelmiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pixels, 2015, Columbia Pictures, LStar Capital, China Film Group Corporation, Happy Madison Productions, 1492 Pictures, Film Croppers Entertainment, Prime Focus

Arvostelu: IF - Ihmeelliset frendit (IF - 2024)

IF - IHMEELLISET FRENDIT

IF

Ohjaus: John Krasinski

Pääosissa: Cailey Fleming, Ryan Reynolds, Steve Carell, Phoebe Waller-Bridge, John Krasinski, Fiona Shaw, Louis Gossett Jr., Alan Kim, Liza Colón-Zayas, Awkwafina, Emily Blunt, George Clooney, Bradley Cooper, Matt Damon, Bill Hader, Richard Jenkins, Keegan-Michael Key, Blake Lively, Sebastian Maniscalco, Christopher Meloni, Matthew Rhys, Sam Rockwell, Maya Rudolph, Amy Schumer, Bobby Moynihan, Catharine Daddario ja Brad Pitt

Genre: fantasia, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

IF - Ihmeelliset frendit on John Krasinskin ohjaama koko perheen elokuva. Krasinski ja Ryan Reynolds ideoivat elokuvan yhdessä, minkä pohjalta Krasinski työsti käsikirjoituksen. Studiot kilpailivat elokuvan oikeuksista ja lopulta Paramount Pictures nappasi leffan itselleen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja alun perin leffan oli tarkoitus ilmestyä jo viime syksynä, mutta viimevuotinen näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko Hollywoodissa viivästytti julkaisua. Nyt IF - Ihmeelliset frendit on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa positiivisin mielin. Halusin nähdä, mitä Krasinski saa aikaan lastenleffan kanssa, hänen ohjattua aiemmin Hiljainen paikka -kauhuelokuvat (A Quiet Place - 2018-2021). Kävinkin katsomassa IF - Ihmeelliset frendit heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Bea-tyttö hoksaa omaavansa kyvyn nähdä muiden lasten mielikuvitusystäviä ja päätyy auttamaan saman kyvyn omaavaa naapuriaan Calia, joka yrittää löytää unohdetuille mielikuvitusystäville uudet lapset.

The Walking Dead -televisiosarjasta (2010-2022) tuttu Cailey Fleming näyttelee Beaa, nuorta tyttöä, joka painiskelee ikävien asioiden äärellä. Bean äiti (Catharine Daddario) menehtyi joitain vuosia aiemmin ja nyt hänen isänsä (John Krasinski) on sairaalassa sydänvikansa vuoksi. Bea muuttaa tilapäisesti isoäitinsä (Fiona Shaw) luokse asumaan, missä hän hoksaa omaavansa kyvyn nähdä mielikuvitusystäviä, joita leffassa kutsutaan simppelisti "ifeiksi". Bea tapaa naapurinsa Calin (Ryan Reynolds), joka omaa samanlaisen kyvyn ja yhdessä he ryhtyvät auttamaan unohdettuja mielikuvitusystäviä löytämään uudet lapset ja samalla itselleen uuden merkityksen. Fleming on roolissaan varsin passeli, kanavoiden hyvin hahmonsa monimutkikkaita tunnetiloja. Yleensä hauska Reynolds hoitaa tonttinsa sen sijaan aika laiskasti, eikä hän juuri koskaan vaikuta siltä, että hän olisi oikeasti täysillä mukana. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja John Krasinski taas on kirjoittanut isähahmolleen kaikista hauskimmat jutut, mutta harmillisesti hänen ruutuaikansa jää aika vähäiseksi. Shaw istuu hyvin osaansa huolehtivana isoäitinä.

     Bea ja Cal kohtaavat leffassa monenkirjavan mielikuvitusystävien joukon, joista tärkeimmät ovat liila karvaturri Blue (äänenä Steve Carell) ja perhosmainen Blossom (äänenä Phoebe Waller-Bridge). Hupsu Blue nousee helposti suosikiksi hahmoista, mutta on lämmin Blossomkin oiva tapaus. Muina ifeinä kuullaan muun muassa Emily Blunt, George Clooney, Awkwafina, Bradley Cooper, Matt Damon, Bill Hader, Keegan-Michael Key, Blake Lively, Sam Rockwell, Maya Rudolph, Amy Schumer, Brad Pitt ja Louis Gossett Jr., joka valitettavasti menehtyi vain pari kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa.

Siis mitä ihmettä, vuonna 2024 ilmestyy koko perheen elokuva, joka ei perustu kirjaan, sarjakuvaan tai peliin, ei ole jatko-osa, esiosa, lisäosa tai uudelleenfilmatisointi? Voiko tämä edes olla totta... vai onko se pelkkää mielikuvitustani? Noh, vitsit sikseen, mutta ihan tosissaankin täytyy sanoa, että on kyllä piristävää, että kaiken maailman Itse ilkimys 4:n (Despicable Me 4 - 2024) ja Inside Out - mielen sopukoissa 2:n (Inside Out 2 - 2024) rinnalle mahtuu edes yksi täysin uusi lastenleffa - ihan sama, vaikkei lopputulos olisikaan mitenkään erityisen (hehe) ihmeellinen. Okei, nyt ihan oikeasti lopetan.

IF - Ihmeelliset frendit on oikein passeli ja kivan sympaattinen tapaus koko perheen yhteiseen elokuvailtaan. Sen idea on veikeä ja juoni menevä, mutta viimeinen silaus jää kuitenkin uupumaan, jotta elokuva saavuttaisi todellisen potentiaalinsa. Elokuvassa on runsaasti hyviä ideoita, mutta samalla se jää myös hieman puolitiehen monella osa-alueella, erityisesti temaattisissa syvyyksissään. Mielikuvituksen ympärillä pyörivä leffa kaipaisi hieman enemmän juuri sitä mielikuvitusta. Ajoittain leffa nappaa oivallisesti mukaansa ja puolen välin paikkeilla nähdään riemastuttava pidempi pätkä, jossa ifit esitellään, mutta toisinaan leffa myös tuntuu hidastelevan turhaan. Loppupäässä pistetään toki tunteikkuudet peliin ja osalla katsojista voikin aueta kyynelhanat finaalissa. Heikkouksineenkin IF - Ihmeelliset frendit on kelvollinen koko perheen elokuva, jonka katsoo sujuvasti ainakin kerran.

John Krasinskia täytyy kyllä kehua siitä, kuinka kokeilunhaluinen tyyppi hän onkaan. Sen lisäksi, että hänet tunnetaan näyttelijänä parhaiten joko komedian puolelta Konttori-sarjasta (The Office - 2005-2013) tai toiminnan puolelta Jack Ryan -sarjasta (2018-2023), hän on nyt ohjaajana osoittanut, ettei aio jämähtää tekemään vain yhtä ja tiettyä juttua. Krasinskin esikoisohjaus Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018) oli kauhuleffa ja nyt IF - Ihmeelliset frendit onkin perheystävällinen seikkailu. Uutuus ei ole Hiljaisen paikan tasoinen napakymppi genressään, mutta ihailen kuitenkin Krasinskin reipasta yritystä ohjaajana. Ongelmaksi muodostuukin enemmän Krasinskin käsikirjoitus, joka jää paikoitellen raakileeksi ja olisi kaivannut lisäviilausta. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii menevästi. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja pääasiassa ifit näyttävät hyviltä. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

IF, 2024, Paramount Pictures, Platinum Dunes, Maximum Effort, Sunday Night, Québec Production Services Tax Credit

Arvostelu: Super Mario Bros. (1993)

SUPER MARIO BROS.

Ohjaus: Rocky Morton ja Annabel Jankel

Pääosissa: Bob Hoskins, John Leguizamo, Dennis Hopper, Samantha Mathis, Fisher Stevens, Richard Edson, Fiona Shaw, Mojo Nixon, Dana Kaminski, Francesca P. Roberts, Gianni Russo, Frank Welker, Lance Henriksen ja Dan Castellaneta

Genre: seikkailu, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Super Mario Bros. perustuu Nintendon videopelisarjaan Super Mario (1985-) ja se on kaikkien aikojen ensimmäinen videopeliin perustuva näytelty elokuva. Lightmotive-yhtiön tuottaja Roland Joffé kiinnostui kääntämään pelin elokuvamuotoon ja sai tehtyä diilin Nintendo-johtaja Hiroshi Yamauchin kanssa. Barry Morrow kirjoitti elokuvan ensimmäisen käsikirjoituksen, mutta kun se koettiin liian vakavamieliseksi, Jim Jennewein ja Tom S. Parker pyydettiin mukaan kirjoittamaan viihteellisempi ja komediallisempi versio. Ohjaajaksi valittiin aluksi Greg Beeman, mutta kun hänen elokuvansa Mom and Dad Save the World (1992) osoittautui jättimäiseksi flopiksi, Beeman sai kenkää. Tilalle pyydettiin Harold Ramisia, joka kieltäytyi ja lopulta Joffé palkkasi pestiin pariskunta Rocky Mortonin ja Annabel Jankelin. Pari halusi tehdä elokuvasta synkän ja pyysivätkin Parker Bennettiä ja Terry Runtéa kirjoittamaan käsikirjoituksesta tummasävyisemmän. Tekstiä hioivat myös feministisiä elementtejä mukaan tuovat Dick Clement ja Ian Le Frenais, sekä komediaa Joffén pyynnöstä lisänneet Ed Solomon ja Ryan Rowe, mikä melkein johti ohjaajakaksikon poistumiseen projektista. Koska ketään muuta ei saatu lyhyellä ajalla ohjaajaksi, Morton ja Jankel päättivät pysyä hommassa mukana. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1992 ja lopulta Super Mario Bros. sai maailmanensi-iltansa 28. toukokuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen floppi, jota haukkuivat niin kriitikot kuin pelisarjan fanit. Vuosien varrella elokuva on saanut maineen yhtenä kaikkien aikojen huonoimpana elokuvana ja jopa sen päänäyttelijä Bob Hoskins on julkisesti useaan otteeseen sanonut katuvansa leffan tekoa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Super Mario Bros. -leffaa, vaikka olin tiennyt siitä ja sen maineesta jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän 30 vuotta, päätin vihdoin etsiä sen jostain käsiini ja katsoa sen juhlan kunniaksi - etenkin nyt, kun Mario-pelien pohjalta tehtiin pitkän ajan jälkeen uusi filmatisointi, animoitu The Super Mario Bros. Movie (2023).

Brooklyniläiset putkimiehet Mario ja Luigi päätyvät seikkailuun toiseen todellisuuteen, kun he lähtevät pelastamaan Luigin kidnapattua ihastuksenkohdetta, Daisya.

Esimerkiksi Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -komediasta (Who Framed Roger Rabbit - 1988) tuttu Bob Hoskins näyttelee Mariota... tai siis Mario Mariota, sillä elokuvan mukaan sekä hahmon etunimi, että hänen sukunimensä on Mario. Hänen veljeään, Luigi Mariota taas näyttelee elokuvauraansa tuossa kohtaa vasta aloitteleva John Leguizamo, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan muun muassa Ice Age -animaatioelokuvien (2002-) Sid-laiskiaisen äänenä. Yhdessä Mario ja Luigi työskentelevät putkimiehinä Brooklynissä, kunnes päätyvät ulottuvuuksienväliseen seikkailuun. Hoskins ja Leguizamo ovat rooleissaan ihan kelvollisia, siitäkin huolimatta, että näyttelijöiden päivänselvän, lähes 20 vuoden ikäeron takia Mario ja Luigi vaikuttavat enemmänkin isältä ja pojalta kuin veljeksiltä ja että Hoskinsin omien sanojen mukaan he hörppivät alkoholia pitkin leffan kuvausten, ollessaan turhautuneita elokuvan tuotantoon, käsikirjoitukseen ja ohjaajiin. Vaikka näyttelijävalinnat hyväksyisikin täysin, pelisarjan faneja silittää varmasti vastakarvaan se, että Mariolla on lähes koko elokuvan vihreä takki päällään, kun taas Luigi pukeutuu punaiseen huppariin - peleissähän hahmojen värimaailmat ovat tunnetusti toisinpäin.

     Elokuvassa nähdään myös Samantha Mathis Daisynä, johon Luigi on ihastunut ja joka siepataan toiseen ulottuvuuteen, Dennis Hopper toista ulottuvuutta johtavana kuningas Koopana, Fisher Stevens ja Richard Edson tämän tomppeleina kätyreinä Iggynä ja Spikena, Fiona Shaw kuningasta seuraavana Lenana, sekä Mojo Nixon mieltään osoittavana Toadina. Jos pääkaksikon vaatteiden värit turhauttavat pelisarjan faneja, sivuhahmot saavat takuuvarmasti näkemään enemmän punaista. Erityisesti kuningas Koopa (tai kuten hänet paremmin tunnetaan nimellä Bowser) on pilattu myötähäpeällisen huonon maskeerauksen kanssa. Yleensä mainioita pahisrooleja tekevä Hopperkaan ei onnistu pelastamaan lopputulosta. Mathis on aika pökkelö osassaan, eivätkä Stevens ja Edson ole läheskään niin hauskoja kätyreinä kuin varmasti luulevat.

Kuten etukäteen ounastelin, Super Mario Bros. on huono elokuva. Kenties jonkinlaisena positiivisena juttuna täytyy kuitenkin sanoa, ettei leffa ollut mielestäni niin läpimätää roskaa kuin pelkäsin. Siitä löytyy jopa joitain kehumisen arvoisia juttuja. Esimerkiksi Yoshi-dinosaurus on yllättävänkin onnistunut nukke, vaikkei se olekaan ikääntynyt yhtä vakuuttavasti kuin samana vuonna ilmestyneen Jurassic Parkin (1993) tyrannosaurus Rex. Kun Mario ja Luigi saavat vihdoin ikoniset punaiset ja vihreät haalarinsa (ja vieläpä värit oikeinpäin), hahmot näyttävät hyviltä. Nämä onnistumiset ovat kuitenkin harmillisen harvassa, sillä ympärillä oleva raina on aikamoinen fiasko.

Ymmärrän hyvin, miksi elokuva sai videopelien fanit raivon partaalle, mutta ymmärrän toisaalta myös sen, että jotkut mieltävät Super Mario Brosin "guilty pleasure" -kategoriaan niin huonoksi, että se on hyvä. Myönnän itsekin, että ajoittain leffan kökköys huvitti minua ja parissa kohtaa viihdyin elokuvan parissa ihan vain siksi, että sen käppäisyydessä oli jotain oudon viehättävää. Sitten taas toisinaan pyörittelin silmiäni ja suutuin joillekin tekijöiden ratkaisuista. Erityisesti pahisosasto turhautti minua valtavasti. Kuningas Koopa on todella typerä ilmestys, joka ei aiheuta minkäänlaista uhkaa. Lisäksi leffan huumori on lähinnä vaivaannuttavaa.

On todella selvää, ettei elokuvan tuotantoprosessi ollut mikään mutkaton huviajelu. Kuten jo kerroin, käsikirjoittajia kävi kääntymässä useaan otteeseen, jokaisen tuodessa mukaan oman panoksensa, mistä syntyi aikamoinen sekametelisoppa. Ohjaajapariskunta meinasi lähteä kävelemään, mutta heitä painostettiin pysymään mukana ja päätähdet ryyppäsivät läpi kuvausten. Mitään yhtenäistä visiota ei ole, vaan ohjaajapari ja tuottaja Joffé ovat selvästi ottaneet yhteen siitä, millainen lopputuloksesta pitäisi tulla. Toinen puoli halusi perheystävällisempää hassuttelua, joka toisi lapset teattereihin, toinen puoli taas halusi kopioida Tim Burtonin Batmania (1989) ja Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -filmatisointia (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990), jotka olivat molemmat siihen aikaan tunnistettavinta lähdemateriaaliaan synkempiä ja herättivät myös aikuisten mielenkiinnon. Näiden kahden esikuvaleffan tuoma inspiraatio on erityisesti nähtävillä kuningas Koopan johtamassa, läpikotaisin likaisessa ja synkistelevässä rinnakkaismaailmassa.

On vaikea sanoa, ketä Super Mario Brosin epäonnistumisesta voisi lopulta edes syyttää. Jos Joffé tai ohjaajat Rocky Morton ja Annabel Jankel olisivat päässeet selvästi toteuttamaan omaa ideaansa, lopputulema voisi olla laadukkaampi. Elokuvan kompastelu ja naamalleen kaatuminen ovat monen asian summa. Sentään kyseessä on kelvollisesti kuvattu leffa. Vaikka miljöönä saastainen ja sienirihmaston peittämä rinnakkaistodellisuus ei tunnu ihan Mariolta, on lavastajien työtä pakko kehua. Maskeeraajat taas tarjoavat toinen toistaan kiusallisempia ilmestyksiä ruudulle. Tehostetiimi onnistuu käytännön efekteissään, mutta leffan digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten. Äänimaailma on ailahteleva, mutta Alan Silvestri tunnelmoi menevästi musiikeillaan, joskin säveltäjä olisi voinut reippaammin hyödyntää videopelin ikonista tunnusmelodiaa.

Yhteenveto: Super Mario Bros. on huono elokuva ja vielä sitäkin huonompi adaptaatio ikonisesta videopelisarjasta, mutta sen huonoudessa on myös jotain viihdyttävää. Elokuvan hauskuus ei todellakaan synny sen vitseistä, vaan sen kökköydestä. Katsojana on vaikea olla pudistelematta päätään, nauraa ja sitten taas pyöritellä silmiään tekijöiden ratkaisuille, heidän siirtäessä Mario-maailmaa peleistä valkokankaille. Elokuvasta oikein paistaa läpi sen tuotannon monet vaikeudet, näyttelijöiden turhautuminen ja sinne tänne rönsyilevät visiot. Kun osa halusi tehdä lapsiystävällistä hassuttelua ja toiset taas aikuisempaa synkistelyä, on selvää, että lopputulos tulee tuntumaan oudolta. Bob Hoskins ja John Leguizamo tekevät ihan kelvollista työtä Mario Mariona ja Luigi Mariona, joskin veljesten sijaan hahmot tuntuvat enemmänkin isältä ja pojalta, minkä lisäksi puvustajat aiheuttavat pitkään katsojalle tuskailua hahmojen vaatetusten värivalintojen takia. Yleensä mainio Dennis Hopper ei onnistu pelastamaan kammottavasti toteutettua pahishahmo kuningas Koopaa. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia, kuten jotkut hienot lavasteet ja oivalla nukella toteutettu Yoshi-dinosaurus, mutta sitten taas maskeeraukset ja digitehosteet ovat toisinaan jopa myötähäpeällistä katseltavaa. Super Mario Bros. on aikamoinen fiasko, enkä yhtään ihmettele, että Nintendolta kesti liki kolme vuosikymmentä, ennen kuin he antoivat Hollywoodin koskea Mario-franchiseen uudelleen. Suosittelenkin uutta animaatioelokuvaa, The Super Mario Bros. Movieta paljon lämpimämmin, mutta samalla kuitenkin totean, että kyllä tämä vanhempikin raina kannattaa vilkaista edes kerran. Ensimmäisenä videopelielokuvana se on juurtunut merkittäväksi osaksi elokuvahistoriaa - tuskin tosin siten kuin tekijät alun perin suunnittelivat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Super Mario Bros., 1993, Hollywood Pictures, Allied Filmmakers, Cinergi Pictures Entertainment, Lightmotive, Nintendo, Touchwood Pacific Partners 1

Arvostelu: Ammonite (2020)

AMMONITE

Ohjaus: Francis Lee

Pääosissa: Kate Winslet, Saoirse Ronan, Gemma Jones, James McArdle, Fiona Shaw ja Alec Secăreanu

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Ammonite perustuu löyhästi brittiläisen paleontologi Mary Anningin elämään. Sen teosta ilmoitettiin loppuvuodesta 2018 ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2020, mutta kun ne peruttiin koronaviruspandemian takia, filmi esitettiin ensi kertaa vasta Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa. Sen jälkeen leffaa on hiljalleen esitetty auki olevissa teattereissa maailmalla ja nyt Ammonite saapuu myös Suomeen. Itse kuulin elokuvasta viime vuonna ja kiinnostuin siitä päänäyttelijöiden vuoksi. Ehdin kuitenkin unohtaa leffan, kunnes minulle tarjoutui mahdollisuus nähdä se ennakkoon lehdistönäytöksessä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Ammoniten.

1840-luvulla fossiileja etsivä paleontologi Mary Anning tapaa geologi Roderick Murchisonin vaimon Charlotten ja vähitellen naisten välille alkaa kehkeytymään intohimoinen suhde, joka tuo valoa kummankin kelmeään ja ilottomaan elämään.

Titanic-leffan (1997) tähti Kate Winslet nähdään elokuvan pääroolissa Mary Anningina, nuoresta asti fossiileista kiehtoutuneena paleontologina, joka elää pienessä Lymen kylässä, viettäen päivänsä etsimällä mahdollisia löytöjä rannalta ja huolehtien sairaasta äidistään (Gemma Jones). Huoli äitinsä terveydestä, sekä tympeys siitä, kuinka hänen saavutuksiaan vähätellään sukupuolen takia ovat tehneet Marysta hyvin äksyn muita kohtaan. Maryn roolissa Winslet taitaa olla parhaimmillaan jopa vuosikymmeneen. Hän istuu täydellisesti hahmoonsa, tuoden esille hyvin Maryn tunnemyrskyn, vaikka päällisin puolin Mary vaikuttaa vain yksinkertaisesti tylyltä.

     Erittäin hyvä on tietysti myös Saoirse Ronan, joka esittää Charlotte Murchisonia, jonka kanssa Marylla kehittyy salasuhde. Ronan on viime vuosikymmenen aikana todistanut useasti olevansa ikäpolvensa parhaita näyttelijöitä ja tekee sen taas, vaikka jää väkisinkin Winsletin varjoon. Charlotten suhde miehensä Roderickin (mainio James McArdle) kanssa on saanut hänet masennuksen partaalle ja yleensä valovoimaisesti sädehtivä Ronan pääsee uimaan synkemmissä vesissä. Ronanin ja Winsletin väliltä löytyy vahvaa kemiaa.

Siitä huolimatta, että Winsletin ja Ronanin roolisuoritukset ovat ansaitusti keränneet kehuja maailmalta, filmi itse on saanut kritiikkiä siitä, ettei näiden kahden todellisen henkilön välillä todellisuudessa ollut suhdetta, vaikka sellaisesta on kuluneiden vuosikymmenten varrella spekuloitu. Tositapahtumiin en osaa sanoa juuta enkä jaata, joten voin tuomita Ammoniten puhtaasti vain elokuvana. Ja elokuvana Ammonite on oikein mainio ja laadukas draama, joka hyötyy todella paljon hyvistä pääosistaan. Heikompien näyttelijöiden kanssa leffa kaatuisi ja sen muut puolet, kuten äärimmäisen hidas kerronta, sekä turhankin rauhalliset ja hiljaiset, liki unettavat kohtaukset ottaisivat vallan. Pääparin välille muodostuva suhde on hyvin rakennettu ja kun se todella pääsee valloilleen, löytyy Winsletistä ja Ronanista aikamoista intohimoa.

Vaikka Maryn ja Charlotten tarinaa onkin kiinnostavaa seurata, siihen romanssin kukkaan puhkeamiseen on kuitenkin pitkä aika ja vähän väliä leffa koettelee katsojansa kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä. Vaikka pidänkin filmeistä, jotka käyttävät aikansa kertoakseen tarinaansa, olisi Ammonite kaivannut hieman reippautta. Tähän vaikuttaa todella vahvasti se, että elokuvan tarina on moneen kertaan nähty ja läpikotaisin ennalta-arvattava. Kun katsoja tietää jo filmin alussa kaikki, mitä tulee tapahtumaan, on niiden tapahtumien odottelu näin hitaan kerronnan kanssa erityisen hidasta puuhaa. Yllättävää on oikeastaan vain, kuinka rohkeita, kiihkeitä ja paljastavia leffan seksikohtaukset ovat - joskin monien muiden eurooppalaisten elokuvatuotantojen vierellä tämäkin on aika kesyä. Ei Ammonite missään nimessä huono ole. Sen katsoo kertaalleen, mutta ei se herättänyt tunnetta, että sitä pitäisi enää katsoa toistamiseen.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Francis Leen tyyli on hyvin rauhallinen ja hiljalleen maalaileva. Hän ei kuitenkaan saa täysin toivottua vangitsevuutta mukaan ja tekstinsä kanssa kulkee liian tuttuja latuja, jolloin kärsivällisyyttä ei tunnuta palkitsevan kunnolla koskaan. Teknisiltä ansioiltaan Ammonite on myös pätevä teos. Se on tyylikkäästi kuvattu ja värimaailmalla kuvastetaan hyvin päähahmojen mielenmaisemaa, jolloin filmi vaihtelee kelmeän ja harmaan, sekä värikkään ja lämpimän välillä. 1840-luku herätetään taidokkaasti henkiin hienolla lavastuksella ja puvustuksella. Äänityöskentely nousee todella selvästi esille, sillä mukana on pitkiä pätkiä ilman puhetta tai musiikkia. Säännölliset kovat äänet toimivat hyvin säpsäyttäjinä, kun ajatukset alkavat harhailla. 

Yhteenveto: Ammonite on oivallinen romanttinen draamaelokuva, joka kuitenkin kärsii turhankin rauhallisesta kerronnasta. Tarina ei tarjoa minkäänlaisia yllätyksiä suuntaan tai toiseen, joten välillä voi huomata pohtivansa, että voisiko leffa jo päästä itse asiaan. Hieman pitkäveteisempiäkin kohtauksia katsoo silti mielellään päänäyttelijäkaksikon vuoksi. Kate Winslet tekee kenties parhaan roolityönsä moniin vuosiin Mary Anningina ja Saoirse Ronan jatkaa vakuuttamista Charlotte Murchisonin roolissa. Maryn ja Charlotten välille hiljalleen muodostuva romanssi on intohimoa täynnä ja Winslet ja Ronan todella uppoutuvat rooliensa vietäväksi. Ajankuva on vaikuttavasti loihdittu asuin ja lavastein, minkä lisäksi kuvaus on tyylikästä, hahmojen mielenmaisemia kuvaavien värimäärittelyjen kera. Ohjaaja-käsikirjoittaja Francis Lee olisi kuitenkin voinut hieman tiivistää pakettia tai tuoda siihen jotain yllättävämpää koukkua. Jo tällaisenaan Ammonite on kuitenkin oikein pätevä elokuva. Jos leffa kiinnostaa, mutta se ei tule katsottavaksi lähiteatteriisi, on satavarmaa, että tätä tullaan jossain kohtaa näyttämään Ylen kanavilla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ammonite, 2020, BBC Films, British Film Institute, See-Saw Films, Cross City Films, Stage 6 Films

Arvostelu: Enola Holmes (2020)

ENOLA HOLMES

Ohjaus: Harry Bradbeer
Pääosissa: Millie Bobby Brown, Louis Partridge, Henry Cavill, Sam Claflin, Helena Bonham Carter, Burn Gorman, Fiona Shaw, Adeel Akhtar ja Frances de la Tour
Genre: mysteeri, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Enola Holmes perustuu Nancy Springerin The Enola Holmes Mysteries -etsiväkirjoihin (2006-2010), mitkä kertoivat sir Arthur Conan Doylen vuonna 1887 luoman Sherlock Holmes -salapoliisin siskosta. Legendary Pictures alkoi työstämään kirjojen pohjalta elokuvaa ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin heinäkuussa 2019. Elokuva joutui ongelmiin, kun The Conan Doyle Estate haastoi tekijät oikeuteen siitä, että tunteikas Sherlock Holmes oli yhä tekijänoikeuksien suojelema ja vain alkuperäinen, tunteeton versio salapoliisista oli vapaasti käytettävissä. Siitä huolimatta Enola Holmes on nyt julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse katsoin elokuvan heti ilmestymispäivänä.

Salapoliisi Sherlockin ja menestyksekkään Mycroftin varjoon jäänyt pikkusisko Enola Holmes pääsee omalle etsiväretkelleen, kun sisarusten äiti yllättäen katoaa. 

Netflixin Stranger Things -hittisarjan (2016-) tähti Millie Bobby Brown nähdään elokuvan pääroolissa itse Enola Holmesina, josta kovin moni ei välttämättä ole ennen kuullut. Uskoisin kuitenkin, että jos leffa on hitti, ollaan sille varmasti tekemässä jatko-osia, mitkä tekevät hahmosta kuuluisamman maailmalla. Brown hyppää Enolan saappaisiin riemukkaasti ja innoissaan mysteerin ratkaisemisesta. Vaikka paikoitellen hänen innokkuutensa livahtaa ylinäyttelemisen puolelle, on hänen intonsa niin ihastuttavan aitoa, että Enolan kanssa lähtee seikkailemaan mielellään. Enola on perinyt piirteitä kuuluisalta isoveljeltään, mutta hahmosta on silti luotu täysin omannäköisensä tapaus.

Sherlock Holmes itse nähdään tietty elokuvassa ja tällä kertaa Superman-tähti Henry Cavillin näyttelemänä. Harmillisesti, kun Sherlock joutuu tyytymään sivuosaan, myös Cavill joutuu tyytymään yhteen tylsimmistä versioista hahmosta, jonka olen koskaan nähnyt. Etenkin eksentristen Robert Downey Jr:n ja Benedict Cumberbatchin tulkintojen jälkeen Cavill on aikamoinen puupökkelö. Enolan ja Sherlockin isoveljeä, Mycroft Holmesia taas esittää Sam Claflin, joka sopii oivallisesti Holmesin sisaruksista tympivimmäksi. Mycroft ei halua Enolan seuraavan Sherlockin jalanjäljissä, vaan haluaa tästä sopivan vaimon jollekin herrasmiehelle.

     Elokuvassa nähdään myös mahtava Helena Bonham Carter Holmesin sisarusten äitinä, Eudoria Holmesina, oivan inhottava Fiona Show tiukkana opettaja Harrisonina, ihan hyvä Adeel Akhtar Sherlockia auttavana poliisi Lestradena, mainion kiero Burn Gorman mysteerisenä jahtaajana, sekä kelpo Louis Partridge nuorena Viscount Tewskburyna, jonka Enola kohtaa matkallaan. 

Enola Holmesista löytyy ainekset loistavalle salapoliisiseikkailulle, mutta paikoitellen tuntuu siltä, että toteutus jää hieman puolitiehen. Lopputuloksena on hyvä filmi, mutten voinut olla miettimättä, että tämä voisi helposti olla vieläkin parempi. Isoin syy itselleni siihen, miksei elokuva ponkaise korkeuksiin, on se, että leffa keskittyy lopulta väärään tapaukseen. Kun Enolan äiti katoaa, elokuvassa alkaa aidosti kiehtova etsivähenki ja on koukuttavaa seurata, kun Enola etsii ja löytää vihjeitä. Mutta sitten leffa alkaakin keskittyä Viscount Tewksburyyn ja koukuttavuus katoaa. Jonkin aikaa luulin, että kyseessä olisi yksi sivutehtävä, jonka Enola selvittää matkansa varrella, mutta vähitellen täytyi hyväksyä, että tämä kadonneen äidin mysteeriä tylsempi tapaus ottaakin vallan koko elokuvasta. Tämäkin on kyllä ihan kiinnostava, muttei läheskään niin vangitseva kertomus.

Kun kyseessä on Holmes-filmatisointi, on selvää, että mukana tulee olemaan voimakasta tyylittelyä, eikä Enola Holmes ole poikkeus. Mukaan pusketaan eri tavoin veikeitä visuaalisia vihjeitä niin päähahmon kuin katsojan tulkittavaksi. Takaumia hyödynnetään oivallisesti ja leikkaus on usein onnistuneen napakkaa. Voimakkain tyylittely on kuitenkin Enolan tapa rikkoa neljättä seinää, eli kääntyä kohti kameraa ja selittää asioita suoraan katsojalle. Välillä tämä toimii (kun Enola kertoo lapsuudestaan filmin alussa), mutta toisinaan tämä aiheuttaa samaa kiusaantuneisuutta kuin vaikkapa Seikkailija Dora -sarja (Dora the Explorer - 2000-). Kun Enola kysyy suoraan katsojalta apua tapauksen ratkaisemiseen, mieleeni palasivat ne myötähäpeälliset hetket, kun ei tiennyt, onko nolompaa vastata Doralle, vai istua hiljaa ruutua tuijottaen?

Ohjaaja Harry Bradbeer rakentaa oivaa salapoliisihenkeä ja seikkailun tunnelmaa mukaan, mitä vain vahvistavat Daniel Pembertonin aivan fantastiset musiikit. Jos leffa ei jossain jätä kylmäksi, niin musiikeissa. Pembertonin sävellykset kuuluvat ehdottomasti elokuvavuoden parhaimpiin! Onkin vain harmi, ettei Jack Thornen työstämä käsikirjoitus ole kovinkaan kummoinen. Thorne aloittaa kiehtovan tarinan, mutta päättääkin sitten kertoa toista. Sekaan Thorne puskee paljon sanomaa naisten äänioikeudesta, mikä tuntuu aluksi päälleliimatulta, mutta mikä löytää paikkansa tarinan merkityksissä. Elona Holmes on taitavasti kuvattu. Kuvaus esittelee näyttäviä lavasteita ja vaikuttavia asuja keskittyneesti. Jotkut erikoistehosteet eivät täysin vakuuta, mutta ääniefektit sen sijaan ovat onnistuneet.

Yhteenveto: Enola Holmes on mainio salapoliisiseikkailu, mistä kuitenkin löytyisi aineksia vielä parempaan filmiin. Holmesin sisarusten äidin etsintä on koukuttava kertomus, mutta elokuva päättääkin lopulta keskittyä ihan muuhun. Elokuvan todellinen juonikin on ihan kiinnostava, mutta kalpenee äitietsinnän vierellä. Mukaansatempaava seikkailuhenki on kuitenkin vahvasti läsnä, mihin vaikuttaa suuresti Daniel Pembertonin säveltämät mahtavat musiikit. Millie Bobby Brown on erittäin hyvä valinta päärooliin, vaikka paikoitellen syyllistyykin ylinäyttelemiseen. Tekijöiden ratkaisu pistää Enola rikkomaan neljättä seinää on paikoitellen oiva lisäkikka, mutta se aiheuttaa myös myötähäpeää. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, joskin Henry Cavillin tulkinta Sherlock Holmesista jää aika mitäänsanomattomaksi. Visuaalisesti filmi on näyttävä teos kuvauksesta lavasteisiin ja asuihin. Enola Holmes sopii todella passelisti koko perheen yhteiseen salapoliisileffahetkeen, mutta sen parissa voi viihtyä yksinäänkin minkä ikäinen mysteerifani tahansa. Vaikkei elokuva lopulta saavuttanut täyttä potentiaaliaan, odotan kyllä positiivisin mielin, jos tekijät päättävät tehdä jatkoa. Enolan seikkailut toimisivat hyvin myös Netflix-sarjana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Enola Holmes, 2020, Warner Bros., Legendary Entertainment, Netflix, PCMA Productions, EH Productions