Tom Clancy's Jack Ryan: Ghost War (2026) - elokuva-arvostelu

TOM CLANCY'S JACK RYAN: GHOST WAR

Ohjaus: Andrew Bernstein

Näyttelijät: John Krasinski, Wendell Pierce, Michael Kelly, Sienna Miller, Max Beesley, JJ Feild, Betty Gabriel ja Douglas Hodge

Genre: trilleri, toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Tom Clancyn kirjasarjaan perustuva televisiosarja Jack Ryan (2018-2023) oli suosittu, kun se pyöri neljän tuotantokauden verran Amazon Prime Videossa. Päätähti John Krasinski oli tehnyt sopimuksen vain neljästä kaudesta ja kun hän ei halunnut solmia uutta diiliä jatkosta, sarja lopetettiin. Kuitenkin loppuvuodesta 2024 Amazon ilmoitti, että työn alla oli uusi Jack Ryan -elokuva, johon Krasinski oli suostunut lähtemään mukaan ja että hän toimisi myös leffan käsikirjoittajana. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Tom Clancy's Jack Ryan: Ghost War on julkaistu Prime Videossa. Itse pidin aika paljonkin sarjasta ja minua harmitti, että se loppui. Innostuin, kun luin Krasinskin palaavan rooliinsa ja olen positiivisin mielin odotellut elokuvan julkaisua. Katsoinkin Tom Clancy's Jack Ryan: Ghost Warin heti sen julkaisupäivänä.

Wall Streetille siirtynyt Jack Ryan vedetään takaisin vakoilun maailmaan, kun CIA:n apulaisjohtaja James Greer pyytää hänen apuaan vaarallisen Liam Crownin pysäyttämisessä.

John Krasinski tekee jopa hieman yllättävän paluun Jack Ryaniksi, vaikutettuaan olevan valmis roolin suhteen sarjan neljännen tuotantokauden jälkeen. Sarjan ja elokuvan välissä Jack on siirtynyt töihin Wall Streetille, käyttääkseen analyyttisia taitojaan muissa hommissa. Mutta koska siitä ei saisi järin jännittävää agenttielokuvaa aikaiseksi, Jack tietty vedetään väkisin takaisin CIA:n leipiin, kun vanha ystävä ja CIA:n apulaisjohtajaksi ylennetty James Greer (Wendell Pierce) tarvitsee apua. Krasinski ja Pierce jatkavat mainiota suorittamistaan. Krasinski taitaa niin älykön kuin tarpeen vaatiessa toimintasankarin roolin, kun taas Piercestä löytyy karismaa hahmonsa uuteen korkeaan asemaan.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Michael Kelly tehtävälle lisäkädeksi lähtevänä Mike Novemberina ja Betty Gabriel CIA-johtaja Elizabeth Wrightina, kun taas uusina tuttavuuksina elokuva esittelee Sienna Millerin näyttelemän brittiläisen MI6-agentti Emma Marlow'n, JJ Feildin esittämän MI6-pomo Andrew Spearin, sekä Max Beesleyn esittämän pahan Liam Crownin, joka liittyy Greerin menneisyyteen ja jolla on toki katalat suunnitelmansa. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan. Kelly tuo passelia huumoria mukaan, kun taas Miller istuu hyvin tämänkertaiseksi naispäähenkilöksi. Beesley ajaa asiansa aika kaavamaisena pahishahmona.

Tom Clancy's Jack Ryan: Ghost War on kelpo jatkumoa pääasiassa oikein mainiolle agenttisarjalle. Sarjan tasolle leffa ei yllä, mutta onhan toki varttia vaille parituntisen elokuvan ylipäätään vaikea kertoa tarinaansa yhtä syventyneesti kuin kahdeksasta jaksosta koostuvien tuotantokausien. Kyseessä on kuitenkin sopivan napakka vakoojaraina, joka sisältää vakuuttavan autotakaa-ajon Lontoon kaduilla, sekä varsin menevän ammuskelun Dubaissa. Toimintakohtaustensa puolesta elokuvan olisi mielellään katsonut ihan teatterissa, etenkin kun tuotannossa on selvästi tuhlattu kahisevaa Lontoon katujen sulkemiseen, kaahailujen mahdollistamiseksi.

John Krasinskin ja Aaron Rabinin työstämä käsikirjoitus on kuitenkin aika yhdentekevä ja tarjoaa lähinnä vain kelpuutettavat raamit hahmojen kuljettamiselle maasta toiseen, heidän yrittäessä pelastaa maailman eräältä ilkimykseltä. Crownin suunnitelma on toisaalta kiinnostavan kiero, mutta elokuva ei saa herätettyä kunnon tunnetta korkeista panoksista ja niinpä elokuva ei onnistu oikein missään kohtaa olemaan niin jännittävä kuin mitä siltä toivoisi. Vaikka toisaalta viihdyin passelisti Tom Clancy's Jack Ryan: Ghost Warin parissa, koin sen silti aika unohdettavaksi. Päällimmäiseksi kysymykseksi myös nousi, että miksi tämä elokuva tehtiin? Onko kyse Amazonin yrityksestä pitää kirjasarjan elokuvaoikeudet itsellään? Vai onko Krasinski helpompi houkutella Jack Ryaniksi elokuvia varten? Oliko tämä pelkkä epilogi sarjalle, vai onko näitä leffoja tulossa lisää? Vain aika näyttää...

Elokuvan on ohjannut Andrew Bernstein, joka hoitaa hommansa toimintakohtausten aikana mainiosti, mutta jonka työ muuten jää aika kädenlämpöiseksi. Sentään teknisesti Tom Clancy's Jack Ryan: Ghost War on oikein pätevä. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja tehosteetkin näyttävät pääasiassa komeilta. Äänimaailma rytisee mukavasti ja Ramin Djawadin ja William Marriottin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of Tom Clancy's Jack Ryan: Ghost War www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Tom Clancy's Jack Ryan: Ghost War, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Epic Films, Genre Arts, Paramount Pictures, Push, Boot., Skydance Media, Sunday Night

Arvostelu: IF - Ihmeelliset frendit (IF - 2024)

IF - IHMEELLISET FRENDIT

IF

Ohjaus: John Krasinski

Pääosissa: Cailey Fleming, Ryan Reynolds, Steve Carell, Phoebe Waller-Bridge, John Krasinski, Fiona Shaw, Louis Gossett Jr., Alan Kim, Liza Colón-Zayas, Awkwafina, Emily Blunt, George Clooney, Bradley Cooper, Matt Damon, Bill Hader, Richard Jenkins, Keegan-Michael Key, Blake Lively, Sebastian Maniscalco, Christopher Meloni, Matthew Rhys, Sam Rockwell, Maya Rudolph, Amy Schumer, Bobby Moynihan, Catharine Daddario ja Brad Pitt

Genre: fantasia, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

IF - Ihmeelliset frendit on John Krasinskin ohjaama koko perheen elokuva. Krasinski ja Ryan Reynolds ideoivat elokuvan yhdessä, minkä pohjalta Krasinski työsti käsikirjoituksen. Studiot kilpailivat elokuvan oikeuksista ja lopulta Paramount Pictures nappasi leffan itselleen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja alun perin leffan oli tarkoitus ilmestyä jo viime syksynä, mutta viimevuotinen näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko Hollywoodissa viivästytti julkaisua. Nyt IF - Ihmeelliset frendit on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa positiivisin mielin. Halusin nähdä, mitä Krasinski saa aikaan lastenleffan kanssa, hänen ohjattua aiemmin Hiljainen paikka -kauhuelokuvat (A Quiet Place - 2018-2021). Kävinkin katsomassa IF - Ihmeelliset frendit heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Bea-tyttö hoksaa omaavansa kyvyn nähdä muiden lasten mielikuvitusystäviä ja päätyy auttamaan saman kyvyn omaavaa naapuriaan Calia, joka yrittää löytää unohdetuille mielikuvitusystäville uudet lapset.

The Walking Dead -televisiosarjasta (2010-2022) tuttu Cailey Fleming näyttelee Beaa, nuorta tyttöä, joka painiskelee ikävien asioiden äärellä. Bean äiti (Catharine Daddario) menehtyi joitain vuosia aiemmin ja nyt hänen isänsä (John Krasinski) on sairaalassa sydänvikansa vuoksi. Bea muuttaa tilapäisesti isoäitinsä (Fiona Shaw) luokse asumaan, missä hän hoksaa omaavansa kyvyn nähdä mielikuvitusystäviä, joita leffassa kutsutaan simppelisti "ifeiksi". Bea tapaa naapurinsa Calin (Ryan Reynolds), joka omaa samanlaisen kyvyn ja yhdessä he ryhtyvät auttamaan unohdettuja mielikuvitusystäviä löytämään uudet lapset ja samalla itselleen uuden merkityksen. Fleming on roolissaan varsin passeli, kanavoiden hyvin hahmonsa monimutkikkaita tunnetiloja. Yleensä hauska Reynolds hoitaa tonttinsa sen sijaan aika laiskasti, eikä hän juuri koskaan vaikuta siltä, että hän olisi oikeasti täysillä mukana. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja John Krasinski taas on kirjoittanut isähahmolleen kaikista hauskimmat jutut, mutta harmillisesti hänen ruutuaikansa jää aika vähäiseksi. Shaw istuu hyvin osaansa huolehtivana isoäitinä.

     Bea ja Cal kohtaavat leffassa monenkirjavan mielikuvitusystävien joukon, joista tärkeimmät ovat liila karvaturri Blue (äänenä Steve Carell) ja perhosmainen Blossom (äänenä Phoebe Waller-Bridge). Hupsu Blue nousee helposti suosikiksi hahmoista, mutta on lämmin Blossomkin oiva tapaus. Muina ifeinä kuullaan muun muassa Emily Blunt, George Clooney, Awkwafina, Bradley Cooper, Matt Damon, Bill Hader, Keegan-Michael Key, Blake Lively, Sam Rockwell, Maya Rudolph, Amy Schumer, Brad Pitt ja Louis Gossett Jr., joka valitettavasti menehtyi vain pari kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa.

Siis mitä ihmettä, vuonna 2024 ilmestyy koko perheen elokuva, joka ei perustu kirjaan, sarjakuvaan tai peliin, ei ole jatko-osa, esiosa, lisäosa tai uudelleenfilmatisointi? Voiko tämä edes olla totta... vai onko se pelkkää mielikuvitustani? Noh, vitsit sikseen, mutta ihan tosissaankin täytyy sanoa, että on kyllä piristävää, että kaiken maailman Itse ilkimys 4:n (Despicable Me 4 - 2024) ja Inside Out - mielen sopukoissa 2:n (Inside Out 2 - 2024) rinnalle mahtuu edes yksi täysin uusi lastenleffa - ihan sama, vaikkei lopputulos olisikaan mitenkään erityisen (hehe) ihmeellinen. Okei, nyt ihan oikeasti lopetan.

IF - Ihmeelliset frendit on oikein passeli ja kivan sympaattinen tapaus koko perheen yhteiseen elokuvailtaan. Sen idea on veikeä ja juoni menevä, mutta viimeinen silaus jää kuitenkin uupumaan, jotta elokuva saavuttaisi todellisen potentiaalinsa. Elokuvassa on runsaasti hyviä ideoita, mutta samalla se jää myös hieman puolitiehen monella osa-alueella, erityisesti temaattisissa syvyyksissään. Mielikuvituksen ympärillä pyörivä leffa kaipaisi hieman enemmän juuri sitä mielikuvitusta. Ajoittain leffa nappaa oivallisesti mukaansa ja puolen välin paikkeilla nähdään riemastuttava pidempi pätkä, jossa ifit esitellään, mutta toisinaan leffa myös tuntuu hidastelevan turhaan. Loppupäässä pistetään toki tunteikkuudet peliin ja osalla katsojista voikin aueta kyynelhanat finaalissa. Heikkouksineenkin IF - Ihmeelliset frendit on kelvollinen koko perheen elokuva, jonka katsoo sujuvasti ainakin kerran.

John Krasinskia täytyy kyllä kehua siitä, kuinka kokeilunhaluinen tyyppi hän onkaan. Sen lisäksi, että hänet tunnetaan näyttelijänä parhaiten joko komedian puolelta Konttori-sarjasta (The Office - 2005-2013) tai toiminnan puolelta Jack Ryan -sarjasta (2018-2023), hän on nyt ohjaajana osoittanut, ettei aio jämähtää tekemään vain yhtä ja tiettyä juttua. Krasinskin esikoisohjaus Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018) oli kauhuleffa ja nyt IF - Ihmeelliset frendit onkin perheystävällinen seikkailu. Uutuus ei ole Hiljaisen paikan tasoinen napakymppi genressään, mutta ihailen kuitenkin Krasinskin reipasta yritystä ohjaajana. Ongelmaksi muodostuukin enemmän Krasinskin käsikirjoitus, joka jää paikoitellen raakileeksi ja olisi kaivannut lisäviilausta. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii menevästi. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja pääasiassa ifit näyttävät hyviltä. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

IF, 2024, Paramount Pictures, Platinum Dunes, Maximum Effort, Sunday Night, Québec Production Services Tax Credit

Arvostelu: DC Superlemmikkien liiga (DC League of Super-Pets - 2022)

DC SUPERLEMMIKKIEN LIIGA

DC LEAGUE OF SUPER-PETS

Ohjaus: Jared Stern

Pääosissa: Dwayne Johnson, Kevin Hart, Kate McKinnon, John Krasinski, Vanessa Bayer, Natasha Lyonne, Diego Luna, Marc Maron, Thomas Middleditch, Ben Schwartz, Keanu Reeves, Olivia Wilde, Jameela Jamil, Jemaine Clement, John Early, Daveed Diggs, Dascha Polanco, Winona Bradshaw, Keith David, Dan Fogler, Alfred Molina ja Lena Headey

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

DC League of Super-Pets, eli suomalaisittain DC Superlemmikkien liiga perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2018 Warner Bros. alkoi kehitellä elokuvaa sarjakuvien pohjalta. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä toukokuussa 2021, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua päätettiin siirtää. Nyt DC Superlemmikkien liiga on saapunut elokuvateattereihin ja itse en ollut kovinkaan kiinnostunut leffasta. Päätin kuitenkin toki käydä vilkaisemassa, mistä on oikein kyse. Pääsin tosin katsomaan elokuvan vasta ensi-iltaviikonlopun jälkeen, sillä siitä oli niin heikosti näytöksiä alkuperäisellä englanninkielellä.

Superman ja hänen koiransa Krypto ovat olleet parhaat ystävät siitä asti, kun heidät lähetettiin vauvana ja pentuna Maahan tuhoutuvalta Krypton-planeetalta. Kun ilkikurinen marsu Lulu onnistuu sieppaamaan Supermanin, Krypton ja hänen uusien eläinkaveriensa täytyy pelastaa sankari pulasta.

Myöhemmin syksyllä ilmestyvää Black Adam -elokuvaa (2022) tähdittävä Dwayne Johnson tekee DC-debyyttinsä DC Superlemmikkien liigassa Kryptona, Supermanin (äänenä John Krasinski) koirana. Krypto seuraa ikonista sankaria uskollisesti kaikkialle ja ollessaan itsekin kotoisin Krypton-planeetalta, myös hauva omaa supervoimat lentämisestä vahvuuteen, laserkatseeseen ja hyytävään henkäykseen. Krypto on omaksunut monia omistajansa maneereista, yrittäen siviilissä naamioitua itsekin silmälasien taakse Bark Kentinä. Koira on hupaisa tapaus ja Johnson tekee hyvää työtä hännänheiluttajan äänenä. Superman itse jää taka-alalle, vaikka hänellä on oma juonikuvionsa, hahmon aikoessa kosia rakastaan, toimittaja Lois Lanea (Olivia Wilde).

     Elokuvan pahisosastoa edustavat Supermanin arkkivihollinen Lex Luthor (Marc Maron), sekä suuruudenhullu marsu Lulu (Kate McKinnon), joka kidnappaa Supermanin ja jonka pelastamiseen Krypto tarvitsee apua. Mutta kun Justice Leaguen jäsenet, eli Batman (Keanu Reeves), Wonder Woman (Jameela Jamil), Aquaman (Jemaine Clement), Flash (John Early), Cyborg (Daveed Diggs) ja Green Lantern (Dascha Polanco) osoittautuvat hyödyttömiksi, koiran täytyy kääntyä muiden supervoimaisten eläinten, Ace-koiran (Kevin Hart), PB-possun (Vanessa Bayer), Merton-kilpikonnan (Natasha Lyonne) ja Chip-oravan (Diego Luna) puoleen. Ikonisten sankareiden muuttaminen lähes kyvyttömiksi marsun edessä on ratkaisu, joka saa katsojan herkästi kohottelemaan kulmiaan - etenkin kun Lulu on pahiksena aika rasittava. Onneksi kuitenkin Krypton tapaamat eläinhahmot toimivat hyvin. Acella on onnistunut taustatarina ja Merton tarjoaa aikuiskatsojalle parhaat naurut.

Minulla ei ollut ennakkoon mitään odotuksia DC Superlemmikkien liigaa kohtaan. Tuumin, että onhan se kiva, että lapsillekin saadaan tarjottua leffa Supermanin, Batmanin jne. kera, mutta ajatus supervoimaisten eläinten seikkailuista ei herättänyt minussa kiinnostusta. Nyt elokuvan nähtyäni täytyy kuitenkin todeta, että olen positiivisesti yllättynyt. Ei DC Superlemmikkien liiga erityisen säväyttävä ja hieno teos ole, mutta se on oikein kelpo viihdettä, joka onnistuu naurattamaan usein. Leffa ei mene ihan samoille meta-tasoille kuin muutaman vuoden takainen Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017), mutta hieman sen tapaan tässäkin heitetään oivaltavaa piikittelyä DC:n hahmoja, tarinoita ja yleisesti supersankarileffoja kohtaan.

Elokuvasta löytyy heikkoutensa esimerkiksi ärsyttävään pahikseen liittyen, mutta muuten leffa toimii varsin passelisti. Eläinten seikkailu vie sujuvasti mukanaan ja jaksaa pääasiassa kantaa läpi keston. Mukana on kaikenlaista kommellusta, joka onnistuu ilahduttamaan eri-ikäisiä katsojia ja vaikka filmi onkin pääasiassa lapsiyleisölle tehty, ei siinä ole onneksi unohdettu vanhempia. Leffassa nähdään ihan kekseliäitä ja vauhdikkaita toimintakohtauksia, joissa eläinten erilaisia voimia hyödynnetään sopivan tasaisesti. Itseäni ilahdutti erityisesti hahmojen kohtaaminen psykopaattisen Whiskers-kissan (Winona Bradshaw) kanssa. Lopputaistelu äityy hieman liian massiiviseksi, mutta silti elokuva pitää katsojan tyytyväisenä viime minuuteille asti.

Elokuvan animaatiojälki on oivallista, joskin se ei yllä samalle tasolle kuin Disneyn ja Pixarin näyttävissä luomuksissa. Hahmot ovat veikeän näköiset ja taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia. Valoja ja varjoja hyödynnetään taitavasti ja elokuva on miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Steve Jablonsky tunnelmoi kelvollisesti musiikeillaan. Jared Sternin ohjaus, sekä käsikirjoitus yhdessä John Whittingtonin kanssa toimivat mainiosti. Kaksikko on saanut kirjoitettua useita hauskoja vitsejä, jotka naurattavat lapsia ja aikuisia joko yhdessä tai vuorotellen.

Yhteenveto: DC Superlemmikkien liiga on oikein passelia supersankariviihdettä koko perheelle. Elokuva on oivallisen mukaansatempaava ja onnistuu naurattamaan niin lapsia kuin aikuisia kommelluksellaan ja monitulkintaisilla vitseillään. Supereläimistä on saatu toinen toistaan lystikkäämpiä hahmoja ja niiden seikkailua seuraa mielellään, vaikka se tarkoittaakin, että ikonisista sankareista, kuten Supermanista ja Wonder Womanista tehdään liki hyödyttömiä kömpelyksiä. Elokuvan pahis ei oikein vakuuta ja loppuhuipennus äityy turhankin isoksi mekastukseksi, mutta muuten filmi toimii todella passelina hömppänä. Animaatiojälki on oivallista ja ääninäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin hommastaan. DC Superlemmikkien liiga sopii täydellisesti lasten ensiaskeleeksi ikonisten supersankarien maailmaan, tarjoten samalla myös vanhemmille hyvää hupia.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

DC League of Super-Pets, 2022, Warner Animation Group, DC Entertainment, Seven Bucks Productions, A Stern Talking To

Arvostelu: Monsterit-yliopisto (Monsters University - 2013)

MONSTERIT-YLIOPISTO

MONSTERS UNIVERSITY

Ohjaus: Dan Scanlon
Pääosissa: Billy Crystal, John Goodman, Helen Mirren, Steve Buscemi, Joel Murray, Peter Sohn, Sean Hayes, Dave Foley, Charlie Day, Alfred Molina, Nathan Fillion, Tyler Labine, Aubrey Plaza, Julia Sweeney, Bonnie Hunt, John Krasinski, Bill Hader ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön elokuva Monsterit Oy (Monsters, Inc. - 2001) oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joten sille alettiinkin pian suunnittelemaan jatkoa. Pixarin ja yhtiön yhteistyökumppani Disneyn sopimus siihen aikaan kuitenkin määräsi, että Disney saisi tehdä jatko-osat Pixarin sijaan. Disney alkoikin työstämään jatko-osaa nimeltä "Monsters, Inc. 2: Lost in Scaradise", mutta kun vuonna 2005 Bob Iger nousi Disneyn johtoon, tämä teki uuden sopimuksen Pixarin kanssa, mikä poisti alkuperäisen diilin jatko-osista. Disneyn työstämä jatko-osa kuopattiin ja Pixar alkoi työstämään omaa elokuvaansa, mutta jatko-osan sijaan kyseessä olisikin esiosa, mikä sijoittuu aikaan ennen Monsterit Oy:n tapahtumia. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2012, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää ja lopulta Monsterit-yliopisto ilmestyikin kesällä 2013. Elokuva oli valtava menestys (ilmestymisvuotensa seitsemänneksi menestynein leffa ja yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä animaatioista) ja kriitikotkin antoivat positiivista palautetta, vaikka jotkut myös kritisoivat leffaa. Itse kävin katsomassa Monsterit-yliopiston, kun se ilmestyi Suomen teattereihin ja pidin sitä kelpo filminä. Olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on jo aikaa. Kun katsoin ja arvostelin Monsterit Oy:n sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin katsoa pitkästä aikaa myös Monsterit-yliopiston ja arvostella senkin.

Vuosia ennen kuin Masi Pallopää ja Tarmo Karvanen työskentelivät Monsterit Oy:llä, he opiskelivat pelottelua Monsterit-yliopistossa. Ensi kertaa tavatessaan he eivät kuitenkaan pidä toisistaan, mutta heidän täytyy pystyä yhteistyöhön, voittaakseen koulun Kammokisat.

Alkuperäisestä Monsterit Oy -elokuvasta tuttu mahtava hirviökaksikko tekee paluun, mutta tässä he eivät todellakaan ole ylimmät ystävät, vaan aluksi jopa aikamoiset vihamiehet. Nuori Masi Pallopää (Billy Crystal) on kirjaviisas ja uskoo pärjäävänsä koulussa opiskelemalla kirjat kannesta kanteen vaikka takaperin, ymmärtämättä kuitenkaan, että hirviönä hänen pitäisi olla... noh, pelottava. Tarmo Karvanen (John Goodman) taas on ylimielinen, uskoen, että pärjää täysin yhden karjaisunsa voimalla, eikä usko edes tarvitsevan koko koulua pärjätäkseen hirviönä. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka hahmojen täytyy sysätä erimielisyytensä syrjään ja alkaa tukemaan toisiaan, jotta he voisivat oikeasti pärjätä.
     Paluun tekee myös inhottava Räähkä Poks (Steve Buscemi), jonka häijylle katseelle annetaan erikoinen ja huvittava selitys. Harmillisesti siinä, missä elokuva onnistuu näyttämään, kuinka Masista ja Tarmosta tuli parhaat ystävät, syy Räähkän vuosia kestäneelle vihalle kaksikkoa kohtaan hoidetaan liian nopeasti, aivan kuin se vain pitäisi saada alta pois.
     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. yliopiston karmiva dekaani Varjomaa (Helen Mirren), pelottelua opettava professori Kantti (Alfred Molina), öykkäriveljeskunta Räyh Omega Räyhin johtaja Jonni Vaaramo (Nathan Fillion), sekä hömelöön Outo Kappa -veljeskuntaan kuuluvat yhä keski-ikäisenä koulua käyvä Don Carlton (Joel Murray), sympaattinen Toni Töppö (Peter Sohn), oikeasti outo Arvi (Charlie Day) ja yhdistyneet kaksoset Turo ja Tero (Sean Hayes ja Dave Foley). Uudet hahmot eivät ole erityisen muistettavia dekaani Varjomaata lukuun ottamatta, jonka osaan karismaattinen ja auktoriteettia huokuva Mirren sopii täydellisesti. Outo Kappan jäsenet toimivat tarpeeksi passelisti, auttaessaan Masia ja Tarmoa Kammokisoissa.

Omillaan, yksittäisenä teoksena Monsterit-yliopisto on hauska ja viihdyttävä elokuva, mikä tarjoaa iloa koko perheelle. On mukavaa nähdä, kuinka Masi ja Tarmo tapasivat ja kuinka he päätyivät asemaansa Monsterit Oy:ssä. Samalla juuri se myös luo leffan ongelmat. Jos olet nähnyt alkuperäisen filmin, tiedät heti lähtövaiheessa hyvin pitkälti sen, mihin tapahtumat johtavat. Esiosa ei saa samalla tavalla jännittämään päähenkilöiden puolesta, kun lopputuloksen tietää jo etukäteen. Onneksi leffa onnistuu siitä huolimatta tarjoamaan pieniä yllätyksiä, eivätkä asiat kuljekaan odotettuun loppuratkaisuun ihan siten kuin voisi luulla. Isompi ongelma elokuvalla onkin sen kertomuksessa ja kuinka se tuntuu hölmöltä Monsterit Oy:n merkittävän teeman jälkeen. Monsterit Oy:ssä hoksattiin, että lapsien pelottelu ja traumatisointi ei ole oikein, mutta koska Monsterit-yliopisto tapahtuu ennen sitä, elokuva tietty palaa siihen vääryyteen. Kun katsoja on ensin opetettu siihen, että monsterien toiminta oli väärää, on hieman vaikeaa seurata kertomusta, missä hahmot opiskelevat lapsien pelottamista.

Jonkin muun animaatioyhtiön tekemänä Monsterit-yliopisto voisi helposti kuulua yhtiön parhaimpiin, mutta Pixar on vuosien varrella nostanut tasonsa niin huiman korkealle, että elokuva jää harmillisesti yhtiön heikompien elokuvien joukkoon ongelmiensa vuoksi. Tästä ei löydy samaa kypsyyttä ja hienoutta kuin monista muista yhtiön elokuvista. Vioistaan huolimatta leffa onnistuu kuitenkin tarjoamaan oivan kertomuksen muodostuvasta ystävyydestä, mikä sisältää Pixarin tavaramerkkinä tuttua herkkyyttä. Lisäksi vaikka temaattisesti pelotteluun palaaminen tuntuu tavallaan väärältä, on yksi näistä pelottelukohtauksista leffan loppupäässä toteutettu vakuuttavasti - kuin lapsiystävällistä kauhua. Huumoria löytyy kaikenikäisille ja on hauska huomata, kuinka tuttuja yliopistojuttuja on muokattu monstereille sopiviksi. Alun esittelykierroksella nähtävä lyhyt ruokalakohtaus naurattaa aina yhtä kovaa. Elokuva ei kuitenkaan koskaan tee läheskään yhtä suurta vaikutusta tai uppoa niin syvälle katsojan sydämeen kuin edeltäjänsä. Se ei käsittele monia aiheita läheskään niin syvällisesti kuin Pixarilta voisi odottaa ja lopputulos tuntuukin enemmän välityöltä. Monsterit-yliopisto on kelpo leffa, mutta täytyy myöntää, että se on aika tarpeeton.

Jos jostain ei ole moitittavaa, niin elokuvan animaatiojäljestä. Visuaalisesti Monsterit-yliopisto on upea teos. Kuvat pursuavat yksityiskohtia ja valloittavia värejä. Erilaisia hirviöitä luotiin leffaa varten yli viisisataa. Yli kymmenessä vuodessa Pixar on kehittynyt paljon ja leffa on paljon paremmin animoitu kuin Monsterit Oy. Onkin harmi, että se on ainoa asia, missä elokuva ylittää edeltäjänsä tai pääsee samalle tasolle. Ensimmäistä pitkää elokuvaansa tekevä ohjaaja Dan Scanlon ei erityisemmin vakuuta ja hänen, Dan Gersonin ja Robert L. Bairdin käsikirjoituskin on aika peruskauraa. Kolmikko selvästi pyrkii enemmän viihdyttämään ja tarjoamaan jotain lisää Masin ja Tarmon kovimmille faneille, luomatta kertomusta, mikä oikeasti perustelisi filmin olemassaoloa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja on hienoa, että Monsterit Oy:n säveltäjä Randy Newman palasi tekemään leffan musiikit.

Pixarin tuttuun tyyliin Monsterit-yliopisto sisältää tietty paljon "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Juhlivan veljeskunnan talon vieressä näkyy Toy Story - leluelämää -elokuvasta (Toy Story - 1995) tuttu Pizza Planet -auto. Leffaan viitataan myös eräässä luokassa valmistetulla ovella, mikä on samanlainen kuin Andy-pojan kaapinovi Toy Storyssa. Kammokisojen alkaessa seinälle on piirretty Pixarin keltainen, punaisella tähdellä ja sinisellä raidalla varustettu Luxo-pallo, kun taas eräässä kisojen tehtävässä lapsen huoneen lattialta löytyy leluversio Kunnon dinosauruksen (The Good Dinosaur - 2015) Arlosta. Loppuhuipennuksen karmiva nukke on paremmassa kunnossa oleva vauvanukke Toy Story 3:sta (2010). California Institute of the Arts -koulun (missä monet Pixarin työntekijät ovat opiskelleet) animointiluokkahuoneen numero A113:n voi bongata professori Kantin luokan ovesta. Monsterit Oy:sta tutut monsterit George Sanderson ja Lumimies (Pixarin luottonäyttelijä John Ratzenberger) tekevät lyhyet cameoroolit.

Yhteenveto: Monsterit-yliopisto tarjoaa omana leffanaan kelpo viihdettä koko perheelle, mutta upean Monsterit Oy:n esiosana se jää hieman vaisuksi. Alkuperäisen elokuvan nähneille Monsterit-yliopisto ei erityisemmin tarjoa mitään jännitettä lopputulemasta, mutta on silti kiinnostavaa seurata, kuinka tutut hahmot ovat päätyneet siihen pisteeseen, mistä heidät löydetään alkuperäisleffan alussa. Masi Pallopää ja Tarmo Karvanen ovat edelleen mainiot päähenkilöt, vaikka onkin aluksi harmi nähdä heidät niin kärttyisinä toisilleen. Leffasta löytyy paljon vauhdikkaita sekä hauskoja hetkiä, kuten myös pientä herkkyyttäkin. Silti elokuva ei yllä Pixarin monien muiden teosten syvälliselle tasolle, vaan siitä jää jotain uupumaan. Vaikka animaatiojälki onkin huippuluokkaa, leffassa vallitsee tietynlainen välityön maku ja se jää yhtiön heikompien elokuvien päätyyn. Onneksi kun puhutaan Pixarin tasosta, yhtiön heikompien leffojen pääty ei tarkoita huonoa elokuvaa. Heikkouksistaan huolimatta Monsterit-yliopisto jääkin lopulta kevyesti plussan puolelle.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, hauska kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Monsters University, 2013, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Hiljainen paikka Osa 2 (A Quiet Place Part II - 2020)

HILJAINEN PAIKKA OSA 2

A QUIET PLACE PART II

Ohjaus: John Krasinski
Pääosissa: Emily Blunt, Millicent Simmonds, Noah Jupe, Cillian Murphy, Djimon Hounsou ja John Krasinski
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 16

John Krasinskin ohjaama ja tähdittämä kauhuelokuva Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018) oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joten tietysti sille päätettiin tehdä jatkoa. Krasinski ei kuitenkaan aluksi halunnut itse tehdä jatko-osaa, vaikka studio kuinka suostutteli häntä jatkamaan ohjaajana. Hän suostui tekemään pohjan jatko-osan käsikirjoitukselle ja sitä työstessään koki saaneensa aikaiseksi niin hyvän tarinan, että lopulta suostui sittenkin ohjaamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja Hiljainen paikka Osa 2 ehti saada maailmanensi-iltansa New Yorkissa maaliskuussa 2020 juuri ennen kuin elokuvateatterit ympäri maailman sulkeutuivat. Elokuvan kunnon teatterikierrosta on siirretty pariinkin otteeseen, mutta nyt vihdoin ja viimein Hiljainen paikka Osa 2 saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäisestä Hiljaisesta paikasta valtavan paljon ja kyseessä on mielestäni yksi 2000-luvun parhaista kauhuelokuvista tähän asti. Koin kuitenkin filmin toimivan täydellisesti omillaan, enkä edes halunnut sille jatkoa. Meninkin hieman varautunein mielin katsomaan Hiljainen paikka Osa 2:a sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa, toivoen, että jatko-osa onnistuisi olemaan edes kelvollinen tapaus hienon edeltäjänsä jälkeen.

Maatilansa tuhouduttua ja Lee-isän kuoltua äänen perässä metsästävien hirviöiden hyökkäyksessä, Abbottin perhe lähtee vaaralliselle matkalle, etsien muita selviytyjiä.

Emily Blunt, Millicent Simmonds ja Noah Jupe palaavat rooleihinsa Abbottin perheenjäseninä, Evelyn-äitinä, kuurona Regan-tyttärenä ja Marcus-poikana. Blunt näyttää jälleen kerran lahjansa, esittäessään päättäväistä äitiä, joka on valmis menemään mihin asti tahansa suojellakseen lapsiaan. Simmonds ja Jupe vakuuttavat vielä paremmin kuin ensimmäisessä elokuvassa perheen lapsina ja paikoitellen jopa tuntuu, että he (erityisesti Simmonds) nousevat filmin valokeilaan. Koko ajan itsevarmemman Reganin osuutta vain vahvistetaan ja välillä hän vaikuttaisi olevan elokuvan päähenkilö. Perheenjäsenet ovat kaikki kiinnostavia ja pidettäviä, ja heidän uusiin koettelemuksiinsa hyppää heti täysillä mukaan.

     Tuttujen hahmojen lisäksi elokuvassa nähdään myös Peaky Blinders -televisiosarjasta (2013-) tuttu Cillian Murphy Abbottien vanhana perhetuttuna, ajalta ennen olentojen ensimmäistä hyökkäystä. Murphy on tietty erinomainen valinta rooliin ja hänenkin hahmostaan Emmettistä saadaan kiinnostava tapaus.

Joskus suorastaan rakastan sitä, että joku onnistuu osoittamaan, että olin väärässä jostain asiasta - erityisesti silloin, kun se liittyy elokuvaan, josta olin etukäteen hyvin ennakkoluuloinen. Kuten alussa kerroin ja kuten taisin kirjoittaa arvosteluuni ensimmäisestä Hiljaisesta paikasta, en kokenut ensimmäisen osan tarvitsevan jatkoa. En suorastaan halunnut sille jatkoa. Nyt kun sellainen on kuitenkin tehty ja olen sen nähnyt, niin voin vain sanoa, kuinka valtavan iloinen olen, että sellainen tehtiin. Hiljainen paikka Osa 2 ei kalpene lainkaan edeltäjänsä rinnalla. En tiedä, olenko koskaan nähnyt näin tasokasta jatko-osaa mahtavalle kauhuelokuvalle. Siitä huolimatta, ettei Krasinski itsekään halunnut aluksi tehdä jatko-osaa, ei hänen työssään ohjaajana tai käsikirjoittajana näy minkäänlaista kiinnostuksen lopahdusta tai tasonpudotusta. Krasinski häikäisee toistamiseen kameran takana. Kyseessä on kirkkaasti yksi vuoden parhaista elokuvista.

Harvemmin tartun arvioissani näin tarkasti elokuvan nimeen, mutta pidän siitä, ettei leffa ole vain "Hiljainen paikka 2", vaan se on tarkalleen Hiljainen paikka Osa 2, viestien siitä, että kyseessä on toinen osa samasta, isommasta kokonaisuudesta. Tarkoitan sitä, että toisin kuin perinteinen jatkoelokuva, joka hyppäisi ajassa ja lähtisi kertomaan enemmän eri tarinaa samoilla hahmoilla, Hiljainen paikka Osa 2 on enemmänkin kuin saman televisiosarjan toinen jakso tai saman kirjan toinen luku. Se lähtee käyntiin siltä samalta sekunnilta, mihin ensimmäinen elokuva päättyi ja loppuu niin, että katsoja suorastaan vaatii jatkoa. Kun ensimmäisen Hiljaisen paikan jälkeen mietin, etten tarvitse jatkoa, nyt olisin mielelläni katsonut Hiljainen paikka Osa 3:n heti perään.

Kauhuosastolla Hiljainen paikka Osa 2 toimii upeasti. Elokuva on äärimmäisen jännittävä, usein suorastaan intensiivinen kokemus, josta ei löydy tylsää hetkeä tai sellaista kohtaa, jonka aikana tuntuisi, että hahmot ovat turvassa. Suuri uhka on jatkuvasti läsnä ja vähän väliä sydämeni takoi lujaa ja kämmeneni hikoilivat, kun jännitin perheen selviämisen puolesta niin paljon. Ensikohtauksestaan lähtien filmi tarjoaa erittäin tiivistunnelmaista kyytiä, jonka perään lopputekstit toimivat hyvin varsinaisesta elämyksestä toipumiseen. Sen lisäksi, että nämä äänen perässä metsästävät mörököllit ovat pelottavia tappajia, hyökätessään vauhdikkaasti suurella vimmalla ja raivolla, elokuvassa rakennetaan jännitettä parissa kohtaa esimerkillisen piinaavasti leikkaamalla usean juonikuvion välillä. Hahmot joutuvat erilleen ja kauhu rakentuu siitä, kun katsoja odottaa milloin ja kenen kimppuun käydään. Useassa kohtaa olin lähes tarrautunut penkkini käsinojiin, samalla kuitenkin intoillen, nähdessäni näin loistavan elokuvan.

Elokuvan teknisistä ansioista huomaa kyllä, että budjetti on kolminkertaistunut ensimmäisestä osasta. Sen lisäksi, että monsterit näyttävät huomattavasti paremmilta ja niitä kehtaakin siis esitellä enemmän, eikä vain väläytellä silloin tällöin pois pimeydestä, elokuva on muutenkin kalliimman näköinen ja tuntuinen. Siinä, missä ensimmäinen leffa pysytteli lähinnä maatilalla, Hiljainen paikka Osa 2 tuo mukaan monia lokaatioita, mikä tarjoittaa paljon enemmän ränsistyneiden paikkojen lavasteita sun muuta. Kaiken kaikkiaan filmi on visuaalisesti näyttävä. Kuvaus on tyylikästä ja sitä tukee vahva leikkaus. Vähän päälle puolentoista tunnin kestossa mukana ei ole mitään ylimääräistä, eikä jännite pääse hiipumaan. Tässäkin elokuvassa äänimaailma on upeasti rakennettu ja niin hiljaisuutta kuin meteliä hyödynnetään nerokkaasti tunnelman luomisessa. Marco Beltramin säveltämät musiikit tuovat vielä lisäsilauksen audiopuoleen.

Yhteenveto: Hiljainen paikka Osa 2 on yllättävänkin laadukas jatko-osa, joka ei kalpene lainkaan ensimmäisen osan rinnalla. Päinvastoin, nämä kaksi osaa tukevat toisiaan täydellisesti, muodostaen ainakin kaksi kolmasosaa isosta kokonaisuudesta, jonka huipennusta jää suurella innolla odottamaan. Onkin vain sääli, ettei vuodelle 2023 suunnitellusta kolmannesta Hiljainen paikka -leffasta enää vastaa John Krasinski. Krasinski tekee fantastista työtä kameran takana, rakentaen äärimmäisen väkevää jännitettä läpi leffan. Filmistä löytyy oikeaa intensiivisyyttä ja tiivis kesto takaa sen, ettei piinaavuus haihdu elokuvan lopussa. Mukana on parikin aidosti karmivaa kohtausta, joissa jännite nousee täysin huippuunsa. Isomman budjetin ansiosta hirviöitä uskalletaan näyttää enemmän ja olennoista saadaan aidosti hyytäviä. Näyttelijät jatkavat loistotyötään rooleissaan ja erityisesti nuori Millicent Simmonds pääsee tekemään ison vaikutuksen. Cillian Murphy on mahtilisä näyttelijäkaartiin. Äänimaailmaa hyödynnetään jälleen erinomaisesti, luoden sellaisen elämyksen, mikä on ihan pakko kokea elokuvateatterissa. Kaikin puolin Hiljainen paikka Osa 2 on ihan yhtä hieno kauhuteos kuin edeltäjänsä, nousten kevyesti genrensä kärkipäähän 2000-luvulta, sekä myös tämän vuoden elokuvien parhaimmiston joukkoon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Quiet Place Part II, 2020, Paramount Pictures, Buffalo FilmWorks, Platinum Dunes, Sunday Night

Arvostelu: Shrek kolmas (Shrek the Third - 2007)

SHREK KOLMAS

SHREK THE THIRD

Ohjaus: Chris Miller ja Raman Hui
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, Antonio Banderas, Rupert Everett, Justin Timberlake, Julie Andrews, Eric Idle, Conrad Vernon, Cody Cameron, Christopher Knights, Larry King, Amy Poehler, Maya Rudolph, Amy Sedaris, Aron Warner, Cheri Oteri, Ian McShane, Seth Rogen, John Krasinski ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! (1990) perustuva elokuva Shrek (2001) oli valtava hitti, mikä vieläpä voitti ensimmäisenä leffana ikinä parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Shrek 2 (2004) oli vielä suurempi menestys - jopa ilmestymisvuotensa eniten rahaa tahkonnut elokuva! Tekijät ilmoittivatkin suoraan tekevänsä vielä kolme elokuvaa jättihahmosta. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Andrew Adamson ei ehtinyt tekemään kolmatta osaa, sillä hän oli työstämässä Narnian tarinat: Velhoa ja leijonaa (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005), joten hänet korvattiin Chris Millerillä, joka oli toiminut visuaalisella puolella edellisissä leffoissa. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2006, mutta koska tekijät halusivat maksimoida tuotot, Shrek kolmas päätettiinkin julkaista keväällä 2007, jotta sen voisi julkaista DVD:lle joulusesongin aikaan. Tämäkin leffa oli megahitti lippuluukuilla (ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein elokuva), muttei saanut läheskään yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin sarjan aiemmat osat. Itse näin Shrek kolmannen elokuvateattereissa isäni kanssa ja muistan sen erittäin hyvin, sillä kyseessä saattoi olla huonoin leffateatterikokemukseni ikinä. Meidän edessämme istui kaksi lasta, jotka leikkivät koko elokuvan ajan Transformers-leluilla, eikä heillä ollut huoltajaa mukana. Lisäksi silloin Finnkinolle tulivat uudet irtokarkkimukit, minkälaisen innoissani tietty täytin... vain vahingossa pudottaakseni sen lattialle jo elokuvan alkupäässä. Kokemusta pilasi entisestään se, että pitkän odotuksen jälkeen Shrek kolmas oli osoittautunut pettymykseksi. Olen siitä huolimatta vuosien varrella katsonut leffan parikin kertaa uudestaan. Kun katsoin ja arvostelin ensimmäisen Shrekin sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin katsoa ja arvioida loputkin elokuvat sarjasta. Noin kuukausi Shrek 2:n jälkeen katsoin Shrek kolmannen.

Kaukaisen maan kuningas Harold kuolee ja valta siirtyy prinsessa Fionalle ja Shrekille. Shrek ei kuitenkaan ole valmis ryhtymään kuninkaaksi, vaan haluaa päästä takaisin suolleen. Kun hän saa tietää Fionan kaukaisesta serkusta Arthurista, hän, Aasi ja Saapasjalkakissa lähtevät etsimään tätä Kaukaisen maan uudeksi kuninkaaksi.

Shrek (äänenä Mike Myers) on yhä aika pitkälti sama äksyilijä kuin aiemmin, mutta hänestä löytyy myös pehmoakin puolta, sekä epävarmuutta moneen asiaan liittyen. Hahmo joutuu jatkuvasti menemään mukavuusalueensa ulkopuolelle erilaisten seikkailujen, hahmojen ja arvojen vuoksi, kun hän vain haluaisi olla rauhassa omalla suollaan prinsessa Fionan (Cameron Diaz) kanssa. Prinsessa Fiona ei taaskaan lähde seikkailuun mukaan, mutta hän pääsee silti osoittamaan, ettei ole mikään pelastavaa prinssiä kaipaava hento neito ja pääseekin johtamaan Kaukaisen maan prinsessoja.
     Fanisuosikit Aasi (Eddie Murphy) ja Saapasjalkakissa (Antonio Banderas) lähtevät tietty Shrekin matkaan ja tarjoavat jälleen hauskoja hetkiä. Aasi onnistuu vieläkin olemaan ärsyttämättä ja Saapasjalkakissa pysyy suosikkinani, sekoittaessaan hurjaa taistelijaa ja suloista kattia.
     Monet muutkin vanhat tutut palaavat toistamiseen. Fionan isä, sammakkokuningas Harold (John Cleese) ehtii olla mukana yhden kohtauksen verran, kun taas kuningatar Lillian (Julie Andrews) pääsee ylpeänä seuraamaan tyttärensä toimia uuden vaaran uhatessa Kaukaista maata. Äitinsä kuolemasta suuttunut ja kostoa himoitseva prinssi Uljas (Rupert Everett) on nimittäin kerännyt satuhahmoista, kuten kapteeni Koukusta (Ian McShane), kirotuista puista, kykloopeista ja noidista oman armeijansa, jonka avulla hän aikoo anastaa vallan. Prinssi Uljas toimi kaikessa ylimielisyydessään toissijaisena pahiksena Shrek 2:ssa, mutta pääpahikseksi hän ei oikein istu. Häijyyden, julmuuden tai uhkaavuuden sijaan prinssi Uljas on lähinnä ärsyttävä vastus sankareille.

Uusina hahmoina taas esitellään mm. Fionan serkku Arthur (Justin Timberlake), joka ei ole ihan sitä, mitä Shrek odottaa ja toivoo, sekä Arthurin tarinaan tietysti kuuluva velho Merlin (Eric Idle). Ideana Arthurin ja Merlinin tuominen mukaan Shrekin tarinaan kuulostaa erinomaiselta, mutta toteutus jää latteaksi. Merlin on lähinnä myötähäpeällinen hörhö, kun taas Arthur on todella mitäänsanomaton. Hahmolle kirjoitettu kasvutarina nössöstä sankariksi on vaisu.

Vaisuksi ja latteaksi voi kutsua myös itse elokuvaa. Shrek kolmas alkaa vielä oikein mainiosti, jos kuningas Haroldin hautajaisten aikana soivaa, todella oudosti valittua Live and Let Die -kappaletta ei lasketa mukaan. Live and Let Die on mahtava biisi ja yksi suosikeistani James Bond -tunnuslaulujen joukosta, mutta surulliseksi tarkoitetussa hautajaiskohtauksessa se vain rikkoo tunnelman. Muuten elokuvan alku toimii hyvin. On hauska seurata, kuinka Shrek ja Fiona yrittävät totutella kuninkaalliseen elämään, ennen kuin Shrek päättää etsiä Arthurin ottamaan kruunun. Etenkin Shrekin yritys lyödä joku ritariksi naurattaa kaikessa kieroudessaan. Mutta kun uusi seikkailu alkaa, lähtee elokuva pikkuhiljaa alamäkeen. Arthurin koulu jaksaa vielä huvittaa keskiaikaistetuilla versioilla nykyteinien elämästä, mutta sen jälkeen elokuva tarjoaa enää vain pari hassua juttua. Kun katsoja ei välitä Arthurista, on vaikea välittää siitäkään, että hänet pitäisi saada uudeksi kuninkaaksi.

Yksi Shrekin ja Shrek 2:n vahvuuksista oli huikea tapa tasapainotella huumoria jokaiseen makuun. Leffoista pystyi nauttimaan minkä ikäinen tahansa. Shrek kolmas tuntuu jopa tavoittelevan komediapuolellaan enemmän aikuiskatsojia. Tämä tietty riemastuttaa aikuisia... tiettyyn pisteeseen asti. Lapsille kokemus saattaa olla jopa erittäin tylsä, kun suuri osa vitseistä menee täysin ohi. Vitsien vähentyessä ja tarinan osoittautuessa yhdentekeväksi, elokuvan toista puoliskoa lähinnä vain tuijottaa, ilman että se herättää sen kummempia tunteita. Tuttujen hahmojen vuoksi katsojasta löytyy sentään jonkinlaista mielenkiintoa siihen, miten hommassa lopulta käy. Loppuhuipennus ei silti säväytä ja kun elokuva päättyy, unohtaa nähdyn hyvinkin nopeasti. Alkunsa puolesta Shrek kolmas onnistuu lopulta olemaan edes keskinkertainen, mutta kahteen ensimmäiseen, aivan mahtavaan teokseen verrattuna tämä on suuri pettymys.

Chris Millerin ensikertalaisuus ohjaajana on harmillisen selvää elokuvaa katsoessa. Hän ei saa leffaan samaa sydäntä ja sielua, mitkä vallitsivat edellisissä osissa, eikä tuo muutenkaan sen kummempia tunteita. Ongelmia tuottaa myös hänen, Jeffrey Pricen, Peter S. Seamanin ja Aron Warnerin työstämä käsikirjoitus, mikä keskittyy liikaakin aikuiskatsojien miellyttämiseen ja unohtaa olevansa koko perheen fantasiaseikkailu. Lisäksi he ovat tunkeneet mukaan hieman turhan paljon juonikuvioita, eivätkä osaa käsitellä niitä niiden arvoisella tavalla. Etenkin Shrekiin ja Fionaan liittyvä merkittävä juonikuvio jää hieman kömpelöksi. Sentään Shrek kolmas on upeasti animoitu. Visuaalisesti leffaa on erittäin miellyttävää katsoa ja se on täynnä hienoja yksityiskohtia. Äänimaailmakin on vaikuttavasti luotu ja sarjan säveltäjä Harry Gregson-Williams tekee kolmatta kertaa hyvää työtä musiikkien kanssa. Hän on jopa tuonut mukaan veikeän version ensimmäisen leffan internetmeemiksi nousseesta Smash Mouthin All Star -kappaleesta.

Yhteenveto: Shrek kolmas on harmillisen keskinkertainen animaatioseikkailu kahden edellisen, aivan mahtavan filmin jälkeen. Elokuva lähtee hyvin liikkeelle, mutta menettää tehonsa nopeasti, kun itse seikkailu alkaa. Hahmojen etsimä Arthur on harmillisen tylsä tyyppi, jolloin häneen liittyvä kertomus ei jaksa innostaa. Pääpahikseksi nostettu prinssi Uljas ei toimi näin isossa roolissa, eikä tarjoa toivottua uhkaa sankareille. Tutut hahmot Shrekistä prinsessa Fionaan ja Aasista Saapasjalkakissaan toimivat yhä vallan mainiosti ja he ovatkin isoin syy, miksi filmi ei täysin lässähdä. Lisäksi leffasta löytyy joitain hauskoja hetkiä, mutta huomattavasti pienemmässä määrin kuin edellisistä. Tekijät eivät myöskään osaa huumorin kanssa tasapainotella niin, että hauskuutta olisi oikeasti kaikenikäisille. Animaatiojälki on kuitenkin laadukasta ja visuaalisesti elokuvaa on miellyttävä katsoa. Muuten Shrek kolmas on valitettava pettymys.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek the Third, 2007, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018)

HILJAINEN PAIKKA

A QUIET PLACE

Ohjaus: John Krasinski
Pääosissa: Emily Blunt, John Krasinski, Noah Jupe, Millicent Simmonds ja Cade Woodward
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

A Quiet Place, eli suomalaisittain Hiljainen paikka on Scott Beckin ja Bryan Woodsin ideoima kauhuelokuva. Kaksikko alkoi esittelemään tarinaansa alkuvuodesta 2016 ja kesällä he saivat koomikko John Krasinskin kiinnostumaan siitä. Krasinskia kiinnosti filmin teema lapsiaan suojelevista vanhemmista ja kertoessaan leffasta vaimolleen, näyttelijä Emily Bluntille, jonka kanssa hän oli juuri saanut lapsen, Blunt kehotti Krasinskia ohjaamaan elokuvan. Filmin kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja nyt vihdoin se saa ensi-iltansa. Itse kiinnostuin Hiljaisesta paikasta välittömästi, kun kuulin, mistä siinä on kyse. Elokuvan tarina vaikutti tosi mielenkiintoiselta, joten aloin innolla odottamaan sen näkemistä. Innostukseni vain kasvoi, kun aloin kuulla erittäin positiivisia, jopa ylistäviä arvosteluja siitä ja menin todella positiivisin mielin katsomaan sen.

Maatilalla asuva perhe joutuu elämään täydessä hiljaisuudessa, sillä tilan ympärillä liikkuu olentoja, jotka saalistavat tehokkaan kuulonsa avulla.

Sen lisäksi, että Emily Blunt sai miehensä John Krasinskin ohjaaman elokuvan, pariskunta myös näyttelee leffan perheen vanhempia. Koska Krasinski ja Blunt ovat oikea pari, heidän rakkautensa toisiaan kohtaan tuntuu hyvin aidolta läpi leffan. Myös heidän rakkautensa lapsiaan kohtaan tuntuu aidolta ja onkin hienoa, miten elokuva todella kertoo perheen väleistä ja henkilöistä, eikä vain pistä muutamaa tylsää hahmoa juoksemaan monstereita pakoon. Kauhun hetket tuntuvat katsojista pelottavammilta, kun välittää hahmoista, jotka ovat joutuneet tällaiseen tilanteeseen ja läpi filmin katsoja todella välittää perheestä. Krasinskin isähahmo Lee on selkeä perheen pää, muttei kuitenkaan sorru olemaan liian stereotyyppinen versio tyypillisestä isähahmosta. Bluntin äitihahmo Evelyniin on taas tuotu karmiva lisäys siten, että hän on raskaana, mikä pistää katsojan jännittämään, miten käy, kun vauva syntyy. Lapset voi opettaa olemaan täysin hiljaa, mutta entäpä vastasyntyneen, kovaan ääneen itkevän vauvan? Blunt ja Krasinski ovat läpi leffan erinomaiset rooleissaan ja niin ovat myös heidän lapsiaan näyttelevät nuoret.
     Pariskunnalla on kolme lasta: kuuro teinityttö Regan (Millicent Simmonds), helposti säikkyvä poika Marcus (Noah Jupe), sekä todella nuori Beau (Cade Woodward), joka ei oikein ymmärrä, miksi heidän pitää olla hiljaa. Lasta kiinnostaa hieman liiankin paljon ääntä pitävät lelut... Woodwardista ei paljoa saa irti elokuvassa, mutta Jupe ja Simmonds ovat erittäin mainiot - etenkin Simmonds, joka on ihan oikeasti kuuro. Kun muiden näyttelijöiden on pitänyt opetella viittomakieltä leffaa varten, Simmondsilla se on jo vahvasti hallussa. Katsojana myös kiintyy parhaiten hänen esittämäänsä tyttöön, minkä lisäksi hänen kohtauksensa ovat helposti karmivampia, sillä Regan ei voi kuulla lähestyvää hirviötä, eikä sitä kuinka paljon hän päästää ääntä. Jupe taas osoitti lahjansa minulle viime vuoden Wonderissa (2017) ja tekee sen vielä vahvemmin tässä. Usein hänestä oikein huokuu pelko, mikä sai ainakin itseni miettimään, miten lapsia peloteltiin kuvauspaikalla?

Viime vuonna koomikko Jordan Peele yllätti kaikki, kun hän päätti siirtyä näyttelemisestä ohjaamiseen, eikä tehnytkään debyyttiohjauksenaan komediaa, vaan kauhua. Peelen Get Out (2017) oli loistava filmi - niinkin loistava, että se huomioitiin muutamalla Oscar-ehdokkuudella ja jopa yhdellä voitolla. Ja nyt pääasiassa komediarooleista tunnettu John Krasinski päätti yllättäen ohjata kauhuleffan. Kyseessä ei kuitenkaan ole Krasinskin esikoisohjaus, vaan hän on jo aiemmin ohjannut komedialeffat Brief Interviews with Hideous Men (2009) ja The Hollars (2016), mutta siitä genrestä kauhuun vaihtaminen on silti yllättävä käänne. Onkin siis pakko vain ihmetellä, että mikä siinä on, että toista vuotta peräkkäin koomikko tekee paljon paremman ja laadukkaamman kauhuteoksen kuin yksikään kauhulle täysin omistautunut tekijä? Hiljainen paikka on nimittäin aivan mahtava filmi, josta muiden kauhutekijöiden pitäisi ehdottomasti ottaa mallia ja joka tulee aivan varmasti jäämään vuoden 2018 parhaiden elokuvien joukkoon!

Leffan idea on tosiaan hyvin kiehtova ja jo ensimmäisten minuuttien aikana käy selväksi, miksei kannata päästää ääntä. Nämä hirviöt ovat nopeita ja vaarallisia, ja ne tappavat kohteensa välittömästi. Ja koska ne voivat ilmestyä mistä vain koska tahansa, elokuvasta ei löydy kunnon hengähdystaukoja. Kyseessä on puolentoista tunnin mittainen piinaava kokemus, joka saa katsojan pysymään mahdollisimman paikoillaan ja hengittämättä, jottei mörkö hyökkää kimppuun. Leffa sai minut mukaansa niin taidokkaasti, että huomasin usein tekeväni noin, vaikka tiesin vain katsovani elokuvaa. Mukana on todella pitkiä, todella pelottavia kohtauksia, jotka olivat erinomaisesti rakennettuja. Vaikka leffasta löytyy nykykauhupätkistä liiankin tuttuja äkkisäikäytyksiä, niitä on hyödynnetty paljon tehokkaammin kuin yleensä, eikä mukana tainnut olla kuin yksi kerta, jolloin kovan äänen päästikin jokin pöhkö eläin, eikä hirviö. Ja seuraava äkkisäikäytys tuleekin siitä, kun hirviö nappaa sen pöhkön eläimen.

Pidin erityisen paljon siitä, miten Hiljainen paikka ei ole pelkkää monsterimässäilyä, vaan se todella keskittyy hahmoihinsa. Jos joku toinen olisi saanut idean käsiinsä, hän olisi saattanut suunnitella massiivisempaa kokonaisuutta, jossa kerrotaan, mistä tilanne lähti liikkeelle ja kuinka useampi perhe yrittää selviytyä tilanteesta. Tästä saisi kieltämättä vaikkapa mielenkiintoisen televisiosarjan, mutta uskon silti Krasinskin lähestymistavan olleen se parhain. Hän saa katsojat todella hahmojen mukaan, sillä leffa esittää kaiken tämän perheen näkökulmasta. Perhe ei voi tietää, mitä hirviöt ovat tai mistä ne tulevat, joten tämä jää arvoitukseksi myös katsojille. Katsojat näkevät hirviöitä vain niin paljon kuin hahmotkin, mikä on loistoratkaisu. Joitakin katsojia ratkaisu tulee ärsyttämään, mutta kuten hirviöpätkä Cloverfieldin (2008) kanssa, minä pidän siitä, että joitain asioita ei koskaan selitetä. Ja sen lisäksi, että Krasinski on päätynyt kertomaan yhdestä ainoasta perheestä, ei hän halua näyttää, miten maailma on muuttunut tällaiseksi. Heti filmin alussa lukee, että kyseessä on 89. päivä, jolloin perhe on jo keksinyt tavan selviytyä. Hiljainen paikka näyttääkin pääasiassa vain yhtä vuorokautta perheen elämästä, muttei sen edes tarvitse näyttää enempää. Vaikka katsoja haluaisikin seikkailla hahmojen kanssa pitkän televisiosarjan kautta, on elokuvan tarjoama vuorokausi jo tarpeeksi rankka ja pelottava, jotta katsoja voi helposti kuvitella loppupäivän ajan, millaisia muut päivät ovat.

Itselleni John Krasinski ei ole oikeastaan millään lailla tuttu nimi, mikä on aika ihme, kun ottaa huomioon, kuinka paljon hän on komediaa tehnyt. Tässä leffassa hän kuitenkin osoitti minulle pätevyytensä niin näyttelijänä, ohjaajana kuin käsikirjoittajanakin, etten malta odottaa, mitä hän seuraavaksi tekee (toivottavasti lisää kauhua). Hänen, Woodsin ja Beckin käsikirjoitus on erinomainen ja ihailen sitä, että he ovat päättäneet tehdä leffan, jossa suurin osa dialogista koostuu viittomakielestä, etenkin kun ottaa huomioon, miten vahvasti amerikkalaisyleisö vierastaa tekstitystä. Naureskelenkin usein, miten Yhdysvalloissa ei siedetä tekstitettyjä elokuvia, kun taas itse katson lähestulkoon vain niitä ja hyvin harvoin kotimaisia leffoja. En tiedä, mistä se johtuu, mutten vain pidä siitä, että elokuvassa puhutaan suomea... No mutta, takaisin Hiljaisen paikan pariin. On hienoa nähdä, että vahvan ohjauksen, näyttelijätyön ja käsikirjoituksen lisäksi myös tekninen toteutus on täysin kunnossa. Elokuva on todella taidokkaasti kuvattu ja leikattu. Sen valaisu on mestarillista, jolloin synkät kohdat ovat tarpeeksi valoisia, jotta niistä oikeasti näkee jotain. Lavasteet ja puvustus ovat tyylikkäästi toteutetut, minkä lisäksi tietokoneella toteutetut olennot ovat yllättävän hyvän näköiset, ottaen huomioon kuinka kökköjä digiefektejä kauhuleffoissa yleensä nähdään. Ja tärkeä osa kauhua on tietty äänimaailma, mikä on aivan mahtavasti luotu tähän leffaan. Pidin varsinkin siitä, miten Reganin kuuroutta on hyödynnetty huminalla ja täydellisellä hiljaisuudella. Marco Beltramin säveltämät musiikit ovat yllättävän oivalliset, vaikkakin muutamassa kohtaa olisin toivonut, ettei musiikkia olisi ollut ollenkaan, jolloin muut äänet korostuisivat paremmin.

Yhteenveto: Hiljainen paikka on erinomainen kauhuelokuva, joka ei suostu päästämään otteestaan. Filmi keskittyy upeasti hahmoihinsa ja saa katsojan oikeasti välittämään heistä, mikä johtuu myös erittäin mainioista roolisuorituksista. Blunt, Simmonds, Jupe ja Krasinski ovat kaikki loistavia ja uskottavia leffassa. Vaikka kaikki näyttelijät ovatkin leffassa aika lailla samaa tasoa, on elokuva kuitenkin Krasinskin tähtihetki. Hänen ohjauksensa on mestarillista ja hän pistää kauhulle omistautuneet tekijät nurkkaan häpeämään, ymmärtäessään mikä on oikeasti pelottavaa. Elokuva on alusta loppuun piinaavaa katsottavaa, josta ei koskaan löydy kunnon hengähdystaukoa. Leffa on kuitenkin tarpeeksi lyhyt, jottei jatkuva pelko käy tylsäksi. Krasinskin, Beckin ja Woodsin käsikirjoitus on erinomainen ja olen todella iloinen, että he päättivät lähes kaiken dialogin tapahtuvan viittomakielellä. Elokuva on myös tekniseltä toteutukseltaan hieno. Minä jopa yllätyin, kuinka hyvin leffan hirviöt on toteutettu. Unohtakaa siis laimeat teinisäikäyttelyleffat, kuten Ouija (2014), Incarnate (2016) ja Wish Upon (2017). Jos kauhua haluatte nähdä, niin teidän täytyy katsoa Hiljainen paikka. Olen jo nyt täysin varma, että se tulee jäämään vuoden parhaiden elokuvien joukkoon, enkä malta odottaa, että Krasinski tekisi joskus lisää kauhua!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Quiet Place, 2018, Platinum Dunes, Sunday Night