Backrooms (2026) - elokuva-arvostelu

BACKROOMS

Ohjaus: Kane Parsons

Näyttelijät: Chiwetel Ejiofor, Renate Reinsve, Lukita Maxwell, Finn Bennett, Mark Duplass, Krista Kosonen, Avan Jogia ja Robert Bobroczkyi

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Backrooms perustuu Kane Parsonsin YouTube-videosarjaan, joka puolestaan pohjautuu 4chan-foorumilla julkaistuun kuvaan keltaisten kattolamppujen valaisemasta toimistotilasta, jonka ympärille kehiteltiin kokonainen mytologia. Alkuvuodesta 2023 ilmoitettiin, että Parsons pääsee tekemään ihka aidon elokuvan aiheesta ja vieläpä A24:n ja James Wanin Atomic Monster -yhtiön tuottamina. Elokuvaa varten rakennettiin jättimäiset lavasteet, jotka olivat lopulta niin labyrinttimäiset, että osa kuvausryhmästä myönsi jälkikäteen eksyneensä niissä. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Backrooms on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Backrooms ei ollut etukäteen tuttu konsepti ja kuulin koko hommasta vasta, kun Filmikela-sivua kirjoittava ystäväni ryhtyi hehkuttamaan minulle, että siitä on tulossa oikea leffa. Ruotsin reissuni takia minulta kesti melkein viikko, kunnes pääsin vihdoin uteliaana katsomaan, mistä Backroomsissa on oikein kyse?

Huonosti menestyvää huonekaluliikettä pyörittävä Clark löytää myymälänsä alakerrasta portaalin omituiseen tilaan, joka vaikuttaisi jatkuvan loputtomiin.

12 Years a Slave -elokuvasta (2013) Oscar-ehdokkuuden saanut ja Doctor Strange -leffoistakin (2016-2022) tuttu Chiwetel Ejiofor näyttelee Clarkia, joka pyörittää omaa huonekaluliikettään, jolla ei mene kummoisesti. Tämän lisäksi Clarkin vaimo on vastikään jättänyt hänet ja alkoholismikin on hivuttautunut takaisin hänen elämäänsä. Ja jos tässä ei olisi jo tarpeeksi päänvaivaa, Clarkin merirosvoteemaisen kaupan alakerrassa on portaali vähän erilaiseen takahuoneeseen, missä piilee omat salaisuutensa ja mistä ei välttämättä noin vain pääsekään pois. Ejiofor tulkitsee hyvin hahmonsa piinattua mielenmaisemaa ja sitten pakkomiellettä, mikä Clarkilla muodostuu tätä omituista paikkaa kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös Lukita Maxwell ja Finn Bennett Clarkin kaupassa työskentelevinä Katina ja Bobbyna, vastikään Sentimental Valuesta (Affeksjonsverdi - 2025) palkintoehdokkuuksia kahminut Renate Reinsve Clarkin terapeuttina Maryna, sekä takaumissa Suomen oma Krista Kosonen Maryn äitinä Norana - torille! Ejioforin ohessa Reinsve on selvästi näyttelijäkaartin vahvinta antia. Hän esittää hyvin terapeuttihahmonsa suurta epäluuloa Clarkin selityksistä tästä mysteerisestä paikasta, jonne voi kävellä myymälän seinän läpi ja joka jatkuu loputtomasti joka suuntaan kuin maailman valtavin tunneliverkosto. Vielä paremmin hän suoriutuu leffan loppusuoralla, kun myös Mary päätyy takahuoneisiin.

Backrooms ei tosiaan ollut etukäteen juuri yhtään tuttu juttu minulle, mutta jo avausviikonloppuna kävi selväksi, että kyseessä on aikamoinen ilmiö ja että tälle elokuvasovitukselle oli kysyntää maailmalla. Sen lisäksi, että Backrooms takoi A24-yhtiön isoimman avausviikonlopputuloksen lippuluukuilla, elokuvan ohjaaja Kane Parsonsista muodostui 20-vuotiaana nuorin leffaohjaaja ikinä, jonka elokuva oli maailmalla avausviikkonsa menestynein. Lisäksi tämä, vähän aikaa sitten ilmestynyt Obsession (2025) ja alkuvuodesta pikaisen teatterikierroksen saanut Iron Lung (2026) ovat osoituksia siitä, että Hollywoodissa on tapahtumassa aikamoinen murrosvaihe, kun sketseihin ja pelivideoihin erikoistuneet tubettajat rikkovat rajoja ja ennätyksiä pikkubudjetin kauhuleffoillaan. Selvästi studiomääräysten pohjalta tehty kaavamainen Passenger (2026) onkin esimerkkinä jäänyt täysin näiden leffojen jalkoihin, saaden taatusti monet studiopamput jännittämään, kun aiemmin niin takuuvarmat hitit eivät enää jaksakaan kiinnostaa katsojia.

On myös hienoa, että A24, Atomic Monster ja muut antoivat YouTubeen Backrooms-lyhytvideoita tehneen Kane Parsonsin sekä ohjata tämän kunnon elokuvan, että vielä tehdä sen selvästi vapain käsin. Lopputuloksesta paistaa palo projektia kohtaan ja halu tuoda tämä kiehtova ja aika ahdistavakin idea vielä isompien yleisöjen eteen. Asia olisi taatusti ollut toinen, mikäli studio olisi vain maksanut oikeuksista ja palkannut puikkoihin jonkun periaatteessa kokeneemman, mutta samalla koko hommaan huonommin perehtyneen tekijän.

Mutta miten Backrooms toimi minun kaltaiselleni katsojalle, jolle koko juttu ei ollut etukäteen tuttu? Yllättävänkin hyvin. Pidin erittäin paljon elokuvan konseptista ja Parsonsin rakentamasta epämukavasta tunnelmasta. Sen verran mitä jälkikäteen luin ja katselin videoita, Parsons on onnistunut yhdistelemään eri asioita, mitkä Backroomsissa ovat viehättäneet ihmisiä, oli kyse sitten itse valtavan takahuonemiljöön ahdistavasta fiiliksestä, Parsonsin omien videoiden found footage -tyylistä, takahuoneissa vaanivista olennoista tai siitä omasta suosikistani, eli kauhun psykologisemmasta annista. Takahuoneet toimivat kiehtovana metaforana Clarkin rikkoutuneelle mielenmaisemalle, josta niin mies kuin hänen terapeuttinsa yrittävät ottaa selkoa. Kiehtovia vertauskuvia löytyy myös tekoälyyn ja sen kömpelöön yritykseen kopioida oikeaa maailmaa. Osaa katsojista tämä psykologisempi kauhu todennäköisesti pitkästyttää, mutta itse pidin sitä lopulta paljon karmivampana kuin loppuhuipennuksen tavanomaisempaa pakoa mörökölliltä. Osa katsojista tulee myös pitämään leffaa liian hämmentävänä, mutta omaan makuuni Backrooms olisi voinut vieläkin enemmän jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, sillä loppusuora on turhan selittelevä.

Teknisestikin Backrooms on erittäin mainio ja ensimmäisenä on pakko nostaa esiin se kaikista ilmeisin aspekti, eli itse takahuoneet, jotka toteutettiin jättimäisillä lavasteilla. Lopputulos on kertakaikkisen upea. Aluksi paikka näyttää vain kellertävästi valaistulta toimistotilalta, mutta mitä syvemmälle pääsemme alueella, sitä oudommaksi se muuttuu. Esineet saattavatkin olla seinällä tai jopa sulautuneet kiinni lattiaan, ovien kahvojen määrässä ei ole järkeä, kaiteet on aseteltu täysin epäloogisiin paikkoihin ja tarpeeksi syvällä näyt ovat entistä absurdimpeja. Tällä arkisten asioiden vinksahtaneella hyödyntämisellä saadaan jo aikaan tehokkaita puistatuksia. Myös puvustus on oivallista ja maskeeraus pätevää. Kameratyöskentely on onnistunutta, leikkaus sujuvaa ja Parsonsin sekä Edo Van Breemenin säveltämät musiikit tehostavat uhkaavaa tunnetta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Backrooms, Yhdysvallat, A24, 21 Laps Entertainment, Atomic Monster, Blumhouse-Atomic Monster, Chernin Entertainment, Oddfellows Pictures, Phobos

Arvostelu: Bombshell - hiljaisuuden rikkojat (Bombshell - 2019)

BOMBSHELL - HILJAISUUDEN RIKKOJAT

BOMBSHELL

Ohjaus: Jay Roach
Pääosissa: Charlize Theron, Margot Robbie, Nicole Kidman, John Lithgow, Kate McKinnon, Rob Delaney, Liv Hewson, Brigette Lundy-Paine, Connie Britton, Allison Janney, Mark Duplass ja Malcolm McDowell
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 7

Bombshell - hiljaisuuden rikkojat perustuu tositapahtumiin muutaman vuoden takaa, Fox Newsin naistyöntekijöiden paljastaessa yhtiön johtajan Roger Ailesin ahdistelleen heitä seksuaalisesti vuosia. Toukokuussa 2017 Ailesin kuoleman jälkeen Annapurna Pictures ilmoitti työstävänsä elokuvaa tapahtumista. Työryhmää alettiin kasaamaan ja Charles Randolph alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta. Annapurna Pictures kuitenkin jättäytyi projektista budjetin kasvaessa, jolloin mukaan tulivat Bron Studios ja Lionsgate. Leffaa alettiin kuvaamaan lokakuussa 2018 työnimellä "Fair and Balanced" ja nyt uudelleennimetty Bombshell - hiljaisuuden rikkojat saa ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä ja meninkin odottavaisin mielin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.

Fox Newsin johtaja Roger Ailes on vuosia ahdistellut yhtiön naistyöntekijöitä, uhaten potkuilla ja maineen pilaamisella, jos naiset kertovat asiasta, ja lupaillen paremmista tuloista ja tähteydestä, jos nämä suostuvat hänen uhreikseen. Kun yksi uutisreporttereista päättää vihdoin nostaa asian esille julkisuuteen, kaikki muuttuu Fox Newsilla pysyvästi...

Elokuvan päärooleissa nähdään Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie, jotka näyttelevät Fox Newsin työntekijöitä. Theron esittää uutistoimittaja Megyn Kellyä, joka on tarkka sanoissaan ja tykkää näpäytellä suorassa lähetyksessä. Kidman taas näyttelee reportteri Gretchen Carlsonia, jolla on ollut menestyksekäs ura yhtiöllä, mutta joka alkaa miettiä, onko Ailesin tapa kohdella naisia menestyksen jatkamisen arvoista. Margot Robbie esittää elokuvaa varten luotua hahmoa, Fox Newsin uutta työntekijää Kaylaa, johon on yhdistetty yhtiön naisten kokemuksia Ailesin kanssa. Kaikki kolme näyttelijää suoriutuvat rooleistaan upeasti. Robbie pistää parastaan traagisissa hetkissä, kun taas Theron ja Kidman ovat maskeerattu näyttämään täysin esikuviltaan. Theron on jopa onnistunut omaksumaan oikean Kellyn tavan puhua uutislähetyksissä.

Hienoa työtä tekee myös John Lithgow, joka luikertelee inhottavan Roger Ailesin rooliin. Yleensä sympaattisia hahmoja esittävä Lithgow on yllättävänkin ällöttävä ja ahdistava Fox Newsin johtajana, jonka katse todella tunkee naisten vaatteiden läpi. Katsoja kokee usein puistatusta hahmon ollessa läsnä. Ailes oli todella epämiellyttävä tapaus ja Lithgow tuo sen esille fantastisesti.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Allison Janney Ailesin asianajajana, Rob Delaney, Liv Hewson ja Brigette Lundy-Paine Megan Kellyn avustajina, Kate McKinnon Kaylan työkaverina, sekä Malcolm McDowell Fox Newsin omistaja Rupert Murdochina. On ilo nähdä Kellopeliappelsiinista (A Clockwork Orange - 1971) tuttu McDowell pitkästä aikaa näyttelemässä, minkä lisäksi on myös erittäin suuri ilo huomata, että yleensä äärimmäisen rasittava ja jopa raivostuttava koomikonyritys McKinnon osaa hillitä itsensä ja näytellä, jos niin haluaa! Janney on erittäin mainio, kuten aina, mutta hän jää harmillisen pieneen osaan.

Me Too -kampanjan noustessa esiin muutama vuosi sitten, oli selvää, että tästä yhteiskunnallisesti merkittävästä ja kulttuuria muovaavasta keskustelusta tehtäisiin jossain kohtaa elokuvia. Bombshell - hiljaisuuden rikkojat on varmasti vain ensimmäinen monista ja jos taso pysyy tällaisena, niin antaa tulla vain lisää! Kyseessä on erittäin mainio teos erittäin tärkeästä aiheesta, mikä aika lailla kaikkien pitäisi katsoa. Filmi sisältää paljon tunnetta ja on varmaa, että monille, jotka ovat itse kokeneet ahdistelua, tunteet tulevat olemaan voimakkaita. Etenkin yhdessä kohtaa kyynelhanat saattavat aueta herkästi. Leffa onnistuu välittämään naisten kokeman ahdistuksen, vaikka itse ahdistelukohtauksia siinä on lopulta yllättävänkin vähän. Sitäkin enemmän näytetään, kuinka seksististä ja tökeröä toimintaa Fox Newsilla on ollut - ja valitettavasti on edelleen. Naiset eivät saa käyttää housuja, vaan vain lyhyitä hameita. Katsojalukujen nostamiseksi vaihdetaan laajakuvaan, jotta saadaan läpinäkyvän pöydän takaa näkyvät paljaat jalat esiin. Jos tähän ei suostu, ei ole asiaa töihin seuraavana päivänä. Elokuva esittelee läpi kestonsa yhä vain enemmän vääryyksiä ja sitä katsoessa on vaikea olla tuntematta suurta kiukkua kasvamassa sisällä.

Elokuvan tarina on jo itsessään mielenkiintoinen ja kun vielä tietää, että se on suurimmaksi osaksi tositarina, on se vieläkin kiehtovampi. Bombshell - hiljaisuuden rikkojat nappaa nopeasti mukaansa ja pitää oivallisesti otteessaan loppuun saakka. Sen rytmitys on napakkaa, eikä aika käy pitkäksi. Paikoitellen katsojana toivoisi, että elokuva pysähtyisi syventämään jotain hetkeä, hahmoa tai juonikuviota pidemmäksi aikaa. Jotkut asiat hoidetaan pois alta kiirehtien ja niiden merkittävyys hieman katoaa, eikä näin pitäisi käydä. Pääasiassa elokuva kuitenkin tasapainottelee taidokkaasti kolmen päähenkilönsä juonikuvioiden välillä.

Asia, mistä Bombshell - hiljaisuuden rikkojat saa (ja onkin jo saanut) suurta kritiikkiä, on se, että elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat molemmat miehiä. Onhan tämä kieltämättä kumma, kun leffa kertoo naisten kokemasta ahdistelusta ja onkin suuri mahdollisuus, että elokuva olisi vieläkin iskevämpi, jos siinä toimisi naistiimi puikoissa. Jay Roach ja Charles Randolph tekevät kuitenkin oivaa työtä ja kun Charlize Theron on toiminut tuottajana, olen varma, että hänellä on ollut sanavaltaa tehdä muutoksia, kun jompikumpi tai molemmat ovat olleet tekemässä jotain töksähtävästi. Elokuva on teknisestikin hyvin toteutettu. Kameratyöskentelystä löytyy televisiolähetyksille ja -ohjelmille tyypillisiä zoomailuja, minkä lisäksi leffassa on muutenkin hienovaraista, mutta veikeää visuaalista kikkailua. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet, kuten on myös äänimaailma. Theodore Shapiron säveltämät musiikit luovat lisätunnelmaa tehokkaasti.

Yhteenveto: Bombshell - hiljaisuuden rikkojat on erittäin mainio teos tärkeästä aiheesta ja varmasti vain yksi monista tulevista Me Too -kampanjaan liittyvistä elokuvista. Leffa nappaa heti mukaansa mielenkiintoisen aiheensa vuoksi, minkä lisäksi se onnistuu hyvin nopeastikin pistää katsojan tuntemaan voimakkaitakin tuntemuksia. Tietty raivo alkaa kiehua sisällä, kun John Lithgow ällöttelee oikein antaumuksella Roger Ailesin roolissa ja kun naistyöntekijöistä alkaa yhä paremmin nähdä, mitä se tekee heidän psyykkeelleen. Ahdistus välittyy katsomoon asti, mutta leffa voisi mennä vieläkin pidemmälle epämiellyttävän tunteensa kanssa. Vaikka elokuvan rytmitys on mukavan reipas, voisi se välillä hiljentää vauhtia ja syventää tiettyjä asioita paremmin. Visuaalista kikkailua on yllättävänkin veikeästi mukana. Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie ovat kaikki todella hyviä rooleissaan - Theron ja Robbie ovat jopa erinomaisia. On kyllä hieman kumma, että ohjaajana ja käsikirjoittajana toimivat miehet ja toivonkin, että kun samanlaisesta tositarinasta tehdään seuraavan kerran elokuva, olisi kameran takana merkittävimmissä rooleissa huomattavasti enemmän naisia. Se todella on varmaa, että näitä tositarinoita tullaan filmatisoimaan, mutta tuskinpa tuottaja Harvey Weinsteinista onnistutaan vielä hetkeen vääntämään elokuvaa, sillä harmillisesti hänellä on yhä paljon vaikutusvaltaa elokuvamaailmassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bombshell, 2019, Lionsgate, Annapurna Pictures, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Denver and Delilah Productions, Lighthouse Management & Media

Arvostelu: Tully (2018)

TULLY

Ohjaus: Jason Reitman
Pääosissa: Charlize Theron, Mackenzie Davis, Ron Livingston, Asher Miles Fallica, Lia Frankland, Gameela Wright, Mark Duplass ja Elaine Tan
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Tully on ohjaaja Jason Reitmanin ja käsikirjoittaja Diablo Codyn kolmas yhteistyöelokuva Junon (2007) ja Young Adultin (2011) jälkeen. Elokuva lähti liikkeelle Codyn ideasta, jonka hän esitteli Reitmanille ja yhdessä he alkoivat työstämään projektia eteenpäin. Päärooliin he valitsivat Young Adultia tähdittäneen Charlize Theronin, joka lihotti itseään roolia varten parillakymmenellä kilolla. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2016 ja Tully sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018 ja Suomeen se saapui muutama kuukausi myöhemmin. Elokuva keräsi kehuja kriitikoilta, mutta itse en valitettavasti nähnyt leffaa, kun se ilmestyi, enkä edes muista miksi. Pohdin pariinkin otteeseen meneväni katsomaan elokuvan, mutta päätin lopulta odottaa vuokrausmahdollisuutta. Olin kuitenkin jo lähes unohtanut filmin, kunnes huomasin, että Charlize Theron oli saanut roolistaan Golden Globe -ehdokkuuden. Vuokrasin Tullyn Blockbusterista ja hyvä niin, sillä kyseessä on hieno elokuva. Leffa itse asiassa pääsi jopa listalleni vuoden 2018 parhaista elokuvista!

Marlo ja Drew Moreau saavat kolmannen lapsen, mikä tekee jo väsyneestä Marlo-äidistä täysin uupuneen. Marlon veli Craig ehdottaa, että hän palkkaisi yölapsenvahdin, jotta hän saisi unta. Lopulta Marlo päättää antaa idealle periksi, jolloin pariskunnan ovelle tupsahtaa pirtsakka Tully, joka ei hoida vain vastasyntynyttä vauvaa, vaan myös Marloa.

En ole koskaan erityisemmin välittänyt Charlize Theronista näyttelijänä. Pidin hänen suorituksestaan Mad Max: Fury Roadissa (2015), mutta muuten olen nähnyt häneltä leffoja, joissa hän esittää joka kerta lähes täysin samanlaista kylmää akkaa. Ja vaikka hän hoitaa sen homman ihan kelvollisesti, ei se tee hänestä erityisen pidettävää. Tullyssä Theron on kuitenkin uskomattoman hyvä. Olin aivan häkeltynyt, kuinka mielettömän loistava Theron onkaan roolissa. Hän näyttelee perheenäitiä, Marloa, joka on lopen uupunut lapsiensa vahtimisesta ja Theron tuo hahmon väsymyksen täydellisesti esille. Tämä ei koskaan tunnu laiskuudelta, vaan Theron näyttää siltä kuin koko maailman taakka olisi hänen harteillaan ja katsojana huomaa hyvin nopeasti välittävänsä Marlon hyvinvoinnista. Theronin omistautumisen rooliin huomaa tosiaan siitä, että hän oikeasti lihotti itseään ja läpi leffan hän näyttääkin, millaiseksi on vartalonsa muokannut roolia varten.
     Marlon perheeseen kuuluvat hänen miehensä Drew (Ron Livingston), Sarah-tyttö (Lia Frankland) ja Jonah-poika (Asher Miles Fallica), jolla on jonkin sortin kehityshäiriö, mikä tietenkin vaikeuttaa perhe-elämää entisestään. Jonah on yliherkkä voimakkaille äänille ja muutoksille, minkä lisäksi hän saattaa raivostua, jos ei saa tahtoaan läpi. Nuori Fallica suoriutuu osastaan erittäin hyvin, kun taas Frankland jää harmillisen paljon sivuun Sarahina. Ron Livingston sopii oikein mainiosti Drew-isän rooliin, joka ei tunnu huomaavan vaimonsa väsymystä. Drew viettää lastensa kanssa vain juuri itselleen sopivan määrän aikaa ja muuten hän keskittyy videopeleihinsä.
     Elokuvan nimikkohahmo Tullynä nähdään Mackenzie Davis, joka suorastaan säkenöi pirteänä ja huolehtivana lapsenvahtina. Davis ei kertaakaan vedä suoritustaan yli ja ärsyttäväksi, vaan pitää hymynsä aina juuri oikeana ja osoittaa todellista lämpöä, huolehtivaisuutta ja herkkyyttä. Tully on kiinnostava persoona ja erinomainen vastapaino väsyneelle Marlolle. Theronilla ja Davisilla synkkaa juuri täydellisesti, jolloin heidän yhteisiä kohtauksiaan on erittäin mukava katsoa.
     Leffassa nähdään myös Mark Duplass Marlon veljenä ja Elaine Tan tämän vaimona, sekä Gameela Wright Jonahin päiväkodin rehtorina.

Charlize Theronin roolityön lisäksi Tully on elokuvanakin todella aidon tuntuinen. Tapa, millä leffa kuvaa vanhemmuutta, tuntuu lähes ennennäkemättömältä amerikkalaisessa filmissä. Yleensä amerikkalaisleffat vain ihannoivat vanhemmuutta ja lasten saamista. Toki molemmat ovat kauniita asioita oikeassakin elämässä, mutta leffoissa tätä tunnutaan kaunistelevan hieman liikaakin. Tully onnistuu esittämään vanhemmuuden todentuntuisesti, mutta samalla yllättävän kauniisti varjopuolineenkin. Toki vanhemmuus on sitä, kun huolehditaan lapsesta, leikitään yhdessä ja hassutellaan, mutta elokuva näyttää, että se on myös sitä, kun vaihdetaan monta kertaa päivässä vaippoja, herätään keskellä yötä jotta parkuva vauva saataisiin takaisin nukkumaan ja vieläpä ilman, että itse nukahtaa siinä samalla, ihan sama kuinka paljon väsyttää. Siivotaan ties mitä oksennus- ja pissatahroja matoista, vaatteista ja lakanoista, astutaan lattialla lojuviin Lego-paloihin, yritetään tukahduttaa kirosanoja, kohotetaan lapsen mielialaa vaikka olisi itse kuinka surullinen ja pistetään lapset oman terveyden ja hyvinvoinnin edelle. Lasten metelöidessä ja sekoillessa voi välillä huomata, kuinka Marlo joutuu taistelemaan kiusausta vastaan, että hän joko alkaisi huutamaan tai pahimmassa tapauksessa heittäisi jälkikasvujaan jollain. Jotkut katsojat saattavat paheksua elokuvan suorasanaisuutta, mutta itse ihailin tätä suuresti.

Meno tosin muuttuu kevyemmäksi, kun pelastava Tully ilmestyy kuvioihin ja samalla käsikirjoittaja Diablo Docy pääsee näyttämään taitojaan kekseliäällä dialogillaan, mitä hän on keksinyt Marlon ja Tullyn välille. Keskustelut tuntuvat luontevilta ja niistä oppii hyvin heidän hahmoistaan, ilman että elokuvan täytyy hirveästi selitellä. Tarinaa kuljetellaan hienosti kohti huipennustaan, mikä saattaa jakaa katsojat voimakkaasti kahtia. Tullyn lopetus nimittäin vaikuttaisi ilmestyvän mukaan kuin M. Night Shyamalanin kynästä. Täytyy tunnustaa, että aluksi en ollut oikein varma, mitä ajatella lopetuksesta, sillä se tuntuu hieman katkaisevan elokuvan muuten niin realistista otetta, mutta kun pohdin finaalia kauemmin, mieleeni alkoi putkahdella vihjeitä, joita leffa tarjoaa läpi kestonsa. Näin aloin yhä enemmän lämmetä elokuvan loppuratkaisulle ja loppujen lopuksi koin ainoaksi ongelmaksi sen, että Tully on liian lyhyt filmi. Elokuva kestää vain puolitoista tuntia ja se ehtii kyllä kertoa tarinansa kiirehtimättä, mutta siihen uppoaa niin hyvin, että Marlon ja Tullyn matkaan olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa.

Diablo Cody on todella tehnyt hienoa työtä käsikirjoituksen kanssa ja vie tarinaa omalla painollaan eteenpäin. Lisäksi ohjaaja Jason Reitman on luonut hyvin tunnelmaa, mikä saa katsojan syvemmälle leffan maailmaan. Tully on myös mainiosti kuvattu, vaikka parissa kohtaa kamera heiluukin hieman liikaa. Leikkaus on sujuvaa ja etenkin vauvan syntymän jälkeen nähtävä montaasi on hauskasti pistetty kasaan. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut ja niillä Theron on saatu vielä väsyneemmän näköiseksi. Rob Simonsenin säveltämät musiikit eivät jää mieleen, mutta sopivat erittäin hyvin elokuvaan.

Yhteenveto: Tully on erinomainen elokuva ja häkellyttävän aidon tuntuinen kuvaus vanhemmuudesta. Elokuva ei kaunistele vanhemmuutta, vaan tuo sen inhottavampiakin puolia esiin oikein kunnolla. Samalla leffa onnistuu silti olemaan kaunis. Leffan toinen puolisko on huomattavasti kevyempi Tullyn saapuessa mukaan tarinaan ja silloin aidon kuvauksen sijaan katsojana lumoutuukin Marlon ja Tullyn välisiin keskusteluihin. Tätä vain vahvistaa Charlize Theronin ja Mackenzie Davisin upeat roolisuoritukset. Jason Reitmanin ohjaus on taidokasta ja Diablo Codyn käsikirjoitus on nokkela. Loppuratkaisu tulee varmasti jakamaan katsojat voimakkaasti kahtia ja vaikka itse ajattelin aluksi, että se olisi pilannut koko leffan, pidempi pohdinta muutti mieleni juuri toiseen suuntaan. Mielestäni lopetus juurikin parantaa elokuvan tasoa entisestään! Suosittelen Tullya etenkin kaikille vanhemmille, jotka löytävät leffasta varmasti paljon samaistuttavaa. Jos taas olet vasta raskaana tai pohtimassa lapsen tekoa, voi elokuvan katselu olla hieman järkyttäväkin kokemus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tully, 2018, BRON Studios, Right Way Productions, Denver and Delilah Productions, Creative Wealth Media Finance

Yhteistyössä