Näyttelijät: Rashida Jones, Kate McKinnon, Daveed Diggs, Jorge Vargas, Tanaya Beatty, Skywalker Hughes, Tatyana Rose Baptiste, Karin Konoval, Yeji Kim, Aria Kim, Diana Tsoy, Andrea Bang ja Rhona Rees
Genre: scifi, draama
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 14
In the Blink of an Eye on Andrew Stantonin ohjaama tieteiselokuva. Colby Day kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo vuosia sitten ja hänen tekstinsä liikkui 2020-luvun taitteessa Hollywoodin mustalla listalla tykätyimmistä käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Lokakuussa 2022 ilmoitettiin, että Stanton ohjaisi Dayn tekstistä leffan Searchlight Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja maailmanensi-iltansa In the Blink of an Eye sai Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa. Nyt elokuva on julkaistu suoraan Disney+ -palvelussa ja itse kiinnostuin leffasta, kun luin sen olevan Stantonin ohjaama. Katsoinkin In the Blink of an Eyen muutama päivä sen julkaisun jälkeen.
Päällekkäin kulkevat kolme tarinaa eri aikakausilta heijastelevat rakkautta, toivoa ja elämän kiertokulkua.
In the Blink of an Eye seuraa kolmea tarinakaarta. Niistä ensimmäinen sijoittuu 47 000 vuotta menneisyyteen, neandertalinihmisten aikaan ja kertoo perheestä, Thorn-isästä (Jorge Vargas), Hera-äidistä (Tanaya Beatty) ja heidän lapsistaan, teini-ikäisestä Larkista (Skywalker Hughes) ja Ebb-vauvasta, jotka yrittävät selviytyä karuissa olosuhteissa. Toinen tarina taas hyppää nykyhetkeen ja seuraa antropologi Clairea (Rashida Jones), joka tutkii löytyneen neandertalilaisen jäännöksiä ja joka on ajautunut suhteeseen samalla yliopistolla työskentelevän Gregin (Daveed Diggs) kanssa, samalla kun hän jännittää sairaan äitinsä (Karin Konoval) tilannetta. Kolmas tarina taas vie katsojan tulevaisuuteen, vuoteen 2417, kun mystinen virus on tappanut ihmiset ja jäljelle jäänyt tutkija Coakley (Kate McKinnon) matkaa avaruuden halki uutta elinkelpoista planeettaa kohti, seuranaan vain tekoäly ROSCO (äänenä Rhona Rees). Kaikki kolme kuviota ovat lähtökohtaisesti kiinnostavia, mutta kaikkien kohdalla hahmot jäävät puolitiehen ja varsin pinnallisiksi. Näyttelijät tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa ja positiivisena yllätyksenä koin yleensä todella ärsyttävän McKinnoninkin ihan hyvänä hillitymmässä roolissa.
Valitettavasti myös elokuvana In the Blink of an Eye jäi lopulta varsin ohkaiseksi ja vajaaksi. Siitä löytyy hyviä aihioita, mutta mistään ei saada oikeasti kypsyteltyä mitään erityistä. Elokuva tuntuu usein haukanneen aivan liian isoja paloja kakusta kuin mitä sillä on kykenevyyttä sulatella, mikä tekee menon sivusta seuraamisen paikoitellen jopa hieman kiusalliseksi. Elokuvaksi, joka periaatteessa pohtii ihmisyyttä, elämää, kuolemaa, rakkautta sun muuta mojovaa, In the Blink of an Eye on aivan liian vaisu ja jopa yhdentekevä. Leffa myös kalpenee totaalisesti selkeiden esikuviensa, kuten vaikkapa scifin mestariteoksen 2001: Avaruusseikkailun (2001: A Space Odyssey - 1968) rinnalla, joka sekin sisältää esi-ihmisiä ja avaruudessa matkaavan, joka juttelee seinässä valona esitetylle tekoälylle.
Ei In the Blink of an Eye mikään täysi pohjakosketus tai mitenkään erityisen huono ole, vaan se jää vain harmillisen latteaksi. Osasyy tähän on tiukka puolentoista tunnin kesto, mikä ei ole tarpeeksi näin isojen pohdintojen tarinan kertomiseksi. Etenkin loppusuoralla tuntuu, että elokuvalle tulee kiire viedä kaikki pakettiin ja vielä jollain tapaa yhdistää nämä kolme tarinakaarta toisiinsa. Toiveena on taatusti ollut, että kaiken päätteeksi katsoja olisi syvästi liikuttunut ja miettisi maailmaa uusin silmin, mutta In the Blink of an Eye ei vain hetkauta juuri suuntaan tai toiseen. Lopputekstien rullatessa ruutuun, koko homma tuntuu vain valitettavasti hukatulta mahdollisuudelta.
Voi olla, että pitkään Hollywoodin mustalla listalla pyörinyt Colby Dayn käsikirjoitus oli väkevämpi ja kenties sitä jouduttiin muokkaamaan reippaasti kuvausten alettua tai sitten teksti oli jo itsessään hieman raakile. Jälkimmäinen tuntuu uskottavammalta vaihtoehdolta, sillä ohjaaja Andrew Stantonin filmografiaan kuuluu yksi 2000-luvun parhaista scifielokuvista, WALL-E (2008), joka tarjoaa oikeastaan kaikkea sitä, mikä In the Blink of an Eyesta jää uupumaan. Teknisesti elokuva on ailahteleva. Neandertalilaisia seuraavat osiot ovat näyttävästi kuvattuja, mutta nykyhetkeen ja tulevaisuuteen sijoittuvat osiot ovat paljon tavanomaisemmin ja rajatummin filmattuja. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja neandertalilaisten maskeeraukset oivalliset. Efektit ajavat asiansa ja jos jostain leffassa oikeasti pidin, niin Thomas Newmanin säveltämistä näteistä musiikeista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
In the Blink of an Eye, Yhdysvallat, 2026, Searchlight Pictures, Mighty Engine
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Olivia Colman, Andy Samberg, Kate McKinnon, Delaney Quinn, Ollie Robinson, Ncuti Gatwa, Sunita Mani, Zoë Chao, Hala Finley, Wells Rappaport, Jamie Demetriou ja Allison Janney
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12
The Roses perustuu Warren Adlerin kirjaan The War of the Roses vuodelta 1981. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty elokuva Ruusujen sota (The War of the Roses) vuonna 1989. Keväällä 2024 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta oli tekeillä uusi adaptaatio. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden kesäkuussa ja nyt The Roses saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Adlerin kirja ja aiempi filmatisointi eivät olleet tuttuja tapauksia, mutta pidin trailerista ja päänäyttelijöistä ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Rosesin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.
Arkkitehti Theo ja kokki Ivy rakastuvat ensisilmäyksellä. Kuitenkin kymmenen vuoden jälkeen, kun Theo menettää työnsä suuren luokan mokan takia ja Ivyn ravintolasta taas muodostuu suurmenestys, pariskunnan välille syntyy katkeruus, joka eskaloituu pahemman luokan aviosodaksi.
Päärooleissa Rosen pariskuntana Theona ja Ivynä nähdään Benedict Cumberbatch ja Olivia Colman, jotka istuvat rooleihinsa täydellisesti. Theo on päämääräinen arkkitehti, jolla on palava intohimo rakennusten suunnitteluun, kun taas Ivy on hieman ujompi kokki, joka ei ole juuri edes kehdannut sanoa ääneen haaveitaan oman ravintolansa avaamisesta. Kun sitten eräänä myrskyisenä yönä Theon suunnittelema museo luhistuu, kun taas Ivyn pikkurafla muodostuu yleisömenestykseksi, heidän elämänsä muuttuvat kertaheitolla, eikä se tee hyvää avioparin väleille. Cumberbatchin ja Colmanin väliltä löytyy hyvää kemiaa, mutta sitäkin paremmassa vedossa he ovat, kun Roset alkavat saada ryppyjä rakkauteen, mikä vain eskaloituu eskaloitumistaan kuin lumipallo vierimässä mäkeä alas ja pian he riitelevätkin oikeastaan aivan kaikesta - jopa silloin kun he onnistuvat olemaan jostain asiasta samaa mieltä.
Elokuvassa nähdään myös Ollie Robinson ja Delaney Quinn Rosejan lapsina Royna ja Hattiena, Andy Samberg ja Kate McKinnon Rosejen ystäväpariskuntana Barryna ja Amyna, Ncuti Gatwa ja Sunita Mani Ivyn ravintolassa työskentelevinä Jeffreynä ja Janena, Zoë Chao Theon arkkitehtiystävänä Sallyna, sekä Allison Janney avioeroasianajajana. Sivunäyttelijätkin tekevät pääasiassa oivaa työtä, joskin mielestäni Kate McKinnon ei vieläkään ole niin hauska kuin hän selvästi luulee olevansa. Yleensä villisti heittäytyvältä Sambergilta on kiva nähdä pidättyväisempi roolityö.
En ole tosiaan alkuperäistä kirjaa lukenut tai nähnyt edellistä elokuvasovitusta, mutta olin jopa yllättynyt, kuinka paljon pidinkään tästä vuoden 2025 The Rosesista. Kyseessä on erittäin hauska synkähkö komedia avioparin syöksykierteestä ilmiriitaan. Leffa käyttää hyvän tovin rakentaakseen ensin Theon ja Ivyn suhdetta, jolloin kun heidän elämissään tapahtuu suuri käännekohta, on sitäkin ikävämpää nähdä, kuinka negatiivisiksi heidän tunteensa toisiaan kohtaan muuttuvat. Aluksi kyse on vain kateudesta, mikä muuttuu salakavalasti katkeruudeksi ja sitten halveksunnaksi. Kaikki toisessa ihmisessä ärsyttää, mutta selväksi käy, että pohjimmiltaan hahmoja ärsyttävät he itse. Theo on pettynyt itseensä, mutta purkaa epäonnistumisensa tunnetta vaimoonsa. Ivyn menestys taas johtaa siihen, että hän etääntyy lapsistaan ja kun hänestä tuntuu, että hän on epäonnistunut äitinä, hän purkaa tämän mieheensä.
Vaikka paperilla tämä voi kuulostaa aika murskaavalta draamalta, tekijät onnistuvat tuomaan tämän kaiken esiin todella hauskan huumorin kautta. Theo ja Ivy ovat heti kättelyssä sanavalmiita hahmoja ja tämä sanavalmius tulee tarpeeseen, kun heidän täytyy lopulta kohtauksesta toiseen keksiä toisistaan yhä vain häijympiä solvauksia. Leffan dialogi onkin parhaimmillaan hulvatonta ja mukana on muutenkin useita todella lystikkäitä hetkiä. Eräs illalliskohtaus on erityisen hauska. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että pidin myös paljon siitä, kuinka tavallaan runollisesti elokuva päättyy.
Elokuvan on ohjannut Jay Roach, joka tunnetaan parhaiten Austin Powers -trilogian (1997-2002) tekijänä. Roach pitää lystikästä ilmapiiriä hyvin yllä ja saa pääkaksikon irrottelemaan mainiosti. The Roses on myös teknisesti pätevä teos, joskin parit tietokonetehosteet ovat silmiinpistävät digitaalisuudessaan. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu, lavasteet ovat hienot, puvustus toimivaa ja äänityöskentelykin onnistunutta Theodore Shapiron leikkisien musiikkien kera.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Roses, 2025, Adler Entertainment Trust, Garden Studios, South of the River Pictures, SunnyMarch
Pääosissa: Jack Black, Sebastian Hansen, Jason Momoa, Emma Myers, Danielle Brooks, Jennifer Coolidge, Rachel House, Jemaine Clement, Kate McKinnon ja Matt Berry
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7
A Minecraft Movie, eli suomalaisittain Minecraft-elokuva perustuu ruotsalaisen Mojang-yhtiön videopeliin Minecraft, joka julkaistiin vuonna 2011 ja joka on kaikkien aikojen myydyin videopeli. Jo vuonna 2014 Minecraftin luoja Markus "Notch" Persson paljasti, että Warner Bros. Pictures oli hankkinut pelin filmatisointioikeudet ja että elokuva-adaptaatio oli tekeillä. Shawn Levy pestattiin ohjaajaksi ja Kieran ja Michele Molroney ryhtyivät työstämään käsikirjoitusta, mutta lopulta he jättivät projektin. Kesällä 2015 Rob McElhenney korvasi Levyn ohjaajana, Jason Fuchs kirjoitti uuden käsikirjoituksen ja Steve Carell roolitettiin pääosaan. Elokuvan ensi-illaksi ehdittiin ilmoittaa toukokuu 2019, mutta lopulta tämäkin yritys kaatui ja tekijätiimi pistettiin jälleen vaihtoon. Tammikuussa 2019 Peter Sollett palkattiin ohjaamaan ja käsikirjoittamaan elokuva, joka oli tarkoitus julkaista maaliskuussa 2022, mutta vuonna 2020 käynnistynyt koronaviruspandemia sotki suunnitelmat. Huhtikuussa 2022 Jared Hess vahvisti paikkansa ohjaajana ja käsikirjoitus muodostui lopulta Chris Bowmanin, Hubbel Palmerin, Neil Widenerin, Gavin Jamesin ja Chris Gallettan kynästä. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2024 ja nyt viimeinkin Minecraft-elokuva saapuu teattereihin. Itse olen tykännyt Minecraftista lapsesta asti ja peli on ollut jo kolme vuotta putkeen eniten pelaamani peli. Elokuvasovitukseen olen kuitenkin suhtautunut epäilevästi, pitkään jopa tuumien, että tuskin sitä ikinä edes saadaan aikaiseksi. Elokuvan mainokset ovat herättäneet minussa voimakkaan ristiriitaisia tunteita ja meninkin lopulta katsomaan Minecraft-elokuvaa sen ennakkonäytökseen Finnkinon IMAX-salissa pelonsekaisin fiiliksin.
Neljä hylkiötä päätyvät kummalliseen palikkamaailmaan, missä voi päästää luovuutensa valloilleen. Nelikon täytyy lyöttäytyä yhteen paikallisen Steven kanssa palatakseen kotiinsa ja päihittääkseen pahan Malgoshan, joka aikoo syöstä koko palikkamaailman pimeyteen ja mielikuvituksettomuuteen.
Jo kolmatta vuotta putkeen Jack Black on mukana videopeliin perustuvassa elokuvassa. Vuoden 2023 The Super Mario Bros. Moviessa hän oli Bowser, vuoden 2024 Borderlandsissahän oli Claptrap ja nyt hän on Steve, tuo turkoosipuseroinen mainari, joka sattui vuosia aiemmin löytämään erikoisen palikkatodellisuuden, Ylämaailman, minne hän on jäänyt asustelemaan ja rakentelemaan. Alun perin Black roolitettiin possuksi, mutta hänet päätettiinkin lopulta ylentää koko elokuvan keulakuvaksi. Blackin hommaksi jää lähinnä huutaa Minecraft-pelistä tuttuja juttuja, kuten "tulukset", "kanaratsastaja", "työpöytä" ja "äärenhelmi" ja selittää tätä outoa maailmaa niin katsojille kuin neljälle tyypille, jotka myös päätyvät portaalista Ylämaailmaan. He ovat Jason Momoan näyttelemä entinen huippupelaaja Garrett "The Garbage Man" Garrison, Emma Myersin ja Sebastian Hansenin esittämät sisarukset Natalie ja Henry, sekä Danielle Brooksin näyttelemä erilaisia bisneksiä pyörittävä Dawn. Black ja Momoa kilpailevat siitä, kumpi vetää isomman show'n pystyyn ja heidän on annettu heittäytyä niin täysillä kuin he pystyvät. Myers, Hansen ja Brooks jäävät hieman enemmän taustalle, mutta jokaiselle hahmolle on kuitenkin keksitty oma pointtinsa elokuvan aikana.
Vastaansa Steve ja nelikko eivät saa pelin ikonista pääpahista, Ääriliskoa, vaan elokuvaa varten kehitellyn pahiksen, synkässä Hornassa asuvia ja kultaa rakastavia piglineitä johtavan Malgosha-possun (Rachel House). Malgosha vihaa kaikenlaista luovuutta ja hän haluaakin muuttaa Ylämaailman Hornan kaltaiseksi helvetiksi. Malgosha ajaa kelvollisesti asiansa teatraalisena pahiksena.
No mitäs Minecraft-elokuvasta sitten sanoisi? Kääntyikö maailman myydyin videopeli onnistuneesti elokuvamuotoon, vai onko luvassa kamala fiasko ja häpeäpilkku itse kunkin elokuvaan osallistuneen henkilön CV:ssä? Jos Minecraft ei ole jo pelinä sen kummemmin tuttu, voi elokuvaan olla vaikea päästä mukaan, vaikka leffan ensimmäinen kymmenminuuttinen onkin aikamoinen informaatiovyöry. Jos taas Minecraftiin on tullut tuhlattua elämästä enemmän tunteja kuin kehtaisi sanoa (tätä kirjoittaessa 501 tuntia. Ai kamala, sehän on lähes 21 päivää!), luvassa on varsin viihdyttävä seikkailuleffa. Kun pakollinen ihmishahmojen tylsän maanpäällisen elämän esittely on saatu alta pois ja nelikko päätyy Ylämaailmaan, Minecraft-elokuva starttaa oikein tosissaan ja riepotteleekin hahmoja monenlaiseen kommellukseen ja vaaratilanteeseen, joista ei zombeja, hämähäkeillä ratsastavia luurankoja ja toki niitä pelin ikonisimpia otuksia, eli vihreitä creepereitä puutu.
Minecraft-elokuva on totaalisen pöhkö leffa, mikä on nimenomaan osa elokuvan viehätystä. Itse pelikin on pöhkö ja elokuva oikein syleilee sen pöhköyttä. Ei hätää, vaikka putoaisit kymmenien metrien korkeudesta maata kohti, jos taskustasi löytyy ämpärillinen vettä pehmentämään laskua. Kannattaa varoa, minne juokset, sillä maaperästä saattaa löytyä yllättäviä kuoppia. Yö tulee täysin puskista ja silloin kannattaa olla mökki valmiina. Joitain vapauksia elokuva ottaa, mutta muuten siitä näkyy tekijöiden into ja ihastus peliä kohtaan, enkä voinut muuta kuin seurata tapahtumia typerän leveä virne kasvoillani. Juoni on ohkainen, näyttelijöiden on turha edes haaveilla Oscareista ja osa vitseistä aiheuttaa puhdasta myötähäpeää, puhumattakaan Jack Blackin varmaan jo sopimuksessa pakollisista laulunumeroista, mutta ai että Minecraft-elokuva viihdyttää ja lämmittää fanin sydäntä. Vähän päälle puolitoista tuntia on juuri sopiva määrä tätä vauhdikasta vyörytystä ja mahdollista jatko-osaa jää odottamaan mielellään.
Monen mutkan kautta elokuvan ohjauksesta vastasi lopulta mahtavan Dynamiitti Napoleonin(Napoleon Dynamite - 2004) ohjaaja Jared Hess, joka on selvästi saanut vapaat kädet lopputuloksen kanssa. Hessin omantakeinen höpsö tyyli paistaa leffasta ja hän on tehnyt elokuvasta tykättävän kaikessa vilpittömässä hupsuudessaan. Ja vaikka olinkin etukäteen todella varautunut sen suhteen, että Minecraft-elokuva päätettiinkin tehdä näyteltynä oikeiden ihmisten kera, eikä animaationa, en voi kuin kehua lavastustiimiä, joka on nähnyt paljon vaivaa siirtääkseen pelistä tutun värikkään palikkamaisen maailman sujuvasti kameran eteen. Myös liikkeenkaappausteknologiaa hyödyntäen luodut hahmot kyläläisistä ja heitä suojelevasta rautagolemista erilaisiin mörökölleihin näyttävät pääasiassa hyvältä. Toisinaan taustakankaan käyttö on tosin kiusallisenkin selvää. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja pidin paljon siitä, että Mark Mothersbaugh hyödyntää rauhallisemmissa kohtauksissa pelin tuttua seesteisesti maalailevaa pianonpimputtelumusiikkia, kun toiminnallisemmissa kohtauksissa miehen sävellykset menevät liikaa turhan tavanomaisen bulkkimekastuksen puolelle.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.4.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Minecraft Movie, 2025, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Vertigo Entertainment, On The Roam, Mojang AB
Pääosissa: Margot Robbie, Ryan Gosling, America Ferrera, Ariana Greenblatt, Simu Liu, Michael Cera, Kate McKinnon, Issa Rae, Alexandra Shipp, Hari Nef, Emma Mackey, Dua Lipa, Kingsley Ben-Adir, Ncuti Gatwa, Scott Evans, Will Ferrell, Connor Swindells, Rhea Perlman, John Cena ja Helen Mirren
Genre: komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 7
Barbie perustuu Mattel-yhtiön Barbie-nukkeleluun, jonka Ruth Handler loi vuonna 1959. Vuonna 2009 Mattel teki diilin Universal-studion kanssa elokuvasovituksesta, mutta projekti ei edennyt ja Mattel vei oikeudet Sonylle vuonna 2014. Amy Schumer valittiin päärooliin ja leffaa käsikirjoitettiin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes Schumer lopulta poistui projektista ja Anne Hathawayta yritettiin kalastella rooliin. Syksyllä 2018 Sony menetti Barbien elokuvaoikeudet ja Warner Bros. nappasi ne itselleen. Margot Robbie palkattiin pääosaan ja Greta Gerwig valittiin ohjaajaksi. Gerwig ja Noah Baumbach saivat studiolta vapaat kädet käsikirjoituksen kanssa ja koronaviruspandemian takia tapahtuneiden viivästysten jälkeen kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein maaliskuussa 2022. Nyt Barbie saa ensi-iltansa ja itselleni kyseessä on yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. En ole koskaan omistanut Barbie- tai Ken-nukkea, enkä ole koskaan pahemmin leikkinyt sellaisilla. Kun leffasta ilmoitettiin, olin aluksi epäileväinen, mutta 2001: Avaruusseikkailua (2001: A Space Odyssey - 1968) täysin yllättäen parodioinut traileri voitti minut puolelleen ja olen innolla odottanut leffan näkemistä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Barbien sen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.
Barbie elää unelmaelämäänsä Barbiemaailmassa muiden Barbien ja Kenien kanssa, kunnes eräänä päivänä mikään ei suju ja ajatukset kuolemasta täyttävät hänen mielensä. Outo-Barbie ohjeistaa, että Barbien täytyy matkata todelliseen maailmaan ja etsiä se tyttö, joka leikkii hänellä, saadakseen elämänsä kuntoon.
Margot Robbie näyttelee Barbieta - sitä alkuperäistä, stereotyyppistä versiota nukesta. Elokuvassa nähdään myös muita Barbieita, joita esittävät muun muassa Kate McKinnon, Issa Rae, Emma Mackey, Alexandra Shipp, Hari Nef ja Dua Lipa. Robbie on rooliin täydellinen. Sen lisäksi, että hän näyttää ulkoisesti osaltaan, hän myös heittäytyy riemukkaasti hahmonsa vietäväksi. Aluksi huoletonta, iloista ja kaiken kaikkiaan ihanaa elämää viettävä Barbie alkaa yllättäen saamaan synkkiä ajatuksia, mitkä ajavat tämän erityiselle matkalle, jonka aikana Robbie pääsee tosissaan loistamaan. Hän ei kohtele produktiota kuin jotain yhdentekevää höttöä, vaan antaa kaikkensa ja pistää aitoja tunteita peliin.
Ja mitä olisikaan Barbie ilman Keniä? Kenejä esittävät muun muassa Simu Liu, Kingsley Ben-Adir, Scott Evans, Ncuti Gatwa ja John Cena, mutta kaikista merkittävimpänä Keninä nähdään Ryan Gosling. Robbie on erinomainen osassaan, mutta Gosling varastaa show'n kaiken aikaa. Hän heittäytyy niin valloittavan mainiosti rooliinsa aika pöljänä miehenä, joka yrittää kaikkensa saadakseen Barbien huomion. Kun Barbie lähtee matkalleen, Ken hyppää tietty menoon mukaan ja myös Gosling vakuuttaa yhä enemmän, mitä enemmän matka vaikuttaa hahmoon. Robbien ja Goslingin kemiat kohtaavat täydellisesti ja paria on suuri ilo seurata.
Elokuvassa nähdään myös Will Ferrell Barbie-lelut luoneen Mattel-yhtiön toimitusjohtajana, America Ferrera yhtiöllä työskentelevänä Gloriana ja Ariana Greenblatt tämän tyttärenä Sashana. Ai niin ja Michael Cera Allanina. Hän on vain Allan. Myös sivuosanäyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan, kaikkien ollessa niin riemastuttavasti Barbie-maailman pyörteissä.
Yhdeksän vuotta sitten ensi-iltansa sai Lego Elokuva(The Lego Movie - 2014). Aluksi turhamaiseksi tuotesijoittelurainaksi tuomittu filmi yllätti kaikki nerokkaalla käsikirjoituksellaan, valloittavalla energiallaan, syvällisillä teemoillaan, itsetietoisella huumorillaan ja päähän jumittamaan jääneellä laulullaan. Nyt Barbie toistaa Lego Elokuvan ihmeen - menemällä jopa niin pitkälle, että roolittaa Will Ferrellin hieman samanhenkiseen rooliin todellisessa maailmassa. Väärissä käsissä Barbiesta olisi takuulla tullut hävytön mainosvideo, jonka ainoa pointti olisi myydä kyseisiä nukkeja. Lady Birdin (2017) ja Pikku naisia(Little Women - 2019) ohjanneen Greta Gerwigin kädet ovat kuitenkin juuri ne oikeat ja yhdessä Marriage Storyn (2019) tehneen Noah Baumbachin kanssa hän on kynäillyt älykkään, itseironisen ja kaikin tavoin ilahduttavan elokuvan.
Tässä kohtaa on varmaan hyvä sanoa, että Barbie ei todellakaan ole lastenelokuva. Ikäraja on kyllä K7, eikä leffassa ole sinänsä mitään haitallista perheen pienemmille, mutta elokuvan kohdeyleisö ovat selvästi nostalgiannälkäiset aikuiset, jotka leikkivät Barbieilla lapsena. Heti kättelyssä elokuva huvittaa Barbien maailmalla, joka toimii lasten leikkien säännöillä. Barbiet eivät kävele portaita alas, vaan yksinkertaisesti laskeutuvat katolta maahan. Hiusharjat ovat hieman ylisuuria, suihkusta ei tule oikeasti vettä, mukissa ei oikeasti ole juotavaa ja kun Barbiet ottavat kenkänsä pois, he kävelevät yhä kuin heillä olisi korot jaloissaan. Kun elokuva on tarpeeksi hupsutellut, se osoittaa todelliset kyntensä. Alkaa pohdinta, mitä edes on "Barbieus"? Ovatko Barbiet tärkeä osoitus tytöille, että heistä voi tulla isoina mitä vain prinsessoista lääkäreihin, presidenteistä astronautteihin ja asianajajista ydinfyysikoihin, vai ovatko Barbiet sittenkin haitallinen esikuva, joka lietsoo ulkonäköpaineita ja viestii kapitalismin perään, houkutellen tytöt rahankuluttamisen ja tavaran hankkimisen maailmaan?
Barbie on älykäs ja piikittelevä satiiri yhteiskunnastamme, naisten ja miesten asemista ja mitä naisilta ja miehiltä odotetaan. Se on myös ihanan itseironinen elokuva, joka pohtii Barbie-nuken paikkaa maailmassa, eikä pelkää kritisoida leluja myyvää ja leffankin tuotantotiiminä toimivaa Mattel-yritystä. On mahtavaa nähdä, että yritys on suostunut siihen, että heitä ei todellakaan esitetä mairittelevassa valossa. Se tulee esille heti, kun näytetään yrityksen merkittävimpien henkilöiden kokous ja kaikki ovat vähemmän yllättäen miehiä, jotka ovat mukamas naisten voimaannuttamisen asialla. Kenin kautta taas näytetään keskisormea patriarkaatille, sekä nauretaan sosiaalisen median kautta nousseelle alfamies-trendille, jossa esimerkiksi Andrew Taten kaltaisten misogyynien kautta nuoret miehet saavat haitallisia mielikuvia naisten hallitsemisesta. Elokuva uskaltaa myös näpäyttää äärifeministejä. Pääasiassa kannanotot ovat nokkelia, mutta leffasta löytyy myös pari kohtausta, jotka jakavat varmasti yleisön voimakkaasti kahtia. Toiset nyökyttelevät päätään ja taputtavat, kun taas toiset pitävät kohtausta kiusallisena saarnauksena.
Ei elokuva kuitenkaan mitään pelkkää poliittista kannanottoa ole, vaan se on aivan mielettömän viihdyttävä ja hauska tapaus, jonka nostattama hymy pysyy huulilla vielä kauan leffan näkemisen jälkeen. Se on todella kekseliäs Barbie-kliseidensä kanssa ja sen moniulotteinen, mutta silti vekkuli tarina vie täysin mukanaan. Parin tunnin kesto hujahtaa vauhdilla ja sen aikana pääsee nauramaan makeasti kerta toisensa perään. Enpä edes muista, milloin minulla olisi ollut niin hauskaa leffan parissa, että nauran oikein vedet silmissä monta kertaa. Silmät luultavasti kostuvat myös siksi, että elokuva on yllättävänkin liikuttava. Barbien eksistentiaalinen identiteettikriisi on ällistyttävän tunteikkaasti käsitelty. Leffassa on myös aivan mahtava musikaali- ja tanssinumero, sekä yksi vuoden parhaista toimintakohtauksista.
Greta Gerwigin ohjaus on erinomaista ja hän pitää riemastuttavaa tunnelmaa ihailtavasti yllä. Gerwig saa kaikki näyttelemään yli, menettämättä tippaakaan tyylitajua. Hänen ja Baumbachin käsikirjoitus on todella terävä, enkä olisi ikinä uskonut, että Barbiesta voisi saada näin nerokkaan teoksen aikaiseksi. Kubrick-viittauksia viljelevä käsikirjoittajakaksikko on keksinyt toinen toistaan hulvattomampia tilanteita ja keskusteluja. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on taitavasti kuvattu, valaistu ja leikattu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet fantastista työtä, herättäessään leluista tuttua Barbie-maailmaa eloon valkokankaille. Leffan teosta jopa uutisoitiin, että maailmasta meinasi loppua vaaleanpunainen maali elokuvan takia. Kaikki on tarkkaan harkittua ja hienosti luotua, myös maskeerauksia myöten. Erikoistehosteet ovat tönköt ja juuri siksi niin ilahduttavat. Äänimaailma on vakuuttava, joskin itseäni jäi harmittamaan, ettei Aquan mahtavasta Barbie Girl -kappaleesta kuulla kuin lyhyt pätkä remix-versiossa. Biisin olisi pitänyt toimia kirsikkana kakun päällä, pärähtäen soimaan lopputekstien alkaessa.
Yhteenveto:Barbie on aivan fantastinen elokuva - suorastaan tähän mennessä vuoden paras! Elokuva ihastuttaa heti vekkulilla Barbie-maailmallaan ja säväyttää sitten, kun leffa näyttää todelliset kyntensä. Yhteiskunnallinen satiiri on väkevää ja elokuvassa on paljon pureskeltavaa. Leffan aikana pääsee pohtimaan niin Barbien merkitystä ja potentiaalista haitallisuutta kuin myös naisten ja miesten asemia yhteiskunnassa. Elokuvalla on paljon fiksua sanottavaa ja se hoitaa kommentaarinsa pääasiassa tyylikkään nasevasti, mutta äityy parissa kohtaa hieman saarnaavaksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkää kannanottoa, vaan aivan mielettömän hauska viihdeleffa, joka saa nauramaan vatsa kipeänä ja vedet silmissä ja jonka nostattama hymy ei hetkeen lähde katsojan kasvoilta. Elokuva on myös yllättävänkin liikuttava ja sen tarjoamat laulu- ja tanssikohtaukset ovat loistavia. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Margot Robbie ihastuttaa pääroolissa Barbiena, Ryan Goslingin varastaessa show'n vähän väliä Keninä. Greta Gerwigin ohjaus on energistä ja hänen ja Noah Baumbachin käsikirjoitus on ihailtavan uskalias, tekstin kritisoidessa jopa Barbien luonutta Mattel-firmaa. Visuaalisesti leffa on aikamoista silmäkarkkia. Kun Barbien teosta ilmoitettiin, moni varmaan odotti sielutonta tuotesijoittelurainaa, mutta niin vain lopputulos onnistui olemaan vuoden tähän asti paras, sekä ehkä jopa eniten ajatuksia herättävä elokuva.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Barbie, 2023, Warner Bros., Heyday Films, Mattel Films, NBGG Pictures, LuckyChap Entertainment
Pääosissa: Dwayne Johnson, Kevin Hart, Kate McKinnon, John Krasinski, Vanessa Bayer, Natasha Lyonne, Diego Luna, Marc Maron, Thomas Middleditch, Ben Schwartz, Keanu Reeves, Olivia Wilde, Jameela Jamil, Jemaine Clement, John Early, Daveed Diggs, Dascha Polanco, Winona Bradshaw, Keith David, Dan Fogler, Alfred Molina ja Lena Headey
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7
DC League of Super-Pets, eli suomalaisittain DC Superlemmikkien liiga perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2018 Warner Bros. alkoi kehitellä elokuvaa sarjakuvien pohjalta. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä toukokuussa 2021, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua päätettiin siirtää. Nyt DC Superlemmikkien liiga on saapunut elokuvateattereihin ja itse en ollut kovinkaan kiinnostunut leffasta. Päätin kuitenkin toki käydä vilkaisemassa, mistä on oikein kyse. Pääsin tosin katsomaan elokuvan vasta ensi-iltaviikonlopun jälkeen, sillä siitä oli niin heikosti näytöksiä alkuperäisellä englanninkielellä.
Superman ja hänen koiransa Krypto ovat olleet parhaat ystävät siitä asti, kun heidät lähetettiin vauvana ja pentuna Maahan tuhoutuvalta Krypton-planeetalta. Kun ilkikurinen marsu Lulu onnistuu sieppaamaan Supermanin, Krypton ja hänen uusien eläinkaveriensa täytyy pelastaa sankari pulasta.
Myöhemmin syksyllä ilmestyvää Black Adam -elokuvaa (2022) tähdittävä Dwayne Johnson tekee DC-debyyttinsä DC Superlemmikkien liigassa Kryptona, Supermanin (äänenä John Krasinski) koirana. Krypto seuraa ikonista sankaria uskollisesti kaikkialle ja ollessaan itsekin kotoisin Krypton-planeetalta, myös hauva omaa supervoimat lentämisestä vahvuuteen, laserkatseeseen ja hyytävään henkäykseen. Krypto on omaksunut monia omistajansa maneereista, yrittäen siviilissä naamioitua itsekin silmälasien taakse Bark Kentinä. Koira on hupaisa tapaus ja Johnson tekee hyvää työtä hännänheiluttajan äänenä. Superman itse jää taka-alalle, vaikka hänellä on oma juonikuvionsa, hahmon aikoessa kosia rakastaan, toimittaja Lois Lanea (Olivia Wilde).
Elokuvan pahisosastoa edustavat Supermanin arkkivihollinen Lex Luthor (Marc Maron), sekä suuruudenhullu marsu Lulu (Kate McKinnon), joka kidnappaa Supermanin ja jonka pelastamiseen Krypto tarvitsee apua. Mutta kun Justice Leaguen jäsenet, eli Batman (Keanu Reeves), Wonder Woman (Jameela Jamil), Aquaman (Jemaine Clement), Flash (John Early), Cyborg (Daveed Diggs) ja Green Lantern (Dascha Polanco) osoittautuvat hyödyttömiksi, koiran täytyy kääntyä muiden supervoimaisten eläinten, Ace-koiran (Kevin Hart), PB-possun (Vanessa Bayer), Merton-kilpikonnan (Natasha Lyonne) ja Chip-oravan (Diego Luna) puoleen. Ikonisten sankareiden muuttaminen lähes kyvyttömiksi marsun edessä on ratkaisu, joka saa katsojan herkästi kohottelemaan kulmiaan - etenkin kun Lulu on pahiksena aika rasittava. Onneksi kuitenkin Krypton tapaamat eläinhahmot toimivat hyvin. Acella on onnistunut taustatarina ja Merton tarjoaa aikuiskatsojalle parhaat naurut.
Minulla ei ollut ennakkoon mitään odotuksia DC Superlemmikkien liigaa kohtaan. Tuumin, että onhan se kiva, että lapsillekin saadaan tarjottua leffa Supermanin, Batmanin jne. kera, mutta ajatus supervoimaisten eläinten seikkailuista ei herättänyt minussa kiinnostusta. Nyt elokuvan nähtyäni täytyy kuitenkin todeta, että olen positiivisesti yllättynyt. Ei DC Superlemmikkien liiga erityisen säväyttävä ja hieno teos ole, mutta se on oikein kelpo viihdettä, joka onnistuu naurattamaan usein. Leffa ei mene ihan samoille meta-tasoille kuin muutaman vuoden takainen Lego Batman Elokuva(The LEGO Batman Movie - 2017), mutta hieman sen tapaan tässäkin heitetään oivaltavaa piikittelyä DC:n hahmoja, tarinoita ja yleisesti supersankarileffoja kohtaan.
Elokuvasta löytyy heikkoutensa esimerkiksi ärsyttävään pahikseen liittyen, mutta muuten leffa toimii varsin passelisti. Eläinten seikkailu vie sujuvasti mukanaan ja jaksaa pääasiassa kantaa läpi keston. Mukana on kaikenlaista kommellusta, joka onnistuu ilahduttamaan eri-ikäisiä katsojia ja vaikka filmi onkin pääasiassa lapsiyleisölle tehty, ei siinä ole onneksi unohdettu vanhempia. Leffassa nähdään ihan kekseliäitä ja vauhdikkaita toimintakohtauksia, joissa eläinten erilaisia voimia hyödynnetään sopivan tasaisesti. Itseäni ilahdutti erityisesti hahmojen kohtaaminen psykopaattisen Whiskers-kissan (Winona Bradshaw) kanssa. Lopputaistelu äityy hieman liian massiiviseksi, mutta silti elokuva pitää katsojan tyytyväisenä viime minuuteille asti.
Elokuvan animaatiojälki on oivallista, joskin se ei yllä samalle tasolle kuin Disneyn ja Pixarin näyttävissä luomuksissa. Hahmot ovat veikeän näköiset ja taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia. Valoja ja varjoja hyödynnetään taitavasti ja elokuva on miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Steve Jablonsky tunnelmoi kelvollisesti musiikeillaan. Jared Sternin ohjaus, sekä käsikirjoitus yhdessä John Whittingtonin kanssa toimivat mainiosti. Kaksikko on saanut kirjoitettua useita hauskoja vitsejä, jotka naurattavat lapsia ja aikuisia joko yhdessä tai vuorotellen.
Yhteenveto:DC Superlemmikkien liiga on oikein passelia supersankariviihdettä koko perheelle. Elokuva on oivallisen mukaansatempaava ja onnistuu naurattamaan niin lapsia kuin aikuisia kommelluksellaan ja monitulkintaisilla vitseillään. Supereläimistä on saatu toinen toistaan lystikkäämpiä hahmoja ja niiden seikkailua seuraa mielellään, vaikka se tarkoittaakin, että ikonisista sankareista, kuten Supermanista ja Wonder Womanista tehdään liki hyödyttömiä kömpelyksiä. Elokuvan pahis ei oikein vakuuta ja loppuhuipennus äityy turhankin isoksi mekastukseksi, mutta muuten filmi toimii todella passelina hömppänä. Animaatiojälki on oivallista ja ääninäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin hommastaan. DC Superlemmikkien liiga sopii täydellisesti lasten ensiaskeleeksi ikonisten supersankarien maailmaan, tarjoten samalla myös vanhemmille hyvää hupia.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
DC League of Super-Pets, 2022, Warner Animation Group, DC Entertainment, Seven Bucks Productions, A Stern Talking To
Ohjaus: Jay Roach Pääosissa: Charlize Theron, Margot Robbie, Nicole Kidman, John Lithgow, Kate McKinnon, Rob Delaney, Liv Hewson, Brigette Lundy-Paine, Connie Britton, Allison Janney, Mark Duplass ja Malcolm McDowell Genre: draama Kesto: 1 tunti 49 minuuttia Ikäraja: 7
Bombshell - hiljaisuuden rikkojat perustuu tositapahtumiin muutaman vuoden takaa, Fox Newsin naistyöntekijöiden paljastaessa yhtiön johtajan Roger Ailesin ahdistelleen heitä seksuaalisesti vuosia. Toukokuussa 2017 Ailesin kuoleman jälkeen Annapurna Pictures ilmoitti työstävänsä elokuvaa tapahtumista. Työryhmää alettiin kasaamaan ja Charles Randolph alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta. Annapurna Pictures kuitenkin jättäytyi projektista budjetin kasvaessa, jolloin mukaan tulivat Bron Studios ja Lionsgate. Leffaa alettiin kuvaamaan lokakuussa 2018 työnimellä "Fair and Balanced" ja nyt uudelleennimetty Bombshell - hiljaisuuden rikkojat saa ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä ja meninkin odottavaisin mielin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.
Fox Newsin johtaja Roger Ailes on vuosia ahdistellut yhtiön naistyöntekijöitä, uhaten potkuilla ja maineen pilaamisella, jos naiset kertovat asiasta, ja lupaillen paremmista tuloista ja tähteydestä, jos nämä suostuvat hänen uhreikseen. Kun yksi uutisreporttereista päättää vihdoin nostaa asian esille julkisuuteen, kaikki muuttuu Fox Newsilla pysyvästi...
Elokuvan päärooleissa nähdään Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie, jotka näyttelevät Fox Newsin työntekijöitä. Theron esittää uutistoimittaja Megyn Kellyä, joka on tarkka sanoissaan ja tykkää näpäytellä suorassa lähetyksessä. Kidman taas näyttelee reportteri Gretchen Carlsonia, jolla on ollut menestyksekäs ura yhtiöllä, mutta joka alkaa miettiä, onko Ailesin tapa kohdella naisia menestyksen jatkamisen arvoista. Margot Robbie esittää elokuvaa varten luotua hahmoa, Fox Newsin uutta työntekijää Kaylaa, johon on yhdistetty yhtiön naisten kokemuksia Ailesin kanssa. Kaikki kolme näyttelijää suoriutuvat rooleistaan upeasti. Robbie pistää parastaan traagisissa hetkissä, kun taas Theron ja Kidman ovat maskeerattu näyttämään täysin esikuviltaan. Theron on jopa onnistunut omaksumaan oikean Kellyn tavan puhua uutislähetyksissä.
Hienoa työtä tekee myös John Lithgow, joka luikertelee inhottavan Roger Ailesin rooliin. Yleensä sympaattisia hahmoja esittävä Lithgow on yllättävänkin ällöttävä ja ahdistava Fox Newsin johtajana, jonka katse todella tunkee naisten vaatteiden läpi. Katsoja kokee usein puistatusta hahmon ollessa läsnä. Ailes oli todella epämiellyttävä tapaus ja Lithgow tuo sen esille fantastisesti. Elokuvassa nähdään myös mm. Allison Janney Ailesin asianajajana, Rob Delaney, Liv Hewson ja Brigette Lundy-Paine Megan Kellyn avustajina, Kate McKinnon Kaylan työkaverina, sekä Malcolm McDowell Fox Newsin omistaja Rupert Murdochina. On ilo nähdä Kellopeliappelsiinista(A Clockwork Orange - 1971) tuttu McDowell pitkästä aikaa näyttelemässä, minkä lisäksi on myös erittäin suuri ilo huomata, että yleensä äärimmäisen rasittava ja jopa raivostuttava koomikonyritys McKinnon osaa hillitä itsensä ja näytellä, jos niin haluaa! Janney on erittäin mainio, kuten aina, mutta hän jää harmillisen pieneen osaan.
Me Too -kampanjan noustessa esiin muutama vuosi sitten, oli selvää, että tästä yhteiskunnallisesti merkittävästä ja kulttuuria muovaavasta keskustelusta tehtäisiin jossain kohtaa elokuvia. Bombshell - hiljaisuuden rikkojat on varmasti vain ensimmäinen monista ja jos taso pysyy tällaisena, niin antaa tulla vain lisää! Kyseessä on erittäin mainio teos erittäin tärkeästä aiheesta, mikä aika lailla kaikkien pitäisi katsoa. Filmi sisältää paljon tunnetta ja on varmaa, että monille, jotka ovat itse kokeneet ahdistelua, tunteet tulevat olemaan voimakkaita. Etenkin yhdessä kohtaa kyynelhanat saattavat aueta herkästi. Leffa onnistuu välittämään naisten kokeman ahdistuksen, vaikka itse ahdistelukohtauksia siinä on lopulta yllättävänkin vähän. Sitäkin enemmän näytetään, kuinka seksististä ja tökeröä toimintaa Fox Newsilla on ollut - ja valitettavasti on edelleen. Naiset eivät saa käyttää housuja, vaan vain lyhyitä hameita. Katsojalukujen nostamiseksi vaihdetaan laajakuvaan, jotta saadaan läpinäkyvän pöydän takaa näkyvät paljaat jalat esiin. Jos tähän ei suostu, ei ole asiaa töihin seuraavana päivänä. Elokuva esittelee läpi kestonsa yhä vain enemmän vääryyksiä ja sitä katsoessa on vaikea olla tuntematta suurta kiukkua kasvamassa sisällä.
Elokuvan tarina on jo itsessään mielenkiintoinen ja kun vielä tietää, että se on suurimmaksi osaksi tositarina, on se vieläkin kiehtovampi. Bombshell - hiljaisuuden rikkojat nappaa nopeasti mukaansa ja pitää oivallisesti otteessaan loppuun saakka. Sen rytmitys on napakkaa, eikä aika käy pitkäksi. Paikoitellen katsojana toivoisi, että elokuva pysähtyisi syventämään jotain hetkeä, hahmoa tai juonikuviota pidemmäksi aikaa. Jotkut asiat hoidetaan pois alta kiirehtien ja niiden merkittävyys hieman katoaa, eikä näin pitäisi käydä. Pääasiassa elokuva kuitenkin tasapainottelee taidokkaasti kolmen päähenkilönsä juonikuvioiden välillä.
Asia, mistä Bombshell - hiljaisuuden rikkojat saa (ja onkin jo saanut) suurta kritiikkiä, on se, että elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat molemmat miehiä. Onhan tämä kieltämättä kumma, kun leffa kertoo naisten kokemasta ahdistelusta ja onkin suuri mahdollisuus, että elokuva olisi vieläkin iskevämpi, jos siinä toimisi naistiimi puikoissa. Jay Roach ja Charles Randolph tekevät kuitenkin oivaa työtä ja kun Charlize Theron on toiminut tuottajana, olen varma, että hänellä on ollut sanavaltaa tehdä muutoksia, kun jompikumpi tai molemmat ovat olleet tekemässä jotain töksähtävästi. Elokuva on teknisestikin hyvin toteutettu. Kameratyöskentelystä löytyy televisiolähetyksille ja -ohjelmille tyypillisiä zoomailuja, minkä lisäksi leffassa on muutenkin hienovaraista, mutta veikeää visuaalista kikkailua. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet, kuten on myös äänimaailma. Theodore Shapiron säveltämät musiikit luovat lisätunnelmaa tehokkaasti.
Yhteenveto:Bombshell - hiljaisuuden rikkojat on erittäin mainio teos tärkeästä aiheesta ja varmasti vain yksi monista tulevista Me Too -kampanjaan liittyvistä elokuvista. Leffa nappaa heti mukaansa mielenkiintoisen aiheensa vuoksi, minkä lisäksi se onnistuu hyvin nopeastikin pistää katsojan tuntemaan voimakkaitakin tuntemuksia. Tietty raivo alkaa kiehua sisällä, kun John Lithgow ällöttelee oikein antaumuksella Roger Ailesin roolissa ja kun naistyöntekijöistä alkaa yhä paremmin nähdä, mitä se tekee heidän psyykkeelleen. Ahdistus välittyy katsomoon asti, mutta leffa voisi mennä vieläkin pidemmälle epämiellyttävän tunteensa kanssa. Vaikka elokuvan rytmitys on mukavan reipas, voisi se välillä hiljentää vauhtia ja syventää tiettyjä asioita paremmin. Visuaalista kikkailua on yllättävänkin veikeästi mukana. Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie ovat kaikki todella hyviä rooleissaan - Theron ja Robbie ovat jopa erinomaisia. On kyllä hieman kumma, että ohjaajana ja käsikirjoittajana toimivat miehet ja toivonkin, että kun samanlaisesta tositarinasta tehdään seuraavan kerran elokuva, olisi kameran takana merkittävimmissä rooleissa huomattavasti enemmän naisia. Se todella on varmaa, että näitä tositarinoita tullaan filmatisoimaan, mutta tuskinpa tuottaja Harvey Weinsteinista onnistutaan vielä hetkeen vääntämään elokuvaa, sillä harmillisesti hänellä on yhä paljon vaikutusvaltaa elokuvamaailmassa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bombshell, 2019, Lionsgate, Annapurna Pictures, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Denver and Delilah Productions, Lighthouse Management & Media
Ohjaus: Danny Boyle Pääosissa: Himesh Patel, Lily James, Joel Fry, Ed Sheeran, Kate McKinnon, Harry Michell, Sophia Di Martino, Meera Syal, Sanjeev Bhaskar ja Alexander Arnold Genre: komedia, musiikki, romantiikka, draama Kesto: 1 tunti 52 minuuttia Ikäraja: 7
John Lennonin, Paul McCartneyn, George Harrisonin ja Ringo Starrin muodostama The Beatles on yksi kaikkien aikojen suosituimmista yhtyeistä. The Beatles on myynyt yli 800 miljoonaa albumia ja voittanut lukuisia palkintoja, kuten 7 Grammya, 15 Ivor Novelloa ja jopa yhden Oscar-palkinnon. Yhtyeen jäsenet ovat myös tehneet elokuvia yhdessä, kuten Yeah, yeah, tässä me tulemme (A Hard Day's Night - 1964) ja Apua! (Help! - 1965), sekä tietysti Keltainen sukellusvene (Yellow Submarine - 1968). Yhtyeestä on myös tehty useita dokumentteja ja nyt yhtye inspiroi ohjaaja Danny Boylea ja käsikirjoittaja Richard Curtisia tekemään musiikkikomedian. Elokuvasta ilmoitettiin viime vuonna ja sen kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2018. Nyt Yesterday saa ensi-iltansa ja itse olin yllättävän innoissani filmistä. En missään nimessä laske itseäni The Beatlesin faniksi - olen hädintuskin kuunnellut yhtyeen musiikkia. Silti leffan tarina vaikutti todella mielenkiintoiselta, jolloin tiesin, että minun on pakko käydä katsomassa se. Ilokseni minulla oli aikaa käydä katsomassa se ennakkoon lehdistönäytöksessä, yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.
Kehnosti menestyvä muusikko Jack Malik joutuu onnettomuuteen ja herättyään sairaalasta hän huomaa kummallisen ilmiön: häntä lukuunottamatta kukaan maailmasta ei muista The Beatles -yhtyettä. Jack joutuu moraalisen dilemman eteen - antaako hän asian olla, vai alkaako hän esittämään yhtyeen kappaleita ominaan?
Aiemmin vain televisiosarjoissa näytellyt Himesh Patel tekee ensiesiintymisensä elokuvien puolella ja on päässyt suoraan päärooliin Jack Malikiksi. Minkäänlaista ensikertalaisuutta ei ole näkyvissä, vaan Patel on erinomainen löytö, joka hyppää täysillä mukaan rooliinsa. On äärimmäisen mielenkiintoista seurata Jack Malikin matkaa, etenkin kun siihen liittyy niin valtava moraalinen kysymys. Tavallaan katsojana miettii, että Jack tekee törkeästi, jos hän varastaa The Beatlesin kappaleet omiin nimiinsä, mutta samalla katsojana haluaisi nähdä, kuinka Jackista tulee suuri tähti. Patel tuo hienosti tämän ristiriidan Jackin mielestä esille. Lisäksi Patel osoittaa olevansa taitava laulaja. Lily James näyttelee Jackin manageria Ellietä ja kaksikko on ollut läheisiä ystäviä lapsesta saakka. Ellie on aina kannustanut Jackia tämän uralla, mutta miten käy, kun Jack kokeilee yllättäen esittää uusia kappaleita, jotka poikkeavat laadullaan hurjasti tämän aiemmasta tuotannosta. James on viime vuosina osoittanut lahjakkuuttaan yhä vain uudestaan ja tekee sen myös tässä. Paikoitellen kuitenkin tuntuu, että hänelle ei jää paljoa tehtävää, vaikka hän onkin isossa osassa läpi filmin. Isosta osasta puheenollen: olin todella yllättynyt siitä, kuinka paljon pian Suomessakin esiintyvää laulajasensaatio Ed Sheerania nähdään tässä elokuvassa. Trailerit antoivat ymmärtää, että Sheeran tekee nopean cameon itsenään, mutta hän on oikein kunnolla mukana leffassa! Kaiken suosionsa keskellä Sheeran on onneksi vaikuttanut olevansa jokseenkin jalat maassa kulkeva heppu ja tässä hän näyttää osaavansa nauraa omalla kustannuksellaan. Sheeran toimii yllättävänkin hyvin läpi filmin ja on mukava nähdä, että laulamisen ja soittamisen lisäksi hän pärjää myös näyttelijänä, vaikkei hän mitään erityisen häikäisevää pääse tekemään sillä osa-alueella. Muita hahmoja leffassa ovat Jackin ja Ellien kaverit sekopää Rocky (Joel Fry), sekä pariskunta Nick (Harry Michell) ja Lucy (Ellise Chappell), Jackin vanhemmat (Meera Syal ja Sanjeev Bhaskar), Ed Sheeranin manageri Debra Hammer (ärsyttävä Kate McKinnon), sekä omaa pientä levytysfirmaansa pyörittävä Gavin (Alexander Arnold). Fryn ja McKinnonin roolityöt ampuvat paikoitellen hyvin, mutta muuten sivunäyttelijät tekevät kelpo työtä. McKinnon ei päästä itseään yhtä pahasti valloilleen kuin yleensä, mikä on suuri onni, sillä muuten hän saattaisi pilata loppupuoliskon leffasta.
Yesterdayssa on yksi vuoden kekseliäimmistä tarinoista. Mitä jos eräänä päivänä vain yksi ihminen muistaisi yhden koko maailman suosituimmista yhtyeistä? Eikä The Beatles ole kadonnut vain ihmisten mielistä, vaan koko yhtyettä ei ole koskaan ollutkaan olemassa - ainoastaan Jack Malikin muistissa. Välittömästi katsojan päässä alkaa liikkumaan kysymyksiä, kuten "mistä tämä kaikki johtuu" ja "miksi tämä tapahtuu juuri Jackille". Ja mikä parasta, elokuva ei halua vastata näihin kysymyksiin, jotta sen merkityksestä voidaan väitellä vielä vuosien päästä. Kuten alussa kerroin, The Beatles ei ole koskaan tehnyt minuun erityistä vaikutusta, mutta silti Yesterdayn tarina on mielestäni aivan mielettömän hauska ja kiehtova. On hienoa, että Jackille luodaan suuri moraalinen pulma, mikä saa sekä Jackin että katsojan jännittämään. Mitä jos asiat muuttuvat yllättäen ja The Beatles onkin olemassa ja kaikki saavat tietää Jackin valheista? Jos Jack päättää tehdä kyseenalaisen ratkaisun, moni asia voisi mennä väärin ja yksi elokuvan teemoista onkin, kuinka valehtelu ei ole hyvästä, sillä valheilla on usein tapana paisua ennen kuin ne lopulta kostautuvat valehtelijalle. Samalla katsoja kuitenkin haluaa nähdä Jackin muuttuvan suosituksi artistiksi varastamillaan kappaleilla, joten myös katsojan moraali haastetaan.
Elokuva ei onneksi vain sisällä hauskaa ideaa, vaan se on oikeastikin hauska elokuva. Leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen, etenkin kun Jack huomaa, mitä kaikkea muuta ihmiset eivät tiedä, sillä The Beatles on vaikuttanut niihin asioihin niin paljon. Patelin reaktiot ovat jatkuvasti hauskoja ja muutenkin läpi leffan kulkee todella hyvä tunne, vaikka samalla valhe ja epävarmuus painostavat ja hönkivät ikävästi niskaan. Suurimmaksi osaksi Yesterday on kuitenkin ehta hyvän mielen elokuva, mikä nostaa leveän hymyn huulille, kun sitä miettii myöhemmin. Romantiikan tynkääkin löytyy, mutta pääasiassa hyvällä maulla. Vasta loppupäässä homma muuttuu hieman siirappiseksi ja muutenkin lopetus on oudon venytetty muuten mukaansatempaavalla temmolla kulkevaksi filmiksi, mutta muuten Yesterday on erittäin mainio paketti ja koville The Beatlesin faneille veikkaisin sen olevan jopa aivan loistava teos. Monet bändin kappaleista ovat tietenkin mukana, kuten "Let It Be", "Hey Jude" ja tietysti nimikkobiisi "Yesterday".
Elokuvan ohjauksesta vastaa Danny Boyle ja vaikka olenkin nähnyt hänen aiempia tunnettuja töitään, kuten Trainspotting (1996) ja 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002), Yesterday saattoi nousta suosikikseni hänen filmeistään. Boyle luo erittäin hyvän tunnelman läpi leffan ja tasapainottelee hienosti huumorin ja tarinan synkempien puolien kanssa. Hänen ja Richard Curtisin kehittelemä tarina on todella nokkela ja Curtis on kirjoittanut erittäin mainion käsikirjoituksen. Yesterday on lisäksi kuvattu oivallisesti (jos selkeästi kehnommalla kameralla kuvattuja yöotoksia leffan alkupäässä ei laske mukaan) ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Ruutuun ilmestyvillä teksteillä kikkaillaan veikeästi. Daniel Pembertonin säveltämät musiikit eivät erityisemmin nouse esiin, sillä leffan jälkeen päässä soi vain joku The Beatlesin kappaleista.
Yhteenveto:Yesterday on erittäin mainio ja hauska elokuva todella kekseliäällä tarinalla. Filmi nappaa katsojansa heti mukaansa ja on erittäin kiinnostavaa seurata, millaisia ratkaisuja Jack päättää tehdä. Sekä päähenkilön että katsojan moraali pistetään koetukselle, kun suuri pulma isketään pöytään. Samalla katsojana pohtii, mistä koko hommassa on kyse ja miksi tämä tapahtuu juuri Jackille? Leffa nostaa jatkuvasti hymyn huulille, vaikka siinä on myös surullisia hetkiä ja valehtelun varjo uhkaa tuhota kaiken. Himesh Patel on todella oiva löytö leffan pääosaan ja hän hyppää Jackin rooliin oikein tunteella. Myös Lily James on tuttuun tapaansa mainio ja on hauska nähdä, kuinka itseironinen yllättävän ison roolityön tekevä Ed Sheeran osaa olla. Vasta lopetus muuttuu oudon siirappiseksi ja venytetyksi, mutta muuten leffa on osuvasti rytmitetty ja ohjaaja Danny Boyle luo loistotunnelmaa. The Beatlesin faneille tämä leffa on tietty pakkokatsottavaa, mutta kuten omalla kohdallani tuli huomattua, toimii Yesterday vaikkei bändi olisikaan erityisen tuttu. Jos jatkuvasti ilmestyvät megaleffat alkavat kyllästyttää, suosittelen lämpimästi tämän katsomista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Yesterday, 2019, Etalon Film, Working Title Films
Ohjaus: Susanna Fogel Pääosissa: Mila Kunis, Kate McKinnon, Sam Heughan, Justin Theroux, Hasan Minhaj, Ivanna Sakhno ja Gillian Anderson Genre: komedia, toiminta Kesto: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 16 Kun ensimmäisen kerran kuulin The Spy Who Dumped Me -elokuvasta, ajattelin heti samaa, mitä varmasti moni muukin tuumasi: taasko uusi James Bond -parodia?! Ian Flemingin luomasta agentti 007:stä on tehty niin paljon vitsiä vuosien varrella, että homma on alkanut tosissaan käymään tylsäksi. Itselläni asiaa ei parantanut se, että päärooleissa nähtäisiin hyvin epätasaisia roolisuorituksia tekevä Mila Kunis ja aivan järkyttävän kauhea Kate McKinnon. Traileri näytti hyvin typerältä kohellukselta ja meninkin katsomaan The Spy Dumped Men todella alhaisin odotuksin, toivoen pienesti, että elokuva onnistuisikin yllättämään positiivisesti.
Audrey ja hänen paras ystävänsä Morgan päätyvät keskelle toimintaa, kun Audreyn poikaystävä paljastuu CIA:n salaiseksi agentiksi, jolla on hallussa esine, jota jahtaavat niin muut agentit kuin terroristit ja salamurhaajatkin. Mila Kunis näyttelee Audreyta, elokuvan päähenkilöä, joka on aika mitäänsanomaton tapaus. Audreyn hahmo lähtee liikkeelle tylsänä taviksena, joka tietty tehtävän aikana kerää jostain outoa rohkeutta ja alkaa jossain kohtaa tekemään asioita, joita moni ei tosielämässä koskaan tekisi. Hahmona Audrey ei tarjoa paljoa, eikä Kuniskaan onnistu säväyttämään millään tavalla. Kuniksen suoritusten taso vaihtelee tosiaan voimakkaasti ja tässä leffassa hän tekee aika keskivertoa duunia. Hän ei ole kovin hyvä, muttei huonokaan. Kunis tarjoaa kuitenkin Oscarin arvoisen roolisuorituksen, jos häntä vertaa Morgania esittävään Kate McKinnoniin, joka ei edes yritä olla mitään muuta kuin oma raivostuttava itsensä. McKinnon ääntelehtii ja vääntelee naamaansa kuin hän yrittäisi olla naisversio Jim Carreysta, mutta toisin kuin Carrey, McKinnon ei osaa rytmittää vitsejään oikein, eikä hän edes osaa olla hauska. McKinnon taitaa oikeasti kuvitella, että jos hän vain pöhköilee kuin mikäkin hullu, hän olisi ihmisten mielestä hulvaton, eikä kukaan ole tajunnut kertoa hänen olevan väärässä. Hän on selvästi improvisoinut suurimman osan repliikeistään, sillä kukaan muu koomikko kuin hän ei ole yhtä huono keksimään vitsejä lennosta. Ihan sama, mikä hänen hahmonsa nimi on, McKinnon taitaa vain yhdenlaisen sekopään roolin ja se tosissaan käy hermoilleni. Naisduon lisäksi muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Audreyn vakoojapoikaystävä Drew (osaansa ihan kelvosti käyvä Justin Theroux), MI6:n agentti Sebastian (erittäin pökkelösti näyttelevä Sam Heughan) ja hänen työparinsa Duffer (yhtä ainoaa vitsiä heittävä Hasan Minhaj), sekä salaisen palvelun pomo (kylmän akan rooliin täydellisesti sopiva Gillian Anderson) ja pääkaksikkoa jahtaava salamurhaaja Nadedja (Ivanna Sakhno käy hyvin kylmästä tappajasta). Vaikka jotkut näyttelijöistä toimivatkin rooleissaan, ei yksikään tarjoa oikeasti hyvää roolityötä. Andersonin taidot valuvat hukkaan, kun hänen hahmonsa on kirjoitettu niin kehnosti, ettei katsoja ole koskaan täysin varma johtaako hän CIA:ta vai MI6:a.
Vaikken odottanut The Spy Who Dumped Me -leffalta lähestulkoon mitään, se silti onnistui alittamaan odotukseni. Ajattelin, että kyseessä olisi edes lystikkään mukaansatempaavaa kohellusta, minkä aikana saisi nauraa muutaman kerran, mutta ei. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt yhtä epähauskan komedian kuin tämä. Vitsit ovat pääasiassa mitä laiskimpia, tylsimpiä ja typerimpiä juttuja, mitä vain voi kuvitella. Elokuvassa oli noin neljä kertaa, jolloin naurahdin tai hymähdin ääneen ja yksi niistä koski todella ala-arvoista ja liian pitkäksi venytettyä kakkavitsiä. Ja sillekin naurahdin lähinnä siksi, että jostain syystä tekijät kokivat tarpeelliseksi pistää sen mukaan. Muut kerrat, jolloin tekijät kokivat tarpeelliseksi venyttää leffaa täysin turhilla vitseillä (joista suurin osa koostuu Kate McKinnonin sekoilusta), aiheuttivat lähinnä pitkästymistä. The Spy Who Dumped Me kestää lähes kaksi tuntia, mistä saisi helposti leikattua puoli tuntia pois. Ei leffa siitä hyväksi muuttuisi, mutta siten filmi saisi edes jonkinlaista viihdearvoa.
Elokuvan tekijät ovat tainneet uskoa, että jos kaksi kovaäänistä, jatkuvasti huutavaa naista laittaa keskelle toimintakohtauksia, vitsi jaksaisi kantaa kahden tunnin ajan. Voi pojat, että he olivat väärässä. Vitsi vanhenee ennen kuin se ehtii alkaakaan ja monet kohtaukset muuttuvat melusaasteen takia vain raivostuttaviksi. Ainoa kerta, kun leffa onnistuu naurattamaan Kunisin ja McKinnonin sekoilulla on, kun salamurhaaja Nadedja palkataan jahtaamaan heitä ja hänen kohteiksiin ilmoitetaan kaksi tyhmää amerikkalaisnaista. Nadedja etsii kiväärillään kohteita ja näkee useita muita tähän kuvaukseen sopivia pareja. Silloin elokuva sentään tiedostaa päähenkilöidensä typeryyden. Jos filmi olisi tiedostanut oman typeryytensä, voisi sekin nostaa viihdearvoa hieman. Nyt Audrey ja Morgan vain ryntäilevät paikasta toiseen kuin päättömät kanat. Ja kun puhun paikoista, tarkoitan ties kuinka montaa Euroopan maata, sillä jostain syystä tekijät ovat halunneet kuvata elokuvaansa niin Yhdyvalloissa kuin myös Itävallassa, Tšekeissä, Saksassa, Ranskassa, Unkarissa ja Alankomaissa. Jälkimmäinen maa on mukana vain pidentämässä leffaa lisää. Kai tällä yritetään heittää vitsiä siitä, kuinka agenttileffoissa vakoojat kiertävät ympäri maailmaa tehtäviensä aikana, mutta se jää liian vaisuksi, jotta se naurattaisi, enkä usko tekijöiden pohtineen tällaisia juttuja. Ainoa hauska asia, mitä reissaaminen tarjosi itselleni, oli että Audrey ja Morgan matkustavat Wienistä Prahaan junalla, mikä on sellainen matka, minkä itse tein tänä keväänä. Kaksikko jopa lähtee Wienistä samalta juna-asemalta, mistä minäkin!
Kehnosta näyttelijätyöstä ja surkeasta komiikasta huolimatta elokuvan huonoin asia on kuitenkin sen tarina. Käsikirjoittajakaksikko Susanna Fogel ja David Iserson ovat halunneet kertoa mahdollisimman monimutkaisen juonen, mikä sisältää mahdollisimman monia käänteitä. Jossain kohtaa alkaa kuitenkin käydä tylsäksi, että lähes jokainen, jonka Audrey ja Morgan tapaavat matkallaan, paljastuukin joksikin muuksi kuin minä he ovat itsensä esitelleet. On myös hyvin puuduttavaa katsoa tarinaa, joka alkaa avautumaan vasta noin puolessa välissä, mitä ennen filmi ei tee minkäänlaista työtä saadakseen katsojia kiinnostumaan tarinastaan. Tarina poukkoilee sinne sun tänne samalla lailla, miten päähenkilöt vaihtavat maata vähän väliä. Turha monimutkikkuus tekee juonesta sekavan, eikä katsojaa kiinnosta enää loppupeleissä tietää, kuka nyt onkaan hyvä ja kuka paha tai kuka työskentelee millekin järjestölle? Tarina on täynnä mitä typerimpiä juttuja, jotka tekevät katselukokemuksesta entistäkin vaikeamman.
Onko The Spy Who Dumped Me -leffassa sitten mitään hyvää? Itse asiassa kyllä. Olin nimittäin yllättynyt toimintakohtausten toteutuksesta. Tai no, Audreyn ja Morganin kanssa toiminta on vain typerää säheltämistä, mutta kun vakoojat tappelevat toisiaan vastaan, on meno yllättävänkin viihdyttävää - ja yllättävän veristä. Ajattelin elokuvan olevan esiteineille tehty hömppä, mutta muutamissa kohdissa lenteli oikein kunnolla verta! Ja siinäpä ne hyvät puolet sitten olivatkin...
Käsikirjoittamisen lisäksi Susanna Fogel on myös ohjannut elokuvan ja vaikka häneltä löytyy silmää toimintakohtauksiin, ei hän onnistu millään pitämään pakettia kasassa. Fogelilla on kehno huumorintaju rytmityksen kannalta, mikä pilaa useimmat vitseistä. Tämän lisäksi hän ei ole ymmärtänyt karsia turhia osioita pois ja hän on jättänyt mukaan useita hetkiä, jotka olisivat parempia Blu-rayn poistettujen kohtauksien joukossa. Monessa kohtaa The Spy Who Dumped Me on oivallisesti kuvattu ja sen digiefektit ovat kelvollisesti toteutetut. Maskeeraukset ovat onnistuneita ja puvustajat ovat päässeet pistämään näyttelijät tyylikkäimpiin vaatteisiin, kuten agenttileffoissa kuuluukin tehdä. Ääniefektit ovat erinomaisia etenkin toimintakohtauksissa aseiden lauetessa ja niskojen katkeillessa, mutta säveltäjä Tyler Bates ei ole saanut aikaan mitään muistettavaa musiikkien parissa.
Yhteenveto:The Spy Who Dumped Me on huono, epähauska ja jopa ala-arvoisen typerä agenttikomedia. Lähes yksikään vitseistä ei toimi, tarina on surkeasti kerrottu sekasotku, eikä hommaa yhtään helpota, että päänäyttelijät tekevät kehnoa työtä. Tai no, Mila Kunis on ihan ok, mutta Kate McKinnon on tuttuun tapaansa vain raivostuttava ja hän osoittaa jälleen, miksei hän kuulu elokuviin. Muutkaan näyttelijät eivät ole kaksisia osissaan - etenkin Sam Heughan on todella puinen vakoojana. Toimintakohtaukset ovat sentään osittain tyylikkäitä ja niistä löytyy yllättävän paljon veriroiskeita, mutta tämä ei todellakaan auta pelastamaan kokonaisuutta. Filmi on ainakin puoli tuntia liian pitkä, jolloin sitä ei voi edes pitää kevyenä hömppänä. Elokuva ei myöskään onnistu olemaan tarpeeksi itseironinen, jotta sen huonous kääntyisi hyväksi asiaksi. Loppujen lopuksi kyseessä on yksi tylsimmistä komedioista aikoihin, sekä yksi vuoden 2018 huonoimmista elokuvista. The Spy Who Dumped Me ei siis todellakaan saa minulta suosituksia. Sen sijaan kannattaa katsoa Melissa McCarthyn tähdittämä vakoojakomedia Spy - vakoojan asussa (Spy - 2015), joka on ihan oikeasti hulvattoman hauska, nokkela ja jopa mainiosti kirjoitettu. Vaikka se kestää hieman kauemmin kuin The Spy Who Dumped Me, on Spy selkeästi viihdyttävämpi ja paremmin rytmitetty, jolloin se tuntuu paljon lyhyemmältä teokselta. Lopputekstien aikana nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus, jos kiinnostaa ja jos eksyittekin teattereihin katsomaan tätä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Spy Who Dumped Me, 2018, Lionsgate, Imagine Entertainment
Ohjaus: Carlos Saldanha Pääosissa: John Cena, Kate McKinnon, Lily Day, Bobby Cannavale, Anthony Anderson, Peyton Manning, David Tennant, Gina Rodriguez, Daveed Diggs, Gabriel Iglesias, Tim Nordquist, Miguel Ángel Silvestre, Juanes, Flula Borg, Boris Kodjoe, Sally Phillips, Raúl Esparza ja Jerrod Carmichael Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 7
Ferdinand perustuu kirjailija Munro Leafin ja kuvittaja Robert Lawsonin lastenkirjaan "The Story of Ferdinand" (1936). Ferdinand-härkä on vuosien varrella esiintynyt elokuvissa pienissä rooleissa, mutta vasta nyt hahmosta on tehty oma leffansa. Vuonna 2011 20th Century Fox osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä animaatiota Blue Skyn kanssa. Alunperin leffan oli tarkoitus ilmestyä jo keväällä 2017, mutta sen tuotanto viivästyi hieman ja ensi-ilta siirrettiin joulukuulle. Ferdinand sai aika positiiviset arviot, muttei mitään erityisempää ylistystä. Se oli ehdolla mm. kahdesta Golden Globe -palkinnosta (paras animaatioelokuva ja paras alkuperäislaulu), muttei voittanut kumpaakaan. Itse en käynyt katsomassa Ferdinandia, kun sille järjestettiin lehdistönäytös, sillä se oli suomeksi dubattu ja haluan nähdä aina kaikki filmit alkuperäiskielellä. Ajattelin odottaa siihen, että elokuva ilmestyy vuokrattavaksi, mutta tammikuun lopulla päätinkin toisin. Olin ostanut useita Finnkinon sarjalippuja joulukuussa, koska minun oli tarkoitus mennä armeijaan tammikuussa, enkä sen takia pääsisi lehdistönäytöksiin. Noh, se armeija meni miten meni, joten huomasin jälleen istuvani presseissä, kasa lippuja vailla käyttöä. Niinpä kun eräänä iltana tuumin, mitä tekisin seuraavana päivänä, mieleeni juolahti, etten ole vielä nähnyt Ferdinandia. Varasin heti liput ja seuraavana aamuna istuin Kinopalatsin salissa, odottamassa elokuvan alkamista. Hauskinta oli, ettei näytöksessä ollut ketään muuta, joten sain nauttia filmistä yksin. Lempeän Ferdinand-härän mokatessa pahasti, hänet viedään takaisin kurjaan lapsuudenkotiinsa. Siellä hänen täytyy tehdä valinta taisteluhäräksi kouluttamisen ja teurastamon välillä.
Ferdinand (äänenä showpainija John Cena) on todella sympaattinen härkä, jota eivät taistelut kiinnosta. Hän haluaisi mieluummin katsella ja nuuhkia kukkia, ja loikoilla ruohikolla auringonpaisteessa. Katsojan käykin heti sääliksi, kun Ferdinand joutuu takaisin muiden härkien luokse, jotka kiusasivat häntä koko hänen lapsuutensa ajan. On kiinnostavaa seurata, kun nuori härkä alkaa kokoamaan rohkeutta, jotta voisi selvitä elossa takaisin rakkaidensa luokse, jotka hyväksyvät hänet kukkia haistelevana pehmona. Ferdinand on suloinen sekä henkisesti että ulkoisesti, etenkin Colin H. Murphyn ääninäyttelemänä vasikkana. Lapsuudenkodissaan Casa del Torossa Ferdinand tapaa Lulu-vuohen, jota ääninäyttelee inhokkini Kate McKinnon. En voi käsittää, miten hän pystyy olemaan raivostuttavan ärsyttävä jo pelkällä äänellään?! Lulu on vähän väliä äänessä ja hänestä on tehty mahdollisimman energinen ja typerä, koska se on kai lapsien mielestä hauskaa. Vaikka hahmosta löytyy hieman sydäntäkin, kun hän osaa vihdoin olla hiljaa, on hänelle silti annettu ihan liikaa ruutuaikaa. Muita härkähahmoja elokuvassa ovat ylimielinen Urho (Bobby Cannavale), joka ei pidä Ferdinandista yhtään; laiha Luikki (Anthony Anderson), joka on nopea, muttei mikään taistelija; Hottis (Peyton Manning), joka kuvittelee olevansa taitava, mutta joka kärsii voimakkaasta ramppikuumeesta; skotlantilainen Angus (Doctor Who -sarjasta, 2005-, tuttu David "kymmenes Tohtori" Tennant), joka ei näe otsatukkansa takaa mitään; sekä suuri Masi (Tim Nordquist), joka käyttäytyy kuin mikäkin Frankensteinin hirviö. Härkähahmoista on tehty mainiosti erilaiset ja muistettavat. Angus ja Masi ovat aika yksiulotteisia tapauksia, mutta Urholle, Luikille ja Hottikselle on annettu hyvin erilaisia puolia. Ihmishahmoja leffassa taas ovat Ferdinandia rakastava pieni tyttö Nina (Lily Day) ja hänen isänsä Juan (muusikko Juanes), Casa del Toron omistaja Moreno (Raúl Esparza) ja matadori eli härkätaistelija Kingi (Miguel Ángel Silvestre), joka saapuu Casa del Toroon valitsemaan itselleen vastuksen. Urho-härän tavoin matadori Kingi vaikuttaa todella ylimieliseltä tyypiltä, jolloin toivoo kaksikon tekevän toisistaan selvää areenalla. Moreno ja Juan-isä jäävät pahasti taustalle, kuten jää harmillisesti myös Nina, joka on Ferdinandin tavoin sympaattinen hahmo. Ottaen huomioon, kuinka paljon Ferdinand ja Nina kaipaavat toisiaan, Ninaa olisi pitänyt näyttää enemmän. Härkien (ja vuohen) lisäksi elokuvassa nähdään muitakin eläimiä, kuten siilikolmikko Eka (Gina Rodriguez), Toka (Daveed Diggs) ja Nelkku (Gabriel Iglesias), joista on välillä hyötyä, mutta jotka jäävät aika unohdettaviksi; hevoskolmikko Hans (Flula Borg), Klaus (Boris Kodjoe) ja Kreetta (Sally Phillips), jotka muuttavat ylimielisyytensä hauskuudeksi; sekä Ninan ja Juanin koira Paco (Jerrod Carmichael), jonka olemassa olon ehtii unohtaa, kun häntä ei näe pitkään aikaan alun jälkeen.
Nimikkohahmonsa tavoin itse Ferdinand-elokuva on suloinen ja sympaattinen. Katsoja on heti pienen Ferdinandin puolella, kun hän saapuu tarinaan ja katsojana pysyy hänen puolellaan loppuun asti, jossa hän on selkeästi isompi kuin muut härät. Ferdinandin kokohan on tehty tietysti huumorin vuoksi, sillä suuren härän ei uskoisi nuuhkivan kukkia ja ihailevan kaunista luontoa. Ei se siis mitenkään erityisen hauskaa ole, mutta on se huvittava idea. Elokuva ei muutenkaan ole kovin hauska, mikä on mielestäni harmillista. Ei sen toisaalta tarvitsisi olla hauska - pelkkä suloinen tarina riittäisi, mutta kun leffa sisältää useita juttuja, jotka on tarkoitettu vitseiksi, huumorin kehnous jää häiritsemään. Lapsia Lulu-vuohen sekoilut saattavat naurattaa, mutta aikuisille ne ovat aika myötähäpeällistä seurattavaa. Suurimman myötähäpeän aiheuttaa kuitenkin irrallinen tanssikohtaus, jossa nähdään mm. däbbääviä hevosia ja twerkkaavia härkiä. Muuten hölmöt hevoset onnistuvat tarjoamaan parit makeat naurut, mutta tanssimisen olisi voinut jättää poistettuihin kohtauksiin. Hauskinta filmissä olivat mielestäni kylän nunnat, joiden tarjoamia vitsejä lapset eivät välttämättä ymmärrä. Myhäilin myös pienille yksityiskohdille, joita elokuva sisältää ja kauhistelin, kun ensimmäistä kertaa näytetään, kun härkä viedään kohti teurastamoa. Ferdinand ei ole kovin ihmeellinen teos, mutta se on oiva satu koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Se ei tarjoa vanhemmille ihan samanlaisia syvällisyyksiä ja aikuisteemoja kuten useat Pixar-animaatiot, mutta se ei ole myöskään liian lapsellinen filmi, jotta aikuisetkin voivat nauttia siitä. Leffan syvällisyydet syntyvät siitä teemasta, että jokaisen pitäisi kuunnella omaa sydäntään ja tehdä sitä mitä itse haluaa, eikä vain kuunnella, mitä muut haluavat sinun tekevän. Aikuiset huomaavat tarinasta myös synkkiä totuuksia siitä, kuinka härkiä kohdellaan. On traaginen hetki, kun tajuaa, ettei härkien unelma päästä areenalle olisikaan sellainen tähtihetki kuin he uskovat. Harmi vain, että noin puolessa välissä elokuva alkaa laahaamaan, jolloin katsojana toivoisi tarinan etenevän nopeasti johonkin suuntaan. Elokuvalla on kestoa tunti ja kolme varttia, ja siitä saisi helposti leikattua minuutteja pois. Puolentoista tunnin teoksena Ferdinand olisi tiiviimpi ja viihdyttävämpi paketti. Mukaan on kuitenkin saatu mukavaa seikkailuhenkeä, pari ihan jännittävääkin hetkeä, sekä pientä liikuttavuutta, jolloin leffan katsoisi mielellään uudestaankin.
Vaikka eläinhahmot ovat aika kulmikkaasti suunniteltuja ja ihmisille on päätetty pistää jättimäiset nenät, on Ferdinand tyylikkäästi animoitu elokuva. Taustat ovat kauniita ja pidän äärimmäisen paljon siitä, kuinka värikäs leffa on. Laajoista kuvista on kiinnostavaa tutkia kaikenlaisia yksityiskohtia. Elokuvan ohjauksesta vastaa Carlos Saldanha, joka on aiemmin ohjannut Blue Sky -yhtiölle mm. kolme ensimmäistä Ice Agea (2002-2009) ja molemmat Rio-animaatiot (2011-2014). Tässä Saldanha osoittaa, etteivät hänen taitonsa kadonneetkaan Ice Age 3: Dinosaurusten ajan (Ice Age: Dawn of the Dinosaurs - 2009) jälkeen, minkä lisäksi Ferdinand on osoitus myös siitä, että koko yhtiöllä saattaakin olla positiivinen tulevaisuus tiedossa. En nimittäin erityisemmin välitä Riosta (2011), enkä varsinkaan Rio 2:sta (2014) tai fantasialeffa Salaisesta valtakunnasta (Epic - 2013). Tenavat-elokuva (The Peanuts Movie - 2015) on kyllä todella mainio, mutta muuten en ole pitänyt Blue Skyn muista leffoista kuin Ice Ageista ja senkin sarjan uusin osa, Ice Age 5: Törmäyskurssilla (Ice Age: Collision Course - 2016) oli pieni pettymys. Äänimaailma Ferdinandissa on todella oivallinen ja yllättävää kyllä, John Powell on saanut sävellettyä mainiota musiikkia, joka luo hienosti espanjalaista henkeä elokuvaan.
Yhteenveto:Ferdinand on sympaattinen animaatioseikkailu koko perheelle. Se nostaa usein hymyn huulille, muttei valitettavasti saa oikeasti nauramaan. Lapset saattavat kokea riemua ylienergisestä Lulu-vuohesta, mutta itse pidin hahmoa vain rasittavana. Päähahmo Ferdinand on kuitenkin mainio tapaus, jolle ei haluaisi nähdä mitään pahaa tapahtuvan, sillä hahmo itse ei halua mitään pahaa kenellekään. Siinä missä lapsille on tarjolla suloisia hetkiä ja pöhköilyä, aikuiset saavat hämmästellä, kuinka yllättävän karuja teemoja elokuvaan on saatu mukaan. Noin puolessa välissä leffa muuttuu hieman pitkäveteiseksi, mutta muuten se onnistuu viihdyttämään hyvin. Visuaalisesti filmi näyttää hienolta ja se on ihanan värikäs. John Powellin musiikit tuovat erinomaisen lisänsä leffan espanjalaisympäristöön. Kokonaisuudessaan Ferdinand ei ole mitä ihmeellisin elokuva, mutta se on juuri sopiva satuhetki koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Tietyt karuudet eivät täysin sovi pienimmille lapsille, mutta kyllä leffan voi katsoa ihan sujuvasti jo ennen ala-asteen aloitusta. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten sitä ennen ei kannata poistua teatterista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.foxmovies.com
Ferdinand, 2017, Blue Sky Studios, Twentieth Century Fox Animation, Davis Entertainment
